Kynien ja värien jälkiä
Maria Spiik
Punainen pallo
Pallokirja lähti aluille voimakkaasta vimmasta päästä lähelle kaikkein prototaiteellisinta ihmistä: vauvaa. Pallokirjassa maalausjälki on voimakas, suurpiirteinen ja rosoinen, teksti on lyhyttä, pientä ja viitteellistä. Kertomuksen aikana pallo päätyy lukijaa lähelle ja kauas, löytää ällistyksekseen kaoottisesta aistiavaruudesta kätensä, jalkansa, kaverin, metsän, kamalaa kastavaa ja lopuksi valtavan toisen pallon, äidin. Kirjassa ei ole pikkusieviä yksityiskohtia tai opettavaa juonta vaan ei-esittävän ja ei-juonellisen holtitonta karkeutta, joka myöhemmin saostuu hahmotettaviksi kuvioiksi ja tapahtumiksi. Pienelle lapsellehan maailma on täynnä värejä, järjettömiä tapahtumia, omituisia muotoja, käsittämättömiä hetkiä, joille vasta myöhemmin rakentuu mieli, eikä vauvan todellisuus ole suloinen, hassu ja kiltti vaan hämmentävä, raju, pelottava ja silti turvallinen ja kiihdyttävän kiehtova.
Pallokirja on osa jotain, jonka läheisteni mielenterveysongelmien kanssa painivana haluan tehdä: jotain siitä, että heräisimme aistimuksille, tuntemuksille, jokapäiväisille valtaville kokemuksille, keskittyisimme siihen, mitä käsittämätöntä ja suurta ympärillämme elää joka hetki. Punainen pallo elää keskellä aivan tavallista ja siksi ihmeellistä elämää.
Pallokirja etsii toiveikkaasti kustantajaa.
d
Öljyväritöitä
Nämä linnut maalattiin kesällä 2005. Materiaalina on öljy, heinien siemenet, kuolleet lehdet ja kaislanvarret. Maalasin kurkea ulkona, ja tuuli lennätti luontoroskia sen päälle. Harmistuin ensin, mutta sitten ihastuin ajatukseen… Tauluja on tosin vaikea käsitellä, koska niistä lähtee helposti osia irti, enkä oikein tiedä, miten puhkuisin värejä latistavan pölyn niiden rosoisesta pinnasta pois.
Öljyväritöistä kerrotaan olevan vaikea saada kuvia, jotka tekevät oikeutta taululle, ja huomasin sen näiden lintujen kohdalla kouriintuntuvasti. Öljy on niin moniulotteinen ja monivivahteinen maalausmateriaali, että kamera yksinkertaistaa sen väkisinkin.
Olen hiukan kahden vaiheilla, haluanko myydä nämä vai en. En tiedä. Pidän niistä vähän turhan paljon itse. Tarjota tietenkin jotain summaa saa.
Akryylitöitä
Rakastan luonnonmateriaaleja ja luonnollisia työskentelyvälineitä, mutta olen silti vähitellen kallistunut akryylipohjaisten maalausvärien käyttäjäksi. Maalaustyylini edellyttää nopeasti kuivuvaa pintaa, useita värikerroksia ja voimakkaita värikontrasteja.
(Myös akvarelliväreillä yritän vähän väliä maalata, ja tulos on aina surkea. Joitakin yksittäisiä hyviä töitä olen saanut syntymään, mutta niiden syntyminen on ollut lähinnä vahinko.)
Joutsenet maalattiin akryylimaalein alkutalvella 2005.
Lintujen maalaaminen ja piirtäminen kiehtoo jostain syystä minua. En osaa selittää, miksi.
d
Hiilitöitä
Hiili oli joskus tärkein maalausvälineeni, ja nautin sen jäljestä edelleen. Ala-asteikäisenä hiilellä piirtäminen oli minulle jotain, joka mullisti koko maailman. Yhtäkkiä oma kädenjälkeni oli ihan vakavastiotettavan näköistä!
Ongelma on, että hiilityöt kestävät huonosti säilyttämistä ja käsittelyä, ne sotkeutuvat herkästi ja pilaavat muita töitä, ja ehkä siksi hiili on jäänyt vähitellen käytöstä.
Hiilityössä minua häiritsee myös käyttämäni paperin aneemisuus. Hiilimaalaukseni vain lerppuvat käsissä! Jämäkämmällä, kiinnostavalla paperilla hiili taas ei käyttäydy niin liukkaasti kuin sormimaalaustyylini tarvitsisi.
Nämä työt ovat vuosilta 1996–2002.
d
Pastelliliitutöitä
Pastelliliitujen löytäminen oli minulle lukioiässä suuri elämys. Monen sen aikaisen ystäväni nykyisistä kodeista saattaa löytyä edelleen niillä tuhertamani hevonen tai koira…
Pidän pastelliliitujen jäljestä ja niillä työskentelemisestä, mutta niiden ongelma on sama kuin hiilen: työt sottaavat, säilyvät huonosti, ja niiden varovainenkin käsittely saattaa pilata ne. Lisäksi sain tietää, että jos joskus haluan julkaista lastenkirjan, pastelliliiduilla tehtyjä kuvia ei huolita sotkun vuoksi.
Samalla hiilissä ja pastelliliiduissa on työskentelytapana jotain minua voimakkaasti viehättävää. Nautin siitä, että sormeni saavat tunnustella paperilla kuvaa, hyväillä kuvan esiin, luoda vahvoja mutta silti utuisia kontrasteja.
Muotokuvia tehdessäni käytän hiiltä tai pastelliliituja. Öljyllä ja akryyliväreillä en ikinä saa ihmisiä itsensä näköiseksi. Minulla ei ole aavistustakaan, miksi…
Oheiset hahmotelmat piirustelin kauan sitten, vuonna 1992. Minulla oli käytössä ihanat mustesäiliökynät, joita en saa toimimaan enää kunnolla (ne ovat joko tukossa tai sitten niistä tulee liikaa), enkä ole löytänyt vastaavia.
Tavallisilla mustekynillä tulee kivaa ja hauskaa jälkeä, mutta katselen silti aina välillä näitä kuvia kaihoten. Sen muistan, että kasvoja näillä ei saanut piirrettyä uskottavasti, eikä ylipäätään ihmishahmoja.
En ole tyytyväinen näihin kahteen valokuvaan. Ehkä otan aikanaan teille paremmat kuvat…
Sekä piirtäjänä että maalaajana ongelmani on, että olen laadullisesti hypähtelevä. Yhtenäisen tyylin, ikään kuin sitkeän jännitteen ja koonnon säilyttäminen on minulle vaikeaa.