(Jos haluat aloittaa alusta, hyppää sivun loppuun.)
(kesken) Lauantaina 27.4.2024 kello 21.25
Alakerrasta kuuluu musiikkia ja astioiden kilinää. Puoliso tiskaa.
Keskimmäisen huoneesta kuuluu naurua ja juttelua. Hänen tyttöystävänsä on pitkästä aikaa meillä.
Istun sängyllämme saunanpunaisena, pyyheturbaani päässä.
Selkää särkee. Olen raatanut koko päivän. Miten niin paljon aikaa ja vaivaa voikin mennä kylvöksiin, vaikka kasvimaamme on niin piskuinen?
Olen miettinyt tätä päiväkirjaa.
Ensimmäisestä koronakeväästä asti olen ollut pois raiteiltani. Turvallinen yhteiskuntani tuntui murenevan silmissä. Tyttö oli tullut murrosikään, otti rajusti eroa minusta. Kaikki oli pysähtynyt, mutta toinen kaikki jatkoi armotonta tahtiaan eteenpäin, enkä minä pysynyt perässä.
Koronapandemia jäi ennen pitkää taakse. Tyttö sai valmiiksi sen, mitä piti, otti minut taas lähelleen. Minussa jokin olennainen jätti palaamatta takaisin.
Sisälleni oli jäänyt kauhuinen hätä, suunnaton tarve takertua siihen, mitä on, vavisuttava pelko siitä, että kaikki taas kohta muuttuu. Miten asiaa selitinkin itselleni, palasin takaisin hätään kuin lasten lelu, joka ponkaisee pystyyn, vaikka sitä miten yrittäisi kaataa.
En ole koskaan osannut päässälaskua. En osaa pitää monia asioita mielessäni yhtä aikaa. Minut saa liian helposti irti itsestäni: samastun liian helposti muihin, alan katsoa maailmaa ja elämää muiden silmin, olen fomon luvattu maa. Se kaikki on lahjaani ja kiroustani yhtä aikaa.
Minun on aina täytynyt ulkoistaa puolet itsestäni paperille, peilata itseäni siitä ja vasta silloin käsittää, kuka olen ja missä.
Tätä päiväkirjaa kirjoittaessani olen viimeinkin saanut pysähdyttyä. Olen saanut jäädä pienten hetkien kauneuteen, niin ohikiitäviin, että niitä ei oikeastaan ole olemassa – mutta nyt ne ovat. Olen kirjoittanut ne.
(Juuri nyt keskimmäinen ja tyttöystävänsä istuvat sängyssämme. Poikani alkoi tapailla bassolla Sibelius-hymniä, tyttöystävä alkaa laulaa sitä.)
(Nyt he katosivat taas poikani huoneeseen.)
En enää tunne pakokauhua siitä, että perheeni on väistämättä hajoamassa, tai että maailma muuttuu ylipäätään, aikaa ei saa pysähtymään eikä sitä saa käännettyä takaisin.
Jotain on tekemistä silläkin, että ei minun kannata yrittää vangita päiväkirjaan kaikkea, mitä näen ja koen. Jokin ajan ja paikan avaruudessa hipaisee minua, ja syystä tai toisesta yhtäkkiä haluan juuri sen hipaisun tuntea myöhemmin uudestaan. Ei minun tarvitse säilöä todellisuutta tai yrittää tavoittaa jokaista mahdollisuutta.
Ei kaikki ollut ennen myöskään paremmin kuin nyt, eikä huonommin. Kaikki vain oli. Näin on huomennakin: jotain ihanaa ja kauheaa voi sattua, ja niin tapahtuu.
Perjantaina 26.4.2024 kello 20.09
Keskimmäinen heräsi työ-yönsä jälkeen oudon aikaisin. Keittelin lounaspuuroani ja jutustelin hänen ja veljensä kanssa varmaan kymmenen minuuttia ennen kuin aivoissani välähti. Sitten ajoin häntä takaa ympäri asuntoa hoilaten Paljon onnea.
Sankarille pitäisi viedä tarjotin sänkyyn, joten kaivoin tarjottimen kaapista ja lähdin viemään. Hän tuli perässä ja sijoitti tyhjälle tarjottimelle shipsipussin, jonka oli äsken saanut minulta. Hän sulki ovensa – niin että minä ja hän olimme ulkopuolella – ja sitten hän ja minä kuikimme oven takana, olemmeko valmiita. Ei, hänellä pitää olla kitara mukana laulua varten. Mennessään nappaamaan kitaraa matkalla oli kissa – se pöhlömpi – ja kitara vaihtui kissaksi. Avasimme oven laulaen onnittelulaulua, hän sukelsi sänkyynsä ja minä tulin halaamaan häntä shipsitarjottimen kanssa. Tehtävä suoritettu.
Ruualla tein hampurilaisia – keskimmäinen oli viime tingassa päättänyt, että minun tekemäni hampurilaiset ovat parempia kuin se, että menisimme jonnekin syömään. Ateriasta piti tehdä juhlava, joten laitoin keskiaikaisen näköiset savilautaset. Tyttö havahtui ja keksi pujottaa kissoillemme punaiset juhlarusetit, ne, jotka ompelimme yhdessä joskus kauan sitten.
Keskimmäinen oli aidosti otettu saatuaan Frank Herbertin Dyyni-kirjat. Hän oli puhunut niistä paljon ja miettinyt, että haluaisi lukea ne.
Hänen isoveljensä valitti, että yhtä hyvin ne kirjat voisi lukea netistä. ”En minä halua lukea kirjoja netistä”, protestoi pikkuveli. ”Ei niitä netistä tarvitse lukea. Ne saa ladattua pdf:inä”, insinööri-isoveli neuvoi eikä tuntunut ihan käsittävän, miksi meistä muista hänen tosissaan annettu huomionsa oli niin hauska.
Ruuan jälkeen keskimmäinen tuli perässäni sänkyymme, käpertyi kainalooni ja ojensi kirjat minulle. Äiti, lue.
Oliko siitä kymmenen vuotta, kun olin viimeksi lukenut hänelle ääneen kirjaa? Tein työtä käskettyä. Vinkki: Jos joskus haluatte testata omaa artikulaatiotasoanne, kannattaa harjoitella Dyyni-kirjojen kanssa. Bene Gesserit, Muad’Dib, Arrakis, Caladan, Atreides.
Myöhemmin kävelin rantaan. Vesi oli kosteassa, tummassa illassa tyyni. Näin lentävän linnun peilikuvan meressä pitkältä matkalta, mutta en nähnyt itse lintua.
En tiedä, miksi. Huomasin peilikuvan lähteen vasta juuri ennen kuin lintu katosi metsän sisuksiin.
Serkkuni rantaa lähestyessä huomasin, että joku lämmittää saunaa. Halkojenkin hakkaamista kuuluu. Kas vain, ajattelin. Joku on täällä.
Vasta juuri ennen tajusin, että niin, keskimmäinen tosiaan lähti lämmittämään rantasaunaa. Hänen kaverinsa tulevat sinne kohta.
Keskiviikkona 24.4.2024 kello 18.29
Eilen aamulla Etelä-Suomi heräsi kaaokseen.
Viidentoista sentin lumikerrokset olivat ilmaantuneet parvekkeen kaiteille, metsä näytti postikortilta ja lunta pyrytti yhä lisää. Bussit olivat ojissa, ainoa siltamme mantereelle suljettiin moneksi tunniksi ja tuhannet autot odottivat jonossa, koulukuljetukset peruttiin ja tyttöni käveli tienposkesta takaisin kotiin ja piti etäpäivän, naapurimme lainasi autoani, koska hän oli ehtinyt vaihtaa jo kesärenkaat.
Silti illalla pääsimme nuorimmaisen koulukonserttiin. Siellä katselin hänen siluettiaan.
Katselin hoikkaa, mustiin pukeutunutta tyttöä, joka soitti lavan syrjällä keskittyneesti ja taitavasti bassoa. Värivalo kulki hänessä, piirsi näkyviin heilahtavat hiukset, sormien liikkeet.
Myöhemmin hän istui yleisön joukossa, muista hiukan erillään, tuntematta painetta osallistua muiden sosiaalisen kihinään tai miettimättä, mitä muut ajattelevat. Hän istui tyynen näköisenä, kuten aina, ehkä mielessään kulki lohikäärmeiden kanssa taivaalla tai laski matemaattisia yhtälöitä. Ehkä hän vain kuunteli lavan musiikkia.
Sisältäni kohosi jälleen äänetön, suunnaton rukous.
Maailma, kunpa näkisit tässä tytössä saman kauneuden kuin minä. Maailma, kunpa näkisit hänen sielunsa syvyyden ja sydämensä vapauden ja ilon. Maailma, ole kiltti, kiltti ja rakasta häntä.
Tänään lunta on yhä paksulti, mutta aurinko paistaa keväisenä.
Kuljin rantaan. Metsän keskellä yhtäkkiä, ehkä viiden metrin päässä, peura ponkaisi oudon äänettömästi oikealle ja katosi metsän hiljaisuuteen. Vasemmalla näin sen sisaren tai veljen, mutta sekin näki minut ja jähmettyi.
Seisoimme kaikki kolme hiljaa. Mitään ei kuulunut.
Lopulta minä lähdin liikkeelle ja kävelin äänettöminä seisovien peurojen välistä.
Rannassa niemenkärkemme pieni kallio oli paljastunut veden alta ja kuivettunut auringossa. Vesi oli matalalla, ja pikkukalliolla seistessäni ensimmäistä kertaa näin, että syvyydessä sen juurella on iso lohkare.
Viikko sitten metsä ja ranta oli ollut tulvillaan kevättä mutta merellä valkoinen jääkansi. Nyt oli toisinpäin: ranta ja metsä oli lumessa, mutta meri oli auki, kantoi sorsia ja peilasi aurinkoa.
Rantaleppien tummat varjot hohtavan valkoisella lumella ja vieressä ilta-auringon kimallus meren pinnassa oli niin kaunista, että seisoin pitkään ihan hiljaa. Olin saanut juuri sen hetken.
Serkkuni rannasta olivat viimeisetkin jäät lähteneet. Rannan lumessa risteili räpylänjälkiä.
Maanantaina 22.4.2024 kello 20.47
Tänään kotiin tullessani tyttö istui keittiön pöydän ääressä ja täytti sanomalehdestä sudokua.
Nostalginen kaipuu vihlaisi. Tuntui tärkeältä nähdä hänet siinä, nuoren naisen, talvisen kevätpäivän sivuvalossa, paperilehteen keskittyneenä.
En avaa itse enää paperilehtiä. Ahmin uutiseni kännykältä: uutissovelluksista ja somen kautta.
Kun näen tytön puusohvalla kännykkään liimautuneena, minussa ei herää mitään kaihoisaa ja kaunista, vaikka hän usein lukee silloin kirjoja tai kirjoittelee omia tarinoitaan.
Tietty aika on ohi. En saa aikaa pysäytettyä, vaikka miten haluaisin.
Yläkertamme käytävän kirjahyllyssä lepää satoja lasten ja nuorten kirjoja. Sormeni kulkevat niiden yli, hipaisevat selkämyksiä. Tunteita, kiihkeitä muistoja ja hengästynyttä salaperäisyyttä lehahtelee minussa jokaisen kohdalla. Jokainen niistä kirjoista oli salainen portaali toisiin maailmoihin, ja tunnen kuiskeen yhä.
Olen kiitollinen siitä, että sain elää sen ajan, että juuri minä sain sen: aikakauden, jolloin esineillä oli merkitys. Kirjat, lehdet ja tavarat olivat ainutlaatuisia ja aarteita. Ne olivat käsissä, juuri siinä, juuri sillä hetkellä. Yhdellä klikkauksella ei olisi saanut mitään, ei kahdellakaan, eikä sadalla.
Elin fyysisten kirjojen ja lehtien valtakunnassa. Sen kuningaskunnan muurit ovat jo murtuneet, elämä on muuttanut toisaalle, minunkin, enkä osaisi enää palata takaisin.
Silti kaipuu vihlaisee minua, kun näen tyttöni istuvan keittiön pöydän ääressä ja täyttävän sanomalehdestä sudokua.
Sunnuntaina 21.4.2024 kello 21.30
Tyhjyys teki tehtävänsä. Olen tänään käynyt kuin käkikello, itsevarmana ja puuhakkaana, polku kirkkaana edessä.
Eilen saunatauolla piirsimme tytön kanssa zentangle-piirustuksia, pitkästä aikaa. Kumpikin teki omaa pientä ruutuaan vuorollaan, hän pöllöjä ja pupuja, minä oikeaoppisia geometrisia.
Tekemisemme lomittuivat toisiinsa niin kuin hänellä ja minulla usein käy. Yksi vain aloittaa, toinen jatkaa.
Saunassa hän ja minä ajauduimme leikkimään yhdyssanaketjua. Vinkki: jos joskus joudut autiolle saarelle jonkun kanssa eikä ole vuosiin muuta tekemistä kuin leikkiä yhdyssanaketjua, byrokraattiset sanat ovat loistavia. Minkä tahansa sanan perään sopii -tilasto, -markkina, -todistus, -arvio. Saunatilasto–tilastonikkari–nikkaritodistus–todistusmarkkina–markkina-arvio.
Kissallamme on kiima, sillä älykkäämmällä. Minua nolottaa sen puolesta. Aina niin hillitty ja kuningatarmainen olento yhtäkkiä kierii, kurnuttaa ja käyttäytyy kaikin tavoin epäarvokkaasti.
Lauantaina 20.4.2024 kello 18.28
Aamulla heräsimme lumiseen maisemaan.
Lunta vihmoo yhä.
Puolisolla on vapaaviikonloppu. Aamulla herätessäni uninen, lämmin mies kietoutui minuun kiinni. Hän mumisi, että minun vieressäni maailma on kaunis. Tuntee, että joku haluaa hänelle hyvää.
Lopun päivän on ollut levoton olo. Kaikki on liian mahdollista.
On taas olo, että jotain on unohtunut. Jokin velvollisuus pitäisi kiireesti tehdä. Johonkin pitäisi valmistautua. Jotenkin pitäisi myös nauttia elämästä ja pitää hauskaa, mutta en tiedä, miten. Astelen paikoillani ja katselen kaikkiin suuntiin, joista yksikään ei tunnu oikealta.
En käsitä, miten muut ihmiset tuntuvat aina tietävän, mitä kannattaa tehdä ja mitä he haluavat. En minä tiedä. Tarvitsen viikkooni paljon tyhjää, tekemätöntä tilaa, jolloin aivot saavat asettua, mutta joskus se aika on vain tyhjää.
Keskimmäinen heräsi äsken ja vietti tovin selittäen minulle CS-pelistään. Jokin hänen olemuksessaan rauhoitti minua jälleen.
Hänellä on jännä tapa olla ajassa ja paikassa, kuin maailman avaruus olisi hänelle aina oikea. Hän on aina läsnä.
Tätini kutsui häntä Buddhaksi, kun poikani oli vielä hyvin pieni ja paksu ja kalju. Poikani istui äänettä ja hymyillen, silmät suurina auki, otti vain vastaan.
Meidän rantamme on auki. Serkkuni lahti on yhä jäässä.
Perjantaina 19.4.2024 kello 21.30
Puoli perhettä valittaa päänsärkyä, plörisevää vatsaa ja väsymystä. Osa niiskuttaa ja yskii.
He kuulostavat ihan siltä kuin miltä minusta tuntui pari päivää sitten. Olinkin siis kipeä. Luulen aina olevani sekoamassa, kun olenkin sairastunut. Käyn taudit usein läpi pelkällä väsymyksellä.
Eilen lapset jäivät notkumaan keittiöön kanssani, kun söin iltapuuroani. Kukin oli menossa jonnekin. Vahingossa he jäivät seisoskelemaan keittiöön tunniksi, kuten usein meille käy.
Hölötys velloi huoneessa, hölmöstä vakavaan ja takaisin. Tyttö katosi suihkuun. Esikoinen ihmetteli, miksi sisko siirtää suihkuhuoneen oven päältä pyyhkeet tuoleille eikä muiden ovien päälle kuivumaan. Keskimmäinen selitti, että tyttö ei välttämättä yletä. Lopputuloksena pojat konttasivat lattialla polvillaan, esikoinen näytti, että näin helposti sen pyyhkeen heittäminen käy vähän lyhyempänäkin – ja pyyhe heilahti kauniisti keittiön oven yli ja jäi kellon viisareihin roikkumaan.
Pyyhe jäi kelloon oikein kunnolla. Se piti käydä irrottamassa. Keskimmäinen nauroi, että vain Muumitalossa pyyhkeet ripustetaan kellonviisareihin.
Kukin heistä kokeili silmälasejani (–11) ja huojahteli keittiössä. He kyselivät, mikä silmälasivahvuuksien skaala on, eteneekö sen käyrä lineaarisesti vai muulla tavoin (älkää kysykö minulta). Esikoinen selitti, miksi pienestä reiästä katsominen voi toimia silmälasilinssinä ja miksi reiästä tuleva valo heijastaa vastapäiseen seinään kuvan väärinpäin: kyse on siitä, että valo on aaltoja ja ne osuvat reiän reunoihin ja heijastuvat niistä. Sitten hän puhui vielä kvanttifysiikasta jotain, josta en käsittänyt mitään muuta kuin että se oli kvanttifysiikkaa.
Tänään olen päivän kirjoittanut työkseni siitä, mitä tehdä, jotta kuolinpesä ei joutuisi kaaokseen vainajan sähköpostilaskujen, suoratoistopalveluiden ja kryptovaluuttojen kanssa.
Minulla on ihmeen kirkas ja rauhallinen olo. On perjantai-ilta, jolloin yleensä ryömin raatona rotankoloon. Kulutin kai tarpeeksi väsymystä arkiviikolla.
Huomisesta en mä tiedä, esirippu eteen jää. Minne aikonetkin viedä, tänään tahdon ylistää.
Tyttö piteli äsken kylmiä käsiään otsallani. Esikoinen ilmaantui iltarukouksen jälkeen imuroimaan jalkapohjiamme imurilla, joka oli jäänyt yläkerran käytävään. Nyt jotkut katsovat elokuvaa alakerrassa. Ulkona ilta on pimentynyt.
Keskiviikkona 17.4.2024 kello 20.07
Rannalla ilma oli sakeanaan ääntä. Tyyni vesi kuljetti lintujen rakkauslauluja: kaakatukset, vaakkumiset, luritukset, sirkutukset, lokkien kirkkaat kirkaisut, haahkojen ihmettelevät kysymykset, sepelkyyhkyn pulinan, veden läiskytystä, merestä lentoon nousevan vesilinnun siiveniskut.
Kaiken keskellä joutsen lipui äänettä saaren tummassa varjossa.
Joku ajoi perämoottoriveneellä lintujen äänen halki. Moottorin ääni täytti koko maiseman. Veneen vana vesien viivoissa näkyi vielä kauan, kun perämoottori oli vaiennut ja kuulin tuntemattomien ihmisten pakkaavan airoja pois. Vielä kauemmin kesti, ennen kuin aaltoja ulottui meidän rantaamme.
Oma rantani on jo melkein auki. Serkkuni laiturin päästä pääsisi jo uimaan.
Eilen sain itseni kiinni – ja menin yli. Olin palaverissa tohkeissani enkä saanut yöllä ylikierroksilta nukuttua. Nyt on taas pää tutun tahmea. Koko huhtikuuni on ollut tällaista.
Yritän. Pitää. Asioita. Käsivarren. Mitan. Päässä. Katsoa. Kauempaa. Nähdä. Kokonaisuuksia. Jotenkin silti onnistun aina rynnistämään itseni ohi, sitten hyppään ja polskin henkeni hädässä yksityiskohtamerissä, käsittämättä, minne olen menossa ja miksi ja mihin pitäisi.
Esikoisen lopputyö alkaa kohta oikeasti olla valmis. Esitelmän ajankohta on jo sovittu.
Kun tiistaina aamupäivällä pyörittelin ahdistuneena peukaloita – töitäni pakkautuu pakkautumistaan tuleville viikoille, mutta juuri nyt on tyhjää – kävi ilmi, mikä se oli, mikä minua oli vaivannut: mitä on nyt tekemättä. Keskimmäisellä oli syksyn asuntohakemus mennyt vahingossa umpeen. Istuimme sitten yhdessä hyvän tovin täyttelemässä taas hakemuksia.
Maanantaina 15.4.2024 kello 19.21
Jää oli lähtenyt niemenkärjestämme! Aamulla meri oli vielä monen metrin päässä, mutta nyt illalla jää oli poissa. Pienen vedenalaisen kallion päällä keinui vain reikäinen, puoliupoksiin jäänyt jääkaistale.
Ooh, jäät lähtevät tänäkin vuonna, leukaili mukaan tullut puolisoni, ja tönäisin häntä.
Muu rantamme on yhä jäässä. Aurinko kimmelsi jään päälle nousseessa vedessä. Railot olivat yhä suuremmat.
Kevät liverteli metsässä. Rinnettä metsän läpi taivaltaessani mietin taas sitä, miten suomalaiset puhuvat metsästä kirkkonaan. Jokin pyhä ja valtava on metsässä läsnä, sanaton.
Vieressäni toisessa huoneessa keskimmäinen alkaa jo hiukan liikehtiä herätäkseen. Kuulen, miten muut pelaavat yhdessä Minecraftia. Kissa, se pölhömpi, hyppäsi sängylle ja käpertyi viereeni. Se näyttää tokkuraiselta.
Sunnuntaina 14.3.2024 kello 20.57
Parempi päivä.
Levoton, kiihtynyt olo kiertelee silti, kuin minun pitäisi tehdä jotain, jota en ole tehnyt, tai valmistautua johonkin, josta en tiedä mitään.
Tyttö otti videoita, joissa selitin maalämpömpöpömpelista ja muista taloteknisistä laitteista kaikenlaista sitä, mitä pitää tehdä ja tietää, jos perheen aikuisille sattuu jotain.
Videot toivat jännän hallinnan tunteen: tarmokkaan, kansalaisvelvollisuuden täyttäneen.
Nyt keskimmäinen seisoo makuuhuoneessamme ja katselee pimentyvään iltaan ulos.
Vielä hetki sitten makuuhuone oli täynnä ihmisiä. Esikoinenkin kävi urputtamassa, miksi tekemässäni leipävanukkaassa oli rusinoita. Keskimmäisen mielestä leipävanukas ei ole leipävanukas ilman rusinoita.
Nyt keskimmäinen toi kissan tänne, sen pöhlömmän. Se kehrää äänekkäästi, kiertelee sängyllä, kellahtaa kyljelleen ja alkaa nuolla itseään. Kuulen sen toimeliaan maiskutuksen.
Lauantaina 13.4.2024 kello 18.03
Huono päivä.
Ulkona on tihuttanut tihkua pienempää kosteutta, ja meri on yhä jäässä. Se näyttää ihan samalta kuin eilen.
Olin niin odottanut viikonloppua. Mielessäni oli väikkynyt kaikkea hauskaa ja jännittävää, mitä halusin tehdä ja luoda, ja vapauden tuntua: sitä, että saa kuunnella omaa itseä ja edetä omaan tahtiin.
Mikään ei kuitenkaan luonnistu, enkä edes nauti lepäilystä, vaan tunnen häpeää ja syyllisyyttä siitä, että olen taas tällainen. Tiedän, että jokin minussa tulee ennen pitkää vielä valmiiksi, mutta tieto ei lohduta, kun juuri nyt on siedettävä läpi tämä ylirasittuneisuuden pakottama ajantappoaika.
En ole koskaan jaksanut yhtä paljon kuin muut, en edes mukavia asioita. Aivoni ovat aina tarvinneet kymmenkerroin enemmän ohjelmatonta aikaa kuin muut, mutta viime vuosina olen hidastunut puoleen aiemmastakin.
Kadehdin muilta sietämättömästi heidän energiaansa, kykyään levätä mikrohetkissä ja vetoketjuttaa viikkoihinsa lukemattomia tapahtumia, joiden keskellä he selvästi silti pystyvät suunnittelemaan seuraavienkin viikkojen sadat tapahtumat, ja silti he samalla tahkovat rahaa ja harrastavat, ovat luovia, älykkäitä, lukevat kirjoja, nauttivat elämästä, kasvattavat lapsia, katsovat elokuvia, matkustavat, auttavat heikkoja ja ovat hyviä ihmisiä.
Minä olen tänään a) paikannut rikkinäisen mekkoni b) tehnyt ulkona tytön kanssa mieheni kaatamien puiden risuista risumajan c) valmistanut ruokaa d) piirtänyt piirustuksen, joka meni ihan pieleen e) märehtinyt sitä, että en muuten hallitse maailmaa enkä tiedä, mikä on elämän tarkoitus, enkä osaa ratkaista meidän yhteiskuntamme kaikkia ongelmia.
Viereisestä huoneesta kuulen keskimmäisen liikehtivän tavalla, josta tietää hänen olevan heräilemässä. Sängyn liitokset natisevat. Huomaan hänen laittaneen jo yövalonsa päälle.
Alakerrasta kuuluu ääniä: mieheni pelaa Minecraftia esikoisemme ja tyttömme kanssa.
Istun sängyllä läppärin kanssa. Ehkä voisin yrittää piirtää taas.
Perjantaina 12.4.2024 kello 21.37
Aamulla ennen työpäivän alkua kiirehdin rantaan, ja kuulin jo kaukaa.
Haahkat ja muut vesilinnut pitivät kiihtynyttä ääntä. Meri kohisi!
Saarten ja lintuluodon luona meri oli auki ja täynnä valkoisia metelöiviä täpliä. Meidän rantamme oli vielä pitkälle jäässä, serkkunikin. Aamuaurinko loisti vedessä.
Tänään työpäivän jälkeen juoksin taas kiireesti rantaan, vaikka olisi pitänyt pestä vessoja. Vesiraja oli siirtynyt muutamia metrejä lähemmäs, mutta yhä rannallamme oli iso, harmaansininen jääkansi.
Nyt rasva ja suola tuoksuu. Tyttö tekee itselleen popcornia. Keskimmäinen syö makaronilaatikkoa ja selaa kännykkää. Esikoinen kuljeskelee keittiössä edestakaisin mietteliäänä. Puolisoni istuu vessassa ja laulelee. Minä syön puuroa.
Nyt tyttö työntää suuhuni popcornin ja laittaa yhden niistä veljensä makaronilaatikkoon. Sitten tyttö häviää yläkertaan pelaamaan. Esikoinenkin on mennyt jo. Jäljelle jäämme minä, keskimmäinen ja mieheni. He puhuvat popcornista.
Vessanpesun loppupuolella mieleni oli lähtenyt taas syöksykierrettä alaspäin. Arkiviikon viimeisten metrien väsymys iski jysäyksellä, heitti tukehduttavien pelkojen verkon päälleni.
Nyt on taas levollisempi mieli. Jokin minussa on tällä viikolla tullut valmiiksi, tai ainakin terveeksi. Luottamus levittäytyy ympärilleni, usko siihen, että meitä kannetaan.
Minä ja mieheni ajaudumme puhumaan läheisestämme, yhdestä niistä harvoista, joka yhä tarvitsee tukeamme. Poika sammuttaa kaikki valot ja sohii ympäriinsä taskulampulla, joten jatkamme puhetta pilkkopimeässä, välillä valosta häikäistyen.
Torstaina 11.4.2024 kello 19.45
Pihalla on enää vain joitakin lumikasoja. Tunti tunnilta polkujen peittämä jää on pienempi. Talvi vetäytyy hetki hetkeltä syvemmälle maan koloihin, kerää häntänsä perään ja käpertyy nukkumaan.
Sataa.
Väsymys tuli juuri, mutta se on hyvää, aitoa väsymystä: päivän päätteeksi syntyvää miellyttävää unohtumista, jotta huomenna voisi herätä jälleen. Muun päivän olen ollut oma itseni.
Eilen illalla iltarukouksen jälkeen ajauduin jälleen keskimmäisen ja nuorimman kanssa hölöttämään. Notkuimme makuuhuoneessamme ja yläkerran käytävässä.
Vietämme eniten aikaa yhdessä niissä huoneissa, ja keittiössä: arjen solmukohdissa, jossa ovet ovat auki joka suuntaan tulla ja mennä, ja juuri siinä hetkessä me vain yhtäkkiä haluamme pysähtyä toistemme luona.
Minä kai nappasin tytön selkääni ja yritin karhunkävelyä. Kohta keskimmäinen kantoi naama punaisena minua ja tyttöä yhtä aikaa. Puhuimme niin monesta asiasta – enkä enää muista, mistä. Esikoinen oli aiemmin kulkenut keittiössä ja esitellyt, miten hikinen hänen selkänsä on, kun hän oli kantanut metsästä tukkeja polttopuiksi.
Rannassa jäätä oli yhä silmänkantamattomiin, mutta saarten välissä sen päälle oli noussut vettä.
Jää on kohta lähdössä, tunnen sen. Sen tummassa sävyssä on jo jotain päättäväistä, kesän tuuleen katseensa kääntänyttä.
Tiistaina 9.4.2024 kello 19.10
Metsä ympäröi minut äsken lintujen liverryksellä. Huiluja soitteli siellä täällä, sepelkyyhky pulputteli kahdesta suunnasta, jotkut sirkuttivat, joku varoitteli. Kaukaa kuului lokkien ääntä. Aurinko siivilöityi luokseni, sai kuusten oksat ja sammaleet hehkumaan tummanvihreää, piirsi esiin tuhannet kurut ja polut mäntyjen kaarnasta.
Yhä meri on jäässä.
Kuljin t-paitasillani rantajään päällä. Jää oli kenkieni alla kivikovaa ja huokoista, harmaanrusehtavaksi värjäytynyttä, betonin kaltaista. Paahteisilla kohdilla jään pinta oli sulanut samettisen pehmeäksi nukaksi.
Eilen illalla iltarukouksen jälkeen keskimmäinen jäi esittelemään minulle kitarallaan palm mutingia, kämmenmykistystä. Silmälasini olivat yöpöydällä, joten leukani oli hänen polvellaan ja tuijotin kymmenen sentin päästä hänen käsiensä liikettä kielillä.
Tämä kuulostaa hassulta, mutta lapsilleni on itsestäänselvää, että äiti katselee toisinaan asioita kovin läheltä. Jos minulla ei ole silmälaseja päässä, he automaattisesti työntävät näyttämänsä asiat nenääni kiinni. Silmälaseissani on -11 verran vahvuutta.
Hetken kuluttua päädyin tytön kanssa tanssimaan letkajenkkaa yläkerran käytävällä. Nilkkani olivat häkellyttävän jäykät. Joku on vuosien aikana käynyt vaihtamassa norjat nilkkani laudankappaleiksi.
Nyt kissa tuli nuuskimaan nenääni, se älykkäämpi. Se työnsi kostean kuononsa melkein sieraimistani sisään ja hieroi sitten poskiaan läppärin kulmiin. Nyt se laskeutui veistoksellisen näköiseksi sängyn päätyyn ja katselee ulos, kuuntelee raollaan olevan ikkunan ääniä.
Maanantaina 8.4. kello 19.21
Kevät tuli tänään takaisin. Lumi pakeni auringossa silmien alla, metsä on täynnä liverrystä. Söin kuistilla lounaspuuron pelkässä villatakissa.
Minunkin mieleni on kirkkaampi.
Yhä merellä on jääkansi.
Lauantaina 6.4.2024 kello 19.08
On hiljaista.
Ikkunan takana aurinko paistaa yhä hangille: kosteille, valkoisille hangille.
Kuulen puolison raskaan hengityksen. Sormieni äänet läppärin näppäimistöllä herättävät hänet pian.
En yleensä huomaa koko ääntä. Nyt tiedostan jokaisen kirjaimen. Kuin hän yrittäisi nukkua jonkun työpaikalla.
Olen yhä eksyksissä. En tiedä, mihin katosin parin viikon takaisen vatsataudin myötä. Jokin lanka katkesi, polku haihtui jalkojen alta.
Pelkoni numero 4: millään ei lopulta ole tarkoitusta.
Ihmiselle, jota on aina niin salaperäisesti johdatettu ja joka on kestänyt kauheudet juuri tuntemansa johdatuksen vuoksi, tuo pelko on tukehduttava.
Yhä sen tunnen, johdatuksen siis. Vähän väliä käsittämättömiä ihmeitä tapahtuu minulle, näkymätön polku aukeaa askelten alla, kääntää sivuun siitä, mitä itse luulin, vie toisessa kohtaa suoraan, kun yritän kääntyä.
Sen johdatuksen päämäärä on vain kadonnut yhä sakeampaan hämärään.
En ehkä ole vieläkään päässyt yli siitä, että isovanhempiemme sukupolvi on mennyt.
Muistan, miten heidän katseeseensa syttyi valo, kun he näkivät minut. Olin heille heidän toivonsa. Rakastin niin paljon kaikkea, mitä he olivat. Olisin kuunnellut heidän puheitaan vanhoista ajoista loputtomiin. Lapsena ja teininä nuohosin Emännän Tietokirjat, kopioin niistä kaavoja ja ompelin niiden avulla, opettelin tekemään vanhan ajan ruokia, etsin sukuni saaresta kuluneita arkitavaroita aarteikseni, pukeuduin kuin sata vuotta aiemmin. Isovanhempiemme elämä hevosten ja kanojen keskellä oli minulle jotain suurta, pyhää ja kaunista.
Muistan, miten heistä viimeinen – mieheni isoäiti – näki minut sairaalan sängystä. Hänen olkapäänsä laskeutuivat alas. Hymy levisi hänen olemukseensa. Hänen uurteinen kätensä puristi tiukasti kättäni, ja hän hengähti: ”Voi, nyt kaikki on hyvin, kun sinä olet täällä.”
Hän tiesi voivansa lähteä rauhassa, minä jatkaisin hänen työtään.
Petin heidät. He uskoivat, että olisin uuttanut kauneimman heidän sukupolvestaan ja jakanut sen uusille ja taas uusille sukupolville eteenpäin. En osannut. Kukaan lapsistani ei koe intohimoja vanhoja aikoja, krumeluurattuja astioita, pitsinvirkkausta kohtaan. Söin omalla intohimollani hapen siitä kaikesta. Lasteni oli löydettävä oma tiensä. Uudessa, yltäkylläisessä, somen ja tekoälyn muovaamassa todellisuudessa selviäminen vihan ja vaatimusten välillä on tärkeämpää kuin se, miten tehdään fammun mustikkapiirakkaa ja parsitaan villasukkia. Sitä paitsi netistä löytyy satoja mielikuvituksellisia ohjeita kumpaankin, jos niitä sattuu tarvitsemaan. Meidän aikamme on historiaton: aina löytyy keino-isovanhemmat, joilta saa sen, mitä kuvittelee vanhempien sukupolvien tarjonneen.
Ehkä eniten minuun sattuu se, että kukaan ei enää katso minua siten kuin fammuni ja mieheni isoäiti katsoivat minua. Pelkästään se, että olin juuri sellainen kuin olin, täytti heidät ilolla, toivolla ja uskolla.
Totta kai lapseni ja mieheni katsovat minua täynnä rakkautta, mutta heidän silmissään on jo uusien sukupolvien katse.
Tämän kirjoitettuani minun pitäisi nyt nähdä jotain lohduttavaa… paitsi että tunnen vain itseni turhaksi. Ei tässä maailmassa tarvita minua. Minua tarvittiin antamaan rauha isovanhempiemme sielulle, ja se tehtävä tuli jo täytettyä.
Niin. Hassua. Toivon tunne on toisinaan tärkeämpää kuin se, toteutuuko toivottu asia. Aika meni isovanhempiemme ohitse, ja autoin heitä kestämään sen. Minun ei pitäisi tuntea syyllisyyttä siitä, että en pystynyt kääntämään ajan kulkua.
Eri asia sitten on, mihin minua tarvitaan nyt. Luulin aiemmin tietäväni tämän – monta kertaa – mutta elämä opettaa nöyryyttä. Se, että niin moni haluaa tavalla tai toisella neuvoa ja auttaa muita sellaisiksi, kuin itse on, ei ole kenenkään elämän tarkoitus vaan jumalan leikkimistä ja itsepöhöttynyt kuvitelma siitä, että muut pitävät kaikesta samasta kuin juuri minä ja tyhmyyttään muut eivät vain osaa olla sellaisia.
Se taas, että ei aiheuttaisi maailmaan enempää pahaa kuin siinä jo on, on aika masentava elämän tarkoituksena.
Minun pitää vain luottaa siihen, että olen juuri tällainen ja elän tällaista elämää syystä – en itse sitä syytä tiedä, mutta ehkä siinä onkin elämän arvoituksellisuus ja kauneus.
Perjantaina 5.4.2024 kello 21.00
Lunta on tullut koko päivän: tiheää valkoista silmikkoa, joka on tuntunut satavan kaikkiin suuntiin yhtä aikaa.
Nyt puoliso imuroi alakertaa ja hoilaa Sakke Aallon ja Behmin Vanhaa. Keskimmäinen nosteli äsken ilmaan tiskistä tullutta jalallista, lasista kakkuvatia, jossa oli ollut jogurttipashaa.
Vati ei ole äitini kummitädiltään saama – se lasivati hajosi meillä joskus, kun esikoiseni oli pieni – eikä mammun eli fammun äidin väskynäsoppaskooli – se hajosi meillä, kun keskimmäinen oli pieni – enkä kuolemaksenikaan enää muista, kenen tämä vati on. Se on minua paljon vanhempi ja jonkun suvusta saatu… Olisiko se tullut isäni suvun saaresta?
Rakastan esineitäni, mutta niiden tarinat lähtivät jossain kohtaa puuroutumaan.
Koko arkiviikon olen ollut puhki, ja eilen kuntoni romahti. Onko tämä yhä parin viikon takaisen vatsataudin häntiä…? Joka paikkaa kolotti ja särki, kuin olisin raatanut fyysisesti hullun lailla, vaikka en ollut. Keikalla Turussa tuntui kuin sietämättömän kirkas aurinko olisi työntänyt sukkapuikkoja silmistäni sisään. Ajaessani pölyn, autereen, lumien ja häikäisevän auringon keskeltä maasta tuntui ilmaantuvan yhtäkkiä jalankulkijoita, pyöräilijöitä, autoja, kummallisia väistämissääntöjä. Selvisin hädin tuskin kotiin ajamatta kenenkään päälle ja loppupäivän kuljin lähinnä ryömimällä.
Väsyneenä – näin minulle usein rasittuneena käy – aloin kirvelevästi kadehtia muilta ihmisiltä kaikkea sitä, mitä en halua. Yhtäkkiä kaikki muut ihmiset osasivat, pystyivät, jaksoivat tuhatmäärin sellaista, mitä minä en. Kaikki muut ihmiset ovat saaneet annettuna sellaista, mitä minä en ole saanut. Ennen pitkää kyllä tajusin, että tuota noin, en minä mitään noista ole koskaan tavoitellut enkä haluaisi tai en ole valmis maksamaan niiden hintaa – ja sitten olin tyhjän päällä, koska en tiedä, mitä edes haluan.
Tänään on parempi päivä. Yhä vatsa on vähän sekaisin. Aamukävelyllä lumessa tarpoessani käsitin jotain.
Lainakorkojen nousu on pakottanut minut tekemään nyt töitä enemmän ja ryppyotsaisemmin kuin jaksaisin – selviämme kyllä, mutta pelivara ja väljyys on mennyttä. Samalla unohdin seikkailun: heittäytymisen, uskalluksen hypätä tuntemattomaan, odottavan tunteen, mitähän jännittävää seuraavaksi tapahtuu.
En ole koskaan tarvinnut seikkailuun rahaa. Kyse on jostain, mikä on ihmisen sisällä, ei elämysteollisuudesta.
Tunnen seikkailun väreilevän jossain lähellä. Kohta se alkaa.
Keskiviikkona 3.4.2024 kello 20.05
Eilen illalla kuljin rantaan. Maa oli metsässä ja kallioilla jo kokonaan paljas, vaikka merellä olikin yhä hyhmäinen jääkansi. Sade ropisi, ja näki ja kuuli, että maan lehdet eivät olleet syksyllä ehtineet aloittaa maatumista, kun lumet ja pakkaset jo tulivat.
Tuoksui keväälle. Jos ei olisi satanut, olisin ottanut polkupyörän esille.
Tänään heräsin siihen, että koko maailma oli paksussa lumessa. Parvekkeen kaiteilla oli parikymmentä senttiä lunta, ja on yhä.
Äsken kuljin lumisen metsän läpi rantaan. Oli hyvin kaunista. Rannassa ne möhnäiset kohdat, joissa sulamisvedet eilen olivat lingonneet rannan ulostekerroksen oloiseksi liejuksi, olivat saaneet ihanat lumidyynit päälleen. Olisi ollut mahdotonta sanoa, mitä vitivalkoisen lumen alla oli.
Aurinko loi lumeen pitkiä varjoja, tuuli juoksutteli pakkaslunta meren kannella – ja yhtäkkiä toppasaappaani meni läpi ja kastui. Olin huomaamattani kulkenut rantajään päälle. Toinen jalkani oli osunut jään jonkin kuilun kohdalle. Lumipeitteen alta rotkoa ei ollut näkynyt.
Muutamana viime päivänä olen purrut huulta. Niin paljon kuin rakastan kevättä, lumipeitteen katoaminen on tänä vuonna ahdistanut minua. Sen alta on paljastunut paljastumistaan kaikkea, mikä on kesken, huonosti ja vaatisi työtä ja ajattelua, ja kaikkea sitä, mikä uhkaa: mitä omaani muurahaiset nyt valloittavat, home ja laho hiipii, ovatko kallistuskulmat riittäviä, millä tavoin joku taas innoissaan pilaa sitä, mikä olisi minulle tärkeää, täyttää saariston ihmisten ja koneiden äänillä.
Lumi oli peittänyt armollisesti kaiken, pakottanut jättämään pelot ja vaatimukset sivuun, laskenut maailman ylle vastaansanomattoman hyväksyvän vaipan.
Niin moni on manannut tänään takatalvea, mutta minä sain hengähdystauon käsitellä sitä, mitä on tulossa.
Rannassa hankia katsellessani mietin erästä Raamatun kohtaa, joka sellaisenaan luettuna kuulostaa typerältä. Olin saanut sen eteeni joskus, kun olin pyytänyt kirjalta apua. Teksti esitteli sietämättömän yksityiskohtaisesti määräyksiä, miten juuri kastettujen tuli toimia temppelissä: mistä materiaalista valmistettua ja minkä väristä vaatetta heidän pitäisi käyttää, mihin kyseiset vaatteet saisivat koskea, miten suojeltaisiin sitä, että ne vaatteet eivät saastuisi ihmisten tavallisista hikisistä vaatteista tai elämästä ylipäätään.
En muista, milloin sen kohdan kauneus avautui minulle.
Kun pyhä koskettaa ihmistä, kun Jumala kuiskaa ihmiselle, ei ihminen muutu yhtään sen paremmaksi kuin ennen. Sen sijaan saamme yllättäen yllemme kuin valkoisen vaatteen. Hohtava vaate laskeutuu peittämään rumuutemme ja keskeneräisyytemme.
Kun hätä, pelko, ahdistus ja pakokauhu alkaa kuristaa, silloin vedän henkeä ja ajattelen: nyt pyydän sitä valkoista vaatetta päälleni.
Se laskeutuu silloin näkymättömänä päälleni ja muuttaa minut rauhalliseksi. Vaatteen alla kaikki kauhea ja ennakoimaton jatkaa yhä olemassaoloaan, mutta minun ei tarvitse ratkaista, puhdistaa ja korjata sitä kaikkea juuri nyt. Saan tilan keskittyä askareisiini tai johonkin hyvään ja kauniiseen – ja vaatteen alla kohtuuton pelko hälvenee itsekseen, asettuu mittasuhteisiin.
Katselin rannalla maailman valkoista vaatetta. Se oli jälleen laskeutunut kaiken keskeneräisen ylle. Kunpa eräs hädissään oleva osa minusta tulisi nyt valmiiksi sen alla, kunpa saisin sydämeni ottamaan kevään kiihkeyden ja muutoksen vastaan ennen kuin tämä vaate on poissa jälleen.
Pääsiäismaanantaina 2024 kello 20.19
Tänään ukkonen räjähti yhtäkkiä niin kovaa, että moottorisahaamassa ollut puoliso kuuli sen kuulosuojainten läpi ja säikähti. Moottoripyörän kanssa puuhannut serkkuni luuli pyöränsä räjähtävän käsiin.
Kevätaurinko paistoi, linnut livertelivät, ei edes tuullut. Ukkonen huusi yhä uudelleen puolen tunnin ajan. En käsittänyt, mikä ääni oli – räjäyteltiinkö taloa tai kalliota saaressa? pauhaako jäiden lähtö näin kovaa? – mutta ukkostutkat tiesivät paremmin.
Kaikki on hyvin, rauhassa ja sievästi, mitään kauheaa ei ole tapahtunut – ja silti kaukana tavoittamattomissa jotain hurjaa räjähtää ja ulvoo, ja milloin tahansa se voi lävistää minut ja tuhota minut viimeiseen saakka.
Pääsiäissunnuntaina 2024 kello 11.08
Putoan yhä useammin langoilta ihmisten kanssa. Väsymys tulee yhtäkkiä, kuin veitsellä leikaten, jättää minusta päälle pelkät kulkuvalot.
Eilen väsymys tuli hiukan ennen ruokaa, alkuviikon sairastelun häntänä ja siivoamisten rasituksesta. Loppuillan olin poissa, vaikka kehoni jatkoi toimiaan ja vastaili perheelle.
Munien maalaamisen hetki olisi ollut ihana, näin sen, ymmärsin sen, mutta en pystynyt keskittymään niin moneen asiaan kerralla.
Maalasin omaa kananmunaani. Vesivärikerros vesivärikerrokselta sain sen pinnan pajunkissoihin syvyyttä. Aiemmista virheistä syntyi uusia oksia. Kuivuessaan haalistuneet pajunkissat saivat uusia ja uusia väkeviä kerroksia, ja silti aiempi häämötti taustalla kuiskaamassa siitä, mitä joskus oli.
Vieressäni häivähti muutakin. Tyttö näytti, miten hänen munastaan oli tullut vihreä lisko. Puoliso kuivasi omaa munaansa hiustenkuivaimella. Esikoinen piirsi munaansa naaman, suoritti virnistäen kahdessa sekunnissa pakollisen velvollisuuden. Keskimmäinen ei pitänyt kananmunasta sormilla ollenkaan kiinni vaan söhersi siihen, kun se kiikkui pöydällä sanomalehden päällä, ennen kuin kiirehti rantasaunaan kavereidensa luo.
Miten paljon olisin halunnut kokea sen kaiken, mutta en vain ollut todella paikalla. Minulle oli todella olemassa vain pajunkissat, joita maalasin.
Outo, leikaten ilmaantuva väsymys näyttäisi olevan vanhenemisen matkalainen. Olen nähnyt sen tuttujen vanhusten silmistä aiempina vuosina. Nyt tunnen sen sisältäpäin. Hassuinta on, että jotain jää kuitenkin hereille: jokin mekaaninen osa omaa sielua.
Tavallaan tunne on mukava. Se on sisäsyntyinen flow-tila, jossa muu kaikkoaa ja keskittyminen kohdistuu yhteen ja ainoaan asiaan.
– Tämän kirjoittaminen keskeytyi hetkeksi. Esikoinen kolisteli yläkertaan ja ryhtyi etsimään sen käytävään piilottamiani pikkumunia. Hän löysi heti hänelle varatut kaksi mutta ei ottanut niitä vaan etsi loputkin.
Viimeinen tuotti vaikeuksia. Systemaattisen etsimisen jälkeen sekin löytyi.
Sitten esikoinen kysyi, saako hän vaihtaa suklaamunat jäätelöön.
Keskimmäinen heräsi, kun olimme yhä käytävässä. Hän pölähti käytävään pöllämystyneenä.
Hänkin etsi jokaisen piilotetun munan, isoveljen kuresilmien valvomana ja kuunnellen selostusta tämän etsimistekniikasta.
Sama pikkumuna tuotti vaikeuksia. Se löytyi, kun hän laittoi kännykästä taskulampun päälle ja kuori alkoi kiillellä.
Kumpikin pojistani on nyt alakerrassa. Kuulen heidän puhuvan isänsä kanssa. Suklaamunat jäivät paikoilleen.
Haluan. Tuntea. Tämän. Silti jokin kiirehtii sisälläni. Pitää tarkistaa, onko kamerassa tilaa. On lakaistava kuisti, sinne kulkeutui jo hiekoitusmursketta. Pölhön kissan kynnet pitäisi leikata.
Nyt keskimmäinen tulee taas makuuhuoneeseen luokseni, ilmoittaa närkästyneenä, että en vieläkään ole kysynyt häneltä, miten eilen rantasaunassa meni. Minun kuuluu kysyä sitä aina.
Pitkänäperjantaina 2024 kello 16.39
Sataa vettä.
Olen viettänyt päivän polvillani ulkona, likavesiämpäri vieressä, jynssännyt parvekkeen ja kuistin kaiteita ja lattioita. Ruskea vesi pusertui risaisesta rätistäni ulos, ja kangas hinkkasi kiihkeästi irti talven tummia jäänteitä, sammalten alkupohjia, pakkasen liimaamia lehtiä, hiekoitusmursketta, kissankarvoja, puolimaatuneita koivunsiemeniä. Tihkusade ropisi niskaani.
Kuistien ja parvekkeen peseminen on minulle aina testi. Työ on todella likaista. Työ ei koskaan lopu. On vain irrationaalisesti päätettävä: tämä riittää. Näkökentässä väijyy jatkuvasti määräämättömän paljon kaikkea, minkä haluaisi pestä, mutta ei ylety tai ei kannata. Miten paljon jynssäänkin, jotkin kohdat luonto on merkinnyt jo itselleen eikä puhdasta tule. Pesuvesi muuttuu hetkessä ruskeaksi.
Puhdistumisen tuntee myöhemmin. Silloin tuntuu niin hyvältä kulkea kuistilla sukkasilla tai laskea juomalasi kaiteelle. Kotimme avautuu tulijoille kauniina.
Äsken helpottuneena kuuntelin, miten jälkikasvu ja isänsä raahasivat tölkkisäkkejä ulos. Olen puhunut määrätietoisesti kevätsiivouksesta heille jo monta päivää. Silloin yleensä jotain tapahtuu – ja viime tingassa, niin että leukaperäni ehtivät kiristyä viimeiseen saakka.
En kestäisi elää siistin, jatkuvasti omat jälkensä korjaavien ihmisten kanssa. Tunnen muuttuvani suunnattoman röhnäiseksi tällaisten ihmisten kanssa, katseeni alkaa pakokauhuisena etsiä yhä lisää ja lisää epäkohtia minussa ja omissa jäljissäni, en pysty rauhoittumaan. Rakastan sitä, että oma perheeni ei välitä tuon taivaallista siitä, millaista sotkua tai likaa on, he keskittyvät olennaiseen ja tärkeään elämässä.
Heillä maailma avautuu aina kauniina ja täydellisenä, toiset ihmiset myös. Ei muita tai maailmaa tarvitse heidän mielestään korjata tai pestä.
Samaan aikaan niin toivoisin, että minun ei tarvitsisi käskeä ketään: että koti pysyisi siistinä itsestään. Että he itse näkisivät, että nyt pitää siivota, ja tarttuisivat toimeen ilman minua kapellimestarina. Että heiltä ei jäisi sotkua tänne alun perinkään.
Tunnen syvää häpeää ja huonoa omatuntoa siitä, että en käskenyt äitiäni koskaan siivoamaan kotiaan. Hän olisi totellut, säästänyt minut samalla suunnattomalta tuskalta, työltä ja traumoilta. Joka kerta, kun en kestänyt jotakin enää ja olin esimerkiksi kirkaissut, että en tule enää yhtenäkään juhlapyhänä hänen luokseen, jos hän on silloin humalassa, en nähnyt häntä enää milloinkaan päihtyneenä. Hän oli sen jälkeen vesiselvä jokaikisessä juhlassa. Minulla oli häneen suunnaton valta: jos minä käskin, hän totteli.
Enkä minä käskenyt.
En tullut asiaa edes ajatelleeksi ennen kuin hän oli jo vainaja. Miten monista asioista olin kärsinyt ja miten monta vuosikymmentä, ja miten helpolla olisin voinut sen kaiken ratkaista. Minun ei olisi tarvinnut muuta kuin olla äidilleni äiti.
En halunnut olla sitä hänelle.
Olen pikkusisko, olin mennyt aina sieltä, mistä huvittaa, kiertänyt ihmiset sormieni ympärille, keskittynyt omiin asioihini.
Ainoa, minkä olin oppinut, oli, että jos jotain haluan, se minun on tehtävä itse. Muihin ei koskaan voi luottaa.
Ehkä olen väärässä. Sotkun määrä hänen kotonaan oli niin tolkuton ja hän tunsi siitä niin suunnatonta voimattomuutta ja avuttomuutta, että ehkä käskyni ei olisi riittänyt. Hän oireili jättämällä kaiken kädestään sikseen: kasaamalla välinpitämättömästi tärkeät asiakirjat rikkinäisten nailonsukkahousujen, mustuneiden banaaninkuorien, mainospostin, käytettyjen pumpulipuikkojen, tupakka-askien kanssa samaan pinoon ja ostamalla lisää ja lisää ja lisää, kirjoja, tavaroita, saksia, niin että hänen asunnossaan oli hädin tuskin pienet kolot askelille, joista kivuta ja kontata eteenpäin. Hänen äitinsä, josta hän oli saanut monet traumat, oli ollut neuroottisen siisti ja heittänyt kaiken pois.
Olisi hienoa, jos olisin voinut katkaista tämän sukupolvien heiluriketjun, mutta epäilen. Jälkikasvuni on erinomaisesti sisäistänyt sen, että siivoaminen on jotain kauheaa, pelottavaa ja painostavaa, eivätkä he ryhdy siihen ilman, että minä ryhdyn asian herraksi ja käskytän.
Miltähän minusta tuntuisi, jos joku alkaisi käskyttää minua siivoamaan? Voi taivas, huuuuuuh, onneksi kukaan tästä perheestä ei ikinä edes unissaan yrittäisi mitään sellaista. Olen paljon mieluummin vihainen kapellimestari.
Kiirastorstaina 2024 kello 22.08
Tänään olin keskiaikaisessa kirkossa. Holvit kohosivat kauas pääni yläpuolelle.
Kuuntelin tuhansien vuosien takaista patoutunutta tuskaa, psalmeihin säästynyttä. Näin, miten nuoret tyhjensivät alttaria.
Kynttilät sammuivat, kukat ja maljat katosivat muualle nuorten kantamina, valkeat liinatkin. Tilalle vieritettiin musta kangas. Musta työntyi verhoamaan koristeellisen saarnastuolinkin, lamppu lampulta valot sammuivat, kunnes olimme pimeässä kirkossa ja vain yksi kynttilä jäi.
Käy yrttitarhasta polku. Vie Golgatalle se. Se tie vie viimein taivaaseen, mutta tie se on tuskien.
Joka vuosi laulu pimeässä kirkossa, ilman urkuja, tuntemattomien kesken, saa kylmät väreet kulkemaan ihoani pitkin.
Niin lohdullisena kuin usein pidän itämaista ajattelua elämän syklisyydestä ja toisteisuudesta, minua viilsi jälleen lohtu siitä, että asiat tapahtuvat vain kerran.
Suunnaton tuska tapahtui – ja se meni. Jotain äärettömän kaunista syntyy, ja se tapahtuu ainutlaatuisena, vain kerran, ei koskaan enää toistu. Me saimme sen ihmeen.
Tänään tein tavallisen työpäivän.
Miten olinkin murentunut sairastaessani. Miten täytyinkään jälleen peloilla.
Jouduin taas kerran aloittamaan alusta.
Keskiviikkona 27.3.2024 kello 13.14
Olen yhä pois töistä.
Otteeni on irronnut arjen turvallisista rattaista ja leijun irrallaan, yritän tarttua kaikkeen, pystymättä koskettamaan mitään. Suhteellisuudentajuni sairastaa kehoani enemmän. Kaikki tuntuu kohtalokkaalta.
Pelkoni numero 3: turvallisen maailman romahtaminen.
Kirjoitin tänne joskus, miten isäni sai runon tyttärensä kuoleman jälkeen. Runossa minä-hahmo lähetti lapsensa elämään kuin merelle purjelaivan. Minä-kertoja ompeli purjeet ja neuvoi väylät parhaansa mukaan, mutta tuulille hän ei voinut mitään.
Kirjoitin myös, miten jokin minussa jäi sinä sisareni kuoleman kesänä, omaa tytärtä odottaessani, ikuisesti rannalle, tuntematon äiti. Olen pudonnut polvilleni veteen, käsivarret loppumattomaan aavaan ojentuneina, sisälläni sammumaton huuto: Voi Jumalan tuulet, vaietkaa!
Sama huuto asuu minussa yhä ja jälleen. En tiennyt synnyttäväni lapseni maailmaan, jossa sotaa käydään vieressä, viha sykkii, väijyy ja roihuaa ympäri yhteiskuntaa, lääkäriin ei pääse ilman henkien mittelöä, pandemiat riehuvat, poliitikot ja viranomaiset asettavat yhä mielivaltaisempia päätöksiä, ilmasto kuumenee kuumenemistaan, ruokamme uhkaa loppua hyönteismyrkkyjen vuoksi, mikään ei pysy tuttuna, vankimmatkin rakennelmat murenevat.
Menetin pandemiassa uskoni tähän yhteiskuntaan: miten helposti kaikki meni sekaisin, miten nopeasti yhteiskunta jakautui kahtia, miten pitkälle oltiin valmiita menemään ja miten sokeasti, pakokauhuisina, silmittömän yksisilmäisinä – ja ei, en pitänyt koronarajoituksia sen enempää välttämättöminä kuin turhinakaan, meitä aidosti yritettiin suojella kauheudelta – mutta jokin perustava ympärilläni lähti silloin vavisemaan eikä ole vieläkään asettunut paikoilleen. Päivä päivältä minusta tuntuu, että olemme ääneen lausumattomasta sopimuksesta ja yhdessä heittäytyneet teeskentelemään, että elämä sujuu taas tavallisesti ja kaikki on kuin ennen, vaikka mikään ei ole. Jokin on murtunut, lopullisesti. Meidän korkeakulttuurimme on saavuttanut lakipisteensä ja edessä on romahdus, jonka itse aiheutimme menestyksellämme.
Miten tällaiselle merelle voisi lähettää lapsia purjehtimaan? Jumalan tuulet eivät vaienneet, vaikka olin pudonnut polvilleni veteen, kädet loppumattomaan aavaan ojentuneina, huusin sammumattoman huudon: Voi Jumalan tuulet, vaietkaa! Kaikkien äitien nimissä, vaietkaa!
Haluan pitää lapseni rannalla. En tahdo heidän työntävän venettään vesille, en halua tuulen tarttuvan heidän purjeisiinsa! En halua heidän joutuvan kantamaan aikuisen vastuuta. Haluan antaa heidän edes hetken vielä elää turvassa ja huolettomina.
Kun luen tämän, mitä äsken kirjoitin, tunnen samalla jotain muuta.
Totta puhuen se, miten raskaasti olemme ottaneet – en usko olevani ainoa – Ukrainan sodan, pandemian, ilmastonmuutoksen uhan ja muut tämän aikakautemme murheet, johtuu siitä, että juuri me saimme yhden turvallisimmista maailmanhistorian hetkistä. Jumalan – ja ihmisten, aikakausien, tunnekuohujen – tuulet riepottelevat aina, ja aina jostain on löytynyt se laulu, millä ihmiset ovat saaneet lohtua myrskyssä, se rukous, se halaus, se runo.
Meidän kulttuurillamme on sinnikäs, raivokas päämäärä: epäkohdat ja virheet on korjattava, ja nyt tämä kaikki on rikki, joten neulat ja langat esiin, nyt ompelemaan, vaikka työtä on liikaa eikä onnellisuutta ole koskaan pystytty takaamaan vain sillä, että epäkohdat poistetaan.
Tietenkin meidän on ommeltava revenneitä purjeita takaisin kasaan. Samaan aikaan meillä on jotain ihan muuta opittavana.
Meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin oppia elämään uudenlaisessa maailmassa – joka on osa menneiden ja tulevien maailmojen sarjaa, ei välttämättä niitä kauheampi tai ihanampi mutta omanlaisensa.
En pysty säätelemään lasteni elämän tuulia. En edes osannut ommella heille hyviä purjeita tai valmistaa heille kunnon venettä, vaikka luulin osaavani. En voi muuta kuin seistä polvillani vedessä ja kuiskata: Jumalan tuulet, pyydän, rakastattehan näitä kolmea.
Tiistaina 26.3.2024 kello 12.35
Vatsatauti päästää minut paljon helpommalla kuin lapseni, mutta olen silti tänään pois töistä.
Tunnollinen koulutyttö sisälläni tuntee suunnattoman huonoa omatuntoa. Minähän hengitän, sormet toimivat, pääkin melkein – ainahan olen vähän sekaisin – joten minun pitäisi nakuttaa täyttä häkää töitä. Etäpäivä tässä piti muutenkin olla.
Auringonvanat kultaavat keittiötäni, raidoittavat sen.
Olemme levänneet tytön kanssa lomittain sängyssä, puoliunessa puhuneet Jumalasta, ihmisluonnosta ja kaloista, torkkuneet käsi kädessä, käyneet yhdessä unen rajamailla ja taas palanneet takaisin.
Tunnen syyllisyyttä siitä, miten paljon olen oikeastaan pitänyt siitä, että kotimme on nyt sairastupa. Olin juossut oravanpyörässä liian lujaa, pääni yritti taistella jokaisen ihmisen taistelua yhtä aikaa, olin musertua maailman vaikeuteen. En ole jaksanut miettiä tulevia järjestelyjä nyt ollenkaan, olen vain elänyt tässä hetkessä. On vain kipeä lapseni ja auringonraidat.
Maanantaina 25.3.2024 kello 1.59
Lapsellani on vatsatauti.
Äsken oli oksennus numero 11. Lisäksi vessassa sain muutakin siivottavaa.
Nyt on hiljaista. En jaksa enää edes yrittää mennä sänkyyn. Olen työhuoneessani vessan ja hänen makuuhuoneensa vieressä.
Kirjoitan sen, mitä olen ajatellut kirjoittaa pitkään.
Pelkoni numero 2: että minua ei hylätä.
En ollut ajatellut, että kasvattaisin lapseni parhaimmiksi ystävikseni. Niin vain kävi.
Lapseni – no, pojat enimmäkseen – ottivat varhain elämäntehtäväkseen kapinoida minua vastaan, vastustaa ihan kaikkea, pienintäkin – ja samaan aikaan isoissa asioissa he ovat niin lojaaleja minulle, että pelottaa.
En osaa selittää sitä tarkemmin. Jokin heissä luottaa minuun nimettömällä ja sokealla tavalla, tottelee ja seuraa.
Jaha, oksennus numero 12.
(Kello 2.18) Lasteni lojaalius tihkuu esiin aina silloin tällöin. He ovat uskoneet minua silloinkin, kun heidän oma järkensä olisi sanonut vastaan, ja he tuntevat hämmentävän hyvin sen, mitä haluan ja mitä pelkään, vaikka en olisi koskaan sanonut sitä ääneen.
Kun koronaepidemia alkoi, esikoinen ilmoitti saman tien, että meidän on haettava hänet Helsingistä meille. Vastustelin. Hän sanoi ykskantaan: ”Sinä haluat kuitenkin, että olen kotona.”
No niin halusin. Taivaan kiitos hän muutti meille. Taivaan kiitos hän tunsi minut. Pian Uusimaa meni kiinni. Olisin tullut seinähulluksi, olisin kiertänyt hurjana kuin eläin ahdasta häkkiä, jos hän olisi ollut poissa. Tämä sama kaveri siis aina pääkaupungissa asuessaan piti ihan hölmönä, että niinkin usein kuin kerran kuussa pitäisimme perhe-WhatsAppia tai soittelisimme, ei hänelle ole sinä aikana mitään uutta kerrottavaa tapahtunut.
Minun on niin vaikea päästää heistä irti. Haluaisin heidän pysyvän lapsina ikuisesti ja olevan aina luonani.
Pahoin pelkään, että he ovat jääneet lapsiksi ikuisesti ja pysyvät aina luonani.
Minun takertumiseni heihin on pohjatonta, syvää ja pelokasta. En kestä menettämistä. Miten he pystyisivät vastustamaan minun tahtoani? Olen aina ollut se, joka päättää heidän elämästään. Vaikka miten sanoin yritän vakuuttaa, että haluan heidän elävän omaa elämää ja lentävän omin siivin, en sitä todella sisälläni halua.
Oksennus numero 13.
(Kello 2.31) Nyt, kun tuon pelkoni kirjoitin, se kuulostaa hitusen hölmöltä ja lapsiani vähättelevältä.
Lapsillani on oma tahtonsa. Tämä on heidän valintansa.
He ovat katsoneet maailman kaaosta ja todenneet, että pysyvät mieluummin täällä, missä heitä rakastetaan ja missä on ihmisiä, joiden kanssa on hyvä olla.
Ei kukaan heistä ole edes ajatellut jäädä tänne lopullisesti. Tämä on heille vain elämänvaihe.
Minä ja mieheni olemme aina olleet yksinäisiä susia ja erakoita. Kun kaksi sellaista lyöttäytyy yhteen, ei ole kovin kummallista, että lapsistamme tuli samanlaisia. Introvertit nauttivat kotona ja itsekseen ja juuri tiettyjen ihmisten kanssa olemisesta, niiden, joista on tullut osa itseä.
Vimmainen, kauhunsekainen takertumiseni ei ole meille hyväksi, mutta sekin on vain osa elämää: jotain, mistä heidän on itse ratkaistava, miten siihen suhtautuvat.
Oksennus numero 14.
(Kello 2.49) Minulla on oikeus olla onnellinen siitä, että he haluavat olla lähellämme ja viihtyvät kanssamme.
Palmusunnuntaina 2024 klo 18.50
Sinä saat minut hyvälle tuulelle, kuiskaa uneen vaipuva mies vieressäni.
Nyt hän jo nukahti.
Kohta hän herää, tiedän sen – jos yritän ryhtyä tiskaamaan niin, että hän ei huomaa.
Silitän hänen unenpehmoista ihoaan, ihoa, jonka ääressä olen turvassa, hyväksytty ja rakastettu.
(Pyydän anteeksi tämän päiväkirjan nimeä. Se on tarkoituksella monimerkityksinen. Pahoin pelkään, että jos ajattelitte seuraavanne avioeroprosessia, todennäköisesti petytte.)
Ulkona minä ja tyttö vaelsimme Hirmukalliolla ja puhuimme elämän tarkoituksesta.
Olen koko päivän ollut niin puhki, että se on tuntunut hyvältä. (Tosin yhtäkkiä kehon tuntuu aina lävistävän piikki: tuonkin tein töissä väärin! tuota en hallinnut! en ikinä pärjää! Sitten piikki menee ohi.)
Yöllä olin nähnyt unta, että opetin lapsiani hyppäämään veteen.
Menimme korkeammalle, yhä korkeammalle, kunnes olimme niin ylhäällä, että emme edes nähneet enää merta, johon heidän oli hypättävä.
Kuuliaisesti he silti hyppäsivät.
Tasanteella, tuulien tuiverruksessa, tikkaiden luona oli muita. Joku kysyi, eikö minun pitäisi näyttää lapsilleni mallia. Nauroin. Sanoin, että voi kuule, minähän en osaa hypätä veteen edes sen samalta tasolta ilman, että teen kipeää makopritsiä.
Joku ihmetteli, olenko oikea henkilö opettamaan hyppäämistä silloin.
No… en.
Avasin silmäni.
Tuolta minusta on tuntunut jo vuosia. Uni oli muotoillut filmiksi sen, minkä äärellä peloissani olen.
Tuleva maailma on jotain niin uutta ja outoa, että en tiedä, mihin lähetän lapseni, enkä ainakaan osaa sitä, mihin heidän pitää vielä pystyä.
Lauantaina 23.3. kello 22.01
Viikonloppuni alkoi! En aio enää ikinä tehdä sekuntiakaan töitä, en enää ikinä, ikinä! Tai ainakaan en tee niitä kahteen päivään. (Sieluni muuttui ohueksi kuin lankanukke. Tuntui, kuin mieleni sisäinen pääni olisi roikkunut olemattoman rihman varassa ja kaikki lihallinen olisi haihtunut minusta.)
Sain perheeni takaisin! Kipusin saunaan, jossa istui neljä vaiteliasta, pahantuulista perheenjäsentä. Selitin tohkeissani siitä, mitä olin kuullut pieleen menneen historian podcastista verotuksesta. Olin kihissyt tiedon kanssa koko viikon ja odottanut, että saisin kertoa heille yhtä aikaa – olin joskus äimistynyt siitä, että vielä sata vuotta sitten verot maksettiin yleensä rukiina ja ohrana, viljana siis, ja ne käytiin tiettynä ajankohtana kärräämässä kunnan varastoon. Sitä ennen veroja maksettiin kuitenkin yleisesti maailmalla – nuorina poikina. Armeijat ovat tarvinneet sotilaansa.
Selitin heille innoissani tätä ja kaikkea muutakin ihmeellistä verotuksen historiasta. He mulkoilivat takaisin. Kukaan ei laittanut musiikkia. Keskimmäinen oli juuri herännyt yöuniltaan. Puoliso oli rättipoikki vietettyään viikon yksinhuoltajana raskaan työnsä päälle. Kävin vessassa. Palattuani kaikki olivat kaikonneet keittiöstä. Riita oli kuulemma leimahtanut keskimmäisen ja isänsä välillä eikä kukaan halunnut enää saunoa.
Jaa. Jatkoin puolison aloittamia tiskejä. Hetken kuluttua kaikki palasivat mieli puhtaina, musiikki alkoi soida, perheen miehet vertailivat äänekkäästi partojaan, keittiö täyttyi naurusta ja ilosta, palasimme saunaan. Tyttö työnsi viileät kätensä minun käsiini. Myöhemmin lauloimme yhdessä iltarukouksen. Sain olla viimeinkin mukana. Olen olemassa jälleen: olemassa.
Perjantaina 22.3.2024 kello 10.36
Vettä kuuluu tiputtelevan ränneistä. Ikkunasta näkyy tihkusadetta.
Kuulen naputtelua keskimmäisen huoneesta. Esikoinen kävi kysymässä, mitä ruokaa tänään on.
En tiedä, ja olen lauantainkin töissä ruoka-aikaan.
Kuurasin juuri vessat, nämä kompostoivat, joissa viikkosiivoukseen tarvitaan turveämpäriä ja kakkakompostorireissua. Imuroin kissojen kiipeilytorninkin ja pesin sen puolen vuoden oksennuksista. Lika ei tunnu enää pahalta.
Torstaina 21.3.2024 kello 12.00
Rannassa sumutorvet huusivat.
Loskassa näkyi edellisten päivien askeleitteni tekemän polku, kuin paikalla olisi vaeltanut armeija Marioita. Jälkieni seassa risteili peurojen ja kauriiden kavioiden U-kirjaimia, ketun anturoiden jäljet, jäniksenkin.
Pieni mäyrä oli käynyt hiljattain rannassa. Sen terävien kynsien painaumat ja pelottavan ihmismäiset tassunjäljet kiertelivät maata ja jään reunaa.
Keskimmäinen on viettänyt aamua kanssani. Hänen unirytminsä on siirtynyt yhä lähemmäs iltaa. Puhuimme veroista ja mistä sattui, ja hetken hän kantoi huvikseen minua.
Keskiviikkona 20.3.2024 kello 9.45
Pajunkissat olivat ryömineet unisina kurkistamaan talvea, työntäneet sitten kuononsa takaisin piiloon ja jatkaneet nukkumistaan. Sopivia pajunoksia luottopaikallani oli niin vähän, että sain juuri ja juuri kerättyä tarpeeksi.
Lunta leijaili maahan. Linnut varoittelivat toisiaan minusta.
Näin saukon tassunjälkiä. Ajattelin seurata niitä, mutta halusin ensin poimia pajunoksat ja sitten vain unohdin.
Kotona lajittelin oksat. Yhdet kuistille vanhaan sinkkiämpäriin. Toiset savikannuun ruokapöydälle. Kolmannet peltikannuun kissoille lattialle, jotta saamme pitää ruokapöytämme ruokapöytänä.
On vasta keskiviikko, ja ikävöin kipeästi perhettäni. Näen heitä vain ohimennen, tyttöä en ollenkaan. En työvuorojeni vuoksi ole mukana ruualla, en iltarukouksella: en niissä hetkissä, joissa perhe viskaisee minut nurinperin ja löydän itseni jostain ihan muualta kuin mitä olin aikonut, maadoittaa minut väkevästi elämään ja ympäröi minut olemassaololla.
Älkää ymmärtäkö väärin. En ole sosiaalinen ihminen, en viihdy ihmisten joukossa. Yksinäisyys on minulle kuin yöuni: sitä on saatava säännöllisesti ja pitkään, tai muutun hirviöksi enkä selviä. Yhtä lailla tarvitsen läheisimpiä ihmisiäni.
Olen liian omillani nyt, ajatusteni vietävissä, oman kontrollini käskytettävänä.
Kissa nukkuu vieressäni lattialla lampaantaljalla. Se on se pölhömpi. Toinen kissa olisi avannut silmänsä jo siitä, että käänsin katseeni sitä kohti. Tämä on sikeästi unten mailla. Usein se kuorsaa, mutta ei nyt.
Tiistaina 19.3.2024 kello 9.24
Istuin rannalle nousseella merenjääkielekkeellä.
Kieleke on jäänyt upottavan, tuulen kinostaman lumidyynin alle, eikä päältä päin enää tiedä, mikä se todellisuudessa on.
Sisälläni asuu pieni, sammumaton hätä. Se kasvaa hukuttavaksi unen rajalla: nukahtaessa, herätessä. Olemme niin usein pelastuneet, pelastaneet jonkun, välttäneet jotain kauheaa tai päinvastoin aiheuttaneet jotain toivotonta mitättömän pienillä teoilla, kuin maailmankaikkeudessa olisi siellä täällä pikkuisia nappeja, joita painamalla käynnistää jotain suunnattoman suurta. Nyt jokin minussa vahtaa kauhuissaan kaikkea ympäriltäni ja etsii, mitä perhosensiipeä minun täytyy, täytyy nyt väräyttää, jotta kaikki sujuu oikein!
Joskus kirjoitin erääseen lavarunooni: ”En tiedä, miten ja milloin / lupasin itselleni olla jumala / ja miksi”.
Tuntuu niin vaikealta jättäytyä maailmankaikkeuden armoille, odottaa vain. Minähän voisin pedata, lakaista kaiken alkuun – ja usein olen jättänyt kaikkea tekemättäkin, ja siksi joutunut kauheaan pulaan! – olenko ottanut huomioon tuon ja tuon – eih, en tiedä, miten tuo pitää tehdä –
Olemme elämän näkymättömässä saranakohdassa, ja pelkään rusentuvani ovenpielen väliin. En pysty kontrolloimaan maailmaa enkä enää lapsianikaan, ja kaikki voi kaatua niin hetkessä.
Edessäni jään railo, rannansuuntainen ja tumma, joka oli ollut vaiti, yhtäkkiä jyrähti. Sen kumahtelu kiiri maiseman laidasta laitaan, täytti ilman ontolla, ukkosen kaltaisella äänellä ja sitten vaikeni, pysyi hiljaa siihen saakka, että olin mennyt.
Maanantaina 18.3.2024 kello 9.02
Maa on peittynyt paksuun hankeen. Aurinko kultaa idyllisesti lumikuorrutteista metsää ja tuikkii oksien välistä. Linnut raksuttavat ja sirkuttavat.
Jokainen askel syvässä pakkaslumessa viettää hiukan eteen, tai taakse, tai sivulle – johonkin suuntaan, johon et ihan ajatellut mennä.
Tunnet myös, miten höytyväisen lumikerroksen alla on toinen kerros. Se on vanhaa, tummaa, puoleksi sulanutta ja jälleen jäätynyttä lunta, jonka polkujen kohdille on uurtunut taannoisia askeleita. Tunnet vanhan lumikerroksen ja askeleiden raskauden pehmoisen lumen läpi, ja se näkymätön kerros kaataa ja suojaa sinua, kun vähiten odotat.
Nyt olen jo sisällä. Olen iltavuorossa.
Menee taas aikaa, ennen kuin sieluni uskoo, että aamuisin todella olen vapaa. Juuri nyt sisälläni hyppelehtii jotain levotonta, valveilla olevaa, säikähtelevää.
Eilen keskimmäinen jäi taas illalla sänkyymme soittamaan, nyt Billie Eilishin kappaletta. Makasin tyynyihin nojaten, seurasin katseellani hänen sormiaan, kun ne soljuivat kitaran kielillä ja muuttuivat yhdeksi musiikin kanssa.
Näin hänen sormiensa rakastavan sitä kaikkea: miten metallinen kieli, puinen kitara, syvällä kehossa resonoiva sävel ja oma nopea liike ja kosketus ovat yhtä niin kuin minulle kirjoittaminen.
Hän sai päähänsä yrittää opettaa minulle kitaran soittoa, taas. Hän on ihailtavan ja rasittavan sinnikäs – kuin hän yrittäisi opettaa kaksivuotiasta – tai oksanpätkää tai kivenmöhkälettä – soittamaan sinfoniaa. Niveleni eivät taivu edes alkeellisiin sointuihin, kynteni kompastelevat, sormeni eivät osaa laskea itse kieliä vaan minun on joka kerta otsa rypyssä katsottava, kuinka monetta minun pitikään plinguttaa ja painaa, ai jaa, eikö minun sormeni olekaan sillä millä piti. Jos saan lopputuloksen pitkän ähellyksen jälkeen oikein, se kuulostaa silti karkealta ja typistetyltä eikä soi.
Hän opetti minulle sointuja Opethin Harvestista: sadonkorjuusta.
Ajauduimme lukemaan Harvestin sanoja. Hän suomenteli minulle sitä kaikkea, mitä en käsittänyt. ”Siis mikä tämä ted sin on? Mitä se ted tarkoittaa?” ”Äiti, se on spirit pain-ted sin.” (Nauran vääränä.) ”Embers. Mikä on embers?” ”Ember on niin kuin hiillos.”
Ember. Pidän siitä sanasta. Se kuulostaa jonkun kauniin ihmisen nimeltä, tai portilta johonkin salaperäiseen.
Hän kertoi, että Opeth tekee soinnuille jotain, mitä kukaan muu ei tee. Siinä missä toiset soittavat tiettyä sointua kerran tai kaksi, Opeth soittaa sen kuusitoista kertaa – ja yhtäkkiä tutusta soinnusta löytyy jotain uutta ja syvää, joka tuli esiin vain toistamalla se uudestaan, uudestaan.
Opeth vaihtelee myös duurin ja mollin välillä ja taas takaisin. Ei niin kuuluisi tehdä.
Silti lopputulos on jotain hyvin kaunista.
Jälkikirjoitus kello 9.54. Juuri kun olin sulkenut läppärin, keskimmäinen ilmestyi luokseni. ”Äiti. Tiedätkö, milloin kevät virallisesti alkaa?” hän kysyi.
”Sille on kaksi määritelmää”, vastasin otsa rypistyneenä ja aloin mielessäni kerrata, miten ne menivätkään, mikä oli terminaalinen kevät ja mikä se toinen olikaan.
”Ne ovat molemmat väärässä.”
”Ai”, sanoin kiinnostuneena.
”Niin. Kevät alkaa silloin, kun Nuuskamuikkunen tulee Muumilaaksoon.”
Hänestä oli kauhean hauskaa, miten haltioitunut olin hänen vastauksestaan. Nyt hän meni nukkumaan. Tästä on hyvä aloittaa viikko.
Sunnuntaina 17.3.2024 kello 12.31
Pelkoni numero 1: hylätyksi tuleminen.
Joskus, useita vuosia sitten, pelkäsin kohtuuttomasti, tukehduttavasti sitä, että lapseni eivät haluaisi aikuistuttaan olla tekemisissä kanssani: että he eivät pitäisi minusta.
Suvuissani on tavallista lyödä välit poikki vanhempiin tai katkeroitua heille ja tavata heitä vain pakollisen minimin. Sydämeni vapisi kauhusta, että meillekin kävisi niin – en millään pysty teeskentelemään näin lähellä olevien ihmisten kanssa: piilottamaan epäkypsyyttäni, hysterisoitumistani, vainoharhaisuuttani. Minulla on vimmainen tarve tehdä asiat Oikein, minkä hinnan perheenjäseneni joutuvat maksamaan.
Lapseni astuivat murrosiän venäläisen ruletin ja onnenpyörän sisuksiin, liukenivat ja – ilmaantuivat kotelostaan ulos silmät täynnä viisautta. Heidän sivulauseistaan käy ilmi, miten hyvin he ovat tietoisia vanhempiensa heikkouksista ja miten ärsytämme heitä, mutta he hyväksyvät ja ottavat tyhmyytemme vastaan niin kuin he ottavat vastaan muunkin.
…Ja tätä kirjoittaessani esikoinen pistää syliini kukkamaljakon. Häntä ärsyttää, kun maljakkokukat heiluvat hänen nenänsä edessä hänen syödessään, joten hän ratkaisi asian näin. Jokin kukkakaupan ruohotuppo heiluu nyt minun ja läppärini välissä, kurkin tekstiä sen lomasta ja välillä pyyhin ruohotuposta pois puuroani.
Lapseni eivät olekaan hylänneet minua, he selvästi pitävät meistä nyt aikuisinakin, mutta.
Yli kolme vuosikymmentä sitten isosiskoni muutti omilleen minun ja äitini luota, ja sisareni sairaus hiipi esiin.
Minulla ei ollut sille nimeä tai edes luonnehdintaa vielä vuosiin, mutta jokin painostava, uhkaava ja kammottava oli alkanut kuiskia välillämme.
Minä ja äitini jäimme kahdestaan.
Äidilläni oli yhä enemmän vaikeuksia selvitä elämästä, mutta kun aina on elänyt taiteilijaluonteiden ja boheemin suvun keskellä, en käsittänyt hänestäkään, mitä tapahtui. Kesken lukion lopulta vain pakenin, jotta en olisi rusentunut hänen alleen, muutin omilleni, ja äidiltäni hävisi viimeinenkin syy enää yrittää.
Hän romahti.
Romahdus tulisi olemaan ensimmäinen monista, paljon kauheammista, mutta tätä en tiennyt. Tiesin vain tuhonneeni äitini.
Sitkeästi minä ja puolisoni tulimme käymään, seurasimme hämmentyneinä äitini vajoamista syvemmälle, kunnes vuoden kuluttua ystävämme tulivat ja raivasivat hänen lääväksi menneen asuntonsa siihen kuntoon, että lakkiaisemme pystyttiin pitämään siellä, äitini sai tästä niin paljon voimia, että pääsi joksikin aikaa jaloilleen, mutta se ei kuulu enää tähän tarinaan.
Minä ja mieheni olimme hoitaneet tiiviisti pikkusisaruksiani isäni uudesta perheestä. Meillä oli heidän kanssaan yhteiset salaisuudet, omat pelisäännöt, he olivat minulle kuin omia lapsia.
Hoitokerrat harvenivat harvenemistaan veljeni ja pikkusiskoni kasvaessa. Tuli se hetki, kun heidän silmänsä kääntyivät meihin ja näkivät ventovieraat. He hädin tuskin muistivat, miten läheisiä olimme olleet. Murrosikä oli liuottanut vanhan pois, heillä oli uusi elämä, ja olin menettänyt melkein-lapseni.
Parikymmenvuotiaana pikkusiskoni – kaunis pikkusiskoni, joka otti aina kaiken rennosti, selvisi kaikesta ja oli pelkkää hymyä – kirjoitti meille, että ei halua kasvaa ikinä aikuiseksi ja ampui itsensä.
Ehkä ymmärrätte nyt, miksi omien lasteni aikuistuminen vavisuttaa minua sisältäni jostain niin syvältä, että niihin tummiin kerroksiin kenellekään ei ole luvattu pääsyä.
Lauantaina 16.4.2024 kello 12.23
Huono päivä.
Ulkona on sumuista. Sataa.
Puuro maistuu pahvilta, omena myös. Heräsin liian aikaisin, jäin valveen ja unen välimaahan ja olen siellä yhä. Mikään ei onnistu. Stressaan tulevaa. Pää on niin muhjua, että ei kannata tehdä järjestelyjä, joita aioin, joten hermoilen ainoastaan.
Eilen illalla tajusin, miksi tarvitsen tätä päiväkirjaa.
Nyt ne kuulaat ajatukset tuntuvat tyhmiltä.
Olen surkea päässälaskussa, olin ajatellut kirjoittaa tänään.
En pysty pitämään lukuja mielessä. Luvut karkaavat villisti eri suuntiin. Kun pitäisi miinustaa neljästäkymmenestä kaksikymmentäkolme, miinustan ensin kaksikymmentä ja sitten plussaan kolme. Minun on kirjoitettava luvut, jotta ne pysyisivät paikoillaan. Vasta, kun kirjoitan ja luen kirjoittamani, näen itseni peilistä ja tiedän, mitä minussa tapahtuu.
Tiedän nyt, miksi se kauhea kesä on pursunut tämänhetkisen elämäni saumoista esiin.
Puolisoni oli kiinni toisen rakkaamme hirveässä elämäntilanteessa ja tukemassa häntä. Fammu oli kuolemaisillaan. Isosiskoni oli lopullisesti kadonnut mieleensä. Äitini tilanteesta tiedättekin jo. Oli muutakin, mitä en tässä kerro. Avuttomana seurasin, päivä päivältä, miten rakkaani murenivat murenemistaan. Olin yksin äitini ovella tuhiseva vauva rinnoillani, pienen poikani pehmeä käsi kädessäni. Olin yksin. Olin pohjattoman yksin.
Jokin minussa jäi ikuisesti sinne ovelle vauva sylissäni, lapsi vierelläni.
(Nyt tyttö tulee portaita alas. Hän heittäytyy puusohvalle, pitää toisen käden sormillaan paljaista varpaistaan kiinni, kommentoi pari sanaa, syventyy kännykkäänsä. Kun käännän katseeni häneen, hän päästää pienen, ystävällisen, itselleen ominaisen äänen ilmoittaakseen, että huomaa katseeni, vaikka ei siirrä omaansa kännykästä.)
(Nyt hän alkaa tehdä itselleen lounasta. Hän päättää paistaa kananmunia ja maustaa ne – kaakaolla. Kaakaolla. Esikoinen saapastelee keittiöön ja huuhtelee lautasensa. Tyttöni painaa kätensä otsalleni, ja olen hiljaa silmät kiinni. Hän nauttii siitä, kun kuuma otsani lämmittää hänen kylmiä sormiaan, ja minä nautin, kun kylmät sormet viilentävät minua. Nyt esikoinen tulee kellarista ja alkaa siirtää coca-cola-tölkkejä jääkaappiin. Hän ja tyttö ovat toistensa tiellä.)
Mihin jäin…
Se kesä oli pohjattoman avuttomuuden ja yksinäisyyden kesä: turvattomuuden, tuskan ja hädän. Minusta ja miehestäni oli läheisillemme paljon apua, mutta viime kädessä emme hallinneet mitään siitä, mitä tapahtui. Jäimme vain sammumattomaan tunteeseen siitä, että emme pysty pelastamaan muita, emme osaa, olemme liian pieniä.
Tällä hetkellä olen ovella taas. Puolen vuoden kuluttua esikoinen on lopullisissa töissään ja muuttanut omilleen, aloittanut tuntemattoman elämän. Keskimmäinen on muuttanut pääkaupunkiin ja opiskelee, aloittanut tuntemattoman elämän hänkin. Tyttö on aloittanut lukion, tuntemattoman. Minä en tiedä, mitä työtä puolen vuoden päästä teen, sekin on tuntematon. Puolisoni… entä jos… entä jos… Viikatemies niitti jo yhtäkkiä ja varoittamatta nuoruudenystäväni, 48-vuotiaan.
Olen tuntemattoman äärellä jälleen, enkä pysty hallitsemaan tästä juuri mitään. Lapseni katoavat täältä niin kuin heidän kuuluu kadota, mutta pelkään, pelkään. En poikien mentyä halua ripustautua lyijynpainavana tyttöni kaulaan niin kuin minun äitini teki minulle.
Minua pelottaa, että puolen vuoden päästä jään yksin.
Tämän kirjoitettuani tuli rauhallisempi olo. Oli sittenkin hyvä kirjoittaa tämä.
Nyt lähdemme tytön kanssa sumuun.
Perjantaina 15.3.2024 kello 17.34
Eilen illalla mieleni meni yhä matalammalle. Kotiin kävellessäni se oli tullut. Talvisaappaideni alla lotisi märkä maa, talven muhjaamia puolimätiä lehtiä, astuin iljettävällä tiellä askeleen toisensa jälkeen, purin huulta.
Trauma oli taas varoittamatta ja viattomaa teeskennellen tullut, kuin kammottavuus olisi todellisuuden ominaisuus eikä päänsisäinen tunne.
Se on ollut pitkään poissa mutta alkanut taas ilmaantua. En pysty pesemään sitä pois. Kuka voisikaan keskeyttää sään, imeä talven sulamisvedet ja loskat maan sisuksiin niin, että en tuntisi litisevää mätää allani?
Niinä hetkinä jokin minussa seisoo ikuisesti äitini ovella, pariviikkoinen poika sylissä ja toinen, kolmevuotias vierellä. Muistan yhä mädäntyvien katkarapupussien ja jauhelihapakettien hajun, hyönteiset, jyrsijöiden vilahdukset. Kun raivasimme tietä eteenpäin lehtivuorien joukosta, joka kerta mietin, mitä sanon kolmevuotiaalle, jos…
Ympärillämme olivat muutkin romahtaneet. Olisin tarvinnut äitiä silloin. Jaloilla hosuin vain liikkuvien kauppakassien lomitse meille reittiä eteenpäin, ja hänen ruhonsa jostain löydettyäni inisin tuloksetta, että hänen ei pitäisi syödä sitä lääkettä enää.
Nykyään olisin hälyttänyt viranomaiset. Olisin vaatinut sen lääkärin nimen, joka oli tehnyt tämän äidilleni. En olisi antanut minkään sen tapahtua. Tai en tiedä – olin lujilla silloin. Läpi kesän tulin sinnikkäästi paikalle.
Elokuun tullessa syvä epätoivo lopulta täytti minut, tunsin sen paisuvan minussa ja täyttävän suuni, katsoin häntä silmiin ja hitaasti, hitaasti lausuin: ”Olet aikuinen ja teet omat päätöksesi, mutta. Jos olisin sinä. Lakkaisin syömästä. Sitä lääkettä.” Yhtäkkiä hänen sumeassa katseessaan jotain oli välähtänyt. Yhtäkkiä näin, että hän oli kuullut minut. Seuraavaa lääkettä hän ei enää ottanut. Viikon päästä hän käveli meitä vastaan ja halusi kanssamme Muumimaailmaan.
Ne sanat ovat yksi parhaimmista teoistani, mitä olen milloinkaan, koskaan tehnyt. Silti, nyt talven jäänteiden litistessä kenkieni alla vajoan siihen kesään takaisin. Minut täyttää silmitön tarve siivota, siivota, siivota – ja räyhätä perheelleni, kirkua muille, miten iljettäviä heidän sotkunsa ovat – ja kumpikin näistä syventäisi minut yhä syvemmälle pohjattoman lian keskelle, hätäni täyttäisi minut vain täyttämistään. Olen hiljaa, puren huulta. Tämän täytyy vain antaa mennä ohi. Tämän voittaa rakkaus, ei peseminen eikä viha.
Iltapalalla tyttöni valitsi minulle taas musiikkia Spotifyihin. Hän tietää paljon paremmin kuin minä, mistä pidän: mitkä kappaleet tunkeutuvat sieluuni, puhaltavat pois ahdistuksen, vapauttavat aivoni kireästä vihasta ja täyttävät minut syvyydellä. En tiedä, mistä hän löytää ne: tuntemattomat artistit maailman toiselta laidalta, sellot, kansantanssin metallin taustalla.
Hän oli puusohvalla, kuunteli kanssani musiikkia ja luki englanninkielistä kirjaansa jostain netin syövereistä, kun tiskasin ja tanssin. Sävel säveleeltä palasin takaisin: tähän ihanaan todellisuuteen, jossa asiat ovat hyvin ja järjestyvät eikä minun tarvitse hallita kaikkea.
Yötä vasten poikani kokeilivat yläkerran käytävän hyllyltä muistohattuja: olkihattuja, huopahattuja, äitini vaaleanpunaista hörhelystä, joka hänellä oli häissämme, äitini isän veturinkuljettajan lakkia sodan ajalta. En enää muista, mistä hölötimme, mutta tuntui, että jokainen heidän sanansa maadoitti minua yhä turvallisemmin kiinni tähän hetkeen ja elämään.
En tiedä, tiedostavatko he, mitä tekevät, vai tarttuvatko he minuun vaistonvaraisesti. Siinä on jotain lempeän sanatonta ja anteeksiantavaa. Olet meidän äitimme. Pysyt tässä. Me tarvitsemme sinua tässä. Me pidämme sinut tässä.
Torstaina 14.3.2024 kello 18.25
Rannassa lirisi ja lorisi. Tummat saaret peilautuvat jään päällä lepäävästä vedestä. Saareni takana pauhasi tuuli, mutta minun puolelleni ulottui tuulesta vain häntiä, jotka saivat ruovikon heiluttelemaan edestakaisin itseään.
Jää oli rannassa liukas, kallellaan ja kumpulainen. Matalapaine sai minut surulliseksi ja hermostuneeksi, kuten usein.
Eilen illalla keskimmäinen lapseni nappasi minut syliin ja kantoi toiseen huoneeseen, jossa pysähdyimme tuijottamaan portailla olevaa kissaa, sitä pölhömpää. Se tuijotti meitä takaisin.
Sitten keskimmäinen koetti nostaa myös isää, mutta tämä puolustautui tiskiharjalla. Lopputuloksena poika nosti ilmaan minut ja pikkusiskonsa yhtä aikaa, niin, että minä olin välissä ja olin pusertua kasaan.
Iltarukouksen jälkeen keskimmäinen jäi sänkyymme soittamaan vielä Opethin Harvestia, sadonkorjuuta. Minä tanssin.
Keskiviikkona 13.3.2024 kello 18.45
Pidin ulko-ovea puolisolleni auki, kun hän tuli töistä täysien kantamuksien kanssa. Pidin väärän oven auki ja olin väärällä puolella ja ovet olisi pitänyt avata toisin.
Kohta hän oli vessassa, ja kuulin hänen laulavan siellä virtta ja päristelevän äänekkäästi. Sitten ääliö tuli rutistamaan minua, ja minäkin sain marmattaa hänelle.
Pian keittiö oli täynnä jälkikasvun meteliä. Tytön mielestä yläkoulu oli ollut täynnä sietämättömän ärsyttäviä, valittavia ja selän takana pahaa puhuvia oppilaita. Keskimmäinen tuli alas yöuniltaan pöpperöisenä, heräsi ottamaan katosta pois ja laittamaan takaisin joulukoristeen, jota olen yrittänyt saada häntä ottamaan pois monta kuukautta, jotta minun ei tarvitsisi hakea pidempiä tikkaita. Esikoinen kertoi Morbius-vitsin, joka saa aina isänsä ja veljensä korvat sauhuamaan.
Ruuan jälkeen olin rannassa samalla merenjääkielekkeellä kuin ennenkin.
Merellä oli paksu sumu. Lähimmät saaret häämöttivät juuri ja juuri. Muu maailma oli kadonnut valkoiseen.
Kuulin korpin ääneen ja taas pienen pätkän musiikkia, kuin pianonpimputusta.
Mistä ne äänet tulevat, vai tervehtiikö nuoruudenystäväni minua?
Nyt esikoinen aivastaa alakerrassa. Keskimmäisen huoneesta kuuluu näppäimistön naputusta. Puoliso kuuluu laittavan kahvimukin mikroon. Kissa kävi nuuskimassa minua.
Tiistaina 12.3.2024 kello 19.45
Eilen, etäpäivän aamukävelyllä, auringon juuri noustua kuljin Hirmukalliomme loivaa puolta alaspäin.
Epäröin. Olisi mentävä vasempaan, jossa näytti epäilyttävän liukkaalta mutta joka suunta silti tuntui paremmalta, tai oikealle, jossa näytti tavalliselta.
Tuhansia kertoja universumi on opettanut minua luottamaan tuntumaan. Alitajunta prosessoi tuhatmäärin enemmän informaatiota kuin tietoinen mieli. Hiljaisten signaalien ja sanomattoman vaiston kuunteleminen on kerta toisensa jälkeen pelastanut minut karmeilta tilanteilta tai tuonut jotain ihanaa. Vasemmalle siis.
Pari askelta, ja mäts! Paukahdin suoraan kivikovaan kallionkylkeen.
Kierin kalliolla irvistellen. Uskoni maailmankaikkeuteen oli saanut kivikovan kolauksen.
Mikä ihmeen viesti tämä oli? Pitääkö minun ryhtyä sivuuttamaan tuntuma, kuuntelemaan pelkkää järkeä, ajautua siksi kauheisiin tilanteisiin ja tulla sekopäiseksi stressistä ja ahdistuksesta, sillä en ikinä ehdi miettiä kaikkia yksityiskohtia enkä pysty hallitsemaan muita!
Takamus oli kipeä koko päivän. Mieleni oli musta. Hemmetin Jumala. Skeptikot ovat oikeassa. Maailmassa ei ole mitään johdatusta.
Illalla suihkusta tultuani kysyin puolisolta, onko minulla takapuolessa isoa mustelmaa.
”Oi! On”, hän vastasi ilahtuneen kuuloisena ja otti takamuksestani kuvan.
Häkeltyneenä katsoin hänen kännykkäänsä.
Kuvassa oli pulska pyllyni – ja sen kyljessä kaunis, sinisävyinen, symmetrinen mustelmasydän: täydellinen sydän.
Vai niin.
Vaikka pyllähtäisin maahan, lopputuloksena on silti sydän.
Maailmankaikkeuden viesti tuntuu hullunkurisuudessaan lohduttavalta. Tänään joka kerta, kun kankkuani on kivistänyt, salainen hymy on hiipinyt poskeen.
Raskas, kauhea ja suru elämässäni on aina lopulta kääntynyt joksikin kauniiksi ja lämpöiseksi. Nyt takapuolessani on Jumalan iskemä leima sille, että tämänhetkisten pelkojenikin keskellä saan luottaa siihen, että niin käy jälleen.
Maanantaina 11.3.2024 kello 18.33
Hetki sitten istuin rannalla, sille nousseella merenjääkielekkeellä, katselin lakeudelle. Aurinko oli jo mennyt niemenkärjen taa, mutta saaren ohi jäälle levisi valojuovia silmänkantamattomiin. Korkealla taivaalla hohti pitkiä pilvien sulkia ja höyheniä, joita laskeva aurinko hyväili. Mustarastaan huilu lauloi metsässä. Jossain kaukana käynnistyi yksinäinen työkone.
Paksulla jäällä risteili muutama halkeama. Jääkansi puhui jälleen. Se nitisi liitoksissaan, humahteli.
Vähitellen valojuovat katosivat jäältä. Saaret tummenivat, mustarastas vaikeni. Paluumatkalla säikäytin kolme isoa, valkopyllyistä kaurista.
Maalämpöongelmamme ei ole edennyt mitenkään. Lopputarkastuksen raporttia ei ole vieläkään tullut, eikä kyselyihini ole vastattu – ja meillä meni yli kymmenen vuotta, että vihdoin saimme pyydettyä tänne rakennustarkastajan. Tuntuu, että päädymme kiertämään samaan luuppiin aina uudestaan, mitä ikinä yritämme.
Olen tänään miettinyt taas paljon tammikuussa kuollutta nuoruudenystävääni.
No nyt tulee puoliso viereen sängylle lököilemään. Laitan koneen pois.
Jälkikirjoitus kello 19.52. Puoliso sanoi toivovansa minulle, että niin kuin katson harmaata meren tuomaa roskalautaa ja näen siinä Jumalan ja kauneuden, että kääntäisin saman katseen myös sisällepäin minuun, ja ulos, kaikkeen siihen, mitä on pakko suorittaa.
Taidan pitää tuota ohjetta sydämessäni nyt jonkin aikaa.
Sunnuntaina 10.3.2024 kello 9.21
Kevätaurinko siivilöityy makuuhuoneeseemme.
Se peilaa ikkunaverhon lasiin, maalaa kaistaleen valoa vaatekomeroni oveen ja ulkona raidoittaa parvekkeen vaaleat kaiteet. Hiukan kauempaa näen, miten lämmin aurinko hyväilee mäntyjen runkoja ja tekee kuusten oksista tummia varjoja.
Eilen saunassa kuuntelin tulen naksahtelua ja huminaa hormissa. Mietin, miten kuvailla tulen ääntä kuulovammaiselle, ihmiselle, joka ei ole koskaan sitä kuullut. Miten sanoittaa sen äänen turvallisuus?
Esikoinen selitti vieressä, miten jossain historiallisen ja esihistoriallisen ajan kulttuurissa, jonka nimeä hän ei muistanut, kolikontekijä oli ikuistanut saamansa vihapostin. Hän oli saanut savikiekolla äkäisiä moitteita, ja sen sijaan, että kolikontekijä olisi käyttänyt saven uudestaan, hän oli polttanut sen uunissa ja samalla säilönyt vihapostinsa tuhansiksi vuosiksi.
Kun esikoinen oli kadonnut huoneeseensa kulmat kurtussa jäätelökulho kädessään, saunoin vielä kahdestaan keskimmäisen kanssa. Aloin puhua hänelle tulesta ja siitä, miten sanoittaa sen ääntä kuurolle. Poika nauroi ja vastasi, että olisi vähän sama kuin yrittäisin kuvailla sitä ääntä kissalle.
Sitten hän puhui, että tuli oli parisataatuhatta vuotta kehittynein teknologiamme. Jokin sen äänestä on piirtynyt geeneihimme, kuiskaa, että nyt on hyvä. Tämän ääressä selviämme. Tämä antaa meille lämpöä ja valoa. (Ei hän noilla sanoilla sitä sanonut, tai ehkä minä osallistuin mukaan.)
Nyt vieressäni sängyssä mieheni selaa kännykkää, niiskauttaa välillä nenäänsä. Tyttö on yhä poissa, pojat nukkuvat.
Viime kesänä mieheni kävi lähellä kuolemaa, yhtäkkisesti ja peruuttamattomasti.
Häneltä hoidettiin viikon allergista reaktiota ennen kuin lääkärit tajusivat, mistä oli oikeasti kyse. Hänellä oli sama, mihin kaksi hänen lähisukulaistaan ovat saman ikäisinä kuolleet varoittamatta, suorilta jaloilta. Käytännössä samaan nuoruudenystäväni kuoli yhtäkkiä tammikuussa, 48-vuotiaana.
Mieheni pelastui vahingossa. Onneksi hän alkoi oireilla etukäteen käden turpoamisella. Onneksi hän meni urputtamaan, että eivät nämä allergialääkkeet toimi.
Kun ajattelen tätä, tunnen tyhjyyttä: tiheää, lyijynvalkoista tyhjyyttä.
En ole vielä edes aloittanut mieheni kuolemanvaaran käsittelemistä. Jokin minussa on visusti kapseloinut silmittömän kauhuni, jotta selviäisin arjesta.
Äsken, vielä unesta pehmoisten lakanoiden keskellä sanoin tuon hänelle. Hän ilmoitti, että tämähän on hänelle ideaali tilanne.
Hän on aina ollut kuolemankaipuinen, pateettinen, melodramaattinen. Hän rakastaa työssään ihmisten hautajaisia. Hän nauttii tästä: elämän haurauden tuntemista kuoleman äärellä. Nauroin. Hän on oikeassa.
Valitettavasti minä en pidä kuoleman läheisyydestä yhtään. Tämä kaikki on asettunut samaan epätoivoiseen kehään koronapandemian ja Ukrainan sodan kanssa. Milloin tahansa kaikki tuttu ja turvallinen haihtuu. Kaikki vakaa muuttuu epävakaaksi. En luota mihinkään, pelkään kaikkea varmuuden vuoksi, olen hädissäni. En tiedä, mistä olen tullut ja mihin olen menossa. Olen eksyksissä. En siedä ”hetkessä elämistä” ja ”asioiden ottamista päivä kerrallaan”. Kiemurtelen kuin mato ongenkoukussa, pystymättä tarttumaan itse mihinkään, vain kipua tuntien. Jokainen hetki tästä eteenpäin tuntuu pilkkopimeältä, enkä tiedä, mitä minun pitäisi tehdä nyt, ja kohta lapsenikin katoavat luotani.
Lauantaina 9.3.2024 kello 12.52
Olen pahalla päällä.
Kaikki ärsyttää. Olen katkera itselleni ja muille.
Luin eilen illalla pitkästä aikaa blogiani, vuosilta 2009–2014 siis. Äimistyin siitä, miten kaunista, syvällistä, herkkää tekstiä olen kirjoittanut. Miten ihmeellistä on, että olen tallentanut ne hetket: että niiden hengitys on yhä olemassa, että pisarat elämässäni eivät olleetkaan hävinneet hiekaksi aika-paikka-avaruuden aavikkoon.
Ei mennyt kuin hetki, kun sysimusta tunne hulahti sisälleni. Mitä ihmettä olen tehnyt nämä kymmenen vuotta. Olen verisen kateellinen menneelle itselleni ja tälle nykyiselle. Mikä byrokraatti olen, miten olen voinut tuhrata elämäni järkevään suorittamiseen, sellaiseen kuin työnteko esimerkiksi, tai siivoaminen tai talon rakentaminen. Kuinka monta tuntia ja hikilitraa olen kuluttanut kukkapenkinkin rakentamiseen ja toukkien syömien salaattien kastelemiseen! Olen katkera maailmankaikkeudelle ja Jumalalle. Minä yritin, ihan tosissani yritin, mutta ei kukaan halunnut maksaa minulle muusta kirjoittamisesta kuin siitä, jossa on veroprosentteja, lakkoja, kohumetsiä, toisten riitoja, julkkiksia, jonkun toisen saavutuksia.
Tämä kotikin on ihan väärä. Minä olen väärä. Kumpikin on ruma, kelvoton ja sotkuinen. Maalämpölaitteemme reistailee kolmatta viikkoa, ja eilen pistin äkäisen reklamaation korjaajamiehille. Kaikki kaatuu ja tuhoutuu. Mistään ei tule mitään. Laho syö. Toukat kaivavat. Irvistelen elämälle. Ärsyttää. Ärsyttää.
Tyttö on leirillä. Keskimmäinen nukkuu, yötyöläinen. Hän kolaroi edellisyönä autonsa kahdesti. Esikoinen kuulemma kävi tänään keittiössä kääntymässä, mutta en ole nähnyt häntä vielä. Puolisolla on vapaaviikonloppu. Minun pitäisi tehdä veroilmoitus x 2 (omani ja toiminimeni). Pitäisi kiireesti suunnitella ja sopia freelancer-töitä, huhtikuussa olen taas omillani.
Voisin juuri nyt omistaa mieheni, keinua hänen kanssaan unelmanpehmoisessa kahdenkeskisyydessä, mutta minä vain näytän happamelta ja yritän olla ajattelematta tai puhumatta mitään, jotta en erehtyisi vuodattamaan päänsisäistä syövyttävää myrkkyäni muihin. Näin kokonaisvaltaiset ahdistukseni eivät laannu puhumalla: mikä tahansa on ärsyyntymiselleni bensiiniä liekkeihin, ja ainoa hyvä ratkaisu on antaa sen olla ja laantua itsellään. Kun ahdistukseni on ohi ja näen kaiken taas suhteellisuudentajuisesti, pelkoni, hätäni ja kauhuni jatkavat yhä elämäänsä kipeästi muissa, jos olen kiusannut heitä niillä.
Kuulen kissan pureskelevan kuivaruokaa. Puolison nenä tuhisee, kun hän selaa puusohvalla kännykkää. Kello raksuttaa. Jokin ränni kuuluu tiputtavan ulkona.
Nyt kissa tulee keittiöön, se pölhömpi. Ojennan käteni sitä kohti. Se havahtuu, kirahtaa itselleen ominaisen, rikkinäistä vinkulelua muistuttavan äänen, hieraisee kohteliaasti sormiani ja töpöttää sitten pois.
Nyt esikoisen huoneen ovi käy. Hän ramppaa yläkertaan ja tulee sitten alas naama loistaen. ”Siellä oli kissa verhoissa”, hän sanoo ja kysyy, mitä meillä on tänään ruuaksi.
Perjantaina 8.3.2024 kello 19.55
Kevät on tullut jo niin pitkälle, että ensimmäistä kertaa tänä vuonna pääsin aamukävelylleni ennen etäpäivän käynnistymistä.
Kuljin läpi huurteisen metsän, kiipesin jyrkän kallionrinteen Hirmukalliolle ja jäin istumaan sen harjalle. Ympärilläni männyt, kuuset ja koivut olivat kuurasta harmaanvihertävät, runkojaan myöten, kuin todellisuudessa olisin ollut pieni, muurahaisen kokoinen, ja tallustanut juuri valtavassa jäkälämetsässä.
Rukoilin aamurukoukseni, ja sydän rauhassa sain aloittaa päiväni.
Pimeänä vuodenaikana kipaisen yleensä etäpäiväkävelylle lounaalla, mutta en silloin pysty enää keskittymään. Olen jo lähtenyt päivään liian kiireellä ja suorittaen liikkeelle.
Nyt, kun olen alkanut pitää tätä päiväkirjaa, olen alkanut havahtua siihen, miten paljon ja usein aikuiset poikani osoittavat minulle hellyyttä – kulmikkaalla ja valta-asetelmaa testaavalla tavalla, mutta yhtä kaikki. Ohitseni kävellessään he tekevät aina jotain pöhköä: asettavat päähäni D-vitamiinipurkin tai mitä nyt sattuu käsillä olemaan, tekevät taisteluliikkeitä minua kohti, näyttävät minulle kieltä, heiluttelevat itseään.
Heille on itsestäänselvää äidin kanssa tehdä jotain lapsellista ja pöhköä ja hassua – ja he siis ovat 24- ja 20-vuotiaat.
Miten usein kiireessä rypistän heille kulmiani tai vain ohitan heidät – mutta usein pysähdyn, katson heitä silmiin sydän tulvillaan, kuuntelen, mitä heillä on sanottavana tai irvistelen mielipuolisesti ja härnään takaisin.
En ole osannut näitä lapsia kasvattaa, en osannut tehdä heistä enkä itsestäni yhteiskuntakelpoisia, mutta tiedän, että tässä jotain on vahingossa mennyt oikein. Rakkaus tulee suoraan, suodattamatta ja häpeilemättä ulos, hölmöin ja kummallisinkin kääntein.
Torstaina 7.3.2024 kello 19.52
Läpitunkeva kevätaurinko paahtoi kasvoihini, kun ajoin töistä kotiin. Moottoritie tuntui jatkuvan päättymättömiin. Näin sen katoavan edessäni kaukana autereeseen, ja kohta olin itse sen autereen keskellä ja näin lisää tietä katoavan horisonttiin.
Lähellä kotia nousi sumu. Yhtäkkiä maailma oli valkoinen ja hämärä.
Ruualla esikoinen lepuutti pörröistä päätään pöydänkannella, kuten hän usein tekee. Eri kulmasta asiat näyttävät erilaiselta.
Tyttö oli tehnyt kotitaloustunnilla thaimaalaista hedelmäkanaa. Esikoinen valitti, että kynttilät paistavat ärsyttävästi hänen silmiinsä. Hänen isänsä pisti näköesteeksi lyhdyn. Keskimmäinen kokeili, miten lähelle pöydän reunaa vesikannut voi laittaa ilman, että ne putoavat. Esikoinen selosti minulle, että hän oli puhdistanut tietokoneestaan isopropyylialkoholilla jotain ja miksi isopropyylialkoholi on hyvä puhdistamaan sen jonkin.
Kun he olivat menneet, sammutin kynttilät. Ne ovat äitini peruja, ties mistä alun perin. Kolmesta sammutetusta kruunukynttilästä nousi ilmaan paksu, valkoinen savupilvi, joka täytti keittiön, kierteli itsensä ympäri, hajoili lautoiksi ja sitten oli mennyt.
Kun astuin ulos pimeyteen, kuulin jo pihalla, miten sumutorvet huusivat.
Meren jääkansi on jutellut jo jonkin aikaa, mutta nyt se räyhähti, kun pääsin rantaan. Ääni kiiri jonnekin kauas, illan sumuun. Sumutorvet huusivat taas.
Yritin tehdä runoa nuoruudenystävälleni. Hänen hautajaisensa ovat huomenna. Sumutorvi huusi näkymättömissä jälleen.
Yhtäkkiä sumun keskeltä tuntui kantautuvan laulua, naurua ja tanssia. Seisoin jähmettyneenä pimeydessä, kiihtynyt katse nauliintuneena sumuun. Olinko – olinko kokenut näyn, jossa minä ja ystäväni teini-ikäisinä nauroimme, tanssimme ja lauloimme teatterilla –
Äänet olivat vaimentuneet. Toisella puolellani pöllö alkoi huhuilla. Toinen pöllö vastasi sille, eriääninen, pulputtava. Sumutorvi huusi jälleen. Jäätä pitkin tuntui rapistavan minua kohti jotain näkymätöntä.
Yritin kehrätä runoa ystävälleni, mutta pöllö pulputteli sen päälle. Uusi sumutorvi huusi, korkeaäänisempi.
Keskiviikkona 6.3. kello 19.56
Tänään töissä tuntui siltä kuin syliini olisi tuupattu minulle liian iso kangas. Leikkelin, sohin, kursin, ratkoin, rypytin sitä hermostuneena hirveässä kiireessä sinne tänne, sikin sokin, edestakaisin, tuskaa vääntäen. Lopulta ylityönä ja pala kurkussa heitin kissan käteen kukkaron, kun piti tulla takki, ja säntäsin kotiin ja olisin halunnut syödä itse itseni.
Kotona kävelin rantaan. Kuuntelin pimeydessä jään kumahtelua. Pimeydessä ojat pulputtivat ja kohisivat.
Jostain kaukaa, pakkasinversion kantamana kuului koiran haukuntaa ja puhetta.
Eilen iltarukouksella keskimmäinen opetti minut soittamaan kitaralla Natural Harmonics -nuotteja, niitä, jotka soivat Metallican Sanitariumissa. Plingutin rasvaista kitarankieltä ja tiesin, että myöhemmin minulla ei olisi mitään muistikuvaa, mitä olin oppinut.
Äsken kysyin pojalta, mitä hän pistikään minut soittamaan. Kirjoitin sanat äkkiä tähän ylös.
Nyt olen keittiössä puusohvalla. Poikani ja mieheni juttelevat minusta. Havahdun siihen, että he sanovat: ”Äiti ei välitä, koska se ei kuuntele.” Katson heitä hämmästyneenä, he tietäväisinä minua. Puoliso tulee halaamaan minua ja sanoo, että ei minun pidä ajatella rahaa, Jumala kyllä keksii minulle aina kaikkea kummallista.
Sanomalehtilaatikossa nukkuu pörröinen harmaa kissa. Mandariini tuoksuu, kun tyttöni syö sitä. Mies käskee minun muistuttaa häntä siirtämään ruuan saunakuistilta jääkaappiin sitten, kun hän on unohtanut sen. Poika tekee ninja-asentoja. Hän ja tyttö puhuivat pelistä, josta en tajua mitään. Esikoinen tulee keittiöön ja kysyy, kuka on ninja, enkä vieläkään tiedä, mistä he puhuvat.
Nyt esikoinen yrittää sotkea tätä, mitä olen kirjoittanut, ja vetää hupun naamalleen. Keskimmäinen sovittaa puista pallia tytön pään päälle. He seisoskelevat ja lampsivat keittiössä. Esikoinen sanoo, että hänen hiiressään on kaksitoista näppäintä. Miksi sinulla edes on näppäimistö, keskimmäinen kysyy ja alkaa laulella kappaletta, jota en tunne. Nyt keskimmäinen ja kuopus yrittävät sulkea toistensa reitin jääkaapin ja keittiön ovella. Tyttö katoaa yläkertaan.
Vielä palaan eilisiltaan. Tyttö harjoitteli eilen ruotsin kokeeseen, joten lauloimme iltarukouksella Ystävä sä lapsien ruotsiksi. Kaukaa lapsuudestani pulpahti luokseni lämpöinen, fammuntuoksuinen valo. Ruotsin kieli tuntuu minusta usein mystiseltä ja kultaiselta: turvalliselta ja salaperäiseltä yhtä aikaa. Sanojen väliin ujuttautuu itsestään juhlallisia huonekaluja, lastenkirjoja, sukulaisia, joita en tunne, piparkakkuja.
Tiistaina 5.3. kello 20.11
Alakerrasta kuuluu musiikin jyskytystä. Puoliso tiskaa. Äsken minä ja tyttö söimme puuroa rinnakkain, kumpikin ajatuksiimme vajonneina. Hän selasi keskittyneesti kännykkää, minä puutarhaliikkeen tarjouslehteä.
Miten hassulta ja nuhruiselta se tuntui kädessä: paperinen tarjouslehti.
Mielessäni liukui peurojen tyngiksi syömiä kuunliljoja, etanoiden rei’ittämiä salaatteja, ikuisesti pieniksi jääneitä pensaita. Viime syksynä kypsyi valtavasti omenoita: suuria, kiiltäviä hedelmiä. Joko luonnon omat viholliset olisivat saaneet karviaiskoisat kuriin, niin että mustaviinimarjasatoa tulisi kuin ennen?
Minun tietenkin pitäisi kirjoittaa tätä päiväkirjaa sosiaaliseen mediaan. Jostain syystä tämä tuntuu oikeammalta. En juuri nyt jaksa somealustojen kakofoniaa ja kilpailua. Haluan hengittää tämän päiväkirjan ympärille rauhaa, hiljaisuutta ja salaisuuksia.
Ehkä kukaan muu kuin minä ei tule koskaan lukemaan näitä. Ehkä joku löytää nämä ja on hetken onnellinen elämässään. Ehkä monikin lukee näitä ivallinen ilme kasvoillaan. En halua tietää. Ainakin yksi ihminen on nauttinut tästä päiväkirjasta, pysähtynyt. Se olen minä.
Tiedän samalla, että niin kauniilta kuin minusta nyt tuntuu näitä kirjoittaa ja lukea, 365 päiväkirjamerkinnän jälkeen minäkin olen näihin puutunut. En ajattele tätä vielä.
Ennen iltapalaa minä ja puolisoni kävelimme pimenevässä illassa rantaan. Saarten välissä aurinko oli laskenut. Sen kulta värjäsi vielä jään pintaa. Pieni pakkanen puri nenää. Paksu jää piti ääntä, puhui. Tuoksui keväältä.
Nyt kuulen viereisestä huoneesta naputusta. Tyttö harjoittelee ruotsin kokeeseen. Keskimmäinen kuului äsken pelaavan huoneessaan, mutta nyt on hiljaista.
Maanantaina 4.3.2024 kello 20.12
Eilen tyttöni vei minut suolammelle, kuten usein ennenkin. Se on hänen sielunpaikkansa. Minä menen merenrantaan, jos saan päättää.
Yhden, kahden puun pulleat saaret pilkistivät lammen hyhmäisestä jäästä. Aurinko lomittui metsän välistä, loisti jään pinnalla. Tunkeuduimme risukoiden ja ryteiköiden läpi, naarmutimme kasvojamme kuusten kaljuihin oksiin, venkoilimme ja ponnistimme itseämme minisaarelta toiselle, kunnes hän pääsi pidemmälle kuin mihin minä pystyn. Hän käveli vetten päällä, hyppäsi mättäältä toiselle, ja minä kiilasin itseni oman pienen saareni puunhaaraan ja katselin hänen menoaan.
”Oletko vielä elossa?” hän huikkasi pitkän hiljaisuuden jälkeen minulle.
Askeltemme alla suomyrtit, juolukat ja variksenmarjojen varret murtuivat ja tuoksuivat.
Myöhemmin, palokalliolla lepäsimme selällämme lumessa vierekkäin, päät yhdessä. Kevätlinnut sirkuttelivat. Lumi oli rakeiksi muuntunutta: koko paksu hanki oli sulautunut kuultaviksi, koviksi palloiksi.
Matkarunot oli sanottu jo aiemmin. Katselimme männynlatvoja ja sinistä taivasta yllämme ja puhuimme.
Sunnuntaina illalla, ihanan viikonlopun huumaamana, itseluottamuksesta ja rakkaudesta pullistuneena ajattelin, että kirjoitanpa tähän päiväkirjaan peloistani. Saisin kirjoitettua ne itseltäni pois, jolloin en pelkäisi enää niin paljon eikä pelko hallitsisi minua.
Aloin muotoilla tekstiä mielessäni – ja seurauksena yön ja aamun vietin tukehduttavan kauhun vallassa, niin syövyttävän, ettei mitään minusta ollut enää jäljellä. Hätä, viha ja toivottomuus leimusivat. Ryntäsin peloista suunniltani työviikkoon.
Onneksi automatkalla tyttö maadoitti minut jälleen. Hän palautti kuin itsestään minut elämän ihmeiden keskelle ja sytytti sammuneen suhteellisuudentajun. Hän puhui unestaan koko matkan, hän, jonka unet ovat lihaksitullut sarjatykitys Salvador Dalin maalauksia ja jotain asteen vielä absurdimpaa ja vapaampaa. Minä olin nähnyt unta hulmuavahelmaisesta kalasta, joka ehkä meidän piti syödä tai joka ehkä oli kissanlelu, mutta joka tapauksessa olin laittanut sen tyttöni akvaarioon, ja yllättäen akvaariossa oli yhtäkkiä natsi- tai puna-armeija rivissä – tämä kala joukossaan – enkä käsittänyt, mitä oli tapahtunut. En uskalla kirjoittaa peloistani vielä.
Sunnuntaina 3.3.2024 kello 12.11
Nyt, kun olen alkanut pitää tätä päiväkirjaa, haluaisin kirjoittaa tätä joka hetki. Tavallinen, puuduttavan samanlaisena toistuva arki muuttuu hämmentävän kauniiksi, kun sen kirjoittaa: kun pysähtyy, tunnustelee.
Puoliso pukee vieressä housuja. Hän on lähdössä töihin. Nyt kuulen hänen rapistelevan saunaeteisessä pussia. Toisella puolella alakertaa ovi käy. Esikoinen tulee aprikoimaan lounastaan ja kysyy, missä kissa on. Puoliso suukottaa minua, pöristää kaulaani. Sulkeutuva ulko-ovi saa talon humahtamaan.
Esikoinen ei halua syödä eilistä ruokaa lounaaksi. Hänen hammastahnansa on lopussa. Puoliso palaa takaisin. Hän ei unohtanut muuta kuin auton ja työpaikan avaimet. Hän suukottaa minua taas ja sanoo olevansa iso poika, kyllä hän osaa lähteä töihin. Lattia narahtelee, kun esikoinen harppoo ohitseni huoneeseensa.
Nyt on hiljaista.
Kello raksuttaa. Kissa hiipii äänettömästi ohi.
Pian kuulen kissan lipittävän vettä kulhostaan. Nyt kissa kiertää tuoliani, nousee sitä vasten ja ilmoittaa vaativasti, että ei ole ollut tarpeeksi ulkona.
Eilen illalla kävin saunatauolla ripustamassa pyykit. Palatessani seisoin hetken pimeydessä. Kuulin keittiön oven takaa naurun, metelin ja musiikin. Neljä punaisenhöyryävää perheenjäsentäni istui pöydän ääressä syömässä pannukakkua ja pelaamassa korttia.
Lauantain sauna on heille pyhä. Pojat tekevät kaikkensa, että pääsevät mukaan: siirtävät omia menojaan tai eivät vain mene. Tarvittaessa siirrämme lauantain johonkin toiseen päivään.
Esikoinen soitti kaiuttimesta tekomusiikkia, joka sai muiden leukapielet kiristymään, kuten aina, mutta siedämme sen. Kun lähdimme saunasta, hän oli sulkenut oven edessäni, ja sitten hän ja minä heiluttelimme itseämme ja irvistelimme lasioven läpi toisillemme, kunnes hän päästi minut. Pian hän leikkasi itselleen jäätelönpalaa kulmat kurtussa, geometrisen tarkasti, ja hävisi huoneeseensa pelaamaan. Hänen viikkonsa sosiaalinen tarve oli täytetty. Me muut jäimme keittiöön, soitimme jotain pehmeämpää.
Päivällä minä ja kuopus olimme kulkeneet metsässä. Vaikka piha on yhä paksujen hankien peitossa, sammaleinen metsämaa on jo paljastunut. Talitintit sirkuttivat. Arka kevätaurinko peilautui polun lammikoista.
Tyttö ehdotti matkarunoa, kuten usein ennenkin. Hetken etsimme sopivaa mikrofonia, kunnes oikeanlainen keppi löytyi. Runonlausuja kulkee polulla takana, kuuntelija edessä.
Kuljimme metsän läpi ja sanoitimme elämää, sitä hetkeä, kipua ja iloa. Omat paineet ja hädät kutistuvat runoina, kaikki kohdattu saa syvän merkityksen, kuin Jumala puhuisi. Runoissamme on viisautta, josta itsekin yllätymme, sillä ne vain siinä hetkessä syntyvät – ja häviävät. En jälkikäteen muista yhtäkään runoistamme. Muistan vain tunteen.
Nyt painoin erään kohdan hänen runostaan mieleen. Hän puhui juurakosta. Se halusi lentää taivaalla, mutta miten se lentäisi. Juurakko kuuluu maahan, se maatuu osaksi uusia sukupolvia.
Pysähdyimme koskettamaan myrskynkaatamaa haaraista leppää. Sen repeytynyt juurakko oli punainen, karhea ja pehmeä. Ajattelin juuriamme ja sitä, mistä olemme tulleet: miten haluaisin nostaa omat juureni taivaalle, vaikka ne maatuvat jo unohduksiin.
Lepän alle jäänyt keskenkasvuinen kuusi oli taipunut oudosti: ei sinne suuntaan, minne leppäkin, eikä sivulle. Kuusi kumarsi nöyrästi kohti myrskyn kaataman puun juuria.
Kun kuljimme hangessa eteenpäin, myrskyn kaatamia leppiä – tai haapoja tai pajuja, niitä on vaikea erottaa toisistaan näin talvella – tuntui olevan kaikkialla.
Lauantaina 2.3.2024 kello 12.45
Jääkaappi hurisee. Pyykkikone pauhaa yläkerrassa.
Keskimmäinen oli äsken keittiössä. Jutustelumme velloi vakavan ja naurun kummallakin puolen. Hän yritti pukea minulle jätesäkkiä. Puhuimme uutisissa olleista kananmunien madoista ja ajasta, kun äitini voi niin huonosti, että toukat kiemurtelivat hänen valmistamissaan porsaankyljyksissä. Eilen olin vuosien jälkeen mennyt paniikkiin kompostoivia vessoja pestessäni ja kissankakkoja viedessäni. Yhtäkkiä likaa ja mätää oli taas tuntunut olevan kaikkialla, enkä päässyt siitä eroon ikinä enkä millään.
Aamulla kirjoitin nuoruudenystäväni muistokirjoituksen. Ehkä hän on syy siihen, miksi aloin pitää tätä päiväkirjaa.
Tyttö tulee alakertaan, alkaa paistaa itselleen kananmunaa.
Poika on jo ylhäällä. Kuulen hänen naukuvan kissalle, sille pölhömmälle.
Yhtäkkiä aurinko pilkahtaa ikkunasta sisään, näiden harmaiden, märkien, sumuisten viikkojen jälkeen.
Esikoisen ovi käy, hän harppoo keittiöön. Puhumme kaikki sähkökatkosta, joka äsken kävi.
Karkauspäivänä 2024 kello 19.32
Minulle on annettu kaikki valta maan päällä olla ajassa ja paikassa, antaa tämän hetken silittää sieluani ja haltioittaa sitä mitä oudoimmilla asioilla.
Pause. Klikkasin minuutin taaksepäin.
Minulle on annettu kaikki valta maan päällä olla ajassa ja paikassa, antaa tämän hetken silittää sieluani ja haltioittaa sitä mitä oudoimmilla asioilla.
Pause. Minuutti taaksepäin. Kuuntelin uudestaan. Taas uudestaan.
Olin autossa keskellä liikenteenharmaata aamuruuhkaa. Jurnutin eteenpäin loska- ja nollakelin läikikkääksi tahrimassa maisemassa, ja sinä hetkenä sydämeni oli täynnä valoa. Olin saanut Heikki Nenosen lämpöisen Berliini-kirjan sanat, ja ne kulkivat tovin matkaa sieluni rinnalla.
Pause. Kuuntelin kohdan uudestaan.
Eilen iltarukouksen jälkeen tyttö piti minulle luennon möhkäkalasta.
Katsoin mykistyneenä videota hänen kännykältään. Tiedättehän lasten piirustukset ihmisistä, ne, joissa ihminen näyttää perunalta, jolla on muutama uloke? Sellainen ui syvänsinisessä meressä samannäköisenä kuin tekoälyn olisi käsketty muotoilla lapsenpiirustusihmisperunasta vielä vanhan, kaljun, lihavan miehen kasvojen, avaruussukkulan ja pullistelevan pyykkipussin näköinen. Epätodelliselle perunanaamaolennolle olisi annettu tonni painoa mutta ei uimarakkoa, kilpikonnat olisivat adoptoineet sen poikasena ja opettaneet sen uimaan omalla tavallaan, ja niin perunanaama lähtisi luistelemaan veden sisässä suurena ja käsittämättömänä ja törmäilemään hämmennyksissään ihmisten veneisiin. Se saisi nimekseen mola mola, ja aurinkokala, kuukala ja leijuva pää, eikä sen kuuluisi olla oikeasti olemassa vaan sen pitäisi olla fantasiaa ja satua.
Sen käskettäisiin tehdä miljardeittain tähden ja piikkisiilin muotoisia poikasia, ja niin se tekisi, se suoltaisi pieniä piikikkäitä tähtiä vesien syvyyksiin, ja eräänä iltana teini-ikäinen tyttö söisi internetin, kiihtyisi möhkäkalasta ja puhuisi siitä äidilleen koko illan ja aamulla lupaisi vielä selvittää, miksi poikaset näyttävät tähdiltä.
Keskiviikkona 28.2.2024 kello 19.40
Miten paljon näitä hetkiä on ja miten itsestäänselvinä näitä on tottunut pitämään.
Laulamme yhä iltarukouksen yhdessä. Esikoinen sanoutui niistä irti heti, kun tuli täysi-ikäiseksi, mutta keskimmäinen ilmestyy vieläkin iltaisin sänkyymme kitaran kanssa – jos on kotona – härnää soittamalla väärää kappaletta ja jallittaa meitä aloittamaan laulun väärässä kohtaa. Tyttöni tulee ja työntää jalkansa syliini. Äiti, hiero.
Epäilevät tuomaat tunnet parhaiten. Ei aina usko kestä. Herra, rukoilen. Uupumasta estä, yksin jaksa en.
Eilen iltarukouksen jälkeen jäin yläkerran käytävään tyttöni kanssa. Seisoimme hämärässä sylikkäin kädet toistemme ympärillä, pää toisen olkapäällä.
Haluaisin olla vampyyri, hän sanoi. Syntyperäinen vampyyri. Olisi kovin epähygieenistä, jos joku olisi purrut minua kaulaan.
Puhe jatkui kaikkeen klassiseen, siihen, miten huono kohta kaula olisi veren imemisen kannalta. Sitten puhelimme asioista, jotka kuuluvat vain meille kahdelle.
Tänään töiden jälkeen kävelin jälleen öiselle rannalle. Liukastuin kohdassa, jossa oja tulvii. Mätkähdin jääkanteen selälleni kuin säkki. Kosteaan lumipintaan jäi minusta hämähäkin näköinen jälki.
Kun paluumatkalla koti tuli pimeydessä näkyviin, puoliso sytytti juuri valot keittiöön. Lumisessa pimeydessä tuikkiva koti näytti postikortilta. Pysähdyin.
Vieressäni metsän pimeydessä manalan koira huusi.
Peura se vain oli. Kun äänen kuulee ensimmäisen kerran elämässä, on varma, että vieressä ulvoo yliluonnollinen peto ja kuolen nyt. Peura räyhähti vielä muutaman kerran, mutta silloin olin jo kuistin portailla ja pian kotona.
Maanantaina 26.2.2024 kello 19.20
Olen ollut kipeänä. En tarkalleen tiedä, mitä sairastin. Sairastamiseni eivät viitsi noudattaa oirekuvia tai edes maalaisjärkeä.
On merkillistä, miten siitä, kun muutin pois omasta lapsuudenkodistani, on – mitä nyt arvioisin – yli 200 vuotta (jos hiukan liioittelen). Vastaavasti elämäni lapsuudenkodissa kesti ehkä kaksi vuotta, alle.
Käykö näin omallekin jälkikasvulleni? Aika, jonka olemme eläneet yhdessä, tulee kutistumaan ja haihtumaan heidän mielissään, pienenemään kuin mennyt ajatus, vaikka minulle tämä aika on ollut kaikki. En näe edessäni heidän jälkeensä muuta kuin hetken ennen maatumista pois.
Tänään pojat jäivät ruuan jälkeen leukailemaan keittiöön. Haahuillessaan keskimmäinen muka-iski minua nyrkillä kasvoihin, kuten poikani usein tekevät – vain poikien äidit tietävät, miten syvää rakkautta ja luottamusta he silloin äidilleen osoittavat –, ja ajatuksissani työnsin käteni isosta avonaisesta kylpytakinhihasta sisään ja sormeni olivat yhtäkkiä hänen paljaassa kainalossaan.
Hän meni tietenkin kasaan kuin meduusa. Olin kutittanut häntä. Nauroimme tikahtuaksemme. Jotain oli mennyt täysin nurinkurisesti. Ensinnäkään äitien ei kuulu – ei ainakaan minun – vastata muka-iskuihin, vaan korkeintaan antaa suukko nyrkille tai hyväillä kohti ojennettua kulmikasta rystystä. Toiseksi en itse edes tajunnut, miten otollinen tilaisuus minulla oli, olin vain reagoinut. Kolmanneksi kostoni iskuun oli ollut täydellinen, hän ei ollut osannut odottaa sitä. Tätä kirjoittaessa on silti vaikeaa enää kuvailla, mikä tilanteessa oli niin käsittämätöntä.
Lauantaina 24.2.2024 kello 13.20
Viime yöksi pistin kaikki lapseni mummillensa hoitoon.
Pojilta valui suupielestä muutama mutina, mutta tarvitsen tämän muutaman kerran vuodessa: että saan omistaa yksin heidän isänsä ja kotini.
Keskiyön jälkeen – kun olin jo mennyt nukkumaan ja herännyt lukuisia kertoja – suutuin heidän isälleen niin, että kipitin kyyneleet silmissä, katkeruutta puhkuen, tappoliukkaita teitä rantaan. Täysikuun valo hohti ympärilläni käpertyessäni hankikannolle muka nukkumaan.
Märkä jää aukesi pimeydessä syvälle eteen ja piti onttoa ääntä. Meren paksu jää rätisi, naksahteli, kumahteli meren kannen vavahdellessa.
Paluumatkalla täysikuu kimmelsi hyhmäisessä tiessä. En tiedä, miksi se kimmelsi. Pakkasta ei ollut. Silti öinen tie aukesi eteeni tähtitaivaana.
Istuin sisällä pilkkopimeillä portailla ja karjuin keittiön oven toiselle puolelle – mies oli paiskannut sen kiinni – , piikkisuora valovana loisti oven alta, hän karjui minulle ja minä hänelle: rakastan sinua, olet idiootti, vihaan sinua, olet tärkeintä mitä minulla on, olet törkeä, olet mahdoton, ymmärrän sinua, en jaksa enää, samastun sinuun, anna anteeksi.
Saimme käydä sen kaiken läpi kenenkään kuulematta, kenenkään muun kärsimättä, kenenkään keskeyttämättä. Saimme edetä riidan omalakisessa tahdissa, riidan omaa tempoa kuunnellen ja riidan ystävänä, joutumatta sullomaan päässä naksahtamista matalalla äänellä pikaisesti sivussa vaihdettuihin mutinoihin, tulenkatkuisiin viesteihin ja yksinäiseen hampaidenkiristelyyn.
Kohta koti täyttyy nuorten miesten testosteronista ja metelistä, tytön tarinoista ja vaatimuksista, korvista, silmistä ja ristiriitaisista tahdoista, siitä, että joku tekee keittiössäni pizzaa kolmelta yöllä, siitä, että keittiöni lainehtii epämääräistä mustanpuhuvaa tavaraa – jotain laitteita ja johtoja ne ovat, en minä tiedä, niitä sikiää itsellään.
Vielä kuuntelen kellon raksutusta. Kaksi harmaata, unista, pörröistä kissaa nukkuu keittiön puusohvalla. Toinen kohottaa päänsä ja katsoo arvoituksellisesti ikkunasta ulos.
Perjantaina 23.2.2024 kello 22.06
Tajusin sen yhtäkkiä, kirkkaasti ja vatsan pohjasta: perheemme on hajoamassa.
Tajuamisen ei pitäisi olla mitään erityistä. Esikoiseni on 24 vuoden ikäinen. Keskimmäiseni täyttää 21. Nuorimpani on 15. Kuulostan idiootilta.
Olin luullut pesueemme hajoavan aiemmin. Jotenkin jäimme tähän: esikoinen muutti pääkaupunkiseudulta takaisin kotiin, on tehnyt täällä lopputyötään, armeijasta palannut keskimmäinen asuu meillä ennen kuin syksyllä muuttaa pääkaupunkiseudulle opiskelemaan. Päivä päivältä olen saanut puristaa lapseni rintaani vasten, kietoa hellän kuristusotteen heidän ympärilleen, sulkea heidät henkiseen pinnasänkyyn ja tuntea syyllisyyttä siitä, miten vaikeaa minun on päästä irti. Koin perheeni jääneen ikuiseen eteiseen: olemme kukin lähdössä jonnekin, pystymättä enää palaamaan vanhaan mutta siltikään kykenemättä lähtemään. Viihdymme liian hyvin yhdessä, ymmärrämme liian hyvin toisiamme, ja sitten päivät seuraavat toisiaan.
Tällä viikolla tunne tuli, varoittamatta. Maailmankirja oli viimein raottunut, alkanut kääntää meille sivua. Tunsin, kirkkaasti ja vatsan pohjasta, miten nämä ovat viimeiset kuukaudet, kun elämme yhdessä näin, me viisi. Jotain on tapahtumassa, lapsillemme on avautunut jotain, minne me emme enää seuraa perässä.
Yhtäkkiä halusin pitää päiväkirjaa tästä ajasta.