(Jos haluat aloittaa alusta, hyppää sivun loppuun.)
Kirjeet voi kuunnella täältä.
Maanantaina 17.2.2025 kello 18.45
Jäät ovat palanneet. Ne ulottuvat jälleen kaukaisimpiin saariin asti, leviävät äärettömyyksiin tyyninä ja äänettöminä.
Meren äänet ja liike poissa, meren ja jään vastataistelu myös. Jäljellä on hiljaisuutta.
Meri on jäätyessään ollut hyvin alhaalla, yhtä matalalla kuin joskus heinäkuussa. Kuljin lumista merenpohjaa pitkin tietäen, että tämä ei jää tähän.
Meri tulee täyttämään itsensä hurjalla paineella, jääkansi tulee repeämään kaikista hauraista kohdistaan, railoista syöksyy vettä jään päälle – ja jäätyy uuteen kerrokseen tai vie talven mukanaan syvyyksiin.
Olen jatkanut Yksinäisyyden kaupunkia, yrittänyt kuunnella Andy Warholin tarinaa. On ollut pakko pysäytellä. Sitten olen kaivanut esiin kirjainkirjan ja käynyt kerta toisensa jälkeen kopioimassa sieltä itselleni kohtia talteen.
Minun täytyy maistella niitä vielä. Kun yritin puhua niistä perheelle, tuntui kuin olisin nostanut taianomaisena läpi merten syvyyksien levinneen vesikasvin korkealle ja ällistynyt ilmassa ruikuksi kutistunutta surkeaa ilmestystä.
Kirjaa kuunnellessa aloin myös mieli mustuneena epäillä itseäni. Kehtaanko kirjoittaa näitä kirjeitä? Enhän oikeasti tiedä yhtään mitään todellisesta ulkopuolisuudesta, yhteiskunnan ulkopuolelle sysätyksi tulemisesta. Ei minulla ole takanani lapsuutta huumeluolissa, ei minua ole hakattu ja potkittu, en ole koskaan nähnyt nälkää, olen vitivalkoinen kuin lakana ja luullakseni hetero… Teki mieli kiirehtiä puolustautumaan: on minulla sentään pikkusisko ampunut itsensä! (Se tekisi varmaan vaikutuksen – vaikka todellisuudessa sisareni hirvittävä kuolema on sivaltavasta ennen ja jälkeen -luonteestaan huolimatta sittenkin ollut melko vaatimattomassa roolissa muiden elämänkipujeni seassa.)
Meni hetken, ennen kuin sain itselleni sanoiksi: ei tämä ole kilpailua.
Ei kukaan omista yksinäisyyttä. Kukaan ei ole oikeutettu kantamaan sen lippua enemmän kuin joku toinen.
Yksinäisyys läpäisee meidät kaikki. Sen ilo ja tuska porautuu pystysuoraan jokaisen yhteiskuntaluokan läpi eikä jätä yhtäkään vapaaksi. Yksinäisyys on lähtökohtaisesti jotain äärimmäisen yhteistä, hyvä- ja huono-osaisimpia magmakerroksia myöten – ja paradoksaalisti yhteisen täyttä vastakohtaa.
Viimeksi kirjoitin yksinäisyyden riemusta. Tämä talvi on silti ollut minulle nolo opetus.
Olen puolen vuoden ajan ollut enemmän yksin – hyvällä tavalla – kuin koskaan aiemmin. Olen ollut töiden puolesta omillani. Kohtaan muita, irrallisia ihmisiä vain satunnaisilla keikoilla, puhelimessa ja sähköpostilla. En ole osa mitään työyhteisöä. Työni tavoittaa kymmeniätuhansia ihmisiä, mutta en ole heihin kosketuksissa: minä saan vain rahani ja pari kehukiitosta sähköpostilla.
Asun kaukana, metsän keskellä meren rannalla, en kohtaa ulkona ketään.
Pojat ovat poissa. Kotona on vain puoliso ja tyttö, jotka tätä nykyä ovat niin joustavia ja mukautuvia, että minulla ei ole ihan kunnolla tarttumapintaa. He eivät ärsytä minua, ellen usuta heitä ärsyttämään – toisin kuin pojat, joiden palvelusohjesääntönä tuntuu olevan äidin keikauttaminen uusille raiteille. Perheen ulkopuolisia läheisiä näen vain aika ajoin, en edes viikoittain.
Elämäni on täydellisen helppoa ja mukautuvaista, kontrolloin sitä enemmän kuin ikinä – ja tämä on ollut ihan kamalaa. Tuntuu kuin olisin ollut sadussa, jossa saa kolme toivetta ja sitten saa juuri mitä toivoi, mutta toiveiden seuraukset osoittautuvat kaameiksi ja ne kumoavat toisensa, joten lopussa käsiin jäi vähemmän kuin oli alun perin.
Nyt, kun olen taas pari päivää sijaistanut osana työyhteisöä, näen ihan kirkkaasti, missä olen mennyt mäkeen. Sen sijaan, että olisin täyttä häkää nauttinut omillani olemisesta ja hyödyntänyt töiden liepeiltä jäävän huiman vapauden, olen stressanut ja jännittänyt ja suorittanut. Päiväni ovat olleet armotonta työn tahkoamista, kauhua keikkojen loppumisesta, jatkuvaa stressiä uusien keikkojen ideoimisesta ja sitten tästä kaikesta nollautumista.
Vapaus muuttui ensin itsestäänselvyydeksi ja sitten se kangistui vankilaksi. Yhtäkkiä olen ollut orpo ja avuton keskellä tuhansia jatkuvasti muuttuvia mahdollisuuksia, joista en ikinä saa selvitettyä, mitä pitäisi priorisoida ja missä minua olisi odottamassa vastasalama, joten yritän sitten epätoivon vimmalla käydä läpi ne kaikki.
Nolointa on jälleen kerran huomata, että sen työni raju stressaavuus, ahdistavuus ja umpitylsyys, josta päätin loikata omilleni, ei johtunutkaan pelkästään siitä työstä itsestään. Osan osoite olen ihan minä itse. Ennen pitkää, jos päivät toistuvat samanlaisina eikä mikään aidosti riko kaavaa, alan puutua ja turtua ja kärsiä: koen itseni robotiksi, joka vain suorittaa rahan saamiseksi, eikä minusta sellaisella elämällä ole arvoa.
Se, mitä todellisuudessa rakastan, ei oikeastaan ole vapaus vaan vapautuminen, ei yksin eläminen vaan arjen virran puhkominen yksinäisillä hetkillä.
Rakastan ajan ja paikan avaruuden taitekohtia, joissa saan vuorotellan pitää jalkaa veneessä ja laiturilla: nauttia sekä yhdessäolosta että yksinäisyydestä.
Haluan ihmisten sitovan minua, kietovan konkreettiset tai näkymättömät kädet ympärilleni, haluan tuntea heistä turvaa, iloa ja ärsytystäkin, ja haluan irtautua niistä käsistä, lennähtää taivaan sineen ja päättää kaikesta itse.
Totta puhuen juuri tällaista vuorotteluelämää elän juuri nyt. Saan vähän väliä käydä haukkaamassa yhteisöelämää ja sitten lennähtää raikkaana nauttimaan yksin olosta. Totta puhuen viihdyn juuri tässä elämässä – kunhan vain muistaisin tämän tunteen niinä hetkinä, kun vapaus näyttää rumat kasvonsa.
Lauantaina 15.2.2025 kello 12.25
Hämmästyksekseni omat askeleeni tulivat minua kallion laella vastaan.
Ohuessa lumiriitteessä oli tuoreet jalanjäljet, ja ne olivat ilmaantuneet kalliolle päinvastaisesta suunnasta kuin minä.
Hetken seisoin häkeltyneenä ajan ja paikan saranassa ja maailma kiertyi 180 astetta ympäri. Kävelinkö minä sittenkin tähän tuosta suunnasta…? Minusta olin tallustanut loivempaa puolta…
Sitten maailma kiertyi toiset 180 astetta takaisin ja tiesin tulleeni juuri sieltä mistä olinkin. Jäljet olivat edelliseltä päivältä. Pikkupakkanen oli säilönyt ne erehdyttävän identtisinä ajan nykyvirrassa edenneiden askelten kanssa.
Saman tunteen kohtaan aika usein, luultavasti siksi, että olen niin huono suunnistamaan ja usein ilmaannun johonkin, missä en luullut olleeni. Sen sijaan, että tuntuma kulkemastani reitistä pysyisi vakaana, yhtäkkiä maailma muuttuu surrealistiseksi ja kiertyy kummallisiin kulmiin kanssani.
Tuntui hämmeltävältä kulkea kalliolla jalanjälkieni kanssa. Ne olivat liian samanlaiset kuin mitä jätin perääni ja tekivät liian samoja asioita kuin tein nyt, kuin olisin oudosti kahdentunut.
Laskeuduin alas kalliojyrkänteen pelottavaa polkua, joka kaartaa pystysuorassa ja miinuskaltevaisessa kallioseinässä juuriin ja halkeamiin tukeutuneena. Tähän aikaan vuodesta sillä polulla on keskityttävä tarkkaan, tai muuten luiskahtaa pää edellä monen metrin pudotuksen alas kivenlohkareisiin. En aikonut astua täsmälleen samoihin kohtiin kuin olin astunut edellisenä päivänä, mutta niin vain kävi. Laskeuduin jyrkännettä näkymättömän eilisen Marian kanssa ja mietin, miten kummallisesti maailmankaikkeus taas muotoili fyysisen maailman vastaamaan sitä, mikä on kierrellyt mielessäni paljon abstraktimmin.
Olen myös jatkanut Yksinäisten kaupungin kuuntelemista ja epäillyt, olenko väärä ihminen kirjoittamaan näitä kirjeitä. Lukemattomille ihmisille yksinäisyys on ollut traaginen, rankka, hirvittävä kohtalo – ja sitten tulee joku minunkaltaiseni naiivi hepsankeikka ylistelemään, miten mahtavaa yksinäisyys ja yksin olo on.
Toisaalta: ehkä juuri minun kuuluukin nämä kirjoittaa. Olen yksinäisyyden kahdet kasvot. Yksinäisyys on minulle vapaus ja vankila yhtä aikaa, olemassaolon ja katoamisen ehto, nautinnon ja kivun lähde, perustavanlaatuisin osa minua ihmisenä, jotain, mitä ilman en selviä mutta joka syö minua elävältä.
Se, mitä kirjoitin tänne kaikkein varhaisimmasta koulukiusaamisestani, sai minut myös pysähtymään.
Olen nämä vuodet ajatellut, että kymmenvuotiaana lietsoin romahtamistani ja aiheutin syöksymiseni ulos ikätovereitteni raiteilta, kun itse linnoittauduin yksinäisyyteen kirjojen, piirtämisen, käsitöiden ja fiktionsekaisen unelmoinnin kanssa.
Todellisuudessa taisin sittenkin pelastaa silloin itseni.
Tietämättä yhtään mitään aivojen opioidijärjestelmästä ja siitä, miten välttämätöntä iloa tuottavien asioiden tekeminen on, jotta ihminen selviää rajusta kriisistä ja pääsee takaisin jaloilleen, tein kymmenvuotiaana juuri sitä, mitä piti. Läheiseni olivat romahtaneet tai hylänneet minut, eikä toisten ihmisten seura tuottanut minkäänlaista iloa. Muiden ihmisten läsnäolo ei vienyt ajatuksia pois kivun, tuskan ja trauman uurtamalta syvältä polulta vaan alleviivasi sitä, miten yksin olin jäänyt: että minulla ei ollut ketään, keneen olisin kunnolla luottanut ja kuka olisi kaivannut juuri minua ja pitänyt minua tärkeämpänä kuin ketään muuta. Muut ihmiset olivat minulle kuin vauvanukke ihmiselle, jonka vastasyntynyt on juuri kuollut.
Uppouduin omaan ihmemaahani, ja nautin, voi, miten nautin! Niinä surullisina vuosina minulla oli enimmäkseen mahtavaa ja hauskaa. Yhä edelleen, kun pysähdyn kirjahyllyilleni ja kuljetan sormiani lasten- ja nuortenkirjojen selkämyksillä, tunnen fyysisesti, miten kiihdyttäviä avaruuksia jokaisen selkämyksen takana piileksivä portaali väreilee.
No, toki kirjat kasvattivat minut vähän viistoon ja vähä vähältä muuttivat minua kummajaiseksi, mutta yhtä kaikki elämäni oli täynnä iloa ja tyydytystä. Kirjat rakensivat luottamusta maailmaan ja rakastetuksi tulemisen tunnetta, jolla selvitä ja selättää rankat ajat ja toisten ihmisten hirviöllisyys. Ne pitivät yllä jotain tärkeää, jolla olen myöhemmin pystynyt rakastamaan muita ihmisiä ja ottamaan rakkautta vastaan.
Edelleenkin tunnen yksinäisyyteen päästessäni saman huumaavan nautinnon tunteen kuin silloin – ja myös sen saman, mitä tunsin tanssiessani valssia häpeästä jännittyneiden seiskaluokkalaisten lomassa. Voin tehdä ihan mitä tahansa. Kaikki on mahdollista. Kukaan ei satuta minua, enkä voi satuttaa ketään. Minun ei tarvitse murehtia kenenkään puolesta, eikä kukaan murehdi puolestani. Kontrolloin kaiken ympäriltäni. Päätän itse, mitä teen. Voin irvistellä, pieriä, kontata, huutaa, itkeä, nauraa, ulvoa, tanssia, kenenkään säikähtämättä tai ajattelematta minua vinoon. Ajatukset voivat kulkea vapaasti kenenkään keskeyttämättä. Saan hengittää: hengittää.
Torstaina 13.2.2025 kello 19.55
Aloin kuunnella Olivia Laingin Yksinäisten kaupunkia ja hätkähdin erästä paradoksia.
Maailmassa harva asia on niin yhteistä ja jaettua kuin yksinäisyys. Ei tarvitsisi kuin silmät kiinni ojentaa käsi ja summamutikassa kouraista käteen kirjoja, elokuvia, tauluja, runoja, patsaita, musiikkikappaleita, blogeja, somepäivityksiä, tietokonepelejä. Silmät aukaistessa kämmenellä odottaisi tuhansia hengentuotteita, joissa tavalla tai toisella työstetään yksinäisyyttä.
Minun täytyy pureksia tätä vielä, antaa sen kiertää alitajunnassa. Yksinäisyys on lähtökohtaisesti jotain yhteisöllistä…?
Mielessäni on kierrellyt kaikenlaista, mistä olen halunnut kirjoittaa teille. Nyt yhtäkkiä unohdin ne kaikki.
Ai niin. Niitä on niin paljon, että en kirjoita vielä kuin muutamasta.
Jäin eilen lueskelemaan aiempia kirjeitä. Hämmästyin kovasti.
Olenpa oivaltanut viisaita asioita. Suurimman osan olin jo unohtanut.
Olette varmaan nähneet somevideon, jossa kauhealla vaivalla, tuskalla ja hankaluudella saadaan lammas kiskottua pois railosta, johon se oli pudonnut ja juuttunut. Lammas kirmaisi riemuissaan pari loikkaa sivuun – ja samassa se ampaisi yhdellä holtittomalla loikalla takaisin ihan samaan railoon, vähän eri kohtaan vain.
Pahoin pelkään olevani se lammas. Saan itseni isolla työllä kammettua pois yksinäisyyden railosta, josta en pidä – ja hetken huuman jälkeen olen naama edellä siellä taas.
Olen yhä miettinyt koulukiusaamista, vaikka olen yrittänyt olla miettimättä.
Koulukiusaamiseni tarina muodosti saman kuvion, mikä on toistunut halki elämäni: ihmisyhteisöt eivät lähtökohtaisesti hyväksy minua ja halua minulle hyvää, vaan minun on itse luotava ja ongittava esiin heidän hyväksyntänsä. Ilman tätä he raatelevat minut elävältä. Minun on koko ajan ja tauotta manattava hirviöitä koiranpennuiksi. Tämä lähtöasetelma väsyttää minua aina sosiaalisissa tilanteissa, vaikka minulla olisi ollut hauskaa ja olisin saanut muilta paljon.
En koe ihmisten olevan tällaisia pahuuttaan vaan ajattelemattomuuttaan. Ihmisillä vain on aina kaikenlaista sisällään. Tietyntyyppiset ihmiset tuntuvat etsivän uhreja, joiden selkään voi kaataa kaikki omat ongelmat, jotta itse pääsisi helpommalla. Syystä tai toisesta olen usein se, joka pystyy ihmeisiin ja ratkoo mahdottomat yhtälöt, joten moni alkaa riemastuneena kipata kaikki ongelmat syliini. Olen oppinut yhteisöissä nykyään näyttämään alusta asti vähän kynsiä, jotta he kääntävät katsetta muualle – ja seuraan tilannetta, jotta he eivät tee tätä kenellekään toiselle. Kun he kuitenkin tekevät, tulen silloin auttamaan.
Samalla tavoin kuin en ollut täysin viaton koulukiusaamiseeni, myös tässä kuviossa on omassa roolissani puntaroitavaa. Totta puhuen minua väsyttää eniten ihan vain se, että muiden läsnäollessa on oltava sosiaalinen. Väsyn, kun en saa toteuttaa introvertin hirviöllisyyttä eli keskittyä pelkkään asiaan ja työhön. On rasittavaa pitää tuntosarvia muissa ihmisissä, kaikessa siinä kuhisevassa ja väkevässä, mitä ihmispsykologiassa ja yhteisössä on meneillään.
Väitän, että aika moni introvertti tulee kiusatuksi koulussa ja työpaikalla tästä syystä. He eivät ole huomioineet muita, ovat keskittyneet jyrkästi pelkkään asiaan, ja tällä on seurauksena. Muut lakkaavat huomioimasta vastavuoroisesti introverttia, alkavat kohdella häntä koneena tai tekevät muuta typerää. Se kiusaaminen on ylilyöntiä ja ehdottoman väärin, mutta se ei tule niin salamana kirkkaalta taivaalta kuin minä introvertti sen herkästi käsittää.
Lisäksi väsymystä aiheuttaa rytmitys muiden ihmisten kanssa. Muut ovat ihan liian harvoin saatavilla silloin, kun minulla olisi valtava kaipuu jakaa ja jutella ja tulla kannatelluksi. Sen sijaan he ovat häiritsemässä juuri silloin, kun haluaisin paahtaa työtä tai jotain muuta omaani. Juuri väärätahtinen tempo on minusta sietämätön. Minä haluan määrätä tahdin.
Nyt tämä eksyy pois siitä, mistä halusin kirjoittaa.
Koulukiusaaminen on jättänyt minuun tiettyjä syviä haavoja, jotka joskus triggeröityvät kenenkään käsittämättä, mistä on kyse. Puolison mukaan ulkoinen habitukseni on ylipäätään niin vahva, niin läpipääsemättömän itsevarma ja vankka, että muiden on täysin mahdotonta käsittää, että sisälläni olen yhä se onneton rääpäle koulun pihalla, joka yritti epätoivoisesti säilyttää kasvojaan tietämättä, mihin suuntaan mennä muiden nauraa räkättäessä.
Eräs rakas, syvä ystävyyteni päättyi puolison ja minun häiden jälkeen, likaisesti ja ikävästi. Luultavasti olen oivaltanut tämän aiemminkin, mutta oivalsin sen näissä kirjeissä jälleen. Hän teki hyväntahtoisena leikkinä jotain, joka salamaniskusta pudotti minut takaisin yläasteelle.
Jälkikäteen ajatellen meidän oli muutenkin aika jo irrottaa toisistamme. Olimme kumpikin olleet liian sinnikkäitä luovuttamaan. Ehkä se tapahtuma oli vain tarkoitettu. Yhtä kaikki putosin johonkin, jolle minulla ei ole sanoja.
Ihmiset usein varovat toisiaan ja ottavat huomioon heidän traumojaan, mutta teeskentelen liian taitavasti olevani menneen kanssa sujut. Silti pintani alla, aika ajoin, voi yhtäkkiä lymytä musta, hetteinen aukko.
En myöskään kestä sitä, jos joku matkii minua: elekieltäni, maneereitani, ääntäni, nauruani, ihan mitä tahansa. Reagoin tähän silmittömästi, kuin minuun olisi kohdistettu raakaa väkivaltaa. En siedä sitäkään, että muiden elekieltä matkitaan. En kestä huumoriohjelmia, joissa parodioidaan poliitikkojen puhevikoja. Sellainen matkiminen on minusta vain todella, todella väärin. Niin ei tehdä kenellekään, ei ikinä.
Koulukiusaaminen teki minulle myös sokean ruudun Joharin ikkunaan, sen, minkä kaikki muut tietävät minusta mutta mitä itse en tunne.
Kaksi yleisintä adjektiivia, joilla ihmiset ovat läpi elämäni kuvanneet minua, ovat luova ja vahva – ja jälkimmäistä minun on todella vaikeaa tunnistaa itsessäni. Aina välillä se tihkuu jostain ja hätkähtäneenä tajuan muiden olleen oikeassa – mutta samassa unohdan asian jo ja koen räpiköiväni läpi elämän tärisevänä ja piipittävänä surkimuksena, joka ei ymmärrä mistään mitään eikä osaa mitään ja jolle muut nauravat.
Näissä kirjeissä vahvuuteni pursuilee joka rivin välistä esiin. Lukijana tunnistan näiden kirjoittajan raudanlujuuden. Itse tunnen silti itsessäni vain epävarmuutta ja heiveröyttä.
En osaa sanoa, mitä muuta haittaa tästä on kuin että kuljen elämää koko ajan vähän viistosti.
Luultavasti muut ihmiset ovat kärsineet tästä paljonkin. En käsitä enkä tunnista vahvuuttani, joten kävelen yli ja runnon.
Keskiviikkona 12.2.2025 kello 19.55
Olen alkuviikolla pessyt hampaani lokin pääkallon seurassa.
Se on katsellut minua lavuaarin reunalta sokein silmin, tai oikeammin: se on katsellut näkymättömiin ajatuksiinsa, minä sitä.
Nyt se on poissa. Tyttö oli pessyt kallon, ja nyt se on kuiva. Se pääsi hänen huoneensa hyllylle peuran kallon viereen.
Lokki syötiin joskus viime syksynä, rantasaunan lähellä. Tyttö on seurannut raatoa kiinnostuneena läpi talven, lopulta viime lauantaina poimi kallon mukaansa.
Tänään ruualla tyttö selvitti minulle ja puolisolle yksityiskohtaisesti, mitä oli vastannut matematiikan kokeessaan ja miksi. Hän kertoi innoissaan siitä, että funktiolaskut alkavat.
Minä ja puoliso kuuntelimme häntä huulta purren. Minun sentään pitäisi ymmärtää jotain. Enää muistan lukion pitkästä matematiikasta vain salaperäisiä sanoja. Derivaatta. Differentiaali. Logaritmifunktio. Eksponenttiyhtälö. Vektori.
Olen koko alkuvuoden työskennellyt yksin, omillani, kotoa käsin, käynyt vain kerran pari viikossa ihmisten ilmoilla ja silloinkin lyhyen aikaa. Niin paljon kuin yksin olosta nautin, silti mieleeni kääntyy näin pitkinä yksinäisyyden kausina jonkinlaiseen atooppiseen reaktioon.
Kun ei ole mitään eikä ketään, ketä vastaan taistella, keho kääntyy itseään vastaan ja alkaa luulla viattomia, arkisia asioita vihollisiksi ja tulehtuu.
Tänään kävin sijaistamassa. Olin koko päivän osa työyhteisöä.
Se Maria on kuin joku toinen ihminen ja silti minä. Kiidän eteenpäin täysin eri raiteilla kuin yksin. Juuri nyt, hetken tunnen kaikuja kummastakin raiteesta, leijun yksin olon ja yhteisön raiteiden välillä ja aistin kummatkin – ja näen itseni yli. Vielä hetken tunnen tämän, sitten se jo haipuu.
Niin kuin eilen iltakävelyllä tokaisin puolisolle: hän ja minä olemme mahtavia ihmisiä, ihan oikeasti sielumme on suuri ja valtava, olemme juuri sellaisia kuin minusta ihmisen pitäisi olla – paitsi että emme ole. Lähes koko ajan angsteilemme älyvapaita asioita, kieriskelemme syyllisyydessä ja syyllistämisessä, olemme kauhuissamme. Miten ihmeessä juuri me edes pystymme olemaan näin kokopäiväisesti pikkumaisia, jännittäjiä ja peloissamme, lapsellisia ja sormia heristäviä, ja pönkitämme korkeaan arvoon täydellisen arvottomia asioita? Meidän pitäisi tietää paljon paremmin.
Olen tänään saanut itseni satoja kertoja kiinni siitä, miten sisälläni haukun ja närpin itseäni. Miksi noin sanoin! Nyt ne ajattelevat minun olevan sitä ja tätä. Miksi menin tuonne? Miksi liikahdin näin? Silmäni vetistävät ilmastoinnilta, näytän varmasti kauhealta. Tukka liimaantuu päähän kiinni. Metsästän ja kalastan kehuja ja ylistystä: ilman ihailua en tunne oloani turvalliseksi. Juuri tämä työyhteisö on kannustava ja lempeä, mutta eivät he varmaan minusta pidä.
No, on minulla perusteet vartioida jatkuvasti itseäni. Freenä työskentely on pelottavaa ja jännitteistä. Minun täytyy miellyttää – ja alallani ei tehdä vaikutusta olemalla kiva vaan päinvastoin. Silti pitäisi olla myös kiva.
Olen myös miettinyt Janten lakeja, niitä, mille viimeksi kehitin pröystäillen antiversiot.
Totuus on, että sekä minulla on että äidilläni olisi ollut valtavasti vielä opittavaa siitä, mitä on todella tehdä töitä toisten ihmisten kanssa. Miten työskennellään toisten ihmisten kanssa sen sijaan, että muut ovat rasittava välttämätön paha, ihaileva yleisö tai pahansuopa kampittajajoukko?
Laatimani Janten vastalait näyttävät ihanilta, jos katselemme niitä individualistisen kulttuurin silmin. Ne lohduttavat, vapauttavat hengitystilaa ja antavat armoa.
Kun saamme kolhuja ihmisyhteisössä, yksilökeskeisinä vajoamme häpeästä maahan tai raivostumme. Luulemme, että vika on meissä tai niissä muissa.
Todellisuudessa yhdessä ollaan yhdessä. Yhteistyö rakennetaan yhdessä.
Tarvitsisimme lempeämmät Janten lait, sellaiset, jotka auttavat sietämään muita ja kurottamaan heitä kohti, luottamaan, antautumaan heidän käsiensä varaan, kestämään sitä, emme itse kontrolloi, että meidän on odotettava muita tai pysyttävä toisten perässä.
Yritän nyt muotoilla Janten paremmat lait.
1. Me olemme jotain.
2. Meistä jokainen on yhtä hyvä, erilainen vain.
3. Jokainen meistä on viisaampi kuin muut, omalla tavallaan.
4. Olemme parempia yhdessä.
5. Tiedämme enemmän yhdessä.
6. Olemme enemmän yhdessä.
7. Jokainen meistä kelpaa johonkin.
8. Me nauramme itsellemme.
9. Välitämme toisistamme.
10. Voimme opettaa valtavasti toisillemme ja muille yhteisöille.
11. Muistamme, että meissä on aina jotain, mitä emme itsekään vielä tiedä.
Perjantaina 7.2.2025 kello 20.41
Luin, mitä viimeksi kirjoitin, ja hiukseni nousivat pystyyn. Sitten oli pakko nauraa kädet kasvoilla.
Tiedän aika monta fiksua ja lämminsydämistä ihmistä, jotka kaikesta fiksuudestaan ja lämminsydämisyydestään huolimatta olisivat raivostuneet viime kirjeestäni, närkästyneet ja hurjistuneet. Jos he eivät tuntisi minua tai äitiäni, he pitäisivät kumpaakin meistä kirjeen perusteella sietämättömän ärsyttävinä, ylimielisinä ja itserakkaina ihmisinä.
He uskoisivat meidän olevan ihmisiä, joille pitääkin takoa päähän, mitä oikein kuvittelemme olevamme. Miten kehtaan kerskailla, kehuskella ja ylvästellä? Millä meriitillä olemme nostaneet itsemme ylös ja väitän meidän olleen lahjakkaita, ylivertaisia, älykkäitä ja tehokkaita? Onko minulla osoittaa julkisia kunnianosoituksia, tekikö jompikumpi vätöskirjan, tuliko palkintoja, onko ylemmyys todistettu objektiivisesti?
Voi hyvinkin olla, että todella olen sekä sietämättömän ärsyttävä, ylimielinen että itserakas ihminen – äitini ei tällainen ollut, sen voin taata – mutta raivo ei siltikään olisi herännyt oletetuista luonteenpiirteistäni vaan siitä, että rivien väliin luettiin jotain, mitä siellä ei ole. En vain itse nuohonnut kirjettä tarpeeksi ajatuksella ja pysähtynyt miettimään, miltä sanani kuulostavat sosiaalisten tai niiden ihmisten korvissa, jotka Janten laki on päässyt musertamaan. Mukaan olisi joka väliin pitänyt sulloa vastuuvapauslausekkeita.
Samalla myönnän, että viime kirjeessä lipsautin näkyviin ihan oikeaa sosiopatiaani ja introvertin hirviöllisyyttä: sitä, etten kunnolla osaa asettua sosiaalisen ihmisen housuihin enkä ikinä muista, mihin kaikkialle sosiaalinen ihminen tunkee itseään ja kuviteltua me-yhteisöä.
Kirjoitin esimerkiksi, miten olen aina rynnännyt tekemään kaiken jollain tavoin enemmän, paremmin, isommin, näyttävämmin, hurjemmin. Moni ihminen käsittäisi tuon rotlan perässä olevan kaksi paljastavaa sanaa: kuin muut.
Niitä sanoja ei siellä ollut, mutta ymmärrän hyvin, että sinne ne luettiin.
Todellisuudessa minulla on tuollaisten rotlien perässä sanat kuin ennen. En huomaa verrata itseäni muihin – totta puhuen unohdan ihmissubjektit ylipäätään – ja keskityn asiaan. Mitä käsiini osuukaan, rinnassani herää herkästi ja nopeasti utelias innostus. Voisiko tämän tehdä paremmin kuin aina on tehty? Voisiko tämän tehdä näyttävämmin, hauskemmin, tehokkaammin kuin ennen? Voisiko tämä tuoda nykyistä enemmän riemua tai hyötyä?
Sosiaalisten ihmisten tapa alkaa verrata tällöin minua itseensä ja muihin tuntuu minusta hassulta – itsekkäältä ja itserakkaalta, jos totta puhutaan. Jos sukanvarren voi neuloa ihan uudenlaisella tavalla, miksi sosiaalinen ihminen alkaa mesota itsestään ja vertailla neulojia toisiinsa eikä puhu sukanvarresta…
No joo. Yhdessä asiassa joka tapauksessa olin viimeksi aidosti ylimielinen. Janten laki on tehnyt karmeaa jälkeä ihmiskunnassa, se on latistanut ja lannistanut, se on murskannut luovat ja erilaiset ihmiset. Olen niin tyhmä tai teflonia, että olen voinut suhtautua Janten lain voittokulkuun hassuna ja eksoottisena ilmiönä, mutta minun olisi pitänyt vakavoitua sen äärellä. Se on satuttanut ihmisiä käsittämättömän paljon ja tehnyt traagista jälkeä.
Tarvitsisimme Janten vastalait. Kokeilen muotoilla ne nyt tähän.
Nämä on omistettu äidilleni pilven reunalle.
1. Muista aina, että sinä olet jotain.
2. Muista aina, että olet yhtä hyvä kuin muut.
3. Muista, että olet nyt viisaampi kuin olit eilen.
4. Pystyt olemaan paljon parempi kuin mihin uskot pystyväsi.
5. Tiedät enemmän kuin tiesit aiemmin.
6. Olet tänään enemmän kuin olet ollut koskaan.
7. Muista aina, että kelpaat johonkin.
8. Naura itsellesi ja muille.
9. Muista, miten moni välittää sinusta.
10. Muista, että voit opettaa meille jotain.
11. Muista, että sinussa on aina jotain, mitä et itsekään vielä tiedä.
Torstaina 6.2.2025 kello 19.18
Sen jälkeen, kun kirjoitin teille koulukiusaamisesta, olen tajunnut erään kummallisen seikan.
Minun täytyy olla ihan tavattoman tyhmä ihminen.
Ottaen huomioon sen, miten kylmäävän kokemuksen sain kouluvuosina ihmiskunnasta ja miten ihmisyhteisöjen raadollisuus on myöhemmin tullut elämässäni vastaan, en oppinut silloin enkä myöhemmin yhtään mitään Janten laista.
Kirjailija Aksel Sandemosen laatimia Janten lakeja on kymmenen, ja ne menevät näin: 1. Älä luule, että sinä olet jotain. 2. Älä luule, että olet yhtä hyvä kuin me. 3. Älä luule, että olet viisaampi kuin me. 4. Älä luule, että olet parempi kuin me. 5. Älä luule, että tiedät enemmän kuin me. 6. Älä luule, että olet enemmän kuin me. 7.Älä luule, että sinä kelpaat johonkin. 8. Älä naura meille. 9. Älä luule, että kukaan välittää sinusta. 10. Älä luule, että voisit opettaa meille jotakin. Yhdestoista sääntö kuuluu vielä näin: Älä luule, että on jotain mitä me emme jo tietäisi sinusta.
Minussa on jotain epäilyttävän immuunia näille ihmisyhteisöjen arkkityyppisäännöille. Niitähän koko kouluyhteisö yritti sinnikkäästi hakata päähäni, ja vähän väliä työelämässä joku on yrittänyt takoa niitä sisälleni lisää – ja ne valuvat päältäni kuin olisin teflonia. En vain käsitä koko konseptia. Minussa ei ole noille laille koloa, mistä ne pääsisivät sisään. Näen kyllä, miten kauhuissaan muut suomalaiset noudattavat Janten lakeja, näen, miten he häpeävät kuollakseen pistäessään päätään liikaa esiin, miten he sipisevät ja supisevat ja jännittävät ja hengitystä pidättäen koettavat pysyä yhtenä rintamana. Minusta se kaikki on aika eksoottista ja hassua, ja unohdan lait heti, kun ne katoavat näkyvistäni.
On käsittämätöntä, miten pahimpinakin koulukiusaamisvuosina pomppasin aina maasta kuin lasten tasapainotettu lelu, jota ei saa kumoon vaan joka nousee aina mielipuolisesti hymyillen pystyyn keikkumaan. Säntäsin äidinkielen, kuvaamataidon ja käsityön tunneilla innosta väristen ja kiihtyneenä työhön, loin ja loin ja loin naama loistaen ja sydän täynnä valoa. Mistä sain sen egon? Miksi se ei jäänyt mutaan?
Vaikka olin koko muun päivän sylkykuppi, minulle ei tullut mieleenkään painaa päätä jotenkin alas ja näpertää jotain sellaista pientä ja sievää ja huomaamatonta kuin muut. Ryntäsin aina tekemään jotain enemmän, paremmin, isommin, näyttävämmin, hurjemmin. Pursuin luovuutta, ei se pysynyt sisälläni enkä edes yrittänyt – en tiennyt, että jonkun mielestä sitä olisi pitänyt hillitä. Kurotin aina vähän pidemmälle, keksin aina jotain laatikon ulkopuolelta. Aina olin lukenut jostain jotain, mitä halusin ehdottomasti testata. Sukkiin vinoraidat! Shortseihin nimikirjaimet! Miten ihmeessä pystyin olemaan niin innoissani, optimistinen ja luottavainen keskellä kokovartalokiusaamista…?
Niillä tunneilla minua ei yleensä kiusattu, mikä on minusta yhä kummallisempaa. Olen ajatellut olleeni niin kertakaikkisen lahjakas, että he eivät kehdanneet tarttua niillä tunneilla minuun, heidän oli vain myönnettävä ylivertaisuuteni – mutta olen tainnut olla tässä asiassa ihan hakoteillä.
Ei niillä turvasaarekkeilla tainnut olla yhtään mitään tekemistä lahjakkuuteni kanssa. Moni heistä oli yhtä hyvä tai parempi. Innostuessani minä vain kuurouduin ja sokeuduin. Olin niin täpinöissäni päästessäni tekemään jotain, mistä pidän, keskityin työhön niin kiihkeästi, että minussa ei ollut kiusaajille tarttumapintaa. En ollut heille auki, vastaanotin ei ollut päällä. En varmaan edes huomannut heidän kiusaamisyrityksiään, joten he olivat luovuttaneet.
Ajatus on hämmentävä. Miten olen onnistunut ajattelemaan tämänkin asian ihan vinoon kaikki nämä vuosikymmenet?
Olen tajunnut myös toisen oudon seikan. En ole aiemmin huomannut, miten tarinani menee jännästi ristiin äitini elämäntarinan kanssa.
Näissä kirjeissä äitiparkani on saanut melkoista kyytiä, osin siksi, että hänen romahduksillaan, masennuksellaan ja holtittomuudellaan on ollut aina dramaattinen vaikutus omaan elämänkulkuuni, osin siksi, että hän on harvoja, joista voin kirjoittaa vapaasti. Hän on kuollut. Se omainen, joka voisi pahastua hänen puolestaan, olen minä.
Samalla tiedän, että se, mikä minussa on suurinta, on äidiltäni kotoisin. Se, mikä minussa on kaikkein kauneinta ja parasta – pöhköä muumiasennetta elämään – on toisintoa nimenomaan hänestä.
Hän syntyi maailmaan iloa, naurua ja intoa puhkuen. Hän pursui rakkautta. Hän näki valtavaa kauneutta vähän väliä ja oli siitä täpinöissään. Hän ymmärsi hassua ja oli aina valmis pöhköilyyn. Hänellä oli lapsen viaton, luottavainen sielu, kuolemaansa saakka.
Hänen anoppinsa kommentoi kerran hänelle: kun tulet huoneeseen, tulet kuin lippulaiva. Näin äitini todella teki. Hän oli nuorena aikuisena kuvankaunis, pitkä ja näyttävä, ja hän otti herkästi tilan ja tilanteen haltuun, täytti sen ilollaan ja hersyvällä naurullaan. Hän näytti elokuvatähdiltä. Hän muistutti Elizabet Tayloria, jota on kuvailtu maailman kauneimmaksi naiseksi – mutta äitini oli moninkerroin kauniimpi kuin hän. Totta puhuen äitini oli nuorena kaunein ihminen, jonka olen ikinä, missään nähnyt, ja parhaina vuosinaan hän kantoi itsensä ylväästi.
En muista, neuvoiko hän näin minulle koskaan, mutta rivien välistä hänen elämänasenteensa tuli aina selväksi. Kohota pääsi. Nosta leukasi ylös. Kanna ryhtisi. Tee enemmän. Tee paremmin. Ole erilainen. Uskalla. Hän hyväksyi ihan mitä tahansa tein, hän ihaili ihan mitä tahansa tein – ja hänen silmänsä loistivat, mitä ylväämpi, rohkeampi ja erilaisempi olin.
Maria on kuin minä mutta sellainen kuin minun olisi pitänyt olla, hän myöhemmin sanoi minusta ihmisille.
Kummallista tässä on, että hänkin oli rankasti kiusattu – mutta siinä missä minua oli aina kotona rakastettu, häntä alettiin kiusata jo pinnasängyssä. Mummu oli nelinkymmenvuotias saadessaan äitini, synnytys oli hänen elämänsä kauhein kokemus. Mummu oli ankara, kärsimätön ja ahdasmielinen ihminen, jolle taiteellisluontoinen hepsankeikkatytär oli punainen vaate. Mummu oli sukupolvensa kasvatti, jonka mielestä lasta piti hakata koiranremmillä ja sitä paitsi tytär hankki astmankin vain kiusatakseen häntä.
Kiusaaminen jatkui äitini elämässä kaikkialle, minne hän meni. Työelämässä hän oli aina vain liian lahjakas, liian älykäs, liian kekseliäs, liian tehokas, liian nopea, eikä mennyt koskaan kauaa, kun kateellinen työyhteisö alkoi antaa hänelle Janten lain opetuksia. Minun laillani äitini ei käsittänyt niistä mitään, ne valuivat pois hänen päältään, hän ei osannut olla muuta kuin oli, hän ei pystynyt painamaan itseään ja intoaan näkymättömiin, mutta toisin kuin minä, hän musertui kiusaamiseen.
Luontodokumentissa näin kerran ison pörröisen linnunpoikasen, joka oli epäonnekseen jätetty hiekkakoloa kaivavan pikkulinnun viereen. Pikkulintu viskoi hiekkaa pörröpään silmille, ja tämä vain istui hiekkatuiskussa istumistaan hämmentyneenä. Hiekkapurskaus viskattiin naamaan uudestaan ja uudestaan, ja pörröpoikanen räpytteli kärsivänä silmiään, ymmärtämättä lähteä pois. Äitini oli samanlainen.
Hän sai elämässään hiekkatuiskun naamaansa kerran toisensa jälkeen ja lopulta murtui – ja aina hän jaksoi taas työntää päänsä esiin niin kuin tasapainotettu lelu, ja jälleen hän sai hiekat silmilleen ja mureni.
En käsitä, mistä hän sai ylipositiivisuutensa, joka koitui hänen kohtalokseen. Hänen perheessään tai elämänhistoriassaan ei ole sille selitystä. Se oli vain perustavanlaatuinen pohjapiirre hänessä, niin kuin minussakin. Emme vain ymmärrä Janten lakeja, emmekä ota opiksemme.
Siinä missä minä olen ratkaissut ongelman painamalla entistä rajummin kaasua, ottamalla johtajuuden, tanssimalla röyhkeästi työpaikalla näkymättömän valssin – tai vaihtamalla maisemaa, etsimällä uuden työn – hän jäi lannistumaan ja murtumaan muiden ihmisten ilkeyden alle.
Ja nyt haluan unohtaa koulukiusaamisen ja keskittyä tämänhetkiseen elämääni. Olen ollut kuin sormusaave pari viikkoa, toinen jalka 1980-luvulla. Niissä ajoissa riittäisi kiinnostavaa kaiveltavaa pohjattomiin, mutta tämä ei tee minulle hyvää.
Keskiviikkona 5.2.2025 kello 19.42
Olen viipyillyt näiden kirjeiden vuoksi useita viikkoja takavuosien koulukiusaamisessa. Valehtelisin, jos väittäisin, etteikö niissä ajoissa kiertely olisi ollut kuluttavaa.
Kaiken lisäksi sanottavaa tuntuu olevan niin paljon, ettei arjesta tahdo löytyä sopivaa koloa kaiken sen puskemiseen läppärille – joten samat kohtaukset toistuvat päässäni illasta toiseen ennen kuin ehdin saada ne kirjeiksi.
Koulukiusaaminen kietoutuu yksinäisyyteen lukuisin säikein – joista moni on väärä ja kliseinen eikä kykene tekemään oikeutta kummallekaan ilmiölle.
Minua ei kiusattu niin järkyttävillä tavoilla kuin joistakin surullisista uutisista on joutunut lukemaan, mutta elämänhistoriassani on yhtä kaikki eräs arkkityyppinen kokemus, laumaeläimen protopainajainen.
Toisinaan ihmisestä tuntuu: ihan kaikki ovat minua vastaan, kaikki vihaavat ja halveksivat minua. Tunne on yleensä väärässä, rajua liioittelua ja masentuneen ihmisen silmälappumaista suhdetta todellisuuteen. Minulla on tästä kuitenkin todellinen kokemus.
Miltä tuntuu, kun koko seitsemänsatapäinen yhteisö inhoaa ja halveksii sinua sekä osoittaa sen kaikilla keksimillään keinoilla? Nekin, joiden olet luullut olevan edes etäisesti puolellasi, välttävät kiusaantuneina katsettasi ja kääntävät selkänsä. Kaiken lisäksi olet keskenkasvuinen, sielusi vasta muotoutumassa, joten yhteisön koko inho rakentuu osaksi nimettömiä peruspalikoitasi.
Niinä vuosina olin yksin ja alastomana vihamielistä ja arvaamatonta maailmaa vastaan, tietämättä koskaan, milloin jokin ystävällinen teko olikin vain naamio sille, miten sinua jälleen narutettaisiin. Koulukiusaaminen seivästää lapsen tiettyyn yksinäisyyteen, joka ei oikeastaan koskaan myöhemmin katoa.
Toistunut kysymys, jonka koulukiusaamisesta myöhemmin puhuminen herättää, on kysymys anteeksiannosta. Olenko antanut anteeksi kiusaajilleni? Kysymys on naiivi ja hukkaa koulukiusaamisen perustavanlaatuisen olemuksen, sen, miksi kiusattu ei pysty hakemaan apua eikä saa kierrettä millään katki.
Järkevämpi kysymys on, olenko antanut anteeksi itselleni.
Kiusaajat soittivat häpeän kieliä minussa. He näppäilivät oman nolouteni sointuja, painelivat oman syyllisyyteni koskettimia. Vain pieni osa kiusaamisesta oli niin läpinäkyvän typerää kuin yltiöpäistä pöyristystä siitä, että takkini oli tumman viininpunainen. Suurin osa kiusaamisesta oli minun ajamistani noloihin, hävettäviin tilanteisiin, sen tirskuvaa tarkkailua, miten ratkaisisin tämänkin heidän rakentamansa sosiaalisen umpisolmun. Kiusaajat kyllä löytävät väsymättömällä koettelemisella ja kopeloimisella sen, miten uhri sotkee itse itsensä kiusaamisen satimeen. Minä ihan itse olin se, joka meni lukkoon ja halvaantui.
Vastaus on ei. En ole todella koskaan antanut anteeksi itselleni sitä häpeää ja noloutta. Ymmärrän silloista itseäni. Ei minulla ollut keinoja, olin umpikujassa. Silti yhä hävettää. Joinakin hetkinä yhä tunnen sosiaalisissa tilanteissa kauhuntunteen: nyt, nyt muut huomaavat, että minä olenkin se kiusattu, merkitty, uhrilammas.
En ole myöskään antanut anteeksi niitä tekoja, joita minulle tehtiin. Kaikki se sosiaalinen kidutus ja pahantahtoisuus oli yksiselitteisesti väärin ja hirvittävää.
Sen sijaan annoin melkein saman tien anteeksi kiusaajilleni.
Olimme kaikki lapsia. Ei kukaan meistä valinnut murrosiän sokeuttavia hormoneita omaan päähän jylisemään. Ei kukaan meistä valinnut täyteen sullottua pelottavaa painekattilakoulua, jossa kauhu sai keskenkasvuiset ihmiset liskoaivojen valtaan. Ei kukaan valinnut viettää nuoruutta juuri kahdeksankymmentäluvun nousukauden julmassa, itsekkyydellä juhlivassa ja yhtenäiskulttuurilla kuristavassa pusertimessa.
Ihminen hirviöllistyy pelätessään. Oman itsen onnenpyörä kieräyttää näkyviin aina jonkin hirviöpuolen. Minä näin erään heidän liskoaivoreaktionsa, he minun.
Siitä, mihin viime kirjeessä jäin, minun tarinani jatkuu, mutta näiden kirjeiden ei ole tarkoitus olla elämäkertaani. Vain eräs tarina kuuluu vielä tänne, ja haluan kirjoittaa siitä teille.
Peruskoulun lopussa olin hankkinut piilolasit teatteriesityksen pakottamana ja – niin kliseistä kuin tämä on – muutuin kertaheitolla ihmisten silmissä kauniiksi. Järjestin kesän alkaessa bileet isäni kartanon uskomattomalla hiekkarannalla ja tanssilavalla. Pam: olin suosittu. Tai ainakin muutuin yhtäkkiä suosittujen ihmisten maskotiksi.
Humalassa entiset kiusaajat rynnivät nyt halaamaan minua, kehumaan ja ylistämään, hokemaan, miten mahtava ja hyvä tyyppi olen. Minulla oli myös tietty outo vaikutus. Olin kiusaamisesta vapauduttani vihdoinkin löytänyt ja ommellut aidosti omannäköisiäni ja kokonaisuutena hauskannäköisiä vaatteita, jotka erosivat jyrkästi aikakauden säkkimäisestä unisex-college-farkku-muodista. Vaatteeni olivat naisellisia, ja niissä oli häivähdys menneen ajan glamouria.
Eräisiin bileisiin tullessani joku tuntematon poika putosi polvilleen edessäni. Hän näytti siltä kuin olisi nähnyt jumalattaren. Koko illan nuoret pojat pörräsivät suurin silmin ympärilläni kuin vanhojen elokuvien ihailijat, kunnioittavina ja pelkästä olemassaolostani nauttien. He eivät koskeneet minuun. Olin heille kuin jotain pyhää.
Minulla taisi olla valkoinen, itse ompelemani minihame ja valkoinen kirpputorijakku. Eivät ne nykyään erottuisi. Silloin ne olivat jotain ihan ihmeellistä.
Koko sen lukion ensimmäisen vuoden olin tällä tavoin suosittu – ja yksin.
Koulukiusatut kaverini olivat menneet ammattikouluihin ja katosivat elämästäni – yhtä lukuunottamatta.
Minulle oli kertynyt lukuisia muita läheisiä, luottamuksellisia ystävyyssuhteita, mutta yhä olin niin merkitty, että julkisilla paikoilla he käyttäytyivät kuin olisivat olleet vain tuttavia. Olin sisäistänyt kiusaamiseni, enkä edes huomannut kyseenalaistaa tätä. Heihin kuului myös nuoruudenystäväksi kutsumani poika, joka oli kiskonut minut kahdeksannella luokalla harrastajateatteriiin ja josta kirjoitin päiväkirjassani perheen hajoamisesta.
Vaelsin paljastavissa vaatteissa keskellä yötä kaupungin pimeitä, humalaisista täysiä katuja. Discoihin menin yksin. Bileisiin tulin yksin. Teatteriporukoissa olin yhdessä yksin. En edes ajatellut asiassa olevan mitään kummallista, elleivät muut olisi kauhistelleet asiaa. Nyt hirvittää, mitä kaikkea kuusitoistavuotiaalle olisi voinut sattua. Minulla kävi tuuri. Minusta potentiaalit raiskaajamiehet vain tuntuivat aika yhdentekeviltä verrattuna niihin hirviöihin, jotka olin voittanut tanssimalla valssia liikuntasalissa pari vuotta aiemmin.
Yksi koulukiusatuista ystävistäni tuli lukioon, samalle luokalle kuin minä: arka tyttö, hän, jota oli kiusattu paljon raaemmin kuin minua ja johon olin ensimmäisenä ystävystynyt.
Minuun sattuu syvältä yhä, mitä luokkalaiseni silloin luulivat. Vahingoniloisina ja tyytyväisinä he kuvittelivat minun hylänneen hänet päästäkseni ylöspäin: että olin vihdoinkin ymmärtänyt yskän, muuttanut kunnon ihmisten puolelle ja potkaissut hylkiön jaloistani.
Muistan, miten joku nauroi jälkikäteen sitä, miten olin reagoinut, kun tyttö oli yhtäkkiä tuonut minulle joululahjan. Olin näyttänyt kuin minulle olisi ojennettu käärme ja pudottaisin lahjan siihen paikkaan käsistäni.
En vastannut mitään. Mitä olisin voinut sanoa? En sanonut mitään pahaa entisestä ystävästäni, mutta en sanonut muutakaan.
Todellisuudessa olisin mieluummin kuollut kuin painanut jotakuta ressukkaa alaspäin vain päästäkseni itse ylös. Entisenä kiusattuna en tekisi sellaista kenellekään.
En voinut sanoa, että en kestänyt kantaa heitä kaikkia. Että muserrun heidän alleen. Että kuristun hengiltä. Että en selviä.
Että en pysty tähän.
Minulla oli kotona jo äiti, jota raahasin selässäni kivisiä peltoja pitkin. Hän oli kirjaimellisesti ja henkisesti satakiloinen, ja nyt asuimme kahdestaan. Hän pysyi hädintuskin elämänsyrjässä kiinni, painoi minua kanssaan yhä syvemmälle johonkin mustaan, kauheaan ja pimeään. Isosiskossanikin oli alkanut tapahtua jotain pelottavaa, jolle minulla ei ollut sanoja.
Kiusattu ystäväni oli kietonut näkymättömät kätensä kurkkuni ympärille. Hän oli romahtamassa. Hän voi yhä huonommin. Hän ei enää selvinnyt ilman minua. Hän alkoi hengittää kauttani, enkä minä enää kestänyt.
En pystynyt kantamaan heitä kaikkia, ja niin… yhden minä päästin sitten irti, annoin virran tarttua häneen ja viedä.
Myöhemmin olen kuunnellut kauhukertomuksia tsunamista. Miten äiti joutui valitsemaan: en saa pidettyä kaikista lapsistani kiinni, meistä kukaan ei selviä silloin, joten on valittava. Siltä minusta tuntui.
Sydän musertuneena seurasin, miten yhä hauraammaksi rakas ystäväni muuttui. Hän meni niin läpikuultavaksi, että kevyt puhallus olisi riittänyt hajottamaan hänet hiekaksi. Hän tärisi ja vapisi. Luokkalaisten katseet muuttuivat yhä vakavammiksi häntä katsoessaan. He kaikki taisivat järkyttyä siitä, miten dramaattista jälkeä koulukiusaaminen oli tehnyt.
Sydän vapisten seurasin vierestä, kun lopulta, vähä vähältä hän alkoi muuttua taas näkyvämmäksi: hän sai maata jalkojensa alle, katse alkoi kirkastua ja kohdistua.
Jokin käännekohta taisi olla hänen pitämänsä puhe esiintymistunnilla lukion loppupuoliskolla.
Tyhminkin luokassa käsitti, miten rankkaa puheen pitäminen hänelle olisi. Koko luokka tuntui huokuvan lempeyttä ja rohkaisua.
Tyttö piti kuin pitikin puheen, ihanan ja koskettavan, siitä, miten seurakunta oli pelastanut hänet. Tosin ensimmäisellä kerralla nuorten kokoontumisessa hän oli jännittänyt niin, että oli istunut koko illan keittiössä ja syönyt kakkua.
Luokka räjähti nauruun. Näin kirjoitettuna hänen sanojensa itseironisuutta on mahdoton tavoittaa. Hänen tunnustuksensa oli vain ollut hulvaton, sen ajoitus puheessa täydellinen.
On hassua, miten tuhannet nuoruudentapahtumat sakenevat epämääräiseksi verhoksi, josta ei erota kunnolla sanaakaan, ja sitten sen kaiken keskeltä jää elävästi muistiin, miten entinen ystäväni puuskahti syöneensä kakkua.
Myöhemmin, kirjoitusten jälkeen, minä ja hän satuimme lukiolle yhtä aikaa. Kevätaurinko tulvi sisälle, istahdimme penkille.
Silloin kysyin häneltä: saanko pyytää anteeksi?
Kysymys oli hassu. Miksi en suoraan pyytänyt anteeksi? Todellisuudessa tiesin satuttaneeni häntä niin syvältä, että anteeksi pyytämiseenkin oli nöyrästi pyydettävä lupa.
Hän antoi luvan. Hän kertoi myös, että loppujen lopuksi oli siunaus, että olin jättänyt hänet. Hänen oli ollut pakko tulla toimeen itse – ja huomata pystyvänsä siihen.
Kun olen miettinyt hänen vastaustaan näitä kirjeitä varten, olen itkenyt. Elämässäni on muutamia hetkiä, joissa on yhtäkkiä tiennyt olevansa oikeassa kohtaa ajan ja paikan avaruutta. Se hetki penkillä oli sellainen.
Jokin minussa huutaa yhä ja ikuisesti: anteeksi! Ole kiltti ja anna anteeksi! Itselleni en pysty antamaan anteeksi vieläkään.
Olen typeryyteen saakka sinnikäs ja lojaali ihminen. En vain pysty hylkäämään ketään, en luovuttamaan. En ikinä tule hyväksymään sitä, että itseni pelastamiseksi pudotin selästäni yhden pois, vaikka lopulta kaikki kävi ihan hyvin.
No, pakenin minä äitinikin alta. Kesken lukion muutin pois, sen jälkeen, kun sieltä oli löytynyt Ruotsista tullut hurja pitkätukka, hän joka sanoi minun tehneen saksantehtävät väärin ja kysyi, miksi olen aina yksin, hän, josta tulisi myöhemmin puolisoni ja lasteni isä. Karkasin äitini alta, en vain kestänyt enää, muutin poikaystävän kanssa yhteen, ja niin äitini sitten romahti.
Perjantaina 31.1.2025 kello 21.05
Tuli kahdeksas luokka. Uusi yläaste oli valmistunut. Yhtäkkiä olimme viihtyisässä, turvallisessa lintukodossa. Sietämätön paine oli poissa. Kenenkään ei tarvinnut enää pelätä. Häpeälampaalle ei ollut tarvetta.
Luokka oli lakannut kiusaamasta minua kuin ei olisi koskaan minulle mitään tehnytkään. Olin taas osa yhteisöä: kummallinen mutta arvostettu osa, oman tien kulkija mutta osana Meitä. Minulla oli omia ystäviäkin: olin ystävystynyt rinnakkaisluokan aran, minuakin kiusatumman tytön kanssa. Hänen myötään olin yhtäkkiä osa uutta kaveriporukkaa. He olivat kaikki vahvasti kiusattuja, kuka pelokkaalla ja tärisevällä, kuka röyhkeällä ja verta nenästään kerjäävällä tyylillä – ja minä olin vapaa, olin vapaa omista ja muiden kahleista, pursuin iloa, intoa ja rohkeutta niin kuin minulla on tapana pursuta.
Luokan osoittama lämpö minua kohtaan oli käsinkosketeltava. Siinä oli anteeksipyytävä sävy. Toki joukossa oli ihmisiä, jotka eivät pitäneet minusta ja halveksivat minua, ja pahoin pelkään, että näin olisi ollut, vaikka minua ei olisi koskaan millään lailla kiusattu. Tiettyjen ihmisten kanssa sitä vain kokee molemminpuolista epäluuloa ja ohipuhumista.
Muu koulu ei ollut käsittänyt muutosta minussa ja jatkoi kiusaamistani kuin itsestäänselvyytenä. Kun kävelin ohi käytävällä, minulle vain kuului huudella jotain rivoa ja nolaavaa, vaatteitani kuului pilkata, nauruani, elekieltäni, näin oli aina tehty. Joka kerta minuun sattui, mutta nauroin heille ääneen, joskus huudahdin jotain liioittelevaa takaisin, kävelin pois pää pystyssä ja voittajaa teeskennellen. Toisinaan nappasin heidän pilkkansa, nostin sen näkyviin ja suurensin sen typeräksi. Siis ihan totta! Minun nauruni on niiiiiiiiin kamala! He typertyivät ainakin hetkeksi.
Minua koskettaa muutamat sanat, joita kuiskasivat jokuset helläsydämiset ja kiltit nuoret, he, jotka eivät olleet koskaan puuttuneet kiusaamiseeni mitenkään mutta jotka olivat kaikki nämä vuodet silmin nähden kärsineet. Eivät he nytkään uskaltaneet puuttua, mutta minulle he mutisivat: En käsitä, miten kestät. Minä en kestäisi. En tajua, miten pystyt nauramaan heille. Minä murenisin.
Heidän silmänsä olivat punertuneet. Heidän äänensä tärisi. Tuntuu kauniilta, että he tunsivat minun puolestani niin paljon kipua.
Olen miettinyt tätä kirjettä jo jonkin aikaa. Jossain sen muotoilun keskellä, laiturilla yön hämärässä, käsitin ensimmäisen kerran erään seikan.
Olen kaikki nämä vuosikymmenet luullut, että minua kiusattiin. Todellisuudessa olin pelkkä sivullinen uhri. Kiusaamisen todellinen kohde olivat he, ne kiltit ja hyväsydämiset: se valtava, hiljainen, monisatapäinen yleisö, joka joutui huulta purren todistamaan kiduttamistani ja teurastamistani.
Ei rikollisia rangaista – pelkästään – oikeuden palauttamiseksi maan päälle vaan varoituksena muille. Minähän olin jo pilalla, olin jo osoittanut olevani piittaamatta yhteisön mielivaltaisista pelisäännöistä, maito oli jo kaatunut minun kohdallani maahan. Minua oli päivästä toiseen rangaistava ainoastaan siksi, että kukaan muu ei enää ikinä, milloinkaan, erehtyisi kapinoimaan yhteisön hirmuvaltaa vastaan. Minua ruoskittiin ja hakattiin palasiksi, minun alaston ruumiini nostettiin teilipyörään kaiken kansan nähtäville ja lintujen nokittaviksi, jotta kansa ottaisi varoituksen varmasti tosissaan, pysyisi kuuliaisena ja tekisi kaikkensa ollakseen täsmälleen sellaisia kuin kiusaajat tahtoivat.
Kiltit ja hyväsydämiset seurasivat kalpeina, mitä minulle tehtiin, ottivat sydän raskaana opiksi. He pitivät visusti huolen, että eivät milloinkaan tekisi samoja virheitä.
Voi hyvinkin olla, että viime kädessä minä en ollutkaan se, jonka sieluun jäi eniten vaurioita niiden vuosien koulukiusaamisesta.
Hiljainen yleisö ei koskaan voittanut kiusaamista. Kukaan heistä ei koskaan ylittänyt itseään. He eivät koskaan astuneet esiin ja sanoneet: nyt tämä riittää, tämä ei käy. He eivät tehneet yhtään mitään. Heidän verkkokalvoilleen piirtyi vain ikuisiksi ajoiksi kuva minusta koulukiusaamisen häpeäpaaluun ristiinnaulittuina. Heidän sieluunsa kasvoi vakaumus siitä, että he eivät ikinä saisi joutua yhtä karmeaan tilanteeseen, he eivät milloinkaan saisi hengittää vapaasti ja olla juuri sellaisia kuin haluaisivat olla, he eivät koskaan saisi unohtaa, mitähän muut tästä ajattelisivat. He tulisivat pysymään aina ja lopullisesti ruodussa.
Koulukiusaamista ei tapahtuisi ilman suurta, hiljaista yleisöä, joka ei puutu tapahtumiin. Samalla se suuri, hiljainen yleisö on kiusaamisen todellinen, pohjimmainen kohde: se, jota traumatisoidaan ja joka trumatisoituu.
Joka tapauksessa, vähitellen, muu koulu seurasi perässä luokkaani, jätti minut rauhaan.
Minulla oli niin pitkään niin turvallista, että kun viimeinen kerta tuli, olin yhtäkkiä aseeton.
En ollut oikeastaan enää uskonut, että minua kiusattaisiin. Ehkä siksi he pääsivät ihoni alle.
Viimeinen kerta oli käsityötunnilla, yhdessä pudeistani: käsityön tunneilla minua oli pahimpinakin vuosina arvostettu ja kehuttu. Kudoimme villapaitoja, ja minä kudoin omaani. Takanani rivistössä oli koulun pahimpia rääväsuita ja ilkimyksiä.
He alkoivat juoruilla minusta, ääneen siis, niin, että varmasti kuulin. Olin kosketusetäisyydellä, selkä heihin päin.
En tiedä, miksi en tehnyt mitään. Luultavasti en aluksi ihan oikeasti uskonut, että he puhuivat minusta. He eivät sanoneet nimeäni kertakaan, mutta kaikki tiesivät, kenestä oli kyse. Ehkä en oikeasti uskonut, että tilanteet voisivat yhä eskaloitua näin pitkälle. Sitten minuun sattui jo niin paljon, että en pystynyt tekemään yhtään mitään. Halvaannuin.
He muistelivat kovaan ääneen, nauraa räkättäen, nauruun läkähtyen ja voipuneina, jokaikistä tempaustani ala-asteen alimmilta luokilta saakka. He muistivat paljon paremmin kuin minä, millä lukemattomilla tavoilla olin itse nolannut ja häpäissyt itseni: mitä kaikkea olin vuosien mittaan tehnyt oudosti, missä kaikessa olin epäonnistunut, missä kaikessa olin ollut outo ja käsittämätön.
Kudoin heidän edessään villapaitaa pää kumarassa, sanomatta mitään.
Mitä olisin voinut sanoa? Kaikki, mitä he sanoivat, oli totta. Kaikkea sitä, mille he ulvoivat naurusta, häpesin suunnattomasti.
Olin ollut arkiajattelusta vieraantunut, laatikon ulkopuolelta liikaa ajatteleva, kömpelö, säheltävä olento, joka oli ajautunut kaikenlaisiin outoihin tilanteisiin, koska ei ollut hoksannut seurata ryhmää eikä kukaan ollut auttamassa. Kaikki ne tilanteet olivat sellaisia, joiden vuoksi keskellä yötä herää ja irvistää. Ei. Enhän tehnyt tuota. Enhän! Eihän se ollut totta! Enhän se ollut minä! Olin täsmälleen samaa mieltä kuin kiusaajani. Olin syyllinen jokaikiseen syytökseen, minkä he esittivät.
Istuin liikkumatta ja kudoin silmukan toisensa perään.
Kyyneleitä valui pitkin poskiani ja kaulaa pitkin paidalle. Koko muu käsityöluokallinen tyttöjä istui yhtä halvaantuneena paikoillaan. Hiiskahdustakaan ei kuulunut.
Kuulin rääväsuiden äänestä, miten jännittävää ja poskettoman hauskaa oli se, että he olivat saaneet koko ryhmän jäätymään enkä minä tehnyt yhtään mitään. He esiintyivät, menivät yhä pidemmälle, riipivät ja repivät menneisyyttäni ja sitä, miten kaamea ja tyhmä olen, välillä olivat tikahtua nauruunsa.
Muutama helläsydäminen ei kestänyt. He kävivät luonani, kuiskasivat tärisevällä äänellä minulle, miten kaunis villapaitani oli, silittivät kädellään hellästi sitä, kun eivät kehdanneet silittää minua. Minä en vastannut. Näin heidän näkevän, että itken.
Kun tunti loppui, lähdin suoraan pois luokasta katsomatta taakseni.
Myöhemmin helläsydämiset tulivat kertomaan, että käsityönopettaja oli ollut jälkikäteen pöyristynyt ja aivan raivoissaan. Hän ei ollut käsittänyt, että rääväsuujoukko oli koko ajan puhunut minusta. Luultavasti ne helläsydämiset olivat menneet kertomaan hänelle, kun kaikki oli ohi eikä tilanteelle voinut tehdä enää mitään. Minulla oli silmälasit ja kasaripörröinen tukkapehko ja olin tehnyt kaikkeni, että kukaan ei huomaisi minun itkevän.
Vain yhdestä asiasta olin ollut eri mieltä sen rääväsuujoukon kanssa. Yhtä asiaa en ole koskaan katunut enkä hävennyt, en pahimpina vuosinakaan.
Se oli minun takkini.
Olin käyttänyt sitä ala-asteen lopussa. Se oli isosiskoni takki. Olin unelmoinut siitä. Se oli yksi kauneimmista ja ihmeellisimmistä vaatekappaleista, mitä olin koskaan nähnyt. Se oli tumman viininpunainen, ja siihen kuului kaksiosainen, teräväkärkinen viitta. Isosiskoni oli paljon vanhempi kuin minä, ja 1980-luvun ala-asteella hänen vanha takkinsa oli pistänyt rajusti silmään.
Ala-aste oli aikoinaan pillastunut siitä. Siitä takista oli puhuttu monta kertaa päivässä ja puhuttiin koko seiskaluokankin, vaikka siellä en enää kehdannut käyttää sitä. Se takki oli ollut punainen vaate.
Tällä hetkellä tuntuu käsittämättömältä, että jokin vaate oli herättänyt niin paljon muissa raivoa, inhoa, pilkkaa ja riekkumista. On mahdotonta enää samastua 1980-luvun yhtenäiskulttuuriin, jossa jokaikisellä oli käytännössä täsmälleen samat, samanmuotoiset, samantyyliset vaatteet ja sitten joukossa oli joku minunkaltaiseni sirkuspelle – ja sitkeästi pidin sitä takkia ja vielä olin ylpeäkin siitä.
Seiskaluokalla yritin maastoutua tapettiin ja halusin untuvatakin, koska kaikilla muillakin oli. Niinpä, tuota noin, kaivoin varastoista äitini ikivanhan vaaleansinisen untuvatakin. Se oli nuhjuinen ja litistynyt ja minulle liian iso ja omituisen mallinen, se oli minusta ruma ja ihan yhtä kammottava kuin kaikkien muidenkin untuvatakit koulussa, kärsin syvästi joka ikinen kerta, kun puin sen, mutta halusin hinnalla millä hyvänsä olla samannäköinen kuin muut – käsittämättä tuon taivaallista siitä, että olin mennyt vain ojasta allikkoon. Ei minulle ollut tullut mieleenkään, että ”elämää nähnyt” voisi olla kenellekään negatiivinen arvo.
Käsityötunnilla selkäni takana rääväsuut ottivat viittatakin tietenkin tarkkaan käsittelyynsä, riekkuivat ja rääppivät ja kuvailivat, miten järkyttävä ja nolo se takki oli ollut.
Kyyneleeni kuivuivat hetkeksi. Sitä takkia en hävennyt enkä tulisi koskaan häpeämään.
Sitten tapahtui jotain hämmentävää. Yhtäkkiä rääväsuisista rääväsuisin, se kaikkein ilkein, se, jota kaikki pahiksetkin pelkäsivät, tokaisi: Nyt jälkikäteen ajatellen jos se takki olisi ollut musta, se olisi ollut tosi siisti. Se oli todella tyylikäs.
Tuli typertynyt hiljaisuus.
Hän oli leikkinyt väärin. Hän oli yhtäkkiä pilannut koko huvin.
Sitten joku niistä muista melkein parkaisi: Niin mutta se väri. Se tumman viininpunainen.
Niin, tumman viininpunainen. Helpottuneina he melkein kirkuivat: tumman viininpunainen. Se oli ollut aivan järkyttävä. Tumman viininpunainen. Leikki jatkui, he pääsivät takaisin vauhtiin, he keksivät lisää mokiani, joista nauttia.
Olen edellä kirjoittanut yhteisön mielivaltaisista säännöistä. Tässä oli ollut yksi. Kenenkään takki ei saanut olla tumman viininpunainen. Sellaisen vuoksi piti ristiinnaulita häpeälammas puolikuoliaaksi. Parin vuoden päästä se väri oli jo muotia.
Minä inhoan nykyään 1980-luvun vaatteiden värimaailmaa ihan yhtä paljon kuin inhosin silloinkin.
Torstaina 30.1.2025 kello 19.11
Oli liikuntatunti seitsemännen luokan lopussa.
Kaikkien järkytykseksi ohjelmassa oli tanssia – ei koripalloa, ei sählyä, ei pesäpalloa, ei mitään asiallista ja kunnollista vaan jotain äärimmäisen noloa 13-vuotiaille. (Siihen aikaan tanssi ei ollut osa arkea, kuten se nykyään somen vuoksi on. Ei kukaan tanssinut, ja jos tanssi, ei paljastanut sitä muille.)
Opettaja soitti liikuntasalin ahtaassa puolikkaassa musiikkikappaleita, ja meidän olisi pitänyt tanssia siten kuin miltä musiikki tuntui.
Koko monikymmenpäinen tyttöjoukko halvaantui paikoilleen. Sitten ahdistunut lauma kiertyi pieniksi, nolostuneiksi piireiksi, joissa kukin jäsen nytkähteli kasvot irveessä jonkinlaista näennäistanssin näköistä, kun opettaja katsoi. Kaikki muut seisoivat liikahtamatta, hengittämättä, pakahtuneen kiusaantuneina paikoillaan. Häpeän määrä salissa oli niin paksu, tiivis ja tukahduttava, että sitä olisi voinut melkein syödä.
Kaikki se jännite, koko se monenkymmenen tytön paniikinomainen nolous ja häpeä löysi yhtäkkiä minut uhrikseen ja pysähtyi, muuttui polttopisteeksi.
Yhtäkkiä kukaan tyttöryhmistä ei päästänyt minua joukkoonsa. He ovelasti tulivat aina tielle, niin että kasvoni säilyttääkseni vetäydyin pois ja yritin johonkin toiseen – joka jälleen sulkeutui edestäni. Tunsin, miten tirskuvat katseet seurasivat perässäni. He olivat saaneet purkautumisväylän paniikilleen ja häpeäntunteelleen. He olivat löytäneet häpeälampaan, syntipukin. Olin heidän vapahtajansa, messiaansa, jonka päälle he saivat kaataa koko häpeämaljansa pohjiaan myöten niin, että se ei enää painanut heidän harteitaan.
Heidän ei tarvinnut enää katsoa toistensa halvaantuneita kasvoja, heidän ei tarvinnut hävetä omaa paniikkiaan, he saattoivat kaikki seurata minua katseillaan kasvot nautinnosta ja naurusta vääristyneinä.
Minä, joka olin tuntenut täsmälleen saman nolouden ja häpeän kuin he, jouduin nytkähtelemään yksikseni, kiertelemään ympäri tilaa ja tullen kerta kerralta pois suljetuksi, uudestaan ja uudestaan, tuntien nyt kaikkien katseet niskassani, tuntien, miten naula naulalta he ristiinnaulitsivat minut yhteisön häpeäpaaluun ja miten syvää nautintoa he tunsivat kidutuksestani.
Samassa opettaja laittoi soimaan valssia.
Valssia?
Päässäni naksahti.
Olin isosiskoni kanssa usein potkinut olohuoneen matot syrjään ja tanssinut valssia hurjasti hänen kanssaan. Rakastin valssia. Rakastan sitä yhä. Minusta tuntuu, että sieluni on aina kulkenut kolmitahtia. Keinunta soi joka hetki suonissani, se kiertelee käsissäni ja rytmittää hengitystäni. Jos kuulen ja tanssin valssia, yhtäkkiä en olekaan enää muun maailman kanssa jatkuvasti epätahdissa vaan muutun yhdeksi koko maailmankaikkeuden kanssa.
Samassa tajusin jotain.
Mitä ikinä siinä hetkessä tekisin, minua pilkattaisiin ja ilkuttaisiin joka tapauksessa.
Miten yrittäisinkin pelastaa kasvojani ja selvitä, tulos olisi ihan sama: minulle tirskuttaisiin, minusta puhuttaisiin, minusta juoruttaisiin, minulle naurettaisiin räkättäen – joten yhtä hyvin voisin tehdä jotain, mistä pidän.
Yhtä hyvin voisin nauttia tästä hetkestä, tehdä jotain hauskaa, olla oma itseni. Eihän mikään muuttuisi. Olin ihan turhaan koko vuoden epätoivoisesti yrittänyt miellyttää heitä.
Kidutus oli saapunut crescendoonsa. Yhtäkkiä tajusin olevani vapaampi kuin yksikään heistä oli ja tulisi koskaan olemaankaan. Heidän olisi ikuisesti jännitettävä toisiaan, mietittävä mitä toiset sanoisivat, heidän oli taisteltava pitääkseen katu-uskottavuutensa. Minun ei tarvitsisi. Minut oli jo ristiinnaulittu. Minä olin jo kuollut.
Astuin askeleen – ja tanssin. Tanssin! Keinahtelin yksin ja riemua täynnä läpi salin, kiertelin valssaten ympäri heidän ahtaita, ahdistuneita ihmisrinkejään, nautin, tanssin. Kotona ei ikinä ollut näin paljon tilaa.
Muistan, miten heidän silmänsä ensin pullistuivat, miten ne olivat räjähtää naurusta – ja sitten ne muuttuivat noloiksi ja hämmentyneiksi eivätkä tienneet, minne katsoa.
He eivät tienneet, miten reagoida. Mitä olin juuri tehnyt…? Ratkaisuni oli jotain niin absurdia, se oli jostain niin toisesta ulottuvuudesta, se oli ravistanut yltään niin mitättöminä kaikki sosiaaliset pidäkkeet ja heidän valtansa, että he eivät enää osanneet luokitella sitä mihinkään. En osoittanut minkäänlaisia häpeän merkkejä ja yritystä palata ruotuun, päinvastoin: valssini vain kiihtyi, nauru levisi kasvoilleni yhä leveämmäksi, minä nauroin heille ja pilkkasin heitä, näytin näkymätöntä takapuolta heidän typerille pelisäännöilleen.
Hauta oli tyhjä. Olin kadonnut heidän näköpiiristään.
Sinä hetkenä minä synnyin, se, kuka olen.
Näin jälkikäteen tuntuu hauskalta, kiihdyttävältä ja metaforiselta ajatukselta, että minä synnyin valssista. Pullahdin tähän maailmaan keskeltä tanssia. Valssi muotoili minusta juuri minut.
Siitä hetkestä lähtien kaikki oli toisin.
Totta kai minua yhä kiusattiin, mutta en kiusaantunut.
No jaa, todellisuuden tapahtumat eivät koskaan etene niin suoraviivaisesti kuin miten muistikuvat ne myöhemmin niputtavat, mutta jotain minussa oli perustavalla tavalla muuttunut. Välillä he onnistuivat pääsemään ihoni alle, aika ajoin lannistuin, mutta välinpitämättömänä kampesin itseni aina ylös.
En muista enää, miten tilanteet etenivät, mutta yhtenä ensimmäisten joukossa sinä keväänä selätin poikien läähättämiset ja kourimiset.
He tulivat niin kuin olivat aina tulleet. En muista, oliko niillä kerroilla vain yksi vai monta, ainakin myöhemmin heitä oli monta, mutta yhtäkkiä, heidän täydeksi yllätyksekseen, vastasin samalla mitalla ja vielä enemmän.
Tein ihan samat panoliikkeet ja huohotukset kuin he, mutta vielä äänekkäämmin, vielä teatraalisemmin – ja paljon, paljon naisellisemmin.
Tuli sekunnin murto-osan pysähdys.
Sitten he jatkoivat – mutta pelisäännöt olivat muuttuneet.
Roolit olivat vaihtuneet. Yhtäkkiä minä en ollutkaan uhri. Leikki oli yhteinen, jota minä johdin, ja sitä pelattiin minun säännöilläni. Rakastin Marilyn Monroe -elokuvia. Olin syönyt kirjaston ja tiesin yhtä ja toista klassisesta keimailusta, viettelemisestä, miesten heikoista kohdista ja naisen viehätysvallasta: keinutin ja pyöritin röyhkeästi lanteita, katsoin silmät puoliummessa olkapään yli, suutelin raukeasti ilmassa, voihkailin.
Heidän katseensa, joka aina oli lasittunut kiusaamisen hukuttavasta joukkohypnoosista, oli yhtäkkiä muuttunut paljaaksi. Kukin oli yllättäen paikalla omana itsenään ja yksin.
Heidän katseensa täyttyi nöyryydestä. He jatkoivat teatraalista, seksuaalista pelleilyä kunnioittaen ja varoen. Olin tarkalleen tiennyt, mistä narusta vetää hormoniensa kanssa kamppaileva nuoria poikia saadakseni täyden, jakamattoman huomioon, ja he katsoivat minua palvoen kuin olisin ollut jumalatar.
Se kaikki oli taivaan mannaa haavoitetulle itsetunnolleni. Olin kaikki nämä vuodet useita kertoja päivässä saanut kuulla olevani ruma, iljettävä ja ällöttävä, ja nyt yhtäkkiä näin heidän silmistään jotain ihan muuta.
Näin heidän silmistään olevani kaunis.
Nyt tuntuu kiusalliselta ja hämmentävältä kirjoittaa, miten se kaikki, mikä vielä muutama päivä sitten oli ollut hyvin traumaattista, inhottavaa ja nöyryyttävää, oli yhtäkkiä hauskaa ja valtaistavaa. Niin vain kävi.
Toivon, että kukaan ei ota tästä tarinasta opikseen ja ala selittää jollekulle itkuiselle nuorelle tytölle, että ”joo joo, kun sinua seuraavan kerran puristellaan ja kouritaan ja sinua paljon vahvemmat työntelevät penistä haaroihisi tahtomattasi, niin kato lähet vaan leikkiin mukaan ja teet niin kuin he haluavat niin alat kohta nauttia itekin!” Ei se niin tapahdu.
Minä olin jo kuollut ja syntynyt uudelleen: kiusaajillani ei enää ollut valtaa minuun. Pystyin ottamaan ohjat ja kääntämään sen raadollisen pelin suunnan siksi, että muutos oli ehtinyt tapahtua minussa jo. On täysin eri asia lähteä sellaiseen leikkiin omin ehdoin kuin pakotettuna – ja minä liioittelin, nolasin teatraalisesti heitä ja itseäni, pelasin todella riskialtista peliä, enkä ikinä uskaltaisi vaatia keneltäkään toiselta ihmiseltä sellaista vahvuutta ja riskinottoa.
Rikkirevityn itsetunnon paikkaaminen yliseksuaalisuudella ja miesten tietyntyyppisen ihailun metsästämisellä on vaarallinen tie, ja minulle olisi voinut käydä huonosti. Minulla kävi tuuri. Ne pojat eivät oikeasti olleet pahoja ihmisiä vaan vasta keskenkasvuisia lapsia. Todellinen syyllinen oli yhteisö, joka oli kieroutunut, pingottunut painekattila ja usutti ihmiset paniikissa toistensa kurkkuihin.
Huohottamiset, kourimiset ja panoliikkeet kuihtuivat pian eivätkä enää koskaan palanneet, enkä minä lähtenyt tavoittelemaan vastaavaa ihailua muualta.
Minusta tuntuu, että heitä nolotti heidän oma reaktionsa. Minähän kuitenkin olin yhä epäilyttävä, minulla oli samat kaameat vaatteet ja silmälasit kuin ennenkin, eivätkä he tahtoneet haluta minua – ja niinä hetkinä he olivat halunneet minua, olin nähnyt sen heidän silmistään. Heidän silmistään oli loistanut toiveikasta, paljasta ihastumista. Lantion keinuttamisella on melkoinen valta, kuka sitä sitten keinuttikin.
Kaikkein pisimpään sitä yliseksuaalista, tanssivaa keimailua jatkoimme hän ja minä: se suosittu urheilijapoika, jonka vuoksi koko parin vuoden kiirastuleni oli käynnistynyt.
Väitän, että tiesimme kumpikin, mitä nyt teimme.
On arveluttavaa, että kirjoitan hänen puolestaan. Emme ole koskaan myöhemmin puhuneet niistä ajoista, enkä usko, että edes pystyisimme. Väitän silti, että yhtäkkiä, yhteisymmärryksessä, jatkoimme sitä, minkä olisi pitänyt jatkua muilta salaa jo viidennellä luokalla. Jatkoimme sitä, mikä oli jäänyt kesken, piilottaen sen mahdollisimman näkyville. Flirttailimme toisillemme kaikkien nähden ja överiksi vetäen, huutelimme toisillemme rakkaustunnustuksia, katselimme toisiamme ylipalvoen. Hän ylivietteli minua, minä vastasin keimaillen ja mukapunastellen.
Muistan, miten eräällä tunnilla ihan kevään lopussa hän istui pulpetissa takanani ja kuiskasi aina välillä äänekkäästi: Maria.
Kutsumanimi oli väärä. Minua kutsuttiin sukunimeni mukaan Spiikiksi. Hän kutsui silti: Maria.
Joka kerta käännähdin yli-ihastuneena, räpyttelin silmiä, silmät naurusta kureessa.
Hänen silmänsä katsoivat takaisin ja sanoivat: Koko tämän ajan olen pitänyt sinusta. Koko tämän ajan olet ollut minulle erityinen. Olit silloin ja olet yhä kaunis.
Keskiviikkona 29.1.2025 kello 18.35
Nyt kirjoitan tämän.
Olen vältellyt tätä, odottanut oikeaa hetkeä. Ei sitä tunnu tulevan, joten vain teen tämän.
Yhdentoista vanhana, viidennen luokan alussa, olin rekisteröinyt jotain hämmentävää. Yksi urheilupojista oli alkanut ilmaantua vierelleni juttelemaan. Hän oli suosittu ja ketterä ja puheli minulle, kohteliaasti ja hiukan arasti.
En ollut kiinnittänyt häneen aiemmin oikeastaan huomiota. Tiesin hänen nimensä ja vähän kaikenlaista, mutta hän oli hukkunut näkökenttäni laitamille siihen juoksevaan ja kiljuvaan poikamassaan, joka kansoitti aina ala-asteen urheilukenttiä ja jossa pursuava into kilpailla oli minulle yksi lukuisista muiden ihmisten kummallisuuksista.
Lopulta eräillä synttäreillä hän tunnusti Totuus vai tehtävä -pullonpyörityksessä luokalle tykkäävänsä minusta.
En itse ollut niillä synttäreillä – koko luokka oli kutsuttu, kuten yleensä, minulla oli ollut muuta – mutta kuulin jälkeenpäin.
Myöhemmin, aikuisiällä, olen ollut hänen ihastumisestaan otettu. Se on koskettanut minua jostain hyvin syvältä.
Niinä vuosina minussa ei ollut mitään sellaista, minkä olisi olettanut herättävän viehtymystä pojissa. Olin no-no-joukkoa. Näytin karmealta ja olin sosiaalisesti kömpelö ja tökerö. En osannut pitää huolta itsestäni. En ymmärtänyt vaatteista mitään. Elekieleni oli sellaista kuin olettaa voikin, kun joku seurustelee päivät pitkät yksinomaan kirjojen, kynien, oman mielikuvituksensa ja tietokoneen kanssa (minulla todella oli oma tietokone, isäni vanha Macintosh-linnunpönttö). Liikuin kumarassa, pälyilin silmälasien yli, käteni nytkähtelivät omia aikojaan, kohentelivat maneerinomaisesti silmälaseja ja näpersivät hiuksani, joita en osannut pestä kunnolla. Vaatteiksi yhdistin kasarivaaleansiniset toppahousut 1970-luvun vartaloa nuolevaan, V-aukkoiseen paitaan, joka oli isäni vanha ja jonka väri, muoto ja tekstuuri riiteli kasarimuodin kanssa kuin lenkkarit ja iltapuku. Olin tumpelo kaikilla mittapuilla, sohelsin, sähelsin, kaadoin asioita. En enää ollut sisältäni hajalla, olin kai päässyt yli hylätyksi tulemisesta, mutta olin muuttunut muiden kannalta kummajaiseksi. Murrosikää lähestyvien nuorten joukossa olin täysin pihalla kaikesta siitä hienovaraisesta ja jännitteisestä, mikä lensi ilmassa. Tajusin piikit ja heitot jälkijättöisesti, mutta sen sijaan minulla oli omaa hauskaa. Katsoin koko ajan eri suuntaan kuin muut, olin eri sivulla ja kuljin eri tahtia kuin he. Rämmin henkisesti umpihangessa, kun muut syöksyivät samaa yhteistä latua eteenpäin, ja vastapainoksi liitelin kotkana taivaalla silloin, kun muut rämpivät omassa umpihangessaan. Liikuntatunneilla olin käytännössä koko ajan nolona rähmälläni.
Kaikesta tuosta arkkityyppinörttiydestä huolimatta hän oli nähnyt sieluni. Hän oli nähnyt minussa jotain kiinnostavaa ja viehättävää, erilaisuudessaan kihelmöivää ja kunnioitettavaa, myös fyysisesti.
Hänen silmissään olin kaunis.
Kun olen pyöritellyt mielessäni tätä kirjettä, olen pysähtynyt tähän. Hänen ihastumisessaan minuun oli jotain myyttistä – tai oikeastaan, hän oli synnyttänyt väkevän, absurdin vastamyytin.
Miten monta nuorisoleffaa on tehty nörttirumiluksesta, ankanpojasta, josta muodonmuutoksessa sukeutuu uljas joutsen ja joka sitten saa suositun, urheilullisen tähden rakastumaan itseensä? Saman tarinan variaatioita on toistettu satoja ellei tuhansia kertoja, se on yksi länsimaisen nuorisokulttuurin ikonisimmista: nörtti kasvaa yhteisöön, sopeutuu muiden nuorten näkymättömiin sääntöihin, alkaa pelata niillä yhä paremmin ja lopulta voittaa kaikki. Pohjatarinan voi nähdä yhtä hyvin toivoa jakavana kasvuromaanina kuin jonain hyvin rumana: yhteisön mielivaltaisia pelisääntöjä kyseenalaistavien nörttien runnomisena fiktion avulla ruotuun.
Hän aloitti arkkityyppitarinan ihan väärästä päästä. Suosittu urheilijapoika ihastui nörttiin ennen kuin tästä tuli joutsen. Hän rakastui suoraan ankanpoikaan – ja osoitti samalla sormella alkuperäisen myytin typeryyttä. Poika näytti valinnallaan, miten mielivaltaisia yhteisön pelisäännöt ovat ja että ei nörtin tarvitsekaan muutua ja runnoa väkivalloin itseään samanlaiseksi kuin muut.
Minua oli luokassa siedetty omassa lajissani, minusta oli jopa pidetty, olin osa yhteisöä, mutta kouluyhteisön alkumyytin rikki musertamista ei saanut jättää rankaisematta. Poika ei ollut käsittänyt tekevänsä mitään sopimatonta tykästyessään minuun ja vielä tunnustaessaan asian, mutta hänet oli saatava käsittämään.
Luokka pillastui, ensin vähän yskähdellen ja sitten yhä tuhoavampaan roihuun yltäen. Koko kuvio oli heille sietämätön. Se oli absurdi. Meitä kumpaakin alettiin kiusata ja ilkkua, juuri sillä raatelevalla julmuudella, jolla murrosikää lähestyvät lapset upottavat kyntensä toisten heräävään seksuaalisuuteen ja ensirakkauteen, puhkeamassa olevaan naiseuteen ja mieheyteen.
Jos se kaikki olisi tapahtunut vuotta aiemmin, kiusaaminen olisi pian polttanut itsensä loppuun ja laantunut. Kymmenvuotiailla on syvä oikeudentaju ja herkkä omatunto sekä tarve puolustaa heikkoja. Yksitoistavuotiaina hormonit olivat kuitenkin runtanneet lapsuuden hyvyyden taskunpohjalle ja kukin tahtoi vain pelastaa itsensä muiden kustannuksella.
Kiusaaminen oli seksuaalissävytteistä, rivoa ja nöyryyttävää, rajoja tiheästi koetteleva huvitus, jolla purkaa yhteisön patoutuneita jännitteitä yhteen epäonniseen pariin.
Poika kesti jonkin aikaa.
Sitten hän kyllästyi ja pelasti itsensä.
Hän pelasti itsensä uhraamalla sen, johon oli rakastunut.
Tässäkin on jotain myyttistä, jotain alkukantaista ja tuhansien tarinoiden arvoista. Minä en ollut ehtinyt tuntea häntä kohtaan muuta kuin kiitollisuutta, mutta hän joutui teurastamaan murrosiän jumalten uhriksi rakastettunsa.
Hän vaihtoi kiusaajien puolelle.
Hän alkoi huohottaa ja läähättää minulle, ilkkua, pilkata, testata rajojani, kouria muiden nähden, ehdotella sopimattomia.
Yhteisö riemastui. Tuntui kuin aalto olisi kohahtanut koko nuorisolauman läpi, syvä primitiivinen nautinto siitä, että ainakin yksi oli saatu palaamaan ruotuun. Yhteisön säännöstö oli jälleen rikkumaton – mutta minua pitäisi vartioida, että kukaan muu yhteisöstä ei enää ikinä, milloinkaan erehtyisi samaan syntiin kuin mihin hän oli langennut.
Ala-asteen loppu oli yhtä henkistä teurastusta, jatkuvaa, väsymätöntä koulukiusaamista. Olin silmätikkuna jokaikiselle. Mitä ikinä tein, mitä ikinä sanoin, he tarttuivat minuun. Kaiken, mikä minussa oli rumaa, hölmöä ja kehittymätöntä, he paljastivat, osoittivat sitä kirkuen sormella ja nauroivat sille julkisesti, rääppivät, repivät ja riipivät, ja voi, millaisia sanoja he käyttivät minuun puhjenneista naisellisista muodoista – eikä ollut mitään, millä olisin saanut itseäni siitä satimesta sätkittyä irti.
Poika, joka oli joskus ollut ihastunut minuun, seurasi minua ovelat silmät kiiluen ja etsi tilaisuutta nöyryyttää minua muiden edessä, ja yhteisö hurrasi perässä, otti häneltä kapulan vastaan ja jatkoi työtä.
Kuvittelin, että mitään tätä hirveämpää ei voisi olla. Erehdyin. Siirryimme yläasteelle. Koko luokka tuntui menevän yhteispaniikkiin. Olimme kotoisin lintukodosta, jossa ei meikattu, ei tupakoitu, ei ryypätty, tuskin kiroiltiinkaan. Yhtäkkiä olimme yläasteella, jonka 300 oppilaan tiloihin oli sullottu 700 murrosikäistä: kapinoivia, riehuvia, rällästäviä, röökaavia, humalassa olevia. Olin niin kauhuissani, että koko seiskaluokan tunnuin olevan kestopaniikkihäiriössä, ja vierellä luokka teki sen, minkä oli oppinut: purki oman kauhuntunteensa entistä vimmaisemmin minuun.
Koulu oli sokkeloinen ja tupaten täynnä, ja minulla on maailman surkein avaruudellinen hahmotuskyky. En koko vuonna käsittänyt, missä oppitunnit kulloinkin olivat. Roikuin luokkalaisissa kuin hukkuva, sillä minulla ei ollut hajuakaan, minne olisi milloin pitänyt mennä. Luokkahuoneesta ulos astuessani en ikinä tiennyt, mihin suuntaan kääntyä. Ei mennyt kauaa, kun he äkkäsivät tämän. He keksivät sen seitsemän juonta miten eksyttää minut, jättää minut nolona yksin palloilemaan ja tirskua minulle puolinäkymättömissä. He testailivat, millä kaikilla epätoivoisilla keinoilla yrittäisin säilyttää kasvojani, kun minut ajettiin noloihin tilanteisiin. Kaiken kukkuraksi seiskaluokalla ensimmäistä kertaa elämässäni yritin olla kuten he, yritin tehdä kaikkeni hukkuakseni joukkoon ja haihtuakseni tapettiin.
Muistan, miten eräällä oppitunnilla luokan pojat vetivät tuolinsa ympärilleni, ja sitten se alkoi. Käsiä oli kaikkialla, niitä ryömi jalkojeni välissä, rinnoillani, hikisiä kopeloivia pojankäsiä. Kasvot punaisina työnsin ja löin niitä pois, peläten kuollakseni, että joku huomaisi – opettaja katsoi meitä tutkivasti, ihmettelin, miksi hän ei puuttunut – samalla kun yritin estää ketään näkemästä mitään. Häpesin kuollakseni, voi, miten häpesin!
Nyt jälkikäteen olen iloinen siitä, että minulla sentään pysyi vaatteet päällä. Minua vain kourittiin ja nöyryytettiin julkisesti. Kahdestaan jokainen niistä pojista – ja tytöistä – oli aina minulle mukava ja asiallinen.
Oli myös jänniä turvasaarekkeita. Äidinkielen, kuvaamataidon ja käsityön tunnit olivat puteja, jolloin yhtäkkiä olinkin luokan arvostetuin ja ihalluin henkilö. Muistan, miten yksi äänekkäimmistä poikakiusaajista karjui naama punaisena, että nyt Spiikki lukee ainettaan, turpa kiinni koko sakki ja jos yksikin edes kehtaa inahtaa vedän sitä pläsiin! Minä luin ainettani ääneen aralla, tärisevällä äänellä, paperi nenässä kiinni – kuten aina – ja kun laskin paperin, näin luokan suuret silmät. Näin, miten he olivat lakanneet hengittämästä, miten olin vanginnut heidät sanoihini, miten olin yhtäkkiä avannut heille täysin toisen todellisuuden ja sallinnut heille hetkeksi tien siihen taivaaseen, jossa itse sain lentää.
Kaikkea kunniaa en voi antaa kirjoittajantaidoilleni. Tekstejäni kuunneltiin henki salpautuneena jo siksi, että olin 13-vuotiaana syönyt sisuksiini koko sivukirjaston, rajuinta aikuisosastoa myöten. Bordelleissa ja rikosmaailmassa ei ollut minulle mitään uutta, ja kirjoitin patoutuneen rehellisesti sekä ketään tai mitään säästelemättä siten kuin olin imenyt mallini muualta. Eräästä aineesta äitini kävi jälkikäteen järkyttyneen puhelun äidinkielen opettajan kanssa. Siinä aineessa olin kertonut hänen elämäntarinansa.
Kaikki eivät tietenkään osallistuneet kiusaamiseeni. Näin, miten moni kärsi puolestani, miten he vaivaantuivat, kun jotain jälleen kerran eskaloitui, joten häpeän määrä niissä tilanteissa oli kaksinkertainen. Kukaan ei kuitenkaan noussut puolustamaan minua, ei kukaan koskaan, eivät opettajat eivätkä nekään oppilaat, jotka aina osoittivat minulle pelkkää arvostusta ja joiden sivulauseista kuuli heidän käsittäneen kokonaistilanteen, toisin kuin minä tai vimmaiset kiusaajani.
Seitsemännen luokan lopulla katkaisin itse koulukiusaamiseni. Tein sen kertaheitolla, veitsellä leikaten ja yksin, itse ja kenenkään auttamatta. Siitä kirjoitan myöhemmin.
Maanantaina 20.1.2025 kello 19.20
Kuulen kissan pesevän näkymättömissä itseään.
Olen tänään paiskinut töitä tarmoa ja itseluottamusta täynnä, vaikka viikonloppuna koin itseni kokovartaloepäonnistuneeksi ja kaiken kukkuraksi eläväni avovankilassa.
Viikonloppuna ajattelin, että tulen seinähulluksi, jos vielä yhtenäkin iltana vaellan säkkipimeässä jäisiä teitä rantaan, kun ei täällä koko talvena yhtään mitään muutakaan tekemistä ulkona illalla ole. Meillä on ollut kohta kuukauden vain toinen auto käytössä – toinen on odottanut korjaamolla osaa – eikä minulla ole ollut välttämättömiä menoja minnekään. Olen siis tuijottanut näitä samoja hirsiseiniä tunnista toiseen, päivät ovat puuroutuneet toistensa kanssa sekaisin, turtumus on paisuttanut sen tilan ihan liian ahtaaksi, jossa pitäisi olla luova sekä nauttia elämästä ja merkityksellisyyden tunteesta.
Oman itseni onnenpyörä kieräytti minut tänään luovaksi ja nauttimaan elämästä – ja korjaamolta tuli iltapäivällä iloinen viesti – ja tänään illalla vaelsin taas säkkipimeässä liukkaita teitä pitkin rantaan ja jaksoin pysähtyä kuuntelemaan ja aistimaan. Tunsin iloa kuurasta, merestä, pienen pakkasen nenänpuraisusta ja kuusten tummista varjoista taivasta vasten.
Nämä kirjeet yksinäisille sieluille ovat pitkään olleet yhden yksinäisen sielun ruumiinavausta. Ennen pitkää katseeni on hapuilemassa kauemmas, monikkoon. Olen tietoinen siitä, että aika harva yleensä samastuu elämänkamppailuihini.
Elätän arkaa toivetta, että nimenomaan yksinäisten sielujen joukossa saattaisi olla edes muutamia, jotka tietävät, mistä olen kirjoittanut.
Olen havahtunut yksinäisyyteni patologinpöydällä myös erään elimen unohtamiseen. Ehkä koulukiusaamisen tarina on ollut itselleni liian ilmeinen yksinäisyyden selittäjä, ja liian kompleksinen ja monikasvoinen.
Syystä tai toisesta arastelen koulukiusaamisesta kirjoittamisesta jälkiseurausten vuoksi. Tulevatko nämä kirjeet myöhemmin vastaan karmealla tavalla? Käyttääkö joku näitä minun haitakseni – tai vielä pahempaa, läheisteni?
Näissä kirjeissä olen riisunut yksinäisyyteni paljaaksi. Lasken nämä kirjeet taiteeksi, eikä voimakasta taidetta saa yleensä tehtyä, jos pelokkaana pitelee viimeisistä paidannapeista kiinni ja tuntee kauhua, että no nyt ne näkevät minun selluliittini sieltä ja tuolta.
Yksinäisyyteni selluliitit, rypyt, jenkkakahvat ja raskausarvet ovat kauniita, ja aion katsoa niitä nyt.
Ensimmäisissä koulukiusaamisvuosissani olin tarkalleen ottaen ihan itse kiusaamisen moottori.
En ollut tätä tahallani. Olin vain hajalla.
Lapsuuden muistikuvat ovat tietenkin hataria ja oikullisia, mutta yhtä kaikki ennen kymmenettä ikävuottani ne pursuavat minulla ihmisiä, lämpöä, naurua, vilskettä, rakkautta, välittämistä, minua kohti ja hymyillen katsovia aikuisia, kikattavia kavereita – ja sitten tuli se kesä.
Äitini isä joutui syöpäsairaalaan.
Se vähä, mitä enää näin äitiäni hänen töittensä ja sairaalareissujen välissä, oli ahdistunutta, etäistä ja surun murtamaa. Ehkä jo aavistin, että naurua hersyvä ja rakkautta pursunnut äitini ei enää koskaan palaisi entiselleen. Ystäväni, jonka kanssa olin koko lapsuuden ollut kuin paita ja peppu, muutti monen tunnin bussimatkan päähän. Isosiskoni, varaäitini, oli yhtäkkiä kadonnut murrosikään ja sairauteensa – tosin jälkimmäisestä kukaan ei vielä tiennyt vuosikymmeneen mitään. Isäni perheeseen syntyi poikavauva, enkä yhtäkkiä enää ollut siellä keskustähti vaan jotain vähän ylimääräistä ja oikeastaan hankalaksi mennyttä.
Jotenkin… en tiedä, miten ja miksi, kuin olisin musertunut hylätyksi tulemisesta niin, että olisin hätääntyneenä sulkenut itse itseni läpitunkemattoman verhon taakse kaikelta siltä, mikä olisi voinut pelastaa minut.
Lakkasin leikkimästä, hakeutumasta toisten lasten seuraan muutoin kuin pakotettuna, vetäydyin yhä syrjemmälle, katosin varjoihin, ja niiden pimennoissa uppouduin kirjojen ihmemaailmaan ja piirtämään.
Muistan, miten koulussa seisoskelin tyttöryhmissä ja miten vaikeaa minun oli keskittyä heihin. Tuntui kuin olisin ollut kuvun alla. Kun he puhuivat, käsitin kaiken jälkijättöisesti, jos ollenkaan. Olin ennenkin herkästi uponnut omiin maailmoihini ja uppoan yhä, ensimmäisenä minulta katoaa aina äänet ympäriltäni, enkä päässyt niistä maailmoista millään muiden pariin.
En ollut paikalla. Olin koulussa pelkkä kuori. Räpyttelin silmiäni nolona. Tunsin, että jotain on vialla, mutta kaiken yllä oli kuin kaikenkattava raskas peitto. Tunsin liikkuvani vanukkaan sisällä.
Muistan lammasmaisesti seuranneeni aina erään vahvan, sanavalmiin tytön perässä. Jokin minussa oli käsittänyt, että hän oli johtaja. Koulusta pinkaisin kotiin hurjaa vauhtia. Otin aikaa, montako minuuttia minulla meni. Aina meni kuusi minuuttia! En koskaan saanut sitä viiteen. Hermostuin kauheasti, jos koulutunti venyi. Välitunneilla en kestänyt mennä rosvo ja poliisi -jahteihin mukaan, kiihdyin liikaa, mutta kävelin pitkin pihaa sateenvarjoa koputellen, tarkkailin muita ja nauroin läkähtyäkseni muiden toilailuja. Kukaan ei välittänyt vaatteistani, joten kaivoin kotieni varastoista sekalaisen potpurin sitä ja tätä, joiden yksityiskohdat olivat minusta kauhean hienoja mutta jotka sopivat yhtä hyvin yhteen kuin kermakakku ja suolakurkku.
Se, että lapset vähä vähältä alkoivat testata minua, oli heiltä tyhmää, mutta kaikesta huolimatta pidän sitä jollain lailla terveenä reaktiona minuun.
He näkivät jotain, mille kaikki aikuiset tuntuivat olevan sokeita. He aistivat, että jotain on pielessä, antoivat omanlaisensa palautteen. Kun he heittivät sosiaalisissa tilanteissa minua kohti näkymättömiä palloja, ne vain tipahtelivat ympäriltäni tai reagoin niihin ihan oudosti, joten he alkoivat heitellä kaikenlaista lisää ymmärtääkseen tilannetta. Lapsilla on yleisesti ikävä taipumus stressaantua siitä, kun jossakussa on murtumia, ja heidän on kuin pakonomaisesti tungettava niihin rakoihin sormensa tutkiakseen, miten pitkälle ne ulottuvat – suurentaen niitä samalla yhä lisää ja lisää.
Samalla olin yhä yhteisön jäsen, sen sisällä, olin outo jäsen mutta silti osa luokkaani. Kaikki halusivat aina minun ryhmääni ryhmätöissä, olin hyvin lahjakas, töitäni ylistettiin ja ihailtiin aina varauksetta. Kiusaaminen oli sen vuoden jonkinlaista tyhmää tunnustelua, kokeiluja – ennen kuin tapahtui se, mitä tapahtui.
Siitä kirjoitan myöhemmin.
Pappa kuoli lopulta syntymäpäivänäni.
Nyt lauantaina makasin laiturilla – valoisaan aikaan! – ja tunnustelin hyytävän kylmää jäälauttaa. Omasta rannastani ovat jäät olleet jo pitkään poissa, mutta serkkuni lahdenpohjukka on yhä ollut kannen alla. Sain käteni railoon, ja lautta oli kymmenisen senttiä paksu.
Tänään kosketin pimeydessä merta taas. Lautat olivat kadonneet. Tilalle oli kasvanut ohut, tumma jääkerros. Meren ja jään rintamaraja piti korviahuumaavaa meteliä. Niiden taistelu täytti koko öisen illan.
Tiistaina 14.1.2025 kelo 19.36
Köpöttelin pimeässä märkiä, jäisiä teitä pitkin rantaan. Sade oli syönyt lumihanget luurangoiksi ja muuttanut tienkannen kuperaksi ja mustaksi.
Laiturilla ei pimeänhämärässä nähnyt, miten pitkälle meren jää ulottui, serkkuni rannasta siis, siitä, jonne on tie ja jonka laiturilla käyn aina pimeällä.
Viime viikonloppuna näin jään ulottuvan omaan rantaani. Muualla meri oli jo auki.
Mielessäni on pyörinyt lause, jonka viimeksi tänne kirjoitin: että kun jonkun kauneuskäsitys osoittautuu päinvastaiseksi omani kanssa, minun turvallisuudentunteeni horjuu.
Tiedän aika monta ihmistä, joka purskahtaisi nauruun tuon kuullessaan.
Näen ilmiön hullunkurisuuden, kun katson sitä ulkopuolelta. Että joku romahtaa henkisesti pohjamutiin jostain sellaisesta kuin että puoliso kattaa pöytään pelkistetyt modernit mukit satavuotiaiden koristeellisten lautasten kylkeen. Toki tyylirikko voi ärsyttää, mutta että turvallisuudentunne horjuu…?
En ole oikeastaan koskaan ajatellut asiaa. Minulle ilmiö on ollut itsestään selvä, luonnonlain kaltainen, samalla tavoin niin kuin se, että jos iskee varpaansa täysillä kiveen, sattuu. Kaikki ruma ja tyylitön ympärilläni tuntuu minussa fyysisenä tuskana ja jonain vielä pahempana: siltä, että maa vajoaa jalkojen alta enkä saa mistään otetta. En ole osannut edes ajatella, etteikö näin olisi kaikilla – ennen kuin kirjoitin sen eteeni ja näin etukäteen mielessäni muiden ihmisten reaktiot siihen.
Niin hassu kuin tuo ilmiö onkin, tunnen surua.
Tajuan ensimmäistä kertaa, että arkkiviholliseni ovat saman äärellä kuin minä, ne tuhannet ihmiset, joissa herää suunnaton vimma vetää ryteiköt ja tiheiköt alas ja lanata päälle mononurmikko ja kivetys, ne, jotka tukkivat kaupungin palautelinjat valittaessaan, miten perhosniitty on ruokoton ja siivoton ja törkeä ja se pitää leikata, ne, jotka rynnistävät heittämään toisten rakkaat esineet ja arvohuonekalut pois, koska ne olivat häpeällisen kuluneita, ne, jotka vihaavat tavaraa ja muistoesineitä.
Näen pienen Marian.
Hän ei käsitä, mitä tapahtuu, mutta jotain outoa se on.
Siinä hän on, tuskin kymmenvuotias, totisin silmin. Ympärillä kaikki alkaa romahtaa. Tulevat hajut. Likaa kierii lattioilla ja pöydillä, roskien vuoret kasvaa. Kaikki kaunis alkaa jotenkin hautautua. Äiti ei ole ainoa, joka on muuttunut jotenkin kummalliseksi ja rumentua. Isosiskolle on tapahtumassa myös jotain, myöhemmin lukuisille muillekin. Suvun saaressakin kaikki alkaa jotenkin muuttua. Ei Maria aiemmin edes käsittänyt, että ei kattojen kuuluisi vuotaa, ei huoneiden toisensa jälkeen vajota mereen. Ei pitäisi olla ovia, joiden taakse ei enää saa mennä, koska niissä ei ole enää turvallista. Tulevat hyönteiset, tulevat jyrsijät. Mordor tuntuu hiipivän näkyviin kaikilta rintamilta, peittävän kauneuden pimeyteen ja kuonaan.
Kai se Maria ottaa tietämättään elämäntehtäväksi muistaa ne ihmeellisen kauniit valtakunnat, joita joskus oli, kaivaa sitä kaunista sinnikkäästi esiin örkkien oksennusten keskeltä ja luikkia tiehensä kauneutta sylissään tiukasti puristaen.
Lähes kaikissa elämänhistoriani kipeissä haavoissa kauneus tuhoutui ihan fyysisesti, pinnallisella tavalla siis, ja kaikissa se tuhoutui syvällisemmältä puoleltaan. Niistä haavoista syntyi kyllä toisenlaista kauneutta elämääni, mutta yhtä kaikki opin näkemään tuhon merkit ensimmäisenä aina siitä, mitä tapahtuu kauniille asioille.
Kun joku ei jaksa enää välittää, miltä mukit ja lautaset näyttävät yhdessä, jotain kauheaa tapahtuu. Pian. Kohta. Kaikille. Ei sillä ole väliä, että puoliso ei kertakaikkiaan näe niitä mukeja ja lautasia samalla tavoin, hän kun ajattelee asiat toisesta kulmasta, praktisuuden kannalta ja minkä mukin hän itse yleensä kaivaa kaapista itselleen. Jotain hyvin uhkaavaa on nyt ilmassa.
Samalla tavoin varmaan arkkiviholliseni – siivous- ja pelkistämisvimmaiset – ovat nähneet tuhon merkit ensimmäisenä siitä, miten kävi siisteydelle. Romahtava ihminen ei jaksa enää pitää huolta itsestään tai kodista.
En voi tietenkään väittää, että kaikki maailman kauneus- ja siisteysnatsit olisivat traumatisoituneita, edes ylisukupolvisesti – mutta ehkä joku muukin samastuu siihen, miksi on niin vaikeaa laittaa jalkaa kauneushousujen toiseen lahkeeseen.
Rannassa jää piti kiikkutuolimaista ääntä. Se narisi pimeässä rytmikkäästi koko rantaviivan mitalta. Silmät sulkiessa olisi luullut, että jättiläinen keinuu jossain keinutuolilla. Luultavasti meri oli lähellä auki ja aallot kulkivat jään alla ja puhkesivat rantaviivassa kuuluviin.
Naapurin laituri ei ole kuukausiin narissut. Ehkä narina ei koskaan tullutkaan siitä vaan jostain muusta, joka nostettiin talven tullen ylös.
Maanantaina 13.1.2025 kello 19.32
Takavuosien Lassi ja Leevi -sarjakuvassa Leevi selitti jälleen koulubussipysäkillä jotain arjesta vieraantunutta Susanna-luokkakaverilleen. (Oman muistikuvani mukaan pysäkillä oli Susanna, mutta saattoihan se olla Leevikin eikä paikka edes ollut bussipysäkki.) Silloin Susanna kysyi: Miten ihmeessä pääsit tänne saakka molemmat jalat housujen toisessa lahkeessa? Lassi katsoi hämmästyneenä jalkoihinsa ja totesi: Kaatuilinkin aika monta kertaa.
Tältä minusta on nyt tuntunut.
Olen onnistunut elämään jalat henkisten housujeni yhteen punttiin sullottuina melkein viisikymmentä vuotta, hyppinyt vuosi toisensa perään eteenpäin posket ponnistuksesta pullottaen ja hiki päässä virraten. Olen suuttunut hirveästi ihmisille, jotka ovat tönäisseet minua tai tulleet tielle, sillä en osaa ottaa sivuaskeleita vaan olen mätkähtänyt nenälleni. Olen ihmetellyt, miten ihmeessä muut kulkevat elämänpolkuaan niin kätevästi ja ketterästi.
Siinä kauneuden puntissa, johon olen molemmat jalkani ahtanut, ei ole sinällään mitään väärää – mutta vieressä toinen lahje on lepattanut iloisesti tuulessa.
Puntissa, johon olen sulloutunut, kauneus on vaalimisen, varjelemisen ja vartioimisen arvoista, syy elää, ihmiskunnan merkitys ja tarkoitus. Viime kädessä millään muulla kuin kauneuden kokemisella ei ole maailmassa väliä. Vem ska trösta knyttet och förklara att en sång är bättre än en kappsäck ifall vägen är för lång? kirjoitti Tove Jansson. Eroamme roboteista siinä, että pystymme pysähtymään ja täyttymään ilolla. Pystymme tuntemaan rakkauden, kiitollisuuden, riemun ja ihmeen kokemuksia. Muhkeinkaan yltäkylläisyys ei ole meille mitään, ellemme tunne siitä tyytyväisyyttä ja itseisarvoisuutta. Pahinkaan nälkä ja kipu ei haittaa, jos saamme hetken kauneuden kokemusta jonkun halatessa ja rakastaessa meitä. Joku voi tuhahtaa ja nauraa kauneuden arvostamiselle – ja silti elämässään hakee joka hetki sitä, mistä puhun. Masennus on minusta kauneuden kokemisen puutetta: sen puutetta, että oma itse on juuri oikeassa kohtaa ajan ja paikan avaruutta ja merkityksellinen osa maailmankaikkeutta.
On elintärkeää, että vähän väliä pysäytämme kauneuden vuoksi arjen ryppyotsaisen suorittamisen ja yhteiskunnan ahneet rattaat. Maisema on vain liian tärkeä rikottavaksi, tai vanha talo, niitty, lahopuumetsä. Yhtä suuri kuin ihminen on pysähtyessään nauttimaan kauniiden asioiden itseisarvoisuudesta, yhtä toimelias ihminen on tuhoamaan jälkipolvien kannalta mittaamattoman arvokkaan. Jos emme tätä tee, elämältämme häviää lopulta mieli ja järki kokonaan. Ihminen ei jaksa rumana kokemassaan elämässä, hän lakkaa näkemästä vaivaa ja välittämästä. Ihmisestä tulee pelkkä väline, kuori.
Toisessa puntissa – se, mikä liehuu minulta tyhjänä ilmassa – asuu virvatuli. Kauneudessa ei ole mitään pysyvää eikä ikuista. Se kääntää jokaiselle katsojalle eri kasvot. Joka hetki mittaamattomasti kauneutta tuhoutuu ja uutta syntyy. Jokainen aikakausi polkee jalkoihinsa menneitä ihmeitä ja jättää jäljelle siitä vain irrationaaleja palasia. Kauneuden vaalijoina ja vartijoina olemme mahdottoman ja absurdin työn edessä. Emme mitenkään pysty pysäyttämään ajan kulkua, emme voi kontrolloida koko ihmiskunnan toimia. Yhtä kauneutta varjellessa selän takana tärveltyy heti tuhat muuta, aina löytyisi jotain paljon arvokkaampaa taistelemisen arvoista, tai luomme syvää, sukupolvien päähän ulottuva rumuutta nipottamalla ja ilkeilemällä niille, joiden kauneuskäsitys poikkeaa omastamme, satutamme ihmisiä ja jyräämme heitä.
Kauneuden nimissä on tehty käsittämättömän paljon pahaa: sullottu ihmisiä henkisesti ja fyysisesti heille täysin sopimattomiin muotteihin, alistettu julmasti, silvottu. Jo pelkän naiskauneuden vaalimiseksi on ilkuttu, pilkattu, leikelty, myrkytetty.
Kun tätä kirjoittaa, tämä tuntuu ihan itsestäänselvältä – ja silti olen posket punaisina hyppinyt vuodesta toiseen kumpikin jalka samassa puntissa. Olen epätoivoisena yrittänyt pysäyttää aikaa ja ihmiskuntaa, varjella ihan kaikkea näkökenttääni osuvaa – koko ajan epäonnistuen mutta sinnikkäästi luovuttamatta ja jatkuvasti ahdistuen ja muita alistaen. Asiaa kunnolla ajattelematta olen ottanut elämäntehtäväksi korjata ruman pois maailmasta tai ainakin säilöä kaiken kauneuden muuttumattomana ja täydellisenä, yksityiskohtineen.
Nyt katselen epäluuloisena vieressä liehuvaa lahjetta. Teoreettiselta kannalta olen valmis laittamaan toisen jalkani sinne. Todellisuudessa piru asuu yksityiskohdissa.
Ainakin yritän pitää kiinni nyt siitä, että kun jonkun kauneuskäsitys osoittautuu ihan päinvastaiseksi omani kanssa, en antaisi ilmiön horjuttaa turvallisuudentunnettani ja tuntumaani elämän tarkoituksesta ja merkityksestä. Yritän laskea kymmeneen ja olla sähähtämättä puolisolle, kun hän on päätynyt tekemään jotain minusta ihan älyvapaata. Yritän pitää mielessäni kauneuden vuoksi sorretut ihmiset: en halua jatkaa sitä perinnettä. Yritän purra hammasta ja puhua ystävällisesti sekä olla pakenematta, kun joku on muka-kätevän päähänpiston vuoksi pistämässä nurin vuosituhansien kasvattamaa kauneutta.
Sunnuntaina 12.1.2025 kello 12.55
On aika kirjoittaa hirviöllistämisestä, ä:llä siis.
Koiranpentujen terhakkaan hyppelyn ja vimmattujen hännänheilutusten voi toisinaan ja kipeän usein tulkita hirviöllisenä: syvänä pahuutena ja julmuutena.
Kirjoitan tätä olkapäät ylhäällä ja varautuneena. Mitä tähän jumaluuteen tulee, minä edustan pahuutta, enkä halua muuttua vähääkään. En halua kehittyä, en asennoitua toisin, en ymmärtää, en ajatella usealta kannalta, tahdon vain ja ainoastaan olla pyhästi oikeassa – jota en ole. Tällä hirviöllistämisellä satutan kaikkein läheisimpiäni, tällä hirviöllistämisellä kärsin suunnattomasti itse ja tuon elämääni rumuutta, ja silti kiristelen nyt hampaitani tahtomatta riisua tätä jumaluutta voimistaan, tahdon lietsoa sen hirviön yhä hirvittävämpään mahtiin.
Paradoksaalisti tuon rumuutta sekä läheisteni että itseni elämään kauneudella.
En tarkoita sievää, kliseistä, valtanormeja noudattavaa kitsikauneutta vaan syvää, ravistelevaa kauneutta, sellaista, joka samaan aikaan vie jalat alta ja maadoittaa tähän maailmaan tuhansin säikein. Kauneus voi heittäytyä vastaan yhtä hyvin ilmavirran lennättämän muovipussin tanssissa, siitä kertovassa elokuvassa, tuntiessani puolison nahkeansilkkisen ihon, aikuisten lasteni virnistyksessä, kohdatessani kevään ensimmäisen sinivuokon, katsoessani läpikuultavan meren sisään, maatessani syvänvihreillä sammalilla, ommellessani keskiaikaista mekkoa, itkiessäni Jon Fossen Aamu ja ilta -kirjaa kuunnellessa, kattaessani suvun krumeluurattuja astioita juhlaan, muistossa fammusta saaressa auringon täplittämällä polulla, milloin mistäkin.
Tämän maailman ja ihmiselon huikaiseva, läpitunkeva, sielun lävistävä kauneus on minulle elämän ja maailman tarkoitus, syy pysyä itse hengissä, peruste kamppailla ja jaksaa, merkitys kaikelle ja kaikille. Minulle ravisteleva kauneus, pyhä ja Jumala ovat yhtä, eikä mikään maailmassa ole tärkeämpää kuin luoda ja vaalia kauneutta – ja tässä on se, missä ajan päin seinää.
Ensinnäkin, järkytyksekseni, lukemattomille ihmisille täysin muut asiat ovat paljon tärkeämpiä. Kaiken kukkuraksi lukemattomista ihmisistä täysin muut asiat ovat kauniita kuin minusta. Nämä kumpikin ihmisryhmät tuntuvat välillä ottaneen elämäntehtäväkseen tuhota, pilata, murskata ja liata kaiken sen, mikä minulle on pyhää, täydellistä ja tulvillaan ihmeitä.
En ole tyhmä ihminen. Älyni tietää oikein hyvin, miten subjektiivinen sekä ajasta, paikasta, kokemuksesta ja kulttuurista riippuvainen kauneuden kokemus on, miten häilyvä ja jatkuvasti karkaava, ja silti jokin minussa tulkitsee kaikki minun mieltymyksistäni poikkeavat ihmiset hirviöiksi. Kun minä ihailen jotain kulunutta, ravistunutta ja natisevaa ja joku toinen ryntää hiomaan, maalaamaan ja vasaroimaan siitä kaiken kauneuden pois eli tuhoaa ja pilaa sen mauttomaksi, tylsäksi irvikuvaksi, jokin sisälläni tulkitsee tämän kiusantekona: pahuutena tai vähintäänkin anteeksiantamattomana tyhmyytenä.
Oma kauneuskäsitykseni on muuttunut rajusti elämäni aikana, mutta pohjimmaltaan olen ihan sama Maria kuin se pieni tyttö, joka kirjoitti kyynelehtiviä tarinoita sinivuokkojen tuhoamisesta. En pysty sietämään toisten ihmisten erilaista kauneuskäsitystä enkä sitä, että jotkut ihmiset näkevät elämällä ja maailmalla jonkin ihan muun tarkoituksen kuin kauneuden, ja kun joku sitten menee pilaamaan jotain minun mielestäni kaunista, tilttaan totaalisesti. Räjähdän alkukantaisella, kaaoksellisella ja vainoharhaisella tavalla enkä saa itseäni millään rauhoittumaan. Usein nykyään vain silmäni pullistuvat eikä suustani vuoda tekijän korviin silmitöntä myrkkysammiota, mutta minä itse kärsin näissä tilanteissa suunnattomasti – joten välttelen muita ihmisiä, jotta minun ei tarvitsisi kohdata toisten ihmisten erilaisuutta ja voin pitää yllä kuvitelmaa, että kaikki minun sieluani ja kehoani hivelevä kauneus on kaunista objektiivisesti.
Olen ratkaissut ristiriidan tiukalla reviiriajattelulla. Muut pitäkööt monolajinurmikkonsa ja suorat puurivistönsä, laitosmaisen pelkistetyt kotinsa, palonestoaineilla sivellyt uudet huonekalunsa ja tekokuitunsa. Minun käsieni jäljiltä jää jotain ihan muuta. Pystyn jopa tuntemaan iloa siitä, kun joku kokee kauneutta jostain, mikä minusta on ihan rumaa ja typerää. Käsivarrenmitan päässä olen ihan viisas ja hyvä ihminen, ja olen muiden ihmisten mallin avulla löytänyt omaan nautintooni lukuisia uusia kauneuden lajeja.
Reviiriajattelun perustuksissa on paljon vialla. En asu täällä yksin. En tee töitä yksin. Reviirini risteää joka päivä lukemattomilla eri tavalla toisten reviireihin, joten vähän väliä silmäni pullistelevat päässä, nieleskelen raivostuneita sanoja ja vähintäänkin revin hiuksiani. Miten ihmeessä muut eivät näe samaa kauniina, pyhänä ja vaalimisen arvoisena kuin minä?
Yleensä kun saan jonkin projektini valmiiksi, lähes kaikki ihmiset pysähtyvät kunnioittavina ja lausuvat arvostavia sanoja. Silloin he arvostavat ääneen sitä, mitä tein eri tavoin kuin muut ja miten näin kauneuden potentiaalin jossain, mikä muille oli roskaa. Valitettavasti kaikki keskeneräiset projektini ovat heidän silmilleen sitä roskaa, joten yhteistyön tekeminen on minun kannaltani järjestään epätoivoista, turhauttavaa ja mahdotonta, lopputuloksesta tulee ala-arvoinen kaikkien mielestä ja minä jään itkemään tuhottujen, korvaamattomien materiaalien perään.
Kun tätä kirjoitan, näen kyllä ilmiön humoristisuuden. On hullunkurista, miten joku Maria heittäytyy henkisesti lattialle itkupotkuraivareihin, kun hänen miehensä kehtaa laittaa vieraille rumat tai muuhun serviisiin täysin sopimattomat kupit. Miljoonien eri ihmisten närkästyksen määrä kauneuskäsitysten törmätessä herättää väkisinkin hilpeyttä.
Samaan aikaan aika ihanaa on, miten pystymme välittämään ja jakamaan kauneuden kokemuksia: miten ihmisten silmiä avautuu toisten näyttämän mallin avulla ihan uusille ilmiöille kokea pyhyyttä, elämäntarkoitusta ja merkityksellisyyttä. Aina, kun oma kauneuskäsitykseni laajenee, tuntuu kuin sisältäni huuhtoutuisi pois kuonaa ja täyttyisin valolla.
Olen tainnut käsittää oman elämäntehtäväni ja tarkoitukseni tässä maailmassa tähän mennessä ihan väärin. Se ei selvästikään ole kauniiden asioiden luomista tai vaalimista – vaan kauneuden kokemista ja sen kokemuksen välittämistä. Minun on opittava katsomaan sivuun, kun ihmiskunta tuhoaa kaunista ja vaalii rumaa, ja jaksettava uudestaan ja uudestaan kuvailla, mitä kaunista jäljellejäävässä on.
Tämä on paljon helpommin sanottu kuin tehty. Tietyntyyppiset ihmiset ovat käsittämättömän nopeita. Metsää ja kulttuurihistoriallisia taloja kaatuu heidän jäljiltään hurjaa tahtia, luontoa raivataan, maailmantalouden nielu on kyltymätön, ja se oksentaa ulos pelkkää krääsää. Rumuutta syntyy maailmaan absurdia tahtia. Haluaisin käpertyä vain omaan ihanaan todellisuuteeni, jossa kaikki on harmonista ja hallittavissa.
Toisaalta en tahdo jatkaa näinkään. Yritän nyt opetella katsomaan sivuun, nielaisemaan, keskittymään kaikkeen siihen ihmeelliseen, mitä yhä on jäljellä – ja mitä syntyy koko ajan lisää. Viime kädessä kauneuden kokemus on aina kiinni katsantokannasta.
Jäät ovat jo lähteneet. Meri on meidän rantaamme saakka auki. Hyytävät aallot tyrskyivät eilen lumista rantaviivaa vasten.
Tänään jää oli taas alkanut hiipiä kohti ulappaa, rokonarpisin kasvoin.
Lauantaina 11.1.2025 kello 12.16
Olen viitannut kintaalla ihmisyhteisöjen johtajankaipuulle ja kieltäytynyt asettamasta ketään nokkimisjärjestyksiin. Olen toiminut näin paitsi siksi, että laumanjohtajaan turvautuminen ei ole minulle persoonana luontaista, myös mielenosoituksellisesti.
Olen närkästyneenä päätellyt, että ketään ei tule asemoida arvoasteikoille ja käytössä olevat nokkimisjärjestykset ovat suurpiirteisyydessään mielivaltaisia – mutta olen ollut väärässä.
Olen yhä samaa mieltä periaatebermudaitseni kanssa siitä, että jonkun nostaminen laumanjohtajaksi ja ihmisten ahtaminen arvojärjestysten aivan liian pieniin lokeroihin on monelta kannalta epäoikeudenmukaista ja päästää liian usein tyhmyyden vallankahvaan. Pidän edelleenkin valtataisteluita ihmisenergian typeränä hukkakäyttönä. Samalla olen ylimielisyyttä sokeuttanut itseni siltä, miksi laumahierarkiaa tarvitaan.
Vaikka minulle on sattunut elämänarvonnassa jonkinlainen nuuskamuikkusperimä, ihmislaji on voimakkaasti sosiaalinen ja elää aina laumassa – eikä laumaelosta tule yhtään mitään, jos lauman jäsenten keskinäiset suhteet ovat anarkistiset tai ne pitää joka kerta ratkaista uudelleen.
Vaikka mammutin saisi kätevämmin ja tehokkaammin metsästettyä ajamalla valtavan eläimen soihduilla ja metelillä suistumaan jyrkänteeltä alas kuin kaivamalla sille jättiläismäisiä ansakuoppia, sellainen lauma on jäänyt henkiin jatkamaan sukua, jonka jäsenet ovat kaivaneet ne ansakuopat yhteismielisesti.
Verrokkina on lauma, joka on ollut täynnä minunkaltaisiani minähän tiedän parhaiten -ihmisiä. Joku meistä on epätoivoisesti viiipottanut yksin hätistelemään mammuttia jyrkänteeltä alas ja epäonnistunut surkeasti, toinen on yksin kaivanut sinnikkäästi kuoppaa saamatta sitä elinaikanaan valmiiksi, kolmas meni pyytämään jäniksiä, neljäs suostuu syömään vain marjoja, viides yrittää väsyttää mammutin yksin juoksemalla ja loput käyttävät kaiken ajan oikeasta mammutinpyyntitavasta kiistelemiseen.
Vaikka johtajaansa kuuliaisesti totteleva lauma tekisi välillä tyhmiä ratkaisuja eivätkä sen jäsenet pääsisi käyttämään kunnolla taitojaan ja luovuuttaan, mammuttia metsästäessä ja muita valtavia projekteja toteutettaessa on aina parempi toteuttaa yhdessä ja yksituumaisesti valittua ratkaisua kuin että kaikki jäsenet kiskovat rekeä eri suuntiin eikä lopulta päästä yhtään mihinkään.
Ei ole myöskään sattumaa, että evoluutio on silti jättänyt jäljelle pikku Myitä, Nuuuskamuikkusia ja muita sielunkumppaneitani. Meidän kaltaisistamme on paljon hyötyä laumalle olosuhteiden muuttuessa, kun uskallamme kyseenalaistaa, vaellamme omia teitämme ja löydämme ja ideoimme kaikenlaista ihan uutta. Emme me turhia ole – mutta meidän suhteemme laumaan on usein hyvin jännitteinen, kipeäkin. Harva yhteisö on niin salliva kuin muumiperhe on.
Minun on hyväksyttävä se, että meidän kaltaistemme ratkaisuna on vaellella yksin ja yksinäisyydestä nauttien omilla teillä – ja tyydyttävä lähinnä jänisten kokoisiin saaliisiin.
Toisaalta ennen pitkää tulen kyllä ajautumaan mammutinmetsästykseen osana yhteisöä, joskus tätä haluten, joskus välttämättömänä pakkona. Aika harvasta asiasta selviää yksin, ja olen väistämättä osa perhettä, sukua ja työmaailmaa.
Minun pitää opetella arvostamaan ihmisten johtajankaipuuta ja kuuliaisuutta. Minun pitää opetella näkemään, että astuessani pelotta esiin ja kyseenalaistaessani minua joko aletaan pitää laumanjohtajana tai minun nähdään haastavan nykyistä johtajaa. Minun on jatkossa harkittava paremmin, onko kyseenalaistaminen jossakin yksityiskohdassa niin välttämätöntä, että valtataistelujen riski kannattaa ottaa – ja minun on kannettava paremmin vastuuni johtajana. En ihan täysimittaisesti ole koskaan käsittänyt, millaista vastuuta muista olen vahingossa pukemassa ylleni.
En koe laumanjohtajan asemassa tehneeni aiemmin mitään kauhean vastuutonta – mutta jokin asenteessani on ollut vähän pielessä, oikullista ja lapsellista. Totta puhuen olen kokenut nöyryyttävänä sen, miten tyhmistä asioista minut yhtäkkiä pakotetaan kantamaan vastuuta. Miksi ihmiset eivät älykkäinä ratko näitä ongelmiaan itse? Ei minua tähän ja tähän tarvita. Olen juossut asia edellä, yksityiskohta yksityiskohdalta, tunnustamatta tosiasiaa, että minulle on tullut vastuu myös jostain paljon suuremmasta ja tärkeämmästä: laumasta.
Varsinkin tässä perheessä minulla on nyt mielensisäistä pureksimista tämän kanssa. Kaikki tässä perheessä ovat aina pitäneet minua itseoikeutettuna johtajana, paitsi minä itse. Minua on kauhistuttanut se, miten puolisoni ja lapseni tottelevat ihan älyvapaita päätöksiäni – joita en sillä hetkellä tietenkään tajunnut älyvapaiksi – ja kaikessa muussa asiat vain pitää tehdä Oikein, minun tiedostamatta, että kaikki se on oikeaa vain minusta.
Torstaina 9.1.2025 kello 20.04
En ole ihan niin ärsyttävä ihminen kuin eilen annoin kirjeessäni ymmärtää.
En oikeastaan edes osaa ajatella ”Minä olen oikeassa” sillä tavoin kuin tiedän joidenkin vahvojen ihmisten lähtökohtaisesti ajattelevan itsestään: että luulisin käsitysteni olevan ainoita oikeita siksi, että juuri minä satun ajattelemaan niin.
Epäillessäni jatkuvasti muita ja pitäessäni kiinni pyhistä periaatteista ajatuksenkulkuni on järjestään tyyppiä ”Muut ovat väärässä yksityiskohdassa x syistä y, z, c ja b, mikäli painoarvoa annetaan enemmän t:lle kuin p:lle, ja tällä taas on historiallinen tausta u”.
Jonkun ihmisen asemoiminen auktoriteetiksi ja aina oikeassa olevaksi on minulle hämmentävä ja vieras konsepti – oli siis oikeassa olija sitten minä tai joku muu. Näen kyllä, miten toistuvasti tiettyjä ihmisiä nostetaan kyseenalaistamattomiksi guruiksi, joiden sanomisiin uskotaan an sich, sokeasti, ihan vain siksi, että kyseinen ihminen on korkeassa asemassa, kokenut, palkittu ja kunnioitettu.
Tämä ominaispiirteeni on tainnut hiertää minua yhteisöissä aina ja ajaa minua jatkuvasti sosiaalisissa suhteissa pieniin ja isoihin törmäyskursseihin – sekä tekee minusta taitavan nykyisessä työssäni. Niin mahtavaa ja ihailtua auktoriteettia ei ole olemassa, jota pelkäisin haastaa ja kyseenalaistaa, ja tätä sosiopaattista kykyäni tarvitaan tietyissä tehtävissä.
Pään aukominen ei ole minulle itsetarkoitus, minun on ihan helppoa ottaa käskyjä vastaan sekä mukautua protokollaan, mutta minussa ei herää kunnioitettavien ihmisten ja julkkisten läsnäollessa minkäänlaista sellaista hyvän olon ja lojaaliuden tunnetta ja seuraamisen tarvetta, jota olen nähnyt muissa ihmisissä.
On minullakin ihmisiä, joita ihailen ja kunnioitan syvästi ja joiden sanaan luotan – mutta jokaikinen heistä aina ennen pitkää haksahtaa väittämään puutaheinää asioista, joista eivät tiedä. Tämä ei häiritse minua, en oleta kenenkään asettuvan ruumiineen päivineen jonkin näkymättömän janan oikealle tai väärälle puolelle, vaan keskityn yhteen yksityiskohtaan kerrallaan.
Totta puhuen en kunnolla edes rekisteröi, että joku kunnioittamani ihminen erehtyy jossakin asiassa, sillä erehdys ei muuta käsitystäni hänestä. En ymmärrä konseptia, jossa johonkuhun ihmiseen luotetaan sataprosenttisesti.
Tuo konsepti on kuitenkin ihmisyhteisöissä jonkinlaisena lähtöoletuksena. Laumalle kaivataan johtajaa, johon voi turvautua täydellisesti ja kaikessa. Aika usein ajaudun huomaamattani johtajan rooliin, tai kimppuuni hyökätään rajusti ja julmasti sillä oletuksella, että olen asemoimassa itseäni johtajaksi. Joillekin on hyvin tärkeää ampua kaltaiseni röyhkimykset ajoissa alas. Näin toimivat nekin ihmiset, joita pidän älykkäinä ja suurisydämisinä, ja hämmentyneenä seuraan heidän reaktiotaan, joka näyttäytyy aika alkukantaisena ja absurdina. Keskityn yhteen yksityiskohtaan kerrallaan ja hämmästyneenä havahdun liian myöhään siihen, että ne askeleet veivät kohti auktoriteettiutta.
Olen myös hämmentyneenä kuunnellut, miten kriisin ja katastrofin tullen sosiaaliset ihmiset huokailevat sen perään, että kunpa nyt olisi johtaja, joka käskee tehdä niin ja noin. He olisivat valmiit luottavaisina astumaan johtajan käskystä vaikka kaivoon, luottaen siihen, että syvässä kaivokuilussa polskuttelulla on jokin tarkoitus, jonka johtaja tietää paremmin.
On hirveän pelottavaa, kun minuun luotetaan näin. Totta kai on imartelevaa kuulla sentapaisia kommentteja kuin ”Huh, nyt kun Maria tuli, kaikki alkaa järjestyä.” Viime kädessä en ole tällaisen luottamuksen arvoinen. Olen liian usein ollut uskottavan kuuloisesti ihan väärässä.
Olen näköjään pääsemässä yhä lähemmäs sitä hermokeskusta, joka on tehnyt minusta yksinäisen sielun. Kyvyttömyyteni ymmärtää laumanjohtajuutta ja ihmisyhteisön nokkimisjärjestyksiä on saanut minua kääntämään ihmisille selkäni kokonaan. Pelkään sekä sitä, että ihmiset tulkitsevat minun pyrkivän johtajaksi ja hirviöllistyvät tätä estäessään, että sitä, että minuun aletaan johtajana luottaa sokeasti.
Lisäksi tunnen syvää vastenmielisyyttä tiettyä vahvaa ihmistyyppiä kohtaan, sitä, joka pitää itseään an sich johtajana ja saavansa siksi rajattoman määräys- ja oikeassaolemisvallan. Heidän on mahdotonta asettua toisten asemaan, katsoa asiaa usealta kannalta tai kyseenalaistaa itseään, ja heille toiset ihmiset ovat vain alamaisia ja käskyläisiä, välineitä. Joillakin ihan suurisydämisilläkin ja älykkäillä ihmisillä on tällainen peruspersoona, joka tulee esiin viimeistään kriisitilanteissa, ja koen heidät sietämättöminä ja he minut.
He raivostuvat ja hirviöllistyvät, kun alan kiinnostuneena törkkiä jotain yksityiskohtaa ja kyseenalaistaa. Minä taas luulin tekeväni heille tärkeää palvelusta, sillä itse olisin suunnattoman kiitollinen kaikesta sellaisesta tiedosta, jolla toimintaani saisi paremmaksi tai ainakin ymmärtäisin paremmin toisenlaista lähestymistapaa.
Näille vahvoille ihmisille kyseenalaistaminen näyttäytyy heidän johtajan asemansa murentamisyrityksenä, mitä en osaa ikinä ottaa ajoissa huomioon. Minulle asiat ovat asioita, eivät sosiaalisen valtapelin välineitä.
Rannassa oli hämärää ja valoa, vaikka taivas oli paksussa pilvessä. Jossain pulputteli ja lorisi hilpeästi. Istuin laiturilla ja tömistelin jääkantta. Hetken oli hiljaista. Sitten rätinä kiersi minut kaukaa kuin kehrä.
Keskiviikkona 8.1.2025 kello 20.39
Ei tehnyt yhtään mieli lähteä illalla ulos. Päivällä oli ollut aika ankea sää: märkää, sumuista ja mustavalkoista.
Hämmästyksekseni hanki kimalteli puolikuun valossa. Taivaalla tuikki tähtiä, kun viimein astuin kuistille. Puiden koristeelliset varjot rei’ittivät pihaa.
Rantaan ehdittyäni tunsin, miten meren jääkansi oli syntynyt yhä vahvemmaksi. Se ei enää kumahdellut, vaikka paukutin sitä kantapäilläni. Jäästä on tullut jo silta maailman ääriin – ei vahva silta, mutta silta kuitenkin.
Pilviverho kulki kuun ja tähtien editse. Kasvoillani alkoi tuntua pieniä kosketuksia. Sitten jääkannella alkoi ropista.
Teki mieli luiskahtaa laiturilta jäälle seisomaan, mutta en uskaltanut. Pimeydestä kuului pisaroiden plumpsahtelua veteen. Aukkopaikkoja on vielä.
Istuin laiturilla saappaat jään päällä ja ajattelin taas kivikauden taiteilijoita, heitä, joiden mielestä eläimet olivat ihmeellisten maalausten arvoisia, ihmiset eivät.
Niin epäsosiaalinen kuin olenkin, ihmiset ovat aina kiinnostaneet minua, ihmisyys ylipäätään, ihmisilmiöt ja ihmisellisyys. Mietin tuttuja ja tuntemattomia ihmisiä jatkuvasti. Tiettyjä läheisiä ihmisiä kaipaan ja tarvitsen määrättömästi. Minusta on hauskaa ja jännittävää tavata työkeikoilla tuntemattomia ihmisiä, häivähtää heidän päivässään, syventyä siihen hetkeksi, muuttua osaksi heidän elämänvirtaansa ja sitten jatkaa matkaa. Mikä minusta oikeastaan tekee epäsosiaalisen…? Mitä minulta puuttuu?
Ainakaan minulla ei ole luottamusta muihin ihmisiin. Olen jatkuvasti varuillani ihmisten eritasoisen hirviöllistymisen vuoksi, ja minulla taitaa olla tähän painavat syyt.
Yhtä lailla kuin olen suunnattoman kiinnostunut ihmisistä, olen myös palavan kiinnostunut kaikenlaisesta muustakin, sellaisesta, joka aidosti sosiaaliselle ihmiselle on aika yhdentekevää hälinää ja toissijaista. Minä en pysty käsittämään sosiaalista painetta, sitä siis, että ihminen päätyy toimimaan vastoin moraaliseettisia, ekologisia tai ammatillisia periaatteita ihan vain siksi, koska muutkin toimivat niin.
No jaa, ehkä minäkin tunnistan sen paineen. Toisinaan nimittäin tajuan olleeni väärässä vasta rekisteröityäni kaikkien muiden toimivan ihan toisella tavoin. Asiat ovat kompleksisia, ja näissä tilanteissa minä olen pitänyt kiinni yhdestä periaatteesta, muut taas toisesta, paremmasta.
Tunnen myös toistuvasti syvää häpeää ja noloutta huomatessani, etten pysty samaan kuin muut tai olen muulla tavoin erilainen – mutta en tästä tunteesta huolimatta pysty luopumaan pyhistä periaatteistani, joiden seurauksena olen ja elän muiden näkökulmasta kummallisesti.
Pohjimmiltaan en ole ikinä pitänyt muiden ihmisten toimintaa itselleni minkäänlaisena mallina, päinvastoin: silmäni haarukoivat muiden ihmisten elämästä ja käytöksestä koko ajan jotain, miten en ainakaan halua toimia. En luota muiden ihmisten valintoihin vähääkään, ja tähänkin minulla on ihan painavia syitä.
Lähtöasetuksiltani olen Pikku Myyn ja Nuuskamukkuisen kaltainen oman tien kulkija, minä itte -ihminen ja yhtä kärsimätön ja itsekäs. Murehdin kyllä kovasti muita ihmisiä, paljon enemmän kuin nuo muumiesikuvani – toisaalta todellisuudessa stressaan ihan liikaa sitä, että en saa muita ihmisiä millään korvista käännettyä niille teille, jotka minusta olisivat oikeampia ja parempia. Muut ihmiset ovat minulle turvallisen ja luotettavan lauman sijaan vikuroiva parvi, jota pitäisi kouluttaa.
Kun tätä kirjoitan, täytyy rapsuttaa päätä, miten ihmeessä minulla on näinkään paljon ympärilläni ihmisiä, jotka rakastavat minua kauheasti. Olen aika kamala ja ahdistava muiden ihmisten näkökulmasta.
Toisaalta rakastammehan me Pikku Myytä ja Nuuskamuikkustakin, ja kissoja. On paljon ihmisiä, jotka nauttivat äkeästä itsevarmuudestani ja rohkeudestani olla piittaamatta siitä, mitä muut ajattelisivat. On ihmisiä, joille tuon pelkällä olemassaolollani helpotuksen, vapautumisen ja ilon tunteita. On myös olemassa niitä outoja ihmisiä, joiden mielestä olen oikeassa ja minua pitäisi kuunnella.
Raivostuttavinta on kohdata toisia samanlaisia olentoja kuin minä, silloin siis, kun näillä on ihan eri pyhät periaatteet kuin minulla ja periaatebermudat alkavat kolista kipunoiden yhteen. Taivaalle kiitos sosiaalisista ihmisistä, jotka joustavat ja suostuvat tyytyväisinä johdatettaviksi!
Tosin joinakin hetkinä itsevarmuus ropisee ympäriltäni kuin ihoni olisi muuttunut hiekaksi ja murenisi maahan. Aika ajoin uskon olevani täysin väärässä, totaalisesti pielessä, johdattaneeni vielä kaikki muutkin samaan kuoppaan eli oikeastaan tuhosin koko ihmiskunnan tai ainakin sen minulle rakkaimmat jäsenet.
Silloin olen ihan hukassa: putoan pohjattomaan tyhjyyteen ilman lauman turvaa ja kannattelua.
Toisinaan taas kateudesta vihreänä huomaan, että joku toinen elää minun periaatteitani paljon paremmin kuin minä – ja silloin minä tunnen sosiaalista painetta sen koko täydellä voimalla.
Hiekkarannan puolelta pystyin astumaan jään päälle. Sen heikkouden tunsi jalkojen alla, mutta saapas ei mennyt enää läpi. Hiivin jäälle ainakin nilkkojensyvyisen veden ylle ja odotin hetkenä minä hyvänsä räsähtäväni hyytävään veteen.
En räsähtänyt.
Kotimatkalla harmaa pilvi oli jo poissa. Kuu ja tähdet loistivat taas.
Kuu oli aika pullea puolikuuksi, tai tosi laiha täysikuuksi. Puiden kirkkaat varjot tekivät polulleni maastokuvioita.
Tiistaina 7.1.2025 kello 20.39
Talo on tyhjentynyt.
Arki kierähti käyntiin, viimeisin jouluvieras lähti tänään – ja yhtäkkiä aika ja rauha venyttelee illassa raukeasti, kukaan ei keskeytä ajatuksia, ravaa portaissa, lainaa autoa, rämpytä kitaraa tai soita musiikkia. Minä en istu lattialla keskimmäisen lapsuudenhuoneen ovensuussa lörpöttelemässä syvällisenpinnallisia hänen lajittelessaan legoja ja tarkistellessa, mikä kaikki jäi tallelle lapsuuden mylläköistä. Öisin nukkuessani kukaan ei naura ja hölötä viereisessä huoneessa videopuheluissa. Tavarat pysyvät paikoillaan, tölkkejä ja tiskejä ei ilmaannu kaikkialle, jääkaappi tyhjenee hyvin hitaasti. Tiedän, ketkä tulevat olemaan ruualla mukana. Minua ei tarvita siihen ja tähän ja tuohon.
Tytön päivä on yleensä niin ennustettava, että pystyn katsomaan puolisoa silmiin tuntien, että hän on tässä ja minä, eikä kumpikaan ole ojentanut tuntosarvia muualle arvioimaan, tarvitaanko jo jompaakumpaa meistä.
Niin paljon kuin jouluvieraistani nautin ja miten poikia nyt kaipaan, huomaan irronneeni pyhien aikana alustastani. Pystyin kontrolloimaan vilinässä niin vähän mitään ympärilläni, että aloin takertua typeriin asioihin ja etsiä hallintaa sieltä, missä ei ole mitään järkeä. Katkeroiduin pienistä asioista. Muutuin hämmentävän mustavalkoiseksi ja yksisilmäiseksi. Loukkaannuin verisesti asioista, jotka eivät ole minkään tunnekuohun arvoisia. Päässä humisi. Tapoin aikaa ja täytin aivoja yhdentekevillä asioilla, koska en saanut keskityttyä asioihin, joihin olisin oikeasti halunnut.
Ei minulle tee hyvää olla jatkuvasti yksinkään. Silloin kadotan jotain olennaista olemassaolosta, muutun pelkiksi aivojen henkareiksi ja hetkellisen mielihyvän jälkeen ahdistun, elämästä katoaa merkitys – ja lisäksi pelottaa. Aina tulee kaikenlaista, mistä yksin ei selviä. Kontrolloin myös niin tarkkaan kaiken, että lopulta kontrolli syöpyy läpi eikä minulle jää käteen mitään.
Muut ihmiset onnistuvat usein keikauttamaan minua hyvällä tavalla nurin, pistävät aivoihini tarvittavaa myrskyä, tuuppaavat epämukavuusalueille ja pois tummista, pimeistä huoneista, saavat kaikkea minussa poreilemaan.
Kunpa onnistuisin joskus elämään keskitiellä sen sijaan, että läikähdän aina laidasta laitaan. Joko muutun sekopäiseksi yksinäisyydestä tai sen puutteesta. Hermoni olivat pyhien aikana alkaneet kiristyä kiristymistään, iskimme puolison kanssa yhteen – ja nyt vasta näen, että juurisyy oli kodin levottomuus ja toistuvat keskeytykset, ihmisten läsnäolon aiheuttama jatkuva takaa-ajetuksi tulemisen tunne.
Ulkona on lunta jo paksut kinokset. Meri meni uuden vuoden jälkeen jäihin kauimmaisiin saariin saakka.
Rannassa on yhä niin paljon vettä, että askel menee pehmeästä jäästä läpi, mutta laiturilla istuessa en saanut potkittua jäätä rikki tai edes alaspäin.
Odotan yleensä kiihkeästi jäiden tuloa. Nyt tuntui haikealta, kuin en kuulisi mitään läheisestä ystävästä moneen kuukauteen. Jähmeä jääkansi kasvoi peittämään meren tuntemattoman syvyyden.
Kissa katsoo minua yhtäkkiä tiukasti, se älykkäämpi niistä, tuijottaa minua valppaasti kuin minulla olisi ollut sille jotain asiaa. Vastaan hämmentyneenä katseeseen.
Nyt se jo jatkoi turkkinsa pesua.
Olen lukenut Rakel Liehun runoja läpi syksyn. Yhtäkkiä olen tullut tietoiseksi paitsi niiden kirkkaan kuulaasta kauneudesta ja rakkauden hengityksestä myös siitä, miten vähän hän on kirjoittanut ihmisistä.
Runoissa puhutaan vuolaasti aistimuksista ja luonnosta. Silti runot ovat jotain aivan muuta, työntävät kätensä johonkin näkymättömään ja syvälliseen.
Olen miettinyt myös luolamaalauksia, niitä, jotka sijaitsevat Ranskassa Lascaux’n luolastossa. Luolaa on kutsuttu esihistorialliseksi Sikstuksen kappeliksi, ja ne maalaukset saivat Pablo Picasson puuskahtamaan: ”Kuvataiteessa ei ole keksitty mitään uutta Lascaux’n jälkeen.”
Emme tietenkään tiedä, mitä muinaiset taiteentekijät ajattelivat, mutta maalaukset tuntuvat puhkuvan ja hirnuvan. Ne ovat täynnä väkevää voimaa ja kiihkeyttä, maalaajansa syvällistä tajua kunkin eläimen luonnosta. Väreillä ja viivoilla on leikitelty, muotoja on venytetty niin, että eläimen sielun muoto on paisunut entistä väkevämmäksi ja viiva on piirtynyt kuvaamaan jotain paljon enemmän kuin pelkkää ulkomuotoa. Samalla maalaukset ovat täynnä tarkkoja yksityiskohtia.
Ihmishahmoja on vähän, jos ollenkaan – ja ainoat ovat tikku-ukkomaisia, oikeastaan ihmisen näköisiä merkkejä. Siinä missä kalliomaalausten eläimet edustavat Sikstuksen kappelia, ihmishahmot näyttävät naapurin Pirkon ajatuksissaan tekemiltä töherryksiltä sanomalehden marginaaliin.
Ajatus tuntuu hykerryttävältä. Ehkä nämä maailman ensimmäiset merkit ihmislajin huimasta älykkyydestä, luovuudesta, havainnointitaidoista, kyvystä symboliseen ajatteluun, teknisestä hienostuneisuudesta, monimutkaisten projektien suunnittelutaidosta, mielikuvituksesta ja metafyysisestä ajattelusta olivat silloisten introverttien tekemiä. Luolissa ympärillä häärineet ihmiset olivat heille välttämätön paha, joita ilman ei olisi selvinnyt mutta jotka olivat silti aika turhanpäiväisiä ja tylsiä. Voi, miten kiihdyttäviltä valtavat eläimet tuntuivat! Muinainen taiteilija keskittyi eläimiin ja väreihin, vilkaisi omaa yhteisöään vain ohimennen, ei heistä olisi kiinnostavaa maalata – vaikka hänkin eli keskellä heimoaan, edusti sosiaalista lajia.
Voi olla, että syy ihmishahmojen unohtamiseen silloisesta taiteesta oli jossain muualla. Ehkä ihmisiä ei uskallettu maalata kunnolla seiniin: ehkä yhteisö halusi hallita seiniin maalattujen eläinten voimia eikä tätä saanut tehdä ihmisille. Kalliomaalausten teko on vaatinut lukuisten ihmisten yhteistä työpanosta. Silti kalliomaalausten viesti nykyihmisille on selvä.
Ihmistä perimmältään ihastuttaa ja kiihdyttää maailma, sen toistensa joukkoon sikiävät miljardit yksityiskohdat, jokin enemmän, jokin vähemmän. Meidän katseemme on väkevästi suuntautunut ihmisen ympärille. Jokin hyvin perustava osa ihmisyyttä saa meidät yksin ja alastomana maailman ihmeen äärelle ja olemuksemme kihelmöimään silloin olemassaoloa ja pyhyyden tunnetta.
Meille on annettu lahja olla olemassa ihmisyytenä yksin maailmaa vasten, kaikessa kauneudessamme ja kauheudessamme.
Yksinäisyys on uskaltamista, / ja yö tulee kaikkialla vastaan / kuin jättiläisen silmä. / Oi maailman yö, / lokit kirkuvat, kaislat huojuvat: / Meillä on se, meillä on se! / Missä? Jokainen kulkija huutaa kultaiseen valoon, / missä? väsynyt kulkija huutaa, / ja minä tiedän että ne vastaavat: mielen tällä puolen! / tai: kielen tuolla puolen! / Oi maailman yötä, / dahlia paleltuu dahlian viereen, / syksyn ruostetahra leviää. (Rakel Liehu, 2010).
Tänä yönä / virtaan ajan ohi. / Minun ja ikuisuuden välillä / ei ole mitään. / Tähdet putoavat kaikki syliini / kuin lämpimät tähkät. / Pidätän hiljaisuuden kasvoillani. / Näen kauas, / meren kotiin saakka. (Rakel Liehu 1977).
Uudenvuodenpäivänä 2025 kello 14.07
Lumi on tuiskuttanut metsän postikorttimaisemaksi. Askel narisee. Kuuluu pehmeitä tömäyksiä, kun lunta tussahtelee oksilta maahan.
Hirvi oli nukkunut tutulla yösijallaan, vanhan talonpaikkamme pihakalliolla, josta ei koskaan tullut pihakalliota. Lumi oli sulanut myyttisen metsänjättiläisen alta sammaleeseen saakka.
Se ja muutama sen kaveri olivat kuljeskelleet poluillani. Aika ajoin hirvet olivat poikenneet muualle, palanneet taas takaisin metsään puhkomilleni reiteille.
Eläimet ymmärtävät aina yskän, kun raivaan jonnekin pieniä, kapeita reittejä, jotta koko maasto ei kuluisi ja kärsisi askelten alla.
Lomarääpäleeni alkaa olla ohi, enkä haluaisi palata takaisin arkeen. Askel on silti jo otettu, enkä saa enää loman vapautta sydämeen. Levottomuus kihelmöi.
Eilen tyttö vei minut ja puolison pitkästä aikaa pitkälle metsävaellukselle. Lunta ei vielä satanut, mutta luonto oli kuurassa ja hyvin kaunis.
Kuljimme metsissä, joita ei enää voi sanoa metsiksi. Muistan, miten kiedoimme käsivarsiamme kuusten runkojen ympärille eivätkä sormet yltäneet yhteen. Käävät olivat lautasen kokoisia. Paikka oli taianomainen, jostain toisesta todellisuudesta. Eräänä päivänä jäljellä oli lohduton raiskio. Nyt se kasvaa ärsyttävää vesaikkoryteikköä.
Rämmimme eilen myös nuoren mäntypellon läpi. Siinä kasvoi joskus tuuhea, salaperäinen peikkometsä.
Sydämeni täyttyi täyttymistään mustuudesta ja lopulta pullistuin kuin kuumailmapallo pahasta tuulesta. Katkeruus valui jokaiseen soluun, se typerä tunne, jossa itse syö myrkkyä siinä toivossa, että se toinen kärsii.
Sillä hetkellä, tuhottujen taikametsien raunioilla, ihan yksiselitteisesti vihasin ihmisiä: koko ihmiskuntaa ihan yleisesti ja jokaista ihmisyksilöä vielä erikseen.
Jälkikäteen mietin, että sillä hetkellä oma syvin pahuuteni ristesi taas muiden ihmisten syvimmän pahuuden kanssa.
Jokaisella on varmaan joitakin asioita, joiden vuoksi päässä naksahtaa. Minä olen lapsesta saakka tiltannut siitä, että jotain pyhänä, kauniina, herkkänä pitämääni on tuhottu. Kirjoitin ja piirsin kyynelehtiviä satuja siitä, miten kaunis kukkaketo oli yhtäkkiä ja varoittamatta tuhottu, tärvelty, tallottu, riivitty: poimittu!
Vasta aikuisena käsitin, että ne sinivuokot olivat vain kukkineet loppuun. Niiden aika oli jo ohi. Silti sanoinkuvaamaton järkytykseni ihmiskunnan pahuuden vuoksi on toistunut elämässäni käytännössä samasta syystä yhä uudestaan ja uudestaan, ja joka kerta täytyn mustasta mönjästä, joka saa kädetkin tärisemään ja suupielistäni vuotamaan harkitsemattomia sanoja, jotka eivät auta asiaani yhtään.
Toisinaan on käynyt ilmi, että olen ollut väärässä. Luonnon ystävälle on joka kerta äärimmäisen noloa tajuta toimineensa itse väärin luonnon kokonaisuuden kannalta. Kesti vuosia ennen kuin suostuin hyväksymään, että mikään eliö ei voi täällä hyvin, jos saa rajoittamatta kasvaa ja lisääntyä: olemme kehittyneet suhteessa toisiimme ja koko valtavaan luonnon rikkauteen. Toisen kuolema on toisen elämä.
Nykyään minulla on yhä pätevämpiä syitä närkästyä avohakkuista tai tuhatkertaista elämää kuhisevan pöheikön raivaamisesta nurmikon kaltaiselle monoankeuttajalle, mutta pohjimmaltaan raivoni on ihan samaa kuin lapsena: sietämätöntä turhautumista siitä, että en voi kontrolloida koko maailmaa ja määrätä sitä juuri sellaiseksi kuin haluan.
Syy, miksi haluaisin heittäytyä juuri vanhojen puiden, lahopökkelöiden, luonnonmukaisten tiheikköjen, ryöppyävän aluskasvillisuuden ja niittykukkien tuhoamisen vuoksi maahan itkupotkuraivareihin, ei ole vain siinä, että nuo kaikki ovat luonnon monimuotoisuudelle äärimmäisen tärkeitä, vaan siinä, että jotain minulle kaunista ja pyhää ei arvostettu.
Kun rakastaa hyvin pieniä asioita – sammalta esimerkiksi – on tuomittu jatkuvasti pettymään ja suremaan. On tietty, hyvin suuri ihmisryhmä, joka ei käsitä mitään yksityiskohtien kauneudesta vaan on tyytyväinen vasta, kun kaikki on pesty, suittu, siivottu, laitettu ojoon, yksinkertaistettu ja lanattu. He saavat siivoamisesta, raivaamisesta, järjestämisestä, pensaiden ja ruohon alasajamisesta syvää tyydytystä: heille maailman yksinkertaistaminen on pyhää ja tärkeää työtä. Heidän hämmennyksensä, kun kaikki eivät olekaan samaa mieltä, on usein käsin kosketeltava – mutta he unohtavat pian ja ryntäävät innoissaan kaatamaan taas seuraavat ”kamalat ryteiköt”.
Hassuinta on, että minä olen nykyään tyttärelleni tuollainen ihminen. Ryteikkö joutaa minusta ihan hyvin mennä, kunhan minä olen ollut se, joka on tuominnut sen rumaksi. Toisin sanoen, viime kädessä, kyse on lähtökohtaisesti valtataistelusta muiden ihmisten ja heidän kauneuskäsitystensä ja arvojensa kanssa ja vain osittain siitä, mikä olisi jollain objektiivisella tavalla maailmankaikkeudelle paras.
Kukkaniittyraivo on sitä maalia, jolla useimmin maalaan itseni yksinäisyyden nurkkaan katkeroitumaan. Miten monta kertaa olen selittänyt samoille ihmisille samoista asioista, ja he ovat silloin suhtautuneet kovasti kiinnostuneesti ja pohtineet, että tämähän on tärkeää – ja jo parin päivän päästä he ovat taas pistäneet niityt ja taikametsät nurin, pesevät iloisesti shampoot pois hiuksistaan meressä ja pissata lorottavat sinne, mitä milloinkin. On toivotonta saada ihmisiä muuttamaan tapojaan ja varsinkaan kauneuskäsityksiään. Jokainen haluaa pistää maailman juuri oman maun mukaan mallilleen ja kuvittelee ratkaisuja kaikkien mielestä hyviksi.
Koetan sanoa itselleni samaa, mitä olen sanonut tytöllekin. Luontotietoisuus on mennyt ihan huimasti eteenpäin. En olisi ikinä uskonut näkeväni sitä, miten tuhannet kaupunginpuutarhurit muokkaavat nyt huolissaan nurmia niityiksi ja tehometsiin jätetään lahopökkelöitä törröttämään. Kaikki ei tapahdu heti eikä hetkessä, mutta kun samasta asiasta puhutaan usein ja paljon, ennen pitkää jotain alkaa tapahtua.
Tiettyinä mustina hetkinä tuo tieto ei lohduta yhtään, sillä pohjimmainen ongelma sijaitsee muualla.
Kukkaniittyraivo on pimeä puoleni, ja joudun elämään sen kanssa. Koskettelen sen jumaluutta nyt. Mitähän tälle pitäisi tehdä?
Ehkä minun pitäisi avohakkuiden ja ruohonleikkureiden edessä muistaa se, mikä vähentää erästä toista turhautumisen tunnettani.
Olen aina rakastanut kaikkea, mikä muiden silmissä on väheksyttyä, rumaa ja turhaa. Silloin pitäisi ymmärtää olla närkästymättä, kun muut sitten väheksyvät sekä pitävät rumana ja turhana sitä, mikä minua ihastuttaa.
Minun tehtäväni on nostaa väheksyttyä ja halveksittua päivänvaloon, kauneuden katseen alle.
Itkupotkuraivarini ovat käytännössä vain kiukustumista siitä, että minulle on tarkoitus ja elämäntehtävä.
Lauantaina 28.12.2024 kello 10.50
Hölmö musiikki soi. Istun mytyssä, villasukat jalassa autoni pelkääjänpaikalla. Sumuiset moottoritiemaisemat vilahtavat ohi.
Esikoinen vaihtaa asuntoa pääkaupunkiseudulla. Meillä on auto tupaten täynnä tavaraa. Viime hetkellä muistimme imurin.
Eilen putosin pystysuoraan oman itseni kuoppaan. En olisi halunnut yhtään palata töihin, mutta olin sopinut etäsijaistuksesta. Seurauksena velloin edeltävän yön ja koko työpäivän syvien kauhujen ja pelkojen vallassa – samalla, kun tahkoin töitä otsa rypyssä, en erityisen loisteliaasti mutta kukaan ei kai huomannut mitään.
Eräällä työkeikallani ennen joulua puhuin aivotutkijan kanssa. Hän kertoi, että meillä on päässä kaksi eri järjestelmää, jotka säätelevät pelkoa. Toinen on heti suoraan otsan takana sijaitsevassa otsalohkossa oleva järjen ääni. Toista kutsutaan liskoaivoiksi: se on hyvin syvällä aivoissa oleva järjestelmä, jonka selkäydin kohtaa ensimmäisenä.
Otsalohko skannaa ympäristöä ja arvioi, onko tässä jotain oikeasti pelottavaa ja mitä vaihtoehtoja on, ohjaa ihmistä toimimaan pelkotilanteessa järkevästi. Sen sijaan kun liskoaivot ottavat vallan, sitten mennään vaistojen varassa eli taistellaan tai paetaan. Järjellä ei ole enää mitään tekemistä reagoinnin kanssa.
Olin tuon jollain tavalla ennenkin kuullut. En vain ollut silloin käsittänyt, että puhutaan minusta. Kun putoan oman itseni kuoppaan, liskoaivot sykkivät silmieni takana, vailla minkäänlaista suhteellisuudentajua, armoa tai luottamusta.
Nyt puoliso alkoi kuunnella Pieleen mennyt historia -podcastia, jotta ei nukahda rattiin. Näihin kirjeisiin ui siksi nyt väkisinkin mukaan kivihiilen perisynnin historiaa.
Mitä minun pitikään kirjoittaa peloista… olen saanut tietyn kauhun tunteen väistymään, kun muistan, että liskoaivot ne tässä nyt vain huutavat. Oikeasti asiat ovat ihan hyvin eikä kaikki kauhea ole ihan juuri nyt toteutumassa läheisilleni ja minulle – ja sitten tulee taas eilisen kaltainen hetki, jolloin liskoaivot ruttaavat osalohkon taskuunsa ja täyttävät pääni tunnista toiseen.
No, nyt se lisko on rauhoittunut jo. Aina se ennen pitkää ryömii takaisin pimeään koloonsa, sulkee silmäluomensa ja kiertyy kerälle nukkumaan.
Tunnustelen tätä jumaluutta. Kaikki paha, mitä olen elämässäni tehnyt – tai ainakin merkittävä osa siitä – on tämän liskon ansiota. Väitän myös, että merkittävä osa pahasta, mitä minuun on kohdistettu, on seurannut toisten ihmisten näkymättömästä liskosta. Kauhu ja pelko saa ihmiset hirviöllistymään, kuristamaaan toisia ylikontrollilla esimerkiksi, kiusaamaan, vainoamaan. Se sulkee korvat toisen puheelta ja toiveelta, se vaatii kohtuuttomia – eikä se koskaan tule kylläiseksi.
Sille alistuminen ja sen totteleminen on kuin yrittäisi tehdä tiikeristä kasvissyöjää syöttämällä sille pihvejä. Liskoa ei saa puhumalla rauhoittumaan, ei järkeilemällä.
James Watt – josta tulee watti-yksikön nimi – keksi höyrykoneen, ja sen polttoaineena oli kivihiiltä. Syntyi idea koko maailman koneistamisesta, joka ei ollut enää riippuvainen luonnon uusiutumistahdista.
Oma liskoni rauhoittuu rakkaudesta. Se uskaltaa mennä nukkumaan halauksista, läheisten ihmisten lämmöstä, ihokosketuksesta, armon ja anteeksiannon tunteesta, rukouksesta. Joskus se kuuntelee puolison järkipuhettakin, tai ehkä lisko on nukahtanut hänen läsnäolostaan jo ja siksi otsalohko on saanut korviaan auki.
Samoin olen muiden ihmisten liskon saanut tyyntymään ihan vain hengittämällä syvään ja hitaasti, katsomalla silmiin, antamalla toisen ihmisen tulla kuulluksi. Vasta kun ihminen on rauhoittunut, hän pystyy käsittämään varsinaista puhetta. Toisinaan – töissä – olen aidosti ihan taitava manaamaan hirviöt koiranpennuiksi.
Teräksen massatuotanto alkoi 1800-luvulla.
Tieto liskoaivoista ja otsalohkosta vie kummasti voimaa hirviöllistymisen jumaluudelta, tuo sille selityksen. Se, mitä muissa ihmisissä pelkään ja jännitän, on heidän liskoaivonsa: primitiivinen puolensa, joka lakkaa käsittämästä minut tuntevana ja ajattelevana ihmisenä ja kohtelee minua vain raivattavana esteenä tai alistettavana välineenä.
Se, mitä itsessäni pelkään ja jännitän muiden läsnäollessa on omat liskoaivoni: pelon ja kauhun silmitön, sokeuttava ja kuurouttava tunne sekä oma hirviöllistymiseni muille ihmisille.
Kivihiili mahdollisti ennennäkemättömän rikastumisen ja vaurastumisen ja varallisuuden keskittymisen vain tietyille ihmisille. Kivihiili oli polttoainetta 1800-luvun poliittisille liikkeille.
Nyt alan kutoa matkakaulaliinaa.
Joulupäivänä 2024 kello 20.49
Kolme joulukattausta on ohi.
Talo tyhjentyi juuri viimeisistäkin vieraskolonioista. Vain lapseni ovat yhä täällä (ja tähän vahvuuteen lasketaan nykyään nuoripari).
Olin ollut varma, että näissä kirjeissä olen saanut jotain tärkeää sosiaalisista tilanteista käsiteltyä ja viimeinkin ohitettua. Aatonaaton iltana yövieraaksi tuli yksi heistä, jonka auttaminen aikoinaan hirviöllistyi ja jonka läsnäolo saa ilman väreilemään tiheästi jännitteitä – ja minä putosin tuttuun kuoppaani pystysuoraan kuin kaivoon.
Olen sisäsiisti eikä minusta näy ulospäin juuri mitään, mutta ihoni alla paniikkikohtaus huusi niin, että en kuullut enää inahdustakaan siitä, mitä haluan, mitä pitäisi tehdä, mikä on tärkeää ja mikä yhdentekevää ja kuka edes olen ja missä. Kaikki tuntui täysin irrationaalilta. Olisin halunnut olla läsnä vieraallemme ja lapsilleni ja puuhata joulua valmiiksi, mutta minusta tuntui kuin olisin heilunut kiivaasti edestakaisin kuin mato avaruuden ongenkoukussa.
Oli hirveä olo, ja olin äärimmäisen katkera itselleni, miksi olin suostunut tähän. Olin pilannut yhdellä yökyläilyllä jouluni ja harvinaisen ajan lasteni kanssa. (Tunnen itseni tarpeeksi hyvin tietääkseni pudonneeni niin syvälle, että tulisin olemaan koko joulun pakokauhun putkessa. Tulisin viuhtomaan kauhuissani ja sekaisin elämää eteenpäin vielä monta päivää sen jälkeen, kun hän olisi lähtenyt.)
Minulle sosiaaliset tilanteet ovat herkästi esiintymistilanteita: kiihkeitä, improvisatorisia näytelmiä, joissa voin säkenöidä loisteliaasti tai epäonnistua äärimmäisen kiusallisesti, ilma risteilee syöttöjä ja ansoja, täydellisiä maaleja ja ilkeitä polttoja, ja jälkikäteen vaivun epätoivoon, mitä kaikkea tuli improvisaation keskellä möläytettyä, miksi paljastin itsestäni tuon ja tuon, se-ja-se kommenttini varmasti kiertyi ilmassa loukkaamaan, miksi en kysynyt sitä ja tuota.
Esiintyminen on hauskaa, mutta sitä ei jaksa kauaa: se on kuluttavaa, raskasta ja syövyttävää.
Olin ajatellut, että näiden kirjeiden avulla saisin esiintymistä vähennettyä ja vain olisin läsnä, rentoutuisin, kelluisin osana yhteisöä kinkkua vai juustoa -hengessä.
Sen sijaan sain itseni kiinni siitä, että tavallisen esiintymiseni päälle vaadin itseltäni jonkinlaista yli-inhimillistä heittäytymistä rentouteen. Enää ei riitä edes se, että ulospäin näytän loisteliaalta, vaan minun on oltava sitä itselleni sisällepäinkin.
Tätä kirjoittaessa tuo kaksoisvaatimus kuulostaa mahdottomuudessaan älyvapaalta, mutta keskellä sosiaalista tilannetta en pysty riisumaan siltä jumaluudelta voimia pois vaan sen mahti kasvaa kasvamistaan.
Aatonaaton illalla ajoin yksin Kauneimpiin joululauluihin ja sain itseäni kiinni.
Sain minut katsomaan tilannetta ylempää. Seurailin sinnikkäästi itseäni kuin olisin häärännyt sormenpituisena nukkena jouluisessa nukkekodissani. Näin Marian osana elämäänsä, näin tämän joulun osana hänen monipolvista, raastavan jännittävää ja kaunista tarinaansa, ja katselin sen ylikin, mitä seuraavilla sivuilla odottelee.
Sain suhteellisuudentajua takaisin. Saan usein jumit pois tällä tavoin – katselemalla itseäni katossa olevan kärpäsen perspektiivistä, tai Jumalan, miten vain. Samalla saan itseni irti toinen toistaan absurdimpien yksityiskohtien ja suoritusten magneetista. Kunpa vain aina muistaisin niksini pakokauhun keskellä ja pystyisin pitämään kärpäsnäkökulmasta kiinni.
Jouluaamuna istuin vielä pihalla penkillä kädet sylissäni. Olin laittanut lyhdyt ulos, mutta jäin vielä yksikseni hetken aikaa.
Oli ihan hiljaista. Metsä oli vaiti, vihreä ja tyyni. Sumua oli yhä.
Sisään palattuani olin viimeinkin läsnä, kokonaan, sydän täynnä iloa siitä, että mahdollistin hauskan jouluyön elämän rikkomalle läheisellemme, sekä toiveikasta odotusta aaton ja joulupäivän uusista vieraista.
Seurauksena aaton kaksi kattausta eri vieraille ja tämän joulupäivän kolmas sujuivat ihanasti. Minä taisin kuin taisinkin täyttää mahdottoman tehtävän! Esiinnyin ja olin rento yhtä aikaa, täynnä rakkautta ja välittämistä lähipiiriämme kohtaan, sielu tulvien joulun ihmeitä ja syvyyttä. Silloin tällöin putosin omilta langoiltani, jokin suorittaminen tai väsymys täytti mielen, mutta nekin hetket tuntuivat oikeilta, latautumiselta, ja sain itseni kiinni taas.
Olen hämilläni. En ollut ajatellut, että ihan oikeasti pystyisin tähän ja että minulla olisi niin mukavaa.
Ehkä pystyn tähän vielä uudestaankin. Ehkä en stressaannu tietyistä ihmisistä enää, ainakaan paljoa. Ehkä luotan heidän pysyvän koiranpentuina itse, eikä minun tarvitse manata tauotta heistä hirviötä pois.
Nyt kun vain muistaisin, etten päässyt kaksoismaaliini tähtäämällä siihen vaan leikkimällä kärpästä elämäni katossa.
Aattoyönä puoliso heitti minut hautausmaan jälkeen yökirkkoon, jossa keskimmäinen ja tyttöystävänsä esiintyivät. Se oli yksi kummallisimmista jumalanpalveluksista, joissa olen ollut. Sen jälkeen pääsin nuorenparin kyytiin omaan autooni. Tunne oli hämmentävä. Autoni on ollut tämän loman ajan heidän käytössään, ja se tuntui heidän autoltaan.
Jollain tapaa tunne oli kuin arka, ujo ennustus. Seuraava sukupolvi on ottamassa ohjat jo käsiinsä, ja minun aikani on pikkuhiljaa siirtyä elämän takapenkille.
Aatonaattona 2024 kello 8.04
Äänetön kotini on taas yhtäkkiä täynnä ryminää ja räminää ja parikymppisten nuortenmiesten testosteronia. Joka puolelle ilmestyy kokistölkkejä, sain eilen syliini ison pyykkikassin, pöytäkeskustelujen koodaus- ja pelikeskusteluista en tajua höläsen pöläystä.
Kaikki lapseni ovat täällä kuin eivät olisi poissa olleetkaan, ja minusta tuntuu kuin jotain jännittynyttä ja pelokasta valuisi kaiken aikaa pois harteiltani ja haihtuisi ilmaan. Tämä on ihan rasvainen, esikoinen ilmoitti närkästyneenä etsiessään rasiaa lopulle pizzastaan. Ja tämä. Kolmannen hän kelpuutti. Kun haluaisin keskittyä johonkin omaani, keskimmäinen haluaa puhua kanssani jälleen tyttöystävän joululahjasta. Seuraavalla omalla hetkelläni esikoinen tulee selittämään, mitä on työkavereiden kanssa syönyt ja missä kaikkialla käynyt lounaalla ja millainen hänen työpäivänsä yleensä on. Yöllä heräsin siihen, kun hän kävi vessassa alhaalla ja itselleen ominaisesti sekä avasi että sulki ovet käyttämättä kahvaa tai siltä aina ainakin kuulostaa.
Hymy paisuu sisälläni. Rakastan sitä, miten lapseni itsestäänselvästi vain rymistävät lähelle ilman minkäänlaista epäröintiä siitä, etteikö heitä aina otettaisi vastaan, ja miten he yhä tönivät ja tuuppivat minua, rikkovat kontrolliani ja kääntävät minut kuin nurin. Jos joku olisi väittänyt näin minulle ennen kuin minusta tuli poikien äiti, olisin nauranut epäuskoisena – olen aina ollut pohjimmaltani aika itsekäs, kontrollinhaluinen, omista rajoista ja mukavuusalueesta kiinni pitävä, syntyperäinen kukkahattutäti. Sitten minä vain tulin poikien äidiksi ja sain kokea, miten valtava määrä rakkautta on nyrkeissä, muksauksissa ja jatkuvassa haastamisessa: siinä, että minusta tahdotaan ravistaa todellinen minä esiin, siinä, että mitä ikinä lapsi tekee, hän luottaa äidin olevan olemassa ja rakastavan.
Lapsuutensa aikana jälkikasvu onnistuu usein kaivamaan vanhemmistaan näiden kaikkein rumimpia ja raadollisimpia puolia esiin – puolia, joita ei ennen tiennyt olevan olemassakaan – mutta samalla he onkivat vanhempiensa sisuksista myös kaikkein kauneimmat ja jaloimmat puolet näkyviin.
Olen yhä miettinyt tiettyjä ihmisiä, joita aikoinaan autoimme isosti. Totta puhuen heissä hirviöllistä oli paitsi valtava avun tarve myös ihan puhtaasti hirviömäiset teot.
Muistan, miten puhelimessa sanoin, että anteeksi, nyt en oikein jaksaisi jutella, on myöhä yö ja minun on herättävä aikaisin. Tähän ei reagoitu mitenkään, sitä ei huomattu kuin en olisi sanonut mitään, puhetulva vain jatkui ja jatkui. Sanoin uudestaan. Ja taas uudestaan. Lopulta itkin. Aamulla sain puhelun katki, kun oli lähdettävä luennolle ja vietävä lapset hoitoon tai mitä sitten olikin. Toisella kerralla sanani kyllä kuultiin, mutta sitten niitä oli pakko vatvoa koko yö, niistä puhuttiin ja puhuttiin ja puhuttiin, minua ei päästetty pois, minun sieluani tongittiin ja sitä, miksi minä en nyt jaksa ja mitä tämä kertoo minusta ja meidän suhteestamme.
Nykyään nuo hetket kuulostavat pähkähulluilta. Napsautan pelin poikki saman tien. Jos minulle ei sovi nyt, minulle ei sovi nyt, olen pahoillani, hei hei, klik, ja sitten puhelin äänettömälle. Siihen aikaan en edes ymmärtänyt, että tällainen vaihtoehto olisi olemassa. En ollut tottunut asettamaan ihmisille rajoja. En ollut tullut edes ajatelleeksi, että ihmiskunnassa lähtökohtaisesti on aika nälkäisiä voimia ja tietyillä pelikentillä tehdään jokaikinen siirto, joka pystytään tekemään, ellei tule kova kovaa vastaan.
Heidän kykynsä olla kuuntelematta rajojani oli tietenkin oire, eivätkä he hyvin voidessaan kävelleet tällä tavoin ylitseni. Huonoina aikoina he tuntuivat kuitenkin tarttuvan minuun ja syövyttävän minut hengiltä. He eivät kunnioittaneet minussa mitään, he käyttivät minua surutta ja älykkäinä ihmisinä keksivät kyllä keinot, jolla kiertää kaikki asettamani esteet. Lisäksi he olivat minun kaikkein läheisimpiä ihmisiäni, ihmisiä, joiden kanssa en koskaan ole ollut tasavertainen vaan hyvin pieni ja heidän armoillaan. He kasvattivat minut manipuloitavakseen.
Kun katselen näitä kirjoittamiani sanoja, tuntuu yhtäkkiä kummalliselta, miten ikinä olen enää pystynyt rakastamaan ketään, luottamaan kehenkään tai tuntemaan lämpöisää, rentoa oloa kenenkään kanssa. Silti niin on käynyt.
Mietin, mitä tällekin jumaluudelle nyt haluan. Voisin sanoa, että huh, onneksi osaan nykyään pitää rajani. Oikeastaan tunnen kyllä surua siitä, miten kylmäksi ja välinpitämättömäksi he lopulta muovasivat minut.
Ehkä haluan vain todeta: minulle tehtiin väärin, mutta se siitä. En halua enää pelätä saman toistuvan. Aikoinaan pääsin jaloilleni siitä kaikesta, joten jos joskus sama vielä toistuu, pääsen luultavasti jaloilleni silloinkin.
Sunnuntaina 22.12.2024 kello 12.36
Saimme eilen kuusenhakuun pittoreskin joulumaiseman. Metsä oli paksussa lumessa ja äänetön.
Vain pieniä rapsahduksia kuului, kun isot lumihiutaleet koskettelivat luontoa.
Nyt kaikki valkoinen on poissa. Ulkona näyttää vetiseltä ja ankealta.
Tunnustelen jumaluutta, josta olen viime kirjeissä puhunut: avuntarvitsijoiden hirviöllistymistä.
Tätä jumaluutta en tahdo riisua kokonaan aseista.
Haluan yhä olla se, jonka tuntosarvet koskettelevat kuin itsestään muita ihmisiä ja tunnistavat hiljaisista signaaleista, että kaikki ei ole hyvin.
Haluan edelleen olla se, joka uskaltaa pysäyttää ihmisen ja kysyä, onko kaikki hyvin.
Haluan myös olla se, joka samastuu absurdeimpiinkin tekoihin eikä minulle mikään inhimillinen ole niin vierasta ja hirveää, etteikö sitä voisi ymmärtää ja etteikö siitä voisi löytyä jotain hassua tai kaunista.
En halua olla se, joka kulkee ihmisten rinnalla jatkuvana mukavana kanssakumppanina. En ole koskaan ollut tällainen. Sen sijaan haluan yhä olla se, jolle soitetaan, kun pää sekoaa ja tuntuu, että ei enää kestä.
Haluan olla myös se, joka uskaltaa sanoa: nyt riittää, näin ei voi jatkua.
En vain tiedä, miten sovittaisin nämä halut yhteen työelämän kanssa. Rakastan työtäni, mutta se imee minusta jatkuvasti mehut ja ajan niin, että minusta ei riitä mitään muille kuin perheelleni.
Ja juuri nyt käsittämättömän osuva musiikki erottui korviini. Keskimmäinen sammutti kaiuttimen lähtiessään keittiöstä mutta toisti silti ääneen kappaleen viimeiset sanat.
Kadehdi en niitä, jotka luotuja on kaksoiselämään. Joskus tuntuu, etten kunnolla saa eletyksi tätä yhtäkään.
Tämä on niin outoa, miten maailmankaikkeus tuntuu vähän väliä keskustelevan kanssani. Luen Juicen sanoja lisää.
Nieleskelen. Kyyneleet pursuavat silmistä.
Tiedän, mitä haluan, tiedän, miten vähään kykenen. Yksinäisyys sydämessä katkeriksi pisaroiksi tiivistyy. Siinä yksinäisyyden on seuraus, siinä on sen syy.
On suunnattoman lohduttavaa, että kummallisen näköinen, kalju, elämässään hankala ja eri sukupolvea oleva äijänköriläs on tunnistanut täsmälleen saman, minkä minä – tai ainakin hänen sanansa kuulostavat ihan siltä.
Tiedän, mitä haluan, tiedän, miten vähään kykenen – ja miten katkeraksi ja yksinäiseksi tämän sovittamattoman ristiriidan vuoksi voi ajautua.
Aion tulla viereesi uudestaan, poikki ikiroutaisen isänmaan. Vaikken koskaan luotasi poistunutkaan, tulen uudestaan.
Haluan saada sydäntäni takaisin auki muille ihmisille ja heidän auttamiselleen. Ei minusta edelleenkään todennäköisesti riitä heille, mutta en halua enää pelätä.
En halua pelätä ihmisiä siksi, että he saattaisivat tarvita apuani. En halua pelätä avuntarpeen hirviöllistymistäkään.
Tulen varmasti taas epäonnistumaan tai väsymään auttaessani jotakuta, mutta en tahdo enää jännittää kumpaakaan näistä etukäteen. Yritän murehtia jatkossa vasta sitten, kun näin käy.
On vain toivottava, että joskus satun olemaan oikeassa kohtaa ajan ja paikan avaruutta ja ihme saa minut katsomaan silmiin oikealla hetkellä ja sanomaan oikeat sanat. Ei ihmeitä aina tapahdu – mutta haluan sydämeni takaisin auki niiden tapahtumiselle.
Lauantaina 21.12.2024 kello 9.38
Yksi elämän suurimpia ja merkityksellisimpiä tekoja on saada auttaa jotakuta.
Keho tuntuu täyttyvän lämmöstä ja pyhyydestä, tunteesta, että saa tehdä jotain kaikkein tärkeintä ja oikeinta maailmankaikkeudessa. Sydän sykkii tyytyväisyyttä, että nyt, nyt, saan tehdä Jumalan työtä, tätä varten minut on luotu, tähän minut on johdatettu. Kunnianosoitus tuntuu herkältä, se, että toinen ihminen suostuu päästämään niin lähelle, tunnustaa ja paljastaa heikkoutensa ja antaa juuri minun auttaa.
Kun avun tarve osoittautuukin kaikilla mittapuilla kohtuuttomaksi, kun vuorokauden tunnit vuodesta toiseen eivät enää riitä, kun oma sielu ei vain kestä enää, kun auttaminen syö auttajan elävältä ja pakottaa hänet pelkäksi toisten ihmisten eksoskeletonkuoriksi – kun autettavat hirviöllistyvät – auttaja kokee ruumiillisen ja päänsisäisen uupumuksen lisäksi jotain paljon vakavampaa.
Auttaja menettää elämänsä merkityksen ja tarkoituksen.
Yhtäkkiä on muuttunut maailmankaikkeuden kannalta tyhjäksi olennoksi, pahuuden ruumiillistumaksi. Voi, miten julmasti Raamattu puhuu! ”Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. Minä olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin sairas ja vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa. Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen!”
Uskontoni tarjoaa tähän tietenkin myös syvän lohdutuksen. Juutalais-kristillisestä laista on tehty julma, ankara ja kohtuuton juuri siksi, että ylimielisyytemme karisisi, että ennen pitkää putoaisimme polvillemme ja lakkaisimme tuomitsemasta muita: että täyttyisimme tunteesta, että meitä rakastetaan kokonaan, juuri niin rujoina ja köyhinä hirviöinä kuin kaikkein heikoimmilla hetkillä olemme. Emme me viime kädessä pysty kantamaan toistemme taakkoja, tuskin edes omaamme.
Oma pedanttinen mieleni olisi silti halunnut auttaa. Olisin niin halunnut tuntea, että näkymättömät siivet räpyttelevät levollisesti selässäni ja kosketukseni toisi taikaiskusta toisille näön, kuulon ja hengen takaisin.
Yhden ihmisen ja pari pientä lasta yksiselitteisesti pelastimme, ainakin tietyiltä osin. Erään nenää saimme pidettyä jotenkuten pinnan päällä ja tuotimme hänelle valtavasti iloa. Eräästä… no, ei puhuta hänestä, sattuu liikaa. Luultavasti vain pahensin hänen asioitaan. Oli myös monia muita, joille saimme silloin tällöin olla enkeleitä. Jokaisesta jäin hädissäni myöhemmin miettimään, toimimmeko sittenkin oikein. Olisi pitänyt auttaa toisella tavoin. Ehkä auttaminen vain esti heitä seisomasta omilla jaloillaan. Olisi pitänyt auttaa paljon, paljon enemmän. Voi kun olisin käsittänyt silloin sen ja sen, minkä tiedän nyt. Samalla monista on jäänyt syvä lämmin tunne siitä, että sain olla mukana jossain tärkeässä.
Joku voisi sanoa, että ei ihminen ole velkaa kenellekään muulle kuin itselleen. Ne sanat valuvat iholtani pois ja jäävät lätäköksi lattialle. Ei maailma ole olemassa minun jatkeenani ja minua varten. Olen osa maailmaa ja tuhansin sätein muissa ihmisissä kiinni. Kaiken, mitä teen itselleni, teen myös muille, ja päinvastoin. Olen velkaa muille sen, että kannattelen heitä, kun tarvitaan, jotta minuakin ehkä jonain päivänä kannatellaan.
Omaa ylimielisyyttäni on, että ihan tosissani ja vakavasti kuvittelin pystyväni enkeliksi. Petyin suunnattomasti kuin lapsi, kun en osannutkaan lentää ja parantaa haavoja. Jotenkin, ajattelematta, ajattelin koko maailman olevan rikki ja että juuri minulla on vastuu kauhealla kiireellä korjata se.
Hohhoijaa. Kun tämän kirjoittaa, näkee heti, että ajatuksenkulkuni on ihan vinksahtanut. Miten ihmeessä olen luvannut itselleni olla jumala? Silti olen tällaisena onnistunut hääräämään melkein viisikymmentä vuotta ja tuntenut syvää syyllisyyttä ja epätoivoa, kun en pystykään korjaamaan kaikkea.
Pidän näkymätöntä meritähteä sormissani. Tämän vien nyt mereen.
Seuraava myrsky tuo sieltä taas kymmeniätuhansia. Opettelen kestämään sitä.
Torstaina 19.12.2024 kello 20.25
Rannassa oli ihan hiljaista ja tyyntä. Myrsky ja tuuli oli vaiennut. Tumma, päättymätön vesi lepäsi edessäni.
Nojasin uimatikkaisiin ja katselin käsittämättömän kaunista yötä.
Jääkannet olivat yöllä sulaneet teiden päältä. Askeleeni olivat rasahtaneet pimeässä, ja ääni oli saanut minut taas iloiseksi.
En ihan käsitä, miksi pidän askelteni äänestä niin paljon. Silloin vain yhtäkkiä aistin voimakkaasti olevani olemassa ja osa valtavaa, viiltävän kaunista maailmankaikkeutta.
Ehkä, tiedostamatta, muistan kaikuja ajasta, kun en pystynyt vuoteen kävelemään. Käveleminen tuotti saman kivun kuin synnytyksen ponnistusvaiheessa. Sen jälkeen jokainen kivuton askel on ollut minulle pyhä.
Sain tänään pari soittoa vanhoilta sukulaisilta siitä, miten paljon riemastusta, iloa ja hellyyttä perheemme valokuvajoulukortti on tuottanut. Nauru oli levinnyt heidän kasvoilleen jo ennen kuin kortti oli edes kunnolla kuoresta ulkona. Elämäni paras joulukortti, kehui tätini, joka on tosin sanonut saman aika monta joulua ennenkin. (En muistuttanut häntä asiasta.)
Sain takaisin kuin häivähtävän, ohikiitävän vanan ajasta, kun fammu ja puolison isoäiti olivat elossa eikä minun oikeastaan tarvinnut tehdä muuta kuin olla elossa ja silti näin heidän silmistään, miten olin heille taivaasta tipahtanut vapahtaja, pörröinen enkeli, joulun lapsi ja kevään toivo yhtä aikaa.
Olen miettinyt ihmisten auttamista.
Meillä on takanamme rankkoja vuosia, kun raahasimme toisia ihmisiä selässämme kivisiä peltoja pitkin. Emme puolison kanssa oikeastaan edes tajunneet, miten monia kannattelimme pinnan yläpuolella, miten painavia he olivat ja miten he olivat upottaa meitä jatkuvasti mukaansa. Se kaikki oli vain tehtävä, me olimme vasta opiskelijoita ja pojat pieniä, ja jotenkin se auttaminen liusui kokopäivätyöksi. En käsitä, miten opiskelijoina pystyimme myös rahallisesti auttamaan ihmisiä. Meidän valmistumisemme luisui yhä kauemmas ja kauemmas, oli lama ja työmme repaleisia emmekä olleet muutenkaan asennoituneet elämään niin, että pitäisi olla jokin säännöllinen palkkatyö ja rahaa ylipäätään. Ihmeitä vain jotenkin tapahtuu.
Alkusoittoa oli ollut jo monta vuotta, mutta täysi myrsky ja romahdus käynnistyi, kun esikoinen oli alle vuoden. Muistan ne yöt, kun lähdimme taas pimeään pelastamaan jotakuta, tai millainen vuosien taistelu piti käydä, että eräät lapset saatiin äidilleen takaisin, ja miten aina vain tuli jotain uutta ja uutta ja uutta, ja kun juuri joku oli selvinnyt, joku toinen romahti.
Se vuosi, kun odotin keskimmäistä ja hän oli vauva, oli kaikkein kauhein. Joka hetki tuntui kuin olisin kauhonut näkymättömässä suossa eteenpäin ja hoin itselleni, että jaksan vielä tämän päivän. Läheisemme oli vain pelastettava, eikä minulla ollut mitään käsitystä siitä, miten pidetään huoli omasta jaksamisesta.
Viimeisenä seisauksena pikkusiskoni ampui itsensä, kun odotin kuopusta. Se oli viimeinen. Kaikki kauhea loppui oikeastaan siihen, enkä tiedä, miksi. Pikkusiskoni itsemurha oli tullut täytenä yllätyksenä. Hänellä oli aina kaikki näyttänyt olevan erinomaisesti. Minä ja puoliso olimme eläneet yhdeksän vuotta kaaoksen myrskynsilmässä. Toki kaikenlaista oli myöhemminkin, mutta ne olivat joko normaalia elämää – työstressejä ja talonrakentamisen kurimusta – tai vain mitättömiä jälkijäristyksiä aiemmasta.
Olimme puolison kanssa kuin sielu auki auttamiselle koko ajan, valmiina rynnistämään apuun heti, kun kutsu tuli. Emme edes osanneet ajatella muuta. Ehdottomalle luonteelleni ei riittänyt, että teimme parhaamme, vaan jos se ei riittänyt, meidän oli raadettava miten pajon tahansa, jotta jokainen oli saatu kuiville ja hengittämään omin keuhkoihin.
Hävettää, miten nihkeä nykyään olen auttamaan ketään muita kuin omia lapsiani ja puolisoa. Lapsilleni olen kokovartalovalmiudessa singahtamaan 24/7-apuun missä ja milloin tahansa. Muiden kohdalla jokin minussa vetäytyy pälyillen kuoreen kuin kotilo, jos tulee pienikin epäilys siitä, että meitä tarvittaisiin.
Tietenkin autan läheisiä, kun tarve tulee, mutta nolottavan hitaasti. Laistan ensimmäisen tekosyyn tullen.
Jokin sammio tyhjennettiin sielustani pohjaan saakka niinä yhdeksänä vuotena, ja pintaan syöpyi reikiä niin, että auttamisen vesi tihkuu pois. Työssäkäyvä ihminen ei pysty irrottamaan aikaa ja jaksamista. On pakko jättää tilaa hengittämiselle. Näen myös nykyään ennakolta, mitä en enää kestä.
En enää ikinä halua välittää kenellekään aikuiselle ihmiselle vaikutelmaa, että me hoidamme hänen asiansa. Me voimme jonkin verran auttaa ja tukea ja tuoda iloa, mutta en halua kenenkään heittäytyvän meidän varaamme. En kestä enää olla kenenkään aikuisen ihmisen eksoskeletonina, ulkoisena tukirankana.
Lisäksi joka kerta, kun yritän auttaa nykyään jotakuta muuta kuin lapsiamme, maailmankaikkeus vetää minua näpeille. Tämä ei ole sinun tehtäväsi nyt. Auttavat tekoni esimerkiksi menevät ihan pieleen tai joku tulkitsee apuni jotenkin ikävästi. Vähintäänkin telon itseäni, saan pahasti tulehtuvan tikun kynsinauhaan tai jotain sellaista kaikenlaista ärsyttävää, millä maailmankaikkeus tapaa töniä minua pois vääriltä poluilta.
No, oikeastaan vain äitini oli se, joka heittäytyi syliimme. Toinen yhtä läheinen kamppaili itse sisukkaasti ja kynsin hampain ja tarrasi tiukasti köysitikkaisiin ja lähti kaupamaan ylöspäin heti, kun olimme kalastaneet hänet kuplivasta mudasta ja raahanneet hänet niille. Kolmas läheinen sitten poltti hänelle heittämiämme köysitikkaat, tai repäisi meidät mutaan ja istui päälle, mitä milloinkin. Muiden kuin heidän tilanteet olivat paljon helpompia mutta traagisia silloin aikoinaan.
En myöskään tiedä, oliko apumme oikeasti heille hyväksi. No, olihan se yleensä. Ainakin he itse olivat yleensä hyvin kiitollisia. Joissakin tilanteissa he olisivat voineet selvitä ilman meitäkin. Monista valinnoistamme epäilin kauhuissani myöhemmin, teimmekö oikein. Joidenkin kohdalla olisi pitänyt tehdä vielä niin paljon enemmän tai toisin.
Vaikka sen ajan päättymisestä on nyt kuusitoista vuotta, en edelleenkään uskalla sitoutua mihinkään aikataulua edellyttävään harrastukseen. Jos olisin sosiaalinen ihminen, minua ei harmittaisi aloittaa harrastusta ja sitten keskeyttää sitä, kun joku tarvitsisi apua, mutta satun olemaan ihminen, joka vie hampaat irvessä loppuun kaiken, minkä on aloittanut. Jokin minussa on yhä varuillaan. Ihan kohta. Ensi yönä. Huomenna. Puolen tunnin päästä. Kohta tulee varmasti kutsu, ja minun on syöksyttävä apuun, joten nyt täytyy pitää akut ladattuina. Ei saa antautua mihinkään, mitä ei voisi saman tien keskeyttää!
Minusta tuntuu, että minulla on jotain isosti kesken itseni kanssa, mitä tulee toisten ihmisten auttamiseen.
Avun tarvitseminenhan on yhdenlaista hirviöllistymistä, silloin siis, kun se avun tarve on valtava ja kohtuuton ja ylittää kaiken, mitä minä auttajana osaan ja ymmärrän ja jaksan. Pelkään todella, että apuani tarvitaan enkä vain riitä ja molemmat hukumme. Haluan kääntää selkäni jo valmiiksi niin, että tarvitsija ymmärtää ajoissa hakea apua muualta, sieltä, mistä sitä oikeasti saa.
Kyllä minä edelleenkin autan ihmisiä. Monia olen ihan innoissanikin auttamassa, ja näen paljon vaivaa. Silti hävettää ja pelottaa. Itsekkyys paisuu sisälläni. Haluaisin olla paljon parempi ihminen kuin jaksan olla.
Kai minun pitäisi vähitellen sopeutua siihen, että sota on ohi. Ei se näytä olevan alkamassa uudelleen, tai jos alkaisikin, ei tästä jatkuvasta varautumisesta ole todennäköisesti mitään hyötyä. Kulutan vain itseäni. Minun pitäisi keskittyä kaikkeen ihanaan elämässä.
Sellainenkin kummallinen vaihtoehto on, että joku voisi joskus auttaa minua. Ajatus tuntuu hämmentävältä. No, totta puhuen olen todella huono autettava. En vain luota millään.
Keskiviikkona 18.12.2024 kello 21.04
Minun pitäisi kääriä loput toffeet pieniksi elmukelmunyyteiksi, mutta väsähdin kesken. Oli ollut hauska ajatus taas tehdä niitä. Nyt ottaa päähän. Työ on pitkäpiimäistä ja ikävää.
Tauon paikka. Syön puuroa. Äänikirjakin päättyi, Sanaka Hiiragin Unohdettujen muistojen valokuvaamo. Saksin elmukelmua silmät kosteina sitä kuunnellessani.
Olen tänään taas pysähtynyt oman tarkoitukseni ääreen. Tuntuu niin kummalliselta, että maailmankaikkeus johdattelee minua kaikenlaisissa pienissä asioissa, ripottelee tielleni isoja ja pieniä enkeleitä ja ihmeitä ja käännyttelee minua suuntiin, joiden oikeutta en itse olisi tiennyt yhtään – ja jonkinlainen päämäärä tuntuu väikkyvän edessä mutta ei sitten kuitenkaan oikeastaan toteudu, kuin kurottelisin koko ajan tavoittamaan jotain, jota juuri ja juuri hipaisen mutta en koskaan pääse koskettamaan, ja välillä tuntuu, että oikeastaan etäännyn siitä vain etääntymistäni eikä minulla ole hajuakaan, mihin suuntaan pitäisi lähteä.
Aamupäivällä jatkoin työtä, jonka keikka oli saanut minut syksyllä hajalle. Lounastauolla kapusin kalliolle repaleisin tuntein, itseni täysin turhaksi kokien, yhtä aikaa itselleni ja maailmankaikkeudelle katkerana.
Kun istuuduin kalliolle allapäin, puoliso soitti. Ei hän ikinä sinne ole soittanut.
Hän sanoi, että minun pitää muistaa se pieni tyttö, joka pelasti tuhatjalkaisia.
Tyttö, joka pelasti tuhatjalkaisia?
Niin, se siellä hiekkakuopassa.
Hiekkakuopassa?
Ei kun ne olikin meritähtiä, hän sanoi.
Silloin muistin tarinan. Se taisi olla merenrannalla – ehkä – jonkin myrskyn jälkeen. Joka tapauksessa kymmeniätuhansia meritähtiä oli joutunut hätään ja kuivuisi kuoliaaksi, pääsemättä enää mereen, joka oli paennut kauas. Silloin pieni tyttö tuli ja alkoi yksi kerrallaan kantaa niitä takaisin kotimereensä.
Paikalle tuli mies, joka puisti päätä. Tuo on ihan turhaa, hän sanoi. Et saa ikinä niitä kaikkia vietyä takaisin. Meritähtiä on liian paljon, matka on liian pitkä. Työlläsi ei ole mitään merkitystä.
Tyttö poimi taas yhden meritähden syliinsä ja sanoi: On sillä merkitystä tälle meritähdelle.
En tiedä, mitkä minun meritähtiäni ovat. Kovasti kannan kyllä kaikenlaista pientä valtamereen ja toivon pelastavani maailmaa tai ainakin etten veisi niitä meritähtiä väärään suuntaan.
Tiistaina 17.12.2024 kello 19.15
Toivon, ettei kenenkään mieleen juolahtanut eilisen kirjeen perusteella, että väittäisin introverttien kiusaamisen olevan jollain lailla oikeutettua. Introverttien joutuminen järjestelmällisen närppimisen ja henkisen teurastamisen kohteeksi on mielestäni yhtä kammottavaa ja surullista kuin ennenkin.
Samaan aikaan ehdottomasti, ilman minkäänlaisia vastuuvapauslausekkeita kieltäydyn jakamasta ihmisiä hyviksi ja pahoiksi. Jako meihin ja muihin ei auta ketään eikä mitään, eikä se tee maailmaa vähääkään paremmaksi.
Kiusaavat ekstrovertit ovat hirviöllistyneitä mutta eivät hirviöitä: heidän reaktionsa on julma ja väärin mutta ei käsittämätön. Vain he ovat vastuussa kiusaamisestaan, eivät kiusatut, mutta kiusaajien teot eivät ole siinneet heidän sisäsyntyisestä erikoispahuudestaan vaan jostain, jonka jokainen ihmiskunnan jäsen löytää ennen pitkää myös omasta itsestään.
En myöskään hyväksy absoluuttisen vapaudu vankilasta -kortin ojentamista millekään ihmisryhmälle vain siksi, että he ovat joutuneet vainon uhreiksi. Uhriksi asemoiminen on yhteiskunnan vaarallisimpia positioita: koettu ”minua on kohdeltu väärin” -tunne on johdattanut yhteisöjä hirmutekoihin ja uskotellut yksilöille, että heidät on nyt menetetty.
Introverttien maksama hinta siitä, miten he ovat kääntyneet ihmisistä poispäin, on kohtuuton ja ansaitsematon, mutta he eivät myöskään ole olemassa yhteisössä passiivisina möykkyinä, joille vain tapahtuu asioita kuin salama kirkkaalta taivaalta.
…ja mitä ikinä tähän nyt kirjoitan, kuulostan siltä kuin sittenkin syyllistäisin introvertteja kiusaamisestaan. Miten ihmeessä saan tämän sanottua niin, ettei tätä ymmärretä väärin?
Nyt tiedän.
Se, mikä yllyttää tiettyjä ekstrovertteja kostamaan introverteille, piirtää – ei aina, mutta kohtalaisen usein – näkyviin vaikeasti tavoitettavan ilmiön: sen, missä sijaitsee introverttien hirviöllisyys. Itse kosto on väärin, siinä ei ole mitään hyväksyttävää, mutta silti se on olemassaoleva peili.
Introverttien toiminta on samalla ekstrovertille peili, jonka mukaan tämä ei olekaan maailman napa.
Introverttien keskittyminen omiin kiinnostaviin maailmoihinsa ei ole itsessään mitenkään väärin – tai ainakin kuulun itse tähän joukkoon, rakastan elämääni ja kaikkea sitä jännittävää ja rikasta, minkä kanssa näperrän yksin. On myös fantastista, miten moni ihminen uskaltaa olla oma nörtti itsensä ihmisjoukossa ja olla välittämättä toisten mielipiteistä, ei murehdi ulkonäköään eikä suostu asettumaan sosiaalisten kuvioiden irvokkaaseen karuselliin, jossa pyöritään samaa ympyrää kerran toisensa jälkeen. En myöskään halua rakentaa jonkinlaista oikeaoppisen sisäsiististi käyttäytyvän introvertin mallikuvaa. Jokainen ihminen on jollain lailla hiukan vinksahtanut, onneksi.
Haluaisin vain sanoa meille introverteille jotain tällaista: Toiset ihmiset eivät ole huojuvia puita eivätkä tukalaa hälinää näkökentän reunamilla vaan jotain paljon enemmän. Meissä on hirviöllistymisen riski, jos suljemme heidät aina näkökenttämme ulkopuolelle ja keskitymme pelkkään asiaan.
Maanantaina 16.12.2024 kello 20.33
Äsken olin keskimmäisen kainalossa sohvalla lötköttämässä. Hän söi porkkanoita ja katsoi omituista musiikkivideoita. Miten sitä muutenkaan parikymppinen sälli viettäisi lomailtaa. Juttelu vellosi omaa tahtiaan, katkesi välillä ja syttyi taas ihan muualta.
Poika tuli tänään meille ja on monta viikkoa.
Jokin hänessä saa minut aina pysähtymään hetkeen. Hän on ajan ja paikan avaruudessa niin läsnä, että saa minutkin vedettyä paikalle.
Ulkona tuulee ja myrskyää. Lumet ovat poissa, tiet jäisiä, kuperia kansia.
Viime kirjeessäni osuin vahingossa introvertin ihmisen kaksikasvoiseen traagisuuteen, siihen, missä minä olen päätynyt uhriksi ja syylliseksi vuorotellen mutta aina hyvin kipeästi. Sormeni osuivat erääseen henkisten hermoratojen solmukohtaan, ja olen tunnustellut sitä nyt.
Moni introvertti ihminen rakastaa yksityiskohtia, katoaa niiden taikamaailman sisään, uppoaa pohjattoman kiinnostavaan todellisuuteensa – ja monista ekstroverteista tämä on sietämätöntä.
Introvertin tavassa asennoitua maailmaan on ekstrovertin näkökulmasta jotain niin väärää, että maailma on väistämättä nyrjäytettävä takaisin. Introvertille on kostettava. Hän ansaitsee sen.
Totuus on, että introvertista hänen omat ajatuksensa ja puuhansa tosiaan ovat kymmenkerroin kiinnostavampia kuin toiset ihmiset ja ekstrovertti itse. Yleensä introvertti osoittaa jo pukeutumisellaan, elekielellään ja maneereillaan monenlaista piittaamattomuutta siitä, mitä muut hänestä ajattelevat – ja tiettyjen ekstroverttien on kuin väistämättä nostettava introvertti tikunnokkaan ja kiusattava tätä niin julmasti, että jatkossa tämä varmasti välittää, mitä muut hänestä ajattelevat.
Toiset ekstrovertit puolestaan unohtavat introvertin olemassaolon, koska tämä ei hypi jatkuvasti kasvoilla. Ekstrovertit kävelevät hänen ylitseen, eivät kuuntele, ota huomioon, tiedota. Moni ekstrovertti ohittaa välinpitämättömänä lahjakkaan introvertin huikeat työnjäljet, ei edes vilkaise niihin, sillä mitään sellaista ei ole ekstrovertille kunnolla olemassa, josta ei ole yhdessä pidetty meteliä ja vatvottu.
Introverttien kiusaaminen ja heidän päälleen käveleminen on säännönmukainen ilmiö sekä koulu- että työpaikoilla. Vaikka pitäisimme kiusaajia törkeinä syyllisinä, jonka tekoja ei voi oikeuttaa, silti kiusaamisessa oli jotakin ennustettavaa. Vaikka emme haluaisi myöntää tätä, jotenkin tapahtumienkulun näki jo ennalta introvertista itsestään.
Kirjoitan tätä nyt sekä uhrina että syyllisenä. Ei, en ole koskaan kiusannut enkä vainonnut ketään, mutta tiedän, miltä tuntuu, kun narujen järjestystä laatikossa pidetään tärkeämpänä kuin minua. Vaikka identifioin itseni introvertiksi ja koulussa tapahtui mitä tapahtui eikä edes kehoni saanut olla rauhassa, tunnistan ja ymmärrän reaktion, jonka omiin kiinnostaviin maailmoihinsa keskittynyt voi tahattomasti aiheuttaa toisissa ihmisissä.
Miten monta kertaa minuun on sattunut, kun tietyt vahvat ihmiset elämässäni eivät ole tulleet ikinä edes ajatelleeksi sitä, että toisen ihmisyyteen pitäisi pysähtyä. He eivät ole olleet introvertteja, mutta näitä ja heitä yhdistää toisten ihmisten asemoiminen yhdentekeväksi hälinäksi tai rasitteeksi. Voi, miten satuttavaa on olla itse se hälinä ja rasite! Jotain musertuu silloin ihmisessä, kuroutuu umpeen ja jättää elinikäisen arven.
Ja mitä tein tänään? Järkyttyneenä huomasin, että jääkaapissa vihanneslaatikko oli eilisessä siivouspäivässä vaihtanut paikkaa. Omena- ja tomaattilaatikko oli sen alapuolella ja puskisi kurkkuihin etyleeninsä. Nämä ovat väärin päin, sanoin närkästyneenä, tempaisin laatikot pois ja työnsin vihamielisesti oikeille paikoilleen.
Sitten katseeni osuin puolison naamaan.
Hän katsoi minua tietyllä ilmeellä. Sillä, joka äänettä ilmoitti, miten vähän hän pitää tästä puolestani mutta on pakottanut itsensä kestämään sitä.
En ollut osoittanut millään tavalla kiitollisuutta tai arvostusta siitä, että hän oli kuurannut jääkaapin. En ollut kysynyt, oliko hänellä jokin suunnitelma, kun hän laittoi laatikot eri päin. Hänellä oli ollut jokin erinomainen ajatus takana, näin sen hänen silmistään. En ollut edes yrittänyt suhtautua hienotunteisesti ja lempeästi siihen, ettei hän tiennyt etyleenistä eli oli erehtynyt. Olin vain ärhäkästi toiminut, sillä minua kiinnostaa jääkaappi ja ruuat, eli jokin aivan muu kuin puoliso ja hänen toiveensa, tunteensa ja ajatuksensa. Itsestäänselvästi jääkaappi oli myös minusta määräysvallassani, vaikka oikeasti se on yhteinen.
Ei hänen tarvinnut nyt sanoa mitään. Hänen ilmeensä kertoi tarpeeksi. Viimekertaisen kirjeeni vuoksi ensimmäisen kerran tajusin, mistä hän on puhunut vuosikymmeniä. Minä olen… sellainen, joka ei näe toisia ihmisiä ihmisinä vaan suhtautuu heihin häiriönä ja rasitteena. En ole aiemmin ihan oikeasti uskonut, kun hän on valittanut asiasta. Tämä sama minä on äärimmäisen katkera jouduttuaan saman kohteeksi.
Maailman kaikki introvertit ja asiakeskeiset sielut: meidän pitää kiinnittää enemmän huomiota toisiin ihmisiin, katsoa silmiin, pysähtyä, antaa toisten ihmisten häiritä, jos ei moraalisena velvollisuutena niin ainakin itsesuojeluna. Maailmassa ei ole pelkästään mekaniikkaa ja kausaaliketjuja, vaan siellä on tuntevia hengittäviä ihmisiä, sieluja, joilla on oikeus tulla nähdyiksi ja kuulluiksi.
Lauantaina 14.12.2024 kello 20.50
Urakoin tänään kenkätaloäitinä paketointisavottaa ja kuuntelin joululauluja. Kyynelehdin kaikkien pateettisten kohdalla.
Tyttö ilmaantui syömään keittiöön. Jaksaisikohan hän irrottaa juuttinaruja ja metallilankoja narunyörilaatikostani? En tulisi varmaan ikinä käyttämään niitä juuttinaruja tai metallilankoja, mutta muut narunyörit olivat tarranneet niihin isoksi solmuiseksi kasaksi, josta joka joulu ajattelen, että setvin ensi kerralla.
Hän irrotti ne möykystä. Hän pitää näpertämisestä ja yhtäkkiä ajautui lajittelemaan jokaikisen narunpätkän laadun, pituuden ja värin mukaan ja solmimaan ne siisteiksi tiukoiksi kiepeiksi. Siinä meni kauan. Juttelimme, kuuntelimme musiikkia yhteisessä joulun tohinakehrässä.
Hänen mentyään en hennonut avata niitä kieppejä. Käytin loppuihin paketteihin vain paperinaruja, jotka eivät alistuneet kiepitettäviksi.
Voi, miten pidän siitä, kun lapseni hääräävät reviirini sisällä eikä minua häiritse lainkaan! Jos joku muu olisi mennyt sörkkimään narulaatikkoani ja lajittelemaan aarteitani kysymättä, olisin repinyt hiukseni ja vajonnut maan alle kauhusta, minun olisi ollut pakko pidätellä itkupotkuraivareita ja siedettävä hammasta purren toisten käsittämätöntä tyhmyyttä eli sitä, että he eivät osaa lukea ajatuksiani eivätkä ymmärrä, mikä juuri minun tarpeisiini olisi oikea lajittelu- ja kieputtelutapa.
Tyttö olisi voinut kieputtaa narut miten tyhmällä tavalla tahansa, eikä minua olisi häirinnyt yhtään.
Jostain suupielen sivusta myönnän, että minun pitäisi opetella sietämään muitakin ihmisiä edes vähän samalla tavoin kuin perheenjäseniäni: kestämään väärin kieputettua naruja sekä kohtelemaan toisia ihmisiä tärkeämpinä kuin niitä.
Oikeastaan tiedän kyllä, mistä voimakas reaktio reviirilleni tulemisesta juontuu. Jotkin jumaluudet ovat niin isoja, että niiden voimia riisuessa on kuitenkin edettävä varovaisesti.
Lapselle tapahtuu jotain, kun elämän tärkeiden ihmisten mielestä narut – tai vastaavat – ovat tärkeämpiä kuin hän.
En tarkoita, etteikö minua olisi rakastettu lapsena. Valtava lämpö ja hellyys on ympäröinyt minua kaikista suunnista. Minun tarinani kipu ei juonnu tästä osastosta.
Kipu juontuu siitä, että liian usein muutuin heille sietämättömäksi roskaksi ja ärsyttäväksi häiriöksi, jos lajittelin narut eri tavoin kuin kaikki muut – tai halusin jotain muuta tai olin rikki ja hajalla ja eri kulmassa suhteessa elämään kuin he. Olin kapula rattaissa, joka oli potkaistava välittömästi irti, jotta vauhti pysyisi visusti yllä.
Eivät he tehneet tätä tahallaan. Heillä on omat kipunsa, jota on täytynyt viilettää kovaa vauhtia karkuun – ja minä olen lapsesta saakka ollut ihminen, joka kääntää kuin itsestään katseen niihin rattaisiin ja alkaa ojentaa sormea kohti juuri sitä, mistä kiikastaa. Ei kukaan pidä sellaisesta.
Nyt sain kun sainkin kaikki lahjat paketoitua. Hymyilytti, kun silmiin osui, mitä lukee edelleenkin lahjapaperilaatikon kyljessä.
Jahjapapereita.
Esikoisella meni pienenä aina J:t ja L:t kirjoittaessa sekaisin. Nyt hän on jo korkeakoulutettu ja töissä.
Puolisolla on vapaapäivä, ja hän ehdotti hoitavansa tänään ruuan. Otin hänen järkytyksekseen tarjouksen vastaan.
Jotain hyvin kireää ja ahdistunutta on valunut minusta koko päivän pois, solahtanut maahan ja haihtunut ilmaan. En ikinä huomaa, miten päivä päivältä alan kantaa koko maailmanpainoa harteillani ja olen ihan liian suuresta vastuusta kauhusta jäykkänä. Vasta kun puolisolla on vapaata yhtä aikaa kanssani, ällistyneenä huomaan, miten vakavasti olin taas mennyt ottamaan elämän ja ihan tosissani kuvitellut, että minun pitää yksin selvitä kaikesta.
Muutama päivä sitten tajusin, mikä minua on tämänvuotisessa joulussa häirinnyt ja miksi rakastamani joulupuuhat ovat tuntuneet vain rasittavalta suorittamiselta.
Hullunkurisesti minua risoo se, että poikani ovat tulossa kotiin niin pitkäksi aikaa.
Haluaisin keskittyä heihin! Haluaisin heittää koko joulun ikkunasta mäkeen ja olla vain lasteni lähellä, mennä heidän ehdoillaan, suostua ihan mihin tahansa. On ihan yhdentekevää, vaikka en saisi joulun joulua, kunhan aikuisten lasteni silmät katsovat minua täynnä äänettömiä sanoja, näitä: sinä muuten rakastat minua.
Kun tajusin tuon, on ollut hauskaa taas raataa joulua eteenpäin. Piti vain saada arvot järjestykseen.
Torstaina 12.12.2024 kello 12.15
Olen sairaspedissä.
Olen ollut kipeänä jo monta päivää, mutta nyt oli pakko jättää työt väliin.
Olen sairaana aina hauras ja hädissäni, korttitalo, jonka mikä tahansa tuuli puhaltaa nurin. Pääni haarukoi kauhuissaan maailmasta pelkkiä valkopaitaisten pallosyöttöjä, sellaisia kuin nyt kaikki tuhoutuu ja menetämme talon, kun tuloja ei tänään tule, arki romahtaa ja putoan pää edellä narulta, jossa olin niin taitavasti kulkenut rotkon yli, enkä koskaan enää pääse takaisin. Mieleni täyttyy myös kaikista niistä kauheista kerroista, kun ihmiset eivät ole uskoneet minun olevan kipeä tai ovat muuten tölvineet silloin, käsittämättä yhtään, miten syvissä vesissä kipeänä olen.
Tarvitsisin sairaspedissä jonkun tauotta taputtamaan selkään ja kannustamaan, että kyllä tästä selvitään ja asiat järjestyvät ja entä sitten, jos jotain meneekin vähän uusiksi.
Puoliso sanoi kerran, kun rahatilanne oli talon rakentamisen loppuvaiheissa karmea: jos pahin tapahtuu, meillä on silti toisemme.
Ne sanat lohduttavat minua yhä määrättömästi. Mitä siitä, jos kaikki kaatuukin. Mitä siitä, jos en osaakaan tätä elämää.
Ainoa, millä on mitään merkitystä, on se, että minua on rakastettu ja rakastetaan yhä. Sen rinnalla kaikki muu on yhdentekevää rojua ja pintahiekkaa.
Eilen illalla minua pelotti rannassa kauheasti. Olin työpäivän jälkeen taas kävelyllä. Pieni pakkanen puri nenää ja tuuli oli noussut. Aallot löivät rantaan ja pitivät meteliä, ja laiturin päälle oli jäätynyt liukas kerros.
Vesi oli laskenut ja ponttolaituri hyvin matalalla. Kapea luiska sille oli jyrkkä. Laskin sen takamuksella alas. En uskaltanut taiteilla luiskaa pitkin pystyasennossa.
Sitten istuin sydän hakaten laiturilla ja odotin saukkoa.
Oli mahdotonta erottaa aaltojen äänen yli, olisiko se täällä. Ensimmäisen kerran, kun kohtasin sen pimeydessä pari vuotta sitten, se läiskytteli ja polskutteli ihastuneena vettä siinä samassa kohdassa kuin mistä se eilenkin oli solahtanut veteen. Nyt ihan selvästi siellä polskutteli joku! Se ei vielä ollut huomannut minua.
Laiturin lautojen raot ovat aika kapeat… ei se varmastikaan pystyisi puremaan minua niiden raosta. Silti tuntui kauhealta.
Lopulta konttasin lähelle polskutuskohtaa ja laitoin kännykästä taskulampun päälle. Saukkoa ei näkynyt. Tuijotin valokeilan häiritsemää aluetta, siirtelin valoa. Polskuttelun ja läiskyttelyn ääni tuntui tulevan vellovan meren ja rantakivikon yhteispelistä.
Laitoin valon pois ja konttasin aaltojen metelin keskellä liukasta luiskaa ylös. Entä jos saukko sittenkin syöksyisi sivusta ja purisi minua käteen –
Olen ainoa, joka on koskaan kohdannut saukkomme. Muut ovat nähneet vain lumessa sen riemastuttavia jälkiä.
Sen hyökkäys on järkyttänyt minua, kuin peilistä olisi joku yhtäkkiä ojentanut kätensä läpi tälle puolelle.
Saukko ei ollutkaan vain hellyttävä olento, jonka puuhia seurata ulkopuolelta, vaan villieläin, joka tuli minun reviirilleni ja minä sen. Se sai alustan jalkojeni alla keinumaan ja tärähtelemään paitsi kirjaimellisesti myös kuvaannollisesti.
Silmissäni juoksee filminauhana kaikki ne kammottavat kerrat, kun elämässäni – Apulannan sanoin – hassusta tuli pelottavaa.
Kauheinta on, kun jokin äärimmäisen luova, kaunis ja ainutkertainen on mennyt yli: kun laatikon ulkopuolella laatikko katoaa yhtäkkiä kokonaan.
Eräs läheiseni oli yleensä ennen psykoosejaan kiinnostavin, hauskin, älykkäin koskaan, hän säkenöi, loisti, pursui ylimaallista valoa. Aika moni taiteilija tasapainoilee juuri tällä rajalla, minä olen aina tasapainoillut tällä rajalla – mutta hän meni yli. Voi, miten rakastin häntä! Olin vain lyömässä hänelle tahtia – ja yhtäkkiä katsoin hädissäni vierestä, kun vauhti kiihtyi kiihtymistään – ja hän oli syöksynyt rotkoon.
Minun taitaa olla paras palata takaisin yhdentekevien sitcomien pariin, etten vedä nyt ketään muuta perässäni pelkäämään mitä tahansa ja muistelemaan hirviöllistyneitä ihmisiä.
Mieleni on jo rakentanut kauhukuvia, miten kohta minulla on syöpä ja Alzheimer ja jalat kipsissä ja olen ihan haavoittuvainen ja riippuvainen muista ja vanhainkodissa ja kaikki hoitajat ja lääkärit vain äyskivät eivätkä usko mitään, katsovat minua pilkallinen ilme kasvoillaan, eikä kukaan ymmärrä minua. Nyt kun tämän kirjoittaa, tämä kuulostaa hullunkuriselta ja kaukaiselta.
Maailmankaikkeudella on tapana muotoilla elämääni oikeita kohtaamisia, jotka muotoilevat konkreettiseksi näyksi sen, mitä olen pyöritellyt mielessä paljon abstraktimmin. Hyväntuulisen, söpön saukon muuntuminen yön hyökkääväksi pedoksi on erinomainen esimerkki hirviöllistymisestä. Maailmankaikkeus on lahjakas käsikirjoittaja ja taitaa symbolien ja vertausten käytön.
Minä tulen menemään öiseen rantaan uudestaan ja uudestaan, niin kuin muumipeikon oli vain mentävä rantaan katsomaan mörköä. Tämä mörkö on onneksi vähän pienempi, ja sillä on viikset. Jonain iltana, pimeydessä, tulen kohtaamaan sen taas.
Keskiviikkona 11.12.2024 kello 20.51
Nyt, kun olen ärsyyntyneenä ja paatoksella puhunut yksin olemisen ihanuudesta, on aika kirjoittaa jotain Tove Janssonin kommentin loppuosasta: rakkaudesta.
Yksinäisyys on melkein kuin huvitus, mistä voi nauttia, silloin kun on rakkaudella siunattu.
Minua ujostuttaa ja arveluttaa puhua siitä, miten valtavasti elämässäni on rakkautta. Ehkä näitä kirjeitä tulee joskus lukemaan hyvin yksinäinen sielu, joku, jota ei rakasteta eikä ole koskaan rakastettukaan. Tuntuu, että nuoleskelen nautinnolla ja härnäävästi tikkukaramellia ihmisen edessä, joka ei voi kuin kaihoten ja katkerana katsoa leveilyäni.
Rakkaus on erottamaton osa hengitysilman kaltaista yksin olemista ja yksinäisyyttä, joten minun on kirjoitettava tästäkin. Lisäksi kokemukset siitä, että kukaan ei rakasta minua tai välitä minusta, ovat loppujen lopuksi ajatusvinoumia ja tunteita – ja tunteet huijaavat usein ja paljon. Ne sokeuttavat gorillalta.
Kyse on psykologisesta klassikkokeesta vuodelta 1999. Palloiluvideon katsojat laskivat pelistä valkopaitaisen joukkueen syötöt toisilleen. Videon loputtua katsojilta kysyttiin, näkivätkö he jotain epätavallista.
Emme, lähes kaikki vastasivat. Ettekö mitään? Ei, ei. Näittekö gorillan? Emme, he vastasivat ällistyneinä.
Sitten he saivat katsoa saman videon uudestaan. Kentän läpi oli kulkenut gorillapukuinen ihminen ja takonut rintaansa. Katsojat eivät olleet huomanneet mitään keskittyessään laskemaan syöttöjä: ihmisen aivot sulkevat huomiokeilastaan automaattisesti pois kaiken muun kuin sen, mihin keskittyy.
Jokainen löytää ympäriltään suunnattoman määrän vihamielisyyttä ja välinpitämättömyyttä, kun sitä keskittyy etsimään ja laskemaan kuin pallojen syöttöjä. Samalla jää huomaamatta maailman paras gorilla: ihmiskunnan rakkauden ja välittämisen ryöpytys.
Minua koskettaa joka kerta, kun havahdun ihmisten suureen tarpeeseen olla hyviä toisilleen ja auttaa tuntemattomia. Jokaisella Suomen paikkakunnalla on lukuisia järjestöjä ja seurakunta, jossa sadat ihmiset kuikuilevat toiveikkaina ympärille. Löytyisikö joku yksinäinen, jonka päivän saisi pelastaa ja jota ilahduttamalla saisi itsekin tuntea tehneensä omassa elämässä edes kerran jotain tärkeää?
Eivät he välttämättä ole sielunkumppaneita juuri omalle itselle, mutta he haluavat hyvää ja välittävät jokaisesta, ihan vain siksi, että jokainen on tunteva ja kokeva sielu, ihminen. Lisäksi maailma pursuaa ekstrovertteja, jotka ilahtuvat saadessaan adoptoida jonkun introvertin.
Hyvä puoli on, että yleensä nämä vapaaehtoisarmeijat ovat sosiaalisia ihmisiä. He jaksavat ja sietävät hemuleita, ihmisiä siis, jotka ovat intohimoisen kiinnostuneita vain tietyistä asioista mutta henkisesti kuolevat, jos se joku toinen on kiinnostunut ihan muusta. Seurallinen ihminen on taipuvainen kiinnostumaan samasta mistä ystäväkin.
Huono puoli on, että he ovat sosiaalisia. He tarvitsevat muutakin seuraa kuin introvertin, tai muuten molemmat kärsivät. Tämä on onneksi vain järjestelykysymys. On myös nieltävä heidän persoonansa ja erilaisuutensa, se, että he saattavat tiskata vaikkapa astiat täysin väärin, tai heilläkin on huonoja päiviä. Yksin jäävä alkaa herkästi maalata itseään nurkkaan tuomitsemisen siveltimenvedoin.
Tietenkin moni kaipaa jotain paljon valtavampaa rakkautta kuin tätä. Puolisonsa menettäneelle ihmiselle eläkeläiskerhon bingoilta kahdesti viikossa on olemattoman laiha lohtu – mutta se lohtu pitää silti sieraimet veden yläpuolella ja estää hukkumasta suruun.
Se, että saa lähelleen sielunkumppanin, jonka kanssa hengittää samaan tahtiin ja joka samastuu omiin rujoihin puoliin, antaa anteeksi ja jonka seurassa oma itse muuttuu parhaimmaksi versiokseen – se on ihme ja lahja, joka joskus elämältä saadaan. Ei sitä aina saa. Sitä paitsi sen lahjagorilla jää herkästi huomaamatta, jos keskittyy laskemaan vain elämän rakkaudettomia syöttöjä.
Minä sain sielunkumppanin, en siksi, että olisin ansainnut hänet, vaan minulle nyt kävi näin. Maailmankaikkeus on iskenyt elämääni kaikenlaista kamalaa mutta kirjoittanut tarinaani myös jotain niin kaunista, että sadut ja fantasiat kalpenevat.
Olimme kumpikin aikoneet pysyä loppuelämän erakoina. Tiesimme valmiiksi, ettemme sietäisi helposti toista ihmistä kovinkaan lähellä. Maailmankaikkeus päätti toisin. Kaksi erakkoa ymmärtää käsittämättömän hyvin toisiaan.
Mietin tätä viime yönä iho nukkuvan puolison ihoa vasten, kun syvä rentous ja kotona olemisen tunne tuntui hyrisevän jokaisessa kosketuskohdassa. Olemme olleet yhdessä teni-ikäisestä saakka, ja rakastumme toisiimme aina uudestaan, kaikenlaisten vihaamisten ja tyhmien tunteenpurkausten välissä siis.
Minä rakastan sinua niin kuin sinä rakastat sammalta, hän kerran sanoi minulle, ja se on kaunein koskaan kuulemani tunnustus.
Toisten ihmisten rakastaminen on aina kompleksista ja redusoitavissa kaikenlaiseen laskelmoivaan. Ehkä rakastan häntä pakahtumaisillani ihan vain siksi, että laumaeläingeenini käskevät hakemaan turvaa jostakusta. Sammal ei varsinaisesti pidä minusta huolta eikä hanki minulle ruokaa, mutta silti tulen sammalen näkemisestä ja koskemisesta suunnattoman iloiseksi ja täytyn ihmeen kokemisen tunteella. Miten jokin voi olla noin kaunista, noin täydellistä, noin ihmeellistä?
Rakkaudesta ja sammalista puhuttaessa minun täytyy sanoa myös… hmm. Tätä nyt ainakin pidän arveluttavana.
Uskonnollisena ihmisenä sieluani raastaa verille se, miten hirvittävää jälkeä vihapuheella Jumalan nimissä on saatu aikaan. Tuntuu, että putoan polvilleni ja haluaisin vain huutaa, huutaa, huutaa.
Uskonto resonoi kaikkein syvimmällä ihmisessä, se järisyttää herkimpiä sisuksiamme, se kääntää järkevän ja loogisen nurinpäin ja antaa askeleillemme merkityksen ja tarkoituksen – ja tätä on vaurioitettu käsittämättömällä hirviöllistymisellä, tuomitsemalla, manipuloimisella, jakamalla ihmisiä oikean- ja vääränlaisiin, oli sitten kyse seksuaalisesta suuntautumisesta tai siitä, mitä pukee päälle.
Erään asian haluan kuitenkin sanoa, yhtä lailla ateisteille kuin eri uskontojen edustajille ja niille, jotka ovat jossain näiden välitilassa. Maailmankaikkeudessa tuntuu minusta väreilevän jotain, joka haluaa hyvää kaikelle ja kaikille.
Hyvä ei välttämättä noudata vähääkään siitä, minkä ihminen ymmärtää hyvänä, mutta jotain täällä on. Jokin rakkaus ympäröi minua, kun kuljen yön pimeydessä metsän keskellä, jokin on mukana yksinäisimpinä hetkinäni. Jokin rakkaus pitelee minusta kiinni, tönäisee välillä ikävästi parempaan suuntaan, antaa minun kiukutella kanssaan. En osaa sanoa, onko oma uskontoni tai mikään uskonto oikeassa sanoittaessaan sitä rakkautta, mutta jotain syvää, kaikkivoittavaa hyväntahtoisuutta täällä on. Jokainen meistä tuntuu lähtökohtaisesti olevan rakkaudella siunattu ihan vain siksi, että olemme olemassa.
Tiistaina 10.12.2024 kello 20.24
Jos en olisi arvannut, kenet kohtasin äsken pimeydessä laiturilla, minulla olisi nyt löysät housuissa, sydänkohtaus koettuna ja elinikäiset yötraumat saatuna.
Tähdet tuikkivat taivaankaarella. Jokin iso kone kuului jyskyttävän niemen toisella puolella venesatamassa. Kuunvalo sai laiturin ohuen lumikerroksen kimmeltämään.
Muutama päivä sitten lahtea peitti jää, ei kovin paksu, mutta siihen ei saanut kädellä reikää.
Nyt jää oli kokonaan poissa. Musta kylmä vesi lepäsi tyynenä ympärilläni.
Seisoin laiturin reunalla mietteissäni.
Laiturin vieressä, lähellä rantaa kolahti. Ehdin nähdä, että jotain tummaa solahti veteen. Kuunvalo loisti aalloissa, ja arvasin jo.
Syvä hiljaisuus.
Yön iso olento nousi pintaan tolppien luona ja kähisi minulle pimeydestä.
Jälleen tuli täysi äänettömyys.
Sitten suoraan allani kumahti äänekkäästi, laituri keinahti jalkojeni alla, ja joku sähisi minulle jalkojeni välistä. Äänettömyys. Sitten uudestaan, hiukan eri kohdasta laituria. Ja vielä kolmannen kerran.
Se olisi voinut olla myyttinen merihirviö, sellainen jättikalmarin kokoinen, joka oli päättänyt syödä iltapalaksi yhden ponttonilaiturin ja Marian.
Jätin jalat täristen hyvästit saukolle ja tasapainoilin kapeaa laituria pitkin rantaan. Anteeksi häiriö. Tavataan taas ensi vuonna. Totta puhuen minusta on hiukan hauskempaa kohdata lumisia liukumäkijälkiäsi, kun käyt meidän kalliollamme.
Viikonloppuna korviini tuli yllättäen sama Tove Janssonin lainaus yksin olemisen huvituksesta, josta olen kirjoittanut täällä. Moona Laakso pohti samaa lainausta Naiset jotka etsivät suurta tuulta -tietokirjassaan, viisti sillä Virginia Woolfin ja monen muun naistaiteilijan parahdusta siitä, miten nainen tarvitsee oman huoneen voidakseen tehdä jotain suurta.
Tuntui lohdulliselta, miten määrätön joukko ihailemiani naistaiteilijoita on tunnistanut ja sanoittanut ihan samaa kuin mistä yritän täällä kirjoittaa. Heille kaikille toiset ihmiset ovat olleet merkityksellisiä, he ovat tehneet yhteistyötä, saaneet apua ja auttaneet, mutta yhtä kaikki: sen kaiken keskellä heidän on ollut pakko saada oma tila, oma huone, oma hetki, keskeytyksetön ja täysin omassa kontrollissa oleva pysähdys aika–paikka-avaruutta.
Meillä on oltava oikeus yksinoloon, repäisyyn pois sosiaalisista kahleista ja sen karuselleista, meidän on saatava astua sen kaiken ulkopuolelle katsomaan muita ja itseämme ulkopuolisen kulmasta – tai katsomaan jonnekin täysin muualle kuin muut.
Samaan aikaan kuulen korvissani sosiaali- ja kasvatusgurujen säikähtäneen kuoron: ihminen on ihminen vain osana yhteisöä, ihmisen ihmisyys muodostuu suhteessa toisiin ihmisiin, ihmisten on tehtävä yhteistyötä ja harjoiteltava sitä, ihmisten on saatava kaiken aikaa toisten ihmisten äänetöntä palautetta kyetäkseen ottamaan muita huomioon, kaikkea sellaista. Kuoro on tietenkin oikeassa, jos ei muuten niin siinä, että yksinäiset sooloilijat onnistuvat yleensä inspiroimaan korkeintaan toisia yksinäisiä sooloilijoita: muut tuhoavat heidän työnjälkensä välinpitämättömästi sillä sekunnilla, kun sooloilijat ovat poistuneet, sillä eivät ymmärrä niitä tai käsitä niiden arvoa. Minunkaltaisteni on opeteltava pitämään kädestä muita, vedettävä heitä perässäni, siedettävä yhtä askelta taakse astuessani kahta askelta eteen – ja sitä, että toiset vetävät minua maailmoihin, joihin päin en yhtään ollut ajatellut kasvaa ja joista käy epämiellyttävästi ilmi, että minun totuuteni ei ollutkaan ainoa oikea ja minä olinkin se, joka astui taaksepäin.
Ei näitä ääripäitä voi kai sovittaa yhteen muutoin kuin yhteen sovittamalla, vuorottelemalla. On myös kunnioitettava sitä, että toisen ihmisen tarve yksinoloon voi olla paljon suurempi tai pienempi kuin itsellä ja että se tarve voi olla polttava.
Introvertit kohtaavat käsittämättömän määrän niskojanakkelevaa välinpitämättömyyttä yrittäessään saada omaa hengitystilaa. Heitä heitetään ihmisten joukkoon teuraaksi sillä ylenkatseisella verukkaalla, että ryhmätyötä, avokonttoria ja sen sellaista vain pitää oppia sietämään.
Eivät niskojennakkelijat ole väärässä. Uusi ja erilainen kuormittaa aivoja, ja kun vain sinnikkäästi jatkaa työskentelyä melussa ja jatkuvasti häirittynä, tälle turtuu: aivot eivät enää käytä koko kapasiteettiaan melun käsittelyyn vaan solauttavat sen vakiuraan ja antavat riittävästi tilaa keskittyä asiaan.
Tällaisen argumentin edessä on vähän vaikea mennä tokaisemaan, että hyvä juttu, jee, mutta – anteeksi kovasti – tapan teidät.
Kun aivojen kuormitus käy liian suureksi, ne menevät vikatilaan. Silloin liskoaivot ottavat ohjaimet ja ratkaisevat asian hyvin yksinkertaisesti eli taistelemalla tai pakenemalla: aggressiolla, väkivallalla, paniikkikohtauksella, alkukantaisella piiloutumisella. Yksinäistä rauhaa kaipaava ihminen naksahtaa usein paljon pienemmästä sosiaalisesta kuormituksesta kuin muut, ja yleensä hän joutuu selviämään paniikistaan yksin ja häveten – ellei hän hirviöllisty ja käy muiden kimppuun – tai irtisanoudu, vetäydy kokonaan yksinäisyyteen ja syrjäydy.
Viime kädessä introvertti pelkää sosiaalisissa tilanteissa itseään, omaa pakokauhuaan tai asiatonta räjähdystään, tietäen jo kokemuksesta, että muiden on mahdotonta samastua ja nähdä etukäteen, milloin menevät introvertin rajojen yli.
Minkä määrän häiriötä introverttikin oppii alkukankeuden jälkeen sietämään? Mikä määrä saa sairastumaan tai sysää introvertin yhteisön ulkopuolelle? En tiedä. On ihan hyvä, että introvertit eivät saa sanella koko yhteisölle puhumisen pelisääntöjä ja halvaannuttaa samalla luovaa, pursuilevaa ihmissynergiaa – mutta heitä pitäisi ottaa enemmän huomioon. Heille pitää järjestää kalenteriin ja rakennukseen rauhan saarekkeita, joissa hengittää happea ennen uimisen jatkamista.
Mietin, mitä haluan näillä kirjeillä sanoa muille ja itselleni.
Ehkä olen jäsentämässä yksin olemisen tarvetta ja sanoittamassa sitä, jotta minunkaltaiseni saisivat työkaluja pysäyttää ihmisten läsnäolosta johtuva paniikki ja nauttia heidän läheisyydestään.
Minulla on jo näkymätön vasara ja taitaa olla hohtimetkin, mutta tarvitsen vielä sahaa, ruuvimeisseliä, porakonetta ja muuta. Tämä on tutkimusmatkaa niiden piirtämiseksi ilmaan.
Muuten, tänään lounastauolla juoksin mölisten ja vesuria vimmatusti huitoen puolison auton perässä. Sitten kaivoin puhelimen taskusta. Hänellä kesti kauhean kauan vastata.
Auton perässä oli iloisesti kolistellut latausjohto tietä pitkin.
Siinäkin oli taas jotain hyvin symbolista. Usein sosiaalisen kuormituksen jälkeen saa henkiset akut ihanasti yksinäisyydessä ladattua, mutta sitten kun lähtee taas ihmisten ilmoille, latausjohto kolisee nolosti perässä ja hävettää vimmatusti. On tärkeää ja ihanaa vuorotella yksin ja yhdessä olemista, mutta voih, kun olisi niin paljon helpompaa vain jatkaa yksin oloa.
Sunnuntaina 8.12.2024 kello 12.18
Piparkakkutaikinastani tuli täydellisempää kuin milloinkaan.
Yleensä on työn ja tuskan takana, että saan edes yhden kerran pellille saakka herkät enkelit, tietäjät sauvoineen ja pyrstötähdet, joita on pittoreskisti kerätty fammuni suureen, soikean malliseen yhteismuottiin. Itsenäisyyspäivän illalla sain koko tämän kokoelman tehtyä taikinasta viidesti – enkä onnistunut edes polttamaan siipien kärkiä tai sauvanpäitä uunissa. Ne eivät paistuessa levinneet omituisen muotoisiksi tai kuplineet jostain kohtaa säädyttömästi.
Tänään keräsin kaikkein täydellisimmät enkelit, tietäjät ja tähdet jouluaaton piparkakkupurkkiin, täynnä mielihyvää siitä, miten paljon iloa ja kosketuksen tunnetta tulisin jouluaattona tuntemaan poimiessani muutaman näistä käteeni, viivähtäessäni hetken joulun ihmeen keskellä, fammun rakkaus sydämessäni paisuen.
Kun olin juuri saanut ison purkin täyteen – määrä oli kuin etukäteen oikeanlaiseksi mitoitettu – tapahtui jotain.
Ehkä sanoin jotain tytölle, huomioni jotenkin herpaantui, ja purkki heilahti käteni liepeillä.
Purkki paiskautui lattialle kylässä olleiden koiranruokakulhojen päälle.
Lattia oli täynnä murskautuneita piparkakkuja. Purkkiin jääneistä yksikään enkeli, paimen tai pyrstötähti ei säilynyt ehjänä, ei edes tunnistettavana. Vain muutama tavallinen kuusi ja sydän säilyi.
Jouluaaton täysi piparkakkupurkki kutistui pelkäksi pohjalliseksi.
Vai niin.
No, hiukan itkettää, ei kosketuksen tunteesta niin kuin olin haaveillut vaan siitä, että menetin sen. Näin maailmankaikkeus sitten päätti, joten tämä otetaan vastaan. Hmph. Kyllä tämä kohta naurattaa. Ehkä huomenna. Tai aattona.
Sitten toiseen asiaan. Olen potenut kauheaa syyllisyyttä siitä, että olen kutsunut aiemmin näissä kirjeissä joitakuita ihmishirviöiksi. Huolimatta lukuisissa vastuuvapauslausekkeista ja kokonaiskontekstista eli siitä, että hirviö-teema on vain jatkoa lapsuuden unelleni, jolla olen yrittänyt sanallistaa ihmisten synnyttämiä jännitteitä minussa, tässä on jotain väärää.
Joidenkuiden kutsuminen ihmishirviöksi saa kontekstin reunojen saumoista pursuamaan ihmisten jakamista meihin ja muihin: meihin hyviin ja noihin pahoihin. Tällainen ajattelutapa on täysin Marian vastaista. Se rikkoo perustaltaan rajusti sitä, mitä minä olen ja miten suhtaudun toisiin ihmisiin.
Toisissa ihmisissä ei koskaan ole mitään, mihin en lopulta samastuisi. Aina kohdatessani uutisissa tai fiktiossa ihmissielun, jonka toimia ensialkuun on täysin mahdotonta käsittää – sadistisia ihmisiä esimerkiksi, tai muulla tavoin yhteiskunnan ihmishirviöiksi nimittämiä – pysähdyn. Etsin niin kauan että löydän itsestäni sen saman sadistin. Ihmisyyden päätähuimaavan suuressa kirjossa ei ole mitään, mitä piirteitä en lopulta saisi kaivettua jostain itsestäni. Tämä on sivuelämäni taiteilijaprojekti: minun on kyettävä taiteentekijänä ja teatterissa samastumaan ihan keneen tahansa, kiinnittämättä mitään huomiota tabuihin tai siihen, keihin on soveliasta samastua. Minä olen lopulta koko ihmiskunta, niin kuin jokainen meistä on.
Näissä kirjeissä yritin aiemmin sanallistaa hyvin vaikeasti sanallistettavaa olevaa ilmiötä puhumalla ihmishirviöistä, mutta epäonnistuin. Mukaan tuli vääriä reunamerkityksiä. Olen sittemmin hakenut mielessäni oikeita sanoja, mutta lopputuloksena on ollut jotain kankeaa. Tietyt ihmiset ovat suorittaneet minulle ja elämälleni hirviöaktin, jotain sellaista.
Taidan jatkossa puhua hirviöllistymisestä. Tietyt ihmiset ovat hirviöllistyneet minulle.
Kuulostaa oikealta, juuri siltä, mitä aiemmin yritin sanoa.
En lähde nyt peukaloimaan aiempia kirjeitä ja vaihtamaan niistä sanoja. Kirjeet on jo laitettu näkymättömään kuoreensa, postitettu maailmalle.
Jos olette närkästyneet ihmishirviöiksi nimittämieni ihmisten puolesta, en voi puolustautua muutoin kuin sanomalla, että vasta hapuilin oikeita sanoja etsiessäni.
Sitten kolmanteen asiaan. Juuri nyt on hiukan eksynyt olo.
Viikonloppu on ollut täynnä ihmisiä – ja ihania hetkiä heidän kanssaan, syvällisiä keskusteluita ja silkkaa hölmöilyä. Silti sieluni on karannut minusta tai minä sielustani. En ole ihan kokonainen. Olen liian paljon teeskennellyt Mariaa sen sijaan, että olisin ollut Maria.
Kunpa saisin tämän taipumuksen muuttumaan itsessäni. Kunpa pysyisin kokonaisena toisten ihmisten läsnäolosta ja sosiaalisten tilanteiden pysäyttämättömästä hektisyydestä huolimatta. Kunpa olisin silloin myös itselleni läsnä, en vain toisille ihmisille.
Olen tähän mennessä arvioinut itseäni sosiaalisissa tilanteissa ulkoapäin ja ollut lopputulemaan joko hyvin tyytyväinen tai ollut hukkua häpeään ja epäonnistumisen kokemukseen. Haluan tälle vastapainoa nyt. Haluan katsoa sisältäpäin, millainen olo minulla on.
Mutustelen tätä kirjoittaessani rikkinäisiä piparkakkuja. Taitaa olla enkelin selkä, joka on nyt menossa. Tai ehkä se on paimenen vatsa. Tunnistettavat muodot katoavat hajotessa.
Oi! Enpä tullut ajatelleeksi, että piparkakut voisivat olla näin syvällisiä. Kun ihminen menee sielustaan rikki, hänen hahmonsa jollain tapaa häviää – niin kuin piparkakku mäsähtäessään maahan. Ihminen kadottaa itseltään oman tunnistettavan olemuksensa.
Pohjimmiltaan piparkakku maistuu aika samalta, on se tunnistettava hahmo vai jotain rikkinäistä. Minulle ei kuitenkaan riitä, että olen elämälle epämääräistä taikinaa. Haluan tuntea oman muotoni, olla olemassa hahmona, jos en herkkänä enkelinä niin ainakin piparkakkuakkana.
Itsenäisyyspäivänä 2024 kello 14.08
Kalliolla näytti eilen ihan itsenäisyyspäivältä.
Metsässä lepäsi äänettä valkoisen, harmaan ja tummanvihreän tuhansia sävyjä. Ylleni kaartunut taivaankansi oli pehmeänharmaa. Kuurapeite oli piirtynyt hyvin kauniisti pienimpiinkin yksityiskohtiin.
Maisema oli juhlallinen, ankara ja ylpeästi vähän katkera.
Kotiin kääntyessäni hätkähdin. Samassa suunnassa, missä edellisenä päivänä oli varjo-Maria heilutellut minulle männynlatvasta, oli taivaalla iso, naurava suu.
Taivaan ylväänharmaaseen pilvipeittoon oli auennut nauravan suun mallinen suuri rako – ja siellä hohti kesänsininen taivas. Muutama pullea poutapilvi purjehti kaukana sen sinessä uimarantapäivän oloisesti.
Täyteen, yhtenäiseen, harmoniseen maailmaan oli auennut lovi täysin toiseen todellisuuteen. Synkän alkutalven keskelle oli yhtäkkiä raottunut aukko kesän kuplivaan riemuun.
Tältä minusta taide tuntuu, mietin, sellainen taide siis, joka iskee suoraan rintakehään. Suorittamisen ja arjen harmauden keskellä taide aukaisee varoittamatta ja pähkähullusti raon täysin toiseen todellisuuteen ja totuuteen.
Ei itsenäisyyspäivämaailmassa mitään vikaa sinällään ollut, mutta täytyin kihelmöinnistä. Taide kääntää kaikenlaista nurin, rikkoo totuttua, keikauttaa pois suorittamisen urasta, ja rakastan, rakastan sitä. Ilman sitä en jaksa.
Taivaansuu sulkeutui vähitellen, minä kapusin kalliolta alas jatkamaan työpäivää.
Nyt keskimmäinen ja tyttöystävänsä ovat meillä, viettävät täällä pitkän viikonloppunsa. Tarkalleen ottaen juuri nyt he ovat muualla.
Kyläilijät täyttävät kehon adrenaliinilla ja saavat miellyttävän kihinän kehoon, mutta samalla on varottava.
Hinta on usein liian kova maksettavaksi, sekä kuvaannollisesti että kirjaimellisesti. Aivoni tarvitsevat viikonloppuisin tasaantumista, sitä, että niitä ei pommiteta ärsykkeillä vaan ne saavat vaeltaa omassa tahdissaan. Jos en anna niille rauhaa, yksinäisyyttä ja keskittymistä omiin maailmoihini nyt, ne ottavat omansa arkiviikolla – ja työni on täysin riippuvaista luovuudestani. Sen kanssa on ollut pakko oppia nöyräksi. Luovuutta ei pakoteta eikä käsketä, se mursertuu suorittamisesta.
Sitä paitsi muutun nopeasti hirviöksi muille ihmisille, jos aivoni eivät saa rauhoittua. Alan närkästyä ja raivostua älyvapaista asioista, kiihdyn mitättömistä epäkohdista, itkeskelen, loukkaannun mistä tahansa ja takerrun kaikkeen. Myöhemmin en voi kuin äimistellä, miten ihmeessä tuo kaikki oli minusta niin hengentärkeää.
Usein ihmettelen, miten kummassa sosaaliset, kaikki vuorokautensa toisten kanssa viettävät ihmiset selviävät arjestaan. Minä en saa ajateltua mitään loppuun, kun täällä on kyläilijöitä. Juttelu ja hengaaminen on ihanaa ja hauskaa, mutta on valtavan kuormittavaa muistaa samalla sellaisia asioita kuin mitä valmisteluja pitikään tehdä ruokien eteen tai mitä sellaisia talohommia, joita ei arkiviikolla voi tehdä, oli tarkoitus häärätä, ja joululahjoissakin oli jotain kesken ja kiireellistä, että kaikki tulee kuntoon aattoon mennessä.
Tätä kirjoittaessani näen mielessäni kymmenien seurallisten ihmisten päänpuistelut ja säälin. Ravistelen sen nyt tästä pois. Jossain kohtaa on ollut pakko hyväksyä, että ei: en minä ole samanlainen kuin monet muut, eikä tässä ole mitään hävettävää. Ärsyketulvan sietokyky on ollut minulla aina kehno. Tällainen olen.
Aika pitkälti sosiaalisissa angsteissani on kyse ihan puhtaasti kognitiivisesta kuormittumisesta. Minä olen se, joka ajattelee lähtökohtaisesti laatikon ulkopuolelta ja huomaa sadat luovat, tajunnanräjäyttävät mahdollisuudet, joita muut eivät hämmästyksekseni rekisteröi lainkaan ennen kuin olen nostanut ne esiin. Aistin ja tunnen kaikessa niin valtavasti kaikkea, että jossain kohtaa tulee raja vastaan.
Se, mitä minun pitäisi opetella, on käsivarrenmitan ottaminen ihmisiin ja seurusteluun, tietynlainen ohi katsominen. Ei aina tarvitse porautua niin syvälle kuin automaattiasetuksena lähden porautumaan. Emännöinnin yksityiskohtien pitäisi häälyä jossain näkökentän laitamilla ja tulla vastaan itsekseen, sen sijaan, että koetan kiivaasti keskittyä sekä niihin että toisiin ihmisiin.
Keskiviikkona 4.12.2024 kello 19.49
Pieni pakkanen puri nenää. Salaisella kesken-työpäivää-rukouksellani aurinko säkenöi kallion kuuraisessa sammalsaaristossa. Taivas hohti sinisyyttä.
Kun lähdin kotiin päin, männyn latvassa oli yhtäkkiä Maria.
Se oli varjoni. Se oli ihan saman kokoinen kuin minä, ei venynyt eikä litistynyt. Se heilutteli minulle iloisesti männyn oksalta.
Kun odotin Tokmannilla postipakettia, katselin kassajonon ihmisiä.
Oman paikkakunnan halpakaupassa oli paljon vaikeampaa suhtautua ventovieraisiin yhtä syvällisesti kuin mitä eilen koin isossa kaupungissa, keskiajalta periytyvien katujen vilinässä.
Nämä ihmiset näyttivät yhtä tylsistyneiltä kuin miltä minusta tuntuu yleensä kassajonossa. Katseet olivat tyhjentyneet omiin ajatuksiin. Tänne on tultu suorittamaan, ei fiilistelemään.
Kassarouva selvitteli pullean naisen joulusukkaostoksesta, olivatko sukat oikeasti tarjouksessa vai eivät.
Pullero nainen oli hyvin kaunis.
Hän tuntui eksyneen pikkupaikkakunnan Tokmannille tonttujen puuropadan ääreltä tai Hobittilasta. Hänen ystävällinen hymynsä teki kassajonostakin jollain tapaa sadun.
Sukat olivat tarjouksessa.
Eilen tavoitin jotain tärkeää, mutta se tuntuu haipuvan pahasti jo pois. Aivoni luiskahtelevat tutulle uralleen nyrpistelemään nenäänsä sille ja tälle ja tuolle.
Yritän pitää kiinni ainakin tunteesta, miten harvinaista on, että olen saanut sekä toteuttaa itseäni työssä että kasvattaa lapsia. Sain vielä tämän talonkin, jota olen halunnut kiihkeästi pienestä asti, ja elän keskellä sielunmaisemaani, merta ja satumetsää. Minulla on tilaa hakea itseäni, töitä on, ja minulla on monia kontakteja useisiin työyhteisöihin.
Nämä kaikki luisuvat jatkuvasti itsestäänselvyyksiksi. Aina pitäisi olla jotain enemmän, itsensä toteuttamista, rahaa, työyhteisöä, mainetta, aikaa läheisille, aikaa ja jaksamista taiteelle ja harrastuksille tai mitä tyytymätön mieleni keksiikin nostaa tikunnokkaan.
Taiteeseen pitäisi suhtautua asenteena, katseena, ilona ja tapana hengittää todellisuutta, ei ansaintakeinona, jolla en ansaitse.
Tänään illalla tyhjensimme harmaavesisuodatinta. Työ on likaista ja sotkuista, tekninen tila riipin raapin.
Se on jäänyt rakennusajan jäljiltä sekasortoon. Kaikki toimii, joten tämä on saanut riittää. On pakko valita taistelut.
Märkien, likaisten asioiden käsitteleminen tuottaa minulle usein vaikeuksia, tietyistä syistä. Nyt viemärivettä loiskahti kasvoillenikin, mutta en antanut katseen värähtää. En antanut ilmeeni vetäytyä kireään irvistykseen.
Toisinaan lapioin harmaavesisäiliön haisevia puruja kottikärryyn jotain muuta ajatellen, suoritan vain, sen enempiä tuntematta. Toisinaan tekee hyvin vaikeaa. Silloin sisälläni joku pieni alkaa huutaa pohjatonta, sammumatonta huutoa, silloin, kun traumat äidistäni pulpahtavat taas pintaan.
Nyt annoin itseni katsoa sitä kaikkea, tunnustella, tuntea. Pakotin itseni kohtaamaan lian, pysähtyä siihen, tuntea, että pohjimmaltaan se on vain värejä ja muotoja, ei mitään sen vaarallisempaa. Entä sitten, että äitini oireili jättämällä siivoamatta ja lopulta isoja valkoisia kärpäsentoukkia alkoi ryömiä ruokapöydällä porsaankyljyksissä, kun minä nieleskelin vieressä uusia porsaankyljyksiä?
Tekninen tila oli taas ihan täynnä nuhruisia hämähäkinverkkoja, likaroiskeita ja kompostoivien vessojen turvepölyä. Jokaisessa kolossa lymyili peukalonpäänkokoisia hämähäkkejä. Pesin niitä muutama vuosi sitten pois ja menin ihan paniikkiin. Paksuja isoja hämähäkkejä juoksi kasvoillani ja hiuksissani, niitä hyökkäsi jokaisesta nurkasta päälleni, ja sen jälkeen pelkäsin kellariin menoa monta kuukautta. Puoliso sai siivota.
Kun harmaavesisuodatin oli saanut uudet puhtaat purut, otin rätin ja aloin pestä.
Ei minulla nyt ole aikaa laittaa siellä kaikkea kuntoon, mutta nämä verkot ja roiskeet otan nyt. Laitan rätit ojennukseen, ämpärit sisäkkäin. Mustia, ruskeita ja vaaleanruskeita hämähäkkejä juoksenteli kauhuissaan, mutta en irvistellyt, käteni ei alkanut täristä. Hämähäkkejä ne vain ovat. Ne pitävät kovasti harmaavesisuodattimen pikkukärpäsistä. Teen tämän nyt, otan vastaan.
Eilen illalla piirsimme tytön kanssa zinen, minisarjakuvakirjan. Keskityimme siihen lomittain, tarina muotoutui itsekseen, ja siitä tuli pähkähullu. Myöhemmin keskimmäinen soitti pimeältä kävelylenkiltään ja lörpötimme myöhään yöhön.
Tiistaina 3.12.2024 kello 18.54
Olin tänään työkeikalla, josta olisin voinut maksaa.
Jos satun tekemään töitä taiteilijoiden kanssa, sukat alkavat pyöriä jaloissani ja tuntuu, että sieluani huuhdellaan valolla ja olen päässyt kotiin. Niinä hetkinä rakastan työtäni, joka heittää minua silloin tällöin taiteen pariin – sillä erotuksella, että minä saan siitä kohtaamisesta asiallisen palkan mutta korkeakoulutetut kuvataiteilijat tienaavat keskimäärin vähemmän kuin jos eivät olisi opiskelleet peruskoulun jälkeen yhtään mitään.
Menin pitkästä aikaa loppumatkan bussilla ja tuntui, että olen ulkomailla.
Kaupungissa oli hiukan lunta ja hyvin kaunista, ja maailma tuntui yhtäkkiä valtavalta ja tuoreelta.
Muistan, miten joskus opiskeluaikoina bussimatkat ja jatkuva ventovieraiden keskellä olo oli raskasta hälyä, joka väsytti ja jota piti vain sietää. Nyt olen ollut niin pitkään itsekseni metsän keskellä, että hengitin sisääni kaupungin ja matkan satoja aistimuksia ja seurasin uteliaina satoihin eri suuntiin kulkevia vieraita ihmisiä.
Kohtasin pienen siivun lukuisten ihmisten elämää, häivähdin niissä ja sitten katosin. Kukin heistä on keskellä omaa täyttä elämäänsä, kaahottaa omaa polkuaan, joka risteilee uusien ja taas uusien ihmisten kanssa, myös minun. Se kaikki tuntui yhtä ihmeelliseltä kuin katsoessa tähtitaivasta, jonka loppumattomaan syvyyteen voisi pudota pää edellä sisään.
Tien yli juoksi pitkä nuorimies, jolla oli musta villakangastakki ja tupsupipo. Hän näytti siltä, että olisi ollut hauskaa pysäyttää hänet ja vaihtaa muutamia sanoja.
Bussissa vapaita paikkoja oli vain kasvot pois menosuunnasta, joten eteeni avautui matkustajien koko näyttämö. Bussikuski ajoi suvereenisti kuuttakymppiä neljänkympin alueilla, kun vilkaisin eteenpäin.
Välikössä oli nuori äiti vauvanvaunujen kanssa sekä mummo rollaattorilla. Mummolla oli Marimekko-takki. Hän ja nuori äiti olivat vaihtaneet pari sanaa, kun äiti nousi matkaan, ja sitten he olivat vain vaivautuneen näköisinä hiljaa.
Sisään astui vanha pappa, hänkin rollaattorin kanssa. Bussi lähti liikkeelle ennen kuin hän oli istunut, ja pappa lähti tahtomattaan käyttävällä taaksepäin. Hän haki tasapainoa nykäisevin, kömpelöin tasahypyin ja sai kauhistuneena rollaattorista kiinni.
Kun hän sai lopulta istuuduttua, hän huomasi minun katselevan. Hänen kasvoilleen nousi tahdoton, kiusaantunut virnistys, sellainen, joka tulee, kun ei muutakaan hävetessä voi.
Hymyilin hänelle ystävällisesti. Koko loppumatkan välttelimme tukalasti toistemme katsetta.
Oman autoni yksinäisyyteen päästyäni mietin. Olin ajatellut kirjoittaa teille vielä muutamasta hirviö-koiranpennusta, sellaisista ihmisistä siis, jotka ovat tuottaneet minulle kipua ja joiden vuoksi suhteeni yleisesti ihmisiin on mennyt rikki.
Ehkä sellainen lähestymistapa on sittenkin väärä, tai ainakin nyt se tuntui väärältä. Kaikkeen siihen kipuun keskittyminen suurentaa sitä, vaikka sitä joskus onkin ihan hyvä työstää ja käsitellä.
Viime kädessä toisten ihmisten välttely henkisten haavojen pelossa on omanlaistaan OCD:ta, pakkoneuroosia. Pakko-oireista kärsivä yrittää niin pakonomaisesti välttää vaarallisia asioita – asioita, jotka aidosti ja todella ovat vaarallisia – että eivät saa elettyä elämää.
Eräs läheiseni tarkistaa hellanlevyjä ja oven lukkoa tuntikausia ennen kuin pääsee lähtemään, jos pääsee. Hänen koko elämänsä pyörii pelkojen keskellä. Minä hetkenä hyvänsä ne tuntuvat tulevan todeksi, joten hänen täytyy vahtia niitä tauotta.
Jotkut ihmiset satuttavat toisia ja törmäily kuuluu sosiaalisiin suhteisiin, mutta oven sulkeminen toisilta ihmisiltä kokonaan riskin vuoksi upottaa ihmisen elämään pelkojen valtakunnassa.
Tulipalon kokenut tarkistaa varmasti hellanlevynsä tarkasti ja stressaantuu latautumassa olevista akuista ja pölyisistä kodinkoneista, mutta hänen pitää silti päästää niistä irti ja sietää elämän ennustamattomuutta. Kaikenlaista sattuu ja tapahtuu, myös ihan hirveitä asioita – mutta ei niitä koko ajan tapahdu. On olemassa mahdollisuus nauttia sen ihmeestä, miten usein kaikki on ihan hyvin.
Maanantaina 2.12.2024 kello 20.31
Työpäivä oli nuutunut ja ankea. Mikään ei mennyt erityisen huonosti mutta ei hyvinkään. Mieli alkoi sulloutua täyteen kaikenlaista niin hiljakseen, ettei väitteiden paikkansapitämättömyyteen ymmärtänyt havahtua.
Olen ihan yksin ja hylätty täällä, joku ääni ruikutti päässäni, sekä: en varmastikaan pärjää enää. En osaa mitään, kukaan ei pidä minusta eikä mistään tule mitään ja kaikki epäonnistuu ja sitä paitsi koko maailmankaikkeuskin on minua vastaan. Ainakaan en jaksa enää yksin ja itse pitää mieltä korkealla. Haluan, että maailma tekee minut iloiseksi enkä minä itse.
Puoliso on kipeä, ja hän nukkui. Hain tytön säkkipimeässä kaatosateessa, olin ajaa neljän eri jalankulkijan ja kahden peuran päälle, enkä edes yrittänyt ripustaa mielialaani häneen. Tiedän liian karvaasta kokemuksesta, miltä tuntuu olla oman äidin mielialan henkarina.
Ruuan jälkeen lähdin musertuneena ulos.
Siellä se heti tuli, pimeydessä ja yksinäisyydessä: syvä rauha ja suhteellisuudentaju.
Sade oli tauonnut. Kuulin pimeydessä askelteni rasahdukset.
Jäin jo pihalla katsomaan hymyillen kotiani. Se näytti suloiselta jouluvaloineen. Ulko-oven ruutuikkunasta erottui muhkea, rujonröyhkeä havutähti, jonka olin tehnyt.
Sitten kuljin hitaasti näkymätöntä tietä pitkin. Askeleitani rasahteli. Jostain syystä se ääni teki minut hyvin iloiseksi. Jossain puiden latvoissa pauhasi tuulta, mutta se ei ulottunut luokseni.
Harteiltani valui pois päivän kuonaa ja hektisyyttä, toisten ihmisten puheita ja vaatimuksia, sitä ja tätä ja tuota, mikä oli vaatinut keskittymistä. Jäljelle jäi vain kostea, talvea odottava metsä, pimeys ja sen keskellä vaeltava Maria.
Ojat olivat aika hiljaa. Vain yksi tierumpu solisi. Pysähdyin hämmentyneenä.
Solina oli rytmikästä, kolmitahtista, kuin joku olisi tien alla tai ojassa pessyt pyykkiä tai lotrannut muulla tavoin tarmokkaasti vedellä. Miniloisku-loisku-LOISKIS, miniloisku-loisku-LOISKIS. Seassa jokin tiputteli tasaisella tahdilla: tip-tip-tip-tip.
Menin pimeydessä tierummun toiseen päähän, siihen kohtaan, missä tiesin sen olevan. Sieltä ei kuulunut mitään.
Mistä näin rytmikäs ääni saattoi syntyä? Ojaan purkautuu vesiä vain metsästä ja meidän kotoamme, eikä kummassakaan oltu tehty mitään, mistä olisi syöksynyt vesiä rytmikkäästi eteenpäin. Miniloisku-loisku-LOISKIS.
Ehkä tien alla oli jonkun metsäönninkäisen pyykinpesukone linkoamassa. Kuka tietää. Pimeydessä kaikki on mahdollista.
Ihan rannan lähellä alkoi uusi oja pulputtaa vierelläni. Se pulppusi ihan tavallisella rytmillä, sellaisella tasaisen epätasaisella soljumisen ja pulputtelun ystävällisellä kakofonialla.
Pimeässä laiturilla näyttää aina häämöttävän joku kyyryssä. Aina hiukan jännittää astua kapealle laiturille. Se joku on oikeasti vain ylös nostetut uimatikkaat, mutta jos siellä olisikin joku – vaikka joku minunkaltaiseni öinen vaeltelija – säikähtäisin niin että liukastuisin mereen.
Sanoin pimeyteen varovaisesti kukkuu ennen kuin astuin laiturille.
Uimatikkaat eivät vastanneet.
Meri oli ihan tyyni.
Vastarannoilla ei tähän aikaan vuotta ole aina valoja. Usein on yksi. Se valo on aika lähellä. Ehkä sinne saakka jaksaisi soutaakin. Joskus sen lähellä on toinenkin, samalla maantiesaarella.
Joskus vastarannoilla näkyy kolmaskin. Se on ihan toisessa suunnassa kuin edelliset ja hyvin kaukana, jossain saarten välissä tiettymättömissä.
Nyt valoja oli yksi, se, mikä useimmin näkyy. Katselin sitä ja mietin jälleen, keitähän siellä asuu. Minkälaista elämää he elävät? Ovatko hekin tulleet töistä kotiin, syöneet, ja joku vaeltaa katsomaan öistä merta.
Hän ei tietäisi, että yön keskellä on joku Maria, joka katselee juuri sinnepäin ja miettii, keitä siellä on.
Kotona höpötin tiskatessa innoissani tytölle itse tehdyistä pienistä sarjakuvakirjoista, zineistä. Ehkä sellaiseen voisi työstää lapsuudenperheeni kanssa eräitä vähän kirveleviä mutta silti kiehtovia asioita. Pyykkiä ripustaessa kuuntelin kirjaa, jonka oli tehnyt samalla tavalla vapaa työntekijä kuin minä. Ai niin. Meillehän on ihan järjestökin olemassa, havahduin yhtäkkiä. Ehkä voisi verkostoitua sinnepäin.
Ensimmäisenä adventtisunnuntaina 2024 kello 12.27
Pyykkikone pauhaa yläkerrassa. Tyttö syö vieressä mikrossa lämmitettyjä ravioleja katse kiinni kännykässä. Meillä kummallakin posket punoittavat metsän jälkeen.
Metsässä oli kosteaa ja vaitonaista. Jostain kaukaa kummastakin suunnasta kuului työkoneiden ärjistelyä. Peurakin räyhähti.
Nyt edessäni seisoo neljä pitkää, valkoista, viivasuoraa kynttilää mummun vanhassa joulukynttelikössä. Tapailen joulutunnelmia, availen itsestäni pehmeitä luukkuja sen tulla.
Minun täytynee silti kirjoittaa eräästä jumaluudesta, joka ei näköjään suostu pysymään komerossa eikä kivenlohkareiden alla, vaikka olen yrittänyt sinnikkäästi sulloa sitä näkymättömiin.
Minun on kirjoitettava koko työelämäni pahimmasta hirviöstä.
Muistot hänestä triggeröivät minua yhä vähän väliä. Pienetkin muistumat hänestä täysin eri ihmisten käytöksessä pudottavat minut oman itseni kuiluun ja pilaan vapaa-aikani vatvomalla asioita, joille en voi mitään, ja yrittämällä silmittömästi laannuttaa sisäisiä kuohuja. Olen sisäsiisti eikä kukaan välttämättä huomaa mitään päällepäin, mutta itse päädyn taistelemaan päiviä ja viikkoja paniikkikohtausta vastaan.
Kaikkein pahinta oli, että hän oli fantastinen, kiva, lahjakas, luotettava, hauska, innostava ja inspiroiva, monella tavalla sielunkumppanini, usein kuukausiakin putkeen. Jos hän olisi ollut pelkkä kiusaaja, hänet olisi pystynyt pitämään henkisesti käsivarrenmitan päässä.
En usko hänen koskaan kiusanneen tahallaan. Asiaton käytös roihahti esiin hänen stressaantuessaan ja joutuessaan lujille, niin kuin jokaisesta meistä alkavat kammottavimmat piirteet nousta tällaisissa tilanteissa esiin – ja meidän työmme oli lähtökohtaisesti hyvin stressaavaa.
Yhtä kaikki hän tarrasi silloin hampaillaan minuun, vahti kaikkea, mitä teen, keksi kaikista teoistani ja tekemättömyyksistäni jotain hyvin rumaa. Yleensä hän syytti raivostuneena minua asioista, jotka oli itse tehnyt, tai hän räjähti asioista, joita oli varta vasten pyytänyt minua tekemään eli olin toteuttanut hänen toiveensa. Alkuvuosina erehdyin puolustautumaan, erehdyin paljastamaan, että hänhän oli suuttunut ihan omista ratkaisuistaan – ja silloin tuli vasta lähtikin irti.
Vähitellen aloin ymmärtää, että hän oli vain etsinyt jonkin tekosyyn ahdistuksensa purkamiseen. Kun hän oli lauhtunut ja tullut paremmalle päälle ja palasin varovaisesti samaan asiaan – työmme oli hyvin kiireistä ja vastuullista ja ratkaisut oli pakko tehdä – hän hämmästyi kovasti ja ihmetteli, miksi tätä kyselen. Hän ei vartin kuluttua enää muistanut, mikä oli äsken ollut raivoamisen, ilkkumisen ja toisen ihmisen nöyryyttämisen arvoista.
Ennen pitkää opin, että ainoa oikea ratkaisu hänen raivotessaan on purra hammasta ja pysyä mahdollisimman hiljaa, korkeintaan rauhallisesti kiittää palautteesta ja luvata miettiä asiaa. Sen jälkeen siirsin maalitolppaa ja huomiota yhteisiin vihollisiimme. Hän sai purettua ahdistuksensa ja päivä pääsi jatkumaan, hetkinen, vaativa työmme.
Jos haksahdin sanomaan jotain, mistä hän tajusi olleensa väärässä, jouduin päiviksi, jopa viikoiksi hornankattilaan. Hän kaivoi jokaisen kiven ja kannon löytääkseen minun toimistani jotain epäjohdonmukaista ja epäammattimaista, eikä kukaan ole niin täydellinen, etteikö jotain olisi lopulta löytynyt.
Ennen pitkää näin, että minä itse olisin se, joka kärsii eniten, jos erehdyn puolustamaan itseäni.
Kun hän räjähti, ainoa oikea ratkaisu oli sammuttaa liekit välittömästi hinnalla millä hyvänsä, jos en halunnut hänen polttavan minua kokonaan elävältä.
Katkerinta oli, jos näitä sattui muiden ollessa läsnä. Kuuntelin epäoikeudenmukaisia väitteitä toisensa perään kasvojen värähtämättä.
Kiitos palautteesta. Lupaan miettiä asiaa. Minä olin varmasti syyllinen.
Hän opetti minulle määrättömästi itsehillintää, mistä olen todella kiitollinen. Ongelma on, että todellisuudessa en ollut enkä ole vieläkään jumala. En oikeasti pystynyt siihen. Oikeasti olen herkästi tulistuva, vähän väliä hyvin tyhmäksi ajautuva, lapsellinen, pikkumainen ihminen. Jouduin teeskentelemään niin paljon parempaa ihmistä kuin oikeasti olen, että jotain minussa meni murskaksi.
Sinällään kaikki tämä oli menestystarinaa. Kimppuuni käymiset harventuivat harventumistaan. Opin yhä tehokkaammin pysäyttämään ne alkuunsa ja kanavoimaan kiukun ohitseni. Jokaikisestä teostani, pienimmästäkin, haravoin etukäteen sadoilta suunnilta, miten tämä voitaisiin tulkita, joten minulla oli tarvittaessa sopivat ohitussanat jo valmiina. Olen myös hyvin kiitollinen siitä, että sain työskennellä kanarianlinnun kanssa hiilikaivoksessa: opin näkemään ennalta, millä tuhansilla tavoilla eri asioista voi loukkaantua, ja välttämään niitä.
Älkää taaskaan käsittäkö väärin. En väitä, että olisin itse ollut kokonaan viaton. Vaikka en koskaan, ikinä, milloinkaan tahallani kiusaa toista ihmistä, kosta tai temppuile, minulla on luonteenpiirteitä, joiden vuoksi muutkin ihmiset ovat luulleet minun yrittäneen jotain tällaista. On lähtökohtaisesti raskasta työskennellä luovuutta pursuavan tai pedanttisen tarkan ihmisen kanssa, ja minä olen näitä kumpaakin.
Vaikka tapahtumienkulku eteni lopulta toivotulla tavalla, vaviseva, tukehduttava pelko jäi asumaan sisälleni. Pelkään nykyään kuollakseni konflikteja muiden kuin kaikkein läheisimpien tai etäisimpien ihmisten kesken (tuntemattomien ihmisten raivon pystyn ihan helposti pitämään käsivarrenmitan päässä enkä provosoidu).
Kaikenlaisia konflikteja puoliläheisten ihmisten kanssa tulee aina olemaan edessäni. Ympärilläni on sekä työmaailmassa että yksityiselämässä lukuisia vahvoja ihmisiä, joiden kanssa on vain joskus otettava yhteen ja ryminällä haettava yhteinen suunta. Täytyy saada ilmapiirit puhdistettua, tai on huonoja päiviä. Pelkään ja jännitän näitä tilanteita nykyään etukäteen ja ahdistun niistä järjettömästi, tuhatmäärin enemmän kuin kyseiset konfliktit ja ihmiset itsessään oikeuttaisivat.
Pyörittelen nyt tätä jumaluutta sormenpäissäni, katselen sitä. Se menettää kyllä voimansa, kun löydän sille oikean nimen tai saan nähtyä sen oikeasta kulmasta.
Olen päässyt lukuisista traumaattisista tapahtumista eteenpäin. Jostain syystä tämä ei tahdo päästää otteestaan – ja juuri tämä on sulkemassa minua sellaiseen yksinäisyyteen, josta en pidä vähääkään.
Olen luova ja voimakas ihminen, ja jos aion olla sellainen jatkossakin, varmasti tulen iskemään ihmisten kanssa yhteen. Nyt, automaattisesti, lasken välittömästi kiistatilanteissa aseeni ja suljen kylmästi oven edestäni – jätän muut ihmiset yksin räyhäämään ja menemään tunnekuohussaan yhä pidemmälle, otan moraalisen ylemmyyden, mitä puolisoni on kuvaillut ihan hirvittäväksi teoksi. Hän jää yksin kiukuttelemaan ja olemaan lapsellinen. Ole kamala takaisin! Leiki tätä leikkiä oikein! Alennu samalle tasolle, ole kiltti!
Mietin Muumimamman kommenttia kinkku- ja juustovoileivistä, josta kirjoitin viimeksi. Käytännössä toimin monissa kiistatilanteissa nykyään niin, että paukautan kauhuissani oven Niiskuneidin ja vieraan miehen kuonon edestä kiinni ja jään äänettömänä oven taakse odottamaan. Menevätkö he jo pois…? En näe oven läpi… en uskalla mennä ulos enkä saa omia ajatuksiani niistä voileivistä pois niin, että pystyisin puuhaamaan jotain mukavaa…
Opin työkaverini kanssa tekemään äänettä ne kinkku- ja juustovoileivät ja sietämään sitä, miten hän viskoi ne päin naamaani ja mäkeen ja raivosi, miksi olin kehdannut tehdä hänelle voileipiä (hän siis unohti pyytäneensä niitä itse). Odotin, että hän rauhoittui, keräsin sitten maasta liiskaantuneet kinkku- ja juustosiivut, kurkut ja muhjaantuneet leivänpalat, ja jatkoin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Nyt löysin sen, sen napin siis, millä saan riisuttua tämän jumaluuden voimistaan. Taannoisen työkaverini teot olivat absurdeja – ja sellaisina niitä pitäisi ajatellakin. Ne olivat surrealistisia reaktioita surrealistisessa maailmassa: toki epäoikeudenmukaisia ja tuomittavia, mutta elämä on lähtökohtaisesti aika kummallista. Hän oli lopulta vain yksi kummallisuus elämässäni, yksi niistä hurjista ja pelottavista seikkailuista, joissa melkein kävi huonosti mutta selvisin ja pääsin riemuiten takaisin kotiin.
Ehkä myöhemmin joku muukin heittää tekemiäni voileipiä päin naamaani, mutta minun on turha pelätä jokaista vastaantulevaa olentoa tämän varalta. Koetetaan ottaa vastaan Niiskuneidit ja viiksiherrat sellaisina kuin he ovat, tulkitsematta heitä värittyneesti jonkun taannoisen hankalan ihmisen läpi.
Lauantaina 30.11.2024 kello 18.26
On olemassa mahdollisuus rentoon oloon muiden seurassa. Se on melkein kuin huvitus, mistä voi nauttia, silloin kun on rakkaudella siunattu.
Eräässä muumi-sarjakuvassa – en enää muista, missä, joten olen muistini varassa – koko Muumilaakso joutui kiihkeän vapaamielisyysvimman valtaan. Niiskuneitikin löysi jonkun viiksekkään nuorenherran, jonka kanssa aikoi kapinalliselle karkuretkelle.
Keskellä yötä hän ja nuoriherra ilmaantuivat Muumimamman luo pyytämään tältä karkuretkelleen eväsvoileipiä.
Hyvänen aika, vastasi Muumimamma.
Sitten hän kysyi: Kinkkua vai juustoa?
Kohtaus on absurdi ja hulvaton. Muumimamman olisi olettanut pahastuvan siitä, miten hänen poikaansa aiottaisiin pettää. Voileipien pyytäminen äitihahmolta tilanteessa, jossa ollaan kiivaasti kapinoimassa ja kääntämässä selkää kunnolliselle yhteiskunnalle, on riemastuttava ja osoittaa sormella kapinoimisen kestämättömiä perusasetuksia.
Kinkkua vai juustoa?
Kysymys teki syvän vaikutukseen keskimmäiseen lapseeni varhaisteininä. Se jäi lentäväksi lauseeksemme, muistutukseksi siitä, miten maailmaan ja toisiin ihmisiin pitäisi suhtautua. Ei todellisuuden surrealismia ja pähkähulluutta kuulu vastustaa, ei asettua poikkiteloin, ei kontrolloida vaan ottaa se vastaan sellaisenaan.
Puren hammasta. Toisinaan osaan olla pehmeänkimmoisa ihmisten tuhatkertaiselle typeryylle ja tietämättömyydelle, mutta jokin minussa ottaisi silti Niiskuneidin puhutteluun, itkisi, suuttuisi tai käskisi heitä askartelemaan itse eväänsä. Suupielistäni valuisi vuodatus siitä, mitä ajattelisin tällaisesta kapinoimisesta. Vähintäänkin heidän pitäisi ottaa evääkseen pähkinöitä ja omenalohkoja eikä voileipiä.
Kinkkua vai juustoa?
Se, mitä viime kerralla kirjoitin, on täyttänyt minut lohdullisuudella.
Toivon, ettette ajattele minun ajavan takaa sitä, että yksinäisiä sieluja on järjestään joskus rikottu ja heitä on oikeutettua siksi sääliä ja tukea. Todellisuudessa jokainen meistä on rikki, kukin eri tavalla vain. Perustaltaan ihminen on heitetty taivaan ja sadun sijaan todelliseen maailmaan, jonka moninaisuus, rikkaus ja suunnaton kauneus väistämättä iskeytyy meihin ja lyö meitä tietyiksi persooniksi. Yksin olemista ja yksinäisyyttä pelkäävä on hajonnut omalla tavallaan, jotain on mennyt hänessä vinksalleen suhteessa toisiin ihmisiin, ja me yksinäiset sielut olemme kajahtaneita toisella tapaa.
Juuri minä en vain jaksa enää olla varuillani ihmisten kanssa. En jaksa enää olla kestovalpas. En jaksa enää tauotta noitua hirviöitä koiranpennuiksi ja vahtia.
Jos pystyn päästämään lapseni ja puolisoni lähelleni ja suhtautumaan heidän raivostuttaviin tönäisyihinsä kimmoisasti, pystyn samaan muidenkin kanssa, ainakin vähän, ainakin enemmän kuin nyt. Olen päättäväisesti osannut jo ottaa keskimmäisen tyttöystäviä kehäni sisään, joten pystyn samaan muidenkin kanssa.
On lohdullista havahtua siihen, että lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden kokemukset ihmishirviöistä eivät onnistuneet läpäisemään minua kaikkialta. Minuun on jäänyt luottavaisia laikkuja, joilla rakastaa. Todellisuudessahan pidän ihmisistä valtavasti, välitän heistä, haluan heille määrättömästi hyvää, hymyilen ihmisten typerille ja tietämättömillekin puolille. Rakastan ihmiskunnan pöhköyttä, kun se ilmaantuu Muumimamman luo. Voitko tehdä meille eväsvoileivät, kun me karkaamme nyt?
Jos Muumimamma olisi lähtenyt vastustelemaan, hän olisi haksahtanut samaan karuselliin Niiskuneidin ja kaikkien muiden kanssa kuin lapsi, joka alkaa huutaa takaisin toverilleen, että minä poltan sitten sinun talosi.
Oma kysymyksensä on, onko oikeutettua katsoa tällä tavoin alaspäin Niiskuneidin, viiksiherran ja koko muun Muumilaakson kaahkoilua.
Minusta kuitenkin tuntuu, että surrealistinen muumimammuus tekee maailmasta paremman paikan kuin se, että jokainen alkaa jokaisesta vastaan tulleesta kuprusta huutaa, heristää sormea ja kiristellä hampaita.
Torstaina 28.11.2024 kello 20.07
Vastuuvapauslausekkeet on ladeltu. On jo aika kirjoittaa yksinäisistä sieluista.
Aloitan kirjoittamalla …ihmissuhteista.
Miten hyvänä tai pahana yksinäisyyden ja yksin olemisen käsittääkin, aika kiistatonta lienee, että yksinäisellä sielulla on lähtökohtaisesti taustallaan jonkinasteista kipeyttä suhteessa toisiin ihmisiin.
Unessani olen isäni rannalla.
Hiekka on pehmeää ja lämmintä varpaitteni alla. Meri liplattaa ja kimmeltää. Ympärilläni häilyy perhettä ja kavereita, tunnelma on turvallinen ja täynnä iloa – ja yhtäkkiä isosiskoni parkaisee: Sudet tulevat.
Kohotan säikähtäneenä katseeni ja näen ne: pahaenteiset korvat, jotka kohoavat horisontin takaa.
Olen pakokauhuisena sännännyt rantasaunaan. Se on niitä vanhanaikaisia, joita pitsihuviloilla oli laiturinnokassa, sellaisia yksinäisiä, joissa meri ympäröi jokaisesta ilmansuunnasta ja alta. Yritän saada ovea kiinni, mutta lukko ei toimi, se ei toimi! Sudet ovat muuttuneet hirviöiksi, ne vyöryvät jo laiturille, ne puskevat päätään ovenraosta, epätoivoisesti yritän tempoa ovea kiinni ja lukkoa toimimaan, näen minun päätäni isommat hampaat, ammottavan kuolaisen kidan, turkissa valuvan veren ja verestävät silmät – ja silloin minä lausun hitaasti ja päättäväisesti:
Sinä olet pieni, suloinen koiranpentu. Sinä olet pehmeä ja kiltti, ja minä paijaan sinua. Sinä pidät minusta.
Hirviö kutistuu silmissäni, sen ammottavat silmät muuttuvat mustiksi nappisilmiksi, sen hampaat ohenevat ja lyhenevät, se on suloinen valkoinen koiranpentu, joka hyppii minua vasten ja pyrkii syliin. Minä katson jokaista hirviötä silmiin ja lausun kiihkeästi saman, ja lopulta olen meren keskellä rantasaunan pukuhuoneessa koiranpentuvuoren keskellä, hirviökoiranpennut täyttävät huoneen ja minä olen sen kasan laella, silitän ja paijaan ja hyväilen niitä enkä taukoa hetkeksikään puhumasta – sillä jos sekunniksikin lopettaisin, pennut kasvaisivat takaisin todelliseen muotoonsa ja raatelisivat minut elävältä.
Tällaista minulla on muiden ihmisten kanssa.
Toiset ihmiset tuntuvat minusta lähtökohtaisesti hirviöiltä, jotka saa vain tahdonvoimalla ja määrätietoisesti puhumalla pidettyä ystävällismielisinä.
Näin unen lapsena, mutta samat päättäväiset sanat ovat vuosikymmen vuosikymmeneltä kummunneet sisältäni.
Selasin nyt mielessä elämääni ja hätkähdin, miten rajuja kokemuksia minulla on säännönmukaisesti ollut toisista ihmisistä. En oikeastaan ole koskaan ennen ynnännyt niitä yhteen.
Jokaisesta niistä olen selvinnyt. Jokaisen näistä olen selättänyt omin voimin ja pystypäin.
Tähän väliin tulee taas disclaimer-tauko.
Ensinnäkään en kiellä sitä, etteikö myös minussa olisi ollut vikaa näissä tilanteissa tai ettenkö minä olisin muuttunut toisille ihmisille hirviöksi.
Toiseksi elämässäni on aina ollut ja on nykyään valtavasti ihmisiä, jotka eivät koskaan ole näyttäneet minulle hirviöpuoltaan, ainakaan vielä, tai joiden hirviöpuoli on aika vaatimaton, muutamia näykkäisyjä ja surkuhupaisia murinoita vain.
Kolmanneksi oma kertomuksensa on se, miten joidenkin ihmisten – no, puolisoni – kanssa voin olla vapautuneesti ja vastavuoroisesti hirviö ja koiranpentu, kumpikin omalla vuorollaan. Se anteeksiannon ja pikkulapsikäytöksen ihanankamala kierre ei ole osa juuri tätä tarinaa.
Neljänneksi ammatissani herpaantumaton epäluuloisuus toisia ihmisiä kohtaan on tärkeä, välttämätön työkalu, jonka käyttämiseksi minulle on sattunut kertymään melkoinen tietotaitopankki: jos työssäni hetkeksikään haksahdan luottamaan johonkuhun, virheeni lävähtää saman tien kymmenientuhansien ihmisten silmien eteen koko raadollisuudessaan, epäonnistumistani tullaan rääppimään somessa ja menetän työni. On taitoa osata epäillä jokaisen vastaantulevan ihmisen tarkoitusperiä ja nähdä korulauseiden läpi.
Viidenneksi ymmärrän jokaista elämäni hirviötä, niitä kaikkein pahimpiakin. En koe kenenkään varta vasten olleen paha. Jokaisessa heistä tapahtui jotain, joka eskaloitui siihen, että he kävivät tavalla tai toisella kimppuuni. Osalla heistä on ollut takanaan sairautta tai jotain muuta, mille he eivät ole voineet mitään, tai olen samastunut siihen, millaisten sisäsyntyisten voimiensa kanssa he ovat joutuneet kamppailemaan – ja jokaisessa heistä on todella ollut iloinen koiranpentupuolensa, joka on halunnut minulle hyvää. Monet myös jostain syystä käsittävät minut niin vahvaksi, että he kokevat turvalliseksi heittäytyä kauhukakaroiksi juuri minun kanssani, halusin tai en.
Kuudenneksi kaikista noista selviäminen on tuottanut voimaantumisen syvän mielihyvän, vaikutelman omasta kuolemattomuudesta ja siitä, että selviän mistä tahansa.
Mikään ei kuitenkaan poista sitä, että elämänhistoriani vuoksi toiset ihmiset eivät lähtökohtaisesti edusta minulle mitään turvallista vaan petolaumaa, joka on aina valmis repimään minut riekaleiksi. Silloinkin, kun olen täydellä sydämellä nauttinut kanssakäymisestä, olen jälkikäteen voipunut jatkuvasta virittäytymisestä ja valppauden vaatimuksesta. Toiset ihmiset herättävät minussa pohjimmaltaan aina stressireaktion, joka voi olla myös miellyttävää innostumista, mutta heikkoina hetkinäni en voisi ikinä olla ihmisiä lähellä.
Olen kirjoittanut tätä kaikkea mielessäni koko päivän. Illalla keskimmäinen soitti tyttöystävänsä kanssa naamapuhelun.
Hölötimme kaikenlaista pörröisessä yhteisyydessä. Keskimmäinen nauroi vääränä, kun näytin hänelle kesken jääneet kattolistat. Kuin olisi pelin latautuminen jäänyt kesken, hän kuvaili. Istuin portailla ja puhuin heille kannibalismista ja rokotuksista.
Puhelun jälkeen kävelin vähän hölmistyneenä rantaan. Istuin pimeydessä laiturilla kädet sylissäni, tyyni meri edessäni.
Järkyttävästä henkilöhistoriastani huolimatta minulla on nämä kolme lasta ja puoliso, joiden suhteen minussa on jotain kummallisen kimmoista. He voivat nuolla kasvojani, hyppiä minua vasten ja heiluttaa vimmatusti häntäänsä, tai he voivat ulvoa minulle silmät ammollaan hampaat verestä roiskuen ja hyökätä kimppuun – mutta minä olen kuin Barbamama tai Muumimamma, palaudun aina alkuperäiseen muotoon.
Ehkä hetken sattuu, mutta jokin minussa paranee nopeasti eikä traumatisoidu. En pelkää. Jotain minussa on heille aina auki. En tarvitse heidän kanssaan suojuksia, päinvastoin: sisälleni laskeutuu syvä rauha ja rentous, kun he ovat lähelläni.
Tulen suvuista, joissa aikuiset lapset lyövät välit poikki vanhempiinsa tai vihaavat heitä katkerasti muulla tavoin. On kutakuinkin ihme, miten paljon aikuiset ja melkein-aikuiset lapseni osoittavat minulle välittämistä, avoimuutta ja hellyyttä ja miten lököä meillä on yhä yhdessä.
Myöhemmin tänään keinuimme tytön kanssa sylikkäin musiikkia kuunnellen. Nojasin päätäni hänen hiuksiinsa.
Hänellä on huomenna matematiikan koe. Hän puhui korkeamman asteen epäyhtälöistä.
Keskiviikkona 27.11.2024 kello 19.22
Tämänpäiväinen työkeikka järisytti minua syvältä, repi minut kahtia ja sai vihaamaan kumpaakin puoliskoa. Se, mitä ajattelen yhteiskunnasta ja uskonnoista, kääntyi ympäri, meni solmuun, sikisi kaikkiin ilmansuuntiin ja täytti sieluni epätoivolla ja toivolla – ja ainakin koin syvästi epäonnistuneeni täysin vastakkaisissa tehtävissä, pyllistäneeni itselleni kummastakin suunnasta.
Huomenna suhtaudun tähän jo laimeasti. Käsivarrenmitan päässä kaikki asettuu mittasuhteisiinsa.
Hiukan tuli jo nyt parempi olo, kun vuodatin tunteitani puolisolle.
Yleensä itseä repivistä asioista toisille ihmisille puhuminen vain pahentaa oloani. Olen liian monta kertaa joutunut maksamaan pienestäkin avautumisesta hirvittävän hinnan, jota maksan vuosikymmeniä jälkeenpäin: miten ihan itse oma-aloitteisesti annoin toisille rajuja lyömäaseita myöhemmiksi vuosiksi, tai miten murennan toisten ihmisten perusturvallisuutta ja lopputuloksena senhetkistä vähäistä jaksamistani onkin kulutettava määrättömästi heidän tukemiseensa, tai vähintäänkin kompleksisia asioita käsitetään päin mäntyä, niistä napataan jokin alkeellinen, helposti ymmärrettävä seikka, ja sitten ihminen tarmokkaasti ryhtyy helpottamaan omaa oloaan auttamalla väen väkisin minua tavalla, joka kuormittaa minua vielä enemmän. Vaikka mitään näistä ei realisoituisikaan, avautumisesta seuraa syövyttävä jälkihäpeä ja pelko siitä, mitä tapahtuu.
Taivaan kiitos maailmassa on muutamia ihmisiä, joille puhuminen puhdistaa, jotka saavat tönäistyä taakan harteiltani ja joille puhumisesta ei joudu maksamaan myöhemmin. Taivaan kiitos tämä on myös vastavuoroista.
Jotkut vain käsittävät, toiset eivät.
Joka kerta, kun kirjoitan tänne jotain yksinäisyydestä, yksin olemisesta, sosiaalisuudesta ja toisten ihmisten läsnäolosta elämässä, tunnen kuitenkin sietämätöntä tarvetta henkäistä perään disclaimereita – vastuuvapauslausekkeita –, sen perään niitä selittäviä disclaimereita, niiden perään taas uusi ja vielä senkin jälkeen lisää. Yksinäisyydessä on jotain niin kompleksista ja monitulkintaista, että se tuntuu vetävän perässään varoitusten liehulaahusta.
Kirjoittaessani jotain ihanaa yksin olemisen rauhasta pääni sisällä pärähtävät summerit soimaan. Varoitusvalot välkkyvät, avaruuspukuiset olennot ryntäävät nurkan takaa esiin ja eristävät koko alueen kirkuvanvärisin varoitusnauhoin. Runsas yksin oleminen on vaarallista! Silloin ihmisen todellisuudentaju alkaa hämärtyä, hän muuttuu sosiopaattierakoksi, ryhtyy kypsyttelemään mielessään vainoharhaisia keitoksia, joilla oikeutetaan toisten ihmisten paistaminen elävältä, noin niin kuin ensi alkuun. Ihminen pysyy turvallisena vain yhteisön tiukassa kontrollissa: jokaisen on vahdittava silmä kovana toisiaan, jotta kaikki varmasti pysyvät normaaleina.
Näin yhteiskunta on ainakin minut opettanut. Ehkä tässä jotain perää onkin. Ilman jatkuvaa, lähes huomaamatonta törmäilyä toisiin ihmisiin ja elämän realiteetteihin omassa mielessä voi lähteä paisumaan kaikenlaista sairaalloista. Korona-aika teki ihmisistä sekopäisiä tai ainakin töykeitä: palautteen töytäisyjä oli jäänyt liian vähän ja oma totuus oli saanut kasvaa liian ehdottomaksi.
Moninkerroin enemmän olen silti nähnyt ihmisissä karmeita jälkiä päinvastaisesta: siitä, miten väkivaltaiseksi, julmaksi ja vainoharhaiseksi ihminen ajautuu, jos hänellä ei ole mahdollisuutta saada omaa tilaa, kuunnella omia tarpeita ja ottaa halutessaan etäisyyttä. Toisten ihmisten läsnäolo kasvaa joskus sietämättömiin mittoihin: kun pää ei ole saanut tarpeeksi levätä ja rapsutella asioita itsekseen ilman sosiaalisia ärsykkeitä, liskoaivot päättelevät vian olevan läsnäolevissa ihmisissä ja saavat raivostuneena hyökkäämään heidän kimppuunsa sanoin tai nyrkein. Väitän, että todella moni avioliitto olisi säästynyt erolta, perhe väkivallalta, työyhteisö repiviltä riidoilta ja koululuokka kiusaamiselta, jos yhteisössä olisi sallitumpaa ottaa omaa tilaa, kun siltä tuntuu. Moni sitten yrittää säädellä tunteitaan päihteillä tai pakonomaisella kontrollilla muista, kun ei muutakaan vaihtoehtoa ole.
Minun ei tarvitsisi viettää enkelin kanssa samassa huoneessa montakaan päivää, kun hermoni menisivät höyheniin ja siihen, että sädekehä sokaisee aina väärässä kohtaa.
Silti tunnen jatkuvaa tarvetta puolustautua puhuessani mitään mukavaa yksin olemisesta. En. Minä. Aina. Pidä. Yksin. Olemisesta. Enkä. Minä. Keitä. Täällä. Myrkkyliemiä. Toisten. Päänmenoksi. Usein. Kaipaan. Muita. Ihmisiä. Pohjattomasti. Ja. Nautin. Syvästi. Heidän. Seurastaan. Josko en toistelisi mitään tuosta enää vaan keskittyisin tunnustelemaan yksinäisyyden sielua itsessään?
Tiistaina 26.11.2024 kello 20.45
Marraskuisen illan pimeydessä sisälläni sykähtää joka kerta, kun yhtäkkiä, näkymätöntä tietä kulkiessani, vierestä alkaa erottua ojan solinaa.
Ensin solina on vain pieni aavistus. Sitten se kohisee, kuohuu ja pulputtaa äänimaiseman täyteen. Sitten se jää taaemmas ja lopulta on jo mennyt.
Rankkojen sateiden jälkeen ojat solisivat nyt monessa kohtaa. Y-risteyksessä kuohunta oli valtavaa. Äänessä oli useita sinfonioita päällekkäin, korkeita ja matalia kuohuja, pieniä lauluja erikseen ja vielä joitakin hentoja, arkoja jälkisointuja – ja sitten se kaikki oli ohi ja poissa.
Minusta tuntui kuin olisin kulkenut ajan virrassa eteenpäin, näkemättä sen enempää taakseni kuin eteen. Toisinaan muita ihmisiä, kohinaa ja puheen pulinaa ilmestyy luokseni, täyttää mieleni – ja sitten on jo mennyt. Ennen pitkää tulevat taas uudet, ja jälleen ne jäävät taakse.
Minä kuljen ajan virtaa kohti kotiani ja näen, miten se loistaa pimeydessä matkani päässä.
Alun perin näitä kirjeitä suunnitellessani – keksiessäni, että haluan ryhtyä kirjoittamaan juuri teille – minulla ei ollut aavistustakaan, miten yksin näiden tullen olisin. En muista, olisinko koskaan ennen elämässäni ollut näin paljon fyysisesti yksin.
Älkää käsittäkö väärin. Olen monta kertaa aiemmin kokenut itseni yksinäiseksi, toisin kuin nyt. Yksinäisyyden tunteella ei ole mitään tekemistä konkreettisen yksin olemisen kanssa.
Olen aina tuntenut itseni yksinäiseksi pelkästään ihmisjoukossa: yhteisössä, joiden jäsenillä ei ole kanssani muuta yhteistä kuin suurin piirtein sama määrä jalkoja, käsiä ja neniä mutta joiden tapa katsoa maailmaa silti muuttaa myös minun sisälleni ja kääntää silmissäni kaiken kauniin, kiehtovan ja ihmeellisen rumaksi, epäkelvoksi ja hävettäväksi.
Työpäivästäni on nyt tyhjentynyt työyhteisö, muusta päivästä molemmat poikani. Elän täällä metsän keskellä pimeydessä puhelin- ja dataverkkojen varassa, ja vain silloin tällöin ihmispulinan ja -kuohunnan ennakoimattomuus leijuu ajassa ohitseni tai jopa pysähtyy.
Tämä aika on ollut terapeuttista. Tuntuu kuin aivoistani olisi huuhdeltu sinne karttunutta kuonaa. Sisälläni on saanut avautua tunteita, ajatuksia ja toiveita, jotka ovat vuosien kiireessä ruttautuneet ja liusuneet jonnekin kaapin perälle ja lopulta unohtuneet. Olen aukonut hämmentyneenä näkymättömiä siipiäni. En ollut muistanut osaavani lentää.
Samaan aikaan olen ryppyotsaisesti vahdannut, käytänkö aikani nyt optimaalisesti. Tunnen syyllisyyttä ja kaatumisen tunnetta, jos työpäivästä on livahtanut aikaa johonkin tuottamattomaan – sen sijaan, että ottaisin tämänhetkisen vapauteni lahjana, jota tulisi kunnioittaa ja vaalia.
Rannassa laiturit olivat ihan hiljaa, kumpikin. Makasin laiturilla vatsallani ja ojensin kämmentäni mustaa, hyytävää vedenpintaa kohti.
Ensin tunsin veden lähestyvän, siitä hohkaavan kylmyyden. Sitten ei tuntunut mitään – mutta yhtäkkiä käsissäni oli vain jotain todella kylmää ja nestemäistä. Kokeilin monta kertaa. En tuntenut, milloin pintajännitys särkyi ja meri oli koskettanut minua.
Maanantaina 25.11.2024 kello 20.51
Maailmanvaihdos on totaalinen, dramaattisuudessaan eeppistä ainesta. Eilenkö vaelsimme tytön kanssa lumisessa taikametsässä, lumen painosta kaartuvien oksien holveissa? Nousi hurja myrsky, se raivosi, ulvoi ja piiskasi talven hetkessä takaisin koloihinsa, viskasi sen hurjistuneena takaovesta ulos ja sylki kaatosateet vielä niskaan.
Syksy on palannut, täydellisesti ja vähääkään empimättä, työntänyt meidät takaisin tuttuun lähtöruutuun odottamaan. Lumesta näkyy ojanvarsilla vain muutama häpeilevä, likaantunut muisto siitä, että vain hetki sitten aurojen oli kiireesti kolisteltava hankeen peittyneillä maanteillä.
Harpoin metsässä alastomien varpujen seassa, ajoin pimeässä autolla mahtipontisissa lammikoissa, ja tuntui, että olen palannut matkalta toiselta puolelta maapalloa.
Olen miettinyt näiden kirjeiden nimeä. Päiväkirja erään perheen hajoamisesta paljasti viimeksi valtavasti jo nimessään. Saitte heti tietää, että ensinnäkin minulla on perhe – mistä sikiää päättymätön ketju mielikuvia syvästä rakkaudesta ja läheisyydestä kaikenkarvaisella tavalla hankaliin ihmisiin ja moninkertaisiin ihmissuhteisiin. Toiseksi saitte tietää perheen olevan hajoamassa, joten luvassa olisi dramaattisia tunteita, surua, kenties jotain sellaista henkilökohtaista ja intiimiä, mistä vähän hävettää olla utelias. Nimestä saattoi myös päätellä, että asioilla on jonkinlainen alku ja loppu: perhe hajoaa – tai ei hajoa – tai hajoaa jollakin eri tavalla kuin mitä ajatteli – mutta yhtä kaikki hajoamisen olemukseen kuuluu lineaarissävytteinen alku- ja loppupiste.
Kirjeet yksinäisille sieluille kertovat nimenä vain, että a) osaan kirjoittaa ja b) olen jollakin lailla viehtynyt yksinäisiin sieluihin tai ainakin haluan puhutella sellaisia.
Minun on siis kerrottava teille nyt itsestäni ja siitä, mihin nämä kirjeet ovat menossa.
Jälkimmäistä minäkään en tiedä vielä. Nämä kirjeet tulevat kuljettamaan minua yhtä paljon kuin minä niitä.
Ensin mainitun osalta tunnen vastustamatonta tarvetta luetella samanlaisen ylvään, omia kipuja näyttävästi tarjoilevan litanian kuin Russell Crowe Gladiaattoreissa. (”My name is Maximus Decimus Meridius, commander of the Armies of the North, General of the Felix Legions and loyal servant to the true emperor, Marcus Aurelius. Father to a murdered son. Husband to a murdered wife. And I will have my vengeance, in this life or the next.”)
Erotuksena on, että minun on jätettävä luetteloon loputon määrä aukkoja suojellakseni ihmisiä, joita voisin näiden kirjeiden julkisuudella satuttaa, kutakuinkin näin:
Minun nimeni on Maria Spiik, pohjoisten armeijoiden komentaja, kenraali viisihenkisessä perheessä ja puoliuskollinen palvelija keisarille, jonka tarkka nimi jääköön tässä mainitsematta uskonnonvapauden nimissä. Itsemurhan tehneen tytön sisar. Taiteellisen holtittomasti masentuneen kuolleen äidin tytär. Psykooseissa kävijän rinnallakulkija. Alkoholistin rinnallakulkija. Vankilassaolleen elämässäkävijä. Huumekoukuista selvinneiden rinnallakulkija. Lukuisten masentuneiden, rikkinäisten ja muuten vain turvahtaneiden rinnallakulkija tai heidän elämässään risteävä. Ihanalla tavalla omituisten ihmisten ystävä ja läheinen. Liian vahvojen ihmisten henkisesti murjoma ja ylikävelemä. Hiertävä kivi manipuloivien ihmisten kengässä, se, joka ei lopulta antanut manipuloida. Rakkaimpiensa syvästi satuttama. Ystäviensä syvästi satuttama. Läheisimpiään syvästi satuttanut. Toisten satuttamista hysteerisesti pelkäävä. Äärimmäisyyteen saakka lojaali auttaja ja itsekäs itsensä pelastaja. Pitkään kiusatuksi joutunut. Kiusaamiset yksin selättänyt. Raivoa, tappouhkauksia ja suunnatonta iloa synnyttävän työn tekijä. Toisten tunteita jatkuvasti ajatteleva ja niille olkiaan kohauttava – ja minä tulen saamaan hyvitykseni, tässä elämässä tai seuraavassa, en siksi, että ansaitsisin sen, osaisin sen tehdä tai maailmankaikkeus olisi minulle sen velkaa, vaan siksi, että olen saanut sen jo ja löydän sen uudestaan kerta toisensa jälkeen: joka hetki, kun hengitän, olen olemassa ja täytyn määrättömästä rakkaudesta.
Kipu, jota muut ihmiset ovat minulle aiheuttaneet, on ollut pohjatonta ja syvää, ja ehkä siksi kirjoitan nyt näitä kirjeitä. Kauneuden ja tarkoituksen tunne, ilo ja rakkaus, jota muut ihmiset ovat minulle aiheuttaneet – usein ihan samat yksilöt – on myös ollut pohjatonta ja syvää. Sisälläni taivun ihmisiä kohti ja ihmisistä pois, sen mukaan, minkä kivun tai vahvuuden oman itseni onnenpyörä on onnistunut kieräyttämään esiin.
Sunnuntaina 24.11.2024 kello 14.39
Tyttö otti minut pitkästä aikaa metsään mukaan!
Vaelsimme talven ihmemaassa, pysähtelimme kaiken oudon ja jännän äärelle, puolikelojen äärelle varsinkin, puhuimme kirjanpainajahyönteisistä ja erakkomehiläisistä. Metsästimme harvoja aurinkolaikkuja. Minä kannoin hänen löytämäänsä jääpuikkoa.
Metsä ja kalliot olivat pullollaan lumen vapautta – ja vankilaa. Tuntui vapauttavalta heittäytyä ja hypellä minne tahansa, luottaen siihen, että lumi pehmentää kivet ja peittää mudat. Samalla askel oli paljon raskaampi. Luonnolla oli kokometsävastus.
Tyttö ja minä makasimme vierekkäin kalliolla lumessa, katselimme sinistä taivasta. Seurasimme silmillämme hentoa pilveä, miten se liikkui ja eli.
Se oli aika surkuhupainen pilveksi. Jämät hattarakoneesta, tyttö kuvaili.
Pilvi muuttui yhä haituvaisemmaksi, kunnes se alkoi näyttää vain taivaan kuprulta, siltä, että taivaan kanteen oli tullut kosteusvaurio.
Kotona aurinko väreili talomme katossakin!
Nyt hämärä on jo tulossa. Illaksi on luvattu sadetta.
Huomenna lumet ovat poissa.
Puoliso manailee keittiössä, miten ihmeessä koukerolistat pitäisi laittaa kiertämään kaikkia kulmia. Läskiä kattolistaa on kolme senttimetriä liian vähän. Käytetään samanväristä semihienoa listaa. Minä yritän nähdä mielessäni, sopivatko meidän suihkuhuoneeseemme ne märkätilamatot, joita ajattelin.
Joskus näkee ihan selvästi, mitä johonkin pitää laittaa, ja sitten joskus aivot eivät millään taivu. Se, miten asiat ovat nyt, puskee väen väkisin läpi. Mieli ei suostu piirtämään päälle mitään, mikä poikkeaisi jyrkästi vanhasta.
Lauantaina 23.11.2024 kello 19.00
Tiesin, mitä kirjoittaisin tänne, pääsemättä kirjoittamaan heti.
Nyt ne sanat karkaavat juuri ja juuri sormieni ulottumattomiin, kynän tai lankakerän lailla, jota kumartuu tavoittelemaan lattialta. Sormet venyvät perään, kaartunut selkä taipuu taipumistaan, tavoiteltu kierii aina puoli senttiä kerrallaan kauemmas ja on aina juuri sen verran liian kaukana, ja lopulta jään vaaralliseen välitilaan, jossa painopistettä ei enää ole istuimella mutta kynää tai lankakerää ei ole vieläkään saatu kiinni eikä tulla koskaan saamaankaan, ja minä jään sietämättömään jännitystilaan, josta ei pääse tyylikkäästi ylös eikä alas ja ainoa edessä oleva vaihtoehto on romahtamisen eri asteita.
Yöuni ei tuntunut lataavan minua lainkaan, maa oli aamulla kateissa jalkojeni alta, vauhkoonnuin tavalla, jonka toisinaan näen muissa ja jota silloin säälittää katsoa. Silloin näkee itsestään selvänä, miten sen toisen pitäisi astua askel taaksepäin, katsoa jonnekin muualle, saada ajatukset pois kierteestään, mutta sisältäpäin katsottuna suhteellisuudentajun saavuttaminen on paljon vaikeampaa tai oikeastaan mahdotonta.
Nyt puoliso katsoo vieressäni äänet päällä kännykästä ties kuinka monetta kertaa, miten isoja koristeellisia kattolistoja laitetaan nurkkiin, ja kiristelen hampaitani. Vietin juuri monta tuntia ensin ruokaa tehden, sitten sitä puolison ja tytön kanssa syöden, sitten omenapannukakkua tytön kanssa mutustaen ja sitten vielä tunnin hänen kanssaan piirtäenkin. Hetki oli ihana, muotoilimme yhdessä keskittyneesti yhteistä piirustustamme, toistemme lomassa, mutta nyt haluan jo yksinäisen tovini, jossa tuntosarvet voi vetää negaatioksi – ja saan vihdoinkin kirjoittaa sen, mitä olen pyöritellyt koko päivän.
Olen kirjoittamassa vauhkoontumisesta. Toisinaan yksityiskohtiin eksyy, niitä on liikaa, ja kun on vihdoin saanut mahtavan kokonaisuuden aikaiseksi, jokin yksityiskohta täytyykin muuttaa ja silloin koko kokonaisuus alkaa murentua, silmäni juoksevat hurjistuneina muistiinpanoja pitkin saamatta otetta mistään, kokonaisuus karkaa kuin se kynä tai lankakerä, ja yksityiskohdat vangitsevan aivokapasiteetin niin, että ei pysty katkaisemaan tilannetta, nousemaan ylös, venyttelemään ja sitten rauhassa poimimaan karanneen. Se, mikä sisälläni nyt fyysisesti hehkuu ja sykkii, on vetänyt aivotkin sumuun ja taaksepäin astuminen on vaikeutunut entisestään.
Rannassa meri oli korkeammalla kuin yleensä kesällä mutta vielä tavallisen rajoissa ja peitti kivikon, joka oli kirkasta ja levätöntä. Vesi oli läpikuultavaa ja helmeilevää, kylmät aallot löivät rantaan.
Palasin pihalle, otin vesurin ja menin hakkaamaan irti myrskyn kaataman valtavan kuusen oksia. Aloin kuunnella Hannu Väisäsen Viisikkoa – ja yhtäkkiä vauhkous laski aaltonsa. Väisänen onnistui sanoittamaan jotain, joka sai minut hämmästyksekseni näkemään oman sekopäisyyteni kiehtovana, jännittävänä ja pysähtymisen arvoisena. Kaikki se, mistä olin ollut aamulla niin sekaisin – kuten että hauskat joululahjasuunnitelmani menivät ihan pieleen, kun heijastava maali on loppu kaikkialta ja miesten hattivattikalsareita sai vain XXL-koossa – tuntui hulvattomalta.
Suhteellisuudentaju laskeutui kuin lumi tai valkoinen vaate, asettui pehmeästi ylleni, peitti sisäisen sekasortoni ja maalasi maailman takaisin mittasuhteisiinsa.
Jonkin ajan kuluttua minä ja puoliso kierimme keittiön lattialla kiljuen ja nauraen, epätoivoisina. Emme me tiedä, miten tätä taloa kuuluisi rakentaa. Täytyy suihkuhuoneenkin lattia repiä auki ja ties mitä, muovimatossa on ollut reikä ja vettä päässyt rakenteisiin. En voinut millään laittaa talooni samanlaisia listoja kaikkialle, jokaiseen huoneeseen tahdoin erilaiset ja eriväriset, joten ne eivät vieläkään ole paikoillaan ja teen puolison seinähulluksi, kun hän yrittää pysyä kartalla, mitä tuli minnekin ja onko kaikkea tarvittu määrä, ja kun jotain laskettiin joskus väärin, millä kaikilla tavoilla sekoitan pakan nyt uudestaan ja kaikkien huoneiden suunnitelmat laitetaan uusiksi. Olen niin pahoillani siitä, että rakennan kokonaisuudet mikroskooppisen pienistä yksityiskohdista! En vain voi itselleni mitään, ainakaan silloin, kun teen jotain ensimmäistä kertaa. Yleensä kaikki lopulta järjestyy, ihmeitä aina tapahtuu, ellemme minä ja puoliso onnistu vaahdottamaan toistemme vauhkoutta yli äyräidensä.
Perjantaina 22.11.2024 kello 19.53
Ulkona näyttää nyt kolmatta päivää postikortilta. Jokaisella metsän ja puutarhan puulla on idyllinen lumikuorrutus, maassa on hanki ja oksat taipuvat holviksi kulkijan ylle.
Maailma vaihtui yhdessä yössä toiseksi, enkä vieläkään ole ihan pystynyt ottamaan tätä kaikkea kauneutta vastaan.
Joskus käy näin. Vastaanotin on auttamatta väärällä kanavalla.
En ainakaan ollut valmis muuttamaan talveen. En ollut tosissani uskonut, että se yltäisi jo nyt tänne saaristoon. Olisin halunnut jatkaa kesää loputtomiin, puuhata vielä, hakettaa ainakin. Henkisellä seinälläni oli harava eikä lumilapio nojaamassa.
Öisin, hankeen jääneistä jäljistä päätellen, peurat tanssivat pihallamme ripaskaa, polkkaa ja letkajenkkaa sekä konttaavat vielä humalassa ympäriinsä.
Minua särkee ja väsyttää tietyistä syistä – ja samalla minussa on jotain auki kaikelle, mikä on väärin, pielessä, rumaa ja kamalaa. Tunne on ihan fyysinen: kuin minussa olisi lihallisia reseptoreita ammollaan imuroimassa kaikkea, mistä saa tulla pahalle mielelle, katkeroitua, suuttua tai masentua.
Tunne tuntuu jotenkin välttämättömältä, kuin kaikki se negatiivinen olisi maailman ominaisuus eikä minun.
Todellisuudessa minä itse olen se, joka maalaan asiat hyviksi tai pahoiksi, likaisiksi tai puhtaiksi.
Koetan avata nyt toisia reseptoreita ammolleen, niitä, jotka ottavat vastaan kauneutta, lämpöä ja mielihyvää.
Johonkin niistä haluan imaista ainakin talvisen yön ihmeen, lumen armon.
Puoliso kuuluu kiinnittävän kattolistoja.
Keskiviikkona 20.11.2024 kello 19.47
Aamulla tuntui taas typerryttävältä, miten pikimusta seinä katsoi ikkunoista keittiööni: kuin ikkunat olisivat oikeasti valeikkunoita ja kelmeä, keinovalaistu näennäistaloni kiitäisi avaruudessa irti maailmasta, keskellä ei-yhtään-mitään.
Sammutin valot.
Samassa, yhtäkkiä, maailma syntyi ikkunoiden toiselle puolelle.
Kuistin valo näkyi tekevän pihalla mahtipontisia varjoja punakaneli-omenapuun oksistoon. Sarastus oli jo lähellä, sillä näin kuusten turvallisten hahmojen häämöttävän suojelemassa meitä. Metsänraja oli piirrellyt tutun nirkkoreunansa taivasta vasten.
Tanssin aamujumppani salaperäisessä hämärässä valot poissa päältä, tuntien joka hetki valtavan maailman ympärilläni ja sen, että minä olen osa sitä.
Maailmankaikkeus antoi minulle opetuksen.
Älä mustina hetkinä lisää valoja vaan sammuta viimeisetkin. Näet silloin sen, mitä pimeydessä on sinulle nähtävänä.
Töitä tehdessäni valo lisääntyi ulkona lisääntymistään. Lunta tuiskusi ikkunan takana, tuuli ähkyi, huokaili.
Hiukan ennen kuin työpäiväni päättyi, sähköt menivät. Tyttö laittoi kynttilän päälle ja paistoi siinä vaahtokarkkia. Hän tekee jostain syystä niin aina, kun sähköt menevät.
Häiriökartan mukaan sähköjen ennustettiin tulevan takaisin vasta yöllä. Olimme juuri saaneet trangiat kopeloitua esiin kellarista, kun sähköt sittenkin palasivat.
Märkää, kosteaa lunta on nyt ulkona muutama sentti. Huomenna minun on lähdettävä autolla kaupungin keskelle.
Puren huulta. Pitää etsimällä etsiä sieltä parkkipaikkaakin. Ajatuskin kaupungin vilinästä tuntuu oudolta.
Alhaalla takka kuuluu rätisevän.
Äsken pesimme puolison kanssa kellarissa kattolistoja, niitä, jotka monta vuotta sitten maalasin kermanvärisellä öljymaalilla ja joiden märälle maalipinnalle linnut riensivät joukolla ruikkimaan mustikkaulostetta.
Jäljet irtosivat ihan hyvin käsidesillä. Ehkä ne kattolistat pääsevät vielä kattoon saakka.
Tiistaina 19.11.2024 kello 19.33
Keskipäivällä maa oli yhä kuurassa. Tuuli oli jälleen seisahtanut. Luonto odotti talvea vaiti.
Lumen kuiskauksen tunsi jo. Se on nyt raottanut ovensa, sen hengityksen tuntee jo ilmassa.
Istuin hengästyneenä äänettömän Hirmukallion laella ja muistin jälleen, miten syvän fyysisesti, miten pohjamutiani myöten olen aina rakastanut marraskuuta ja sen väkevää hiljaisuutta. Kylmyys ja jää on ovella mutta ei ihan vielä täällä, mahtavat, ihmistä suuremmat luonnonvoimat ovat kohta paukauttamassa oven sepposelälleen saranat lentäen, sen crescendo yltyy ihan näillä hetkillä, mutta vielä soittajilla on jousensa ilmassa ja keuhkot vasta vedettyinä täyteen.
Illalla haravoin äänettömyyden keskellä pientä, rasahtelevaa nurmilaikkuani.
En haravoi pihaani muuten – pölyttäjät talvehtivat lehtien alla – mutta nurmikkoni menee jääpoltteesta kapiseksi ja laikukkaaksi, jos jätän sille isoja lehtimattoja. Olin odottanut, että nurmen keskellä kasvava Pekka-omenapuu tulisi tyhjäksi, mutta se on yhä täynnä suuria, keltaisia lehtiä.
Kuuntelin äänikirjaa ja pysähdyin nojaamaan haravaan. Kannettava valonheitin sojotti kohti Pekka-puuta ja sen lehtiä.
Riisuin hanskan ja kurotin käteeni puusta yhden sen suurista, keltaisista, vihreäsuonikkaista lehdistä. Se oli jäätynyt asentoonsa.
Se tuntui paljaassa kädessäni kauniilta, nahkea pinta oman ihoni kaltaiselta.
Poimin illan pimeydessä toisenkin ison, asentoonsa jähmettyneen omenapuun lehden. Olisi ollut hauskaa, jos tähtiä olisi tuikkinut oksien välistä, mutta taivas taisi olla pilvessä. Valonheitin valaisi kuitenkin puun taiteellisesti. Poimin lehtiä yhä lisää.
Sitten aloin poimia nahkeita, talven jäykistämiä lehtiä puusta kuin olisin tehnyt sadonkorjuuta. Ajattelin elonkorjuun aikaa, kun poikani muuttivat pois. Poimin samaan aikaan tästä puusta valtavaa, tummanpunaista omenasatoa sekä satoa lapsistani, jotka viimein ja kaikista uhista ja peloistani huolimatta löysivät oman tiensä.
Nyt on toisen sadonkorjuun aika: kerään vanhenemiseni jälkiä, puhdistan elämääni kuolemaa varten.
Ajatus oli tietenkin vähän pateettinen. En minä niin vanha vielä ole. Silti kuihtuvien lehtien poimiminen nyt samasta puusta tuntui oikealta ja symboliselta.
Ajattelin myös naapuriani parinkymmenen vuoden takaa. Asuimme 1800-luvun vanhoissa taloissa. Ensimmäisenä keväänään siellä hän kyykisteli maassa ja keräsi lehtiä käsin.
En ollut ensimmäinen enkä edes toinen enkä kolmas, joka tuli heti tarjoamaan haravaa lainaksi. Sitten olin yksi niistä, jotka häkeltyneinä jäivät sanattomiksi, kun hän halusi nimenomaan poimia käsin. Hän halusi tuntea lehdet käsillään.
Vanhojen vaahteroiden keskellä… tuota noin. Vaahterat nitistävät tehokkaasti muun kasvavan ympärillään puolen metrin paksuisilla lehtimatoillaan. Lykkyä tykö vaan.
Nyt poimin omenapuusta lehtiä, tunsin nauttien niiden ihon omaa ihoani vasten ja ajattelin hymyillen silloista naapuriani.
Kun en ylettynyt enää lehtiin, nurmikin tuli valmiiksi ja kopistelin sisälle, puoliso kertoi, että oli juuri nukahtamassa tupluurilleen, kun ikkunaan oli ilmestynyt valonheitin sojottamaan tuhansilla lukseilla suoraan hänen naamansa. Anteeksi! Minulla oli ollut hauskaa.
Maanantaina 18.11.2024 kello 19.29
Miten paljon arkeni tulvii syviä, ihania kohtaamisia aikuisten lasteni kanssa. Tämän käsitin vasta täällä, pitäessäni päiväkirjaa perheemme hajoamisesta.
Olin tuntenut hukuttavan huonoa omaatuntoa kaikesta siitä, missä olin jäänyt äitinä vajaaksi, ja olin samalla turtunut kaikelle, mitä olin heille antanut. Päiväkirja pysäytti, nosti ne suuret hetket esiin, antoi minun tunnustella niitä ja ottaa ne todella omaksi.
Näitä kirjeitä yksinäisille sieluille kirjoittaessani olen kuin itsestään kääntänyt vastaavan katseen omaan yksinäisyyteeni, eikä tunne ole yhtään niin mieluinen kuin perhepäiväkirjassa. Saan syvää mielihyvää ja kauneuden tuntua yksin vietetyistä hetkistä ja tarvitsen yksinäisyyttä kuin hengitysilmaa, mutta en pidä yhtään siitä, miten silmäni ovat nyt alkaneet ohittaa kaiken hauskan muiden ihmisten kanssa ja suurentaneet yksinoloni niin, että se peittää kuin sokaiseva, häiritsevä valo kaiken muun olennaisen ympäriltään.
Alakerrasta kuuluu tiskaamisen ääntä ja Apulantaa, vähän turhan osuvasti.
Minussa on ongelma, jokin virhe ohjelmoinnissa. Puutteita koodissa korvaan pessimistisyydellä. Tuntuu että tekijät unohti otsaan kirjoittaa: ravistettava ennen käyttöä.
En minä kaikesta yksinäisyydestä pidä.
Kai jokainen ihminen kaipaa nähdyksi tulemisen tunnetta.
Tähän vuodenaikaan se nähdyksi tulemisen kaipuu on hyvin konkreettinen. On niin julmetun pimeää, että mitään ei näe.
Päivällä kävin taas kalliolla salaisella kesken-työpäivää-rukouksella, aurinko kultasi jälleen pieneksi hetkeksi minut ja sammaleisen kallionlaen puurajalla. Sellaisina hetkinä kokee itsensä alleviivatun nähdyksi: taivaan hehkuva jumalpallo tuntuu katsovan suoraan ja rävähtämättä minua, se piirtää minut maailmasta esiin ja luo minut näkyviin myös itselleni.
Nyt illalla pimeässä, kun valon jumaluus on poissa, en tunnu olevan kunnolla olemassa. Lillun meduusana ajan syvyyksissä ja virtojen riepoteltavana, ilman kiinnekohtia maailmaan tai toisiin ihmisiin.
Se tunne on vain tunne. Minulla on määrättömästi kiinnekohtia maailmaan ja muihin ihmisiin: ihaniin ja kamaliin, niihin, joita ilman elämäni ei olisi elämää, niihin, jotka ovat ihan vain mukavia ohikulkijoita, ja niihin, joita on siedettävä ja joiden kohtaaminen toivottavasti opettaa minulle jotain.
Ehkä yksinäisyys on jotain, jota ei kuuluisi jäädä katselemaan. Sen pitäisi häivähtää näkökentän laitamilla, nautinnollisena salaisuutena, hykerryttävän hiljaisena vastapainona hölinälle ja mölinälle. Yksinäisyyden pitäisi olla korostetusti jotain omaa ja yksityistä, se ikioma hiekkakakku, jota saa kaikessa rauhassa ja syvän tyydytyksen vallassa kasata juuri sellaiseksi ja siten kuin haluaa muiden kasvattaessa vieressä vimman vallassa ja kiihkeästi yhteistä hiekkakasaa. (Tässä oli viittaus L. M. Montgomeryn Siniseen linnaan.)
Sunnuntaina 17.11.2024 kello 19.15
Kuulen, miten ulkona on alkanut ropista sadetta. Kuulen senkin, miten kissa syö raksuja saunaeteisessä. Kellokin raksuttaa.
Käsiäni kihelmöi ja kirvelee.
Aamulla tein paljain käsin havutähteä ulko-oveen. Talvioiden riipiminen paljain sormin maasta arkiviikolla ei tainnut olla ihan viisasta, ei suppilovahveroidenkaan poimiminen tänään – mutta kun hanskat kädessä ei tunne mitään kunnolla.
Pidän koskemisesta. Elämän suuria nautintoja on kaikki se, mitä sormilla tuntee: miten valtava maailma aistimuksia käsillä avautuu, miten paljon koskettamalla voi saada mielihyvää ja uutta ja miten käsillä pääsee neuvottelemaan todellisuuden kanssa – miten neljästä kepinpätkästä, viiksilangasta ja myrskyssä kaatuneen kuusen latvaoksista saa yhtäkkiä väännettyä ja sidottua pulleanpörheän, nenäkkään havutähden.
Olen kaahottanut viikonlopun kaikessa siinä, missä pitikin, ja sain nautittua. Melkein kaikki joululahjat on tilattu (haluan lähempänä joulua keskittyä tunnelmointiin enkä kaupoissa juoksemiseen) – vaikka ällistyneenä huomasinkin, että erään firman ”osta 3, maksa 2” -tarjous, jota olin innoissani hyödyntänyt monta kertaa, tarkoitti, että saisin ilmaiseksi kaikki alle euron ostokset, kun taas kaikki monenkympin tavarat pulittaisin alkuperäisellä hinnalla, joten vietin tunnin pari otsa rypyssä laskien, miten ostokset kannattaa jaotella. Nyt tilaan ostokset kolmessa eri erässä, jotta tarjouksesta on oikeasti jotain hyötyä, ja tunnen itseni voitonriemuiseksi. Metsästäjä-keräilijä sisälläni hykertelee.
Hykertelen siitäkin, mitä kaikkea ostin. Löysin monia pähkähulluja lahjoja, juuri niitä, jotka saavat nauramaan mutta joista on saajansa arjessa hyötyäkin.
En koskaan käytä paljoa rahaa. Monet lahjoistani ovat puoli-ilmaisia, jos niihin on käytetty rahaa ensinkään. En aina onnistu yllättämään tai onnistu muullakaan tavoin, mutta monella lahjalla olen päässyt koskettamaan ihmisen sielua, osoittanut, että sinut on nähty.
Kuulen lipitystä. Kissa juo vettä vadista, jossa huuhtelin sienet.
On aika laskeutua arkiviikkoon. Sisälläni keinahtelen. Huomenaamulla sukellan taas päivään, taistelen itseni paremmalle mielelle – jos en saa aamulla itseäni tuntemaan iloa päivästä, raahaudun onnettomana koko loppupäivän. Vielä olisi hetki tätä iltaa.
Perjantaina 15.11.2024 kello 20.38
Taidan joutua oman itseni testiin viikonloppuna.
Minun on pakko tehdä kahta mittavaa vapaa-aikani työtä, joita en tule saamaan tänä viikonloppuna valmiiksi. Ne pitäisi kiireesti aloittaa ja urakoida mahdollisimman pitkälle alta pois.
Kummastakin oikeastaan pidän, kumpaakin pidän tärkeänä – kummankin olen valinnut itse – mutta silti työmäärä on valtava ja kyseenalaistettavissa.
Sisälläni otsa yrittää sinnikkäästi rypistyä, painua yhä alemmas, vajota lopulta niin kireänä niin alas, että näkökenttäni on kaventunut pelkäksi raoksi ja siitä raosta näen vain pelkkää raskasta suorittamista. Haluaisin kääriä hihat ja lähteä raatamaan suu tiukkana viivana, vaikka silloin seurauksena en saa viikonlopusta iloa enkä lepoa ja sitten kamppailen työviikon mieli maassa ja olisi lopulta ollut parempi, että olisin jättänyt kaiken tekemättä.
Lupaan ainakin yrittää raataa ja urakoida lempeästi, kauempaa katsoen, muistaen sitä, miksi ihmeessä olen tämän kaiken valinnut ja miksi tätä tahdon.
Torstaina 14.11.2024 kello 19.42
Salaisella kesken-työpäivää-rukouksella aurinko kultasi paksuna ja mahtavana pöytäkallion laen.
Olin silmät kiinni. Paljaat sormeni koskivat rosoista, ikiaikaista pintaa, ihmismielen ulottumattomiin katoavaa vanhuutta maapallon alkuhämäristä. Tunne syöksyi sisälleni suodattamatta: mielihyvä, kauneuden tuntu.
Kallion kylkeä alas kavutessani olin jo varjossa. Tähän vuodenaikaan aurinko ei koskaan kunnolla pääse pihallemme. Se loistaa vain puiden latvoissa.
Mietin, miten pimeydessä ja harmaudessa kauneuden tuntu on viritettävä uudelle taajuudelle. Toisinaan tunne hulahtaa pimeydessäkin suoraan luo, tähtitaivasta katsoessa esimerkiksi, tai soutaessa tyynellä merellä udun keskellä. Toisinaan vastaanotinta on vähän säädettävä.
Korjaan vastaväitteenne, jonka joku kuitenkin ajatteli. Ei, tunteet eivät ole jotain automaattista, ihmiskehokoneen mekaaninen tuotos, johon emme voi vaikuttaa mitenkään. Ei ihminen ole näin alkeellinen olento: näyttelijä pystyy löytämään itsestään murhanhimon, riemun, itkun, koko kavalkadin ihmistunteita. Osaamme myös järjestelmällisesti masentaa itse itseämme – ja tietyssä rajoin osaamme saada mieltämme kevenemään.
Kyse on samasta kuin silloin, kun minä ja puoliso emme voineet sietää nuorina punaviiniä. Kohtasimme ihmisen, joka rakasti sitä ja osasi sanoittaa tunteensa. Ei mennyt kauaa, kun mekin olimme vahingossa löytäneet ihan uuden suhtautumisen karvaaseen makuun, minkä maistoimme. Meille avautui, mikä kauneus ja syvyys on juuri pahassa maussa: miksi juuri se roso ja härnäävyys aistimuksessa kiehtoo.
Kahviläiskän valkoisella matollakin näkee rumana tahrana siihen saakka, että joku pitää sitä kauniina ja kiinnostavana, taideteoksena. Posliininen paimentyttö oli kaunis ja ylevä siihen saakka, että jonkun toisen mielestä se on kitsiä ja naurettava.
Tietenkin mukavinta on, kun ei tarvitse ponnistella, kun asiat tuntuvat olevan ihmeellisiä ja nautinnollisia ihan itsestään. Jännää on, että kun oman vastaanottimen saa oikealle taajuudelle, ne uudetkin tuntemukset tuntuvat lävähtävän meihin sellaisinaan.
Itselleni vaikeinta tässä vuodenajassa ei oikeastaan ole pimeys tai harmaus vaan keinovalojen rumuus. Kotini, minä ja koko elämä tunnumme kelmeänlatteassa, oudonsävyisessä, varjottomassa teltassa kiireessä syödyltä einekseltä: puolivälttämättömältä pakolta, josta nautinto on poissa.
Yritän nyt irvistellen nähdä keinovalaistuksessakin jotain aistimellisesti viehättävää.
Vilkuilen niitä. En pysty näkemään hehkulamppuja teeskentelevissä teknologisissa ledeissä mitään sievää. Ne rikkovat kotini luonnonmukaisuuden, tuovat jyrkän ristiriidan lankkulattioiden, lautaseinien ja satavuotiaiden huonekalujen keskelle.
Siihen ristiriitaan voin keskittyä. Pidän ristiriidoista. Ne paljastavat aina jotain syvää ja näkymätöntä, joka on kuitenkin olemassa. Totuushan on, että en elä sadan vuoden takaista elämää vaan tätä, missä sähkö virtaa seinien sisällä, tekniikka pitää huolen siitä, että näen marraskuisessa mörönpimeydessä ommella, katsoa puolisoa ja tyttöäni silmiin, laulaa nuoteista, teeskennellä, että maailma ei täällä olekaan laskeutunut pimeään vuodenaikaan.
Keinovalo on pohjimmiltaan teeskentelyä, modernin maailman mahdollistama hologrammi kesästä, pillerillä tuotettu rauhallisuus oikean rauhan tunteen sijaan. Kaunista on, että tunnistamme eron ja häiriinnymme siitä, kaipaamme aitoa, oikeaa kesää.
Keinovalo herättää oikeastaan sympatiaa. Ei se oikein osaa matkia todellista isäänsä, mutta silti se on mullistanut meidän elämämme, mahdollistanut koko modernin elämän sykkeen, elokuvat, katulamppujen helminauhat, sen, että pimeydessä voin lukea, kirjoittaa tätä, kiskoa talvioita maasta ja lähteä minne tahansa maailmaan haluan.
Keskiviikkona 13.11.2024 kello 19.56
Sormiani kihelmöi.
Istuin illan kosteassa, pimeässä maassa valonheittäjän valokeilassa ja riivin pois kylmiä talvioita muhjuuntuneiden saniaisten, kaljujen vatukonvarsien, talveen valmistautuneiden mustikanvarpujen ja tummien märkien lehtien seasta.
Olen tuikannut kauniin talvion pistokkaita vähän kaikkialle, missä ei silloin kasvanut mitään ja mihin kaipasin vehmasta luontoa. Talvio ryhtyy suikertamaan viehättävästi muiden kasvien juurilla melkein pelkällä pyhällä hengellä – joten laki kieltää päästämästä talviota puutarhasta metsään. Nyt riivin aiempaa tyhmyyttäni pois.
Työ on tylsää ja siksi rentouttavaa. Se kiinnittää ajatukset ja kädet mutta ei vaadi mitään.
Pienistä, salaisista amurukouksistani on tullut kesken-työpäivää-rukouksia, jotta saan edes hetken päivänvaloa. Tänään kapusin Hirmukalliolle tuttuun tapaan, ja juuri silloin pilvien välistä osui auringonsäde kallionlaen pieneen laikkuun.
Istuin kalliolla luonnon spottivalossa.
Hetki oli hämmentävä. Olin koko edellisen illan ja yön ajatellut toista spottivaloa.
Pimeys on tänä syksynä tuntunut minusta paljon fyysisemmältä kuin aiemmin: kuin eläisin päivästä toiseen valtavalla, mustalla teatterilavalla, jossa vain minuun tähtää spottivalo. Mitä teenkin ja minne kuljenkin, se suppea valokeila seuraa minua, paljastaa armotta kaiken, mitä teen, eikä minulla ole harmainta aavistustakaan, mitä on sen rajan ulkopuolella.
Astelen, tanssin, loikkaan pimeyteen, ja aina lattia on tullut vastaan. Jossain näyttämön reuna ja sivuverhot silti piileksivät.
Teatterien näyttämöt ovat syystä mustia: tyhjiä tauluja, joihin voi kirjoittaa mitä tahansa ja joka on itsessään vain aukko.
Kaikki se mustuus piirtää kehykset valontuikahduksille.
Olen loikkinut mustalla näyttämölläni näkemättä sen enempää katsomoa, permantoa kuin takaseinää.
Yritän nyt opetella katselemaan itseäni spottivalon suuntaajan silmin.
Aamupäivällä katselin, miten auringon spottivalo teki kallion rosoista ja sammaltyynyistä kolmiulotteisia. Kaikelle tuli syvyys. Laikun ulkopuolella kauneimmatkin uurteet ja jäkälien miniatyyrimetsät latistuivat ja harmaantuivat, muuttuivat epämääräiseksi massaksi, jonka yli katse luiskahti nopeasti ja siirtyi kaikkeen, mikä pitäisi suorittaa – tai lakkasi näkemästä, vaihtoi automaattiasetukselle ja keskittyi pään sisälle työasioihin.
Pimeydessä, hämärässä ja harmaudessa on kauneutta ja suuruutta, jota suora valo ei koskaan pysty paljastamaan. Yritän opetella pysähtymään niihinkin, tunnustelemaan.
Tiistaina 12.11.2024 kello 19.44
On olemassa mahdollisuus yksinäisyyteen omassa rauhassa. Se on melkein kuin huvitus, mistä voi nauttia, silloin kun on rakkaudella siunattu.
Ajatus ei ole minun. Se on Tove Janssonin ja löytyy hänen Rent spel -kirjastaan.
Kuulen korvissani nuoruudenystäväni äänen, hänen, joka kuoli alkuvuonna. Hän lausui minulle tuon lainauksen viimeisessä puhelussamme, tai jossakin niistä.
Kuulen melkein fyysisesti ystäväni puolinäsäviisaan äänen, naurua täynnä olevan intonaation, joka tokaisi, että koko kirja on yhtä elämänviisautta. Sitten hän sanoi hitaasti tuon lainauksen, ja minulla meni kylmät väreet pitkin käsivarsia.
Puoliso etsi jostain syystä eilen Muumilaakson marraskuun käsiinsä, näytti hykerrellen kohdan, jossa ruttuvaari löysi kahdeksat silmälasinsa. Hymyilytti. Puoliso hukkaa ja löytää lukuisia silmälasejaan samalla tavoin.
Silmäni juoksivat sivulla lisää, ja jokaisen sanan olisin halunnut juoda. Miten Tove Jansson on saanut jokaisen sanansa topattua pullolleen lämpimänvinksahtanutta syvyyttä: kaiken rikkinäisen ja kummallisen katsomista rakkauden silmin?
Maanantaina 11.11.2024 kello 18.49
Isänpäivän lyhdyt lepattavat yhä pihalla. Niiden lempeät pienet valot kurkistelevat meitä säkkipimeydestä.
Viikonlopussa riittää meille tunnusteltavaa ja pohdittavaa vielä moneksi viikoksi, kuin Jane Austenin romaaneissa.
Kuljimme äsken puolison kanssa tihkusateessa rantaan.
Hän otti mukaan muovipussin. Aiotko poimia sieniä näin pimeällä, kysyin ällistyneenä. En, hän vastasi eikä selittänyt. Ajattelin, että kai hänellä on jotain venekalajuttua.
Rannassa hän levitti muovipussin laiturille ja istui sille. Kuitenkin haluat aina parantaa täällä maailmaa, hän perusteli.
Istuimme toisiimme nojaten ja paransimme maailmaa.
Minä en tarvinnut muovipussia. Minulla on hyvät eristykset kylmää kosteaa laituria vasten omasta takaa.
Katselimme pimeän illan tyyntä, sateista meren pintaa. Millainen siunaus on, kun meillä on puteja, hän kommentoi.
Elämän kaahottavan hippajuoksun, ilon ja kiukun keskellä on muutamia ihmisiä – toisemme varsinkin – joiden kanssa muu hulabaloo on yhtäkkiä poissa ja voi olla vain rauhassa.
Pidän ajatuksesta. Jokaisella ihmisellä pitäisi olla joku puti, joku läheinen, joka pysäyttää myös omat päänsisäiset kaahotukset, ne, jotka lähtevät yksinäisyydessä liikaa juoksemaan.
Toisissa tilanteissa juuri yksinäisyys on puti.
Laitoin Googleen puti-sanan, mutta esiin tuli kaikkea muuta. Onko puti jokin murresana…?
Puti on hippaleikissä turva: se tolppa tai puu tai seinä, jossa on koskematon. Putissa hetken hengähdetään ja tarkkaillaan tilannetta.
Itselläni ei ole elämästä ihan kokonaiskäsitystä tällä hetkellä, ehkä siksi, että en ole vuosiin ollut näin yhtäjaksoisesti omillani. Minulla ei ole työyhteisöä, on vain tämä koti, puhelin ja verkkoyhteydet. Tähän vuodenaikaan tuntuu kuin uisin meren pimeydessä, josta sattumanvaraisesti keinahtelee vastaan töitä ja ihmisiä. Päivällä sukellan hetkeksi pintaan kurkistamaan, mutta en oikeastaan ehdi hahmottaa paljoakaan, kun vuorokausi sukeltaa pimeyksiin taas. Kotinikin tuntuu kuin leijuvan irrallaan.
Sunnuntaina 10.11.2024 kello 14.16
Saimme koko pesueen isänpäiväksi kotiin! Esikoinen tuli vasta lounasaikaan ja lähtee jo illalla, joten on hölmöiltävä yhdessä pikakelauksella.
Kirjoitan tätä saunatauolla kahden vieraskattauksen välissä pysäyttääkseni hetkeksi itseni, antaakseni aivoille avaruutta.
Kun ohjelmaa ja ihmisiä on paljon, ajatukseni hengittävät pinnallisesti, eivät keuhkojensa pohjaan. Tunne on sama kuin kyykistyessä ottamaan pikaisesti rätillä pois muutamat tahrat lattialta sen sijaan, että pesisi mopilla koko talon lattialankut.
Missä äiti on, kuulen keskimmäisen kysyvän alhaalla.
Tullaan!
Lauantaina 9.11.2024 kello 11.47
Jäin tunnustelemaan raivoa ja vihaa.
Turhautumisen tunne on juuri niitä siveltimenvetoja, joilla yksin jäävä ihminen maalaa itsensä nurkkaan: kokemus toisten ihmisten sietämättömyydestä, tunnekuohut kaikesta siitä, mikä muissa on hirvittävällä, anteeksiantamattomalla tavalla väärin.
Katkeruudella ei ole mitään tekemistä seesteisen, herkän yksinäisyyden kanssa, sen, jossa ihminen on yksin ja äänettä maailmankaikkeuden ihmeen äärellä.
Raivo on yksinäisyyden rumat kasvot.
Pohjimmiltaanhan viha on avuttomuuden tunnetta. Hurjistuminen on tunteiden error tilanteessa, jossa vaihtoehtoja ei yhtäkkiä näy, adrenaliirilieska, jonka tehtävänä on ylittää ylittämättömät muurit väkivalloin.
Olen oppinut sisäsiistiksi. En ryöpytä sitä kaikkea muiden niskaan, mutta tunne jää sisälleni kytemään, roihahtaa varoittamatta ja kiduttaa minua – sekä imee pois muiden luota.
Sain liian monta kertaa oppia, että hirviöksi ajautuminen houkuttelee muistakin hirviön esiin, jolloin minuun sattuu kohta vain vielä enemmän. Puren hammasta, jotta en ryhtyisi hirviöksi myöskään minua paremmille ihmisille, puolustuskyvyttömille, joita vain satuttaisin pohjattomasti.
Nyt katselen sitä tunnetta, kääntelen sitä edessäni, koetan löytää rakoa, josta se avautuu ja jolla saan tämänkin jumaluuden menettämään voimansa.
Oma raivoni roihahtaa tilanteissa, joissa yksityiskohdat ovat minulle äärimmäisen tärkeitä. Jollain tapaa elän yksityiskohtien kautta, hengitän niitä, ne ovat tapani olla vuorovaikutuksessa todellisuuden kanssa.
Otan esimerkin. Se on fiktiivinen, jotta en näiden kirjeiden julkisuudella satuttaisi todellisia ihmisiä – ja palloteltuani sitä mielessäni kummastelen, miksi en ole vielä heittäytynyt sen vuoksi henkisesti lattialle itkupotkuraivareihin.
Haluan pestä astiat tietyllä tavoin.
Haluan tiskiharjan olevan kuiva, roikkumassa ilmavasti. Jos se makaa altaassa rasvaisten astioiden joukossa, ihmiset pesevät käsiään sen päällä ja kaatavat sen päälle kahvinloppujaan, se ei enää puhdista vaan likaa astioita: se kasvattaa muhkean ja testien mukaan vaarallisen mikrobifaunan. Silti moni viskaa vimman vallassa harjan aina altaaseen. Sehän näyttää epäsiistiltä roikkuessaan esillä. Sen pitää olla siististi altaassa. Toiset eivät huomaa koko asiaa. Tiskiharja on tiskaamista varten, missä se sitten onkin.
Tavallisin tiskiaine vahingoittaa vesieliöitä, eivätkä puhdistamot pysäytä kemikaaleja, vaikka moni näin luulee. En halua kalojen ja sammakoiden kituvan enkä kasvattavan epämuodostuneita poikasia vain siksi, että minä halusin astiat hohtaviksi. Käytän ympäristömerkittyjä pesuaineita.
Haluan täyttää altaan vedellä. Astioihin tuntuu aina jäävän ruokajäämiä johonkin kulmaan, jos niitä pesee juoksevalla vedellä. Lisäksi astiat vaativat silloin valtavasti pesuainetta, kun sama lika lähtisi ihan vain viiden minuutin liottamisella. Hanan auki ollessa viemäriin hulahtaa käsittämätön määrä kuumaa, energiasyöppöä vettä.
Kaikki tämä on minulle rakkautta maailmaa, elämää ja arkea kohtaan, vuorovaikutusta luonnon kanssa, syvää kiinnostusta pieniin, viattomilta tuntuviin tekoihin – ja ihan vain astioiden pesemistä: jos en saa tiskata näillä tavoin, astiat eivät minusta mitenkään puhdistu vaan jäävät likaisiksi.
Jos en voi pestä astioita omalla tavallani, jätän ne pesemättä tai lakkaan käyttämästä astioita.
Jonkun toisen mielestä olen samalla mahdoton neurootikko, pikkumainen nipottaja ja kontrollifriikki. Miten edes kehtaan urputtaa siitä, että tiskiharjaa säilytetään väärin, tiskiaine on väärä ja koko tiskaaminen väärin tehty. Samaan lopputulokseen voi päästä lukemattomilla tavoilla, ja minun on annettava muille tila omaan tapaansa. (Tässä kohtaa minä tietenkin huomautan, että ei: eri tavoin ei tässä tapauksessa päästä samaan lopputulokseen, sillä toisessa tavassa astiat jäävät puhtaiksi, toisessa likaisiksi – ja jälkimmäisellä lopputuloksella on ihan järjetöntä, että astioita edes ryhdytään tiskaamaan.)
Minä olen tietenkin oikeassa – takanani on puolueettomat tutkimukset ja viranomaisohjeet – mutta oikeassa olemalla ei kiukkua ja väheksyntää laannuteta, päinvastoin.
Vaikka loukkaannun verisesti siitä, kun kaunista, perehtynyttä otettani astioiden tiskaamiseen pidetään pikkumaisuutena ja piikittelynä, ymmärrän vastapuolta. Ihmiset polkevat elämässään huimaa vauhtia eteenpäin, ja yhtäkkiä joku minunkaltaiseni tulee ja tuikkaa kapulan rattaaseen niin, että he tuiskahtavat nenälleen. Heidän tavallinen, totuttu tekonsa arjen kiidossa onkin väärin. Ei ihminen halua keskeyttää vauhtiaan, pysähtyä riipimään auki polkupyöränsä ketjuja ja polkimia, hän haluaa eteenpäin – eikä hän halua kuulla toimineensa koko elämänsä vastuuttomasti.
Heille olisi annettava tilaisuus innostua ja ihastua. Heidän on saatava kokea tekevänsä jotain oikein ja hyvin. Ihmiset pitäisi saada tuntemaan iloa ja tyydytystä omien astianpesurutiiniensa muuttamisesta.
Minunkaltaiseni jäävät herkästi yksin pesemään astioitaan, vetäytyen yhä kauemmas muista oman katkeran oikeassaolemisensa täyttäminä, muun maailman lutratessa yhä myrkyllisemmillä pesuaineilla ja entistä kuhisevammilla harjoilla. Jos oikeasti haluaisimme maailmaa paremmaksi, meidän pitäisi nielaista, räpäyttää silmiä ja olla päättäväisesti huomaamatta, miten muut tiskaavat väärin – ja lähestyttävä ilon ja oman hyväntuulisen mallin avulla. Ihmiset kyllä muuttavat ennen pitkää suuntaansa, kiinnostuvat. Heille on annettava aikaa, ja sen ajan minunkaltaisteni on kestettävä niitä muutamia ihan-väärin-pestyjä astioita.
En tarkoita, että olisin aina oikeassa, älkää käsittäkö väärin, tai että maailma pelastuisi, jos vain kaikki tekisivät niin kuin tahdon. Taivaan kiitos maailma ei pyöri minun tahtoni mukaan. (Tiskiaineeni haitallisuuteenkin havahduin vasta tänä syksynä.) Sain kuitenkin sormiani nyt raivon ja turhautumisen sisään.
Ehkä voisin turhautuessani niellä, räpäyttää silmiä ja katsoa muualle – sietää – pakenemisen ja katkeroitumisen sijaan. Lupaan itselleni ainakin yrittää.
Perjantaina 8.11.2024 kello 20.26
Imuri huutaa saunassa, nyt palaa saunaeteiseen.
Vein äkäisenä kompostoivien vessojen turpeita. Nyt yritän pitää ajatuksia pois siitä, mikä minut sai vihaiseksi.
Minulla on paha tapa harrastaa katkeroitumista: myrkyn syömistä itse siinä toivossa, että se toinen kärsii.
Olen oikein taitava soittamaan päässäni samaa levyä uudestaan ja vatvomaan asioita, joille en voi mitään nyt enkä myöhemminkään. On hämmentävää, miksi jään ojaan mäiskimään mutaa naamaani, kun joku on sinne tönäissyt. Miksi minunkaltaiseni eivät kapua ylös, peseydy ja jatka elämää? Toki kerrytämme vimmaa estääksemme ketään tönimästä enää ketään, mutta miksi hieron intohimoisesti kuravettä poskiini silloinkin, kun tönijää ei enää kannata yhyttää?
Imuri on vaiennut.
Näistä kirjeistä on tullut puhetta, kirjaimellisesti. Olen nauhoittanut nämä. Olin aikonut tätä kauan, mutta nyt olen kiemurrellut.
En ehkä tullut ajatelleeksi, miten ruumiillista ja intiimiä puhe on. Sanat ovat kirjaimellisesti ihollani, tulevat suoraan sisältäni.
Merkillisintä on, että olen samalla muuttunut kolmeksi. Tiedättehän – kirjoittaessa luo omasta itsestä aina näkymättömän rinnakkaisversion, usein vähän paremman tai huonomman ja joka tapauksessa jonkun uuden, ja se alkaa elää omaa elämää. Olen aina elänyt kahtena, tai oikeastaan: en voi hyvin ilman tätä kahdentumista, ilman fyysisen ja kirjoitetun Marian vuoropuhelua keskenään. Nyt mukana on kolmaskin, ääneen puhuttu minä.
En ole vielä ihan sujut uuden vuoropuhelun kanssa.
Menen puistelemaan mattoja.
Torstaina 7.11.2024 kello 19.33
Taisin sittenkin kirjoittaa eilen hiukan julmasti seurallisista ihmisistä – tai ainakin nyt vähän kaduttaa.
Kissa hyppäsi juuri sängylle viereeni. Se ilmoittaa haluavansa peiton alle ja kehrää vaativasti.
Nyt se tallasi läppärille muutaman ylimääräisen sanan, joiden kieltä en tunnista, ja työntää kuononsa sieraimeeni. Lopeta, olin ajatellut kirjoittaa –
Kissa ryömii peiton alla. Se painautuu risti-istunnassa olevia jalkojani vasten ja laskee päänsä jalkaterälleni. Silitän sitä hiukan.
Tove Janssonin romaanissa – olisikohan ollut pyrstötähdestä kertovassa – hemuli hermostui muiden tohinasta. Kukaan ei keskittynyt olennaiseen, hyönteisten keräämiseen siis ja niiden lukuisiin eri lajeihin, puhuivat vain joutavia siitä, miten pyrstötähti tuhoaisi maailman. Eniten häntä närkästytti toinen hemuli. Tämä oli maanisesti kiinnostunut kasveista. Eihän sellaisen kanssa voi tulla toimeen. Miten kukaan voi keskittyä niin turhanpäiväiseen asiaan? Miksi hän ei ole innostunut oikeista asioista eli hyönteisistä?
Olen kiitollinen kaikista niistä lukemattomista ihmisistä, jotka innostuvat yhtä mielellään ötököistä, kasveista, pyrstötähdistä kuin maailmanlopusta, kunhan vain joku muukin on innostunut.
Kissa kävi jo muualla, ilmaantui takaisin ja käpertyi tummaksi varjoksi sängyn jalkopäähän. Kun katson sitä, se sulkee minulle silmiään, raottaa sitten niitä taas.
Keskiviikkona 6.11.2024 kello 18.45
Olen miettinyt yksinäisyyttä.
Älkää käsittäkö väärin.
Olen niitä ihmisiä, joille yksinäisyys on yöunen kaltainen elinehto. Ilman sitä muutun kaistapääksi: en kuule enää omia ajatuksiani, en omia tunteitani, koen leijuvani kaaoksessa ilman otetta mistään. Lopulta sisälläni kasvaa raastava tarve takertua kaikkeen siihen, mikä muissa ihmisissä on kesken ja erilaista kuin minussa, täytyn katkeruudella ja armottomuudella.
Ilman yksinäisiä, hiljaisia hetkiä tuntuu kuin yrittäisi laulaa elämän konsertissa niin, että joku toinen laulaa korvan juuressa tosi kovaa ja ihan hiukan väärin. Omasta äänestä ei kuule silloin pienintäkään säveltä, ei sitäkään, meneekö itse nuotin vierestä vai ei ja laulanko ylipäätään vai auonko vain suutani.
Kaltaisillani ihmisillä on paha taipumus maalata samalla oma itse nurkkaan. Jossain kohtaa tulee eteen se hetki, kun yhtäkkiä yhteisöä kaipaa – läheisimpiä ihmisiä varsinkin, mutta myös niitä muita, vähän häiritseviä, eri suuntiin kasvaneita, kukin omiin rosoihinsa rypyttyneitä. Jossain kohtaa tuntee tulleensa hylätyksi, siitä huolimatta, että itse hylkäytti itsensä. Tunne kasvaa varsinkin tähän vuodenaikaan: pimeydessä on läsnä vain oma itse ja omat ajatukset, ja ne alkavat herkästi kadottaa otettaan todellisuudesta ja kiertää omaa kehäänsä.
Yhteisön ulkopuolelle hakeutuminen on arveluttavaa toisestakin syystä. Usein hämmennyn sosiaalisista ihmisistä, koen epäluuloakin heitä kohtaan – luultavasti yhtä paljon kuin sosiaaliset ihmiset introvertteja kohtaan silloin, kun introvertit eivät ole oppineet tarpeeksi teeskentelemään. En halua tuomita seurallisia ihmisiä niin kuin en halua tulla itsekään tuomituksi, mutta hirtehisellä tavalla olisi hauskaa, että sosiaaliset ihmiset voisivat joskus nähdä seurallisuutensa surrealistisuuden.
Ällistyn, kun joku on osoittanut minua kohtaan syvää läheisyyttä, luottamusta ja intiimiyttä, paljastanut itsestään arkoja asioita ja saanut minut tekemään saman – ja kun kuka tahansa ihminen astuu ovesta sisään, sosiaalinen ihminen osoittaa tälle täsmälleen saman. Huomasiko hän, että ihminen vaihtui…? Läheisyys ei ollutkaan osoitusta sielunkumppanuudesta vaan jotain, josta jää muille vähän niljainen ja jätetty olo.
Samoin hämmennyn siitä, miten monilla tuntuu katoavan muistuma toisista ihmisistä mielestä heti, kun nämä katoavat näkyvistä, kuin pienellä lapsella, joka alkaa kirkua äidin mennessä toiseen huoneeseen. Näin useissa työyhteisössä toimitaan: etätyössä olevaa ei muisteta tiedottaa, häneltä ei kysytä mitään, hänen työpanoksensa unohdetaan. En täysin käsitä, miten niin tapahtuu, mutta niin tapahtuu. Ehkä introverteille jää muita väkevämmät muistikuvat toisista ihmisistä.
Silti tietyssä yksinäisyydessä pidän siitä, miten alan kaivata muita: miten kauniiksi muut ihmiset muuttuvat minulle, miten yhtäkkiä käsitän heidän tärkeytensä ja tunnistan sen näkymättömän kolon itsessäni, joka ei täyty omin päin. Samalla yhä rakastan hiljaisia hetkiäni, joissa kuiskauskin kuuluu.
Tänään rannassa vesi oli tyyni. Makasin laiturilla vatsallani ja kosketin kädelläni pimeää vettä.
Kylmyys ympäröi sormeni ja pisteli vähemmän kuin olin luullut.
Kesämökkiläisen laituri narisi, mutta minun allani laituri oli hiljaa eikä vastannut.
Helikopteri kierteli jossain pohjoisempana. En nähnyt sitä kertaakaan, mutta sen murina täytti taivaankannen.
Merestä peilautui tähti. En tiennyt, minkä – enkä sitäkään, miksi muista tähdistä ei jäänyt vedenpintaan kuvajaista.
Ai, nyt helikopteri näkyykin, havahduin, kirkas valo kiisi Otavan alla – ei, se menee liian lujaa, se on lentokone – tuo menee kyllä ihan liian lujaa ollakseen lentokone, se on liian kirkaskin ja iso ja lähellä – se leimahti ja samassa sammui. Katsoin pimeyttä hämmentyneenä. Olin nähnyt tähdenlennon.
En ole koskaan nähnyt niin loisteliasta tähdenlentoa. Sen katoaminen tuntuu nyt hiukan surulliselta.
Pilviharso alkoi vähitellen täyttyä Otavan eteen. Ensin tähdet loistivat yhä sen läpi.
Rannasta lähtiessäni yhtään Otavan tähteä ei enää näkynyt. Vielä kotona helikopteri kuului surraavan.
Tiistaina 5.11.2024 kello 20.29
Eilen söin iltapuuroni kuistilla yön pimeydessä.
Oli kylmä.
Ensin kuistin valo oli päällä. Keinahtelin riipputuolissa ja katselin palkista roikkuvia havupalloja, jotka olin viikonloppuna tehnyt.
Ne olivat heinäpellonpörröiset kuin pitkäkarvaiset kaninpoikaset, röyhkeät ja suloiset yhtä aikaa. Olisin tohkeissani halunnut laulaa niistä niin kuin Tuu-Tikki lauloi valmiiksi saamastaan lumihevosesta Tove Janssonin Taikatalvessa.
Voisin laulaa laulun joka kerta, kun saan tehtyä käsillä jotain kaunista.
Kuuntelin Elina Hirvosen Rakkauden lokikirjaa. Toisella lautasellisella sammutin valon. Lusikoin puuroa kuistilla marraskuun säkkipimeydessä. Oli täysi arvoitus, mitä lusikkaan kulloinkin sattui.
Sitten lautanen alkoi erottua pimeydessä. Vähitellen se sai yhä enemmän ääriviivoja ja yksityiskohtia. Lopulta näin riipputuoliakin, kuistin kaiteita ja lattialautoja, metsänrajaa, kuusia. Tuntui syvälliseltä.
Nyt on vaikea saada enää sanoja sille tuntemukselle.
Jotenkin näin se meni: miten pimeään elämässä joskus joutuukin, ennen pitkää alkaa erottaa sieltä asioita, nähdä omaa reittiä, sitä, missä on ja mistä on osa.
Tänään rannassa tuuli oli noussut, ei paljon, mutta aallot loiskivat rantaan. Kuulin ne jo kaukaa.
Pysähdyin kuuntelemaan.
Aaltojen äänen läpi narisi yhtäkkiä laiturien keskustelu, yhtä tomerana ja pysäyttämättömänä kuin eilen.
En ole ennen oikeastaan huomannut sitä ääntä. Nyt sitä ei voinut olla kuulematta.
Pään päällä tähtitaivas kaareutui syvänä, väkevänä ja tummana.
Nyt nukuttaa. Pyykit pitäisi vielä ripustaa.
Maanantaina 4.11.2024 kello 19.40
Olen pitkään halunnut kirjoittaa teille, yksinäisille sieluille siis.
En siksi, että kokisin teidän tarvitsevan jonkinlaista tukea tai seuraa, en siksikään, että itse kokisin kaipaavani jompaakumpaa. Minusta vain tuntuu, että kiinnostamme toisiamme.
Minusta tuntuu, että tavassamme asettua aika–paikka-avaruuteen on jotain yhteistä, jotain, joka katsoo vienosti väärään suuntaan ja tulee siksi paljastaneeksi jotain näkymätöntä mutta silti olemassaolevaa elämänvirran sisältä.
Tänään illalla kuljin rantaan. Olin ottanut kissan mukaan. Sen pieni musta läiskä kiiti marraskuun mustuudessa tai katosi kokonaan sakeaan hämärään. Tiesin sen olemassaolon vain siitä, että naru välillä kiristyi vyölenkistäni.
Vuoroin se halusi päinvastaiseen suuntaan kuin minä. Minä voitin. Vuoroin se halusi syliin, asettui tielle ja sai minua kompastelemaan, hyppimään ja lentelemään. Vuoroin kissa matkusti olkapäällä, tarrasi kynsillä haalariin ja tunki naamaani pitkäkarvaisen takapuolensa ja heiluvan häntänsä.
Laiturilla tallasin kissan päälle.
Istuin laiturilla ja kuuntelin pimeyttä. Kissa hautoi katkerana kostosuunitelmiaan mahdollisimman etäällä minusta.
Kesämökkiläisen ponttonilaituri narisi keinutuolimaisella äänellä: iuu-nir, iuu-nir, iuu-nir.
Allani laituri vastasi sille silloin tällöin matalasti: narr, narsk, na-ar, naar.
Kuulosti siltä kuin ne olisivat jutelleet. Toinen laverteli kaikki kuulumisensa, toinen mutisi väliin: niinkö, ei kai, no mutta, jaa jaa.
Meri keinui hiljaksiin. Taivaanrannassa jokin valo loisti rytmikkäästi. Pilvien välistä tuikki muutama tähti.
Kotimatkalla kissa ei halunnut enää syliin.