(Jos haluat aloittaa alusta, hyppää sivun loppuun.)

Maanantaina 28.10.2024 kello 20.09

Airo solahti pimeydessä hopeiseen veteen, sukelsi ylös. Vesipisarat juoksivat lavan alalaitaa ja putosivat hentona patsaana airon päästä veteen, ja jälleen airo sukelsi tummaan, kylmään mereen, teki pieneksi hetkeksi tähtien valossa häämöttävään pintaan pyöreän, solakan jäljen.

Tähdet loistivat kirkkaina muutamien pilvien välistä. Työntäessämme pimeydessä soutuveneen tyyneen veteen tähtiä oli näkynyt vain muutama. Kohta niitä oli yhä tiheämmin ja sakeammin. Ikiaikaiset tähtikuviot piirtyivät esiin, ja yhtäkkiä olimme  yhtä aikaa tässä, tuhansien ja miljardien vuosien päässä.

Ei tarvinnut mennä kauaskaan selälle, kun horisontti muuttui tulkinnanvaraiseksi. Linkkimasto toimi maamerkkinä. Tähtien välissä purjehti satelliitti.

Minä ja puoliso soudimme hitaasti äänettömässä, tyynessä pimeydessä ja puhelimme jälleen siitä, että tämä on meidän kahden tehtävä tässä maailmankaikkeudessa. Ei soutaminen, varsinaisesti, varsinkaan, jos tarkoitus on tehtä jotain järkevää ja päämäärätietoista – yhdessä me kaksi vain aina olemme saaneet toisistamme esiin kauneimman version (kauheimman myös, mutta sen puheen aika on joskus toiste). Liu’uimme pimeässä illassa kylmien vetten päällä ja puhuimme rakkaudesta täynnä lämpöä.

Soutuveneen pohja oli oudon liukas. Talven ovi on jo raottunut. Puoliso laittoi otsalampun päälle ja testasi sen punavaloa. Minusta tuntui kuin olisin soutanut Manalan joella Darth Vader kyydissä. Liu’uin vahingossa kaislikkoon, kun yritin löytää pimeydessä katiskaa, ja sieltä pois tempoessani airo irtosi hankaimesta mutta ei pudonnut. Katiskassa oli kaksi ahventa: yksi iso ja pieni. Selällä puoliso otti minusta valokuvan, ja mietin, että kerrankin olen kuvassa nätti. Olin käynyt päivällä työkeikalla ja meikannut. Kotona hän näytti valokuvaa. Siinä erottui pääni muotoinen pikimusta möykky jotain sellaista suttua vasten, joka ehkä oli taivaanranta.

Tämä päiväkirja päättyy. Kiitos tästä matkasta, näistä souteluista ja huudoista myrskyn rannalla. Minä tarvitsin tätä.

 

Lauantaina 26.10.2024 kello 20.46

Selvä, kiitos opetuksesta jälleen, maailmankaikkeus – en enää väitä tulleeni valmiiksi poikien lähdöstä.

Tuntui taas kuin olisin leijaillut meren tyhjyydessä tänään näkemämme meduusan lailla: läpikuultavana tumman tuntemattoman meren keskellä, vajoten näkymättömiin tahdottomana, minua suurempien voimien kuljetettavana, pohjattomaan yksinäisyyteen katoavana.

Olin sielu kirvellen pysähtynyt silmieni ohi vilahtaneeseen YouTube-koosteeseen Harry Potterin Weasleyn kaksosista ja heidän äidistään. Voi, miten sieluni kaipaa omaa ronttiani ja roikalettani! Ikävöin sitä, miten pojat ärsyttävät, härnäävät, koettelevat rajoja, eivät usko mitään, tönivät, tuuppivat, kääntävät minut nurin. Kasvoin Weasleyn äidiksi, ja jokin minussa on kuin lysähtänyt kasaan, kun tuikean äidin tomeruutta ei enää tarvita mihinkään. Poikien äitinä eläminen on Lemminkäisen äidin kohtaloa: syvää molemminpuolista luottamusta siihen, että mikään synkea syyllisyys ei murtaisi tätä väkevää rakkautta – ja nyt kuljen toimettomana, kun ei ole mitään eikä ketään, jota haravoida.

Älkää käsittäkö väärin, tyttönikin on hankala, härnää ja kääntää minua nurin – mutta hän on täällä. Sitä paitsi hän on aina ollut sielunkumppanini ja sellaisena syvästi rakastettu. Poikieni rakastaminen on sattunut vaatimaan minulta paljon enemmän pellehyppyjä, kevätjuhlaliikkeitä, hiusten repimistä ja raivon partaalle ajautumista. En kaipaa poikien raivostuttavuutta siksi, että se olisi tyttöäni arvokkaampaa, vaan siksi, että kaksi neljästä minulle läheisimmästä ihmisestä on poissa päiväarjesta enkä ole vielä sopeutunut avaruuteen ympärilläni.

En ole ollut moneen päivään läsnä, en itselleni enkä kenellekään muullekaan. Olen luistellut päivästä toiseen, keskittyen vain hetkeen kerrallaan, mikä ei ole minulle hyväksi, juoksennellut kuin sumussa saamatta itseäni kunnolla kiinni. En ole osannut keskityttyä aistimuksiin, kuunneltua, en hidastettua enkä nopeutettua. Se, että olen nyt omillani eikä minulla ole työyhteisöä, lisää leijumisen tunnetta entisestään, vaikka rakastan tätä työn vapautta ja tulen niin kaipaamaan myöhemmin tätä aikaa.

Tänään rannassa meri oli tyyni kaukaisiin saariin saakka. Tuijotimme tytön ja puolison kanssa ihmeissämme soutuveneen laidalta mereen. Mitä nuo ovat? Meri oli täynnä pieniä, pelkäämättömiä otuksia, kuin mikroskooppisia kaloja mutta eivät sittenkään. Tyttö keksi jonkin ajan kuluttua, että niiden täytyy olla äyriäisiä. Hän on luultavasti oikeassa. Hiukan isompia sellaisia, isosilmäisiä tovejanssonotuksia, saimme vangittua kämmenkuoppiimme keväällä.

Katiskassa oli iso hauki.

Katselimme sitä hämmentyneinä. Emme ole saaneet ikinä katiskalla juuri mitään.

Hauen vahva keho potki, rimpuili ja syöksyili katiskan pohjalla yhtä määrätietoisesti, yhtä täynnä silmitöntä elämäntahtoa ja kyselemätöntä raivoa kuin kissamme, se älykkäämpi, kun se uskoo jonkin meidän hyväntahtoisen toimenpiteemme ilmiselvästi uhkaavan sen henkeä.

Siinä se venkoili, älykäs, persoonallinen ja majesteetillinen veden olento, silmät ammollaan. Tuntui niin pahalta tappaa se, ja samalla siinä oli jotain hyvin oikein: meidän pitäisi aina katsoa syömiemme eläinten silmiin, pyytää anteeksi sitä, että olemassaolossa me jäimme sinun hinnallasi.

Puoliso sanoi ystävälliset hyvästit hauelle, rukouksen ja anteeksipyynnön sen puolesta, ja löi.

Tyttö suolisti hauen syvästi kiinnostuneena, valokuvasi sisälmykset ja esitteli minulle, mikä on mikäkin ja miten kukin niistä toimii.

Nyt puoliso fileoi haukea. Kuulen sen rusahtelun.

Paluumatkalla näimme toisen meduusan. Ensimmäinen oli kadonnut saman tien merten syvyyksiin, mutta tätä saimme seurattua pitkään. Tuossa näkyy sen lisääntymiselimet, tyttö sanoi ilahtuneena.

Saunatauolla hän ja minä piirsimme yhteistä piirustusta. Tuntui ihanalta piirtää samaa työtä hänen kanssaan. Hänen kanssaan ei tarvitse ikinä pelätä, että tulisin rajoille tai että hän tulee minun rajoilleni. Piirsimme saumattomasti toistemme kynänjälkien päälle, hyväksyimme mutkatta kaiken, mitä toinen teki omille luomuksillemme. En tiedä ketään toista, kenen kanssa voisi luoda yhdessä jotain niin… yhdessä.

Puoliso sanoi jälkikäteen, että hetkestämme olisi pitänyt tehdä taulu. Kaksi naista, toinen vanhempi, toinen nuorempi, selvästi sukua, silmät loistaen saman äärellä. Rauhan ja ilon työstä näki jo kaukaa.

 

Keskiviikkona 23.10.2024 kello 20.28

Keväällä tyttö piirsi minulle korttiin lehtokurpan, taikaviitta yllään.

Puhun lehtokurpasta aina koko kesäkauden. Sen kurnutus pihamme yllä saa joka kerta hymyn leviämään kasvoilleni. Ei niin pöhköä lintua voi olla olemassa. Silti kurnutus on aina niin nopeasti ohi, että en ole kunnolla saanut osoitettua sitä lapsillemme.

Tyttö oli kuitenkin havahtunut siihen, piirsi sen minulle, puki sille taikaviitan ja ojensi äitienpäivänä.

Tällä viikolla minä piirsin hänelle vastineeksi merienkelin, jolla on taikaviitta yllä.

Merienkeli leijailee meren halki epätodellisen suloisena, animehahmoista mallia ottaneena. Sitten se aukaisee päänsä hirviöksi ja syö saaliinsa. En osaa selittää järkevästi, miksi samastan sen tyttööni. Hän on siis puhunut siitä kyllä paljon, niin kuin minä lehtokurpasta. Hän itse tuntuu suloisenvaarattoman höpsöltä kuin se merietana, ja sitten hänellä on sisällään kuitenkin hurjaa, älykästä voimaa ja rohkeutta.

Kortin toisella puolella tein kirjaimista meduusoja.

Kun hän sai kortin, hän alkoi heti etsiä nimiä niille meduusoille, mitä olin piirtänyt. En minä niitä tiennyt. Olin vain ottanut mallia Googlen kuvahaun tuloksista ja laittanut enimmäkseen omiani.

Minusta tuntuu, että tämä päiväkirja on pikkuhiljaa tulossa päätökseen. Se on tehnyt sen, mitä ilman en olisi selvinnyt tästä murroksesta.

Ehkä olisin selvinnyt ilmankin – minulla on tapana kontata tuleen ja hirmumyrskyyn ja ilmiintyä yllätyksekseni ehjänä niiden toiselle puolelle – mutta vähintäänkin tämä päiväkirja on tuonut elämääni valtavaa kauneuden tuntua, pysähtymistä ja sallimista.

Sieluni on täynnä iloa poikieni puolesta. Sieluni on tulvillaan myös nautintoa kotiini ilmaantuneesta rauhallisuudesta ja hiljaisuudesta ja siitä, että puolisolla ja minulla on paljon enemmän aikaa ja jaksamista toisillemme kuin ennen.

Poikien huoneet ovat yhä kesken, mutta ne ovat jo alkaneet syntyä uusiksi huoneiksi elämääni.

Esikoisen huoneessa on nykyään kerrossänky, joka kihisee kahden sukupolven verran ihania muistoja, ja sen vieressä on yleensä ryppyotsainen puoliso läppärinsä ääressä puhumassa työpuhelua. Keskimmäisen huoneeseen on ilmestynyt sivusta vedettävä sohvasänky, joka pääsi täydeksi yllätyksekseni heti käyttöön ja toivotti uuden perheenjäsenen tervetulleeksi.

Eilen söin ravintolassa donburia ja gyozaa. Tyttö ja ystävänsä olivat ottaneet ramenia. He söivät sitä sujuvasti puikoilla. Minäkin sain urheasti puikoilla kulhoni tyhjäksi.

Tänään illalla kuljin taas meren rantaan ja olisin hämärän keskellä halunnut juoda koko meren sisääni.

Kuu oli jo vaihtunut puolikuuksi. Olen katsellut sitä hämmentyneenä. En ole aiemmin huomannut, miten äkkiä täysikuusta tulee syötyä puolet.

Sunnuntaina 20.10.2024 kello 20.46

Toissayönä uin kuutamon valaisemassa meressä.

Olin astunut rauhallisesti pimeään, tyveneen veteen.

Kylmä tuli niin kuin hyytävä vesi tulee, syöksyi veitsin ja neuloin jalkojeni kimppuun, mutta en vastustanut, annoin sen kaiken tulla, ja se himmeni ja katosi.

Meriruohot takertuivat jalkoihini kiinni, astuin yhä syvemmälle, vyötärön syvyydellä pysähdyin ja lausuin lapsuuden mantran – en osaa ilman sitä antaa itseäni kylmälle vedelle (äiti sanoi älä istu, isä sanoi istu vaan, näin sitä istutaan) – henkäisin – ja solahdin uimaan.

Kylmyys ympäröi haavoittuvan kehoni, vesi hyväili jäisillä siivillään vatsaani, rintojani, niskaani.

Uin hitain vedoin. Minä pystyn tähän. Kestän tämän. Tyyni öinen meri meni lempeille aalloille kehoni tieltä, ja jokaisen mutkan harja sai hopeisen valon.

Jokaisella hengityksellä henkäisin, ja kuulin henkäisyni kantavan vettä pitkin jonnekin kaukaisuuteen.

Sitten aloin kääntyä. Ei olisi turvallista uida kovin kauas pimeässä.

Samassa tajusin, että minulla ei ollut hajuakaan, missä olin.

Minulla ei ollut silmälaseja. Edessäni pimeydessä oli pelkkää hämärää huurua. Erotin sakeasta hopeisesta maisemasta vain epämääräisiä, tunnistamattomia muotoja. Suuntavaistoni on surkea, alan herkästi mennä ympyrää, eksyn käsittämättömän pienellä pinta-alalla.

Uin kohti rannaksi arvelemani suuntaa. Voisin huutaa puolisoa antamaan äänimerkin. En huutanut. Ennen pitkää tunsin meriruohojen hipovan käsivarsiani, uin vielä muutaman vedon ja laskin jalkani pohjaan. Kompastelin pimeydessä saunaan.

Olimme hetki sitten istuneet laiturilla kahdestaan viinilasit kädessä ja haalarit päällä, katselleet täysikuun valaisemaa siltaa meressä ja tyyntä yötä.

En ollut ihan valmis sille, että keskimmäinen pelmahtikin kotiin. Olin ajatellut viettää syyslomaa niin, että suurimman osan aikaa omistaisin puolisoni ja keskittyisin häneen ja itseni lataamiseen. En ollut yhtään oikeassa kulmassa äidiksi ja anoppikokelaaksi. Sitten menin muutenkin jumiin. Puolison kanssa kaikki meni juntturaan – ja niin oikeastaan kai pitikin, me taidamme tarvita sitä, olemme elämän kanssa niin tosissamme ja murehdimme niin syvältä niin kaikkea, että joskus pitää antaa keittyä yli.

Tärisemme hysteriaa ja sitä, että ei, tästä ei enää selviä – ja yhtäkkiä olemme raikkaana tekemässä ruokaa ja seurustelemassa ja viihdyttämässä.

En ollut saanut itseäni päivällä ulos, päivä tuntui menneen täysin pilalle – ruuan jälkeen tyttöni halusi sienestämään. Siellähän tulee jo pimeä. Mennään silti. Hämärä sakeni pimeydeksi jo ennen kuin pääsimme suppilovahverorinteeseen. Laitoimme kännyköiden valot päälle. Sieniä näkyi häkellyttävän hyvin niin. Kohta soitti poikani. Mekin tulemme. Äiti, kai sinulla on lainata tyttöystävälle haalaria? No juu, siellä minun naulakossani on, se sininen, se on kyllä vähän likainen ja taskussa on valmiiksi niistettyä nenäliinoja… Äiti, kai meillä on jotkin saappaatkin? No juu, jos hän lainaa minun saappaitani, siellä minun kaapissani on… mutta villasukat varmaan tarvitaan. Äiti, voimme varmaan lainata ne? Juu, käykää hakemassa minun vaatekomerostoni, tuota, siitä korista pikkuhousujen vierestä…

Sitten nökötimme neljästään säkkipimeässä metsässä otsa- ja kännykkälamppujen valossa. Toiset istuivat tai makoilivat varvikossa ja perkasivat sieniä, toiset konttailivat etsimässä niitä.

Hetki oli jollain lailla maaginen, suuri.

Sitten poika ja tyttöystävänsä katosivat rantasaunaan.

Sisareni hiukan satutti minua menneellä viikolla, ei fyysisesti tietenkään, mutta tunne viiltää. Menetän hänet elämäni aikana aina uudestaan ja uudestaan. Annan tämän tunteen tulla, pistellä. En vastustele, ja ennen pitkää tunne himmenee ja menee ohi.

Nyt istun keittiössä. Kello raksuttaa. Lokakuun pimeys ympäröi taloa. Söin äsken pannukakkua, jota tein kaikille aamulla.

 

Torstaina 17.10.2024 kello 21.45

Tyttö lanittaa huoneessaan, alhaalta kuuluu television pajatusta, minä menin jo sänkyyn.

Pidän huomisen vapaata syysloman vuoksi ja olen vähän eksyksissä.

Keskimmäinen ilmaantui yllättäen meille eilen, tänä yönä tänne tulee uusi miniäkokelas nukkumaan. Tulemme kohtaamaan aamulla tukka pörrössä ja yöpaidassa ensimmäisen kerran.

Olen kaikki illat ollut pylly pystyssä ulkona ja yrittänyt sitkeästi jatkaa niin pimeässä, että hyvä jos näen käsivarrenmitan päähän. Harmitti, kun en ole tänä syksynä ehtinyt tehdä mitään oikeasti talon eteen. Yhdellä sivulla oli liuskekivet vain irtonaisina maassa. Ne olivat jääneet kesken vuosiksi, kun olin miettinyt, mitä ihmettä teen. En alun perin halunnut sinne liuskekiviä, mutta katolta tulee eräästä kulmasta vedet niin, että murske roiskuu isoille kuopille. Nyt olen kontannut maassa ja kuohkinut liuskekiviä paikoilleen, kaivanut mursketta, asetellut kiviä, sullonut murskeita rakoihin.

Maanantaina 14.10.2024 kello 20.24

Tänään kotiin töistä ajaessani aurinko oli juuri laskemassa. Sen säteet valaisivat kauniit jokilaaksot, peltojen kummut, ruskaiset notkot ja metsänrajat kuin kullanvärinen halla olisi ryöminyt syksyn kamaraa pitkin. Maailmanpituisen sivuvalon keskellä tuulimyllyjen valot välkähtivät samassa tahdissa kuuntelemani mahtipontisen musiikin kanssa, kuin yhtäkkiä koko maailma olisi kulkenut yhtä tempoa minun kanssani.

Sitten auringonlasku kääntyi eteeni moottoritien yläpuolelle. Jumala oli siellä maalannut punertavin ja sinertävin siveltimevedoin koko taivaankannen, keskittynyt sitten yksityiskohtiin, piirsi esiin taivaan kaupunkeja ja metsiä, loi sinne meren, mereen kaukana siintäviä saaria ja pilviluotoja ja lopulta niiden taakse toisen taivaanrannan ulottumattomiin meidän taivaanrantamme taakse.

Kuuntelin kiehtovaa podcastia kuolemattomuudesta ja yhtäkkiä havahduin siihen, että edessä oli taivaanrantoja jo kolme. Tämän maailman ja taivaanmeren rannan takana oli  noussut uusi, sankka taivaanranta. Se peilasi itseään tummin sävyin taivaanmerestä ja lopulta vyöryi kolmiulotteisena läpi toisten taivaanrantojen ja tuli kohti.

Kotona kävelimme puolison kanssa pimeydessä rantaan. Makasimme kainalokkain laiturilla tyynen meren keskellä,  katselimme yläpuolellamme tähtiä ja puhuimme kuolemista.

Paluumatkalla suuri kultainen kuu rokkui raskaana tätini kodin katonharjalla.

Nyt, kun minulla ja puolisolla on enemmän aikaa toisillemme, myös kaikenlaista sellaista vyöryy syövereistä esiin, mitä ei poikien kohinan keskellä ehtinyt ja mitä ei todellakaan kaipaa. Se kaikki kipeä väistämättä tulee nyt vastaan, halusimme tai emme, jotta pesisimme taas toisemme puhtaiksi ja lunastaisimme paikkamme toisen sisintä ihoa vasten.

Olemme nielleet raivoisan oikeassaolemisemme ja hysteriamme lasten tähden, mutta emme me oikeasti, todella ole muuttuneet siitä, kun olimme teinipariskunta.

Viime kädessä kumpikin meistä on alastomana polttavan maailmankehrän edessä, mykistettynä ja polvillaan, eikä lopulta millään muulla ole väliä kuin se, että saamme olla yhdessä. Kumpikin meistä on valmis antamaan anteeksi toisen sietämättömän vajavaisuuden ja tämän suusta ryöpsähtäneet sammakot, asiattomat syytökset ja heikot hetket, jotta lunastaisimme paikkamme itse anteeksiannettuna ja ehdoitta rakastettuna. Olemme hengittäneet maailman toistemme läpi koko aikuisikämme ja lysähdämme kasaan kuin meduusa veden yläpuolella ilman toista.

Tietenkin vihaan häntä. Haluaisin hänen muuttuvan lukemattomilla eri tavoilla. Voisin kuristaa hänet ihan vain siksi, että hän on sellainen kuin on. Vihan läpi tunnen silti aina äänettömän kuiskauksen: rakasta minua, ole kiltti.

 

lauantaina 12.10.2024 kello 20.09

Kirjoitan tätä seisaallani puuliedellä.

Olen märkä, liukas ja hikinen. Puoliso tiskaa vieressä saunatauollamme. Vesi lorisee seinän takana. Tyttö on suihkussa.

Päivällä soudin hänen kanssaan auringon kultaamalle selälle.

Lahdessa oli ollut tyyntä, mutta selällä tuuli velloi. Nostimme airot ylös, söimme eväitä ja lausuimme vuorollamme ruokarunoa. Aika ajoin tyttö tarttui airoihin ja souti tarmokkaasti takaisin, sillä tuuli kuljetti meitä kauas, kauas ohi toisen naapurimme ja tuntemattomille vesille. Sitten nostimme taas airot ylös, söimme eväitä ja lausuimme ruokarunoa, ja taas tyttö tarttui airoihin ja souti meidät rivakasti takaisin, sillä olimme ajautuneet ihan samaan kohtaan kuin aiemminkin. Nostimme taas airot ylös, söimme voileipää ja joimme smoothieta ja lausuimme ruokarunoa, ja saman tien tyttö jälleen tarttui airoihin ja souti meidät takaisin.

Vähän sellainen olo minulla on ollut muutenkin – ei paljon, vähän vain, pahin on ohi, mutta tuntuu, että saan soutaa tuulessa saman matkan uudelleen ja uudelleen ja silti löydän itseni kohta taas lähtöruudusta.

Joka yö olen saaressa. Unet ovat muuttuneet, en enää pelasta huonekaluja ja tavaroita niin kuin montakymmentä vuotta öitä, mutta jotain on sieltä kesken. Unissani olen nykyään kesä- enkä talvihuvilassa, yritän tehdä sinne pesää.

On ollut hämmentävää, miten paljon puolisolla ja minulla on aikaa nyt toisillemme – ei vieläkään riittävästi, mutta en ollut huomannut, miten paljon minua on rassannut kilpailu poikien kanssa niistä harvoista tunneista, kun puoliso on kotona. Vihaan sitä, että jos en muista neuvotella jostain käytännön hoidettavasta asiasta ainoalla hyvällä hetkellä, menee melkein viikko ennen kuin tulee taas hyvä hetki – ja haluan häneltä niin kipeästi, palavasti ja läkähtymäisilläni jotain aivan muuta kuin voinko siirtää kompostorin toiselle puolelle, syyslomalla mikään haaveistani ei tunnu onnistuvan, voitko nostaa puutarhaletkut sisälle talveksi, muistathan rakennekosteusmittarin ja kuka hoitaa tytön kyydin maanantaina. Kaipaan puolisolta ajan pysähtymistä, ihmeen tuntua, rakkautta ja hyväksymistä: olemista, hassuttelua ja riitelyäkin. Kompostorit ja vesiletkut pilaavat ne hetket, eivätkä ne enää palaa.

Kissa moukuu vaativasti, se pölhömpi. Se haluaa ulos. Puoliso käy laittamassa kiukaaseen puita.

Avaan kissalle porstuan oven.

Kissa nuuhkaisee porstuaa ja säntää takaisin keittiöön.

Tällä viikolla opettelin aamuisin nostamaan mielialani. Olen aamulla herätessäni muutenkin pitkään tokkurassa, ja nyt pimeinä aamuina mieleni jää herkästi maahan ja pilaa sitten tappiomielialallaan koko päivän. Olen vihdoinkin saanut itseni uskomaan, että olen omillani nyt eikä minulla ole kiire, joten olen aamuisin kuunnellut musiikkia, puuhannut kaikenlaista pientä ja turhaa ja saanut mieleni hyväksi ennen kuin olen aloittanut päivän.

Puoliso menee viimeiseen saunaansa. Kiirehdin hänen peräänsä.

Keskiviikkona 9.10.2024 kello 19.18

Lorisee, ropisee, lirisee.

Äsken olin hämärässä rantarinteessä poimimassa suppilovahveroita. Sade ropisi niskaan. Tuli yhä pimeämpää, kunnes melkein konttasin maassa.

En tiedä, uskallanko sanoittaa sitä, mitä minussa on näinä muutamana päivänä tapahtunut. Katoaako samalla niistä taika, tai putoanko uudelleen.

Ennen pitkää olin tullut katumapäälle siitä, että olin uhrannut kauniin, hyvän ja syvällisen sellaisille asioille kuin talo ja arki ja selviäminen.

Juudas vei saamansa kolmekymmentä hopearahaa takaisin ylipapeille ja vanhimmille ja sanoi: Tein väärin, kun kavalsin viattoman veren. He vastasivat: Mitä se meitä liikuttaa? Omapa on asiasi.

Silloin hän paiskasi rahat temppeliin, meni pois ja hirttäytyi.

Samat rahat olin paiskannut lattialle, sama köysi kuristui oman kaulani ympärille, aika monta muutakin näkymätöntä narua, yhtä aikaa – yksikään ei tarpeeksi vahvaa saamaan kurkkutorveani puristumaan kasaan, mutta niitä oli liian monta.

Yksi niistä naruista taisi olla se, että huomaamattani olin asettunut katsomaan elämääni ja kotiani poikieni silmin, niin kuin aina haluamattani ajaudun toisten housuihin. Ne silmät halusivat pois, elämä oli aukeamassa muualle, tämä talo oli jätettävä – ja minä jäin jonkinlaiseen välitilaan, jossa tiesin haluavani jäädä mutta näin vain kaiken, mikä työntäisi pois.

Vähitellen olen valloittanut takaisin taloani, levittänyt reviiriä. Olen liian monta vuotta kehitellyt sen seitsemää ratkaisua mahtuakseni ahtauteen, ja väljyyden tullen menin jumiin. Tuntui väärältä, kaipuu perheen koossapysymiseen musertavalta.

Maanantai-iltana rannan hämärässä olin täynnä silmitöntä ahdistusta. Se oli noussut aina uudestaan ja uudestaan. Päätin, että en lähde takaisin ennen kuin maailmankaikkeus on tehnyt pelin selväksi kanssani.

Kaikki tuntui hirveältä, kiikkuvan tuhoutumisen partaalla, minä hetkenä hyvänsä kaaokseen suistuen. Olin täynnä pelkoa, joka on hiljaa vavissut sisälläni korona-ajan alusta asti ja jonka kanssa on vain ollut pakko koko ajan elää, jotta arki juoksisi.

Elämässäni on tapahtunut karmeita asioita, ja olen aina konkannut niistä eteenpäin, keräten selkäreppuuni tuskan lisäksi valtavasti kauneutta ja avaruutta. Koronapandemian tulo vavisutti jotain perustavaa. Koulujen sulkeutuminen järkytti minua, toimiva yhteiskunta tuntui murenevan ympäriltä, pelkäsin kuollakseni läheisteni hengen puolesta, ja kauheinta oli kaikki, mikä pandemiasta seurasi: minkälaiseen mätäiseen kahtiajakoon ihmiset vajosivat, miten perheet hajosivat koronaerimielisyyksien vuoksi, miten populismi ja viha nousi nousemistaan, miten jokin musta ja pimeä tuntui vielä Ukrainan sodan myötä kohoavan taivaan ylle. Tuntui kuin olisin joutunut keskelle maailmanlopun kauhuja, ja silti oli kohkattava kauheaa vauhtia eteenpäin, tavallista arkea teeskennellen: on tiskattava ja pyykättävä, juostava töissä, kannustettava lapsiani maailmaan.

Siellä rannassa yhtäkkä tunsin, että jos maailmankaikkeus haluaa tuntemani maailman tai minun tuhoutuvan, sitten se niin tekee, eikä minulla ole asiaan sanomista – joten yhtä hyvin voin nauttia juuri tästä hetkestä, juuri nyt, aistia sen, iloita rakkaistani ja hengittää syvään luonnon ihmeitä.

Seuraavana aamuna siitä oivalluksesta oli jäljellä vain tunne, että maailmankaikkeus haluaa maailman ja minun tuhoutuvan – joten minun on hysteerisenä sännättävä pelastamaan kaikki siitä, vartioitava vauhkona, ettei mitään tapahdu, pelättävä suunnattomasti kaikkea, jotta manaisin pelolla pahan pois.

Juuri tuossa kohtaa avasin sivut ja sain sormiini Juudaksen tarinan. En ollut ikinä ennen käsittänyt hänen kohtalonsa syvällisyyttä.

Hän hirttäytyi, joten minun ei tarvitse. Hän lunasti minun syntini. En tarkoita, että hän olisi oikeasti niin tehnyt, älkää käsittäkö väärin. Yhtäkkiä oman pelon, hädän, syyllisyyden ja häpeän onnistuu vain saamaan hallintaan, kun sitä katsoo ulkopuolelta toisessa ihmisessä.

Tiistaina 8.10.2024 kello 21.18

Sunnuntai-iltana minä ja puoliso jätimme taas veneen tuuliajolle.

Puiden latvoissa tuuli, mutta lahtemme oli tyyni. Vilkaisimme katiskaa. Puoliso souti veneen mangrovepuille.

Ne ovat oikeasti veteen taipuneita rantaleppiä serkkuni puolella. Jätimme airot, makoilimme keulassa sylikkäin oksien lomassa.

Olematon tuuli työnsi meitä ensin mangroverantaan niin, että vähän otti jo pohjaan. Sitten joku näkymätön työnsi meitä kauemmas rannasta. Vene alkoi pyörtää ympäri.

Taivasta vasten rajautui ensin lepikoita, sitten isoa merenselkää ja suurta saarta sen rajalla, sitten pilkotti sukuni saarta, hetken kuluttua kaistale venesatamaa, kohta jo serkkuni rantaa.

Pian olimme menneet ympäri, ja joku näkymätön työnsi meitä taas melkein rantaan kiinni, hiukan eri kohtaan vain.

Puhelimme omiamme veneessä makoillen, ja taas vaihtuivat maisemat. Hitaasti vene lähti pois rannasta, pyöri jälleen itsensä ympäri, ja jälleen se painautui rantaan, nyt kaislikkoon.

Joku teki sen meille monta kertaa.

Lopulta olimme jo oman rantani kalliolla, sillä sileällä ja punaisella, jonka toisella puolella näkyy lumisena aikana saukon tassunjäljet, kun se on kivunnut vedestä, ja toisella puolella kalliolta saman saukon liukumäki. Yksinäinen vesiskootteri ilmaantui yhtäkkiä syysiltaan, ja aallot keikuttivat meitä.

Hetken kuluttua olimme jo kallioni toisella puolella. Jälleen pyörimme ympäri, ja seuraavaksi olimme kaislikossani. Tuuli alkoi jo tarttua kunnolla, vene keinahdella. Nousimme kankeina ja puutuneina hämärässä istumaan, tartuimme airoihin.

Samalta minusta on tuntunut nämä muutamat päivät, sillä erotuksella vain, että rintani on ollut täynnä hurjaa myrskyä ja päässäni silmitön kauhu. Joku tuntematon on hitaasti ja vastaansanomattomasti pyörittänyt minua, palauttanut minut aina takaisin joka kerta, kun olen luullut jo selvinneeni selville vesille.

En muista milloin olen ollut oman itseni pyörityksessä näin pahasti. Tätä selvästi on tarvittu, tunnen sen nyt. Jotain korona-ajan alusta saakka jäykistynyttä ja säikähtänyttä työstyy minussa ja menee koko ajan eteenpäin. Syvä elämänpelko, jota en ole uskaltanut kohdata, tuli vastaani ja vaati katsomaan suoraan silmiin.

Perjantaina 4.10.2024 kello 22.24

Perjantai-blues täytti minut taas. Kuurasin vessoja musertuneena.

Puoliso on töissä yhteentoista asti. Tyttö on kehitellyt jännän päivärytmin: hän menee heti ruuan jälkeen päiväunille, herää meidän mennessämme nukkumaan, on hereillä muutaman tunnin opiskelemassa ja pelaamassa ja nukkuu sitten loput yöstä. Muistan lukeneeni, että jossain keskiajalla nukuttiin näin, ja tyttö vannoo tämän nimeen – mutta täällä kotona on minun hereilläoloaikanani entistäkin autiompaa.

Poikien lähdön tuoma yksinäisyys ja hiljaisuus tuntui tänä iltana kumisevan ympärilläni. Älkää käsittäkö väärin: olen niitä ihmisiä, jotka rakastavat sekä yksinäisyyttä että hiljaisuutta, sosiaalinen akkuni on herneen kokoinen ja hälynsietokykyni vielä pienempi. Yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa kuulen sieluni ja rikkauden sisälläni, mieleni vaeltaa vapaasti ja hengittää. Silti joskus jokin yksinäisyys ja hiljaisuus on jotain muuta.

Yhtäkkiä yksinäisyys ja hiljaisuus muuttavat sisälleni. Ne tuovat onttouden mukanaan.

Tähän ikään ehtiessä on jo käsittänyt, että kaikki se, mitä joskus kiihkeästi tavoitteli, oli loppujen lopuksi aika turhaa. Sekin, mikä oli kaikkein toiveiden täyttymys, haihdutti vähitellen voimansa, ja aika monelle toiveelle kävi siten kuin saduissa käy, jos saa haltialta kolme toivetta. Toiveen toteutumisesta joutuu maksamaan paljon pahemman hinnan tai ennen pitkää on makkara nenässä roikkumassa.

Tyttö vei matot ulos, ja ne ovat siellä yhä. Hän ei muistanut, että isä tulee kotiin vasta näin myöhään eikä kukaan ole imuroimassa. Minä olen jo sängyssä, alan kohta nukkua.

Jatkoin Ylen teatterikorkeasarjan katsomista, ja onttous hävisi sisältäni. Ehkä alan käsittää, että samalla tavoin kuin pojilleni on auennut uusi elämä, sellainen on aukeamassa minullekin.

Minulla ei taida olla tälle ihan malleja. Haluaisin niin kotini täyttyvän pienten jalkojen tepsutuksista, serkusparven hälinästä ja naurusta, mutta en voi ripustautua tähän toiveeseen. Ehkä mitään siitä ei koskaan toteudu. En kaipaa myöskään vanhempieni sukupolven – suurten ikäluokkien – näyttämää mallia illanistujaisista ja vilkkaasta sosiaalisesta elämästä, joka täyttyy alkoholista ja näyttäytymisestä. Omassa tulevaisuudessani on paljon enemmän runoa, kummallista tanssia, soutuveneen lipumista äänettömässä saaristossa, läppärin naputtelua keskellä pimeää yötä, minua tuijottamassa laiturilta vedessä muljuvaa peilikuvaani, suppilovahveroita, joka aamu pientä rukousta lasteni puolesta Hirmukalliolla auringon noustessa.

Torstaina 3.10.2024 kello 21.51

”Elämme oman tarinamme puitteissa monta pienempää elämää muiden kanssa, ihmisten jotka tulevat ja menevät, ystävien jotka katoavat omille teilleen tai lasten jotka kasvavat”, kirjoittaa Ia Genberg ainoaan suomennettuun kirjaansa. ”En vain ole koskaan ymmärtänyt, missä ne varsinaiset puitteet ovat.”

Kuuntelin sen kirjan, enkä saanut tuota poimittua sieltä. Se lipui korvieni ohi niin kuin moni muukin ihastusta herättänyt huomio. Varastin lainauksen Antti Majanderin herkullisesta arvostelusta.

Haluan pysähtyä Ia Genbergin sanoihin.

Koemme oman elämämme sisällä monta pienempää elämää. Kaksi minun tarinani elämistä päättyi tänä syksynä.

Poikani ovat kasvaneet kodistani ulos, ojentaneet päänsä ulos ikkunoista, venyttäneet kaulaansa yhä pidemmälle, venyneet venymistään ja yhtäkkiä plopsahtaneet kodistani kokonaan irti.

On hämmentävää, miten hiljaista nykyään on.

Olen oppinut jo nauttimaan tästä seesteisyydestä ja elämän yksinkertaistumisesta, mutta yhtäkkiä autius taas pusertaa rintaa.

Ruokaa menee käsittämättömän vähän.

Keskimmäisen käynti viime viikonloppuna antoi minun aloittaa uudestaan alusta ja hyväksyä, että kenkätaloäidin elämä on nyt ohi.

Olen rakastanut sitä kaikkea, miten sadan lapsen hyörinän ja pyörinän keskellä olen pyykännyt, niistänyt, piiskannut, keittänyt vellit ja heristänyt sormea. Nyt jäljellä on vain eukko, ukko, yksi äänetön tyttö takavarpaan kohdalla ja suunnattomasti tyhjää kengänpohjaa ja vartta. Kaksi nuorta miestä täytti sadan lapsen verran tätä taloa, ja pidin siitä, millaiseksi äidiksi he tekivät minut.

Jokin minussa osaa nyt olla kiitollinen siitä ajasta, siitä, että sain sen.

Kompostori on viimeinkin tyhjennetty ja siirretty kasvimaalle, kasvimuurini on saanut uuden luvun ja päälle sanomalehtiä ja haketta. Kakka ei varsinaisesti haise hyvältä alun perinkään, eikä varsinkaan sitten, jos se on litistynyt hapettomissa oloissa puoli vuotta.

Pölhö kissamme juoksee näkökentässäni ja mouruaa kärsimättömästi. Se ilmoittaa, että heidät olisi pitänyt tähän aikaan jo sulkea saunaeteiseen yöksi. Se hermostuu, kun emme tee tätä ajallaan.

Maailmankaikkeus on tällä viikolla opettanut minua, ei aina tavalla, josta pitäisin. Lisää töitä on taas pulpahtanut kalenteriin, vaikka pari päivää sitten näytti siltä, että tuloni romahtavat koko loppuvuodeksi ja kaikki tuhoutuu ja mistään ei tule mitään. Maailmankaikkeus pisti minut siedätyshoitoon, ruttasi minut omaan nurkkaani ja pakotti minut syntymään uudestaan ihmisenä, jolla on silmät auki ihmeille.

Aamuisin pystyn ensimmäisen kerran vuosiin lepäilemään unen ja valveen pehmoisessa välitilassa ja nauttimaan päivän syntymisestä, sen sijaan, että työasiat ja velvollisuudet ja stressi heräävät hiukan ennen minua, kiristävät lukemaan pikaisesti uutiset ja usuttavat koneen ääreen ennen kuin sieluni on ehtinyt mukaan.

Hirmukalliolla aamurukouksellani edessäni liehui oksankarahkassa valtava, hämyisä lukinverkko kuin verho. Ensin se näytti yön haltioiden jättämältä harsolta ennen kuin käsitin, mikä se oli.

En tiedä, mitä se verkko tarkoitti, miksi se tuntui merkitykselliseltä. Se vain tuntui, kauniilta myös. Se keinui pienessä tuulessa rauhallisesti, täydellisesti rakennettu verkko. Ehkä samastuin siihen. Samalla tavoin yritän pyydystää töitä ilmasta. Samalla tavoin viime kädessä tärkeintä on, että kutomani verkko muodostaa kauniin, symmetrisen kuvion keskellä metsän aamun nousua.

Tiistaina 1.10.2024 kello 20.30

Kompostori, jota tyhjennän, on taas puolivälistä alaspäin löyhkäävä ja kamala. Joko se kompostori ei toimi tai syy on, että sitä alettiin täyttää talvella. Alaosa vain pakkautui eikä saanut happea tarpeeksi, kun lämpimät tulivat ja kompostoitumisen olisi pitänyt alkaa. Sama on todennäköisesti ensi talvenakin edessä.

Kompostorin haju ja tahmeus tuntuu täyttävän päänikin. Aika pitkälle sain tänään pidettyä eilen syntynyttä luottamusta. Nyt taas kaikki kauhistuttaa. Asiat eivät prosessoidu ja synnytä hedelmällistä multaa vaan kasautuvat pääni sisään haisevaksi möhnäksi.

No, ohi tämä taas menee.

Esikoisella oli ensimmäinen työpäivänsä tänään. Illalla naamapuhelussa hän ei vaikuttanut yhtään niin puhkiolevalta kuin miltä minusta on ensimmäisinä työpäivinä aina tuntunut.

Maanantaina 30.9.2024 kello 20.28

Kuulen olohuoneen perältä kolinaa. Puoliso rymsteeraa esikoisen huonetta, palauttaa sitä takaisin työhuoneekseen.

Tyhjensimme hänen työpöytänsä laatikot – ja yhtäkkiä olimme keskellä unohtuneita hetkiä menneisyydestä. Irrationaalit häivähdykset pulpahtivat vuosien takaa luoksemme, olivat kaiken aikaa tietämättämme olleet olemassa.

Vanhoja tietokoneen levykkeitä ja laite, jolla sellaisen saisi USB:lla vähän modernimpaan versioon. Yhdessä levykkeessä raapustusten perusteella varmuuskopioita fantasiatarinasta, jota joskus kirjoitin. Toisessa oli SimCity-peli. Sanelukoneella puhui vanha kirkkoherra rakeisella äänellä. Eräälle kasetille olin nauhoittanut omaa puheharjoitteluani. Merikarttoja cd-rompulla, ja kielikursseja. Vanha wifi ja lukuisia vekottimia, joiden käyttötarkoitusta emme enää muistaneet. Muistitikkuja.

Millaista olisikaan olla töissä ser-asemalla ja käydä niitä kaikkia läpi. Peukalonpään kokoisiin laitteisiin voi olla kätkettynä jonkun herkin elämäntyö – ja joku kirkkoherra pitämässä piispantarkastusta. Miten jännän kavalkadin siinä saisi elämästä, kaikesta siitä, minkä ihmiset ovat jättäneet taakseen ja joka oli jo kadonnut miljardien muiden tovereidensa lailla menneen pyörteisiin. Niiden irrationaalisten palasten avulla ser-työntekijä alkaisi täydentää meistä tarinaa, loisi kuin särkyneistä peilinpalasista oman Marian mieleensä.

Aiemmin illalla – tämä ilta on ollut hämmentävän pitkä – soudimme kahdestaan hiljaksiin peilityynelle selälle. Kuuden aikaan illalla varjot olivat jo niin pitkät, että valtavan sinisen taivaankannen alla piti liukua kauas ennen kuin laskeva aurinko ulottui hyväilemään meitä.

Jätimme airot veteen, jäimme ilta-auringossa kainalokkain soutuveneen keulaan makoilemaan. Vene ei oikeastaan lipunut minnekään, pysyi tyynessä vedessä paikoillaan, hiukan kiersi itseään ympäri. Olimme siinä sylikkäin, kaksi hölmöä toppahalaariasuista otusta vetten päällä, hengittäen syyshetken valtavaa, äänetöntä kauneutta.

Keskimmäisen vierailu viikonloppuna katkaisi jonkin kierteen minussa, palautti minut alkuun ja antoi aloittaa uudestaan.

Pystyn viimeinkin tuntemaan sen ihmeen, miten paljon minä ja puoliso saamme keskeytymätöntä aikaa toisillemme.

Tosin sunnuntaina vähän taas putosin. Stressi siitä, teenkö näinä häviävän lyhyinä hetkinä juuri oikeita asioista, puski kaikista saumoista ulos. Sain tänään palautettua itseä itsekseni taas, paremmaksi Mariaksi.

Soudimme sunnuntaina keskimmäisen kanssa navakassa tuulessa saareen. Kiersimme siellä kallioita ja metsää, ällistyneinä taas siitä, miten paljon siellä on ihmisten unohtamaa rantaa. Paluumatkalla tuuli niin paljon, että päädyimme monta kertaa kaislikkoon, kun emme yrittäneetkään pitää varaamme. Puoliso lähti ajamaan keskimmäistä bussiasemalle.

Lauantaina 28.9.2024 kello 12.07

Keskimmäinen tuli viikonlopuksi meille! Yhtäkkiä perjantaina koti oli täynnä tuttua ääntä ja meteliä, keittiön kaiutin soi tai kitara rämpytti, poika tuntui olevan kaikkialla ja joka huoneessa yhtä aikaa. Voi, miten ikävä minulla on ollut häntä! Tuntui, kuin pääsisin taas pitkästä aikaa kunnolla hengittämään.

Näytin hänelle uutta puhelintani, jonka olin päivällä hakenut postista. Et ole vielä ottanut sitä käyttöön, hän sanoi. Irvistin onnettomana. Ja nyt tarvitset henkistä tukea, hän sanoi, ei kysymyksenä eikä moitteena vaan ilahtuneena siitä, että hänestä olisi apua. Sitten me istuimme kainalokkain puusohvalla ja setvimme puhelinta läpi. Olisin heittäytynyt lattialle monta kertaa itkupotkuraivareihin, ellei hän olisi ollut siinä. Miten lohduttavaa voikaan olla, kun joku sanoo: En minäkään tiedä mutta kokeillaan tehdä noin.

Kun vessoja pestessä – ja ennen kuin hän siis oli vielä kotona – tuli viesti, että hän lämmittäisi tänään saunaan – tietenkin, en ollut tullut ajatelleeksi, hän oli lauantai-illaksi menossa kavereiden luo – rynnistin leipomaan omenapiirakkaa. Ja sitten otimme puhelimen käyttöön ja saunoimme. En yleensä perjantai-iltaisin jaksa mitään, olen ihan kuitti arkiviikosta, pääni tuntuu kuin kaatuvan loppuiltaa kohti ja kaikki kivakin on vain kuolettavan tuskaista tarpomista, mutta nyt olin niin innoissani, että olisin jaksanut mitä tahansa, enkä nyt yön jälkeenkään koe tästä erityistä henkistä krapulaa.

Pentti Saaritsa kirjoitti joskus taaperoikäisestä lapsestaan ”minun esineeni / ovat alkaneet siirtyä itsestään outoihin paikkoihin / mutta aavemaisinta on että minä itse / huomaan olevani yksi niistä”.

Kun lapseni tulivat maailmaan, he eivät ilmestyneetkään jatkeekseni ja tahtoni alle vaan omiksi itsekseen – ja alkoivat siirrellä minua tutuilta uriltani. He käänsivät minut nurin, vääntelivät sieluni vinksalleen, löysivät minusta sellaista, mistä en ollut tiennyt mitään, vierittivät pois kaikesta tutusta ja järisyttivät minua perustavalla tavalla.

Nyt kun pojat ovat poissa, minusta puuttuu jotain näiden vuosien mittaan kasvaneesta eksoskeletonista, osmoosista ja minuudesta: en pidä siitä, että kontrolloin kaikkea näin paljon eikä minua tönitä ja tuupita tuntemattomiin henkisiin huoneisiin.

Rakastan sitä, miten hän on jälleen täällä haastamassa minua, törmäyttämässä kukkahattuuni parikymppisen koltiaisen todellisuutta, rymistämässä kaikissa sieluni sopukoissa ja täyttämässä pesämme siiveniskuillaan.

Häthätää leipomastani omenapiirakasta tuli käsittämättömän hyvää. Silppusin sinne ihan hiukan kuivattuja sitruunankuoria joukkoon, enkä ikinä käytä omenoille kanelia.

Uusi puhelin tuntui seikkailulta, kuin olisin ulkomailla: uteliaana on löydettävä, miten saan arkeni nyt sujumaan.

Tosin en saa mukavia bluetooth-kuulokkeitani toimimaan sillä. Tappelin niiden kanssa koko tämän aamun ja sitten karkasin poimimaan suppilovahveroita. Tärkeintä on viikonloppuna tehdä jotain kivaa.

Suppilovahveroita oli ihan järjettömästi rantaani vievällä polulla. Kori tuli täyteen ennen kuin olin saanut edes pientä osaa poimittua. Hetken istuin rannassa ja imin sisääni tyyntä syksyistä merimaisemaa, ohiajaneen veneen aaltojen lipomista pientä sileää kalliotani vasten.

Arkiviikolla turvahdin taas kunnolla. Olin jo ihan varma, että tämä oli tässä, nyt, nyt Marialla leikkasi lopullisesti kiinni ja joudun sairaslomalle stressin vuoksi ja tulomme romahtavat ja menetämme talon ja pilaan maineeni ja kaiken. Samaan aikaan nakutin työt ajallaan ja tyylipuhtaasti, hoidin tiskit ja pyykit ja kaiken muunkin. Torstaina vasta tajusin, mikä minulla oli.

Puolisolla oli ollut vapaaviikonloppu. Yleensä niissä suojukseni putoavat, yhtäkkiä annan mennä, sisälläni jokin lakkaa kauhuissaan kontrolloimasta – ja seurauksena alkaa sitten vyöryä ulos kaikkea pimeää ja hirveää ennen kuin olen yhtäkkiä puhdistunut, saanut rakkaushuuhtelun ja voin jatkaa elämää täynnä iloa ja raikkautta. Kaikki kamala lähti liikkeelle nyt ihan väärässä kohtaa, puoliso muutti esikoisen pois ja sitten minulla oli töitä, ja seurauksena jäin välitilaan, jossa mikään ei tuntunut olevan kontrollissani mutta en ollut saanut rakkauspesuakaan.

No, nyt se on saatu. Samaan aikaan pidän siitä, miten syvältä vavisuttavan tärkeitä läheiseni minulle ovat, ja samaan aikaan en pidä yhtään siitä, että minussa tapahtuu tällaisia asioita.

Tyttö kasvattaa akvaariossa perunaa.

Minusta ajatus oli posketon, en uskonut häntä, kun hän suunnitteli perunaansa, mutta ajattelin, että omapahan on akvaarionsa.

Nyt pintaan keihästetty peruna kasvattaa veteen sievästi versoja ja imee sieltä pois haitta-aineita.

Eilen hän näytti minulle videoita merienkelistä (sea angel): läpikuultavasta, yltiösuloisesta meren olennosta, joka sipsuttelee pikkusiivin meressä ihan sen näköisenä, että tekoäly on luonut sen piirretyistä animenukkehahmoista.

Sitten se merienkeli lyö hirviömäiset ulokkeet ulos ja syö saaliinsa.

Keskimmäinen oli juuri eilen saunonut uusien opiskelukavereidensa kanssa ja on tiistaina menossa heidän kanssa laulamaan vanhainkotiin. Hän on leikannut ja värjännyt hiuksensa, maalaa nykyään kyntensä mustiksi ja säteilee intoa ja iloa. Olen järisyttynyt siitä, miten hän täydellä sydämellä hän on ottanut opiskelupaikkansa vastaan. Olen hämilläni siitä, että kummallakin pojalla tuntuvat asiat loksahtaneet nyt niin hyvin ja niin yhtäkkiä. Kaikki on tuntunut koronapandemian alusta saakka olleen vähän vinossa, epävarmaa ja toivotonta. Tietenkin kaikki voi yhä mennä pieleen, ei saa nuolaista ennen kuin tipahtaa ja on pakko koputtaa puuta ja niin edelleen, täytyy manata uhkakuvia varmuuden vuoksi, mutta yhtä kaikki jokin lehti kummankin pojan elämässä kääntyi ja kaikki on toisin kuin ennen.

Keskiviikkona 25.9.2024 kello 21.07

Katselimme kissan kanssa puun alta, kun kaatosade yhtäkkiä paukahti pihaan. Tuulenpuuska heitti sen sekaan keltaisen lehtisateen – ja samaan aikaan alkoi paistaa aurinko. Se loisti myrskyn läpi.

Minusta on tuntunut samalta.

Olen siivonnut esikoisen huonetta otsa rypyssä. Miten minä aina olen se, jonka käsiin jää kaikki, mitä ei voi heittää pois mutta kukaan ei enää käytäkään, ja saan pähkäillä pääni puhki, mihin kaikki ne laitan niin, että myöhemmin löytyy tai muistuu.

Hukun kaikenlaiseen keskeneräiseen tavaraan ja osiin, joista en ymmärrä mitään. Monta nippua jotain nettijohtoja. Vanha kännykkä, pitäisi resetoida. Siis miten…? Ja tuolla kaapissa olikin ne turhaan ostetut palovaroittimet.

Tyhjensin myrskyssä kompostoria. Kompostorien paikalle on tulossa ensi keväänä puuvaja. Nyt pitäisi päättää senkin tarkka paikka, ennen kuin alamme täyttää tätä kompostoria.

Tiistaina 24.9.2024 kello 20.18

Kello raksuttaa.

Pölhö kissa nuolee tarmokkaasti häntäänsä puusohvalla tytön jaloissa. Tyttö lukee kännykkää.

Tänään aamupäivällä sisältäni kouraisi moneen kertaan. Odotin koko ajan, uudestaan ja aina uudestaan, että alhaalta alkaa kuulua esikoisen kolinoita ja kohta hän ilmestyy huoneeseeni kysymään, missä kissa on ja mitä ruokaa tänään on. Kun mitään ei kuulunut, tuntui kuin itsestänikin olisi pala poissa tai todellisuus vähän nyrjähtänyt.

Tunnenko näin paljon hänen lähdöstään siksi, että olen stressaantunut töistä, vai stressaannunko töistä siksi, että hänen lähtönsä on ravistellut minua perin juurin?

Identiteettini tietenkin muljuu nyt. Olen lapsesta saakka tähdännyt määrätietoisesti siihen, että minulla olisi hauska koti ja lapset. Nyt minulla on hauska koti melkein valmiina, mutta lapset ovat melkein kokonaan kadonneet. En tiedä, mikä elämäntehtäväni on nyt. Mitä edes haluan? Loppujen lopuksi haluan niin vähäisiä asioita, että tuntuu tyhmältä stressata töitä pitääksemme tämän talon, joka on meille jäljelle jääneille nyt kovin suuri. Olen kyllä keksinyt kaikkea kivaa ja ympärilläni on ollut ihania malleja – isoäitini esimerkiksi – , mutta silti minussa on jotain nyt onttoa ja vajaata.

Eilen, kun puoliso ja esikoinen raijasivat tavaroita, puolison jalka meni läpi ulkoportaiden otsalaudoista. Jostain syystä otin senkin todella raskaasti.

Koko päivän koti on näyttänyt autiotalolta. Portaissa oli ammottava, musta, repeytynyt aukko.

Jos puolisolle tapahtuu jotain, en ikinä pysty pitämään tätä taloa. Olen hyvä ripustamaan omenoita lankaan kuivumaan, en vasaroimaan portaita.

Nyt illalla puoliso riipi kolmesta portaasta otsalaudat pois. Ne olivat ihan lahot. Oikeastaan koko portaat ja kaiteet pitäisi uusia, niissä on paljon ongelmia. Päätimme kuitenkin vaihtaa vain nuo pehmeät otsalaudat. Nyt hän naulailee niitä, ja oloni on paljon parempi.

Soitin illalla esikoiselle, ja tuli parempi olo siitäkin. Hän ei varsinaisesti ole lakannut olemasta.

Tyttö näyttää minulle kännykkää: hassuja, ihan hatun näköisiä meduusoja.

Nyt, kun olemme täällä kolmistaan, on kovin hiljaista ja rauhallista. Testosteronia ei leiju ilmassa, se ei härnäile ketään, täytä tilaa ja ilmaa äänellä. Vähän tuntuu siltä, kuin minä ja puoliso olisimme tytön palvelijoita, tai hän meidän palvelijamme.

Pitäisi ajatella, että jotain jännää ja hauskaa on aina ennen pitkää edessä, jotain, mitä ei olisi koskaan osannut ennakoida ja jota varten ei voi eikä kannata valmistautua.

Nyt tyttö syö jäätelöä ja pinaattilettuja lusikalla ja veitsellä.

Maanantaina 23.9. kello 21.34

Esikoisen huoneessa on jäljellä riekaleet hänen täälläoloajastaan.

Siellä on yhä paljon vaatteita. Porstuassakin on hänen naulakkonsa ja hyllynsä täynnä. Täytyy kysyä niistä huomenna, kun soitan.

Oma pääni on tänään ollut täynnä tervaa. Olin päässyt viikonloppuna pitkästä aikaa hyppäämään pois aivoihini uurtuneilta raiteilta, näkemään maailman taas täynnä ihania mahdollisuuksia, avautumaan, ja nyt aivosoluni ovat krapulassa. Ne eivät jaksa sinnitellä koskemattomassa umpimetsässä vaan haluavat takaisin turvalliselle uralleen murehtimaan ja pelkäämään typeriä asioita.

Olin tämän päivän tuuraamassa, ja sinnittelin ajomatkat silmiä räpytellen. Tuntui kuin olisin ajanut putkessa.

Illalla kävin kissan kanssa etsimässä mustatorvisieniä, sen älykkäämmän. Se rakastaa kävelymatkoja. Se halusi rakastaa niitä sylissäni. Se kieppui kiehnäämässä naamaani kehräten minkä kerkesi, ja jos laskin sen maahan, se kietoutui kuin mustekala jalkoihini ja tunki jokaisen askeleen tielle kompastuttamaan. Tein sammaleisilla kummuilla ja kuusten keskellä kaikenlaisia täpäriä haarahyppyjä, tukalia viime hetken sivuloikkia, äkillisiä yhden jalan sivuluisuharppauksia, kunnes taas kannoin kissaa sylissäni niin, että se tunki samalla silmälasieni ja minun väliin.

Torvisieniä oli aika vähän tutulla paikallaan. Menimme sittenkin rantaan.

Istuin rannassani penkillä äänettömän syysillan edessä.

Vesi oli peilityyni.

Keskellä oli iso kolmio laskevan aurigon kultaamaa ja punerruttamaan vettä, reunoilla isot verhot saarten tummia varjoja, minua lähimpänä paksu kaistale helmenharmaiden pilvien heijastumaa. Jokaisessa niissä liikkui ja väreili satoja omia värejään. Kaisloista peilautui veteen liikkumattomat, terävät varjot.

Kaukana taivaanrannassa aurinko paistoi niihin kallioihin, joilla kävimme eilen.

Kaukana ui myös kaksi joutsensa, toinen saaren varjossa, toinen valossa.

Ne olisivat voineet olla jotain muutakin, kuten jättimäisiä lokkeja tai minipurjeveneitä. Ne olivat liian kaukana, jotta olisin oikeasti nähnyt. Päättelin vain. Täällä ei ole nähty jättilokkeja tai minipurjeveneitä.

Ne uivat minua kohti, ja niiden vanavedessä varjoiseen veteen aukesi taivaansiniset vanat. Vanat oli niin valkoisia, että joutsenet katosivat niihin, ja näytti, kuin kaksi valtavaa taivaallista merenlintua olisi hetki hetkeltä uinut minua kohti.

Sitten ne olivat niin lähellä, että oikeat joutsenet muuttuivat jo oikeiksi joutseniksi.

Ne kääntyivät uimaan maiseman laidasta aitaan. Vana niiden perässä muuttui suoraksi ja vaakasuoraksi. Näytti, kuin joutsenet olisivat vetäneet perässään valtavaa, maiseman pituista laahusta.

Kun kissan kanssa lähdimme, joutsenet olivat jo kadonneet kaislikkoon, jossa niillä oli tänä kesänä pesä.

Kotimatkan hämärässä löysin suppilovahveroita. Moni niistä oli aika kuiva tai pieni, mutta poimin silti muutaman. Kissa kaatoi innoissaan sienikorini kokonaan nurin ja talloi huolella puhdistamani torvisienet ja suppilovahverot karikkeeseen. Kiristelin hampaita ja keräsin ne uudestaan.

Sunnuntaina 22.9.2024 kello 19.19

Huomenna, kun palaan töistä, esikoinen on lähtenyt.

Huomenna hän muuttaa.

Tänne jää vielä pari pahvilaatikkoa astioita ja lakanoita. Hän muuttaa ensihätään valmiiksi kalustettuun paikkaan ja etsii myöhemmin oman asuntonsa.

Hänen tavaransa vievät silti kummallisen vähän tilaa. Minimalistin muuttoon ei paljota tarvita. Toisin olisi minulla. Perässäni raahautuu kavalkadi perintöastioita, vanhoja huonekaluja, säkeittäin käsityö- ja askartelutarvikkeita, muistoja omasta lapsuudestani, lasteni lapsuudesta, vanhempieni nuoruudesta, isovanhempieni elämästä, heitä kaukaisemmista suvuista.

Puoliso kävi juuri keittiössä ja sammutti härnätäkseen kaikki valot, sillä minä teen saman muille aina (minua ärsyttää suunnattomasti herätä aamulla ja huomata, että keittiössä ovat taas valot palaneet koko yön).

Hänen härnäyksensä meni hiukan pieleen. Hämärä teki keittiöstä salaperäisemmän. Kirjoitan sen sisällä mielelläni.

Takana on viikonloppu, jolloin puoliso oli vapailla, ja niin kuin aina, haluan jättää sen alkuun kartoittamatonta aikaa löytää ja hakea, olla – mutta arjen rattaat tulevat väistämättä vastaan: jos haluaa ruuat ja retket ajallaan, niihin on varauduttava ja valmistauduttava, ja jos tätä ei tee, yhtäkkiä rattaiden puolat paiskautuvat armotta naamaa vastaan, eivät anna hetkeäkään hengittää, löytää, hakea ja olla. En päässyt lauantain ihanassa syysauringossa edes ulkoilemaan puolison ja tytön kanssa, tyttö halusi ulos juuri silloin, kun minä tein ruokaa, ja kaikki tuntui olevan pielessä. Sisälläni vihasin itseäni ja heitä kaikkia, tuntui, että en vain osaa tätä, en osaa elämää, en osaa tehdä mitään sellaista, että oikeasti voisimme nauttia elämästä, suoritamme vain, kuvitamme elämää minun määräämälläni kuvastolla, josta en edes tiedä, onko siinä mitään mieltä.

Kai sekin oli tarpeen, osa prosessia. Tänään arki muuttui ihaniksi aalloiksi, joiden päällä pystyi ratsastamaan, hyppäämään ylös ja taas alas juuri oikeissa kohdin ja nauttimaan.

Soudimme tytön ja puolison kanssa äyrisaaren takaiseen isoon saareen. Aurinko lipoi merta, aallot laskeutuivat rytmikkäästi mereen, ja rantauduimme saareen, johon minä ja tyttö emme tänä kesänä keskenämme päässeet.

Sen sileät rantakalliot olivat taas häkellyttäviä. Hyppelin rantaviivan isoilta kiviltä toisille: punaisille, sinisille, mustille. Niiden väleihin oli siellä täällä kasautunut pieniä tuppoja ruskolevää, ja tunsin olevani muumikirjassa. Sileät kalliot juoksivat mereen, olivat laskostuneet poimuille, tekivät suvantoja itsensä kanssa, kohosivat ja laskeutuivat taas, ja minä kävin kastamassa pikkukivirannassa varpaanikin ja katselin aavalle. Useita purjeveneitä oli kaukaisuudessa liikkeellä, muutama kiivaasti porskuttava moottorivenekin, ja kukin niistä palaili venesatamaan.

Aurinko paahtoi kallioita sillä taianomaisella tavalla, jonka voi kokea vain saaristossa. Lämpö väreili punaisten kallioiden pinnassa, ja aika tuntui pysähtyvän.

Olin ottanut evääksi saunaan paistamiani lettuja. Olin täyttänyt ne kinkulla, salaatilla, majoneesilla, cheddarilla, kurkulla ja sipulilla. Eväitä syödessämme huomasin kallion pinnasta koloja, joista granaatteja on kimmonnut irti.  Sitten huomasin granaatit: punaiset, säkenöivät ympyrät harmaassa kallionpinnassa. Tyttö poimi mukaansa outoja punaisia kiviä, kovertuneita ja rei’ittyneitä.

Olemme koettaneet juhlistaa esikoisen pois lähtemistä, mutta hän ei perusta juhlistamisista. Hän kävi lauantaina hotkaisemassa hampurilaiset, sunnuntaina pihvit ja kermaperunat. Nyt hän katsoo puolison kanssa PowerPointtia sotastrategioista.

Kodin dynamiikka muuttuu täysin, kun hän lähtee. Perheessämme on melkein kaksikymmentäviisi vuotta ollut enemmän miehiä ja poikia kuin naisia tai tyttöjä. Nyt yhtäkkiä puoliso jää yksikseen minun ja tytön kanssa. Perheessämme on myös vuosia ollut enemmistö teinejä ja parikymppisiä. Nyt tyttö jää yksin kahden viisikymppisen vanhempansa kanssa.

Kokemuksesta tiedän, että uusi arki vain solahtaa uomiinsa, muuttuu saman tien jo itseäänselvyydeksi. Näen, että esikoinen on jo henkisesti lähtenyt, mitä hän ei kesällä vielä ollut. Hän on valmis.

Jatkan tätä päiväkirjaa vielä jonkin aikaa. Tunnustelen vielä hetken. Vähitellen tämäkin on päättymässä.

Torstaina 19.9.2024 kello 20.30

Tunne hyväili, kun muutama tunti sitten olin vetten päällä soutuveneessä. Tyyni meri kantoi. Kokemuksen vetten päällä kulkemisesta, veneen käsittämättömän ihmeen saa oikeastaan kunnolla vasta yksin.

Airot solahtivat veteen, hitaasti, kerran toisensa jälkeen. Rakastan sitä ääntä: rauhallista pulahdusta ja solahdusta, pulpahdusta takaisin pintaan, kuin se olisi maailmankaikkeuden äidin käsi, joka poimii vettä kämmenelle ja pesee lasta, tai papin, joka kastaa kätensä maljaan ja sivelee sitten vedellä kastettavan untuvaista päätä.

Liu’uin pois serkkuni rannan tyvenestä varjosta. Aurinko paistoi toiseen korvaan, tuuli sai veden lörpöttämään: ei kunnon aalloille, vain nousemaan kaikkialle pienesti yhtä aikaa, kuin soutaisin taustakohinassa. Aironi tekivät siihen kohinaan omat ympyränsä, ne pyörteilivät hetken, vielä jonkin aikaa erotin ne, ja sitten ne olivat menneet.

Soudin päämäärättä. Ehkä ajattelin kiertää äyrisaaren. Sitten mietin, että on lämmin ja voi, kunpa voisin käydä uimassa. Katsoin mietteliäänä serkkuni kaukaista, varjoista rantaa, joka etääntyi etääntymistään. Katsoin saaren meidän rantamme venevajan laituria. Sekin oli varjossa. Katsoin sille vastapäistä, sukuni toisen saaren paahteessa kimmeltävää laituria. Soudin sinne hiukan ujostellen. Kaikki olivat kyllä jo poissa, saari talvikuntoon laitettuna.

Kömmin laiturille, pujahdin toiselle puolelle saarta, jossa on ihana pieni hiekkaranta, mutta sekin oli yllättäen varjossa. Palasin venelaiturille. Laskin uimatikkaat ja painoin tarkkaan mieleeni, miten ne olivat olleet. Riisuin vaatteet ja laskeuduin.

Vesi oli purevan kylmää, ei vielä talvihyytävää mutta syksyistä kuitenkin. Minua pelotti ja ihastutti yhtä aikaa. Olen käynyt tästä uimassa elämässäni ehkä kerran tai pari. Juuri tässä itse asiassa voitin aiemmin kauhuni merta kohtaan. Siitä on kauan, mutta olin aikuinen ja minulla oli jo lapsia. Rakastin silloinkin merta, kävin uimassa muiden kanssa, mutta tunsin itseni meren sisässä paniikinomaisen haavoittuvaiseksi enkä ikinä uskaltanut mennä veteen, ellei joku ollut varmistanut sen turvallisuutta uimalla siinä edelläni. Meri on niin tumma, niin läpinäkymätön, se koskettaa joka puolelta ja sen sisällä on tuntemattomia asioita, ahvenruohoja varsinkin, jotka hyökkäävät kiinni, tarttuvat hampaillaan, kietoutuvat ympärilleni ja tappavat minut. Olen parivuotiaana melkein hukkunut äkkisyvään.

En muista sitä äkkisyvää, mutta muistan yhä ne unet. Muistan, miten lapsena herään pimeydessä keskellä yötä, yö toisensa jälkeen, täynnä silmitöntä, kaikennielevää kauhua, kun meri sulkeutuu yläpuolellani ja minä katoan.

Äitipuoleni oli tässä lahdessa uimapatjalla ja kiskoi tarmokkaasti ahvenruohoja pois, ja minä tulin avuksi – ja yhtäkkiä tulin sinuiksi niiden syvyyksistä esiin kiemurtelevien ahvenruohojen kanssa. Yhtäkkiä olin kohdannut ne, olin saanut koskettaa niitä ja käsitellä niitä, olin hyväksynyt tumman veden salaperäisyyden ja riipinyt kuolettavat ahvenruohot päivänvaloon, jossa ne menettivät voimansa ja latistuivat, ja vaikka meri yhä kauhistuttaa minua, tunne on enemmän värisyttävän ihana.

Uin siinä kylmässä lahdessa nyt yksin monta isoa soikiota, edestakaisin: välillä näin saaremme venevajaa, välillä sukuni toisen saaren laituria, välillä ulappaa, välillä kaislikkoa. Veden pinnalla kellui valkoinen höyhen.

Kapusin takaisin. Joku heitteli männyistä kävynpalasia laiturille. Laitoin uimatikkaat huolellisesti paikoilleen siten kuin ne olivat olleet. Tunsin yhtäkkiä syvää kiitollisuutta ja iloa heistä, jotka ovat tämän laiturin tähän tehneet ja jotka ovat näyttäneet mallia siitä, että joskus asiat voivat olla yksinkertaisia, turvallisia ja helppoja, kun yksityiskohtia ei rakasteta niin paljon eikä asioita puntaroida kaikilta kannoilta vaan mutkat oikaistaan turhankin ronskisti ja jyräten – että ahvenruohotkin ovat vain ikäviä kasveja, joita voi kiskoa pois, eivät syvyyksien päättymättömiä merihirviöitä, jotka imevät minut takaisin lapsuuden painajaiseen.

Lähdin saaresta – ja laituri tönäisi aironi veteen. Se molskahti ja heittäydyin hädissäni pelastamaan sitä. Yletyin juuri ja juuri. Sitten lähdin soutamaan pois vähän vapisten. Miten hurja seikkailu minulle, merenkävijöiden ja merikapteenien jälkeläisille. Heihin verrattuna tämä kaikki on aika naurettavaa. Minulle tämä oli jotain suurta. Kaksi oravaa kisaili männyssä puun ympäri.

Kun pääsin salmen kohdalle, laskeva aurinko teki paksun vanan veteen juuri minun kohdallani ja näytti siltä, että piti minusta koko matkan kiinni.

Keskiviikkona 18.9.2024 kello 21.29

Sammaleet lepäävät Hirmukalliolla rikkonaisena saaristona.

Sammaltyynyt odottavat valtavalla kalliolla tuhansina pyöreinä saarina, oikullisiin jonoihin ja rinkeihin karanneina, ajoittain yhteen liittyneinä ja toisaalla toisistaan paenneina – ja joka aamu minä kävelen niiden saarten välissä vetten päällä. Jalkani vaeltavat kallion kaltevaa merenpintaa, ja ajattelen ohittamiani miniatyyrisaaria tietäen, miten niiden saarten pikkuisille otuksille kukin saari on koko valtava, rannaton maailma.

Katsoin hetken Ylen teatterikorkeasarjaa ja tuntuu, että voin pitkästä aikaa hengittää.

Miten olenkaan kaivannut omia ihmisiäni. Olin oikeastaan unohtanut, mistä olen tullut. Miten omituiselta, nolostuttavaltakin sen kaiken täytyy näyttää normaaleista ihmisistä, ja juuri siksi siinä maailmassa on aina ollut minun sieluni paikka ja vapaus, hurjan vimmaisuuden nautinto, mahdollisuus rusentaa kaikki ruma, rikkinäinen ja verinen minussa patoutuneeksi rehelliseksi joksikin – ei kukaan tiedä, miksi, mutta jotain tärkeää syntyy räjähdysmäisestä tunteesta.

Jouduin aikoinaan taistelemaan tilani, jotta saisin happea, ja olen onnistunut taas itse rakentamaan sisälleni tavallisten ihmisten kuristavat kuoret. Nyt sain niitä ravisteltua taas pois. Toisinaan on repäistävä itsensä irti oman itsensä kehrästä, jotta voi löytää oman elämän uudelleen. En usko, että enää pääsen palaamaan todellisuudessa teatteriin, mutta sen vapauden näyttämö syttyi taas sisälleni, antaa minulle tilan ryömiä, juosta, lentää ja nähdä: niin, nähdä.

Omena- ja luumupuut ovat nyt täysin tyhjiä. Niiden oksat on leikattu. Nurmi on ajettu. Voin vihdoinkin keskittyä muuhun – niin kuin kompostorin tyhjentämiseen.

Haluan ravistella yltäni tämän kaiken. Kaikki arkinen ja normaali on minulle tärkeää, ihan aidosti olen ollut täpinöissäni siitä, että eilen keitin omenoista, luumuista ja pihlajanmarjoista täydeksi yllätyksekseni mansikkamehua tai ainakin jotain hyvin lähelle sitä. Lannistuin kuitenkin lannistumistani. Toisinaan täytyy päästä oman arjen ulkopuolelle voidakseen täydestä sydämestä taas rakastaa sitä.

Vanhemmista itsenäistyminen on jännä asia. Miten herkästi vanhempien ääni muuttuu ihmisen omaksi sisäiseksi ääneksi, ja miten vaikea vanhempien on käsittää sitä, miten herkästi he voivat syödä jälkeläisiltään näiden ilman hapen. Esikoinen näpäytti minua tänään, käytännössä käski minun hoitaa omat asiani ja olla huolehtimatta hänen asioistaan, ja sen näpäytyksen oikeastaan haluaisin jakaa eteenpäin. Päästä irti tarakasta. Polje eteenpäin.

Maanantaina 16.9.2024 kello 20.38

Pölhö kissamme hätääntyy, jos se luulee olevansa yksin kotona. Se syöksyy pitkin alakertaa hysteerisenä, naukuu epätoivoisesti, säntäilee edestakaisin niin, että matot heittyvät rullalle ja viskoutuvat nurkkiin.

Me olemme yleensä silloin yläkerrassa ja huutelemme sille kyllästyneinä: haloo, täällä ollaan, kuuletko, täällä. Kissa on niin paniikissa ja möykkää itse niin paljon, ettei kuule eikä ainakaan tajua juosta yläkertaan tarkistamaan.

Jossain kohtaa se kuulee meidät, syöksyy ylös, käpertyy viereen nukkumaan ja sitten koisaa sikeästi puoli päivää.

Tänään se panikoi kahdesti alhaalla keittiössä älyämättä käydä kurkkaamassa edes olohuoneen puolelle, jossa esikoinen ja puoliso katselivat sotastrategia-luentoaan.

En haluaisi muistuttaa sitä kissaa niin paljon kuin muistutan.

Menen lukkoon niin monesta asiasta ja alan sisälläni säntäillä yhtä hysteerisenä kuin se ääliö kissa. Hätä pitää niin kovaa meteliä, etten tunnista kaiken olevan ihan hyvin, jos vilkaisisin toiseen henkiseen huoneeseeni. Olen sisäsiisti enkä vuodata sitä kaikkea muiden rasitteeksi, mutta sisälläni muutun typeristä jännityksistä ääliöksi.

…Keskimmäinen soitti äsken. Hän tarvitsi apua paperilaskun maksamiseen. Se oli hänelle ihan kummallinen, kun ei ollut viivakoodia. Piti naputella kaikki numerot.

Hän oli lukinnut itsensä aiemmin huoneensa ulkopuolelle. Maksan kolmekymppiä siitä, että en enää ikinä unohda avaimia, hän kommentoi ja lähti kävelemään bussiin uusien kavereittensa luo.

Kummankin pojan kohdalla minusta on tänä syksynä tuntunut samalta kuin silloin, kun opetin kuopusta polkemaan pyörällä ilman apupyöriä. Hän on ainoa, jota minä olen opettanut, isänsä ei niinä vuosina ehtinyt, eikä pyöräilemisestä ollut tulla yhtään mitään. Isoveljet yrittivät sinnikkäästi opettaa, yritimme ja yritimme, mutta tyttö ei vain kuukaudesta toiseen päässyt jyvälle.

Jostain osui silmiini, että apupyörien ja kolmipyöräisen sijaan lapsilla pitäisi olla potkupyörä. Sen avulla keho oivaltaa, mitä tasapainolla haetaan. Seuraavan kerran, kun lähdimme tasaiselle asvaltille harjoittelemaan, ehdotin, että hän istuisi matkan pyörässään ja potkisi itseään eteenpäin. Hän potki kuuliaisesti sen kilometrin. Tulimme perille, tartuin takaa tarakasta, hän laittoi jalkansa polkimille – ja täydeksi yllätyksekseni polki tiehensä.

Muistan, miten juoksin sillä hiekkakentällä hyppien, huitoen ja kiljuen ja nauraen, ja hän katsahti minuun ällistyneenä, kun en ollutkaan takana pitämässä kiinni.

Samalla tavalla poikani ovat nyt yhtäkkiä irronneet käsistäni, polkeneet hetkessä tiehensä, paljon valmiimpina kuin olin näinä vuosina käsittänyt.

Siitä kissasta. On tietyt syyt, miksi lähden niin herkästi sisälläni poukkoilemaan, täynnä paniikkia siitä, että en hallitse asioita enkä voi varmistaa ihan kaikkea.

Olen aina ollut luonteeltani yksityiskohtiin uppoutuva, ja minulle oikeasti on käynyt liian usein niin, että kun olen nostanut niistä katseeni, olen tajunnut kauhuissani, että olen laiminlyönyt jotain paljon tärkeämpää ja välttämätöntä eikä asiaa enää voi ikinä korjata. Flow-tilani sokeuttaa ja kuurouttaa minut muulta, joten karvaasta kokemusta havahdun tarkistelemaan, oliko jotain tärkeämpää tuloillaan.

Jossain kohtaa havahtelemisesta tulee neuroottista: yritystä pedanttisesti kartoittaa maailmankaaoksesta 24/7 kaikki, millä on mitään merkitystä, jotta voisin suodattaa ja valita Oikeat.

Takana on paljon muutakin, myös pienen lapsen kauhua siitä, että pitäisi osata aikuisten asiat, kun aikuiset eivät niitä hoida – ja edellisestä työstäni hätää siitä, että jouduin vastaamaan liian laajasta kentästä liian usein liian yksin.

Nyt tyttö tuli yläkerrasta kehräävä pörrökasa sylissään. Olin jo miettinyt, olenko taas vahingossa sulkenut pölhön kissan johonkin kaappiin. Hyvää yötä.

 

Sunnuntaina 15.9.2024 kello 20.08

Ilta pimenee. Istun kuistilla ja kuuntelen kaukaista mopon ääntä.

Sisältä kuuluu musiikkia. Puoliso tiskaa.

Hetki sitten soudin tyynellä vedenpinnalla tytön ja puolison kanssa. Airot laskeutuivat auringonlaskussa veteen kuin sulaan voihin. Meri lipui allamme kuin jano, kuin maailmankaikkeus.

Sen pinnalla keinui yksinäinen, valkoinen höyhen.

Saarten varjo on ilta illalta pidempi. Soudimme kaksin airoin äyrisaaren ympäri. Paluumatkalla tuntui, että pysyimme vain paikallamme, vaikka kaksi oli kiivaasti soutamassa.

Tyhjensin Pekka-puun omenoista, Sinikan luumuista. Jätin vain muutamia jäljelle ohikulkiessa napattaviksi.

Kaikki ei mahtunut jääkaappiin. Koetan saada kuistille jättämäni pian käyttöön. Ripustin taas uusia omenasiivuja kuivumaan, keitin luumukattilallisen pakastimeen joulun luumuaprikoosikiisseliä varten, tein lauantaina pahaa luumurommipiirakkaa, jossa oli rommin tilalla konjakkia. Tänään se maistui vähän paremmalta.

Eilen koristelin ruokapöydän isoilla ja pienillä punaisilla omenoilla ja villiviinien latvoilla. Ne näyttivät uskomattoman kauniilta. Tänään unohdin koko asian. Omenat olin vienyt jo pois, villiviini oli nuupahtanut. Levitin omenoita kuistin pöydälle, ja ne näyttivät sielläkin auringonpaisteessa käsittämättömän ihanilta. Vihaan niitä, en halua enää ikinä elämässäni nähdä omenoita, ja samaan aikaan katselin niitä nauttien. Miten jotkin voivat olla noin täydellisiä, noin puhtaita.

Kun söin kuistilla syysauringon lämmössä toppatakki päällä lounaspuuroa, kaiteella nökötti paksu, ruskea hepokatti, ei erityisen iso hepokatiksi mutta tarpeeksi jämerä hätkäyttämään. Se nökötti vieressäni inhimillisen oloisena, kapusi välillä kaiteen toiselle puolelle niin, että näin vain sen uteliaat tuntosarvet, sitten se tuli taas vierelleni.

Sitten se oli poissa.

Otin kaiteelta tyhjän puurolautaseni. Ei hepokatti ollutkaan mennyt. Se oli tuntosarvet heiluen lautaseni kyljessä. Sitä oli kauhean vaikea saada takaisin kaiteelle.

Perjantaina tein päätöksen, että jos ensi keskiviikkoon mennessa en saa keikkaehdotuksia läpi enempää, on pakko ottaa lusikka nöyrästi käteen ja kysellä tiettyjä töitä, joita en haluaisi tehdä vähääkään.

Juuri kun olin työpäivän päätteeksi sammuttamassa konetta, sähköpostiin paukahti kasa juttupyyntöjä, isoja ja kiinnostavia.

Puutarha on yhä syksyisempi. Kurkkujen lehdet ja varret näyttävät yhä rivommilta, mutta vielä niissä kypsyy kurkkuja. Villiviini riehuu, on peittänyt lehtimajan paksulla vaipalla ja kurottelee kaikkialle. En halua luopua vielä kesästä. En sittenkään saanut sitä tarpeeksi. Talven hengitys on jo täällä. Kesäiset tovit ovat hetkellistä lainaa jo päättyneestä, kuin muistoja.

Pitäisi tyhjentää kompostori ennen pakkasten tuloa, korjata talonvierustojen kaadot, leikata omenapuut. Nurmikin pitäisi pian ajaa, ja kohta on ryhdyttävä haravoimaan. Ylihuomenna teen mehua omenoista, luumuista ja pihlajanmarjoista.

Esikoinen muuttaa viikon päästä.

Torstaina 12.9.2024 kello 20.45

Kun kapusin aamulla Hirmukalliolle toivottamaan päivän tervetulleeksi, avoinna ollut suuni onnistui yhtäkkiä halkomaan tiukalle vedetyn hämähäkinlangan. Hetkeksi se veti suuni leveälle ennen kuin katkesi.

Punakaneli-omenapuu on tyhjä. Pekka-puussa on vielä laskematon määrä isoja, Lumikin tainnuttajan näköisiä omenoita.

Kun tämä syksy on ohi, en halua enää ikinä elämässäni kuullakaan omenoista, tai ainakaan kuukauteen. Sinikka-luumupuukin on yhä sinisenä.

Rei’itin ja siivutin taas eilen uudet erät omenoita, pujotin lankaan ja nostin kuivumaan.

Esikoinen allekirjoitti työsopimuksensa tänään! Nyt hänen on löydettävä asunto.

Kerään hänelle pientä äidinkorvaaja-selviämispakettia. Kamomillateetä, hunajaa, särkylääkettä, monivitamiinia, laastareita, desinfiointiainetta. Hän voisi ihan hyvin ostaa ne itse, mutta minulle tulee parempi olo, kun saan antaa nuo hänelle.

Olen kuistilla riipputuolissa. Pimeydessä on täysin hiljaista.

Luulen, että sirkat eivät siritä. Järkytyksekseni olen huomannut, että en ihan kaikkia niistä enää kuule. Puolisolta sirkat ovat kadonneet jo aiemmin.

Olen aina rakastanut sirkkojen siritystä: loppukesäisin olen kylpenyt niiden äänessä, juopunut niiden kaikkivoittavasta sinfoniasta, kuunnellut kuuntelemistani.

Tänä kesänä konsertti on alkanut kuulostaa ohuemmalta.

Eräänä iltana kommentoin tytölle, että kas vain, että sirkat eivät tänä iltana soita. Hän hämmästyi. Kyllähän ne sirittivät.

Minä kuulin vain tinnityksen tapaista ininää.

Tiistaina 10.9.2024 kello 21.24

Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni soutelemassa yksin!

Yhtäkkiä työpäivän jälkeen teki mieli mennä. Nappasin liivit, hyppäsin pyörän selkään, kohta olin rannassa ja työnsin soutuveneen vesille.

Vene lipui äänettä vedenpintaa. Pienet pisarat tekivät ympyröitä vihreään veteen. Serkkuni ranta muuttui yhä pienemmäksi, omakin rantani.

Vapauden tunne oli huumaava, samanlainen kuin silloin, kun kävelen talvisin yksin jäillä, keskellä äänetöntä lakeutta ja auringonpaahdetta.

Syksyn sateinen saaristo oli autio, moottorien äänet poissa, ihmisten hälinät ja naurut myös. Saari oli tyhjä sukulaisista. Oli vain minä ja maisema.

Vene lipui kevyesti vettä pitkin, kun perämoottoria ei ollut painamassa. Soudin, soudin hiukan lisää, ja taas hiukan lisää. Oma rantani oli vain pieni juova taivaanrannassa. Sitten olinkin jo mennyt saaren ohi.

Tuuli tarttui veneeseen, ja ajattelin kääntyä takaisin, mutta kohta tyveni taas. Lopulta soudin koko saaren ympäri.

En ole koskaan aiemmin soutanut sukuni saaren ympäri. En ole tiennyt, miten helppoa se olisi.

Siinä ne menivät ohi, saaren metsäinen takamus ja kauniit näköalakalliot, ruovikot ja lepikot. Toisella puolella oli ensin aavaa selkää, josta Ruotsin-laivat näkyvät – nyt ei näkynyt – , ja hetken kuluttua venesatama, jossa satojen purjelaivojen mastoarmadat odottivat liikkumatta kapteeneitaan. Kääntelin päätäni uteliaana kaikkialle, tähän aikaan vuotta ei ole ketään, kenen yksityisyyttä voisin häiritä.

Salmessa veneeni lipui ohi sukuni saaren Pomon rannan, josta fammulla oli tapana käydä viimeisiin elinvuosiinsa saakka uimassa. Laiturista oli jäljellä vain jäänteet. Uimakoppi oli nyökännyt, takaseinä noussut katselemaan taivasta, katon etureuna viisti melkein jo vettä. Sitä uimakoppia piti varoa jo silloin, kun olin pieni, mutta ne huoneet olivat silloin vielä käytössä.

Sisälläni kypsyi tunne, jota en saa ihan sanoiksi. Jotenkin näin se menee: isoisoisäni ei olisi koskaan pitänyt rakentaa valtakuntaa, jossa ei olisikaan asukkaita.

Ei hän tietenkään voinut tietää, että hän itse menehtyisi liian innokkaaseen sementtityöhön ja tehtaat ja maat kaatuisivat hänen vaimolleen ja tyttärelleen, jotka eivät olleet tottuneet hallitsemaan tällaisia tiluksia. Toki saari oli hänen kuolemansa jälkeen vielä vuosikymmeniä tulvillaan suurten ikäluokkien elämää, sukua ja juhlia. Jotain kuitenkin pimeni fammunkin kuoltua. Maailma muuttui.

Soudin serkkuni rantaa kohti, ja kotimatkalla tajusin saman, minkä tajusin jo joskus kauan sitten. Jos rakastan kaikkea sitä, mikä muille on vastenmielistä ja jätettä – harmaantuneita lautoja esimerkiksi – ei minun pitäisi sitten loukkaantua siitä, että arvostamani asiat ovat muiden mielestä yleensä vastenmielisiä ja jätettä.

Kun pääsin kotiin, keskimmäinen laittoi viestiä. Voiko mustat vaatteet pestä tummansinisten kanssa? Onko pyykin ripustamiseen jotain sääntöjä? Hän pesi elämänsä ensimmäisen kerran pyykkiä alusta loppuun itse.

Minä aloin ottaa esikoisen astioita esille työhuoneeni komerosta, jossa ne ovat olleet vuoden jemmassa. Teen inventaariota, mitä puuttuu.

Maanantaina 9.9.2024 kello 21.15

Menin ihan juntturaan, kuin mekaaninen lelu, jossa kaikki jouset kiertyvät yhtäkkiä toisiinsa kiinni ja vinksottavat sitten vääriin suuntiin ja hirttäytyvät toisiinsa.

Joskus käy näin. Yhtäkkiä en ole oikeassa kohdassa aika–paikka-avaruutta.

Kuljen todellisuuden kanssa epätahdissa. Naamaani läiskyy tauotta maailman asteroideja ja sinkoudun pois elämävyöhykkeiseltä kiertoradaltani. Siihenkin, minkä pitäisi olla ihanaa ja rentouttavaa, suhtaudun kouristuksenomaisella paniikkisuorittamisella yrittäessäni saada otetta virvatuleksi vaihtuneeseen elämäntempoon.

Tänään illalla kävin juttelukävelyllä puolison kanssa, ja jotain siitä sotkusta lähti purkautumaan. Sisälläni kireyttään vinkuvat jouset oikenevat jo ja harovat ilmaa, ovat löytämäisillään oikeaa paikkaansa, mihin tarttua, ja minä jo melkein ratsastan arjen aalloilla sen sijaan, että tukehtuisin sen kuohuihin ja räpiköisin pärskeiden keskellä tajuamatta, mihin olen menossa ja mistä tulossa.

Olen aina vähän sotajalalla ajan kanssa. En tule sen kanssa ihan toimeen. Se on niin ahdas, niin armoton ja välinpitämätön. Joskus se pysähtyy, tekee ihmeensä, hidastaa ja antaa minun kokea, tuntea ja ottaa täydellä sydämellä vastaan, mutta liian usein se vain hakkaa minua selkään, huutaa vastassa, kiristää ja kirittää.

Olen opetellut luottamaan maailmankaikkeuteen ja luovuttamaan kontrolloimisesta – ja jatkuvasta pelkäämisestä – , mutta välilä putoan tunteeseen, mitä ihmettä oikein kuvittelen: keksin itse säännönmukaisuutta ja johdonmukaisuutta siitä, mikä on täyttä sattumaa, joten kaiken järjen mukaan elämäni romahtaa juuri nyt, en saa keikkoja, sairastumme, talomme palaa, joku meistä kuolee. Käytännössä elämäni on aina todistanut päinvastaista, mutta näkymättömään luottaminen on luottamista näkymättömään, ja jos luottamus syystä tai toisesta katkeaa, jäljellä ei yhtäkkiä ole mitään.

Soutelimme puolison kanssa tyynessä vedessä.

Kun pääsimme takaisin pihalle, hän käski minun ottaa mallia kissoista. Eivät ne mitään murehdi. Katsoimme kissoja, ja juuri silloin pölhö kissa kulki koko pihan poikki nenä tungettuna älykkään kissamme takapuoleen.

Lauantaina illalla hölötimme koko perhe pimeässä saunassa, kun esikoinen sammutti huvikseen valot. Vain tuli kajasti kiukaasta. Sunnuntaina illalla minä ja tyttö soudimme kaksin airoin tyyntä vedenpintaa, jäimme selälle auringonlaskuun odottamaan. Oli täysin hiljaista, niin kuin syksyisin on: moottorien ja ihmisten äänet ovat kadonneet, lintujen myös.

Paluumatkalla huomasimme, että rannassa on auto – ja laiturilla komeili keskimmäinen ilman rihman kiertämää. Soudimme kiireesti rantaan. Sitten keskimmäinen lähti jo bussiasemalle ja kotiinsa.

Olisin niin halunnut olla tämän viikonlopun oikeassa kohtaa ajan ja paikan avaruutta, nauttia jokaisesta hetkestä, kun perhe oli yhä koolla, mutta näin nyt vain meni. Meillä oli ihania hetkiä ja jutteluita, sää oli täydellinen, mutta olin silti koko viikonlopun väärässä kulmassa.

Ehkä kun olin taas monta kuukautta palkkatyözombina, unohdin, miten eletään vapaudessa: miten herkkänä on oltava oman luovuuden kanssa, että se saa hengitystilaa eikä survoudu tuolin ja tietokoneen väliin. Kukaan ei ole ottamassa vastaan, kenenkään kanssa ei voi reflektoida, ei ole pallotteluseinää toisissa ihmisissä, eikä voi vain odottaa, että joku muu kertoo, mitä juuri nyt pitää tehdä. On katsottava asioita kauempaa ja pysähdyttävä nauttimaan hetkistä, kun mitään ei ole pakko tehdä juuri nyt.

Lauantaina 7.9.2024 kello 18.10

Kesä on täällä, ja haluaisin kiskoa sen kuiviin, hyödyntää siitä kaiken, mutta perheemme on kotona repaleisina suikaleina, puoliso töissä, enkä minä onnistu taaskaan olemaan kaikkivaltias jumala, joka saisi kaiken sujumaan niin ihmeellisen ihanasti kuin loppukesän lämpöinen viikonloppupäivä lupaisi.

Äsken kuljimme keskimmäisen kanssa rantaan. Minä hidastelin pyörällä, hän käveli haitarin kanssa ja soitteli koko matkan. Rannassa vesi oli ihan tyyntä ja kylmää, ja minä notkuin uimatikkailla auringonkilossa ja sitten sain itseni veteen ja uin. Uin monta kertaa edestakaisin melkein poijulle saakka ja soikiota, ja pian hän ja minä istuimme lämpimällä laiturilla serkkuni ja isäni veneiden välissä ja puhuimme herkkiä asioita.

Aiemmin päivällä minä, keskimmäinen ja isänsä istuimme pitkän tovin kesäisellä kuistilla ja puhelimme kauan, ja sitä ennen olin istunut keskimmäisen sängyn laidalla, kun hän oli juuri herännyt, ja juttelimme ja lörpöttelimme. Meillä on näköjään kauheasti puhuttavaa, vaikka hän on soittanut puhelimella harva se päivä.

Hän on iloinnut opiskeluistaan. Porukka on ihan hänen oloistaan. Hänen kommenttinsa huojentavat minua valtavasti. Me hänet sinne puolipakotimme hakemaan.

Raadoin vähän liikaa aamupäivän, kun kaikki nukkuivat. Tein omenaluumuhilloa ja poimin heti lisää omenoita ja luumuja täyttääkseni jääkaappiin avautuneen tyhjän kolon ja sitten keksin, että ehdin tehdä omenapitkojakin pakastimeen vierasvaraksi, ja kun blenderi oli jo sotkettu, pitää tehdä smoothietkin, ja sitten kaikki olivat hereillä ja olisin halunnut vain olla läsnä, mutta sen sijaan kaikki leipomukseni olivat kesken ja ne oli saatettava loppuun, ja olkapääni nousivat suorittamaan.

Kotimatkalla rannasta keskimmäinen soitti taas haitaria, sirkat sirittivät ja viimeisiä niittykukkia pilkisteli pientareelta, minulla oli hameenhelmassa sylillinen pihlajanmarjaterttuja maljakkoon, ja aloin kirkua.

Keskimmäinenkin alkoi huutaa, tietämättä miksi.

Kämmenselälläni oli yhtäkkiä ollut luumunkokoinen ristihämähäkki. En ole ikinä elämässäni nähnyt niin isoa. Lennätin sen maahan. Se tuumaili siinä rauhallisesti ja lähti tallustamaan pöpelikköön vasta, kun usutin sitä väistymään pihlajanmarjatertulla.

Haluaisin kaiken! Haluan soutelemaan, perämoottoriveneretkelle (vaikka perämoottori on rikki ja puoliso töissä eikä minun lantioni kestä narun nykäisyä), meidän rantaamme grillailemaan (vaikka juuri siellä oltiin), vaellusretkelle kallioille ja pyöräilemään peltojen keskelle ja saareenkin ja serkkuni veneelle ja isäni veneelle ja isäni saareen ja saaristoon ja oikeastaan ihan mihin tahansa. Sisälläni paisuu fomo kuin norsu.

No niin. Ahneutta se vain on. Eniten minua harmittaa se, että kahmin liikaa tekemistä aamupäivään niin, että en voinut pysähtyä, kun perhe heräsi.

Keskimmäinen ilmaantui juuri kuistille vaatimaan minua pelaamaan lentopalloa. Isänsä ja tyttö kaartoivat autolla pihaan.

Viikolla kävin eräässä kodissa, missä kärpäsiä lenteli pöydällä luumukulhossa, omenavadissa makasi mätiä omenoita ja kaappien päällä paksu kerros pölyä. Tuntui helpottavalta ja lämpöiseltä. Minuun on kypsynyt tunne, että jos pitää valita, kenen kaltainen haluaisin olla, niin äitini.

Äitini oli hunsvotti, hankala, kamala, itsekäs ja ikuisesti lapseksi jäänyt, hän aiheutti minulle vakavia traumoja, ja kaikki nämä vuosikymmenet olen halunnut olla hänen vastakohtansa, olen käsittänyt elämäntehtäväksi sen, että asiat sujuvat oikein ja kunnolla ja on siistiä ja asiat järjestyksessä – huomatakseni olleeni koko tämän ajan väärässä.

Ei onnelliseksi tulla kontrolloimalla ja siivoamalla. Miten terapeuttista voikaan olla kohdata kärpäsiä kuhisevia luumuja ja mätiä omenoita ja nähdä, että elämä silti sujuu ja on turvallista eikä romahda. Se suunnaton syyllisyys, mitä olen kantanut äidistäni, jota en pystynyt pelastamaan, on ollut väärässä. Toki hän romahti, raadollisilla, rumilla ja muita kuluttavilla tavoilla, ei vain kerran eikä kahdesti vaan lukuisia kertoja, mutta haluan mieluummin ne kärpäsiä kuhisevat luumut ja mädät omenat ja äitini ilon, hänen valloittavan naurunsa, hänen syvän ihastuksensa siihen, mikä on kaunista, syvällistä ja tärkeää, ja hän rakasti minua ja perhettäni äärettömästi. Hänen silmissään minä, mieheni ja synnyttämäni lapset olivat taivaan valo, maan päälle tullut ihme. Nyt minulla katkesi ajatus. Haluan siis mieluummin ne mädät omenat ja äitini valloittavan ilon kuin tiukasti siistin keittiön ja ryppotsaisen asenteen. Haluan mieluummin epäonnistua, turvahtaa ja rakastaa kuin kontrolloida ja olla siksi kykenemätön päästämään elämää sen todellisella, täydellä voimallaan sydämeen.

 

Perjantaina 6.9.2024 kello 21.05

Tänään kesken työpäivää havahduin siihen, että esikoinen puhui jonkun kanssa puhelimessa.

Kylmät väreet kulkivat pitkin kehoani.

Puhelu päättyi. Sitten hän ilmestyi työhuoneeseeni.

Aloin hyppiä ylös ja alas ja pitkin asuntoa ja huidoin käsiä. Hän juoksi karkuun, etten kerkeäisi halata häntä.

Vielä nimiä ei ole paperissa, joten kaikki voi vielä muuttua. Vielä ei uskalla julistaa ääneen. Haimme kuitenkin pizzat, vaikka oli pitänyt vain lämmittää mikrossa vanhoja ruokia.

Aamulla kuljin Hirmukalliolla paljain varpain. Tunsin ihollani kallion loppukesänlämpöisen roson, silmäluomillani nousevan auringon hyväilyn, ympärilläni metsän syvän hiljaisuuden: tunsin ne, todella tunsin ne, mieleni lepäsi niissä sen sijaan, että ne olisivat pikaisesti häivähtäneet ryppyotsaisten ajatusteni vieritse.

Alan jo toipua omaksi itsekseni liian raskaan työrupeaman jälkeen. Hassua, miten rasittuneena kaikenlaiset sellaiset pelot ja stressinaiheet, jotka oikeastaan on jo selättänyt, pulpahtavat takaisin esiin.

Keskimmäinen tuli meille viikonlopuksi. Hän vilahti äsken kotona ennen kuin katosi rantasaunaan kavereittensa kanssa. Onko meillä pyyhettä yhdelle hänen kavereistaan? Totta kai on. Annanko taas jonkin typerän, vaikka Frozen-pyyhkeen? Juuri sen! Voiko pakastimesta ottaa makkaraa? Tietenkin. Syöttekö omenoita, jos poimin äkkiä pussillisen? Joo, anna vain.

Nyt hän soitti. Äiti, onko täällä sinilevää? En ole nyt mitannut, mutta en usko. On niin kylmät yöt, eikä eilen näkynyt mitään.

Torstai 5.9.2024 kello 20.18

Illalla rannassamme oli täydellinen sää: tyyni vedenpinta, laskeva aurinko, syysillan hiljaisuus.

Liian hiostavaa. Kuuma. Esikoisella ja kuopuksella oli huono olo. Penkkiviritelmämme räsähti rikki. Aurinko paistoi ikävästi silmiin. Puoliso oli raahannut mukaan moottorisahan ja valtavan määrän välineitä, mutta ei niillä sitten kuitenkaan tehty mitään. Tulipahan grillattua makkarat. Sain haravoitua ja kanniskeltua ne ruovikot pois, jotka olin kesällä niittänyt. Ajattelin käydä uimassa, mutta sitten aurinko olikin jo mennyt puiden taa eikä enää huvittanut.

Nyt odottelen, että sähkö tulisi vähän halvemmaksi, että voisin tiskata. Olen pahalla päällä. Saaren ikäviä asioita kävi mielessä, kun se pilkotti koko ajan näkyvissä. Aina haikailen, kun rannassa yksin käydessäni on taivaallisen kaunista, että voi kun perhe olisi täällä. Sitten kun perhe on kerran vuodessa siellä mukana, joko sataa räntää keskikesällä tai sitten käy näin.

On meillä hauskojakin perhehetkiä siellä ollut. Ehkä menimme sinne vain liian kiireellä, nyt kun yhtäkkiä saatiin muutamaksi päiväksi kesäsää sellaisiksi tunneiksi, kun olemme kaikki kotona.

Tuntuu, että kaikki on riipin raapin ja kesken, eikä mistään tule mitään. Näen ympärilläni vain asioita, jotka pitäisi tehdä. En oikeastaan edes halua tulla paremmalle päälle.

Keskiviikkona 4.9.2024 kello 20.56

On hyvin lämmintä, vaikka ulkona on jo pimeää. Istun kuistilla, ja tasainen siritysmatto ympäröi minua.

Kissa syö kulhosta, nyt jähmettyi katsomaan jotain, mitä en näe.

Jäin taas miettimään sitä, mitä eilen kirjoitin. Viime kädessähän se, että tuntee syyllisyyden ja häpeän tunteita kaikesta siitä, miten on elänyt ja kasvattanut perhettä, on vain ahneutta: fomo-kauhua siitä, että hetki hetkeltä on valinnut jotain ja samalla sulkenut tuhannet muut mahdollisuudet pois.

Pekka-omenapuuni tummanpunaiset, täydelliset, valtavat omenat ovat jo alkaneet muuttua lasimaisiksi sisältä. Niitä on puussa yhä määrättömästi, enkä vain millään pysty saamaan kaikkia ajoissa kylmään, kuivatuiksi omenarenkaiksi ja hilloksi.

Tiistaina 3.9.2024 kello 20.59

Ulkona on pimeää. Ikkunoista katsoo takaisin lamppuja.

Tyttö selitti minulle vuolaasti pikarimeduusoista. Nyt katson silmät suurina Googlen kuvahakutulosta niistä: fantasiamaisista olennoista, jotka näyttävät enemmän taiteelta kuin ne taideteokset, joiden vuoksi olin tänään työkeikalla. Voisin vannoa, että pikarimeduusat ovat oikeasti Tove Janssonin piirustuksia, ulkoavaruuden olioita, omituisia kasveja, joita on ajatuksissaan piirrellyt kouluvihkon marginaaleihin, meren eläviä maljoja, jonka haaroihin on sinnyt tähtisikermiä, vedenalaisia merenneitojen kellokukkia – paitsi että pikarimeduusat ovat oikeasti olemassa.

Jos oikein ymmärsin, meduusoilla ei ole peppua, tyttö sanoi. Ne ulostavat samasta kolosta mistä syövät.

Olen ollut ihan jumissa pääni sisältä ja keholtani. Tänään, kun sain työni alkuun, pääni jumi on alkanut hellittää.

Huomasin hämmästyneenä, että osaan työni.

Löysin muuten itseni jälleen yhdestä kuopasta. Minusta tuntuu, että olen löytänyt siitä itseni usein ja tulen löytämään myöhemminkin.

Olin alkanut taas tuntea hätää lapsistani, kaikesta siitä, miten olen kasvattanut ihan väärin ja ollut heidän kanssaan väärällä tavalla ja olen ihan vääränlainen äiti ylipäätään ja vääränlainen ihminen kaiken kaikkiaan. Mielessäni oli alkanut jälleen sykkiä jonkinlainen normaalin nuoren malli, ja tunsin paniikkia kaikesta, missä lapseni eroavat siitä.

En ole ainoa, jolla tällainen malli sykkii päässä, eikä siinä ole mitään järkeä. Ihminen voi tulla onnelliseksi monilla eri tavoilla, kaikenlaisilla kummallisillakin, joihin muut eivät koskaan samastu. Minkä vuoksi kaikkien pitäisi olla identtisiä toistensa kanssa, lahjakkaita samoissa asioissa, lahjattomia samalla tavalla? Lapseni ovat kasvaneet tienvarren hulluruohon lailla juuri sinne, mihin heidän intohimonsa ovat osoittaneet, he ovat kurottaneet yhä pidemmälle ja saaneet vastakaikua ja ojentuneita käsiä tarraamaan omiinsa, olen tuuppinut heitä tässä eteenpäin, työntänyt ja vetänyt. Haluan heidän lentävän siivillään meressä kaikessa siinä, mikä heissä on pingviiniä eikä harakkaa.

Minun on myös hyväksyttävä heidät sellaisina kuin he ovat. Joistakin asioista olen ajatellut, että odotellaan rauhassa – kunhan he kasvavat ja aikuistuvat, niin kyllä he sitten… no eivät he. Minun on aika nielaista tappioni ja unohtaa, että olen koskaan jotain muuta toivonutkaan.

Tunnen vain niin huonoa omatuntoa siitä, että vahingossa kasvatin heistä juuri minulle täydelliset perheenjäsenet, parhaat ystäväni, ja minä olen aika kummallinen ihminen. Eivät he ole saaneet minulta mitään eväitä olla ihan tavallisten ihmisten kanssa tai näyttää ulkomaailmalle muumiominaisuuksiaan. Tämä minun pitäisi hyväksyä nyt sellaisenaan vain. Tämä on vähän vaikeaa minulle.

En oikeastaan haluaisi heidän olevan muunlaisia kuin he ovat. He ovat täydellisiä juuri tällaisina – minulle, minun elämäni osana. Pelkään itsekkyyttäni katkoneeni heistä kaiken sen, millä kiinnittyä muualle.

 

Maanantaina 2.9.2024 kello 7.52

Lorisee, lirisee, sade pauhaa ja humisee. Läppärini valo loistaa syvässä hämärässä sängylläni.

Suljin kaikki ikkunat ensimmäisen kerran moneen kuukauteen. Syksy on täällä.

Eilen iltapäivällä kehoni ilmoitti, että olen pari viikkoa kirjoittanut koneella koko päivän kiihkeästi, muun ajan ajanut autoa tai silpunnut omenoita tai poiminut niitä. Nyt niska on jumissa. Koko yläkeho tuntuu olevan kestojännityksessä. On epämukavaa kehoni vankilassa.

Aivojenikin pitäisi saada levätä ja rentoutua, mutta en pidä märistä säistä ja matalapaineesta. Rentoutuminen latistuu nollaamiseksi ja henkiseksi pakenemiseksi. Haluaisin nauttia jostain, mutta en haluaisi olla läsnä tässä säässä. Sateen tanssia kuunnellessani alan miettiä vain rännejä ja syöksytorvia ja onko jokin niistä taas tukossa.

Yritän pitää vapaapäivää, mutta mieleni askartelee jatkuvasti töissä. Olen omillani taas. Muutamia keikkoja olen sopinut, mutta huomenna pitäisi ryhtyä heittelemään kymmeniä ehdotuksia lisää toimeksiantajille, ettei minulle yhtäkkiä ilmaannu kalenteriin viikon aukkoa. On raskasta pitää pariakymmentä työaihetta samaan aikaan aina ilmassa, mutta niin vain täytyy.

Nyt tämä menee vain valittamiseksi.

Pitäisi keskittyä kaikkeen siihen, mikä on kaunista ja mukavaa: kääntää aivot oikeille raiteille.

Sängyssäni on puhtaat lakanat. Peti tuntuu ja tuoksuu pehmoiselta. Sateen pauhun keskellä täällä on turvallista, kuivaa ja lämpöistä. Saan olla tämän päivän itselleni, hakea sieluani. Yritän olla ajattelematta esikoisen työnhakua… yhtä kaikki hänen elämänsä etenee nyt, syöksähti hämmentävästi eteenpäin heti, kun tein Galadrielin valintani. Keskimmäisellä tuntuu olevan kivaa opiskelupaikassaan. Hänellä on siellä jo vilkas sosiaalinen piiri. Eilen hän kysyi, miten pestään nyrkkipyykkiä. Tytöllä asiat ovat luultavasti hyvin. Eilen hän googlaili, josko lähtisi lukion jälkeen opiskelemaan Saksaan meribiologiksi. Hän ryhtyi takaisin ystäväksi tytön kanssa, jonka kanssa hänellä oli vuoden välit poikki. Puolisolla asiat taitavat olla hyvin.

Eilen yötä vasten huomasin, että saaren huonekalu mahtuu juuri ja juuri sittenkin tytön nykyiseen huoneeseen. Tämän myötä mitään ei tarvitsisikaan kauheasti muuttaa nykyisestä. Ratkaisu tuntuu tutulta ja turvalliselta, enkä ihan tiedä, onko niin hyvä.

Jostain syystä stressaannun aina, jos huonekalut ovat poissa paikoiltaan, kuin nenä olisi poskella ja silmä otsassa ja korva kantapäässä. Minulle on myös hämmentävän vaikeaa liikutella mielessäni huonekaluja eri paikkoihin. Joka tapauksessa näiden huoneiden miettiminen on lähtenyt laukalle, kohonnut kummallisiin sfääreihin, lakannut olemasta pelkkää sisustamista ja edustaa jotain ihan muuta. Siirtelen kai sieluni huonekaluja uusiin paikkoihin, haluamattani. Haluaisin niin pitää tutusta ja turvallisesta kiinni, lapset ikuisesti lähelläni, olla muuttamatta mitään, ettei mikään muukaan muuttuisi.

No niin. Nyt ryhdyn aloittamaan vapaapäivääni. Aion nauttia tästä yksinäisestä aamusta. Lakkaan olemasta työnteko- ja omenansilputuskone, haluan palata kokonaiseksi ihmiseksi, aistia kaikkea ympärilläni ja luottaa. Sade saa virrata, sen ääni saa huuhtoa minusta pois kuonaa ja kuivuutta. On aika rukoilla hetki ja hengittää syvään.

Niskaakin voisi jumpata.

Sunnuntaina 1.9.2024 kello 12.23

Eilen sain rankkasateen niskaani kiitäessäni moottoritietä sataakahtakymppiä. Sade rummutti niin hurjana, että tuulilasista ei näkynyt mitään, vaikka pyyhkimet viuhtoivat suu vaahdossa – ja yhtäkkiä alkoi aurinko paistaa samaan aikaan sateen kanssa ja loisti kaikesta märästä, niin että enää ei näkynyt sitäkään vähää mitä aiemmin.

Sitten sade taukosi kuin leikaten, aurinko paahtoi joeksi muuttuneeseen moottoritiehen ja sokaisi minut niin, että kun yritin katsoa nopeusmittaria, näin pelkkiä moottoriteitä. Kaikki märkä höyrysi, muut autotkin, niin että ne näyttivät tiellä kiitäviltä sumupilviltä.

Nyt kello raksuttaa keittiössä. Yritän asennoitua siihen, että nyt on lauantai, vaikka onkin sunnuntai.

Keitin äsken ison kattilallisen hilloa omenoista ja luumuista. Omenoita ja luumuja on yhä tuhatmäärin. Parvekkeella on peitot ja tyynyt tuulettumassa.

Yöllä nukuin puolison kainalossa kuin olisimme vastarakastuneita. Vaihdamme nykyään usein puolta – toisen kremppainen olkapää toisen kremppaista olkapäätä vasten ei ole ollut hyvä yhdistelmä – ja jotenkin sänky kadottaa silloin vuosikymmenten tuttuutensa ja aistin yhtäkkiä sängyn ja puolison suloisuuden eivätkä ne tunnukaan itsestäänselvyyksiltä.

Poikien huoneista en ole päässyt vieläkään selvyyteen itseni kanssa. Taloni on keskeneräinen niin kuin minäkin: jalka yhtä aikaa menneessä ja tulevassa. Ehkä minua myös pelottaa. Aina kun olen järjestellyt huoneeni täydelliseksi esimerkiksi jonkin työni ja urani kannalta, kohtalo on ottanut nokkiinsa ja vetänyt minulta maton alta. En ikinä uskalla laittaa työpaikalla lasten kuvia tai piirustuksia esille, en tehdä pesää. Jos laitan tämän kodin nyt optimaaliseksi, menetän tämän kaiken – jotain sellaista aiempi kokemukseni järkeilee.

Puoliso syöksyi juuri parvekkeelle ottamaan pois peittoja ja tyynyjä. Alkoi sataa kaatamalla. Häntä kosteat petivaatteet kiduttavat enemmän kuin minua.

Kissa, se älykkäämpi, pitäisi hakea kuistille. Se on narun päässä puun alla. Se viihtyy yleensä erinomaisesti puun alla sateella, mutta periaatteen vuoksi se pitäisi ottaa lähemmäs ja tarjota pääsyä sisälle.

Niistä huoneista. Ensin tuntui, että mitä ihmettä teen kolmella ylimääräisellä huoneella. Sitten, kun keksin, mitä teen, yhtäkkiä ne huoneet eivät riitäkään, eivät alkuunkaan. Sitten tajusin, että minunhan on aloitettava tämän vyyhdin keriminen auki tytön huoneesta, sillä on minulle eniten jatkossa väliä ja poikien huoneratkaisut riippuvat siitä. Sitten tajusin, että vyyhti onkin aloitettava eräästä saaresta tuomastani huonekalusta.

Siitä huonekalusta lapsena ajattelin: jos minä jotain fammulta haluan, niin tämän. Se huonekalu ilmaantui tarinoihini, siihen isoimpaankin, jota kirjoitin viisi vuotta teini-ikäisenä. Siitä aikoinaan saaressa huolestuin. Puhuin sukulaisille, puhuin fammulle, puhuin vanhemmilleni, mutta huonekalut tuntuivat heistä siinä kohtaa kai yhdentekeviltä ja vähäpätöisiltä ja minä muutenkin inisin heidän näkökulmastaan aina jostain ja katsoin eri suuntaan kuin kukaan muu. Kun sain ensimmäisen lapseni ja huonekalu olisi päässyt käyttöön, aloitin puhumisen taas. Yritin jopa maksaa siitä. Jossain kohtaa se oli tuotu talonmiehentaloon saunakamarista, vähän ennen kuin saunakamari alkoi romahtaa meren sisään. Kun talonmiehen talo tyhjeni, joka kesä lähetin siitä valokuvan ja kysyin, voisinko ostaa tai saada sen, mutta aina oli huono hetki. Jos jollekulle oli hyvä hetki, toiselle ei ollut. Vaikeita päätöksiä. Erään kerran eräs sukulainen soitti minulle ja kysyi, voisinko minä ja mieheni raijata saaresta sen huonekalun hänelle. Hän oli selvästi unohtanut, että olen puhunut siitä huonekalusta kymmenvuotiaasta saakka. En suostunut. Sanoin, että se on liian iso ja hankala.

Ja tänä kesänä minä sitten hain sen, kysymättä keneltäkään, talonmiehentalon huoneesta, josta oli kaivinkoneella jo rouhaistu seinä auki ja huonekalu olisi joka tapauksessa ollut jo tuhon oma.

Täydeksi yllätykseksemme se meni helposti osiksi ja oli tuotavissa soutuveneellä. Nyt se on osina kellarissa. Suunnittelu on aloitettava siitä. Huonekalu on iso kuin pienoishuone.  Olen halunnut sitä huonekalua niin paljon, että sen mukaan pitäisi mitoittaa taloni eikä toisinpäin. Mittailin ja tajusin, että ainoa paikka, missä se mahtuu yläkertaan, on minun työhuoneeni, ja minun on lähdettävä sieltä muualle.

Jaa. Kaikki pitää siis pyöräyttää.

Tyttö haki juuri kissan kuistille.

Olen pähkäillyt huoneita, olen piirrellyt pohjapiirustukset, mitannut, kumittanut ja piirrellyt taas. Luulenpa, että minun on myönnettävä (ja samalla harhautettava kohtaloa), että en minä lasteni huoneita saa tehtyä optimaalisiksi. Minusta tuntuu, että minulta puuttuu jokin olennainen palikka: jokin on odottamassa, mistä en vielä tiedä mitään. Pitäisi laittaa huoneet vain sellaisiksi, että juuri nyt ne tuovat iloa.

Nyt tyttö otti kissan sisälle.

Saunaeteisestä kuuluu raksahtelua. Kissa pureksii kuivaruokaa.

Nyt kissa hiipii ohitseni, pysähtyy rapsuttamaan jalalla korvan takaa, jatkaa taas viehkeästi matkaansa talon uumeniin.

 

Perjantaina 30.8.2024 kello 18.33

Ukkonen räyhää kotini yllä, kumisee ontosti mahtavia luonnonvoimiaan, sähisee ja rummuttaa taloani. Sähköt menivät äsken, ja nyt jo palasivat. Lorisee, sade hakkaa, sitten taas ukkonen paiskoo suunnattomia taivaanpeltejään yhteen.

Minulla on tauko vessanpesussa. Kissa, se älykkäämpi, nukkuu kuistilla tyynyn päällä ja raottaa pauhun keskellä vain välinpitämättömästi toista silmäänsä, kun kysyn, haluaako se sisälle.

Eilen putosin taas hetkeksi. Pelko syöksyi minuun: fyysinen tunne, joka maalaa kaiken kauhealla sävyllä ja vääntää todellisuuden uhkaavaksi, kellertävänpimeäksi kuin juuri ennen ukonilman räjähdystä.

Olin purrut hammasta, kun näin, missä vaatteissa esikoinen oli käynyt työhaastattelussa. Olen onnistunut opettamaan jälkikasvulleni syvällisiä, suuria asioita, kaikkein tärkeimmän, he ovat antaneet minun antaa sen, joka minussa on kaikkein kauneinta, mutta he eivät ole suostuneet ottamaan vastaan mitään pinnallista, sellaista esimerkiksi, missä tilanteissa pitäisi olla edustava ja milloin kannattaa pitää virttyneitä vaatteita ja milloin ei.

Sen jälkeen pelkäsin taas kaikkea. Olen tuhonnut hänet. Olen tuhonnut kaikki lapseni. Olen tuhonnut tämän talonkin, oman urani. Kaikki tuntui ihan varmalta, että näin on.

Aamulla istuin Hirmukallion laella yöpaidassa, paljain varpain, silmät kiinni. Rukoilin aamurukoukseni aamuauringon hehkuessa, viipyilin hetken turvallisella kalliolla ja Jumalan kämmenellä. Pääsin taas käsivarrenmitan päähän kaikkea sitä, mitä pelkään. Elämän uhkapeliä tämä vain on.

Tänään tuli sähköposti: voisiko poikani lähettää muutaman suosittelijan yhteystiedot. Ehkä kaikkea ei menetettykään.

Sade tuntuu nyt laantuvan. Vesi lavertelee vielä ränneissä.

Viinimarjapensaista ja vadelmista on suurin osa lehdistä lähtenyt, ja jäljelläolevat ovat kellertyneitä ja käpristyneitä, jo hyvästinsä sanoneita. Silti oksilta löytyi aamulla pulleita marjoja, niitä, jotka vielä vähän aikaa sitten olivat raakoja. Poimin niitä syksyn keskellä ja sain vielä viimeisen kerran puuron päälle.

Tyttö ilmaantui äsken. Meidän pitää piirtää crogues-tekniikalla! (Tai jollain sellaisella, jollain nopealla luonnostelulla.) En minä nyt ehdi. Pitää pestä vessat, ja huomenna on työpäivä. Sunnuntaina. Saanko piirtää nyt sinua, hän kysyi.

Nyt hänen lehtiössään on epäedustavia äitimöykkyjä: silmälasipäisiä ryppyotsaisia olentoja sängyllä keskittymässä läppäriin.

Nyt tyttö istuu vieressäni ja nauraa sitä, miltä hänen piirustuksensa näyttävät.

Keskiviikkona 28.8.2024 kello 20.37

Istun keittiötikkailla, polveni nojaavat lieteen. Keitän itselleni iltapuuroa.

Ensi viikolla jään taas määrättömän pitkäksi aikaa omilleni. Olen odottanut sitä läkähtymäisilläni. Yhtä lailla tulen pian kaipaamaan työyhteisöä ja juuri tämän työpaikan kannustavaa henkeä.

Kattilassa maito kuplii pehmeästi. Poreita työntyy puuron pohjasta, puhkeaa, ja taas uusia työntyy esiin. Nyt laitan kannen päälle.

Ikkunoiden takana ilta on hämärtynyt. Yöt tulevat yhä nopeammin ja ovat yhä syksyisemmän oloisia, vaikka vielä pidän ikkunoita raollaan öisin.

Äsken esikoinen lampsi keittiöön. Juttelimme tulevasta työhaastattelusta. Pähkäilin sittenkin ääneen vaatteita. Hän nauroi ja sanoi, että hän voi kyllä epäonnistua työhaastattelussa ihan itse.

Kello raksuttaa. Tyttö ja isänsä kuuluvat juttelevan yläkerrassa.

Pöydällä on auringonkukkia. Ne eivät näytä meillä yhtään niin ihastuttavan riemastuttavilta kuin kaikkialla muualla. Meillä kaikki muukin on ihastuttavan riemastuttavaa.

Olen miettinyt aiempaa työpaikkaani, sitä siis, josta lähdin yli vuosi sitten. Koen vasta nyt alkaneeni toipua niistä rankoista vuosista.

Oli vain niin järjettömän kiire koko ajan, vastuu ihan hirvittävä, ja jos vene hiukankin keikahti, katastrofi kaatui juuri minun syliini. Kaikki päivät olivat silmitöntä takomista ja tulipalojen sammuttelua. Ehdin vain heinäkuussa tehdä niitä töitä, missä sukat pyörivät jalassa ja mistä olin itse innoissani.

Ei minunkaltaiseni ihminen pärjää noin. Työt saan aina taottua, mutta minä muutun raadoksi.

Meitä myös oli vain liian vähän, ei pelkästään töiden tekijöiksi vaan silmien auki pitäjiksi. Minunkaltaiselleni pedantille ihmiselle on kuolinisku joutua vahtimaan koko olevaa todellisuutta, vaikka sille tietyt rajat olikin. Kaikkea vahdittavaa oli vain liikaa.

Nyt puoliso kuuluu katsovan televisiota. Olisiko minun puuroni jo hautunut tarpeeksi?

Tiistaina 27.8.2024 kello 21.59

Keskimmäinen soitti, kun olin kotimatkalla. Äiti, miten ruokaa tehdään.

Hän paistoi jo jauhelihaa. Sanoit, että saa vähän vaihtelua, kun laittaa tomaattimurskaa joukkoon. Miten se maustetaan? Millä lämpötilalla jauheliha pitää paistaa? Käytän nyt sitä isompaa paistinpannua, minkä ostit.

Tämähän maistuu ihan ruualta, hän sanoi hetken kuluttua ilahtuneena.

Minä tunsin itseni tärkeäksi, kun sain neuvoa.

Nyt tuntuu jo hassulta, miksi otin niin paljon painetta hänen muutostaan. En ollut nähnyt, että hän oli jo valmis irtoamaan meistä: että hän kantaisi ihan hyvin itse itsensä.

Kotona esikoinen ilmoitti, että hän lähtee torstaina Helsinkiin. Hän oli palauttanut harjoitustyön maanantaina. Tänään oli tullut soitto työhaastatteluun.

Puren hammasta. Mitä vaatteita aiot laittaa…? Ei, sitä ei kuulu kysyä. Koeta olla niin oma itsesi kuin pystyt, poikani. Ole itseironinen, laske leikkiä heikkouksistasi. Ota riskejä, ole rento. He haluavat työyhteisön jäsenen, eivät konetta.

Luumupuun oksat roikkuvat alhaalla luumujen painosta. Kun poimin niitä, ympärilleni sateli kypsiä hedelmiä, luiskahteli sinne tänne ja lenteli. Sain ison kassin täpötäyteen pieniä luumuja. Sitten istuin pimenevässä illassa lajittelemassa niitä kolmeen eri kassiin: syöntiluumuiksi ja lahjoitettaviksi, leivontaan, kompostoriin.

Maanantaina 26.8.2024 kello 21.19

On. Liian. Kiire. Päässäni. Helisee. Tahdon. Pysähtyä. Mutta. Vauhti. Jatkuu. Vain. Ensi. Lauantaihin. Asti.

Alan kulkea epätahtiin herkästi, kun tulee jotain ylimääräistä. Sisartani katsomassa käyminen, saarikiistojen kulutus ja viikonlopputyö olivat vain liikaa. Hurjastelen arjessa autopilotilla, toinen jalka veneessä ja toinen laiturissa ja vielä en ole märkä mutta itse asiassa takapuoleni kävi jo vedessä ja kenkä putosi ja odotan vain, milloin kaikki räjähtää käsiin. En ole vauhdissa hyvä, jotain perustavaa tippuu aina pöydän yli, avaimet esimerkiksi, minut on luotu ihmettelemään tätä hetkeä eikä kiitämään, minut on luotu tutkimaan esteitä eikä väistelemään niitä, katseeni harittaa väärään suuntaan.

Ja sain turpaan auringonkukalta. Pysähdyin kotimatkalla sunnuntaina poimimaan niitä pellolle, kaikki helpot oli jo viety, jouduin uimaan poluttomien varsien joukkoon itseni korkuisteni auringonkukkien sekaan, ne kompastuttivat, kaatuivat esteeksi, ja yhtäkkiä jostain heilahti siemenistä jo raskas auringonkukka ja jysähti minua naamaan.

Yöllä joku tuntematon hyönteinen puri minua rintakehään, sydämen kohdalle. Purema on sietämättömän kipeä ja ikävän näköinen, enkä voi pitää sen päällä paitaa, joten oli silmiä räpäyttämättä pakko mennä keikalle avokaulaisessa paidassa, punaisella, kortisonirasvatuhruisella leimalla merkittynä.

Lauantaina kävimme tytön kanssa pyöräilemässä. Minulla on aina huono omatunto siitä, että pyöräilemme niin harvoin. Jos sää ei sovi, sitten hän ei halua. Pyörä ei ole jalan jatke etään perällä asuvalle koulukuljetuslapsielle. Usein pyöräilemme vain kerran, pari vuodessa, ja silti haluaisin niin hänen huomaavan, miten valtavan vapauden ja reviirin laajennuksen polkupyörä tuo. Hänen veljensä löysivät sen avulla uuden maailman.

Poljimme elokuun ilta-auringossa asvalttia pitkin. Oli aika tylsää, kun isäänsä tai veljiään ei ollut pelleilemässä. Pientareet oli niitetty ja rumia. Ihan samat maisemat oli kuin autollakin. Reisiin otti.

Sitten käännyimme salaperäiselle hiekkatielle. Pysähdyimme pellon laitaan, jätimme pyörät, kahlasimme varovaisesti tuleentuneen viljan lomaan, söimme kumpikin tähkän. Katselimme kumpuilevia peltoja, puhuimme syvällisiä sadonkorjuusta, ihmiskunnasta, elosta, olimme siinä hetkessä. Voi, miten rakastan näitä pysähtymisiä tytön kanssa!

Jatkoimme matkaa. Emme ihan tienneet, mistä pääsisi kalliolle, josta keskimmäinen oli puhunut. Poljimme hiljaa ja puhuimme kuiskaten tietämättä, tupsahtaisimmeko jo jonkun pihaan. Metsä kaartui ympärille, jännä metsä, toisella puolella ihan tavallista, toisella puolella valtavia pähkinäpensaita. Täällähän on lehtoa. Tupsahdimme melkein jonkun pihaan, palasimme takaisin. Jätimme pyörät taas. Etsimme reittiä kalliolle, kun sivusilmällä näin jotain päinvastaisessa suunnassa, menin kurkistamaan.

Samassa olimme hämyisellä, syvällä purolla, rotkolaaksossa, fantasiamaailmassa. Minä ja tyttö seisoimme mykistyneinä keskellä valtavia puita ja saniaisia, kosteiden puiden välistä sokaisevana siivilöityvää valoa, leijailevia pieniä keijuja – ehkä ne olivat hyönteisiä. Tuntuu ihan siltä, että pari hobittia hyppelee kohta vastaan, tyttö kuiskasi. Olimme harpanneet Brittein saarille, tai viidakkoon tai Uuteen-Seelantiin. Kuljimme purolla kuin isossa kirkossa, jossa lehvästö on kattona.

Kävimme me sillä korkealla, laajalla kalliollakin. Tänne täytyy tulla tutkimaan vielä uudestaan.

Tänään kun heitin työmatkalla tytön lukiolle, hän ehdotti, että lausuisimme helpon miehen haikuja. Kolme sanaa / neljä sanaa / kaksi sanaa.

En millään pysty ajaessa, vastustelin. Pystyin silti. On hämmentävää, miten haikujen avulla kaikki tuikitavallinen muuttuu taas eri tavalla oudoksi ja jännittäväksi.

Istun jälleen riipputuolissa / Kuuntelen tuulen puhetta metsässä / Heinäsirkka sirittää. Sydämen pitäisi rauhoittua / muuttaa uneen ja levätä / Hyvää yötä.

Lauantaina 24.8.2024 kello 12.26

Ensimmäiset Sinikka-luumut ovat kypsiä. Sain kerättyä pussillisen. Punakaneli-omenapuun pääsato on nyt käynnissä, ne pitäisi kiireellä poimia pois. Omenoita on valtavasti. Pekka-omenapuulle ja kurkuille en vielä ehtinyt edes mennä, enkä toiselle luumupuulle, jonka nimeä en muista ja joka sitä paitsi on minusta ihan eri lajia kuin olin kuvitellut joskus ostaneeni. Leikkelin viinimarjapensaita.

Sadonkorjuu on nyt vaiheessa, joka ei ihan ole kiva. Sen sijaan, että tuntisin iloa ja tyydytystä siitä, miten idylliseltä näyttää, kun omenasiivuja on ripustettu lankaan pieniruutuisen ikkunan yläpuolelle ja miten pakastin täyttyy omenaluumusoseesta, tuntuu kiireeltä. Pitäisi pysyä vauhdissa, ettei sato ehdi pilaantua, ja minulla on vapaata nyt tavallistakin vähemmän. Sadonkorjuu muuttuu suorittamiseksi sen sijaan, että tuntisin tämän sadon miellyttävän painon sydämessäni.

Eilen en ehtinyt kirjoittaa vielä loppuun sitä, mitä aioin sanoa kodeista ja taloista, enkä sitten pysähtyä niihin sanoihin.

Olen ollut väärässä ajatellessani, että juuri koti olisi se pysyvä, muuttumaton ja oman itsen hallinnassa oleva osa elämää. Näin ajatellessani olen ajanut itseni jatkuvaan tuskaan, epävarmuuteen ja hätään, sillä ei kotejakaan pysty pitämään aloillaan.

Aika virtaa kotien läpi niin kuin kaiken muunkin. Perheenjäsenet muuttuvat, muuttavat pois tai sisään, minä muutun. Talo vanhenee, tai maailma sen ympärillä muuttuu, tai minä talon sisällä, tai arjen rattaat. Asuminenkin on omaa uhkapeliään, kodit ovat liikkuvia alustoja, enkä saa pesääni pysähtymään aika-avaruudessa niin, että se tulisi täysin valmiiksi, sillä hetki, johon se olisi ollut valmis, meni jo.

Jotkut ihmiset kaahaavat elämässä hirvittävää vauhtia, he ovat hampaat irvessä päättäneet pysyä ajassa mukana ja kaatuvat saman tien kuin polkupyörällä, jos eivät kiivaasti enää sotke eteenpäin, he sohivat talonsa valmiiksi, viis ympäristöystävällisyydestä esimerkiksi, tai kauneudesta, ja saman tien alkavat jo remontoida taloaan uusiin tarpeisiin. Minä en ole tuollainen, enkä halua olla.

Olen naiivisti ja kunnolla ajattelematta ajatellut, että pohdin ja pähkäilen ja etsin oikein huolella ja vuosia, ja kun alamme tehdä jotain, se on ikuisesti sitten oikein, paitsi ei sitten kuitenkaan ole. Minun pitää löytää näitä kahta ääripäätä parempi ratkaisu siihen, miten suhtaudun kotiin ajan virrassa.

Ehkä se ratkaisu ei ole helposti sanoitettavissa – ja ehkä olenkin tätä jo ratkaissut sillä, miten paljon rakastan kaikkea keskeneräistä taloissa, ja kaikkea kulunutta ja raapiutunutta ja melkein tuhoon tuomittua. Se kaikki kutsuu luovuutta ja kutkuttaaa mielikuvitusta, jättää vapautta ja tilaa olla ja elää ja ajatella.

Nyt kun vielä saisin pois syyllisyyttä ja kaaokseen suistumisen pelkoa siitä, mitä koen talostani.

Tämä kaikki kytkeytyy myös saareen: miten silmitöntä hätää olen tuntenut montakymmentä vuotta, kun aika ei siellä pysähtynytkään, kun fammu ei ikuisesti kulkenutkaan auringon täplittämillä poluilla ja häärinyt puutarhoissa ja keitellyt mansikkamehua, kun katot alkoivat vuotaa ja hiiret ja hyönteiset juosta, lupiini ja nokkoset ryövätä tilaa, rannat kaisloittua, venevajat vääntyä ja lopulta romahtaa. Se kaikki oli niin väärin ja niin minun hallitsemattomissani. Koin, että sukumme kauneus ja suuruus musertui ja mätäni ja minä itse sen mukana. Rakastin sitä saarta niin paljon, tai oikeastaan: rakastin fammua niin paljon, ja hän rakasti sitä saarta.

Ei, en halua juosta ajan tahdissa. Se ei ole koskaan ollut minun tehtäväni. Olen tässä maailmankaikkeudessa se, jonka tehtävänä on pysähtyä ja ihmetellä juuri tässä.

Vaikka saisin lottovoiton ja kunnostaisin saaren entiseen loistoonsa, entiseen se ei koskaan palaisi. Ne ajat menivät jo. Se, mitä voin tehdä, on pysähtyä ja sanoa hyvästi. Sukuni saaren kukoistusaika oli ihmeellinen ja kaunis, ja ehdin viime hetkellä vielä kokea sen kaiken liepeet. Minulle annettiin se aika, ja minä sain sen.

Samoin tässä talossa olen juuri nyt. Jos jotain karmaisevaa tapahtuu, vesivahinko esimerkiksi, sitten niin tapahtuu. Iloitaan tästä hauskasta, viihtyisästä kodista nyt.

 

Perjantaina 23.8.2024 kello 20.56

Heinäsirkat soittavat jo intohimoisesti yökonserttiaan, vaikka ihan vielä ei ole pimeä, syvän hämärää vain, niin sakeaa, että laitoin kuistille valon päälle.

Tuuli kulkee puissa, kahisuttelee niitä vasemmalla puolellani, välillä kiertää edestäni.

Vessanpesun lopuksi kuuntelin Haruki Murakamin Tanssi tanssi tanssi -kirjaa. Nyt kaikki arkinen tuntuu maagiselta: äänet korostuvat, nousevat pinnastaan ja tuntuvat syvällisiltä ja merkityksellisiltä, sellainenkin kuin maitohappobakteeritablettien painolevyn rapina, kun otin siitä kapselin.

Esikoinen pääsi rekryprosessin kolmanteen portaaseen! Hän tekee nyt koetyötehtävää. Dead-line on viikon päästä. Miten ikinä selviän tämän jännityksen kanssa siihen saakka… on parempi, että yritän olla ajattelematta koko asiaa.

Todennäköisintä on, että hän ei saa sitä työpaikkaa, mutta hurjaa on, että hän on päässyt jo näin pitkälle.

Selkäni takana sisällä kolisee. Puoliso imuroi. Hän tuli vasta äsken kotiin, huomenna lähtee taas aikaisin aamulla ja tulee kotiin yöllä. Emme ikinä saisi arkea sujumaan kerrostalossa, jossa on hiljaisuusajat.

Olen miettinyt taloamme. Näköjään senkin pimeä, niljainen sammio sisälläni tulee tänä vuonna nostetuksi esiin ja hinkattua puhtaaksi kuplivalla saippuavedellä. Tämä on ollut hämmentävä vuosi.

Hassua, miten olen nämä viitisentoista vuotta kantanut sisälläni paksua syyllisyyttä taloprojektimme mahalaskuista ja keskeneräisestä kodista. Tunne on paisunut sisälläni valtavana pallona. Talot ovat vain liikaa. Niissä on niin paljon kaikkea teknistä, mitä en ymmärrä vieläkään mutta jotka voivat mitättömän pienillä asioilla tuhota tai pelastaa elämämme. Putket voivat vuotaa, sähköliitos sytyttää tulipalon, home kasvaa. On vesipumpun kalvopaisuntasäiliöitä ja sen paineet pitää tarkistaa. On maalämmön ufokäyriä. Jokainen rakennus- ja huoltomies tuntuu ensin osaavan asiansa, kunnes jättää jäljelle kaaoksen, jota toinen rakennus- tai huoltomies tulee pöyristyneenä tuomitsemaan ja jättää jälkeensä uuden kaaoksen. Olemme löytäneet myös huikeita tekijöitä, mutta ei ole mitään katalogia, josta voisi napata pelkästään luottotekijöitä.

Elämme talossa kuin puhkeamattoman tulivuoren päällä. Vielä ei ole mitään purkautunut. Ehkä olemme tehneet asiat oikein.

Talotekniikan ja taloprojektin kontrolloimattomuus jäytää minua, se, että en saa millään kaikkea setvittyä enkä tehtyä ja silti olen tämän talon sisuksissa ja se on minun pesäni, kuoreni, olemassaoloni kehys ja rauhani tyyssija. Kun jotain saa valmiiksi, toisesta päästä jotain on jo rempallaan. Samalla kaikki se puuhastelu tuottaa myös iloa: kun on koko päivän tuijottanut tietokonetta, tuntuu ihanalta päivän päätteeksi raataa kodin asioita, konkreettisia ja arkisuudessaan pyhää työtä. On mukavaa, kun talossa aina riittää jotain tarvittua puuhaa.

Nyt on jo pimeää. Toinen kissa on jossain tuolla narun päässä. Pitäisi käydä se hakemassa kuistille.

Pitäisi kai talostakin hyväksyä se, että pelaamme senkin kanssa uhkapeliä. En halua. Puutarhaan arvaamattomuus kuuluu lähtöoletuksena, mutta eikö kodin pitäisi olla se paikka, jota erityisesti kontrolloimme? Eikö juuri kaiken pysyminen omassa kontrollissa ole se, mikä tekee kodista kodin?

Torstaina 22.8.2024 kello 22.06

Esikoiselle soitettiin ja pyydettiin työhaastatteluun!

Emme tiedä vielä, pyytävätkö he kaikki: oliko tämä huikea saavutus elämän ensimmäiselle työhakemukselle vai ei. Haastattelu on etänä ja käsittelee lähinnä teknistä osaamista. Ehkä tällä ei ole vielä mitään tekemistä oikean haastattelun kanssa. Pidätän kuitenkin kiihtyneenä hengitystä.

En tytön vanhempainiltaan lähtiessä löytänyt avaimiani mistään. Etsin kaikkialta. Nipussa on työpaikkanikin avaimet… joutuuko koko konserni nyt vaihtamaan lukot… soitin työpaikalle. Ne olivat siellä pöydälläni.

Miten ihmeessä en ole osannut kaivata niitä viikkoon? Tsekkaan minne tahansa ja mistä tahansa lähtiessä pakonomaisesti aina, että takissani on kaikki neljä: avainnippu, auton avaimet, kuulokkeet ja kännykkä.

Yöllä olin herännyt siihen, että vedin väärään kurkkuun jotain, ehkä sylkeä tai pölyhiukkasen. Kakistelin tukehtumaisillani, ja sitten olin hereillä kauhuissani. Keskellä yötä herätessäni jään aina jumiin kaikkeen kauheaan. Suhteellisuudentajua ei ole silloin olemassa ollenkaan. Päässäni pyöri saariasioita hurjaa rumpua. Sain kauhun loppumaan, mutta sitten olin vain hereillä.

Olin hereillä aamuun saakka ja suurimman osan päivää ihan pöpperössä, välitilaan juuttuneena.

Nyt istun taas kuistilla. Raskaasti ja hitaasti sirittäviä tuntuu olevan useampia.

John Irvingin tuolihissiromaanissa yksi henkilöistä remontoi perinnöksi saamaansa taloa ja kertoo pienelle pojalle, että sen huoneet eivät vielä tiedä, mitä ne ovat. Tämä teki syvän vaikutuksen poikaan. Huoneraukat! hän puuskahteli. Ne eivät tiedä, mitä ne ovat. Myöhemmin hän meni jännittyneenä niihin huoneisiin.

Minunkin elämässäni on nyt näitä huoneita, jotka eivät vielä tiedä, mitä ovat. Luulen, että niitä ei kuitenkaan tarvitse sääliä. Ne vain odottavat innostuneina, ehkä vähän hämillään, tajuamatta ihan kunnolla vielä, mitä on tapahtumassa.

Keskiviikkona 21.8.2024 kello 21.36

Saaren asiat alkavat järjestyä ihanalla tavalla.

Nyt on takki ihan tyhjä.

Tällä hetkellä on pimeää. Tuuli käy puissa. Kuistin portailla on jälkiä pisaroista, mutta juuri nyt ei sada.

Voimakasääninen heinäsirkka sirittää raskaasti ja harvaan jossain oikealla etualalla. Sirk. Tauko. Sirk. Tauko. Sirk. Tauko. Pikkuisemmat sirkat säestävät ja täyttävät tauot. Siri-siri-siri-siri.

Porstuamme lattialta löytyi aamulla iso, littaantunut hepokatti. Se oli tainnut jäädä ulko-oven väliin. Nyt minulla on vähän samanlainen olo. Sirk. Tauko. Sirk. Tauko.

Olen saanut hännänpäästä kiinni jotain tärkeää suhteessa kotiini: tähän kummalliseen taloon, jota olin suunnitellut lapsesta saakka, jonka rakennusprojektin aloitimme viitisentoista vuotta sitten ja joka osoittautui musertavaksi työksi. Ei minulle ollut tullut mieleenkään, että ei riitä, että kunkin osa-alueen tekijälle sanoo, mitä pitää tehdä ja miten ja mitä haluamme. Ei minulle ollut tullut mieleenkään, että eivät he tekisi niin lainkaan vaan jotain ihan muuta – eivät myöskään sovittaisi työtään yhteen muiden kanssa ja että heitä pitäisi kaiken aikaa vahtia ja asioita kerrata ja selittää uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. En ymmärtänyt mitään sellaisesta asiasta kuin johtaminen. Kaikki meni kaaokseksi. Saimme kyllä talomme, ihanan, ihmeellisen, hullunkurisen talon, joka on yhä vähän kesken. Muutimme tänne sekavassa vaiheessa ja sikin sokin, emme vieläkään ole saaneet kaikkea setvittyä, ja arki on vuosi vuodelta kasaantunut silloisia tyhmiä hätäratkaisuja vasten.

Minua on ahdistanut monta viikkoa se, että en millään saa päätettyä, mitä haluan poikien huoneilta nyt ja mitä niille tapahtuu. Olen yrittänyt miettiä tätä jo monta vuotta, ja nyt pitäisi jotain viimeinkin tehdä. Kaikki seisoo odottamassa niitä päätöksiä. Saaren huonekalut ovat vain osittain löytäneet paikkansa, kaikki tuntuu olevan riipillään ja raapillaan ja järjestetty juuri ja juuri sen verran, että arki juoksee.

Viime yötä vasten, jossain Tove Janssonin Haru-kirjan jälkimainingeissa käsitin, että olen suhtautunut täysin väärin tähän. Olen sinnikkäästi yrittänyt setviä mielessäni, mihin niitä huoneita käytetään jatkossa: mihin niitä tarvitaan, mitkä ovat kenenkin tarpeet, mitä niihin huoneisiin pitäisi sovittaa – mutta eihän tuollaisella voi lähteä liikkeelle. Tuo lähestymistapa tappaa ilon kodista ja rakentamisesta ja sisustamisesta, muuntaa asumisen pelkäksi suorittamiseksi, kääntää elämän järkeväksi kausaaliketjuksi, jolla ei ole mitään oikeaa merkitystä. Yhtä hyvin voisimme muuttaa laboratorion kaappiin ja syödä pelkkää ravintoliuosta. Talot ja huoneet merkitsevät minulle jotain paljon, paljon enemmän kuin oman itseni säilytyspaikkaa.

Pitäisi keksiä esimerkiksi, että meillä on jatkossa punainen, keltainen ja sininen kamari – tai Nuuskamuikkusen ja Niiskuneidin, tai mitä ikinä sitten keksinkin, jotain pöhköä, luovaa ja arkiajattelusta vieraantunutta joka tapauksessa. Käytännön tarpeet hakevat itse myöhemmin paikkansa, uivat reiteilleen arjen virrassa, paisuvat täyttämään sen fyysisen tilan, joka käytössä on, ja laihtuvat tarpeen mukaan.

On myös huono omatunto ja tunnen häpeää siitä, että poikamme muuttavat jo pois eivätkä heidän huoneensa ole edes valmiita vielä. Tuntuu typerältä, että heidän huoneensa valmistuvat sellaisiksi kuin olin vuosikymmeniä unelmoinut lapsilleni, siinä vaiheessa, kun niitä ei kukaan lapsi enää oikeasti käytä. Samaan aikaan olen iloinnut siitä, että lapeni ovat saaneet elää keskeneräisessä talossa: luovuuteen houkuttelevassa, rennossa kodissa, jossa oma sielukin tulee hyväksytyksi keskeneräisenä, risana ja kummallisena.

Nyt ripsahteli muutama pisara. Vaapsahainen lensi tutkimaan hetkeksi riippukeinun käsinojaa, lensi sitten pimeyteen. Ei kun se vaappuu nyt kuistin tolppaa ylöspäin kuin humalainen. Ja nyt se lähti lentoon ylöspäin ja lensi päin sitä tolppaa monta kertaa vielä enemmän kuin humalainen.

Se, mitä poikieni huoneille nyt tehdään, on osa heistä luopumisen työtä: sen asettumista, mitä oma elämäni on pesän tyhjennyttyä. Konkreettisesti työ tulee olemaan lopulta aika pieni, sielulleni paljon, paljon isompi. Kyllä minä saan pysähtyä tähän nyt, kuunnella ja hakea.

Haluan niistä huoneista vähän hölmöjä ja salaperäisiä: sellaisia, että kuka niihin meneekin myöhemmin nukkumaan tai jotain puuhaamaan, hän tuntee olevansa sadussa, sellaisessa sadussa, jossa voi tapahtua ihan mitä tahansa ja sinua rakastetaan aina.

 

Tiistaina 20.8.2024 kello 20.20

Tänään töissä kirjoitin siitä, miten rajusti työttömyys on juuri lisääntynyt, alle 25-vuotiailla eniten, hurjalla neljänneksellä vuodessa.

Illalla kirjoitin esikoisen kanssa hänen ensimmäistä työhakemustaan.

Hyviä, kokeneita, epätoivoisia hakijoita on ihan pilvin pimein, joten nyt kannattaa ottaa riskejä, sanoin. Laita hakemukseen jotain hassua, erilaista, rentoa ja itseironista.

Minusta hakemuksesta tuli hyvä ja erottuva eikä se kauheasti liioitellut.

Kaikki todennäköisyydet ovat häntä vastaan. Silti toiveikkuus sirisee sisälläni. Ehkä. Sittenkin. Ihmeet ovat aina mahdollisia.

Sitten soitin keskimmäiselle. Hänellä oli ensimmäinen opiskelupäivänsä tänään. Porukka vaikutti kivalta, ja he olivat siellä eksyilleet yhdessä. Hän tuli juuri joltain piknikiltä. Poikia oli parisenkymmentä prosenttia aloittajista.

Hän oli herännyt aamulla jo ennen kolmatta herätystään, ilman mitään muistikuvaa kahdesta edellisestä. Hän oli tehnyt nistipastaa (jauhelihaa ja makaronia) ja maustanut sen yrttisuolalla. Opiskelijalounaan hinta oli ollut kaksi euroa ja jotain. Seuraavaksi puhuimme saaresta.

Eilen mieheni potkaisi vahingossa pölhön kissamme kaaressa pihalle. Ei kissaan tuntunut sattuneen, se vain näytti vähän hämmästyvän, kun yhtäkkiä sen karvaisen vatsan alla olikin ihmisen jalkapöytä ja sitten oltiin yllättäen keskellä pihaa. Kissa lähti kipittämään metsään, mutta se oli helppo saada kiinni.

Pölhö kissamme ei täysin käsitä karkuteillä olemisen funktiota, toisin kuin älykkäämpi kissamme.

Tänään minä kaivoin aamulla saunaeteisen kaapista palaneen lampun tilalle uuden, suljin oven ja laitoin haan kiinni, ja neljän aikaan esikoinen alkoi ihmetellä, missä pölhö kissamme on.

Kun ovi avattiin, se venytteli hiukan ja sitten käpertyi nautinnollisesti takaisin nukkumaan kaapin hyllylle. Se ei yleensä koskaan pidä meteliä, kun teemme sille tämän. Yleensä havahdumme kuitenkin etsimään aiemmin emmekä vasta kahdeksan tunnin jälkeen.

Joku sahaa nyt jossain moottorisahalla. Sen ääni naukuu ja valittaa maisemassa, nurisee ja pierii. Jotkin vesilinnut pitävät kaukana syksyistä ääntä.

Maanantaina 19.8.2024 kello 21.16

Ei reissu saaressa ihan putkeen mennyt. Silti sunnuntai oli tärkeä.

Kesähuvilassa minun komerossani oli yhä jäljellä vaippapussi tytölleni. Voih, tosiaan meidän ajoistamme on aikaa! Keskimmäisen lastensängystä joku oli vienyt patjan.

Näytin tytölle kummallisia luukkuja seinärakenteisiin. Yhdessä niistä oli sotkun keskellä ikivanhat, hiirtensyömät kengät – oli jo silloin, kun minä olin lapsi ja löysin sen luukun ihastuneenjärkyttyneenä. Yhden ullakkokamaran komeron sisältä vie ovi pelottavaan salahuoneeseen verannan yläpuolelle.

Keittiössä ruokatavarakaapissa oli yhä minun tekemäni lappu, mitä on missäkin. Ulko-ovesta oli hävinnyt runo, jonka siihen joskus laitoin sinitarralla.

Runo meni jotenkin niin, että kaikki on yhä jäljellä täällä. Kuusikon nirkkoreuna taivaanrannassa, jotain sellaista. Ne nirkot muistan. Olisikohan se ollut Helena Anhavan.

Keittiössä tiskatessani mietin, missäköhän se-ja-se on… ja kohotin katseeni ja näin, että siellä, minne ne laitoin yli kymmenen vuotta sitten.

Hyllyillä oli koskemattomina aarteet, jotka puolisoni keräsi siivottomista romukomeroista ja talon alta silloin, kun me olimme nuorempia kuin vanhimmat lapseni nyt: nippu vanhaa vessapaperia, sokeritoppa, ikivanha ruokasoodapurkki.

Moni asia oli toisin. Tuttuja saaren kattiloita oli kadonnut, tilalle tullut uusia ja tavallisia, mistä tahansa ostettuja. Salongissa oli lämmin kokolattiamatto, mukava sohva ja siistit nojatuolit, toisin kuin meidän aikanamme, jolloin kaikki oli hankalaa ja kulmikasta ja epämukavaa ja joku löysi muumioituneen hiiren vinon, harstuneen, pohjasta syödyn nojatuolin käsinojan ja istuintyynyn välistä. En olisi ikinä osannut nähdä, että salongista voisi tehdä mukavan paikan.

Seuraava palaveri on keskiviikkona. Kunpa kaikki nyt loksahtaisi paikoilleen eikä tämä vaivaisi minua enää enkä pahoittaisi muiden mieliä. Viime yönä aivoni kävivät taas ylikierroksilla. Mitä unettavaa ajattelinkin, hetkessä ajatukseni olivat taas askartelemassa saaren asioissa.

Nyt istun kuistilla. On jo pimeää. Elokuun tummat illat ovat tulleet.

Joku heinäsirkka sirittää harvakseltaan mutta paksulla äänellä. Pölhö kissa istuu vieressäni ja katselee liikkumattomana ääniä pihalta.

Hetken aikaa saaressa oli olo: voi, kunpa omistaisin tämän yksin. Kaikki olisi niin paljon helpompaa ja voisin tehdä juuri niin kuin haluan.

Hetken kuluttua tuli olo: taivaan kiitos, että en omista tätä yksin. En ikimaailmassa ehdi enkä jaksa eikä minulla ole vähäisintäkään määrää rahaa kaikkeen siihen, mitä tämä ihana paikka ansaitsee.

Sunnuntaina 18.8.2024 kello 10.40

Lähdemme kohta saareen.

Meillä on siellä töitä tehtävänä – ja yritämme myös viettää aikaa, saunoa. Osaammeko enää nauttia siellä olemisesta? Edellisestä saunakerrasta on kauan, ehkä viisitoista vuotta.

Jälleen jäin miettimään sitä, mitä viimeksi kirjoitin. Kaikki se, mitä olin ajatellut hyvistä ja vastuullisista menestyjistä ja itsestäni, oli kuulostanut oikein hyvältä ajaessani tällä viikolla pitkiä työmatkojani. Kaikki se oli myös vain osittain totta, alkanut tarinana kuulostaa paljon loogisemmalta kuin mitä todellisuus on.

Eivät lähipiirini erinomaiset menestyjät ole todellisuudessa niin erinomaisia kuin millaisina heidät esitin. He ovat monella mittapuulla vinksallaan, osin hyvään, osin huonoon suuntaan, niin kuin minäkin, eri kohdista vain. Todellisuudessa oudot reaktioni heihin johtuvat menneisyydestä, kaikesta siitä, mitä vuosien mittaan aikoinaan tapahtui – ja koska he ovat kasvaneet niin paljon niistä ajoista, minun ei ole kohtuullista syyttää heitä ja sitä paitsi on vaikea enää edes muistaa, millaisia he silloin olivat, joten sormeni kääntyy osoittamaan itseäni kohti.

Joka tapauksessa karmea hinta, jonka useimmat menestyjät maksavat onnistumisestaan – ja nämä yksilöt nimenomaan – on kilpi heidän ja maailman välillä.

Hirveintäkin kipuakin kohdatessaan jokin heissä on visusti, henkeäsalpaavan vahvasti suojautunut ja asiat kääntyvät heidän kannaltaan aina hallituiksi. Maailma ei koskaan murene heidän ympäriltään. Kaiken hallitsemisen kyky on heissä se, mitä eniten ihailen – ja mitä pelkään ja vieroksun.

Totta puhuen minuakin on kuvailtu samanlaisena… osin oma kilpeni on pelkkää näyttelemistä, liian onnistunutta yritystä peittää muilta se, miten hajalla ja pihalla kaiken aikaa olen, mutta minussa on syvä, sisäsyntyinen taipumus singahtaa pystyyn kuin lasten painotettu lelu, ja jos jäisin rekan jyräämäksi niin, että vain pikkurillini jäisi ehjäksi, se pikkurilli sojottaisi pystyssä heilumassa, että on tästä ennenkin selvitty.

Samaan aikaan kaunein osa minusta on se, joka osaa nähdä kilpien ja suojusten läpi: minä olen se, joka löytää murenemat ja kulumat läpitunkemattoman kiillotetussa kilvessä eikä pysty mitään sille, että lähtee tutkimaan niitä reittejä, nostaa ne esiin ja kääntelee niitä kiinnostuneena päivänvalossa. Ei ihme, että tietyntyyppiset ihmiset pitävät minua aina hyvin hankalana, eivätkä ne tietyt ihmiset mielellään anna minulle sanansijaa. Minussa on taipumus järisyttää heidän kaikkivoipaisuuttaan tai vähintäänkin esittää se valossa, joka ei ole heille mieluinen.

Tyhmintä on, että kun kohtaan näitä kilpi-ihmisiä, alan teeskennellä hallitsevani kaikkea niin kuin hekin. En pidä itsestäni silloin vähääkään, mutta en siltikään voi tuolle mitään. Ehkä tässä on nyt minun kehitystehtäväni: älä pelaa heidän peliään, sillä silloin voin vain hävitä.

…Ja paljastin itseni juuri. Kilpi-ihmisten kanssa jää hyvin usein olo, että voittaa tai häviää, vaikka oikeasti kyse on ihan muusta. En minä halua voittaa heitä (en myöskään hävitä heille). Haluan vain hengittää omana itsenäni, tuntematta paremmuuden tai huonommuuden tunteita.

Pahoin pelkään, että en tule koskaan heidän osaltaan valmiiksi vaan jään ikuisesti kamppailemaan tämän kanssa. Lisäksi se, mistä en heissä pidä, on pitkälti sama, mistä en pidä itsessäni, joten ruma peilikuvani tulee ikuisesti katsomaan minua heissä.

Luin äsken vessassa sivun Tove Janssonin tekstiä hänen omasta saarestaan. Miten pelkästä muutamasta rivistä jo avautuu silmät maailmaan, joka näyttää kipeät asiat ja epäonnistumiset hyväntuulisina, osana maailmankaikkeuden surrealismia.

Jos joskus alan taas hävetä itseäni, yritän muistaa seuraavan: olen paljon mieluummin tovejansson ilman hänen menestystään kuin menestyjä ilman tovejanssonmaisuutta.

 

Lauantaina 17.8.2024 kello 12.06

Aamulla tyttöni katsoi minua hämmästyneenä. Äiti, onko sinun yöpaitasi napit aina olleet liilat?

Katsoin yllättyneenä rinnuksiini. Juuri sillä hetkellä ne seitsemän nappia syntyivät liiloiksi: ne vaihtoivat salamannopeasti värinsä sinipunaisiksi. Jos minulta olisi kysytty enkä olisi katsonut, olisin sanonut niitä valkoisiksi tai vaaleansinisiksi, tai vähintään harmaiksi.

En käsitä, miksi en koskaan ole huomannut niiden oikeaa väriä. Nehän loistavat vaaleansinivalkokuvioisesta yöpaidastani, ovat täysin ristiriidassa sen muun värin kanssa. Minä sentään pidän tätä yöpaitaa jatkuvasti, tai tarkemmin sanottuna aamupaitaa. Nukun alasti.

Mitä muuta elämässäni aina ollutta nyt syntyy yhtäkkiä olemassaolevaksi?

Äsken kävin toiveikkaasti rannassa, mutta sinilevää oli liikaa. Istuin hetken laiturin päässä auringon hyväiltävänä. Meri oli tyyni ja vihreä. Aurinko kimalsi uimatikkaiden sileässä metallikaiteessa. Kotimatkalla poimin vadelmia.

Minun pitäisi työstää erästä asiaa täällä. Sille on kierrellyt sanoja minussa jo jonkin aikaa, ja pääsen niistä eroon, kun saan ne ylös.

Jotkut ihmiset ovat maallisella mittapuulla onnistuneet elämässä esimerkillisesti, haalineet käsittämättömiä määriä menestystä ja vaurautta. Aika monesta heistä näkee: All magic comes with a price. He ovat saaneet omansa surmaamalla jotain inhimillistä itsessään, tallomalla muita tai luontoa, tai heidän menestyksensä on julmaa sattumaa, likaista laskelmointia tai muiden aikaansaannosta.

Sitten on toisenlaisia, paljon harvinaisempia menestyjiä: heitä, joilla on lämmin sydän ja jotka jakavat vauraudestaan muille. Heidän päivässään tuntuu olevan viisinkerroin tunteja kuin minulla, he laittavat saamansa kolmekymmentä talenttia ryöppyämään yhä lisää vaurautta, he ovat älykkäitä ja viisaita. He ovat kokeneet karmeita kolhuja ja oppineet niistä, heillä on sydäntä heikoille ja he kantavat vastuuta teoistaan. He näkevät kauneutta, he nauttivat täydestä sydämestään elämästä ja menestyksestään eivätkä ota muilta pois. He ovat aina oikeassa kohtaa ajan ja paikan avaruutta, ja jos eivät ole, saavat ajan ja paikan mystisellä tavalla kaareutumaan itselleen sopivaksi.

Minulla on muutama tällainen täydellinen onnistuja lähipiirissäni. Heidän läsnäollessaan jokin hyvin kaunis ja ja suuri puoli minua katoaa, muuttuu näkymättömäksi. Pystyn näkemään itsessäni vain sen, miten repalainen, risa ja outo olen, miten hädissäni olen haudannut saamani talentit maahan ja ne vain ruostuvat ruostumistaan, miten hyvä jos saan pääni pysymään elämän pinnalla ja miten hankalaa minulle kaikki aina on.

Se, missä minä olen rikas, on hyville menestyjille näkymätöntä, ja siksi itsekin lakkaan silloin huomaamasta sitä. Silloin minua alentava kateus ja fomon kauhu valtaa tilan.

Olen miettinyt tätä. Minussa on valtavaa, syvää rikkautta, mutta se riehuu yleensä ihan sopimattomilla pientareilla, kompastuttaa ja hyppää esiin, kun sitä vähiten toivoisi, mutta tätä minä vain olen. En voi olla muuta. Tällaiseksi minut on tehty, ja vaikka en enää tiedä syytä, en pysty muuhunkaan.

Jos puistonpenkillä näkyy vanha, lysähtänyt mies, jolla ei ole minkäänlaisia housuja ja jonka alla on lätäkkö, aika moni ihminen kulkisi ohi inhosta väristen. Joku kulkisi ohi huomaamatta mitään. Joku jäisi tuijottamaan ja kommentoimaan, miten ihminen voi alentua noin. Joku hälyttäisi apua – joko siksi, että laitapuolen kulkija rumentaa katukuvaa, tai saadakseen tälle apua ja tukitoimia, jotta hän pääsisi takaisin järkevän yhteiskunnan piiriin. Joku tuntisi syvää sääliä.

Minussakin on nuo kaikki puolet. Jokin minussakin tekisi tuon kaiken. Silti kaunein ja ainutlaatuisin puoli minua pysähtyisi miehen luokse.

Voi, saanko maalata sinut sanoillani? Saanko tehdä sinusta laulun, tai piirtää sinut? Pysy ihan siinä. Ihosi on kaunis: se sinertää ja pullistelee sopimattomissa kohdin. Jalkovälistäsi pilkistävät vanhat sukuelimet kuuluvat tähän kuvaa, älä turhaan peittele. Haluan maalata oudosti mutkalle menneen ryhtisi, kasvoillesi jääneen valahtaneen ilmeen, sen säiden ravisteleman penkin, millä istut. Sinä kerrot jotain meistä, maailmasta, ihmisyydestä ja elämästä – en ihan vielä tiedä, mitä, mutta haluan silti kertoa sen ääneen. Lätäkkö allasi katukivillä on saanut jänniä muotoja ja piirtänyt oman todellisuutensa.

Jos maailmaan asennoituu näin, on aika vaikea saada mitään aikaan. Jokainen kahvitahra näyttää taideteokselta, ja sitä on pakko jäädä tutkimaan. Mieluiten haluaisin pysäyttää ajan, sillä juuri tässä hetkessä, juuri tässä, olisi niin paljon ihmeellistä ja kerrottavaa. Saan kyllä arkeni sujumaan, joskus olen jopa tarmokas ja taitava organisoija, mutta perustavanlaatuisin ja syvin osa Mariaa on jatkuvasti polvillaan elämän edessä, haluamatta muuttaa siinä mitään: haluten vain kokea sen pyhänä. Tämä puoli minusta on kuin näkymätön norsu, jonka yli ja ali ja ohi ja sivulta minun on tehtävä asioita, ja kärsin suunnattomasti, jos sen norsun on oltava paljon hiljaa.

Ehkä pikkuhiljaa olen alkanut hyväksyä – tai ainakin sietää – sen, että en todennäköisesti ja lopulta koskaan tule tekemään mitään sellaista niin loisteliasta, että omalaatuisuuteni tulisi menestyjien silmissä oikeutetuiksi tai että he käsittäisivät ylipäätään tuon rikkauteni rikkautta.

Pikkuhiljaa olen alkanut käsittää, että ihan minä vain olen oman itseni päämäärä: että kolmekymmentä talenttia kasvavat ja rikastuvat minussa itsessäni ja juuri minä, juuri tässä hetkessä olen sen kaiken satoa. Riittää, että olen tässä hetkessä ja olemassa: että minulle on annettu kaikki valta maan päällä olla ajassa ja paikassa, antaa tämän hetken silittää sieluani ja haltioittaa sitä mitä oudoimmilla asioilla, kuten Heikki Nenonen kirjoitti.

Sitten toiseen asiaan. Kun esikoinen jossain kohtaa puheli siihen suuntaan, että hän voisi jäädä meille asumaan, tunsin sillä hetkelle syntyväni Galadrieliksi, joka käsi vapisten ojensi sormiaan Frodon ojentamaa mahtisormusta kohtaan.

Miten houkutteleva, miten nälkäinen tilaisuus! Kun hän menisi töihin, meillä olisi kolmen aikuisen ihmisen palkat, voisin vähentää omia töitäni, matkustella. Hintana olisi vain se, että vähän pyykkäisin ja tekisin ruokaa hänelle – ja estäisin häntä löytämästä omaa elämäänsä ja itsenäisyyttään.

Ei. Hänen paikkansa ei ole jäädä tänne, ei ainakaan vielä. Hänen on löydettävä oma elämänsä, seikkailtava vielä, astuttava tuntemattomaan, vaikka hän tuntisi niskassaan, miten äitiä pelottaa ja miten paljon helpommalla kaikki pääsisivät, jos hän jäisi kotiin.

Aamulla poimin omenan, joka oli painanut niin paljon oksaansa, että omena kosketti jo maata.

Perjantaina 16.8.2024 kello 11.56

Ei, en eilen täysin tavoittanut sitä, mitä olin kokenut.

Mielessäni näin jo väkevän kuvan polvillaan olevasta äidistä, joka tyynesti nostaa lastaan kohti hirviömäisiä jumalia: kohti näkymätöntä sekasotkua julmia, arvaamattomia, itsekkäitä, lämpöisiä ja yltäkylläisyydestä pursuilevia jumalia, tietämättä, kuka hänen lapseensa tarttuu.

Ihan hieno ja koskettava näky se oli, mutta ei se, mikä oli täyttänyt puutarhassa sydämeni.

Sanat ovat toisinaan tällaisia: ne alkavat jo viedä itse itseään ja luoda omia maailmojaan ennen kuin olen saanut piirrettyä niillä esiin sen, mitä yritin.

Äsken näytin pihalla keskimmäiselle linnunpesää pergolassa – hän on käymässä täällä pari päivää ja lähtee illalla. Olen nähnyt häntä vain vilaukselta. Luulin, että hän jäisi viikonlopuksi ja ehtisimme olla yhdessä kunnolla. Hän huomasi pitkän, vahvan omenapuun oksan, joka oli painunut omenoista niin raskaaksi, että alin omena kosketti jo maata.

Hän nauroi sitä oksaa ja alinta omenaa. Sen omenan siemen voisi hyvin alkaa kasvattaa uutta omenapuuta samalla, kun on vielä emopuussaan kiinni, hän sanoi.

Siinä. Hän huomasi jotain, mikä liippaa paljon lähempää alkuperäistä ajatustani kuin äiti ojentamassa lastaan hirviöille ja enkeleille.

Sisälläni pitkä, pitkä oksa painuu yhä lähemmäs maata lasteni painosta: olen raskaana tästä sadosta, viistoan maata, kuoreni taipuu taipumistaan.

Jokaisella oksallani on satoa yllin kyllin, liikaa. En halua ja haluan päästää sen kaiken irti. Tahdon käpertyä jo syksyyn ja antaa jälkikasvuni pärjätä omillaan. En tiedä, milloin päästää irti.

Vuodenaika tulee niin kuin nousee päivä ja laskee: nämä kaikki tapahtuvat omassa tahdissaan minun määräämättä sitä. Oksani painuu kohti maata: mitä jos kasvattaisit juuri tähän juuresi, lapseni? Tähän ihan minun viereeni?

 

Torstaina 15.8.2024 kello 11.47

Äsken ujuttauduin laiturilta veteen, vesi oli lämmintä ja viileää yhtä aikaa, enkä kauheasti säikkynyt, vaikka ahvenruohoja ilmaantui tarraamaan käsiini ja hipomaan varpaitani ja vatsaani. Aurinko väreili silmäluomillani ja loppukesässä paistelevan meren pinnalla.

Yhtäkkiä kuulin takaani pienen loiskahduksen. Pyörähdin vedessä katsomaan. Lähellä lipui joutsenperhe.

Joutsenet olivat tietenkin monen metrin päässä mutta lähempänä kuin villit aikuiset linnut tavallisesti päästävät ihmistä. Niiden vitivalkoiset, majesteetilliset hahmot erottuivat terävinä tummaa, pehmeäpiirteistä maisemaa vasten.

Poikasista erotin vain harmaata suttua ilman silmälaseja, mutta kuulin ne, ja näin, miten niiden vanhempien kaartuvat kaulat ojentuivat suojaamaan poikasia.

Uin vedenpinnassa monta ympyrää, kauas kohti ulappaa ja taas takaisin kohti rantaa ja jälleen kohti kaukaista ulappaa. Kipusin laiturille ja poimin silmälasit kengästä nenälleni. Silloin joutsenet olivat jo menneet. Niitä ei näkynyt missään.

Kotimatkalla sirkat sirittivät, perhosia lenteli tuleentuneissa kukissa. Herkkiä, ujoja kissankelloja näkyi heinien seassa pientareella.

Eilen siitä, mitä tänne kirjoitin, kypsyi minuun jotain tärkeää. Voi, kunpa ehtisin kirjoittaa sen nyt ennen kuin on kiirehdittävä töihin. Oivallukseni lepattaa ympärilläni mutta ei ihan vielä ole sanoja, yritän saada siitä kiinni, mutta se karkeistuu kovin herkästi, muuttuu syvällisen sijaan itsestäänselvyydeksi, jota olen jo monet kerrat toistellut. Kunpa saisin sen nyt laskeutumaan kämmenelleni.

Eilen viimeisten sanojen jälkeen minut täytti tunne, että niin kuin nämä omenat, marjat ja kurkut ovat minulle maan satoa, minussa itsessäni kypsyy elonkorjuuta sisälläni – ja minä itse olen satoa tästä maailmasta.

Jokainen lapsi syntyy tähän maailmaan sen hedelmänä, edellisistä sukupolvista maatuneesta mullasta. Jokaisen lapsen pyöreä, ihmettelevä pää pilkistää tummasta, muhkeasta, muljuvasta ihmismullastaan esiin täynnä toivoa ja uskoa, ja voi, miten maailma heitä kohtelee! Tulevat hallat, joku tallaa päälle, tulee ruohonleikkuri ja peura, luumukääriäisen toukka, ja osa ihmiskunnan poikasista jää sille tielleen, osa vain vahvistuu ja myöhemmin kantaa tuhatkerroin hedelmää.

Yksikään lapsenpallero ei pysty elämään umpiossa, jonka olosuhteet voisi tuntea tarkkaan ja joita voisi hallita. Maan jumalat vaativat uhrinsa, eivätkä ne kysele mitään. Ne tekevät pelottavan tahtonsa kun tahtovat, eikä meille jää muuta vaihtoehtoa kuin uhkapeli.

Niin kuin olen tänä kesänä oppinut luovuttamaan puutarhassani uhrit maan jumalille lempeästi ja katkeroitumatta ja silti kylvämään taas uudet siemenet toivoa täynnä, minun on ojennettava lapseni tälle maailmalle. Jumalat vaativat toisinaan hirveitä uhreja, ne veivät jo molemmat sisarenikin, mutta minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin olla lasteni kasvualusta, se maa, josta heidän päänsä on pilkistänyt ja jossa heidän juurensa ovat. En pysty säätelemään tuulia ja myrskyjä, tyveniä ja tuholaisia: en pysty olemaan heidän jumalansa, vaikka tätä sitkeästi yritän.

Keskiviikkona 14.8.2024 kello 10.33

Puutarhassani on hiljaista.

Ilma on tyyni ja paikallaan. Se tuntuu koskettelevan itseään ja tunnustelevan, mitä on tapahtumassa.

Kesä on kääntynyt kohti loppuaan.

Sain lopultakin kaikki mustaviinimarjat poimittua (muutamia jälkiheränneitä, jotka yhä ovat raakoja, ei oteta lukuun).

Minusta marjoja oli pensaassa paljon enemmän, kun se jäi minulta pari päivää sitten kesken. Ehkä olen ruokkinut sillä lintuja.

Lehtimajan linnunpoikaset intoutuvat jälleen kovaan kuoroon, kun menin sen ohi. Tuntuu kummalliselta, miksi en ollut aiemmin huomannut sitä.

Omenat ovat kypsyneet. Olen siirtynyt poimimaan nyt niitä: pulleita, juuri sopivasti kämmenkuoppaan mahtuvia hedelmiä, jotka tuntuvat äänettä kertoilevan tarinoita paratiisista. Sain korin täyteen, ja lajittelin omenani: toiseen isoon laatikkoon syöntiomenat, toiseen nokkaisuja ja kolhuja saaneet leivonta-omenat. Löysin lastun, johon viime vuonna kirjoitin ”Leivontaan”, ja laitoin sen laatikkoon muistutukseksi perheelle.

Luumupuun alla kyykin kumarassa ja poimin sielläkin, mutta ne hedelmät menivät lämpökompostoriin. Maahan varisseissa, koskemattomilta näyttävissä raakileissa on sisällä iloisesti kiemurtelevia toukkia, tiedän sen nyt. Viime vuonna emme niiden vuoksi saaneet lainkaan luumusatoa, vaikka aiempina vuosina luumuja on tullut kassikaupalla.

En myrkytä niitä toukkia, niin kuin en koskaan myrkytä mitään. Viime vuonna puutarhani jumala sai ne luumut uhrinani. Tänä vuonna minulta pyydetään ehkä jotain muuta. Ehkä taas ne luumut. Vien silti raakileet pois. Luonto tasapainottaa kaiken aina lopulta, luontaiset viholliset laittavat kannan kuriin, ja minä autan hiukan.

Keräsin pussiin avomaakurkkuja: isoja, paisuneita kurkkuja, jotka pari päivää sitten olivat vain sormen pituisia. Jos näitä kypsyy tätä tahtia, täytyy kohta lahjoittaa näitä naapureille. Sekin on omanlaisensa uhri ja kiitos siitä, mitä olen ansaitsemattani saanut.

Tämä aamu on ollut minun ja puutarhani. Olen kuin juonut tätä puutarhaa ja sadonkorjuuta, tuntenut koko kehossani, miten pyhää se kaikki työ vähäpätöisyydessään on.

Lähdin poimimaan myös villivadelmia, mutta silloin tuntui jo väärältä. On aika pysähtyä, istua kuistin riippukeinuun, tunnustella hetki kokemaani kauneutta.

Aamulla puutarhassani oli valtava peura. Häkellyin sen kokoa, kun katselin sen menoa. Se jäi pihametsässä majesteetillisena katselemaan minua. Kävelin sitä kohti, ja se meni.

Muistan, miten isäni joskus sanoi äidilleen, fammulleni: onhan sinun työsi saaressa ihan toissijaista. Ehkä sana oli jokin muu. Isäni ei kuitenkaan arvostanut sitä, miten fammu raatoi saaressa koko kasvukauden, miten hän hengitti sen marjapensaita ja kasvimaita, liljoja, pioneja ja tuhansia kukkia, perunoita ja mustikoita – ja kieloja, hän noukki joka kevät tuhansittain kieloja ja ilmaantui syntymäpäivänäni toukokuun lopussa aina kotini ovelle muovireikäkori täynnä kielotupsuja. Hän oli poiminut niitä uskomattomia määriä, sitten soutanut pikkuisella peltiveneellään mantereelle, ajanut tunnin luokseni ja kiersi muitakin sukulaisia viedäkseen heille kielokimput.

Kaikki se työ on nyt poissa. Fammuni valtavista puutarhoista on jäljellään vain häviävät rippeet. Muutamia poikasia olen saanut selviämään omalla pihallani. Hänen kädenjälkensä versoo kuitenkin sydämessäni, kasvaa siellä tuhansia hedelmiä, marjoo päättymättömiin.

Hän kuoli jo parikymmentä vuotta sitten, mutta kaipaan häntä yhä.

Kello hälyttää. Minun on aika laittaa itseäni valmiiksi töihin.

Linnunpoikaset mesovat taas lehtimajassa.

Tiistaina 13.8.2024 kello 12.42

Kirjoitan tätä kirjastossa, odottelen työvuoron alkamista. Aamulla kävin tässä lähellä katsomassa sisartani.

Pääni on kuormittunut, tunnen sen. Se ei ole saanut vaellella vapaasti, laskeutua omaan elämääni, olla olematta valmiustilassa.

Tulin eilen töistä vasta puoli yhdeltätoista yöllä, ja aikaisin aamulla lähdin viemään tyttöä lukioon ja käymään sairaalassa.

Haluaisin omaan sänkyyni pötköttelemään, tai kuistilleni puutarhani keskelle pehmoiseen riipputuoliin. En jaksaisi olla läsnä muualla.

Sairaalan parkkialueen viereisessä metsikössä näin yhtäkkiä lasten leikkitelineitä. Menin hämmentyneenä lähemmäs katsomaan. Puut kasvoivat leikkivälineiden läpi. Yhä rengaskeinu roikkui paikoillaan. Korkea liukumäki laski suoraan puskaan. Ihan vieressä oli kerrostalon suittu piha. En tiedä, mitä tuo merkitsee. Tuntui lopun ajan kuvastolta. Entisen elämän rankoja on jäänyt yhä pystyyn, kun metsä on ottanut takaisin omansa.

Aurinko paistaa lämpöisenkesäisesti. Olisin halunnut viettää puutarhani siimeksessä tämän aamun, poimia viimeiset mustaherukat, ihmetellä linnunpesää.

Keskimmäinen sai viimeinkin päätökset, paljonko hän saa tukea opintoihinsa ja asumiseensa. Rahasummat vaikuttivat hänestä isoilta, mutta kun vähentää pois vuokran ja jakaa jäljelläolevan kuukauden jokaisella päivällä, lopputulema on mykistyttävän pieni: 5,7 euroa per päivä. Hyvänä nyrkkisääntönä on, että puolet voi käyttää ruokaan, puolet muuhun elämään.

Jos en muuta osannut antaa lapsilleni evääksi, niin ainakin tuon. Miten saa olemattomat rahat riittämään.

 

Sunnuntaina 11.8.2024 kello 21.26

Pyykinpesukone jyskyttää. Televisio hölisee alakerrassa.

Ulkona tuulee. Äsken minä ja tyttö istuimme lehtimajassa runoiltateellä. Lehtimaja on nyt ensimmäistä kertaa oikea lehtimaja.

Yhtäkkiä älämölö keskeytti teehetken. Minä ja tyttö tuijotimme toisiamme typertyneinä. Sitten katsoimme yhtä aikaa pergolan katonrajaan. Siellä oli linnunpesä, josta emo pinkaisi äkkiä karkuun. En ollut huomannut pesää, vaikka puuhaan jatkuvasti vieressä.

Tytön lukio alkaa huomenna, ja minulla on taas vatsa kuralla. Lisäksi olen ensi viikon iltavuorossa, niin että en pääse juttelemaan hänen kanssaan kuulumisista ennen kuin vasta viikonloppuna.

Soitin keskimmäiselle. Olemme jotenkin hukassa ilman häntä. Päivistämme puuttuu niiden irrationaalinen osa, se, joka ilmaantuu odottamattomina hetkinä ja on vain läsnä. Minusta hän on ollut ikuisuuden poissa. Hän nauroi. Hän on ollut poissa vasta runsaan viikon.

Perjantaina 9.8.2024 kello 21.36

Saari-riidat jatkuvat. Voih, miten rattoisaa on omistaa yhteistä sukuperintöä.

Vähitellen olen kasvanut tähän kiistaan: minuun on alkanut vihdoinkin nousta samaa tyyntä roolia kuin työssäni, jossa pahinkaan rähjääminen ei saa minua luovuttamaan, ei myöskään alentumaan samalle tasolle ja vastaamaan tuleen tulella.

Nyt pitäisi saada oma pää vielä yöksi pois tästä aiheesta, jotta mieleni rauhoittuisi.

Jos vatvon tätä yöllä, mieleni alkaa vaahtoutua enkä nuku. Sen jälkeen tulen ylitunnereaktioilla pilaamaan sekä ajamani asian että oman ja perheeni elämän, kun olen niin kurja ja poissaoleva.

Sain itselleni sanoiksi, mitä haluan ja mitkä ovat vaihtoehdot, ja sain tuntuman siitäkin, mitkä ovat ne narut, joista näiden ihmisten kanssa pitäisi vetää ja mitä ei missään tapauksessa kannata tarjota pöydälle.

Nyt heinäsirkat sirittävät hämärässä paksulla. Ne täyttävät ilman äänellään, ovat kuin olento ympärilläni.

Tyttö tuli juuri hakemaan mattoja ja peittoja sisälle viikkosiivouksen lopuksi, otti kissatkin.

Keskimmäinen lähetti kuvan: Aku Ankka on kääntynyt tulemaan hänelle sinne.

 

Keskiviikkona 7.8.2024 kello 20.44

Pari tuntia sitten vesi hyväili ihoani rintojen korkeudelle saakka. Ilta-aurinko kultasi silmiä. Heilautin punaisen viikatteen, vedenpaino tarttui siihen mukaan, ja ruovikko lakosi. Heilautin taas, ja uusi kaislatupsu lähti uintiretkelle.

Menin yhä syvemmälle mereen, kunnes olisin viikatteen heilahtaessa hulahtanut uppeluksiin. Pohja painui jalkojeni alla aina hiukan alaspäin ja ruovikko alkoi kiskaista minua enkä minä sitä.

Tyttö istui rannalla kissan kanssa, sen pöhlömmän. Se istui hämmentyneenä punamuurahaisten polulla ja naukaisi surkeasti.

Lopuksi toin viikatteen maihin ja palasin uimaan. Pelotti. Olen uinut omassa rannassamme elämäni aikana vain muutaman kerran. Vesi oli tummaa, ja siellä häämötti tuntemattomia asioita: isoja kiviä ja merilevää, kenties joku merihirviö, uponnut merirosvolaiva ainakin, kalmari ja Kraken. Vesi syvenee rannassamme hyvin nopeasti, ja samassa olin jo tuntemattoman syvyyden päällä. Tuntui hassulta uida kengät jalassa, vaikka ne olivatkin vesikengät – oman rantani pohjassa on paljaille jaloille liikaa teräviä kiviä ja ruovikoiden nuolenkärkiä.

Uidessa on aina yhden hengenvedon päässä kuolemasta, eikä näitä tummia vesiä ollut kukaan varmistanut. Kukaan ei ole uinut niissä aiemmin ja tehnyt niitä vaarattomiksi. Sanomaton, mahtava meri ympäröi minua kaikkialta, ja minä uin sen keskellä tyynessä vedessä, auringon paksussa kilossa.

Äsken soitin keskimmäiselle. Hän vastasi puhelimeen Lammassaaren pitkospuilla.

Hän ei ollut ihan ajatellut mennä niille, mutta siellä hän oli. Puhelun aikana hän löysi vahingossa kotiinsa.

Kun maanantaina kirjoitin tänne, pääsin jälleen käsivarrenmitan päähän kaikesta siitä, mitä olen murehtinut ja vatvonut.

Minusta tuntui kuin olisin ainakin viikon yrittänyt ajaa ruohoa syömällä sitä: kuin naamani olisi ollut ruohonleikkurin terä ja olisin epätoivon vimmalla yrittänyt saksia hampaillani jokaista lillukanvartta, puuntaimea ja voikukantupsua, tukehtumaisillani työn määrään ja nähden epätoivoisena silmänkantamattomiin lisää työtä, tietämättä minne oikeastaan mennä ja kääntyä, ja minne sitten kääntyisinkin, työtä olisi hampailleni vain yhä lisää.

Sain naamani nostettua sieltä, sain itseni ruohonleikkurin työntöaisan korkeudelle, sain tartuttua siihen käsilläni ja otettua ohjat. Kun katsoo asioita kauempaa, näkee, mihin on menossa ja mihin kannattaisi mennä – ja näkee, mistä pitää nyrhiä kasvusto lyhyeksi ja missä se saa rehottaa ja kukoistaa ihan itsekseen.

Näin myös, että tietenkin tämä elämänvaihde tuntuu uhkaavalta. Olemme monella mittapuulla taitekohdassa. Liian monella elämänkentälläni on alkamassa jotain, mistä minulla ei ole mitään kokemusta. Totta kai haksahdan nyt kompastelemaan oman itseni kuoppaan ja ryhdyn yhtäkkiä jyrsimään hampaillani reittiä eteenpäin – ja juuri nyt olisi tärkeintä nostaa katse kauemmas: tähdätä silmät taivaanrantaan, luottaa epämääräisiin signaaleihin ja siihen, että asioilla on tapana johdattua, eikä juuri minun tarvitse hallita niitä kaikkia.

Maanantaina 5.8.2024 kello 20.50

Illalla piti ukkostaa, mutta aurinko paistoi lempeästi kosteassa illassa. Poimin kesäillassa vadelmia, kuuntelin Valérie Perrinin ihanaa kirjaa, tunsin sydämessäni valoa.

Kun laskin kuulokkeet pois, tunsin itseni taas syvän epäonnistuneeksi.

Joudun niin paljon taistelemaan, että mieleni ei alkaisi vaahdota kaikesta siitä, mikä on väärin, uhkaavaa, pelottavaa, stressaavaa, syyllistävää ja puolustettavaa. Vaahto on vatkautunut vatkautumistaan näkymättömissä, se pullistelee sisälläni, purskahtelee saumojen välistä, ja jos annan sille hiukankaan valtaa, päädyn oman itseni syöksykierteeseen.

Haluaisin niin aistia maailman kauniina ja ihmeellisenä ja ottaa uhat vastaan rauha sielussani, hyväksyen.

Sen sijaan, että iloitsisin siitä, mitä on hyvin, pelkään vauhkona sen tuhoutuvan sillä ja tällä ja tuolla asialla. Olen oppinut sisäsiistiksi enkä ole vuosikymmeniin purkanut tätä hätääni muihin, puren hammasta ja pidän sanat sisälläni – tiedän kipeästä kokemuksesta, miten traumatisoivaa on, kun joku kohdistaa minuun samanlaista elämänkauhunsa vimmaa. Kunpa olisin oppinut olemaan vaahtoutumatta ylipäätään.

On hiljaista.

Joku auto kulkee jossain kaukana. Yksinäinen lintu pitää pientä ääntä, enkä tunnista sitä. Sepelkyyhky alkaa pulputtaa oikealla – ja toinen vastaa vasemmalla. Yksinäinen lintu sirkuttaa yhä lisää, ja taas sepelkyyhkyt käyvät vuoropuhelua.

Tytöllä alkaa viikon päästä lukio. Mitähän kaikkea en tule nyt tästä ajatelleeksi? Miten järjestämme taas kyydit? Emme pääse vielä Wilmaankaan, joten emme tiedä lukujärjestystäkään. Pitäisikö meidän valmistautua tähän johonkin? Jälkikäteen tiedämme, mihin olisi pitänyt orientoitua mutta emme orientoituneet. Pitäisi kysyä esikoisen työnhausta, tsempata, näyttää ne ovet, joita tottumaton ei tule ajatelleeksi. Pitäisi kysyä keskimmäisen asumistuesta ja saiko hän jo digitunnuksensa. Onkohan sisareni asiat nyt kunnossa? Järjestyvätkö ne? Saareen pitäisi mennä kiireellä järjestelemään, olen pahoittanut ihmisten mieliä. Puolison sielua pitäisi kuunnella, jotta talon rakennusprojekti loksahtelisi hänen viimeisinä lomapäivinään. Rantaan pitäisi kiireellä mennä niittämään kaislat, kun sinilevää ei enää ole eivätkä ruovikot ole vielä ehtineet kerätä talven vararavintoa. Viinimarjapensaat pullistelevat marjoja, jotka pitäisi poimia. Koti on riipin raapin keskimmäisen muuton jäljiltä. Koko päivän tahkon hektisessä työssä. Minusta ei vain oikein riitä.

Minun pitäisi saada nämä käsivarrenmitan päähän, nähdä suorittamisen ja kiireen ja varautumisen yli.

Pitäisi luottaa siihen, että en kuitenkaan saa asioita järjestymään. Asiat menevät niin kuin menevät, vaikka miten yrittäisin puristaa niistä kiinni ja taivuttaa tahtooni. Tärkeintä, mitä on tehdä, on pitää sielu auki ja katsoa hiukan kauemmas. Yksityiskohdat loksahtelevat sitten itse paikoilleen, ja jos eivät loksahda, olkoon niin.

Korppi lensi talomme yli ja kraakaisi äsken yläpuolellani niin, että sätkähdin. Ääni kaikui pihassa, ja kuulin linnun suuret siivet, kun se meni.

Nyt se kraakaisee jo jossain kaukana. Sepelkyyhky pulputtaa sen perään. Joku iso tuntuu liikuskelevan lähimetsässä.

Sunnuntaina 4.8.2024 kello 21.06

Keskimmäisen solukämppä oli häkellyttävä.

Opiskelija-asuntola rakennettiin 1980-luvun hulppeina vuosina, joten asunto on vekkuli, täynnä portaita ja jänniä ikkunoita, tuhlailevan hyväntuulista tilankäyttöä, kukin soluasunto on usean väliseinän päässä toisista. Taloilla on puiden katveessa hieno grillauspaikka, löytyy yhteiset lenkkisaunat – ja oma ilmainen kuntosali. Ympärillä kukoistaa puutarhoja, ja kauppakeskuksen lisäksi vieressä on metsää ja maauimalaa. Ohikulkijat tervehtivät ja tulivat juttelemaan.

Tuntui hyvältä jättää keskimmäinen juuri sinne.

Kotona olen siivonnut hänen huonettaan, vienyt pois roskia, pakannut laatikkoon hänen loppuja tavaroitaan, ottanut haltuun komeron tyhjiä hyllyjä, pessyt peittoa ja petauspatjaa.

Olisin halunnut olla enemmän oikeasti läsnä muuttopäivänä, mutta menihän se nyt näinkin. Minun on etukäteisvalmistelu-ihmisenä yleensä lähes mahdotonta hahmottaa, mitä pitää tehdä ja missä järjestyksessä, kun niitä on tehtävä tässä-ja-nyt-ihmisen kanssa.

En edelleenkään tiedä, millaiseen kaleidoskooppiin kotimme nyt asettuu: mitä tyhjenevät huoneet haluavat olla.

Poika tulee lomilla palaamaan vanhaan huoneeseensa, mutta huoneesta on tulossa myös isälleen työhuone sekä vierashuone. En pidä siitä, että kummankin pojan huone roikkuu välitilassa: huoneissa olevissa tavaroissa ja huonekaluissa ei ole mitään logiikkaa, tunnelmaa eikä tarinaa vaan vain käyttöarvoa ja sekin huonosti.

Saaressakin odottaa yhä huonekaluja, joille minun pitäisi löytää täältä koti, mutta mikään ei ole kunnolla loksahtanut.

Saaren asiat ovat painaneet mieltäni, vatvoneet päässäni tiheitä, hyödyttöminä kierroksia ja saaneet aikaan vain mielensisäistä vaahtoa. Voi, kunpa saisin itseni tulevassa palaverissa kuuntelemaan ja valitsemaan sanani harkitusti oikein, oikeassa olemisen kiihkon ja uhriutuvan vetistelyn sijaan.

Haluan tähän kaikkeen lämpöä ja rakkautta. Jos omistaa yhdessä, mikään ei onnistu eikä saaresta saa kukaan iloa, jos kaikki ovat jo valmiiksi vereslihalla tai ainakin puolustuskannalla. Haluan tehdä tämän nyt oikein, toisin kuin parikymmentä vuotta sitten.

Eilen illalla minä ja puoliso istuimme ilta-auringossa Hirmukalliolla viinilasit kädessä. Olemme olleet nyt yhdessä 32 rakkauden ja kiukun täyteistä vuotta, anteeksiannon, tyhmyyden, armon ja kiinni kasvamisen vuotta.

Liinamme kostui kostumistaan märistä sammalista, vaikka löysimmekin kohdan, jossa oli paljasta, auringossa kuivahtanutta mutta silti varjossa olevaa kalliota.

Ajattelimme mennä nukkumaan pikkumökkiin… mutta olikin niin kosteaa, ja mökissä yökosteus tuntuu ihan toisella tavoin kuin kotona… Kotona sängyssä hän tuli hetkeksi minun kainalooni, minun puolelleni – ja nukahti, vaikka kello oli tuskin iltakymmentä. Minä siis olen nykyään nukahtanut niihin aikoihin, hän on se, joka kukkuu pikkutunneille. En tiedä, mitä tämä merkitsee: että roolimme vaihtuivat niin täysin. Yleensä kaikki on toisin: minä hänen kainalossaan, omalla puolellani.

Nukuin oman yöni paremmin kuin kuukausiin.

Perhe on kuroutunut jo umpeen keskimmäisen lähdettyä. Kukin on leventänyt omaa rooliaan tässä yhteisössä, niin että aukkoa ei oikeastaan kunnolla huomaa. Testosteronia on ilmassa vähemmän, ja kahden nuorukaisen keskinäistä mittelöä siitä, kumman huumorintaju venyy pidemmälle. Kukaan ei pallottele lentopalloa ulkona – tai pelaa koko yötä vieressäni tietokoneella – eikä soita kitaraa iltarukouksella. On rauhallisempaa – ja asioita on helpompi hoitaa, kun ei tarvitse huomioida hänen arvoituksellista tempoaan. Paine on rinnastani poissa, kun ei enää tarvitse murehtia hänen lähtöään.

Perjantaina 2.8.2024 kello 10.10

Kirjoitan tätä autossa tavarakasojen keskellä.

Nukuin yön tytön kanssa pikkumökissä. Ennakoimme ja pakenimme valmiiksi evakkoon, kun keskimmäinen purki koko yön elämäänsä laatikoihin ja Ikea-kasseihin.

Kun aamulla kävin pojan huoneessa, se oli tietenkin yhä täynnä tavaraa: legoja, roskaa, sekalaista lapsen ja nuoren arjesta kertynyttä rojua, taannoisia aarteita: lahjaksi saadut säästöpossut, Harry Potter -rubikkuutio, tölkkejä, kirjoja, valtavia legoja, metsästä löytyneen eläimen kallo.

Monia kerrostumia oli poissa, tyhjentynyt, jättänyt aution paikan jälkeensä.

Poika jätti lapsuutensa siihen huoneeseen. Hymyilytti, kun huomasin, että silti hän oli pakannut mukaan äitini asunnosta aikoinaan säästetyt omituiset tekokasvit, ne salaperäisen mehikasvin näköiset ja ainoat, jotka säästimme äitini sadoista likaisista, tupakansavuisista tekokukista.

Poika otti kitarat ja basson mutta ei sähkörumpuja.

Kun palaamme Helsingistä, käyn käsiksi keskimmäisen huoneeseen. Hän kyllä yhä ajattelee, että se olisi hänen huoneensa, ja niinhän se jatkossa varmaan onkin, kun hän tulee meille käymään. Silti huoneesta on tulossa vierashuone muillekin. Tai ehkä esikoinen muuttaa sinne, jos hän tosiaan jää meille asumaan.

Huone on ollut keskimmäisen pesä, hänen miesluolansa. Se revittiin nyt rikki.

Muutot ovat elämän inventaarion hetkiä, jolloin punnitaan, mitä on tärkeää ottaa vanhasta jatkoon mukaan ja minkä jättää jo taakse. Tässä taitekohdassa katkaistaan myös nuoruus ja ryhdytään aikuiseksi.

On jännä, miten itsestään selvää kummallekin pojalle on, että he ottavat tulevaan elämäänsä vain jonkinlaisen selviytymispakin. Muistoista ja aarteista huolehtiminen kuuluu meille.

Tai no, otti keskimmäinen mukaan ne hassut tekokukat.

Torstaina 1.8.2024 kello 20.26

Huomenna poikani muuttaa pois.

Perheestämme repäistään tärkeä osa irti, ja silti haava tulee umpeutumaan hämmentävän äkkiä, tiedän sen entuudestaan. Yhteisö paikkaa itse itsensä, kuroutuu umpeen.

Päivä on kulunut ryppyotsaisissa käytännön järjestelyissä. Laitoimme saunan päälle juhlistaaksemme, mutta jotenkin suorittamisen putki oli jäänyt minulla päälle enkä pysähtynyt.

Yhtäkkiä tyttö ojensi löylykauhan minulle, kun muut olivat jo lähteneet saunasta: lausutaan muuttorunoa.

Olimme kahdestaan pimeässä saunan lattialla, kiukaan liekkejä katsoen – keskimmäinen oli sammuttanut härnätäkseen valot lähtiessään, emmekä enää jaksaneet lauteilla – kumpikin kertoi runoaan, irrotti oman tilansa ajan ja paikan keskelle, kääntyi katsomaan eri suuntiin ja kosketteli näkemäänsä. Sain astuttua kauemmas, tunnettua, miten erityinen tämä elämänvaihe on.

Nyt minua väsyttää, ja on nälkä. Viime yö jäi liian lyhyeksi. Vapaapäivä oli niin ihana, että olin liian pirteä mennessäni nukkumaan, uni ei tullut, keksin sen seitsemää hauskaa asiaa ja ratkoin kaikki hankalat pulmat, ja sitten jäinkin vauhkona taas unen ja valveen välisiin kierteisiini, vieressä keskimmäisen huoneesta kuului jatkuvaa puhetta, hän pelasi kavereiden kanssa, hain kylmäkallea, kuuntelin musiikkia, laitoin kylmävoidetta, lopulta menin keskellä yötä pikkumökkiin nukkumaan.

Sielläkin tuntui, että kuulen puhetta yhä – korvat paikansivat metsän äänen siksi ääneksi, joka oli minua estänyt nukkumasta. Oli pilkkopimeää, ja kun olin lähestynyt mökkiä, joku iso kavahti liikkeelle. Laitoin kännykästä taskulampun päälle, ja jonkun silmät vilahtivat pimeässä mökin vieressä.

Saaren asiat painavat nyt mieltäni, mutta ne taitavat painaa lähinnä siksi, että olen niin väsynyt. Aivoni keksivät silloin aina jotain, mitä vatvoa.

 

Tiistaina 30.7.2024 kello 20.55

Olin ajatellut päättää tämän päiväkirjan siihen, että kumpikin poikamme on muuttanut pois.

Keskimmäinen lähtee tällä viikolla, mutta esikoinen saattaakin jäädä meille vielä pitkäksi aikaa kotimenninkäiseksi.

Kömmin tänään keskimmäisen ja tytön perässä pystysuoria kallioseiniä ylös, sammalroskaa hikisellä naamalla ja kariketta paidan alla. Keskimmäinen kiipesi kalliojyrkänteitä kuin apina, hän vei meitä toinen toistaan mahdottomampiin paikkoihin, välillä tuli neuvomaan minua, mihin sentin levyiseen kallioulkonemaan minun pitää jalka, tai veti minua ylös tai otti vastaan.

Viileä tuuli pyyhki yli – helle on ohi! – mutta aurinko paahtoi. Heinäsirkat sirittivät, kanervat ojentelivat pieniä kauniita kukkiaan. Yhden kallion päällä kukki yksinäinen maitohorsma. Keskimmäinen pähkäili ja yritti iät ajat, miten ylettyisi kallioseinässä kasvaviin vadelmiin, lopulta pääsi kuin pääsikin niiden luo ja sai napattua muutamia suuhunsa.

Erään kallion alla – moni kallioista menee alhaalta sisäänpäin, jäätikkö on kieritellyt peruskalliotamme – kasvoi pieni, siro, mehukkaanvihreää saniainen suoraan alaspäin. Se näytti pähkähullulta.

Voi, en halua, että keskimmäinen muuttaa pois ja niin kauas! Minun tulee liian iso ikävä häntä ja näitä yhteisiä hetkiä.

Kunpa lapset voisivat olla lapsia ikuisesti.

Tuon tuosta olen saanut itseni rauhalliseksi hänen muuttonsa suhteen, mutta jälleen kauhea pelon tunne iski kuin lasten painotettu lelu, jota ei saa kaadettua. En tiedä, onko a) jotain tärkeää käytännön järjestelyä, josta alitajuntani varoitaa ja jota emme ole tulleet ajatelleeksi ja siksi hänen alkunsa vieraalla paikkakunnalla tekee mahalaskun, b) liippaako hänen muutonsa jotain keskeneräistä, joka minun pitäisi selvittää itseni kanssa, kuten saaren kanssa kävi, c) pitääkö minun vain hyväksyä se, että suren hänen lähtöään eikä tätä tunnetta saa ratkaistua, se pitää vain kestää.

Olen loppuviikon lomalla. Se alkoi yllättäen – sain huomisen vapaaksi ylityötuntien vuoksi. En ollut laskeutunut henkisesti vielä lomaan. Nyt pitäisi jättää taas suorittaminen sivuun ja kuunnella itseä.

Jännitän poikani muuttoa, ja kaipaan häntä jo valmiiksi. Niin kai se sitten vain on.

Maanantaina 29.7.2024 kello 21.05

Saaren haalarin taskuherneiden salaisuus selvisi.

En se ollutkaan minä, joka vetäisi herneitä nenään, vaan joku muu.

Hääräämiseni saaren huonekalujen kanssa herätti sitten kuitenkin raivoa ja katkeruutta, vähän ei taholta vain kuin olin ajatellut. Olen purrut hammasta, jotta en nyt antautuisi oikeassa olemisen kiihkolle.

Työni on opettanut minut sulkemaan napakasti suuni, kun kokemuksesta tunnistan, että väittelyyn haksahtaminen – olin sitten oikeassa tai väärässä – ei muuttaisi mitään vaan synnyttäisi pelkkää vahinkoa, jossa minä itse saisin syvimmät ja kauimmin vuotavat haavat. Tietyistä asioista on keskusteltava vasta, kun sydän on lämmin ja kumpikin myötämielisiä.

Suuni saan pidettyä kiinni, osaan hillitä itseni, mutta päälleni en voi mitään. Se on koko eilisen, yön ja tämän päivän luiskahtanut kierteelleen, aivoni ovat vatvomisen mestareita ja ottavat joka vatkauksella vain lisää kierroksia, kaikki se on pyörinyt hurjaa kaaosmelskaa sisareni ja poikani muuton ja oman reistailevan terveyteni kanssa ja vie minua sen sijaan, että minä veisin niitä.

Tänään illalla ponkaisimme tytön kanssa pitkästä aikaa runokävelylle. Marmatin ahdistustani runona ääneen läpi tuulisten, pilvipaahteisten kallioiden, ryteikköjen ja korkeiden mustikanvarpujen, muotoilin kaikesta siitä kiihkeitä matkarunoja, ja jokin kierteinen puhaltui minusta pois, heitti itse keittämäni myrkyllisen liemen menemään ja antoi minun hengittää: asettaa ahdistavat asiat käsivarrenmitan päähän. Runo muotoili kipeistä, hiertävistä, ratkaisemattomista asioista väkeviä ja kauniita, itseisarvoisia sen sijaan, että minun pitäisi taas korjata koko maailma (mihin en siis koskaan pysty, olen jotenkin ihan liian pieni enkä yllättäen osaakaan kaikkea).

Tyttöni onnistui jälleen maadoittamaan minut, tekemättä itse oikeastaan mitään. On hassua, miten usein ja miten vähällä juuri hän onnistuu ponkauttamaan minut ulos ympyräni kiertämisestä. Toivon, että en koskaan ala kohdella häntä terapeuttinani tai tukihenkilönäni, vaan että tämä on vastavuoroista – eikä hän siis sanonut mitään, ei kommentoinut mitään, kulki vain edessäni tai rinnallani kissa sylissä ja lausui omaa runoaan, kun oli hänen vuoronsa.

Kävin myös terveyskeskuksessa tänään, ja ahdistuin siitäkin. Oikeastaan lopputulos oli se, mitä oletinkin – ei yhtään mitään siis – mutta minua rassasi jälkikäteen lääkärin asenne aivan liikaa ja holtittomasti.

On niin vaikea antaa terveydenhuoltohenkilökunnalle valta päättää minun kehostani. Heillä on käsittämättömän suuri ote siihen, millaista elämäni toisinaan on, miten hirvittävää kipua joudun kokemaan, millaista tuskaa ja odotusta, millaiseksi arkeni muodostuu – ja miten välinpitämättömästi ja ylimielisesti he asiaan suhtautuvat. Olen heille yksi nimi tuhansien nimien joukossa, yksi hankala tapaus, jonka pulmat eivät asetu siistiin lokeroon. Juuri heidän käsissään on minun kohtaloni: elänkö vai kuolenko, vammaudunko vai jatkanko iloisena kuten ennenkin.

Kun sain tuon runoksi, se lakkasi ahdistamasta. Nyt tuo vain on. Noin se on, halusin tai en.

Lauantaina 27.7.2024 kello 12.20

Sovitin saaresta tuotua talvihaalaria: vanhanaikaista ja lämmintä, joka näyttää metsäretkeltä ja kalastusveneeltä.

Löysin taskun, jota en ollut huomannut laittaessani vaatetta pyykkiin. Suustani pääsi säikähtynyt äännähdys. Taskussa oli paljon jotain vilisevää ja pyöreää. Hiirenpapanoita, toukkien koteloita…?

Vetoketjutaskussa oli parikymmentä kuivattua hernettä.

En käsitä, miksi joku on laittanut talvihaalarin taskuun kuivattuja herneitä. En myöskään käsitä, miten niistä ei tullut hernekeittoa pyykkikoneessa.

Usein kun tällaisia tulee vastaan, maailmankaikkeus kertoo minulle selvin sanoin jotain. Tätä viestiä en ymmärrä. Varoitetaanko minua siitä, että kuljen taskut täynnä herneitä, joita aion tahallani vetää nenään? Ei.

Minulle haalari on liian pieni. Se menee tytölle joskus myöhemmin.

Eilen havahduin siihen, että saunan oven vieressä roikkuu yhä pyyhe, jonka olin ripustanut keskimmäisen tyttöystävää varten. Se on roikkunut naulassaan viime syksystä saakka.

Nyt pyyhe on sisäportaan kaiteilla odottamassa matkaa johonkin suuntaan.

Sitä ei koskaan käytetty. Suru viiltää pienesti joka kerta, kun se vilahtaa silmissäni.

En kerro teille poikani sydänsuruista. Ne kuuluvat hänelle ja meille. Minusta kerron.

Otimme tyttöystävän osaksi perhettämme, ja vaikka häntä ei ole kuukausiin näkynyt, silti jotain on nyt hiukan rikkoutunut meidän perheessämmekin.

Minun on vaikea pudottaa suojuksiani ihmisille. Sieluni on vain liian repaleinen, kiihkeä ja arka kuolevaisten silmille, lähelle päästämisestä ei koskaan seuraa mitään hyvää, mutta kun he alkoivat seurustella, käsitin heti, että minun on pakko avata itseni. En jaksa teeskennellä kotonani niin paljon.

Heidän eronsa oli oikea ratkaisu. Eniten olen kiitollinen siitä, että poikani toi kotiimme meidän näköisemme, hölmön, ihanan sielun. Olen kiitollinen siitä, että sain avata oman sydämeni ja kotini täysin tuntemattomalle ihmiselle, olla haavoittuvainen kaiken uhallakin, enkä ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin joutunut maksamaan siitä hirveää hintaa. Episodi oli kaunis, ja olen kiitollinen maailmankaikkeudelle siitä, että poikani sai sen.

Tietenkin mielessä kävi alun perin kaikenlaista toiveikasta. Tohkeissani laitoin heille petiä pikkumökkiin. Hänellekö aikanaan olemme jättämässä tätä kotiamme… Tepsuttelevia jalkoja kävi tietenkin mielessä. Meidän perheessäämme oli ensimmäistä kertaa tyttö- tai poikaystäviä. Leivoimme piparkakkuja kaikki yhdessä, läkähdyimme nauruun ruokapöydässä, hän oli osa meitä. Kiersimme saaren ympäri jäätä pitkin, söimme eväitä lumessa kesähuvilan pihalla ja kerroin kaikesta kauheasta hänelle ja yhtäkkiä silloin tajusin: siitä kaikesta voisi ehkä sittenkin päästää irti.

Niin… taidan minä heidän eroaan aidosti surra. En ollut ehtinyt arkiviikolla. Tunteeni eivät pysy ihmisten rytmissä vaan ilmaantuvat usein jälkikäteen. Tämän kaiken piti mennä näin, mutta kyllä tämä silti vihlaisee.

Pojallani oli kurja olo minun vuokseni eikä osaltaan siksi ollut kertonut aiemmin. Nyt käsitän, miksi.

Muistan, miten pikkusisareni kuoltua surin sitä näkyä, jonka olin nähnyt jo mielessäni. Muistan, miten poikani olivat olleet hänellä ja hänen poikaystävällään hoidossa, ja miten täpinöissään he laittoivat näitä turvaistuimiin. Näin jo mielessäni ne pienet pallerot, joita pikkusisarelleni syntyisi. Kun sisareni kuoli, hautasin samalla heidätkin.

Perjantaina 26.7.2024 kello 21.17

Tyttö tuli eilen leiriltä. Hän on viettänyt viikon 24/7 toisten ihmisten kanssa ja monista heistä vastuussa.

Kotiin tultuaan hän kertoi minulle innostuneena – Pyhäjärven rupisammakoista ja kallioista. Siellä oli upeat kalliot!

Keskimmäinen muuttaa ensi viikolla. Emme saaneet hänelle sänkyä. Opimme, että 120-senttiset runkosängyt ovat järjestään tilaustuotteita, toimitusaika mitä sattuu. Miten ihmeessä ihmiset saavat ajoitettua arkensa niin, että pääsevät peräkärryllä nopealla aikataululla hakemaan…? Hänen on tyydyttävä tavalliseen sänkyynsä. Tai no, hän itse olisi tyytyväinen pelkkään retkialustaan – ja ihan sikeästi hän on nukkunut paljaalla sementtilattiallakin. Tänään hän lähtee kavereiden kanssa eräilemään, ja tiedän, että hän tulee pärjäämään ihan mukavasti havunneulasilla hellepakkasessa ilman vaatteita ja astioita.

…Tyttö tuli juuri kuistille puistelemaan mattoja. Sinällään leiri oli hyvä kokemus, hän ilmoitti. Nyt hän tietää, että ei mene enää ikinä millekään leirille tai tee sosiaalista työtä. Jos olisin voinut puhua muurahaisista koko viikon, olisin kyllä viihtynyt, hän kommentoi. Ihmiset siellä eivät olleet tarpeeksi outoja tai ainakaan minun tavallani outoja.

Katselen häntä.

Viikkoni on ollut ihan kamala ilman häntä. Nyt vasta tajuan, miten ankea ja puuduttava se oli ja miten paljon olin ikävöinyt häntä.

Arjestani puuttui yksi sen kaikkein kauneimmista osista: pieni, siro, viehättävä olento, sielunkumppani, joku, joka mutkattomasti kulkee vieressäni ja nauttii kanssani luonnosta, runoista ja omituisista pienistä asioista, käsittää minut ja ymmärtää minua paremmin kuin kukaan muu maailmassa, sopeutuu minun kummallisuuksiini ja sopeuttaa minua omiin kummallisuuksiinsa, raikastaa ummehduttamani tilat ja pudottelee ilon pisaroita synkkiin vesiini. Voi, miten iloinen olen siitä, että hän on jälleen kotona!

Keskiviikkona 24.7.2024 kello 20.14

En tiedä, mikä minua oli viime yönä turvottanut ja sitten laskenut turvotusta niin, että ramppasin vessassa lorottamassa kylpyammeen verran.

En yleensä ota yöllisiä heräämisiä erityisen hyvin. Juutun kauhistuneena unen ja valveen välimaastoon, eikä kostea helle tehnyt tätä yhtään helpommaksi.

Tämän täytyy olla sitä, että minulle olisi sittenkin pitänyt määrätä kuuri neuroborrelioosiin! puolisekaiset aivoni päättelivät yön tukaluuden keskellä kerran toisensa jälkeen. En kestä enää taistelua terveydenhuollon kanssa, en kestä! En kestä enää sitä, että minua ei oteta tosissaan ja kun otetaan, tutkitaan ihan vääriä asioita ja pitää soittaa kuoleman kielissä terveysaseman ja sairaalan ja laboratorion väliä ja kukaan ei tiedä, missä minun näytetulokseni ovat ja avuttomana täynnä hätää joudun kamppailemaan tullakseni kuulluksi – tai vielä pahempaa, minulle määrätään jokin karmea hevoskuuri tutkimatta – en pysty enää menemään sairaalaan ja kuuntelemaan yöneljään saakka 3/4-tahtista Piip (piip) (piip) krooh, snoaark, –kele! -musiikkia! En halua kuunnella enää kertaakaan ii-tsaka-tsaka-ii-tsaka-tsaka-kärryjä, en seurata silmilläni katon outoja reikä-, ruutu- ja valaisinlaattoja, en halua siihen performarssiin osalliseksi enää milloinkaan, en tahdo, en tahdo enää kertaakaan joutua hilpeänä suitsimaan pakokauhua ja sitkeästi esittämään itselleni, että tämähän on ihan jännittävä surrealistinen kokemus, minä otan vastaan sen, mitä tulee, en taistele vastaan, hyväksyn, en tahdo hyväksyä, en tahdo, en tahdo! Tai sitten tämä ei olekaan mikään borrelioosi, tämä on vaihdevuodet, kieriskelen kymmenen vuotta tällaisena, en nuku kymmeneen vuoteen, kuumat aallot tulevat ylitseni kerta toisensa jälkeen, pakahduttavat minut hikeen ja ahdistukseen – ja niin, sisareni psykoosit alkavat aina sillä, että hän ei pysty nukkumaan, minä siis olen sekoamassa! Paitsi että tämä on varmaan neuroborrelioosi – en kestä enää taistelua terveydenhuollon kanssa, en kestä sitä, että minua ei oteta tosissaan ja –

Järeät keinot käyttöön. Parvekkeen ovi auki. Sitten oli kylmä. Paitsi että kohta oli kuuma, kun kuuma aalto tuli. Sitten olin hikinen ja märkä ja vielä kylmempi. Pää toiseen päähän sänkyä. Kauluri silmille. Kylmäkalle pakkasesta päätä vasten. Kuulokkeet korville. Kuulokkeet olivat kamalat ja kovat. Apulannan Käärmeet ei auttanut yhtään. Eivät muutkaan Apulannan kappaleet. Ei tavallinen soittolistani, ihan liian pirteää. Eivät unimusiikkisoittolistatkaan. Ihan sietämätöntä ja tekorauhoittavaa roskaa, kuka noita kestää kuunnella? Sisareni psykoosit alkoivat aina sillä, että hän ei pysty nukkumaan – Miten harmi, että loistelias, täydellinen unensaantikeinoni – se, että alan luoda mielessäni unta minua askarruttavista asioista, annan aivoni vaellella niissä mutta muuntelen niitä unen absurdinvisuaalista logiikkaa noudattaviksi – silloin nukahdan nopeasti tai jos en nukahda, olen silti aamulla virkeä, jokin aivoissa on saanut levätä tekounen avulla – niin, sen olen kuluttanut loppuun, sitä olisi pitänyt säännöstellä, se ei enää toimi, yritän silti – en kestä enää, jos minun pitää maata sinisten verhojen takana epätoivoisena ii-tsaka-tsaka-kele-krooh-piip-ääniä kuunnellen –

Pääni oli niin vauhko, ettei se pysynyt missään paikoillaan: se ei pystynyt irtautumaan mistään mutta ei myöskään jäämään mihinkään pitkäksi aikaa, aivokenttäni värisi kuin toimimaton televisioruutu, sätki edestakaisin.

Aamulla tuntui häkellyttävältä. Mitä ihmettä olen vaahdonnut koko yön…? Miksi nuo kaikki olivat minusta niin kestämättömän vakavia asioita, että en pystynyt ajattelemaan mitään muuta?

Lopulta olin aamua vasten sittenkin saanut musiikista apua, en syvään uneen saakka mutta mielen lepoon kuitenkin. Aloin kuvitella tanssivani musiikin mukana, ja se auttoi kuin olisin tanssinut oikeasti: ulottanut jäseneni kaikkialle sinne, minne hätä vie, luonut tunteestani fyysisen liikkeen ja jotain syvällistä ja kaunista. Sain olla liikkeessä ja rauhassa yhtä aikaa.

Nyt, kun tästä kirjoitan, se yö yhtäkkiä kutistuu ja kasvaa taiteelliseksi performanssiksi – tahdottomaksi ja kamalaksi mutta jollain tasolla myös hullunkuriseksi, jännittäväksi ja kiinnostavaksi: unettomuuden liioitelluksi karikatyyriksi siitä huolimatta, että se oli totta. Kokemukseni oli hikisen yön epätoivoinen ja muljahteleva tanssi, tuhoon tuomittu kamppailu mielen ennakoimattomia möyrintöjä vastaan, konttaamista houreen paisuttamien pelkojen seassa. Piip (piip) (piip) krooh, snoaark, –kele! Niin hulvaton kuin yöni sairaalassa olikin, ei kukaan kestä yhden ja saman taideteoksen toistumista tunnista toiseen.

Luullakseni yöni käynnisti niin arkinen asia kuin pizzeriasta tuotu kanapitaleipä. En käsitä, miten muut voivat syödä ulkona ja roskaruokaa joka päivä. Minä saan niistä tällaisia öitä. Piip (piip) (piip) krooh, snoaark, –kele!

Tiistaina 23.7.2024 kello 20.58

Iltaisin haitari soi puutarhassa omenapuiden alla. Se juoksuttelee säveliä hämärtyvässä illassa, keinuttelee surullisenkepeitä valsseja. Minusta tuntuu kuin olisin koko ajan kesäteatterissa.

Olen pessyt haitarin astianpesuaineella ja etikalla miten osasin, mutta yhä se haisee kellarilta parin metrin päähän. Sitä ei varmaan saa upottaa pesuveteen…

Keskimmäinen sanoo, että ei hän osaa soittaa haitaria. Hänhän ei tunne nuottejakaan. Sitten hän soittaa kuistilla sillä Finlandia-hymnin ja Metallicaa.

Tänään töiden päätyttyä ajattelin, että ei, en palaudu ikinä. Olen jo monta päivää sitten laittanut henkisen töpselini seinään, mutta sisäinen kännykkäni ei värähdä vieläkään. Johto on väärässä asennossa ja pitäisi heittää jo pois. Nyt tuntuu taas kirkkaammalta.

Heinäsirkat ovat sittenkin tulleet. Ne sirittävät iltalauluaan kosteassa ilmassa. Yhä uusia liittyy konserttiin.

Esikoisen työnhaku takkuaa. On taantuma. Kaverit kommentoineet, että rekrytoitujen nuorten työntekijöiden keskimääräinen kokemus alalta on ollut 8 vuotta. ”Nuorten” työntekijöiden. Pojallani ei ole kokemusta yhtäkään vuotta. Tämän alan piti olla takuuvarma, heitä revittiin kesken opiskeluaikojen töihin – mutta se oli silloin.

Kaleidoskooppi heilahtaa taas. Palaako hän opiskelemaan jotain uutta… Luulin jo, että elämän ovi olisi avautunut hänelle.

Maanantaina 22.7.2024 kello 20.50

Ilma on paksu kosteudesta. Kissat nuolevat tarmokkaasti kuistilla itseään.

Muutama lintu ilmoittelee itsestään, mutta vielä ei ole heinäsirkkojen aika. Hyttysiä ei näy.

Tyttö on kipuillut leirillä sosiaalisen akun tyhjennyttyä. Keskimmäisellä oli mennyt tyttöystävän kanssa poikki silloin, kun olin sairaalassa, mutta hän ei hennonut kertoa ennen kuin nyt. Meillä oli niin paljon muuta.

Sunnuntaina istutin monta tuntia uusia pieniä salaatteja, tillejä ja kirveleitä. Ajatus niiden istuttamisesta oli tuntunut aika masentavalta – kesän uhkapeli oli jo pelannut kovin kierroksen kesän ensimmäisten kanssa: joko kasvattanut liikaa – niin että porkkanat rehottivat vihannesportulakkojen päälle, peittivät kokonaan ja saivat niitä mätänemään, kurkut heittäytyivät päivä päivältä pidemmälle valtavine lehtineen salaattien ylle – tai liian vähän – niin että tillit kuihtuivat alkuunsa, salaatit ja kaalit rei’ittyivät. Lopulta tuntui kuitenkin ihanalta myllätä mullassa vehmauden seassa, auringon siivilöityessä villiviinin läpi.

Sain myös selityksen, miksi toisessa kasvimaassa kaikki on jäänyt kitukasvuiseksi. Miljoona pisimuurahaista oli sitä mieltä, että häiritsen niitä. Kävimme pientä keskustelua. Voi olla, että ne käsittivät asiani. Kastelen sitä kasvimaata nyt tarmokkaasti, en niinkään taimien vaan muurahaisten vuoksi.

Lauantaina iltaa kohti mielialani oli lähtenyt oikein kunnolla laskuun. Lopulta vain makasin sängyssä peiton alla. Seuraavana aamuna olin puuhan keskellä jälleen, mutta vasta sunnuntai-illalla, kun jäimme keskimmäisen kanssa auringon täplittämään puutarhaan ruuan jälkeen juttelemaan, tunsin eläväni oikeasti taas.

Parin viikon sisällä on tapahtunut niin valtavia asioita, että on annettava niille tilaa vaihtaa sielussa kalusteet uusiin paikkoihin ja ripustaa takkinsa naulaan.

Tänään puolison perhettä ja lastemme serkkuja täytti puutarhaamme. Kaiken ihanan hölötyksen keskellä muisteltiin yhtäkkiä sitä, miten paljon hekin olivat saaressa. Olin melkein unohtanut ne hulvattomat hetket, kun pojat olivat pieniä, heidän tätinsä jynssäsi ulkovessaa viimeisillään raskaana ja soudettiin täpötäydessä veneessä, joka oli melkein piripinnassa merenpinnan kanssa. Vanhin serkku oksensi mereen. Tukeista tuli merirosvoseikkailu. He ehtivät vielä saunoa talonmiehentalon valtavassa rantasaunassa.

Nyt se sauna on jo meressä.

Puhe seilasi ihmisten toilailuissakin. Minussa alkoi kehittyä ajatus: niin – itse asiassa en ole ollut kokonaan väärässä, kun olen yrittänyt kontrolloida kaikkea ja vauhkona järjestää asiat Oikein. En ole ollut oikeassakaan. Minun on nyt pitänyt opetella ottamaan vastaan, antamaan kaiken tapahtua, hyväksyä elämän uhkapelin uhkaosuus, mutta jotta voi elää sydän niin auki, vaaditaan tiettyä ylellisyyttä: sitä, että ympärillä on tarpeeksi turvallisia ihmisiä ja yhteisö kantaa ja tragedioista on käännettävissä esiin hassuja ja kauniita puolia. Se, mitä elämä meille on, on kaksisuuntaista, ja me pystymme pitämään huolta vain siitä toisesta.

Lauantaina 20.7.2024 kello 12.06

Tyttö on leirillä. Pahoin pelkään, että täytän siksi tämän viikonlopun suorittamisella enkä pysähdy vain olemaan.

Kun on osa yhteisöä, jännää on, miten toisten ihmisten rytmi muuttaa oman itsen sisälle, eihän muuten heitä pystyisi ottamaan huomioon ja olemaan heille läsnä. Kun sitten joku yhteisöstäni on poissa, minä menen vähän vinoon: yksi nurkka hiukan lysähtää ja oma temponi alkaa kompastella.

Huolehdin nyt hänen akvaariostaan, ja vaikka työ on hyvin pientä, on jatkuvasti muistettavaa, joten unohdin sitten ottaa oman aamuantibioottini. Antibiootteja otetaan neljästi päivässä ja välissä on oltava vähintään neljä tuntia, joten nyt sen rytmi ontuu ja joudun pahantuulisena miettimään lääkettä koko päivän sen sijaan, että lääke vain ilmaantuisi tutulla temmollaan vastaan.

Aamulla ulkona rapisteli sadetta. Nyt aurinko pilkahtelee. Kuistin portaatkin näyttäisivät jo kuivuneen.

Minua on mullistunut nyt niin paljon, että en ihan tiedä, millaiseksi olen muuttunut. Moni pohjaton kipu saaresta ja sisarestani tavoitti yllättäen pohjansa tuottamatta enää kovinkaan suurta tuskaa, ja on tutustuttava tähän uuteen Mariaan.

Olen tietenkin paljon miettinyt sisartani. Väsyneenä ja yöunta yrittäessä ajatukseni alkavat kiertää herkästi kehää ja vauhkoontua, alan tauotta jyrsiä hänen asioitaan mielessäni. Minulla jää usein sama levy päähän pyörimään pyörimistään. Samalla tätä on tärkeää työstä.

Yöllä unessa saari olikin serkkuni, hänen siis, jonka kyljessä asumme ja joka pelastaa meidät aina. Hän oli kasannut saaren huonekaluja piskuiselle tekosaarelle, ja minä uin meressä ja katselin niitä hämmentyneenä, ja puoliso kalasti ylitseni ärsyttävästi niin, että siima ja koukku vilahti jatkuvasti kasvojeni ohi. Ennen pitkää olin touhukkaana pakkaamassa ja soittamassa kuolleen nuoruudenystäväni äidille – ystäväni vaikutti olevan elossa, mitä en unessa ihmetellyt – , sillä kiirehtisin kohta heidän kanssaan heidän mökilleen yöksi. Hän kuulosti yllättäen nihkeältä, ja minä vastasin ääni murtuen, että en minä väkisin halua tulla, mutta ikävöin niin ystävääni. Toki, äitinsä sanoi kärsineellä äänellä, mutta etkö voisi tulla jollain paremmalla ajalla. Tähän heräsin.

Tuossa unessa oli jokin viesti, jokin vastaus, mutta en ihan käsitä sitä vielä.

Ääh, ai niin, minun pitäisi istuttaa kiireesti uudet salaatit, kirvelit ja tillit.

Olemme setvineet sisareni käytännön asioita, rahaliikennettä esimerkiksi, ja etsineet hänen kotoaan tarvittuja papereita, ja samalla olemme yhtäkkiä tunkeutuneet syvälle hänen yksityisasioihinsa. Miten avuttomana mielen kanssa kamppaileva ihminen joutuukaan jättäytymään muiden varaan! Miten hurjan paljon hänen on vain pakko luottaa muihin! Miten äärimmäisen helppoa olisi käyttää tilannetta hyväksi tai vähintäänkin ryhtyä päättämään kaikesta hänen puolestaan, kontrolloimaan hänen elämäänsä, valehdella, että sinä itse tuon teit tai päätit mutta et vain muista, ja tuomita ja arvostella. Miten suunnattomasti itse kärsisin, jos muut tunkeutuisivat asioihini näin syvälle, miten likaiselta minusta tuntuisi.

Vaikka hän on antanut meille luvan, kumpikaan hänestä ja minusta ei koskaan ole mielellään luovuttanut toisille ihmisille kontrollia ja päästänyt ihmisiä lääppimään salaisuuksiamme. Toivon, että olen tämän pakkoluottamuksen arvoinen.

Esikoinen tuli juuri kuistille kysymään, miksi vessassa on lappu, jossa lukee Muista kalat.

Joku auto ajaa pihallemme… aa, sieltä tuodaan minulle sisareni kotiavaimet.

Keskiviikkona 17.7.2024 kello 21.17

Ympyrä tosiaan sulkeutui.

Nyt, kun umpeutui haava, joka viiltyi sieluuni kaksikymmentä vuotta sitten saaren prinsessahuoneessa, saman tien aika–paikka-avaruus pullahti mutkalle ja käynnisti kaiken uudelleen, antoi minulle uuden mahdollisuuden ottaa haltuun yksi elämäni valtavimmista suruista.

Tänään halasin sisartani pitkään osastolla: niin tuttua ja silti niin vierasta. Kaksikymmentä vuotta hän on ollut jähmettyneenä prinsessan uneensa, ja nyt kello on käynnistynyt jälleen, ajan ratas vieriä eteenpäin.

Kotimatkalla itkin hetken sitä, miten musertavaa on, kun saman läheisen ihmisen menettää, ei vain kerran eikä kahdesti vaan yhä uudestaan. Olin jo tullut tutuksi ja läheiseksi sen sisareni kanssa, joka syntyi samanlaisesta episodista kaksikymmentä vuotta sitten, enkä vielä tiedä, millaisena hän syntyy nyt.

Sitten ajattelin, että oikeastaanhan tämä on aika jännittävää ja salaperäistä. Hän on ryöminyt koteloonsa, ja kuka tietää, millainen perhonen työntää sieltä myöhemmin tuntosarvensa.

En tarkoita, että haluaisin samaa kenellekään. Tarkoitan, että tämä nyt tapahtui, joten yhtä hyvin voin kääntää siitä esiin kauniita puolia.

Toistaiseksi monia palasia menneisyydestä puuttuu. Tyttäreni on kadonnut häneltä, esimerkiksi, ja hänen oma kotinsa. Aloin kertoa näistä kummastakin, ja samassa muistikuvia alkoi palautua hänelle, keinahtaa salaperäisinä esiin valkoisesta kohinasta ja rakentaa menneisyyttä. Oli maagista ja hämmentävää, miten muisto syttyi ihan pienellä tönäisyllä – ja mikä on sellaista, mistä on jäänyt niin voimakas jälki, että juuri se onnistuu kutsumaan loputkin muistosta pintaan. Miksi juuri villiviini takapihalla oli se, joka yhtäkkiä avasi oven koko kodin muistoon? Keittiöstään hän ei tiennyt mitään, mutta kun kyselin erästä käytännön esinettä, joka meidän pitäisi asunnosta etsiä, hän osasi saman tien vastata sen olevan keittiön kaapissa vasemmalla pussissa.

Kun hän nyt alkoi puhua asioista, joilla hän kaksikymmentä vuotta sitten suisti melkein minutkin mukaansa, sain viimeinkin sanottua sanat, jotka minun olisi pitänyt sanoa silloin mutta joista en vielä tiennyt mitään. En tiedä, oliko niillä nyt mitään vaikutusta, mutta ainakin sanoin ne ääneen ja itselleni.

Sain rauhallisesti ja varmasti suljettua oven, joka oli jäänyt aikoinaan saaressa auki ja josta aina ryömi hauraina hetkinäni niljaisia, mädäntyneitä kouria lipomaan nilkkojani.

Kun kotimatkan päätteeksi sammutin auton, jäin hetkeksi katsomaan ympärilleni.

Voi, miten kaunis kotini oli, ja miten paratiisimainen sen vehmas, ryöppyävä puutarha. Harmaa kissa istui liikkumatta tuijottamassa tuloani, kohottautui sitten hieromaan kuonoaan sormeeni. Oven avatessa sisältä tulvi valoa, iloa ja ääntä, puoliso tuli halaamaan pitkään, kukin lapseni ilmaantui selittämään omiaan, silmät luottamusta täynnä.

Oman elämäni suunnaton ihmeellisyys tuli silmille.

Miten paljon olisin halunnut tämän kaiken sisarelleni, mutta minä olin se, joka sen sai.

Katselimme muuten sunnuntaina illalla keskimmäisen kanssa innoissamme hänen tulevaa kotiaan. Hänen taloyhtiössään on asukkaiden oma kuntosalikin! Höh, en ollut tajunnut, että syy, miksi olin tuntenut niin suurta kauhua hänen pois muuttamisestaan, olikin saari – saari, joka poikani tarinassa on ihan triviaali sivupolku, sen olisi voinut sivuuttaakin, mutta minulle se kaikki oli jotain niin mustaa ja kipeää, että se säteili poikani muuttokuormaankin.

Sunnuntaina 14.7.2024 kello 12.46

Eilinen sai dramaattisen käänteen. Puoliso seisoi lopulta poliisien kanssa sisareni ovella ja olimme jo varmoja, että hän on menehtynyt, mutta monen tunnin kuluttua ja useiden puheluiden jälkeen kävi ilmi, että hän on ollut torstaista saakka sairaalassa ja hänen puhelimensa oli jäänyt kotiin. Kuulemma lähiomaisille on ilmoitettu – paitsi että ei ollut, ei kenellekään meistä. Absurdeinta oli, että vasta poliisi sai tiedon selville. Meille oli sairalasta vastattu, että ei, sisareni ei ole siellä.

Tämä kuulostaa Neuvostoliitolta, keskimmäinen kommentoi. Joku ihminen vain katoaa, kenellekään ei sanota mitään ja perheelle väitetään mitä sattuu.

Meidän perheemme pääsi lopultakin lähtemään saareen. Talonmiehentaloa oli jo alettu purkaa, ja pelastimme sieltä romun ja katonkappaleiden joukosta arvohuonekaluja. Kolmenkymmenen vuoden piina pääsi päätökseensä.

En käsitä, miksi saaren huonekalut ovat painaneet mieltäni niin valtavasti ja niin kauan. Melkein joka yö olen unissani ollut raijaamassa niitä pois sieltä, eikä kukaan – oikeassa elämässä – koskaan sanonut kyselyihini: ota ne vain, tai ei, älä ota. Nyt ne kaikki olisivat menneet muuten murskaksi.

Nolostuttavan syvä rauha laskeutui minuun eilisen myötä. On olo, että saaren kummitusten mielestä ne huonekalut kuuluivat minulle ja ne on minulle annettava, vaikka mikä olisi. Tänään olen kuurannut niitä homepölystä. Kovasti sieviltä ne kotonani näyttävät – ne, mitkä otimme meille kotiin emmekä vieneet toisaalle saaressa – mutta ne huonekalut merkitsivät minulle jotain paljon, paljon enemmän.

Ne merkitsevät minulle sitä, että sain pelastettua kauneimman, minkä lapsena olin saaressa suvustani, menneistä ajoista ja sukupolvista käsittänyt.

Käteni saivat myös koskettaa vielä kerran talonmiehen taloa. Sain kohdata sen kaiken vielä viimeisen kerran. Sain sanoa hyvästi.

Kun puoliso ja esikoinen lähtivät rannasta viemään ensimmäistä lastia, minä ja keskimmäinen katsoimme heidän menoaan. Näky on kuin muumikirjoista, keskimmäinen sanoi.

Krumeluuratuilla huonekaluilla kukkuroilleen täytetty piskuinen soutuvene lipuu peilityynessä vedessä ison, puolikuun muotoisen hiekkarannan edustalla – rannan, jonka uusi omistaja on raivannut paikalle läpitunkemattomien, synkkien pöpelikköjen, verkkovajaröttelön ja satojen romujen tilalle ja joka on todella kaunis ja josta äimistyneenä olen todennut, että en ikinä olisi osannut nähdä tätä ja joka on jotain niin täysin muuta kuin mitä sukuni saari koskaan oli, että minussa ei ole herännyt väärin sammutettu -lehahduksia.

Se kukkuroilleen täytetty muumivene lipuu nyt sydämessäni. Loppujen lopuksi en olisi musertunut, vaikka ne huonekalut olisivat päätyneet meren pohjaan, mutta tämä on ydin meitä. Tämä on minun ja puolisoni tehtävä tässä maailmassa.

Olemme aina löytäneet aarteita ja ihmeitä sieltä, mikä muille on roskaa, vastenmielistä ja tuhoon tuomittua. Olemme aina huomanneet kauneutta siellä, mille muut ovat jo kääntäneet selkänsä. Olemme pysähtyneet ja täyttäneet kuonan ja moskan joukosta löytyneellä kauneudella sielumme muumiveneen ja lipuneet tyynessä vedessä kohti määrättömiä rantoja.

Myös keskimmäinen ja kuopus tonkivat ihastuneina tuhoutuvaa vanhaa kotia ja löysivät joukosta omia pieniä aarteitaan. Nyt meillä on sitten kotona kummallisia tauluja ja kaksi haitaria. En ole vielä ehtinyt pestä niitä. Miten haitari pestään…

Talonmiehen talosta löysin uuden kellarin ja sieltä useita huoneita, kuin unissani. Pihan syrjässä, vanhalla pellolla, jossa ennen kasvoi ihmisenkorkuisia mustaviinimarjapensaita, oli outo, kuollut seljapensas. Kaikki sen lehdet olivat kuihtuneet ja melkein kaikki pudonneet, se oli vain luuta ja nahkaa, mutta sen oksilla oli yhä verenpunaiset, tuoreet marjat.

Lauantaina 13.7.2024 kello 12.01

Kesä on muuttunut.

Se on laskeutunut kosteaan lämpöön, jossa kasvien lehdet ja marjat paisuvat paisumistaan, aurinko täplittää mehevää maata siimeksen lomasta ja öisin kaikki kastuu läpimäriksi, vaikka ei ole satanut. Meitä ympäröi brittien saarilta tuttu, sademetsämäinen vehmaus.

Aamulla poimin muumimukiin valkoviinimarjoja lounaspuuroani varten, pensaan lehdet kohosivat yläpuolelleni ja suojasivat minua kuumalta auringolta, ja oli hiljaista.

Ensimmäinen työpäivä torstaina oli karmea. Menin taas huonoon kuntoon, päätä ja kaikkia paikkoja särki, eikä neljästi päivässä otettava lääke ole oikeassa tahdissa verensokerini kanssa. Perjantaina olin kuitenkin itseni jo, ja nyt.

Samalla koen yhä olevani elämästä vähän vinossa. Sairastaminen katkaisi kaiken, enkä ihan tiedä, mihin olen palannut – ja tänään olen lähdössä saareen, joka kauhistuttaa minua.

Minun pitäisi työstää kaikkea sitä kipeää ja järkyttävää, mitä saaressa on minulle tapahtunut, mutta aiemmilla yrityksillä olen joka kerta epäonnistunut ja vajonnut sammumattomaan kauhuun. On kerta toisensa jälkeen ollut pakko kapseloida se kaikki, heittää avain pois ja jatkaa elämää.

Öisin olen melkein joka yö siinä saaressa: tutkimassa, etsimässä ja pelastamassa tavaroita, ja aina avautuu uusia ja uusia kiinnostavia, puolilahoja huoneita, kamareita, saleja, vajoja, latoja, huviloita, venevajoja, kellareita. Unieni esineet ja tavarat ovat kuvitelmiksi häkellyttävän aidon oloisia, raappiutuneine pintoineen, jyrsijöiden ulosteineen, lokeroineen ja kuluneine nuppeineen. Todellisuudessahan niitä on saaressa tuhatmäärin, ne kaikki ovat minulle tuttuja, äärimmäisen rakkaita ja läheisiä, mutta unissani löydän aina uusia.

Suru saaressa on niin moninkertaista, niin monelta tasolta löytyvää ja niin monen sukupolven synnyttämää, että olen liian pieni setvimään sitä vyyhtiä. Se vyyhti on jäänyt saareen lahoamaan, se irtoaa jo niin säikeiksi, että sitä ei koskaan enää saa selvitettyä, mutta yhä se on siellä ja odottaa. Se odottaa. Se saari on minulle Moby-Dick, saavuttamaton ja tuhoava yhtä aikaa, hurja ja loputon.

Tämä kaikki ruokkii pelkoani siitä, että keskimmäinen on muuttamassa pois – haemme saaresta hänelle tavaroita ja huonekaluja, puoleksi romahtaneesta talosta. Odotin juuri keskimmäistä ja synnytin hänet juuri kaiken sen kauhean keskelle, silloin, kun kaikki hirvein tapahtui saaressa: sisareni vajosi siellä lopullisesti mieleensä, saarelle elämänsä antanut fammu kitui sairasvuoteella ja kuoli, ja… Taivaanrannassa tuntuu tykyttävän jotain uhkaavaa ja pahaenteistä, kirous, joka kietoo perheemme sisäänsä ja syöksee meidät pimeyteen – ja useimmat saaressa käyneistä ihmisistä ovat tunteneet ja kohdanneet menehtyneitä sukulaisiamme, minäkin, eivätkä tänne juuttuneet sielut tapaa olla hyväntahtoisia ja tervehenkisiä.

Kai minun täytyy oppia tästä se, mikä on ollut minulle läksynä koko tämän kevään ja kesän: se kaikki tapahtui, eikä sitä saa tapahtumattomaksi. Vastaan taisteleminen lisää vain kipua.

Minulla ei ole sanoja sen kuvailemiseksi, miltä tuntuu, kun rakas ihminen vajoaa mieleensä. Kun voi vain seistä avuttomana vieressä. Kun hänen sairautensa alkaa lipoa myös minua, kietoutuu ympärilleni ja kiskaisee mukaansa, riipii minua juuriltani, ja minun on vain… minun on vain pakko katkaista ne säikeet, minun on kaivettava sielustani puukko, jolla sisareni uhkasi yön pimeydessä puolisoani ja pientä, kolmevuotiasta poikaani, ja nirhittävä ne liikkuvat, kiemurtelevat, sähisevät säikeet yksi kerrallaan irti, uudestaan ja uudestaan.

Voi, kunpa lapseni eivät koskaan joutuisi kokemaan samaa, ei kummaltakaan puolen. Voi, kunpa kukaan rakkaistani ei enää koskaan sairastuisi mieleltään. Syvällä sisälläni istun rantavedessä, vesi huljuu syliini, meriheinät keinuvat helmojeni seassa, avuttomat sormeni ovat ojentuneet aavalle ja minä huudan loppumatonta huutoa: voi jumalten tuulet, säästäkää lapseni tältä ikuisesti, säästäkää!

Kohta lähden sinne saareen. Tuntuu, että en saa eväitämme ja tavaroitamme ikinä valmiiksi pakatuiksi, kuin unessa. Kohta lähdemme silti.

Ympyrä sulkeutuu kauniisti, jos saamme tuhoutuneista kodeista jotain juuri keskimmäiselle pelastettua. Rakastan sitä saarta, rakastan sitä pohjattomasti, ja fammuni vuoksi vieläkin syvemmältä, mutta minun on aika antaa sen mennä. En saa mennyttä takaisin, en saa fammuani sen poluille hääräämään auringonvalon siimeksessä, en saa meitä serkuksia juoksemaan sen puna-apiloiden keskelle, en enää koskaan sauno mereen vajonneen venevajan valtavassa saunassa. Se saari on mennyt elämästäni lopullisesti, mutta sen kauneus, lapsuuden, kesän ja vanhojen aikojen ihmeet tulevat aina asumaan sydämessäni. Se, mitä siitä saaresta on tärkeintä pelastaa, on pelastettu jo.

Keskiviikkona 10.7.2024 kello 19.23

Menin alkuviikolla niin huonoon kuntoon, että lopulta pääsin vessaankin vain konttaamalla pää alaspäin. Jos päätä nosti ylemmäs, tuntui kuin kallo olisi haljennut.

Kallonhalkeamistunne ilmaantui maanantaina, kun keitin lounaspuuroani. Ajattelin, että nyt on soitettava hätäkeskukseen. Heittäydyin keittiön lattialle, ja tunne meni silloin ohi, mutta sen jälkeen en enää vuorokauteen voinut nostaa päätäni ilman, että tunsin aivojeni räjähtävän.

Tiistaina tunti antibioottikuurin aloittamisesta olin jälleen oma itseni. Viikon taistelu oli viimeinkin ohi. Painajaisviikko oli päättynyt.

Maanantain ja tiistain vietin soittaen vuorotellen terveysasemalle, sairaalan päivystykseen ja sairaalan laboratorioon. Näytetulokseni eivät näkyneet kuin yhdessä paikassa, ja kunkin mielestä vika oli toisessa tai kolmannessa päässä, minua käskettiin soittaa aina toiseen tai kolmanteen, ja jokaisessa piti jonotella, ja jokaisessa sanottiin, että nyt täytyy konsultoida ja soitettiin takaisin ja tarkennettiin ja konsultoitiin taas – ja kaikki ne surrealistiset, kafkamaiset puhelut soitin pää alaspäin roikkuen, kivun, hädän, avuttomuuden tunteen ja tolkuttoman väsymyksen seassa räpiköiden.

Koko tämä show sairaalavuorokausineen olisi voitu välttää, jos viikko sitten joku lääkäri olisi uskonut minua, kun sanoin: minulla on ollut tämä monesti ennenkin ja tiedän, mikä tämä on. Tarvitsen vain antibioottikuurin.

Nyt olen jälleen kiinni omassa elämässäni. Huomenna aloitan työt. Pään on kirkas, jaksan mitä vain.

Istun kuistilla. Hovijasmike kukkii sadoin valkoisin kukin ja tuoksuu huumaavasti. Kissa – se älykkäämpi – naukuu toiveikkaasti kauempana, jotta siirtäisin sen narun toiseen puuhun. Hölmömpi kissa syöksyilee hyönteisten perässä.

Pieni tuuli käy puissa, ja muutama lintu livertelee.

Elämäni jatkuu jälleen. En tiedä, missä olen ollut viikon ajan. En pidä itsestäni kipeänä. Puolisonikin on silloin ihan väärällä tavalla hädissään.

Kunpa tämä tauko olisi ollut meille hyväksi. Luulen, että minun täytyy työstää tätä vielä: mitä oikein tapahtui.

Sunnuntaina 7.7.2024 kello 12.16

Ulkona tuulee. Mustikat olivat märkiä, kun äsken poimin niitä.

Nyt päässä humisee ja pyörryttää. Outo, minulle vieras kivistys tuntuu pääkallossa kummaltakin puolelta.

En tiedä, johtuuko tunne siitä, että olen kipeä, vai yhä selkäydinnäytteestä.

En tiedä sitäkään, mitä tehdä loppupäivän. Haluaisin niin puuhata kaikkea ja olla luopumatta mistään. Valkoviinimarjat ovat kypsiä, pitäisi poimia niitä, sehän on ihan kevyttä, istun koko ajan paikallani maassa – ja mustikkapiirakkaa haluan leipoa, ei se varmaan rasittaisi liikaa, teenhän ruuankin – ja tytön kanssa haluaisin enemmän kuin mitään seikkailla, ja jos vain istuisin veneessä, kun hän soutaa, eihän se rasita liikaa. Peitot liehuvat ulkona, lakanathan täytyi vaihtaa. En kehtaa pyytää jälkikasvulta apua velvollisuuksiin, koska en silloin kehtaisi puuhata kesäkivaa, jota kuitenkin haluan tehdä, joten raadan kaikkea melkein kuin tavallisestikin – ja nyt päässä humisee ja kivistää.

Eilen illalla airo katkesi, kun puoliso souti.

Olin katsonut niitä airoja jo jonkin aikaa ja jo siksi ottanut aiemmin veneeseen kahdet airot.

Minun pitäisi varmaan työstää tänne keskimmäisen pois muuttamisesta. Kauhu kohahtaa joka kerta kehossani, kun mielessäni käy, että jo parin viikon päästä hän on muualla.

Olen kerännyt hänelle astioita ja stressaan sitäkin, ehdinkö saada kaiken tärkeän kasaan ajoissa.

Torstaina kävin apteekissa, ja vaikka oloni oli kehno ja olisi pitänyt ajaa vain suoraan kotiin tai mieluiten olla menemättä auton rattiin ollenkaan, ostin samalla hänelle äidin-korvike-apteekkitarvikkeet. Särkylääkettä, kahta eri merkkiä, jotta niitä voi syödä päällekkäin. D-vitamiinia. Desinfiointiainetta ja laastaria. Kylmävoidetta. Kaupasta vielä kamomillateetä ja hunajaa.

En käsitä, miksi keskimmäisen pois muuttaminen tuntuu minusta niin kauhealta. En kokenut mitään näin hätääntynyttä, kun esikoinen lähti.

En oikein edes tietä, mitä pelkään.

Ehkä sitä, että hän suistuu jotenkin. Että hän ei hallitsekaan elämäänsä. Että opiskelupaikka, johon pistin hänet hakemaan, onkin väärä. Että tuhosin hänen elämänsä. Että hänen olisi pitänyt kuunnella enemmän itseään – vaikka valinta olisi ollut se, että hän ei valitse mitään ja jää ikuisesti lapseksi.

Hän on aina elänyt rentona elämän laineilla, nauttinut ajopuuvuoksen huimista yllätyksistä ja aarteista ja seikkailuista, kohauttanut olkiaan, kun hän on ajautunut liikkumattomiin suvantoihin tai tolkuttomiin koskiin. Hänen elämänasenteensa on aina ollut kaunis ja vaarallinen yhtä aikaa. Hänen kaltaistensa on taivasten ja manalan valtakunta.

Hänen laisekseen minun pitäisi pyrkiä, ja totta puhuen sellaista elämää olen elänytkin – enkä ole ihan varma, ovatko valintani olleet oikeita, tai, totta puhuen, elämäni on ollut absurdi ja valintani usein lyhytnäköisen lapsen valintoja, joiden hintaa olen irvistellen maksanut myöhemmin. En kuitenkaan haluaisi vaihtaa paikkaani hetkeksikään suoraviivaisten, järkevien ihmisten elämään.

Minun on kai saatava itseni käsittämään, että mikä tahansa valinta voi olla hänelle väärä tai oikea. Järkevin ratkaisu ei välttämättä sovi hänelle yhtään, tai sopii, ei sitä kukaan tiedä ennalta. Ainakin hän pitää yllätyksistä ja mutkista. Jos tuo opiskelupaikka osoittautuu harharetkeksi, sitten niin vain käy.

Lapsena en koskaan pystynyt hallitsemaan häntä, en käskyttämään, en määräämään. Hänessä ei ole paikkaa sellaisille asioille. Hän on pullahtanut elämään ja rakastanut sitä ja noudattanut sen lakeja tai yhtä hyvin ollut noudattamatta. Hän on tuntenut syvää surua, jos hänen vanhempansa ovat olleet vihaisia, mutta siltikään hän ei ole voinut itselleen mitään. Hän puki vaatteet päälleen sitten, kun oli niille valmis, ei sen mukaan, mitä kello sanoi. Hänen ohjaamisensa oli kuin veneen ohjaamista myrskyssä: jos tuuli tai merivirta painoi paljon voimakkaammin kuin mihin ruori käänsi, sitten mentiin sinne.

Niin… kun yritän auttaa häntä oman elämän alkuun, olen yrittänyt taas tarttua siihen ruoriin. Todellisuudessa minä olen vain yksi tuulista, jotka yrittävät hänen venettään riepotella.

Lauantaina 6.7.2024 kello 12.32

Lääkärit ottivat minut tosissaan.

Vähän liiankin kanssa. Lopputuloksena kuuntelin aamuneljään saakka yliopistollisen keskussairaalan äänikakofoniaa.

Piip (piip) (piip). Piip (piip) (piip). Piip (piip) (piip). Piippaavien koneiden rytmi oli 3/4-tahtinen, mutta toisinaan äänekkäin vaikeni pitkäksi aikaa ja aloitti myöhemmin vähän väärästä kohtaa, kuin valssin tanssija olisi kompastunut ja tallannut partnerinsa jalalle eikä olisi enää päässyt kunnolla keinuntaan mukaan. Piip – – (piip) (piip). Piip – – (piip) (piip).

Verhojeni toisella puolella kulki askeleita, kukin omalla tahdillaan ja nopeudellaan, ilmestyivät naristen vasemmalta, päätyivät oikealle ja katosivat, tai oikealta vasemmalle. Jonkun iso avainnippu hakkasi rytmikkäästi joka askeleella hänen reittään vasten. Liukuovi osallistui aika ajoin konserttiin, pudotti siihen kovan, laahaavan, raskaasti kahisevan äänen.

Kärryjä kuljetettiin ohi. Lempparini oli eräs, jolla silläkin oli 3/4-tahtinen ääni: ii-tsaka-tsaka, ii-tsaka-tsaka, ii-tsaka-tsaka, iiiiiiii– –tsaka– –tsaka, (liukuoven laahaava ääni,) ii-tsaka-tsaka-ii-tsaka-tsaka ja sitten se oli mennyt.

Verhojeni kätköissä kuulin katkelmia toisten ihmisten kohtaloista, puolisurrealistisia pienoisnäytelmiä. Mieleeni jäi nainen, ehkä kolmikymppinen, jota kotiutettiin. Onko sinulla joku kotona? Ei, asun yksin. Hänelle tuli halvemmaksi mennä kotiin tavallisella taksilla kuin Kela-taksilla. Paikalle tuli uusi. Excuse me, is it okey, if my friend comes here? She is very worry about me. Kokeilen vielä täältä peräaukon kautta, minkä jälkeen kuului lotinaa. Kukin istutettiin aina hämärässä ensin tuolille, joka oli ainoa, mitä minun verhokätkööni näkyi ja josta nähtiin minun sänkyyni. Näin, miten samaan tuoliin ilmestyi uusi ihminen kerran toisensa jälkeen, väsyneen, lannistuneen näköisenä, joku tuli hakemaan hänet, ja pian tuoliin ilmestyi uusi.

Ihanin oli vanhaherra, joka tuotiin sängyllä. Hänen äänensä kaikui usein vaaleansinisten verhojen toiselta puolen. Hän on niitä vanhojaherroja, jotka rykäisevät kuuluvasti limat pois äänihuulistaan ennen kuin alkavat puhuvat kantavalla, rytmikkäällä lounaismurteellaan. Näitä vanhojaherroja tuntuu olevan koko Lounais-Suomi täynnä, heitä on ihana haastatella työssäni ja he tykkäävät aina äärettömästi teksteistäni – tai heille vain tuottaa mielihyvää saada naishaastattelija iloiseksi.

Havahduin hänen puheeseensa, kun hän selitti verhojen toisella puolen: ”Ja sanassa sanotaan, että alussa Jumala – ” (tunsin, miten sairaanhoitaja pidätti henkeä epätoivosta, että no nyt tänne tuli joku uskonnollinen hihhuli saarnaamaan yöksi) ”…loi maan.” Loimaan. Herra oli Loimaalta.

Sain tietää, että iltapalaksi vanhaherra syö kotona aina puuroa boysenmarjakiisselin kanssa. Ei, hän ei halunnut, että verhot laitetaan eteen, vaikka hän aikoi nyt nukkua. Hänestä on niin mukavaa katsella, kun kauniit naiset kulkevat ohi.

Olin kuunnellut sairaalaillan ääninäytelmiä kiinnostuneena, ja kun oma perheeni soitti iltarukouksella minulle, tulin yhtäkkiä hyvin tietoiseksi siitä, että olin muuttunut näytelmässä yleisöstä esiintyjäksi. En kehdannut laulaa heidän iltarukouksessaan mukana, kuuntelin vain särisevää, katkeilevaa kitaran ääntä ja miten puoliso lauloi väärin, ja he saivat hölmöilyillään minut purskahtamaan nauruun monta kertaa.

Sitten vanhaherra alkoi kuorsata. Ensin se tuntui hauskalta, sitten piinaavalta. Piip (piip) (piip) krooh. Piip (piip) (piip) krooh.

Joskus iltayhdeksän jälkeen tuli mies – ehkä kolmikymppinen – joka rääkyi, kiroili ja ulvoi tauotta siihen saakka, että minut aamuneljältä päästettiin kotiin. Piip (piip) (piip) krooh, –ttu –tana! Piip (piip) (piip) krooh, sattuuuuuuuuuu! Piip (piip) (piip) krooh, mä tapan itteni! Piip (piip) (piip) (piip), krooh, aaaarh, aarh, –TTU! Piip (piip) (piip) krooh -lauta mä vihaan teitä! Piip (piip) (piip) krooh, –ttu eikö kukaan voi antaa sitä lääkettä? Välillä hän hakkasi ja kolisteli tai rymisteli ohitseni vessaan, kolisti ja karjui sielläkin. Välillä kuulin hänen karjuntojensa lomasta: Emme pysty tekemään tätä tutkimusta, jos liikut.

Vanharouva siirrettiin hänen vierestään minun viereeni. Sitten vanharouvakin alkoi kuorsata. Se oli eri taajuudella kuin vanhaherran kuorsaus: snoaaaark. Piip (piip) (piip) krooh, snoaark, –kele!

Olin saanut itseni kiinni edellisenä yönä, Apulannan Käärmeistä käynnistyneenä ketjureaktiona. Yleensä sairaalassa olen tulla seinähulluksi. Minun on vaikea kestää sitä, että en tiedä, mitä tapahtuu ja milloin. Pitäisi aina olla askeleen edellä hoitohenkilökuntaa, on ennakoitava, mitä he aikovat, tai muuten minä olen se, joka joutuu absurdeihin tilanteisiin. Olen kärsimätön ja levoton. Nyt otin vain vastaan, annoin kaiken tapahtua. En halunnut tätä, mutta tämä tapahtuu nyt.

Tullessani sairaanhoitaja oli nähnyt hirveästi vaivaa, että oli saanut soittokellon minulle sängyn laitaan niin, että se on hyvin käden ulottuvilla, mikä oli ihan hassua silloin, koska saatoin hypellä ketterästi minne tahansa. Kun monta tuntia myöhemmin minulta otettiin selkäydinnäyte ja sen jälkeen piti maata selälläni kaksi tuntia liikkumatta, näytteenottajat siirsivät soittokellon pois tieltä puolentoista metrin päähän pääni taakse ja unohtivat koko asian. Minua nauratti – sen sijaan, että olisin järkyttynyt ja stressaantunut – , purin huulta ja nauratti lisää, ja jossain kohtaa ohi meni sairaanhoitaja, joka ei vilahtanut ihan heti ohi, niin että sain huikattua hänelle asiasta.

Aloin tuntea hermostusta vasta silloin, kun iltakymmeneltä piti testitulosten olla selvillä ja sen, voinko lähteä kotiin, perhe oli kotona tunnin ajomatkan päässä passissa odottamassa, miten yön kanssa kävisi ja pitäisikö jonkun ajaa avuksi. Puoli kahdeltatoista menin kysymään ja sain selville, että vielä pitää odottaa päätöstä tunti, pari. Rauhoutuin.

Pääsin rannekkeellani kaikkiin laitteisiin, keuhkokuvaa ja pään tietokonetomografiaa myöten, mutta kaikki oli hyvin. Verinäytteen borrelia selviää ensi viikolla. Sairaalaseikkailu jäi pelkäksi seikkailuksi.

Perjantaina 5.7.2024 kello 8.40

Tänä keväänä ja kesänä opettelemani uusi elämänasenne on päässyt stressitestiin.

En ole läpäissyt sitä erityisen hyvin.

Vieläkään ei tiedetä, mikä minulla on, borrelioositestiä ei ole vielä edes otettu – ei kuulunut työterveyssopimukseen, ja terveyskeskukseen sain ajan kuukauden päähän! Ja testituloksellakin kestäisi kaksi viikkoa. Miten ikinä kestän tämän odotusajan? En kehtaa mitenkään olla poissa kesätyöstä puolitoista kuukautta. Sisareni psykoosit alkoivat aina sillä, että hän ei nukkunut… Eilen kasvoni alkoivat nykiä ja nykivät edelleen, särkee ja juilii, ajatus ei pysy kasassa, kuumeaallot loiskahtavat ja taantuvat ennakoimattomasti, en pysty keskittymään mihinkään, enkä minä nuku.

Eilen nukkumaan mennessä otin järeät keinot käyttöön. Yöni ovat olleet viikon, pari valvehoureisia, kivusta täysiä, ja kohoan valveen pintaan kuin korkki, en pysy unessa, herään kuumekohtauksiin tai milloin mihinkin. Nyt söin jo varoiksi yötä vasten kipulääkkeitä, läästin itseni kylmävoiteella, pistin sängyn viereen Tens-laitteen yökipuja varten, laitoin kaulurin silmieni ympärille, että valo ei häiritsisi, kuuntelin musiikkia.

Korvissani hyväili Apulannan Käärmeiden hiljainen, käheä ääni.

Kappale ilmaantui sottolistalta sattumalta, mutta Apulanta on ollut vuosikymmeniä turvamusiikkini. Se on palauttanut minut kymmeniä, kymmeniä kertoja järkiini aiemminkin, hetkinä, kun on tuntunut, että nyt, nyt en enää selviä. En kestä enää. En pysty tähän.

Kipeiden peilikuvasanojen seassa, musiikin hyväilemänä pystyin ensimmäistä kertaa näiden outojen oireiden paniikin keskellä pysähtymään, todella seisahtumaan kaaoksessa.

Niin.

En halunnut tätä. En halunnut sairastua, en halunnut tätä borrelioosia, jota lääkärit eivät ikinä ota tosissaan ja josta he eivät käsitä, miten kiire on. Tässä se kuitenkin on.

On lakattava taistelemasta vastaan. On annettava sen tulla.

Elämän uhkapelin riski vain realisoitui. Elämä näyttää repaleisen, ruman puolensa vastapainoksi tämän kesän kauneudelle.

Synnyttäessä oivalsin tuon saman: kipu ei satuta, kun sitä kutsuu, kun sitä pyytää. On vain paljon, paljon vaikeampi hyväksyä se tällaisen sairauden kanssa, joka voisi olla niin helposti ja nopeasti parannettavissa – yhdellä antibioottikuurilla – mutta joudun taistelemaan heikkokuntoisena lääkärikunnan kanssa. Lisäksi kesän oudot etiäiset saavat minut kestohätääntymään.

Pääni käy koko ajan keskustelua lääkäreiden kanssa, yrittävät vakuuttaa, lietson oireitani, jotta minut otettaisiin tosissaan – minkä seurauksena paniikkini vain yltyy, ja lopulta on vaikea nähdä, mikä on pakokauhua ja mikä sairautta.

Makasin yön pimeydessä Käärmeet korvissani. Jos hyväksyn tämän, jos annan tämän tulla, jos avaan tälle rauhallisesti itseni oven… kuolenko tänä yönä? Sekoanko tänä yönä lopullisesti, kuten sisareni? En halua antaa tämän tulla! En tahdo, en tahdo hävitä tätä uhkapeliä! Unen tiedottomuuteen on hirveää vajota täynnä kauhua siitä, miten käy.

Tämän kevään ja kesän löytöni on ollut luottamus: uskallus päästää irti, uskalllus olla kontrolloimatta, uskallus ajautua ja kellua ja antaa muiden ja sattuman viedä, tuntien, että asiat järjestyvät, vaikka en tiukasti kartoittaisi kaikkia vaihtoehtoja etukäteen ja määräisi niistä. Nyt kuristan kaikkia ohjaksia hurjistuneena takaisin itselleni.

Kipeänä minun on niin vaikeaa hallita mieltäni. Pinnan alla jatkuvasti väijyvä elämänpakokauhu saa silloin pidäkkeettömän reitin auki, portit ovat lentäneet apposelleen ja singonneet saranoistaan, ja se lietsoo, yllyttää itseään yhä suurempaan roihuun, syöksyy eteenpäin ja syö mukanaan kaiken.

Minun on otettava tämä vastaan niin kuin olen tänä kesänä ottanut vastaan kaikkea ihanaa. Tämä hätääntyminen ei tee hyvää, se ei paranna minua mitenkään vaan pahentaa todellisia oireita, se ei saa lääkäreitäkään uskomaan minua yhtään paremmin.

Hyväksyn tämän nyt. Tämä tapahtui, vaikka en sitä halunnut. Kyllä minä sen antibioottikuurin ennen pitkää saan, tai tämä onkin jotain ihan muuta. Ehkä tämä on jotain ihan pientä ja hoidettavaa, ehkä jotain traagista ja lopullista. Niin sitten vain on.

Mennään yhdessä tummaan metsään, vajotaan yöhön hellään, pisarat kasvoilla. Kaunaa enää en tahdo kantaa. Murtuneet kaikki hampaat, ja lihamme karrella.

Kun tahto on polvillaan.

Ei olla kuilussa. Ei liian syvällä.

 

Keskiviikkona 3.7.2024 kello 11.01

Varasin viimeinkin ajan lääkäriin, ja olen tänään sairaslomalla.

Olen huono sairastaja. En osaa tätä. Olisi pitänyt jättäytyä pois jo aiemmin – eilen oli monta hetkeä, kun tuli koneen äärellä itku, olin vain niin tolkuttoman väsynyt – mutta nyt kiemurtelen huonon omantunnon vuoksi. Toimiihan minulla kädet, pääkin melkein. Minun ei myöskään pitäisi ikinä mennä kipeänä lääkäriin. Kuulostan heidän korvissaan aina terveeltä kuin pukki, vain sekopäiseltä. En osaa sairastaa niin, että näyttäisin sairaalta. En kipeänä jaksa myöskään näytellä. En jaksa olla kohtelias ja kuunnella rauhassa, miten lääkäri haluaa edetä.

Maanantaiyöllä kotiin töistä ajaessani kuuntelin musiikkia ja räpyttelin silmiäni. Tyttö ei jostain syystä ollut kerännyt ehdokkaitaan minulle yhteiseen Spotifyn listaamme vaan laittoi ne soittojonoon.

Nyt minulla on jonossa seitsemän tuntia psykedeelistä instrumentaalimusiikkia, jossa aavemainen pelimusiikki ujeltaa ja välillä keskeytyy kilinkolinoihin, pieruihin ja rätinöihin, joista en tiedä, ovatko ne musiikkia vai katkeileeko kännykän yhteys auton kaiuttimiin. Kuuntelen ne kuuliaisesti läpi silti.

Maanantaina 1.7.2024 kello 12.09

Aamulla pääsin poimimaan mustikoita: paisuneita, mustansinisiä, sateesta märkiä.

Nyt – töihin, iltavuoroon lähtiessäni – käteni näyttävät siltä, että en tapaa harrastaa peseytymistä.

Eilen tuntui tulevan ihana, auringon täplittämä, lämpimänviileä kesäpäivä. Kun pääsimme tytön kanssa rantaan, tuuli jo, aurinko oli näkymättömissä ja taivaalla marssi pohjastaan tummaksi kostuneita pilviä. Soudimme silti, kaksin airoin: kumarrus eteen ja taivutus taakse, ii-klonk-klonk, ii-klonk-klonk.

Suuntasimme itänaapureiden rannan suuntaisesti. Mökit vilahtivat ohi, ja hetkessä olimme merellä, jossa en ole koskaan ollut ainoana aikuisena. Tyttö alkoi tuulen vuoksi epäröidä. Hän laski veteen viime kesänä lahjaksi saamansa ankkurin, luullakseni ensimmäistä kertaa. Koko köysi sujahti mereen eikä ankkuri siltikään ottanut pohjaan. Tämä merialue on paljon, paljon syvempi kuin oletin, tai tuuli vei venettä niin paljon, että ankkuri viipotti vinosti perässämme.

Hetken kuluttua soudimme tuulta pakoon äyrisaaren ja sen isomman saaren väliin, mutta laskimme sittenkin maihin äyrisaaressa. Rantauduimme ensimmäistä kertaa kahdestaan johonkin saareen, paitsi että kyseiseen kohtaan olimme tulleet koko perheen kanssa aiemmin, niin että tiesimme paikan hyväksi.

En ole ikinä aiemmin käsittänyt, kuinka vaikeaa on löytää sopiva paikka soutuveneelle tulla maihin. Aina on liian isoja tai epäsopivasti kiviä ja kallioita venettä hajottamassa tai liikaa ruovikkoa.

Saaren tyvenellä puolella oli rauhaisaa. Söimme eväitä kaskelottikallion suojassa, jääkauden ja maaäidin oudoiksi muotoilemien pikkukurujen vieressä.

Tyttö huomasi, miten mereen edessämme tuli jatkuvasti kuoppa.

Kuoppa oli pieni, ehkä kämmenen kokoinen tai hiukan isompi, mutta kuoppa joka tapauksessa. Aallot hulahtivat sileitä kallionkuruja ylös. Niiden palatessa takaisin erään pienen kurun kohdalla mereen syntyi joka kerta syvä, epätodellisen näköinen kuoppa.

 

Lauantaina 29.6.2024 kello 20.14

Pikkumökkimme ovessa on pieni, vanha riippulukko.

Ovi ei ole ollut lukossa kahteentoista vuoteen, mutta kannan silti sen avainta avaimenperässäni. Se on kulkenut mukanani nämä vuodet, töissä, asioilla ja ulkomailla.

Päivällä sudin mökin ulkoseiniin Roslagin mahonkia ja manasin itseäni. Olisi pitänyt jättää tämä ensi kesään. Olisin voinut viettää tytön kanssa tällä viikolla ihania kesähetkiä, ja sen sijaan menin naimisiin tervan, puutärpätin ja vernissan kanssa.

Hinkkasin Roslagin mahonkia mökin päätyyn, kuuntelin kuulokkeilla ihastuneenkauhistuneena pelottavaa Haruki Murakamin romaania, kun sivusilmällä tajusin, että vieressäni keskellä metsää seisoi vaiti musta, pitkä kaapu.

Sitten olikin pari valittua sanaa keskimmäiselle, joka oli tullut äänettä seisomaan viereeni mustassa aamutakissa.

Hän päätyi kiipeämään mökin katolle ja harjaamaan sieltä sammalia.

Viime yönä salamoi ja ukkosti, ja aamulla oli hämmentävästi kylmä, näiden kaameiden hellepäivien jälkeen. Eilen asteet kipusivat kolmeenkymmeneen. Tein etätöitä hiki virtana valuen, vaikka minulla oli kylmäkalle sylissä.

Poltimme keskimmäisen kanssa nuotiossa Roslagin mahongista tahriintuneet sanomalehdet ja pahvisen katedraalin, jonka he olivat lapsena koonneet ja joka on unohtunut vuosiksi odottamaan, että polttaisimme sen. Nyt katselimme, miten liekit nuolivat katedraalin seiniä, miten katto romahti. Tyttö ilmaantui paahtamaan kirkon raunioissa vaahtokarkkeja.

Rapsutin perunoita nuotion ääressä, kuuntelin sen huminaa ja naksuvia ääniä. Söimme ulkona savukalaa ihanan viileänlämpimässä kesäsäässä. Päivästä tuli ihana ja täysi Roslagin mahongista huolimatta. Nyt yritän olla hikoilematta saunan jälkeen.

Öisin heräilen. Minua särkee, ja taistelen itselleni unta.

Torstaina 27.6.2024 kello 21.13

Ii-klonk-klonk. Ii-klonk-klonk. Ii-klonk-klonk.

Airomme solahtivat veteen yhtä aikaa, kiskaisivat merta ja samalla meitä eteenpäin, sukelsivat kauempana pintaan, kohosivat ylös ja solahtivat uuteen veteen. Edessäni tytön selkä kumartui ja tuli taaksepäin, kumartui ja tuli taaksepäin, ilta-aurinko kultasi tyynen meren pintaa, hänen hiuksiaan ja kelluntaliivejä, viileä vire hyväili helteestä hiestynyttä ihoani. Saaret kohosivat kaukana, aurinko sormeili niiden sileitä rantakallioita, piirsi taivaanrantaa kauniiksi.

Tyttö maadoitti minut itseeni jälleen. Työt ovat alkaneet, päivät juoksevat ohi häkellyttävän äkkiä, sydämeni on vielä niin täynnä kesän intoa, että ahdan sitä itseeni aivan liikaa, pääni helisee ja irtosin päivien mittaan itsestäni.

Työssä tylsätkin tehtävät tuntuvat tauon jälkeen raikkailta, ja iltaisin, voi iltaisin – olen syöksynyt sutimaan Roslagin mahonkia pikkumökin seiniin, on pitänyt kastella puutarhaa helteessä epätoivoisen paljon, on pitänyt tehdä ruuat ja tiskata ja ajaa kauppaan, kun puoliso on poissa – ja haluaisin vielä niin paljon! Nurmikko pitäisi ajaa, tahdon maalata keittiötikkaat mahongin väriseksi ja punoa runkosuojan kaisloista syreenille, mökki on vasta puoleksi maalattu, ja se työ on kamalaa. Kuistin kattoa maalatessa roiskui tervanestettä naamaan, valui käsivartta pitkin ja hanskoista läpi, mutta kunpa saisin sen valmiiksi!

Soudimme tytön kanssa kaksilla airoilla meren keskellä.

Viiletimme ohi ison saaren, jonka ympäri soudimme tänä kesänä aiemmin ensimmäisen kerran. Silloin hän stressaantui, aallot löivät kovaa, hän pelkäsi ja minua pelotti, pelotti todella. En ollut koskaan, ikinä soutanut niin kauas, en mennyt koskaan vesillä ilman toista aikuista näin pitkälle. En edes tunnistanut tuttuja saaria tältä puolelta. Kun ajatukseni käväisivät muualla ja katsoin ympärilleni, säikähdin joka kerta. Piti miettiä erikseen, miten päin maisemassa olemme, olimme riippuvaisia pikkuisista heiveröisistä käsivoimistamme vaarallisen meren keskellä eikä minulla ollut toista aikuista varmistamassa, että merihirviöitä ei syvyyksissä ole. Hän olisi halunnut kääntyä takaisin, mutta minä vain menin yhä pidemmälle ja pidemmälle, kunnes olimme kiertäneet saaren.

Nyt kaksilla airoilla lensimme veden pintaa kuin tuuli – ja sen saaren ohittaessamme hän hermostui jälleen, ei halunnut mennä enää pidemmälle, jotta jaksaisimme takaisin. Olisin niin halunnut valloittaa enemmän merta, mutta nyreästi luovutin. Sitten halusin tutkimaan ohittamaamme isoa saarta, mutta maihinnousu ei onnistunut. Tyttö käväisi narun kanssa saaressa mutta aavalta tulevat aallot käänsivät venettä ja hakkasivat sitä kiviin, ja työnsimme itsemme pois.

Soudimme takaisinpäin, kaislikossa näkyi kolo, ja hän souti meidät sinne, työnsi syvälle kaislojen piiloon. Olisin niin halunnut päästä tutkimaan saarta, tuntea sen punaiset kalliot varpaitteni alla, hengittää sen poukamia ja ottaa saaren sydämeni haltuun, mutta hän halusi jäädä kaislojen keskelle, kuten usein ennenkin.

Nyreänä annoin taas periksi, vaikka mieleni paloi päästä saareen. Se oli niin lähellä, metrin, parin päässä. Sen suuri, kaunis mänty kaartui yllemme. Kivet olivat vain liian hankalasti, enkä ole ikinä noussut yksin maihin johonkin vieraaseen saareen.

Aurinko paahtoi piiloomme kuumasti. Tyttö työnsi meidät vielä syvemmälle, kunnes olimme korkeiden, kaartuvien, kahisevien kaislojen varjossa.

Makoilimme veneen tuhdolla kesänvihreässä suhisevassa kuilussa, söimme eväitä. Aloimme lausua lavarunoa – ja yhtäkkiä olin todella läsnä, koko viikon yli-innokkaan kaahottamisen jälkeen.

Auringonvalon kultaamia hyönteisiä tanssi veneessä tytön pään päällä kuin keijuja hänen lausuessa runoaan kaislanvartta mikrofonina pitäen.

Hyönteiset pyörivät kahdeksikkoa, leijailivat kiivaasti sinne tänne, edestakaisin, kuin nuotion kipinät ja tuikkiva tähtitaivas.

Seurasin niitä silmilläni, seurasin, seurasin, lausuimme yhteistä ketjurunoa, kukin sanoi säkeensä kerrallaan, ja runo tanssi niin kuin ne hyönteiset, kohosi veneestä taivaalle. Mitä siitä, että en päässyt siihen saareen tai pidemmälle kuin ennen. Saavuttamaton jäi salaperäiseksi mielen perälle.

Kun olimme soutaneet kotiin ja nousin serkkuni rantaan sielu pitkästä aikaa rauhoittuneena, havahduin: päivänkakkaroita, nyt poimin kimpun! Kun olin muutaman varren taittanut, kirosin mielessäni. Pakkoko minun taas oli. Pakkoko minun oli sännätä tekemään, mitä päähän pälkähti. Nyt pitäisi painaa jarrua, antaa sielulle aikaa kerätä itsensä ja kokea koettu, ei ahnehtia.

Maailmankaikkeus kostikin. Riivin äkkiä mukaan mataroita, jotka sotkeutuivat sietämättömäksi takuksi, jota setvin kotona ulkona hyttysten syötävänä hiki otsalla virraten varmaan vartin, ennen kuin sain siitä tolkkua, mutta en luovuttanut, kun olin ne kuitenkin poiminut, puoliso oli tullut kotiin mutta minä setvin äkeänä ulkona typerää mataramyttyä.

Eilen aamulla kissa oli oksentanut lattialle kauniin, ihan merihevon muotoisen kasan.

Juhannussunnuntaina 23.6.2024 kello 21.34

Merivesi oli lauantaina jo paksuna sinilevästä.

Paistoimme silti rannalla makkaraa, kun kerran olin ruuan rantasaunalle rahdannut. Levitin vanhojen riippumattojen matot nurmelle vaahteran varjoon, ja minä ja tyttö jäimme meren äärelle.

Jälleen hän pelasti juhannukseni. Hieroimme toisiamme, juttelimme, luin hänelle runoja, vedimme mattoja vaahteran varjon perässä, kun se liikkui. Hassusti tuntui ihan siltä, että olimme juuri uineet ja saunoneet itsemme voipuneiksi, vaikka emme olleet.

Vesirajassa oli pienen pieniä, melkein ihmissilmin havaitsemattomia otuksia, jotka intoutuivat hyppimään, kun kättä kuljetti lähellä märkää hiekkaa.

Myöhemmin illalla ilmaannuimme tytön kanssa serkkuni luo. Lilluimme paljussa serkkuni vaimon ja toisen serkkuni kanssa. Tänään soudimme tytön ja poikien kanssa pieneen saareen isäni luo, ja saimme kuin saimmekin vielä uida ennen syksyä: sillä puolella on aavaa ja sinilevää paljon vähemmän.

Nyt istun sängyssäni, kohta yritän nukkua. On ristiriitainen olo.

Tyttö voihkaisi, että hänen sosiaalinen akkunsa on nyt tyhjä, ja hän sulkeutui huoneeseensa. Minä en ihan tiedä, missä olen.

Loma on ohi. Huomenna työt alkavat.

Yleensä olen kuin kissa pistoksissa loman viimeiset päivät. En tunne sitä ahdistusta nyt, mutta jokin minussa nostelee jo kärsimättömästi jalkojaan, polkee kavioilla maata, ravistelee harjaa. Tulihan tässä jo itseä kuunneltua riittämiin. Nyt voin taas raataa. Haluaisin niin, että saisin pidettyä kaikesta siitä suuresta kiinni, minkä olen tällä lomalla löytänyt. Kunpa en hukkaisi sitä, ainakaan ihan heti.

Juhannuslauantaina 22.6.2024 kello 11.35

Pörriäiset surisevat. Pieni tuuli käy puissa, sepelkyyhky pulisee.

Kuistin riippukeinu on sen verran varjossa, että pystyn kirjoittamaan läppärillä. (Tosin aurinko loistaa läppärin rannetasoon peilautuneena niin, että siristelen epämukavasti.)

Pölhö kissamme havahtuu olemassaolooni ja tulee tervehtimään, käpertyy sitten takaisin lämpimille lankuille seuraamaan pihan kuulumisia.

On ihana kesäsää, pieni täydellinen hetki ajan ja paikan saranassa.

Äsken maalasin yläkerrassa piipun juuren betonijalan punaiseksi. Eilen kastelin pihaa koko aamupäivän ja kylvin uudet salaatit, tillit ja kirvelit. Nyt aion viettää lopun juhannuksen oleillen, kesästä nauttien.

Saa nähdä, onnistunko. Sukat pyörivät jalassa, kun tekisi mieli sulloa loman viimeisiin hetkiin kaikkea sitä tekemistä ja rakentamista, joka arkivuonna jää elämän jalkoihin.

Illalla oli haikea, painostava olo. Puoliso oli töissä leirillään, keskimmäinen lähti viettämään juhannusaattoa kavereiden kanssa. Katoin esikoiselle ja tytölle jäätelöt, pidin jonkinlaista keskustelua yllä ja tunsin itseni harvinaisen ankeaksi olennoksi. Perheemme räiskyvät valopersoonat olivat poissa, saunaa ei tehnyt mieli lämmittää, juurihan saunottiin, rantaan olisimme menossa lauantaina.

Iltakymmenen aikaan minä ja tyttö lähdimme poimimaan yhdeksän kukkaa. Aiemmin ne on poimittu alasti saunan vuoksi, mutta ilma oli niin viileä, että korvasimmekin alastomuuden hörhelöhatuilla: minä harsolla ja kultavärillä koristellulla, vähän rispaantuneella olkihatulla, jonka ostin teininä, tyttö vaaleanpunaisella, pitsin ja kangaskukkasin koristellulla pillerihatulla, jonka äitini hankki itselleen meidän häihimme.

Kukat löytyivät äkkiä. Ei ihan vielä tehnyt mieli palata sisälle. Aurinko näytti paistavan puiden latvojen välistä vielä Hirmukalliolle. Jos kävisimme siellä? Sinne siis, oksien ja lohkareiden lomitse keikkuvat hörhelöhatut päässä ja kukkakimput kädessä.

Aurinko riippui vielä korkealla ja kultasi Hirmukallion lakea. Tyttö ei halunnut istua sisävaatteilla kalliolle, joten laitoin alustaksi huivini. Lopputuloksena kyhjötin palellen ihan hänen kylkensä lämmössä kiinni. Lehtokurppa lenteli ylitsemme pitäen hullunkurista ääntään, uudestaan ja uudestaan, räpytteli touhukkaasti taivaan halki, kurnutti poot-poot-poot-ääntään ja siukkasi väliin täysin asiaankuulumattoman psiun. En ole ennen nähnyt kurpan lentoa niin pitkään.

Keväällä tyttö piirsi minulle äitienpäivä-korttiin ison lehtokurpan, sille sinisen tähtitaivasviitan ja taikahatun.

Olen puhunut heille lehtokurpasta vuosia. Se lentelee pihamme yli joka kesäilta mutta niin nopeasti, että vasta tänä keväänä ensimmäisen kerran sain heidät tavoittamaan, mitä tarkoitin – ja tyttö otti asian omakseen, maalasi sen minuksi ja piirsi samalla minuun kurpan ihmeen ja rakastettavuuden.

Nousimme ylös ja päähänpistosta tanssimme vielä kallionlaella juhannusvalssin, itse keksimin sanoin, hatut putoillen ja sammaliin kompastellen. Lopulta hipsimme kukat käsissä kotiin, hän alkoi tehdä itselleen popcornia, hän pelaisi vielä yöllä, minä sulkeuduin nukkumaan. Selasin yhä kännykkää, kun puolisoni sisko soitti: häntä oli juuri kosittu.

Oli ihana, ihana ilta, vastoin kaikkia odotuksiani.

Yritän olla ajattelematta sitä, että kasvatin tyttäressäni minulle täydellisen ystävän.

No, totta puhuen hän oli sellainen jo syntyessään, en minä sitä erityisemmin tehnyt. Hän pujahti tähän maailmaan sielunkumppaninani. Hän luki vauvana minua ja minä häntä herkemmin ja tarkemmin kuin kukaan olento tässä maailmassa. Silti tunnen syyllisyyttä siitä, olenko estänyt häntä löytämästä muitakin ystäviä. Viihdymme liian tiiviisti yhdessä, ymmärrämme toisiamme liian hyvin. Hänen ja minun kaltaiset persoonat eivät jaksa laajaa vilkasta ystäväpiiriä, meillä on vain ne tietyt omat ihmiset.

En ajattele tätä nyt, vaan iloitsen. Hän tuli juuri keittiöön lämmittämään lounastaan. Esikoisen ovi kolahtaa, hän ilmestyy luokseni ja kysyy mitä-kuuluu-kysymyksensä eli missä hänen pizzansa on ja missä kissa on.

Torstaina 20.6.2024 kello 21.50

Jälkikasvu pysähtyi notkumaan kanssani yläkerran käytävään ja portaisiin. Minä, tyttö ja keskimmäinen juutuimme juttelemaan Star Wars -elokuvien alkuperäisistä äänistä, käsin tehdyistä: metallivaijerin lyömisestä syntyi ääni aseisiin. Esikoinen kulki alhaalla ohi, kuuli puhettamme ja oli yhtäkkiä näyttämässä, miten oven narinasta on valmistettu musiikkia.

Aiemmin tänään minä, tyttö ja tätini puuhasimme runojen kanssa puutarhassa. Istuimme hörhelöhatut päässä köynnösten alla, joimme teetä hauraista posliinikupeista. Tyttö nosti pikkuisille pahvinpalasille kirjoitettuja runotehtäviä toisesta teekannusta. Sanoimme ketjurunoja, runoja muiden antamasta aiheesta, runoja, joiden viimeinen sana oli annettu.

Ehdin tänään punoa kaislasta luumupuulle runkosuojankin. Sormissa kihisee, halauisin punoa lisää, mutta pitää käydä ostamassa tervanarua.

Yöllä keskimmäinen oli pyöräillyt parinkymmenen kilometrin päähän kalliojyrkänteelle ja ottanut kuvan auringonnoususta. Nyt hän istuu puusohvalla vieressäni ja sanoo ohi kulkevalle pölhölle kissalle mau. Kissa kohottautuu ottamaan vastaan rapsutuksen, kehrää.

Puoliso on viikon poissa.

Keskikesäntasauksen aattona 2024 kello 21.23

Eilen tahdoin rantaan. Oli aurinkoinen sää, lopultakin, viileydestä viis. Halusin veneen lipuvan tyynellä vedenpinnalla, katsoa meren sisään ja tuntea sen valtavuuden. Tyttö tahtoi rämpimään umpimetsään paikkoihin, joissa hän oli käynyt omin päin ja hän halusi näyttää ne minulle.

Umpimetsään rämpimään siis.

Kuljimme läpi sadunomaisten metsien. Suuret puut kaartuivat ympärille, maa oli vehmas ja valoisa, lehtokukista täysi – ja silti vanhat, alhaalta oksattomat puut olivat enimmäkseen kuusia. En käsittänyt, miten se metsä oli muodostunut. Hämyisestä, taianomaisesta metsästä pujahdimme toiseen, ja kolmanteen, neljänteen, raiskioille, peltojen laitoihin ja taas metsiin.

Tyttö vei minut avohakkuukentän laitaan jättimäiselle juurakolle, joka oli myrskyssä kaatunut ja vetänyt usean lakanan verran maanpintaa mukanaan. Pystyyn noussut maankamara näytti kauniisti syvänvihreiden köynnösten koristelemalta.

Lähellä näki, että köynnökset olivat kaatuneen puun juurivesoja, joissa oli valtavat, lautasen kokoiset lehdet.

Kuljin tytön perässä satumaasta toiseen, kahlasin sananjalkojen joukossa, pujottelin polkuja, joille sadat kukat, varvut ja heinät taipuivat. Suuntavaistoni oli mennyt jo alussa sekaisin – pyllykallion puoleisissa metsissä minulla käy aina niin – , mutta luotin häneen täydesti ja nautin siitä, miten valtavalta maailma tuntuu ja miten uutta kaikki tuttu on, kun ei ihan tiedä, missä on.

Mietin myös, miten pitkälle olen tullut: että luotan tytön valintaan ja siihen, että hän tietää, mitä tekee, sen sijaan, että kontrolloisin, määräisin ja stressaisin sitä, että pitäisi sittenkin tehdä jotain kesämpää. Annoin hänen kuljettaa minua, täyttää minua ilolla ja haltioittaa.

Nyt puoliso on vieressäni, tuli pitämään minulle seuraa ennen kuin alan nukkua. Näytän hänelle alahampaita. Keskimmäinen kulkee edestakaisin makuuhuoneessamme pyyhe lanteilla, kännykkä kädessä, viesteilee juhannuksesta.

Puoliso lähtee huomenna leirille, me vietimme juhannusaaton tänään.

Kauppamatkalla tänään pysähdyin ja poimin: lupiineja, päivänkakkaroita, mataroita, puna-apiloita. Kotona olin pakahtua. Lupiinien tuoksu keittiössäni vei väkevästi saareen ja lapsuuden kesiin. Juhannusluonnon vehmaus, kesän ihme, tuntui ympäröivän sydämeni.

Aamulla poimin pihametsästä ahomansikoita, verenpunaisia, juhannuskesää tihkuvia.

Maanantaina 17.6.2024 kello 14.28

Ilma tuoksuu rehevältä ja vehmaalta: siltä, että lämpimään multaan on satanut paljon ja kohta sataa lisää. Kesä on saapumassa lakipisteeseensä, ja se huohottaa jo ennen alamäkeen putoamistaan.

En ole kirjoittanut tänne  moneen päivään – olen käynyt ne päivät kuin käkikello, vilistänyt kiihkeästi tarmon, luovuuden ja ilon puuskassa, jossa palaset lentävät loksahtamaan paikoilleen, vuosia murehtimani asiat ratkeavat itsellään ja vahingossa, pystyn ihan mihin tahansa, kaikki on ihmeellistä ja hauskaa – ja käyn niin ylikierroksilla, että nukkumisesta ei tahdo tulla mitään, pullahdan vähän väliä unen vedestä pinnalle kuin korkki ja kukun innoissani edelleen. Samaan aikaan olen ollut enemmän läsnä, enemmän täynnä valoa, olen jaksanut enemmän kuin vuosikausiin, ja samaan aikaan minussa on ollut jotain pahasti vinossa.

Kotia on lentänyt valmiiksi, mutta painelen nyt jarrua. Jos kaahotan niin lujaa kuin haluaisin, käy ennen pitkää huonosti. Mitä pienemmällä vauhdilla törmään myöhemmin seinään – niin kuin tulen törmäämään, tunnen itseni – sitä vähemmän vaurioita syntyy.

Linnut lurisevat ympärillä. Istun kuistilla riippukeinussa, kaivelen kielellä hampaistani pois aamulla leipomaani sämpylää. Puoliso laittaa lattialistoja vaatekomerooni ja kuuluu nyt ramppaavan sisällä portaissa. Puutarhassani salaattia puskee maasta kokonaisen kylän tarpeisiin, kirveli rehottaa, maalasin edellispäivänä metallihyllykön keittiön epämääräiseen liesisyvennykseen, jonka kohtaloa olen pähkäillyt epätoivoisesti kaksitoista vuotta, huomenna maalaan maustehylllyt punaisiksi, nekin ovat odottaneet kaksitoista vuotta, pikkumökin eteen olen asetellut rojua kaarevan betoniportaan muotiksi, kohta tilaamme meille puuvajan hirret, saunakuistin portaista tiedämme vihdoinkin, että ne tulevat ja millaiset. Olemme riidelleet puolison kanssa oikealla, hyvällä tavalla: saaneet ilman ukkosen avulla viimeinkin puhtaaksi, hehkumme nyt rakkautta toisiamme kohtaan ja ihmettelemme toistemme ylimaallisuutta.

Tyttö sai lukiopaikan, esikoisen lopputyö on hyväksytty, keskimmäiselle olen kerännyt ensimmäiset astiat. Tytön vein eilen isostapaamiseen, ja tuntui, että en ole ajanut autoa ikinä, herranen aika, mistä nuo toiset autot ja ihmiset ja liikennemerkit oikein tulevat, ja tyttö oli katsonut paikan ja ajan aika oikein, vain kuukausi oli väärä.

Joel Haahtela kirjoitti: Kafkasta on sanottava, että hänen rasittavuutensakin nousi runolliselle tasolle.

Olen pitkästä aikaa pystynyt ottamaan vastaan elämän ja itseni kafkamaisuuden, nauttinut siitä. Olen pienen hetken saanut tuntea, että elämä on järjetöntä, onneksi: minun ei tarvitse hädissäni ja hampaat irvessä vääntää siihen järkeä.

 

Keskiviikkona 12.6.2024 kello 21.46

Istun voipuneena keittiön pöydän ääressä. Iho on viileä ja lämmin yhtä aikaa.

Keskimmäinen juoksi ja työnsi minua, kun poljin pyörällä ylämäkeä rantasaunasta kotiin. Tuntui, kuin olisin lentänyt.

Aamulla otin puolison kanssa yhteen, ja hän tönäisi minut omalle radalleni, tyhmällä, raivostuttavalla ja tarpeellisella tavallaan. Olen monta päivää ollut jossain ihan muualla – välillä päässyt pinnalle, sitten taas vajonnut pelkojen kuohuihin.

En tiedä, mihin oikein olen pudonnut useiksi päiviksi, missä olen uinut. Hampaita kalisuttava pelko kehitteli tekosyitä lietsoakseen itseään.

Kai jonkin piti prosessoitua minussa, riipiä hämähäkinverkot yltään, ravistaa likaveden turkista pois. Jokin kauhistunut oli päässyt asumaan minuun. Ihmismieli ei ole niin sievä ja siloinen kuin haluaisimme uskoa.

Kai vanhat traumat pääsivät nousemaan pintaan, kun kaikki oli niin ihmeellisen hyvin. Kipeitä asioita pulpahteli mustista syvyyksistä tulevaisuuteen kietoutuneina ja tässä hetkessä läähättäen.

Rannassa meri oli kylmä, paljon kylmempi kuin viimeksi uidessa.

 

Tiistaina 11.6.2024 kello 12.35

Aurinko paistaa kesäisesti, mutta ulkona on sen verran viileää ja kosteaa, että siellä ei tee mieli lepäillä.

Pyykkikone pauhaa yläkerrassa.

Puoliso istuu pöydän päässä, juo kahvia ja yskii. Tyttö kolistelee itselleen lounasta: omituista paistinpannulla tehtyä pizzaa, jonka pohjassa on jogurttia ja jota teimme pari päivää sitten kahdestaan.

Minua on pelottanut jälleen, irrationaalisesti ja mittaamattomasti. Mistä pelko edes keksii kaikki ne asiat, mistä se voi kohahtaa roihuunsa?

Pelkääminen on maagista ajattelua: jos keksin kaikki kauheudet etukäteen ja manaan ne mieleeni, ne eivät tapahdu oikeasti! Samaan aikaan pelko toteuttaa itsensä. Kun uskoo jonkin hirveän tapahtuman, pienillä huomaamattomilla valinnoilla tulee työntäneeksi asioita askel askeleelta kohti pelättyä päämääriä.

Minua pelottaa tukehduttavasti, hukuttavasti se, että keskimmäinen muuttaa kesän lopussa pois.

Hän on se lapsistani, jota kukaan ei voi kontrolloida: asiat vain tapahtuvat hänessä. Hän kävelee vetten päällä, lainehtii äärimmäisen vastuuttomasta ihmisestä esimerkillisen vastuulliseen. Hänen sielunsa on kaiken polttavaa tulta ja rauhoittavaa vettä.

Hän muistuttaa äitiäni enemmän kuin kukaan muu. Poikani sielun ehdoton vapaus ja rentous on se, mitä rakastan ja pelkään hänessä eniten.

Rasittavinta on, miksi en voi kohauttaa vain olkiani. Minun pitäisi antaa mennä, antaa hänen maksaa omat oppirahansa, luoda omat ihmeensä, muotoilla elämästään ihanan tavalla, jota en olisi ikinä osannut ajatella: onnistua ja epäonnistua omalla tavallaan ja omana valintanaan. Sen sijaan tarraan näkymättömät henkiset kourani häneen, vauhkoontuneet sormet, riistan hänet omasta elämästään minun kylkeeni kiinni, ravistelen häntä: kuuntele minua! tottele minua! tee niin kuin käsken! Käsissäni tärisee turhautuminen ja hätä parinkymmenen vuoden ajalta, kun pieni palleroinen poika ei vain saanut puettua ulkovaatteitaan tai teini ei kerta kaikkiaan herännyt aamulla ja myöhästyin tunnin töistä. Käsissäni tärisee epätoivo kaikesta siitä elämässäni, missä sanomattomat voimat ovat jyllänneet ylitseni ja olen avuttomana pyörinyt hirmuisten vaunujen rattaissa.

Sieluni on jälleen mittaamattoman meren rannalla. Kauhon merta, mutta en saa siitä otetta, se ei pysy paikoillaan, se ei kuuntele minua. En uskalla lähettää poikaani tälle merelle, en voi! Eikä hän ei kysy minulta, hän vain lähtee. Tahdon takertua häneen, riipiä hänet paidastaan takaisin, painaa hänet märkään hiekkaan ja estää häntä milloinkaan jättämästä minua.

En tuntenut mitään tällaista, kun esikoinen muutti pois, enkä todennäköisesti tule tuntemaan silloinkaan, kun tyttö lähtee. Keskimmäinen on aina ollut eri asemassa kuin he: hän on se, joka syntyi keskellä kauhuja.

Poikani vierähti maailmaan vastaansanomattomasti, keskelle kammottavien tapahtumien vuotta, enkä minä pystynyt rakastamaan häntä. Olin liian rikki. En pystynyt tuntemaan mitään. Hän joutui lunastamaan itselleen sen rakkauden, joka hänelle olisi kuulunut. Hän joutui olemaan ihana ja kiltti ja kultainen, jotta sai meiltä sen, mikä olisi kuulunut hänelle ehdoitta ja automaattisesti. Myöhemmin rakastin häntä syvästi ja palavasti, mutta sieluuni jäi sammumaton hätä hänen vuokseen.

Ehkä samalla, kun päästän hänestä irti, minun on päästettävä irti kaikesta siitä kauheasta, mitä hänen syntymänsä aikoihin tapahtui. Ehkä minun on hyväksyttävä, että ne asiat vain tapahtuivat ja se siitä. En voi muuttaa mennyttä, enkä pelkäämällä estä tulevia kauhuja tapahtumasta.

Maanantaina 10.6.2024 kello 12.24

Heräsimme eilen myrskyyn. Ikkunat helisivät ja tempoilivat haoissaan, puut kumartelivat ja heittelivät päitään, ravistelivat vauhkontuneina harjojaan.

Yhä on kylmä, tuskin viittätoista astetta. Suomen kesä näyttää hyytävät kasvonsa, pitää niitä esillä vielä pitkään.

Illalla, kun aurinko pilkahteli märkien pilvien takaa, tyttö vei minut katsomaan kukkivia suopursuja. Valkeat harsopallokukinnot ojentuivat määrättöminä tummanvihreän metsien keskellä.

Ne eivät tuoksuneet miltään, kun niitä katsoi kauempaa. Kahlattuamme suopursujen joukkoon ja lehtien murskauduttua kenkiemme alla paksu tuoksu täytti ilman.

Olen sisältäni ollut yhtä vauhko kuin myrskypuut, paikallaan pysymätön. Jokin minussa on ehtinyt irrota alustastaan, ajelehtinut virtojen mukana.

Tänään sain itseäni kiinni. Pysähdyin aamun yksinäisyydessä. Sain kesän, elämän, pahan, mitä olen lapsilleni käsittämättäni aiheuttanut, käsivarrenmitan päähän.

Koti on hohtavan puhdas. Mitä ikinä teen – otan maustepurkkia esimerkiksi – sormeni kohtaavat puhtaan pinnan. Arjen pöly ja rasva on poissa.

Lauantaina 8.6.2024 kello 8.47

Yöllä unessa olin äitini kotona, asunnossa, missä elin lapsuuteni ja nuoruuteni, mutta nyt se oli perheeni koti – ja se tulvi lämpöä, ilta-auringon valoa ja rakkautta.

Nukuin äitini suuressa sängyssä puolison kanssa ja heräsin yöllä ponnistusvaiheeseen. Meidän oli pitänyt mennä sairaalaan, mutta emme ehtineet, ja synnytin sängyssä vauvan: ihanan, täydellisen tyttövauvan. Emme huomanneet katsoa edes kelloa, mihin aikaan hän syntyi, sillä siinä hän vain oli, ihmeellinen vastasyntynyt minun ja puolison yhteisessä sylissä, katseessaan pohjatonta viisautta rajan toiselta puolelta.

Pian äitini koti – joka oli oma kotini – oli täynnä perhettäni ja sukua. Ennen kuin ehdimme lähteä sairaalaan näyttämään vastasyntynyttä, lapsi jo taapersi, ja järjestin hänelle tohkeissani paikkaa äitini pienen keittiönpöydän äärestä. Yritin kai työstää vauvasta otettua videota, kun tulostin sekosi. Se suolsi satoja sivuja A3-koossa erästä fiktiivistä tarinaani, toisesta luukusta se säksätti kirjekuoria, niissä oli kai osoitteita, kolmannesta käyntikortteja, se laittoi kaikki hellanlevyt päälle ja kypsensi liikaa lukuisia ruokia ja sulatti muovikantta. Hädissäni sain sen pois päältä ja rauhoituin: esikoinen tulisi kyllä auttamaan sen kanssa. Selviäisin tästä.

Puoliso oli ottanut ihanan videon minusta ja uudesta lapsestani. Videolla minä ja vauva esiinnyimme limaisina, likaisina ja hikisinä mutta suunnattoman kauniina – ja yhtäkkiä videolla vauvan kädessä oli tuttipullo ja minä rähähdin, että mistä tuo on tullut, minä imetän omat lapseni, tempaisin pullon pois, ja video jatkui ihanana, kun imetin vauvaa. Ajattelin, että tuttipullokohtaus pitää leikata pois, mutta en tiennyt, miten.

Uni oli väkevä, Niitä Unia. Suursiivouksemme on yhä kesken.

Perjantaina 7.6.2024 kello 22.02

Keittiössä ei ole verhoja ikkunoissa eikä mattoa lattialla. Olohuoneesta kuuluu huonekalujen siirtelyä ja hinkkaavaa ääntä, kun puoliso moppaa lattiaa.

Olen ottanut suursiivouksen raskaasti, vaikka olen monta vuotta onnistunut pitämään mieleni puolivuotissiivouksissa korkealla.

Tulee liian kouriintuntuvasti esiin se, millaisessa välitilassa elämme ja että minulla ei ole hajuakaan, miten tästä pitäisi jatkaa eteenpäin.

Komerot ovat täynnä esikoisen kodin tarvikkeita, hän kun muutti ”ihan vain väliaikaisesti” Helsingistä takaisin meille. Keskimmäinen on parin kuukauden päästä muuttamassa pois, enkä tiedä, mitä haluan hänen huoneeltaan. Tytön huone on sekasikiö pikkutytön aarteita ja teiniä, ja suren sitä, että minun oikeastaan pitäisi riisua hänen huoneensa seiniltä pois keijukaistaulut ja kaikki muukin tyttöromanttinen roina, joilla olen hänen lapsuutensa kuorruttanut. En tahdo vielä luopua siitä ajasta. Haluan sen ajan jäävän olemaan ikuisesti.

Pesin pahantuulisena tyhjiä pakkauslaatikoita ja irtonaisia palasia vuosien takaisista leikeistä, joita lapseni eivät ole viitsineet viedä pois vaan ne keräävät pölyä minua varten. Ähelsin sähkörumpujen satojen pölyisten tankojen ja tasojen seassa, ujuttelin märkää rättiä tietokonenäyttöjen lomitse johtospagettikaaokseen ja kirosin insinöörejä, joille ei ole tullut mieleenkään, että kaikki, mitä kodissa on esillä ja käytössä, pitää säännöllisesti puhdistaa. Konttailin rojujen ja sotkujen joukossa, joita en itse ole kontrolloinut, ja katkerana ajattelin, miten olen joutunut tähän: siivoamaan sekä minua edeltäneen että minun jälkeeni tulevan sukupolven liat, kantamaan haluamattani vastuun heistä kummastakin.

Vastassa oli myös kaikki muu: miten suuri osa rakkaimmista aarteistani on muuttunut turhaksi ja pelkäksi rasitteeksi, useimmat kirjat esimerkiksi, tai cd- ja dvd-levyt. En ole vieläkään ihan sujut sen kanssa, miten äkkiä niiden valtakunta kukistui ja elämme uutta aikaa.

Vanhat suvun koriste-esineet tuottavat yleensä minulle aina siivotessa iloa, kukin niistä on kuin portaali toiseen aikakauteen ja muistoihin, mutta nyt ne vain ärsyttivät minua. Olin luullut olevani lenkki sukupolvien ketjussa, mutta samat tavarat eivät sykähdytä lapsiani enkä halua pakottaa heille omaa malliani hauskasta ja kauniista kodista.

Kotimme on yhä kesken, mikä sekin harmittaa minua. Alun perin halusin arkkitehdiksi ja piirsin koko lapsuuteni ja nuoruuteni itselleni kotia. Sijoitin sinne tuleville lapsilleni huoneet, ihastuneena suunnittelin kaiken lipastonlaatikoiden sisällystä myöten – ja tässä olemme, yli kymmenen vuotta keskeneräisessä talossa asuneena, elämä meni arjesta selviämiseen ja sen pähkäilyyn, mihin ihmeeseen nämäkin tavarat nyt saadaan, lapset hujahtivat hirveän nopeasti isoiksi ja minä jäin hölmistyneenä katsomaan heidän peräänsä. En ollutkaan osannut rakentaa perheelleni kehyksiä ja lapsilleni idyllistä pesää, en pysy ajan tahdissa, jään aina jälkeen. Tein taloa lapsilleni, mutta ihan kohta he ovat poissa.

Totta puhuen nautin myös kaikesta siitä, mitä kotimme on: myös moninkertaisesta keskeneräisyydestä ja rososta. Se, että kaikki ei selvästikään ole valmista ja kunnollista ja siloteltua, synnyttää luovan, kutkuttavan tunteen, antaa sielulle vapautta ja herättää mielikuvitusta. Kotimme antaa ihmisillekin luvan olla juuri sellaisia kuin he ovat.

Nyt keskimmäinen tulee hakemaan pizzaansa uunista. Pizzakin tulee maistumaan pesuaineelle, hän ennusti. Nyt hän hellittelee kissaa, sitä pölhöä, jota kukaan ei ole tänään rapsuttanut tarpeeksi. Ulkoa kuuluu mattojen tamppausta.

Torstaina 6.6.2024 kello 8.46

Ulkona sataa kesäsadetta, onneksi. Minusta tuntuu kuin olisin kaikesta ihanasta jo riekaleilla kuin luumupuumme aiemmin: olen kokenut liikaa, en pysty ottamaan näin paljon vastaan, minun on vetäydyttävä ja tasaannuttava, sallittava kaiken tulla sydämen perimmäisiinkin soppiin, käsitettävä, mitä on tapahtunut.

Takana on jälleen yksi epätodellisen täydellinen kesäpäivä. Serkkuni vene rummutti eilen eteenpäin aallokossa, istuin tytön kanssa keulassa ja roikotin jalkojani auringossa kimaltavien aaltojen yllä kuin olisin lentänyt unessa meren yllä, takanani serkkuni opetti pojalleni veneenkäyttöä. Rantauduimme kansallispuistoon Pikku Riihiluodolle. Saari nielaisi tytön nopeasti, hän katosi sen sisuksiin. Minä lähdin kiertämään rantakallioita ensin toiseen suuntaan, mutta tuulen tultua vastaan lähdinkin toiseen suuntaan.

Sileitä, liukkaasti veteen laskeutuvia, valaan ja hylkeen kaltaisia kallioita seurasi toisensa perään jalkojeni alla: punaisia, sinisiä, valkoisia, mustia, harmaita, nousevia ja laskeutuvia, lihavan ihmisen jenkkakahvojen oloisia, pullean vauvan vatsan tuntuisia. Ne katkesivat kivisiin poukamiin, pullahtivat esiin jälleen. Kävelimme merenpohjaa, vesi on matalalla ja näimme saaresta kasvot, joita se näyttää vain harvoin.

Tuntematon saari on aina uhkaava, tiedättehän: saarilla on omat lakinsa. Etukäteen ei tiedä, mitkä tämän saaren lait ovat, keitä täällä asuu ja millaisia vaaroja on vastassa. Hetken vatsaa kouraisi, mutta ennen pitkää saari tuntui jo turvalliselta. Säikäytin neiti tai nuoriherra rantakäärmeen. Kallioita liukui mereen vedenalaisiksi niemiksi, joista moni oli nyt paljas ja kuiva, ja isoja siirtolohkareita pilkisteli tyynestä merestä. Aava aukesi ympärille, saarten kehystämänä. Isoja sudenkorentoja surahteli ympärillä. Ruskolevän rakkulat keinuivat veden pinnalla ja loistivat, ja meri oli kasannut niiden massoja isoiksi tummiksi kasoiksi kuin Muumipappa ja meri -kirjassa. Aurinko paahtoi, ja ympärillä tunsi pyhän: arjesta irronneen hetken.

Näin tytön mustasta takista jossain kohtaa vilauksen. Saavutin muut ja jatkoin heidän ohitseen matkaa, keskimmäinen tuli saaren sisuksista ja sanoi nähneensä epätodellisen metsän, kuin Rudyard Kiplingin elokuvista. Harpoimme yhä eteenpäin, poukamalta toiselle, kivikoiden halki ja taas uudelle kalliolle ja jyrkänteelle. Aiotko tosiaan kiertää tämän saaren, hän sanoi. No ainakin haluaisin tuohon saaren kärkeen, vastasin. Sen isot kalliot siintelivät edessä. No sitten yhtä hyvin voi kiertää koko saaren, hän totesi.

Emme oikeastaan sopineet mitään, mutta kun edessä siintänyt saaren kärki oli saavutettu, sieltä näkyi vielä toinen, ja sitten olimme jo tuulen puolella. Vaahtopäät kuohuivat sinisellä merellä, jyrkänteet olivat yhä korkeampia. Hän kiipesi jollekin niistä, mutta minä etenin rantaviivaa ja hän löysi minut pian uudestaan – tai, oikeammin, hän oli nähnyt minut koko ajan, minä en häntä.

Saari oli valtava, koko ajan luulin, että kohta palaamme jo takaisin, mutta matkaa oli yhä. Lopulta olimme keskimmäisen epätodellisessa metsässä: harvassa koivikossa ja lepikossa, jossa käsittämättömän vehmas ruoho hohti vihreänä kuin se olisi itsessään loistanut valoa. Ruohometsä jatkui ja jatkui, harpoimme sitä läpi, sananjalkojen lomasta, lopulta saaren kapeasta kohdasta läpi matalille sileille kallioille ja ennen pitkää takaisin veneelle.

Riisuin vaatteeni ja kahlasin onnahdellen pikkukivirannasta mereen. Olen aina niin halunnut pulahtaa tuntemattomista saarista mereen uimaan mutta en kai koskaan ole uskaltanut. Kukaan ei ole varmistanut, mitä merihirviöitä sakeissa syvyyksissä on. Pysähdyin kohtaan, jossa vesi ulottui lantiooni ja edessäni alkoi jo äkkisyvä laskeutua. Yhtäkkiä alaston poikani oli kahlannut perääni, ja minä uskaltauduin uimaan. Vatsaa kouraisi, mutta vihreä vesi muuttui pian turvalliseksi, ja poikani pulahti veteen perässäni.

Uin, uin kauas ja taas takaisin ja ympyrää, ja poikani kiipesi veneen uimatikkaita ylös kuin harvakarvainen apina, istahti nakuna ja pörröhiuksisena veneen perään ja näytti isämaalliselta mainokselta, kun veneen Suomen lippu liehui hänen takanaan sinistä taivasta vasten. Sitten hän kapusi takaisin uimaan.

Minua pelotti palata takaisin, minua pelottaa aina se hetki, kun on laitettava jalat pohjaan enkä ikinä tiedä, millä korkeudella pohja on, mutta seurasin keskimmäistä matalalle kalliolle, jonka päälle vesi huuhtoi, ja istuimme matalassa vedessä kalliossa kuin luonnonkylpylässä.

Kotimatkalla istuin veneen perässä puolisooni ja kelluntaliiviini kietoutuneena, meri aaltoili ja loiski ja hohti silmiin. Pitkästä aikaa pidin venematkastakin. Liike ja ääni ja ympärille leviävä aurinkoinen saaristo tuntui täyttävän sydämeni. Olin syönyt ihan liikaa ja olin kaikesta kokemastani pyörryksissä. Väsytti valtavasti. En ollut kiihtymyksestä nukkunut kunnolla edellisenä yönä.

Aamulla, ennen venereissua olimme tytön kanssa käyneet viemässä pienen osanotto-eväskorin hänen koulukaverinsa perheelle, josta isä kuoli eilen.

Tiistaina 4.6.2024 kello 20.34

Istuin eilen mytyssä laiturilla pyyhkeen sisällä. Hiukseni valuivat vettä, aurinko kultasi silmäluomia.

Kuulin tytön olevan vedessä yhä: singahtelevan lahdessa sinne ja tänne – räpylät tuovat huimasti vauhtia – , kohottavan välillä mulkosilmäisen pään vedenpinnan yläpuolelle, jatkavan taas matkaa. Vieressäni veneen uumenissa serkkuni selitti kiinnostuneelle keskimmäiselle sen moottorista. Mieheni kuurasi ilta-auringossa kajakkiaan. Esikoinen oli kotona puuhassaan, jolle hänen sydämensä palaa ja josta hän saa syvää tyydytystä, pelaamassa.

Ajattelin: on vasta kolmas päivä kesäkuuta ja virallisesti vasta ensimmäinen päivä kesälomaani, ja olen saanut jo kaiken, mitä kesältä niin hurjasti ja janoisena aina toivon.

En kaipaa elämältä menestystä, en rahaa, en perinteisiä nautintoja enkä viihdettä, en palkintoja, en sitä, että joku kadehtisi minua, en hienoja vaatteita, isompaa taloa, kallista autoa tai venettä. Kaipaan pieniä ja silti valtavia asioita: kesän ja läheisteni kosketusta, häviävän kauniita hetkiä, vuodenajan hengitystä.

Aikaikkuna siinä, että on tarpeeksi lämmintä uida meressä ilman saunaa mutta sinilevää ei vielä ole, on joinakin vuosina niin olemattoman pieni, että se jää muun arjen jalkoihin, ja taas on odotettava vuosi. Murehdin ja pelkään usein niin paljon, että ihaninkaan ilta ei saa minua aidosti, todella rentoutumaan ja nauttimaan. Yhtäkkiä, tänä kesänä olen saanut kaiken, salaman ja vastasalaman liittona, yhtäaikaisena tähtien oikeanlaisina asentoina ja hyväksymisenä, joka on lopultakin saanut kasvaa minussa mittaansa.

 

Maanantaina 3.6.2024 kello 15.56

Kun auringonsäteet eilen illalla levittäytyivät puutarhaan ja metsään, maasta alkoi nousta utua. Se kohosi maasta sadunomaisesti, kierteli, haihtui ja oli poissa.

(Juuri nyt keskimmäinen tallustaa haukotellen huoneestaan ja näyttää unelta.)

Illalla tytön kanssa olimme ilta-auringon lämpimän valon keskellä rannassamme. Kissa oli mukana, se älykkäämpi, se nauttii pitkistä lenkeistä, ja se kiehnäsi meissä kiinni onnellisen näköisenä ja kehräsi. Aurinko väreili meressä. Juttelumme kulki sinne ja tänne.

Pidimme varpaat vanhoista lankuista kyhätyllä penkillä. Rannan punamuurahaiset ovat aina pahalla päällä, toisin kuin pihallamme.

Tänään luonto on vehmas kuin unelmissa. Maa on kosteaa ja lämpöistä. Lehdet paisuvat silmissä yhä isommiksi, nuppuja puhkeaa. Kilpiangervon lehdet ovat levinneet valtaviksi sateenvarjoiksi, kuunliljojen torvet ovat puskeneet ylös, taponlehden kämmenenkokoiset lehdet näyttävät siltä, että haluaisin haukata niitä.

Shirley Temple -pioni on kuin onkin elossa, mutta isosta lumikärhöstä ei näy mitään, vaikka sen pitäisi kestää mitä vain. Sen sijaan arka jalokärhö näyttäisi selvinneen talvesta ongelmitta – se, missä piti olla jättimäiset valkoiset kukat mutta jossa onkin keskikokoiset fuksianpunaiset.

Alakerrasta soi musiikkia. Puoliso tekee ruokaa.

Olen rentoutunut syvältä, kehoni on auki tälle kesälle, nautin hengittämästäni ilmastakin kuin se olisi jumalten juovuttavaa viiniä.

On niin hassua, miten kesäloma tekee tehtävänsä usein jo parissa päivässä – mutta jos lomaa olisi vain ne pari päivää, rentous jäisi tulematta.

 

Sunnuntaina 2.6.2024 kello 10.52

Heräilin läpi yön taivaan jyrinään. Aamukuudelta en saanut enää unta.

Taivaan sotajoukot ottivat mittaa toisistaan rintaman täydeltä. Jättiläisten kivireet lähtivät vetämään taivaankannen poikki. Salamat sähähtelivät, ihmistä suuremmat voimat iskivät yhteen kuin aikakausien voimat tai maailmankaikkeuden ratas.

Yhä silloin tällöin jyrisee. Taivas rähähtää kommenttiemme perään, maalaa niistä kohtalokkaammat kuin ne ovatkaan.

Sataa kiivaasti.

Tyttö on hereillä ja kävi suihkussa. Äsken pidin hänen kättään kädessäni: siroa, suihkunlämmintä kättä, joka tuntui kauniilta. Keskimmäinen tuntuu nukkuvan. Esikoisen kuulin alakerrassa käyneen vessassa.

Äsken olin puolison kainalossa kiireettä, aukinaisena. Miten paljon minua kangistaa arkivuoden aikana ”jos emme nyt tämän puolentunnin ajan ole lähellä toisiamme, seuraava mahdollisuus on viikon päästä”. Nyt oli aikaa hakea, kuunnella itseä, ottaa välissä etäisyyttä.

Lomamme on alkanut. Helpotuksen, väljyyden tunteen halkaisee välillä hirveä, kuristava tunne: Tämä on ainoa mahdollisuus koko vuonna. Jos en nyt saa rentouduttua, kompastelen koko vuoden taas ihan sekaisin.

Miten tärkeää ja välttämätöntä viikkojen mittainen rentoutuminen, avautuminen, oman itsen kuunteleminen on – ja miten saavuttamattomaksi virvatuleksi se muuttuu, jos sitä koettaa ajaa takaa.

En ole pystynyt laskeutumaan kunnolla lomaan sitten ensimmäisen koronakesän. Takanani oli silloin työhistoriani hirvein kevät. Korona hetti työni nurin päivästä toiseen ja muutti minut vauhkoksi, kasvatti työmäärän järjettömäksi. Eräistä muista syistä vaatimukset töissä muuttuivat vielä käsittämätöntäkin kohtuuttomammaksi ja epäoikeudenmukaisiksi, ja minä nökötin kattilan pohjalla kivettyneenä kuin se sammakko, joka ei ymmärrä hypätä pois, koska vettä kuumennetaan kiehuvaksi vähitellen – ja pari päivää ennen lomani alkua tytön nilkka murtui ja hän sai kipsin jalkaansa.

Koko lomamme meni sekaisin. Emme voineet tehdä mitään siitä, mitä olisin niin kipeästi, niin palavasti tarvinnut. Istuin hänen kanssaan kuistin vankilassa. Emme päässeet metsään, suolle, merelle. Kaupassa käydessä sain paniikkikohtauksia.

Se kesäloma antoi minulle tekohengitystä sen verran, että heinäkuussa palasin kuuliaisesti töihin, nakutin robottimaisesti töitä eteenpäin, ihmeissäni siitä, miten työt saa tehtyä silloinkin, kun on muuttunut raadoksi ja on hajalla joka puolelta.

Pääsin jaloilleni, mutta yhä pelkään lomia. Sen kesän jälkeen en jotenkin ole saanut päästettyä enää kunnolla irti. Jokin kireä, suorittava, velvollisuudentunteinen juova puristaa läpi lomankin. Onko nyt tarpeeksi hauskaa suhteessa käytettyyn aikaan ja vaivaan?

Olen tänä keväänä ollut todella, todella loman tarpeessa. Kunpa en pilaisi tätä kesää murehtimalla, ajamalla takaa virvatulia, joita ei ole tarkoitettu kiinni saataviksi: kontrolloitaviksi.

Haluaisin tänä kesänä täyttyä tästä vuodenajasta, antaa sen tulla iholle ja hengitykseen. Haluan tuntea perheeni ympärillä tänä viimeisenä kesänä, kun yhä asumme kaikki yhdessä. Haluan kuulla heitä koko kehollani, ottaa heidät vastaan.

Pitäisi myös suorittaa joitakin velvollisuuksia… niin. Pidän rakentamisesta, kaipaan kipeästi sukulaisten näkemistä, mutta en haluaisi ottaa kalenteria esiin vielä.

Ja yhtäkkiä kesä on taas ohi ja kaiken kanssa on odotettava jälleen yksi vuosi.

Lauantaina 1.6.2024 kello 18.35

Pieni saparopäinen tyttö juoksee pitkin poikin serkkuni rantaa. Hän taittaa maasta niittyleinikkejä, osan juurineen, syöksyy sinne ja tänne. Et arvaa, kenelle poimin nämä, hän sanoo naama loistaen minulle. Yritän arvailla. Ei! Eivät ole hänen fammulleen, eivät koiralleen – ne ovat minulle!

Huuhtelen lasipullon, josta olin juonut smoothien, täytän sen vedellä. Niittyleinikit pääsevät siihen. Kerron kummitytölleni, miten kimalaiset keräävät kukista mettä ja kuljettavat samalla siitepölyä tyttö- ja poikakukkien välillä.

Mitkä näistä ovat tyttöjä ja kummat poikia, hän kysyy kulmat rypyssä, mutta minä en osaa sanoa.

Olimme törmänneet toisiimme sattumalta. Meidän perheemme oli rantasaunassa, kun veljeni ja isäni perhe tulivat suvun rantaan askartelemaan jotain veneasiaa.

Uin sammakkoa tummassa vedessä, ja pieni tyttö juoksee pelastusliivit päällä laiturilla, hyppää korkealle ja polskahtaa mereen. Minä uin sammakkoa paikoillani ja hurraan. Hän sanoo hyppäävänsä vielä kolme kertaa! Polskis! Ja kun ne on hypätty, vielä kaksi! Polskis! Ja sitten yhden! Minä uin sammakkoa paikoillani ja hurraan kuuliaisesti. Vielä kaksi kertaa! Uin sammakkoa ja hurraan väkinäisesti. Nyt minun on mentävä jo saunaan, sanon hampaat kalisten. Vielä kaksi! Selvä. Hurraa! Vielä kaksi! Ei kun nyt mennään.

Saunassa hän höpöttää niin, että ei koskaan saa yhtä asiaansa loppuun, ja minä yritän epätoivoisesti kuunnella niin että voisin sanoa jotain muutakin kuin mekaanista vauta ja oita. Samaan aikaan yritän jutella isänsä kanssa kesästä, milloin voisimme viettää aikaa yhdessä, mutta en saa silläkään puolella lauseita loppuun, koska aina johonkin keskeytyy.

Ukkonen pauhaa ja jyrisee, hurja sade hakkaa maata ja ampuu meren kantta, salamat välähtelevät. Peltikaton alla huudamme naama punaisina toistemme korvaan, koska kukaan ei kuule mitään.

Sitten he katoavat. Jäljellä on enää meidän perheemme. Sade ropisee enää hiljakseen. On hiljaista.

Perheeni piti tänään kavuta Kalvbergenille Nauvoon juhlistamaan tytön peruskoulun päättymistä, mutta ukkosennustukset sotkivat suunnitelmat.

Eilen illalla väsymys taas tuli, niin kuin se perjantai-iltaisin usein tulee. Se laskeutuu vastaansanomattomana kuin yö, kaikessa epätoivossaan ja pimeydessään. Yritin keksiä, mitä eväitä ottaisimme lauantaina mukaan, mutta en keksinyt mitään. Googlasin tunnin verran, hiki kohosi ohimoille, en siltikään keksinyt yhtään mitään, eväät tuntuivat karkaavan jokaisella yrityksellä vain yhä kauemmas. Aamulla väsymys oli yhä päällä. Pahuuteni tuntui musertavalta, vähäisinkin jälkeni tässä maailmassa. Ajoin tytön päättäjäisiinsä ja purin huulta tietäessäni tuhonneeni hänen elämänsä.

Sitten se oli ohi, niin kuin se usein vain menee. Ehkä ne hetket ovat hormonien yllätyksiä. En tiedä.

Kalvbergen vaihtui piknikiksi Mormorsbergetin kielekkeellä rantasaunan yläpuolella. Esikoinenkin ilmaantui mukaan, vaikka hän ei yleensä perusta meidän retkistämme. Hän harppoi mustikanvarpujen läpi ja korkeaa kallionviertä naama virneessä, retkinojatuolipakkaus selässään. Sitten hän istui tyytyväisenä metsän keskellä kallionkielekkeelllä nojatuolissa ja ojenteli välillä kättään. Äiti, anna pullaa, ei tuota, sitä toista. Meillä oli hauskat eväät – ne vain loksahtivat aamupäivällä paikoilleen kuin olisivat vain odottaneet löytymistään. Eteemme avautui näkymä kauas, saarten väliin, yli Pikkusaaren. Aurinko paistoi vielä silloin.

Makkaroiden jälkeen esikoinen ja tyttö lähtivät jo. Minä uin vielä viimeisen kerran. Satoi enää muutamia pisaroita. Kapusin laiturille ja vaihdoimme sanoja keskimmäisen kanssa. Tunsin kesäsateen tuoksun, laiturin märkien varpaitteni alla. Tunne tuli taas: tämä on näitä viimeisiä hetkiä.

En tiedä, miksi tunnen niitä. Olen ennenkin kokenut todeksi tulleita etiäisiä.

Maailmankaikkeus on pitkän aikaa sanonut minulle: jotain on päättymässä. Jokin sivu on kääntymässä peruuttamattomasti. Usein tulkitsen etiäiset väärin, en koskaan arvaa täysin oikein, mutta aina ne ovat myöhemmin pitäneet paikkaansa.

Pari päivää sitten, syntymäpäivänäni, uin silloinkin keskimmäisen kanssa. Silloin paistoi paahtava aurinko. Tuntui kauhealta ja silti ihanalta laskeutua veteen. Juuri vatsan kohta on aina vaikea. Se on niin haavoittuvainen. Uin peilityynessä vedessä, käsieni liikahduksista tuli valtavaan mereen pieniä aaltoja, ja aurinko peilasi niissä. Näin meren pinnassa vain valoja ja varjoja, silmälasini olivat kengässä odottamassa. Tunsin hohtavan taivaan yläpuolellani, ja kesän: kesän.

Nyt olen kotona, hiukset märkinä. Puutarhapöydällä on lasisessa smoothiepullossa niittyleinikkejä.

Vieressäni puoliso avaa yhtäkkiä kauhistuneena silmänsä. Mikä se oli?

Mikä…?

Kaikki on hyvin, hän sanoo. Kaikki on hyvin. Se oli kai unta.

Tiistaina 28.5.2024 kello 20.28

Eilen illalla tyttö ja keskimmäinen jäivät sänkyymme soittelemaan kitaraa ja bassoa.

Makoilin sängyssä, katselin heitä ja mietin, että ehkä vihdoinkin – nyt, kun lapseni ovat aikuisia tai melkein aikuisia – minulle on alkanut avautua, mitä äitinä olemisessa voisi olla määräämisen ja kontrolloimisen sekä syvään päätyyn heittämisen välimaastossa.

Minulle on ominaista opastaa ja auttaa yksityiskohtaisesti – niin tarkkaan ja huolella, että muokkaan lähelläni olevista ihmisistä avuttomia ja minusta riippuvaisia. Toisaalta minun on hyvin helppoa antaa muille täysi vapaus. Olen antanut lasteni etsiä ja löytää itse, kokeilla ja kulkea omaa tietään.

Välimaasto on minulle vaikea. Stressaan itseni hermoraunioksi, kun en voi opiskella poikieni puolesta tai hakea heille töitä, mutta silti he kaipaisivat tsemppausta, tuuppausta ja yhdessä reflektointia. Jännä tunne on avautunut: että minun ei tarvitse ottaa vastuuta mutta silti voin olla läsnä ja antaa sitä, mitä osaan.

 

Maanantaina 27.5.2024 kello 19.58

Sunnuntaina aamulla puoliso kysyi, mitä aion tehdä tänään. Poimia kuusenkerkkiä ja keittää raparperinlehtiä, vastasin.

Sinun elämäsi kuulostaa keijukaiselämältä, hän kommentoi – siitä huolimatta, että keitin raparperinlehtiä proosallisesti sitä varten, että niiden oksaalihappo pesee juomavetemme raudat pois vesikannuistamme.

Aamulla keräsin vielä sadon lipstikasta ja ripustin idyllisesti niput keittiön ikkunan yläpuolelle. Lopun päivää tuntui kaikkea muuta kuin satumaiselta. Tuntui rantahiekkaan juuttuneelta läkähtyneeltä valaalta. Kaamea helle. Jomotti joka paikkaa. Väsytti tolkuttomasti. Tyttö ei halunnut rantaan vaan kävi itsekseen kurkisuolla minun uurastaessani ruokaa.

Tänään kotimatkalla töistä kuuntelin Ylen Horisontti-podcastin jaksoa kauneudesta. Keskeytin jakson. Oli pakko jäädä ajattelemaan, antaa tiedon kiertää minussa ennen kuin myöhemmin jatkan.

Kun Auschwitzissä eläneet katselivat myöhemmin vanhoja valokuvia paikalta, eräs kuva oli hyvin kaunis. Aurinko siivilöityi kaltereiden välistä. Kuvien katselijat kommentoivat, että voi, juuri noin kaunista siellä oli. Juuri tuon muistan.

Auschwitzin kauneus auttoi kestämään, podcastissa kerrottiin.

Tämän on kierrettävä minussa vielä jonkin aikaa.

Ei olisi ikinä tullut mieleenkään, että Auschwitz olisi ollut kaunis. Paikkahan on kirkastettu ydin maanpäällistä helvettiä, toivottomuutta ja ihmisen pahuutta.

Sen kivun, nälän, syöpäläisten, epäinhimilliseksi systematisoidun vihan, valtionterrorin keskellä on paistanut aurinko kaltereiden välistä ja saanut kidutetut tuntemaan jotain suurta ja hyvää: toivoa. Näin elokuvissa maalailtaisiin – mutta näin tapahtui todella, oikeasti niissä kidutetuissa ihmisraunioissa.

Onko kauneus häilyväisyydestään, subjektiivisuudestaan ja epämääräisyydestään huolimatta ihmiselle kuin vesi tai ravinto, hengitysilma tai uskonto, seksuaalisuus, ihokosketus ja lepo? Jotain äärimmäisen perustavaa, joka puhuu syvällä sielussa ja joka auttaa sen ajan yli, kun noita muita ei saa. Olen tämän jollain tasolla tiennyt omasta kokemuksesta, mutta en ollut koskaan käsittänyt, miten syvällä kauneuden kosketus kaikissa ihmisissä voisi olla.

 

Lauantaina 25.5.2024 kello 20.13

Mikä päivä! Olen raatanut hurjana, työstä, liikkumisesta ja kesästä kiihkeästi nauttien, tarmosta ja luottamuksesta täyttyneenä. Aamulla aukaisin kasteluvedet puutarhaan aluille ja aloin istuttaa salaatteja, hyttysten keskellä takki päällä ja huppu päässä, hiki niskassa virraten. Kastelu ja salaattien istutus oli yllättävän hyvä yhdistelmä, selkä sai tasaisen vahingossa taukojumppaa. Onnistumisesta huumaantuneena hipsin kaivamaan ruohonleikkurin esiin ensimmäistä kertaa tänä keväänä, ajoin kaksi akkukierrosta ja yhtäkki piha muuttui taas äärettömän kauniiksi.

Paahteessa kulahtaneet kohdat maastoutuivat leikattuun nurmeen eikä mitään rietasta rehottanut pihamurskeella. Kaikki ihana, kukkiva ja rehevä – kaikki se, minkä leikkurilla kiersin – tuntuvat nyt kuin hyppäävän näkyviin siistiksi suitun ympäristönsä kehystämänä. Omenapuiden valkoiset kukkatumput alkoivat kuin loistaa kauneuttaan.

Tytön kanssa sujahdimme rantaan. Meidän piti mennä soutelemaan. Katselimme mietteliäänä kivikkoista merenpohjaa, jota oli paljastunut metritolkulla soutuveneen ja meren välistä. Lopputuloksena tyttö kiersi tutkailemassa rannan simpukankuoria, minä kuurasin serkkuni laituria linnunkakasta, sulloin säkkiin kaislanvarsia – yritän tehdä niistä haketta, se on lopussa ja tarvitsen sitä puutarhaan – ja lopulta menimme mereen kahlaamaan. Vesi oli kylmää mutta ei hyytävää.

Rantavesi oli täynnä pienen pieniä kalaparvia. Niiden varjoista jäi pohjan hiekkaan satoja pieniä liikkuvia varjoja. Laskeudun pohjaan kontalleni, työnsin naamani melkein vedenpintaan kiinni.

Meressä ui pieniä, sentin mittaisia kaloja kuin suoraan muumikirjoista. Niillä oli isot pulleat silmät ja tumma kuono, ja koko muu vartalo näkyi läpi. Ehkä näin selkärankaa, ehkä en. Ne liikahtelivat parvissa uteliaina, heittäytyivät salamannopeasti syrjään, kun niitä yritti ottaa kiinni, mutta tulivat tutkimaan jalkojani ja käsiäni, kun olin paikallani. Tyttö sai niitä muutaman kämmenkuppiinsa, ja ne uivat kiinnostuneina ympyrää pienessä vedessä hänen käsiensä välissä.

Säikäytin ison rantakäärmeen. Se säpsähti karkuun kaislikkoniemeltä parin metrin päästä ja ui määrätietoisesti pois.

Keskimmäinen ja tyttöystävänsä tulivat myös rantaan, ja minä uin! Uin tummassa, toukokuukylmässä vedessä syvin vedoin. Illalla tein raparperipiirakkaa punaisista, valtaviksi kasvaneista raparpereista, jotka olen siirtänyt saaresta. Kai mammuni – fammuni äiti – ne joskus istutti saareen.

Nyt puoliso tiskaa. Minä istun pöydässä saunanpunaisena keskimmäisen kanssa. Esikoinen meni jo jäätelönsä kanssa pelaamaan. Tyttö on kännykällä.

Perjantaina 24.5.2024 kello 20.37

Luumupuu näytti aamulla krapulaiselta.

Se on juhlinut nyt yötä päivää. Sen meikit olivat valuneet poskille, puolet kukista varisseet maahan. Yhä oksille jääneet terälehdet harottivat epäjärjestyksessä, kuulsivat läpi.

Nyt illalla luumupuu näyttää jo luovuttaneen kokonaan, alistuneen. Sen on aika pestä kasvot, riisua viimeisetkin riekaleiset koristeet ja maksaa hinta tästä juhlasta.

On aika jäädä odottamaan elämän paisumista oksille, uuden tulevaisuuden syntyä. On aika antaa lasten painaa omia oksia kohti maata ja pelätä sitä kaikkea, mikä vahingoittaa ja syö niitä.

Näitä lapsia on paljon. Osan pudotan vielä pois ennen kuin ne ovat kypsyneet.

Kuka tietää, ehkä yksi näistä sadoista kantaa vielä joskus itse hedelmää.

Kaikkialla inisee. Hyttyset ovat kuoriutuneet. Niitä on niin paljon, että kuulen ne heti oven avatessa, keskellä päivääkin. Niitä on ihan kaikkialla, ne ovat isoja, intohimoisia ja määrätietoisia, ne syöksyvät ympärille ukona. Vain muutama viikko, ja ne palaavat iltoihin ja öihin – mutta minä ajattelin huomenna istuttaa salaatit. Salaateilla alkaa olla jo kiire. En pidä siitä työstä muutenkaan, ja jälleen kerran teen sen juuri tässä kohtaa, hyttysten maalitauluna.

Maa on tuhkainen ja kuiva.

Imuri on jo vaiennut. Kuulen keskimmäisen kolistelevan kokistölkkejä huoneessaan. Hänkin siivoaa. Vessat on jo pesty.

Puoliso yskii alhaalla telkkarin äärellä. Minun pitäisi keittää iltapuuroni.

Tyttö halusi näyttää videota tettiläispaikastaan: pupu söi voikukkaa ja porovasan päässä sojotti vain toinen sarvi.

Keskiviikkona illalla sain taas itseni kiinni. Tunne on jännä joka kerta: kuin joku vain napsauttaisi näkymätöntä vipua sisälläni ja yhtäkkiä käyn taas kuin käkikello. Tiedän, mitä pitää tehdä ja miksi, kaikki tuntuu oikealta, maa on rytmissä askeleitteni kanssa. Jossain kohtaa irtoan kyllä taas.

 

Keskiviikkona 22.5.2024 kello 18.12

Rutikuivaksi paahtunut sää saa kiristelemään hampaita. On jälleen nieltävä se, että puutarhan kauneutta ei viime kädessä voi hallita yhtään sen enempää kuin elämänkään.

Vaikka jalkojeni alla mureneva sammal ja henkitoreinen nurmi tuovat mielikuvia paratiisin vastakohdasta, tätä tämä nyt on. Kastelemalla saan tälle edes hiukan tekohengitystä.

Olen yhä hiukan eksyksissä, kuin olisin juossut ihastuneena ihan suoraan ja selvästi eteenpäin, mutta maapallo olisikin kaartunut alta pois ja nyt olisin ilmassa käsittämättä, mitä tapahtui. En ole ihan synkroniassa maailman kanssa.

Maailmankaikkeuden viesti on ollut kyllä selvä. Kun eilen puistelin kuistilta työhaalareitani, joita poika oli lainannut ja jättänyt päiviksi kaiteelle kuivumaan, niistä irtosi tuore ampiaispesä. Ulkovessan käsienpesuvesisäiliö oli vuotanut tyhjiin, joten siinä minä sitten olin kädet saippuassa miettimässä, mitä teen.

Juuri tältä minusta on tuntunut: puuhiin ryhtyessä synnytän itseeni sisäistä ampiaispesää, enkä saa pestyä edes käsiäni tästä.

Haluaisin metsään hakemaan itseäni, mutta kesä on niin pitkällä, että joka kerta tulen takaisin lahkeet ryömiviä punkkeja täynnä.

Tarvitsisin kauas lähtemistä, etäisyyttä tästä kotipihasta, joka pikkuhiljaa kääntyy työleiriksi ja vankilaksi. Miten paljon silti haluaisin laittaa ulkopenkkeihin Roslagin mahonkia, istuttaa salaatintaimet kasvimaahan, ajaa nurmikkoa ja, niin, kastella.

Olen miettinyt myös paitsi jäämisen kauhua, fomoa. Se kovasti kuulostaa ensimmäisen maailman ongelmalta, naurettavalta verrattuna kärsimykseen, nälkään ja toivottomuuteen, mitä suomalaiset ovat takavuosina kokeneet. Uu, en tiedä, mitä valita kaikesta tästä runsaudesta!

Samalla paitsi jäämisen kauhu tavoittaa jotain olennaista ihmisyydestä.

Viime kädessä jokainen on sen kysymyksen äärellä, miksi on olemassa: mikä minun tarkoitukseni on? mitä täällä maailmassa pitäisi tehdä? millä kokemuksilla muovaudun oikeanlaiseksi ihmisyyttä varten? täytänkö tällä valinnallani minulle annettua tehtävää?

Mallit sosiaalisesta medista, lehdistä, kirjoista, elokuvista maalaavat eteemme ihania, kiehtovia, jännittäviä kuvia siitä, mikä tehtävämme voisi olla. Niiden täyteydessä, niiden hallitussa, syyn ja seurauksen kehämäisessä maailmassa tehtävä näyttää juuri oikealta – mutta oikea elämä on jotain hurjan paljon enemmän, tulvillaan tuhansia vaihtoehtoja, ristiriitoja, keskenään kahnaavia päämääriä, joista kaikki olisi silti tärkeä toteuttaa.

Minun kaltaiseni pedanttinen ihminen haluaisi selvittää etukäteen kaikki vaihtoehdot, asettaa ne paremmuusjärjestykseen ja vasta sitten lähteä toteuttamaan yhtään mitään. Ikävä kyllä vaihtoehdoille on vain taivas rajana. Luovuutemme ja mielikuvituksemme siittää niitä tuhatmäärin joka hetki lisää. Tiedämme vasta kuoleman hetkellä, mikä meille oli mahdollista, ja silloin on liian myöhäistä.

Lopputuloksena kulutan elämän hätäilyyn, teenkö nyt oikeita asioita ja mitä pitäisi, ja se nyt ei ainakaan ole erityisen hyvä elämäntehtävä.

Luumupuu pörisee. Puoliso on ajanut joka päivä tyttöä tunnin matkan eläintarhaan työharjoitteluun. Hän on saanut työskennellä eläinten kanssa paljon vähemmän kuin olisi toivonut.

Tein ruualle liian vähän lihaa, niin että kaikki perheen miehet motkottivat ja jakoivat keskenään vähiä.

Tiistaina 21.5.2024 kello 18.25

Vieressäni suhisee. Kasteluletku puskee vettä päärynäpuulle, ainoallemme, eikä se ole koskaan tehnyt päärynöitä.

Maa halkeilee kuivuudesta. Pihamme kannella nousee maasta irti rutikuivia, kämmenen kokoisia sammallevyjä, kevään janosta pölyisinä.

Siitepöly on tullut, ja käteni ja vaatteeni tahriutuvat. Kun katson katseluletkulle, näen häkeltyneenä puutarhakeinuni käsinojassa valtavan ison hämähäkinseitin, jonka siitepöly on paljastanut esiin.

(Siirrän letkua pionin aluille.) En pidä kastelemisesta. On eri asia puuhata puutarhassa siksi, että nauttii työstä ja haluaa ottaa jokaisen askeleen, jonka ottaa, kuin sitoutua työhön pakosta, jotta aiempi uurastukseni ei olisi ollut turhaa.

Letkun siirtämisten välissä teen jotain muuta, josta tavallisesti pitäisin, mutta koska sillä nyt tapetaan aikaa, sekin muuttuu ikäväksi.

(Siirrän letkun syreenin alle, joka ei ole koskaan kukkinut.)

Luumupuu on surissut koko päivän. Puu on nyt täydessä kukassa ja käsittämättön kaunis, pienipiirteiseen valkoiseen verhottu, pitsiä täynnä, morsiamen ja kastelapsen kaltainen.

Kun puu kukkii, aika pysähtyy, sanottiin, mutta tunnen luumupuun kukkiessa ajan vahvemmin kuin koskaan. Hetkessä tuhansista kukista jo putoavat terälehdet, koko vuoden odotettu tovi on parissa päivässä mennyt.

(Siirrän letkun mustaviinimarjapensaalle, jonka pistokkaat otin saaresta fammuni pensaista ja joka on tukehtumassa jättimäiseksi kasvaneen tuivion alle – mutta tuivio on huikea. Puolen euron heräteostos on kasvanut majesteetillisiin mittoihin ja levittäytynyt melkein uima-altaan kokoiseksi vihermeduusaksi.)

Olemme ottaneet yhteen keskimmäisen kanssa yön pelaamisista. Meillä kummallakin aikuisella naksahti lopulta pää sunnuntain ja maanantain välisestä yöstä. Kaipa me saamme tämän selvitettyä.

(Siirrän letkun Shirley Temple -pionille, josta ei tosin näy vielä mitään, mutta olen ennenkin luullut sitä kuolleeksi.)

Haluaisin olla antamatta raivostuneita määräyksiä aikuisille lapsille. Heidän on jo otettava vastuu itse, koettava omat erehdyksensä.

Hänen on vaikea käsittää, mikä meitä vaivaa. Hänen omat unenlahjansa ovat käsittämättömät. Armeijassa hän teki vaikutuksen tupakavereihin kroosatessaan unten mailla samaan aikaan, kun naamaan paistaa tuhansia lukseja lamppua, korvan juuressa karjuu ladon oven kokoisia miehiä, aseet ja kaapit kolisevat.

(Siirrän letkun pihajasmikkeelle, joka kaksi kesää sitten melkein kuoli kuivuuteen, mutta osa siitä on yhä elossa. Elossaoleva osa ei viime vuonna kukkinut, mutta nyt elättelen toivetta. Samassa kohtaa kasvaa myös liljoja, joiden kaksi sipulia päätyi meille seurakuntayhtymän kampanjassa ja jotka nykyään loistavat kesällä kymmenin, valtavin kukin ja joka vuosi leviävät lisää.) (Samasta kukkapenkistä koko viime kesän nyhdin pois sinne joskus istuttamaani viheliäistä suopayrttiä. Sitä ei vielä ole tänä keväänä näkynyt.)

En tiedä, kumpi särkee sydäntäni enemmän, poikani katkera uhma vai se syyllisyys, minkä näen syövän häntä.

Rakastan häntä.

(Siirrän letkun valkoviinimarjapensaalle, jonka paikka on liian kuiva ja se kituu. Sen juurella rehottaa tyräkkiä, jonka joskus sain pikkurillin kokoisina taimina puutarhanvaihtotorilta ja joka ensin melkein tukehtui muun alle mutta nykyään leviää pitkin poikin näyttävin vihrein kukinnoin.)

Alkaa tulla viileää. Olemme saaneet Suomen toukokuuta takaisin. Illalla ja aamulla kaipaa jälleen villatakkia.

Yöllä pikkumökissä oli kylmä. Pakenin sinne suunniltani nukkumaan, ja kiukku piti minua hereillä vielä paljon pidempään.

 

Sunnuntaina 19.5.2024 kello 15.07

Yritin kirjoittaa tätä kuistilla riipputuolissa, mutta aurinko paahtoi liikaa. Tuli huono olo, ruudulta ei nähnyt yhtään mitään. Nyt istun epämukavan kovassa tuolissa pienen kuistimme toisessa päässä.

Linnut livertävät, pieni kesätuuli käy puissa, mereltä kaikuu veneiden ääniä. Kesä tuoksuu.

On ideaali, täydellinen kevätkesäsää, on ollut jo viikon ja näyttäisi olevan vielä toisenkin – juuri näitä säitä, joita aina odotetaan ja toivotaan ja joita saa vain silloin tällöin ihmeellisenä lahjana – enkä minä tiedä, miten tätä pitäisi käyttää.

Tyhjyys on jatkunut eilisestä saakka. Nyhertelyputkeni katkesi, kesäpuuhani loppuivat. En tiedä, mitä aloittaa nyt: jotain työlästä ja aikaavievää aherrusta vai kesähauskanpitoa. Mikään ei tunnu oikealta tai seiniä tulee vastaan. Aika vyöryy eteenpäin avaruudessa, mutta en osaa hypätä sen aallonharjoille ja nauttia sen etenemisestä.

Tyttö tulee kotiin puolen tunnin päästä. Keskimmäinen nukkuu. Pyörittelen jalkoja kärsimättömästi.

Riitelimme puolison kanssa, onneksi. Ärtymys oli paisunut jo pitkään. Mikä siinä on, että puolisolle pitää olla lapsellinen?

Miten haluaisin rääkyä hänelle naama punaisena – niin hän tekee – mutta kun lapset ovat kotona, en vastaa hänelle. Katson moraaliselta ylätasolta. Minuun sattuu, mutta en vastaa. Annan hänen olla ääliö ja jätän hänet sellaiseksi.

Minä olin se, joka alun perin pakotti ja opetti hänet riitelemään hurjapäisenä, nauttimaan myrskyn tuomasta puhtaasta ilmasta ja anteeksiannon katharksiksesta, mutta kaksikymmentäviisi vuotta olen jättänyt hänet yleensä yksin kiukkuamaan. En voi antaa mennä, kun lapseni ovat kuuloetäisyydellä, vaikka he ovat jo aikuisia tai melkein. Vasta silloin, kun kaikki lapseni ovat poissa, voin katkaista kontrollin näkymättömät vaijerit ja tuntea täysillä.

Niin valtavasti kuin äitiys antaa, se kahlitsee sietämättömällä tavalla vielä silloinkin, kun lapset ovat aikuisia. Se pakottaa asettamaan toisten tunteet etusijalle. Se hillitsee ja jarruttaa, latistaa ja löysentää, eikä ihminen voi enää täyttyä yhdestä tunteesta seurauksista välittämättä. Jossain mielen sopukoissa nakuttaa väsymätön ääni, joka haluaa ensin varmistaa, että lapsilla on kaikki hyvin ja että he eivät kärsi. En pidä siitä, miten epäitsekkääksi äitiys on muovannut minut.

Tietenkin pidän siitä, mitä äitiys on tehnyt minulle, älkää käsittäkö väärin. Seuraukset eivät koskaan ole vain mustia tai valkoisia. Äitiys on nostanut sielustani esiin sellaista kauneutta ja hyvyyttä, joihin en olisi uskonut minun pystyvän ja joista olen lapsilleni äärimmäisen kiitollinen. He ovat tehneet minusta paljon paremman ihmisen.

Silti olisi hauskaa olla taas itsekäs. Entä jos esikoinen jää meille loppuiäksi asumaan… ajatus on ihana, kaipaan häntä, viihdyn hänen kanssaan, mutta tasaveroisia asuinkumppaneita emme olisi koskaan. Siedän melkein mitä tahansa, kunhan lapseni rakastavat minua ja haluavat olla lähelläni.

Jouduin myös työssäni niin paljon hillitsemään itseni, hallitsemaan tunteeni, olemaan alentumatta hyökkääjien kanssa samalle tasolle. Tätä ei vuoteen ole tarvinnut enää oikeastaan tehdä, mutta rutiini on jäänyt päälle.

Minun on annettava itselleni lupa olla lapsellinen ja tyhmä, ei vain mukavilta osin vaan myös rumilta.

Talitintti lensi juuri kuistin viereen. Voi ei, narun päässä oleva kissa huomaa sen kyllä.

Nyt lintu onneksi pyrähti luumupuun oksalle ja sieltä jo pois.

Kymmeniä valkoisia kukkia on avautunut luumupuuhun. Se on puoleksi kukassa.

 

Lauantaina 18.5.2024 kello 19.08

Luonto on kylpenyt lämpöisessä auringossa. Viinimarjapensaat surisevat ja pörisevät.

Luumupuun pienipiirteiset oksat ovat täynnä pulleita valkoisia nuppuja. Huomenna ne puhkeavat.

Kun puu kukkii, aika pysähtyy, sanoo japanilainen sananlasku, ehkä, tai joku, jonka nimeä en muista.

Olen häärännyt päivän, kevään kiihkeydestä ihastuneena, kastellut puutarhaa, kylvänyt vihannesportulakkaa, ripustanut pyykkiä, tehnyt ruokaa. Nyt on jälleen näitä tyhjiä hetkiä. Pää on väsynyt, ei jaksa enää keskittyä eikä iloita. Arkiviikolta jäänyt kuormitus muistuttelee, että olisi pitänyt levätä.

Pitäisikö nyt suunnitella jotain…? Voisin puolison kanssa käydä palaveria. Voisimme keskittyä toisiimme. Pitäisikö tehdä jotain kevätvelvollisuuksia, tai sopia niistä? En arkiviikkoiltaisin jaksa syventyä näihin, aivot lyövät päivän jälkeen tyhjää. Soutuvene on vihdoin vesillä, pitäisikö lähteä rantaan… rantasaunankin olisi voinut lämmittää.

Istun kuistilla riipputuolissa, kuuntelen lintuja ja pörriäisiä. Syvät varjot ovat jo langenneet, ilta on laskeutumassa. Kohta vien arimmat kylvökset sisälle yöksi.

Jaha, kirjoittaminen keskeytyi. Puoliso äkäilee, kun kissa on oksennellut.

(kello 19.29) Olen miettinyt paljon puutarhaa. Kuuntelin siitä kirjan, jonka olin jättää kesken, ärsyynnyin monesta kohtaa ja fammuni menetetty puutarha on liian kipeä minulle. Kirja avasi silti sisältäni oven.

Ovi oli odottanut avautumistaan jo kauan ja laajeni elämää syleileviin, metaforisiin mittoihin.

(Kuulen porstuasta kolinaa. Keskimmäinen tekee varmaan lähtöä. Nyt hän ilmestyi kuistille, kyykistyy ja kurkottaa kätensä alapuolelleni. Kuulen pörinää. Pöhlömpi kissa on alkanut kehrätä riipputuolini alla.)

(Nyt poika koettaa käynnistää autoa. Se ei käynnisty. Hän kolauttaa jotain. Nyt auto käynnistyi ja kaartaa pois pihasta.)

(Ratina kaikuu vielä jonkin aikaa, auton ääni kiertyy kauas ja katoaa taustaansa kuin sumuvana tai tuoksu.)

Siitä puutarhasta… miten monta kertaa olen järkyttynyt ja pahoittanut mieleni, kun yhtenä yönä peura on mennyt mutustamaan poskeensa usean vuoden työni, toisessa hetkessä hyönteiset ovat tehneet saman, tai paahde, tai halla – tai puoliso, joka veti lemmikit trimmerillä matalaksi – . Moni sanoittaa puutarhanhoidon taisteluna: minä nuo vielä voitan! minä tapan ja riehun ja taistelen, minä myrkytän, raivaan, kitken ja aitaan! tai… minä hävisin. Menetin. Epäonnistuin.

Silloin jotain olennaista on jäänyt käsittämättä puutarhasta, maanpäällisestä paratiisista.

Jos haluaa kasvattaa varman päälle jotain, silloin on paras kasvattaa sisällä, kontrolloidussa ympäristössä, suljetussa umpiossa. Puutarhan kauneus, viehätys, herkkyys ja suuruus piilee sen ennakoimattomuudessa: siinä, että luontoa ei kukaan voi hallita. Puutarhan hoitaminen on elämän kaltaista: uhkapeliä.

Heität puolihuolimattomasti pari siementä johonkin, ja seuraavina kesinä keräät tuhatmäärin voittoa, siemenet kukoistavat ja kylväytyvät, hehkuvat kauneutta ja voimaa. Saatat uurastaa ja raataa vuosia, ja lopputuloksena elämä syö työsi ja kaikki oli turhaa.

Käytät elinvuotesi puutarhaan, ja se kukoistaa hoivassasi tai on kukoistamatta, mutta kun aika jättää sinusta, joka tapauksessa kaikki on muutamassa vuodessa mennyttä. Luonto ottaa omansa takaisin, peittää kukkasi, tukehduttaa viinimarjapensaasi, kaupan päälle puutarhaa ymmärtämättömät ihmiset ajavat ruohonleikkurilla nurin pionisi.

Ei se ole tragedia. Ei se ole jotain, josta minun pitäisi lapsenlapsena tuntea syyllisyyttä – tai tuntea syyllisyyttä siitä, että käytän vähää aikaani johonkin niin pysymättömään kuin puutarha. Puutarhan kauneus on juuri sen haavoittuvuudessa ja hetkellisyydessä: pienessä vehmaassa paratiisissa elämän meren keskellä. Saamme nauttia siitä tässä, juuri nyt.

Joku omituinen iso ötökkä lensi koneelleni ja kipittää nyt ruudulla kirjaimillani.

Olen tänä keväänä oppinut hyväksymään menettämisen, ensimmäistä kertaa elämässäni.

Menettäminen piirtää kehykset sille, mitä ei ole menettänyt: se paljastaa, miten herkkä ja ihana ihme elämämme on.

Perjantaina 17.5.2024 kello 21.17

Tyttö on mumminsa kanssa viikonloppureissussa, keskimmäinen lähti tyttöystävänsä luo. Puolisolla on vapaaviikonloppu. Olemme kolmistaan esikoisen kanssa.

Hän sai tänään lopputyön pois käsistään!

Linnut livertävät yhä. Niskaani kuumottaa: poltin sen työkeikalla saaristossa, eeppisten maisemien keskellä, naarmutin kuusten oksista rämpiessämme ryteikössä.

Sieluni on tuntunut livertävän monta päivää. Kevät on täällä niin huikaisevana ja aistimuksista täytenä kuin kevät vain voi olla – ja minä olen osannut iloita kaikista pienen pienistä ihanista asioista, joista pidän, tuntematta häpeää ja pelkoa, että jossain on jotain paljon tärkeämpää, mistä pitäisi nauttia.

Kerran kysyin perheeltä, missä kirjassa tai tarinassa he haluaisivat elää, jos saisivat valita. Sitten vastasin omaan kysymykseeni: minä haluaisin elää jossain lastenkirjassa.

Keskimmäinen vastasi: äiti, sinä elät lastenkirjassa.

Siltä minusta on tuntunut. Minusta tuntuu kuin hääräisin kenkätalossa, tomerana pyykäten ja tiskaten, niistäen neniä ja velliä keittäen – no, en nyt ihan tarkalleen tee noista mitään, mutta elämääni tuntuu ympäröivän lastenlorun turvallinen, täyteläinen kehä, jossa mikä tahansa on mahdollista, riemuitaan hullunkurisista asioista ja ihmetellään silmät suurina sitä, mitä joku muu pitäisi tavallisena ja arkisena.

Torstaina 16.5.2024 kello 20.50

Omenapuustamme roikkuu sukkahousuja.

Muutamaa oksaa pitää taivuttaa. Korkealla, hankalissa kohdissa oleviin oksiin saa köysivirityksen sijaan oikean kulman paljon helpommin, kun heittää oksan yli sukkahousut, jonka kummassakin puntissa on kiviä. Sukkahousut saavat olla puussa muutaman viikon, pihan paraatipaikalla.

Keitän iltapuuroani. Kohta huudamme tyttöä ja keskimmäistä iltarukoukselle.

Pojalle se on oikeastaan aamurukous. Meillä on muutama mutina siitä, millaista on yöllä nukkua, kun hän pelaa viereisessä huoneessa ja mölyää.

Tyttö harjoittelee sängyssäni matematiikan valtakunnalliseen kokeeseen. Aiemmin tänään hän piti meille esitelmät, joita oli pitänyt jo koulussa. Näin eteläsuomalaisena katselin ällistyneenä Rovaniemen pinta-alaa. Miten mikään kunta voi olla kartalla niin iso? Ja Inari on vielä kaksinkertainen siihen verrattuna.

Keskiviikkona 15.5.2024 kello 21.06

Voisin nyhertää pihalla ympäri vuorokauden. Keho ja mieli saa syvää tyydytystä käsien jäljestä, kevätäänistä ja vihreästä: esiin puskevasta elämästä.

Äitienpäivänä istuin kotimatkalla autossa poikani kyydissä ja katselin laskevan auringon vilahtelua puiden välistä.

Olen miettinyt sitä, mitä tunnen pojistani: kyselemättömän lämmön ja lojaaliuden, joka aina asuu heissä, härnäämisensä ja äitikapinan alla.

Yhtäkkiä tiesin, mistä se on saanut alkunsa.

Lapsistani vain tyttö on saanut elää elämän, jossa murheet ovat sellaisia kuin perheissä yleensä: vanhemmat stressaavat töitä, talonrakennusprojekti sakkaa, isoäiti kuolee, murrosikäistä ei saada aamuisin hereille.

Sen sijaan poikamme olivat joutuneet räpiköimään kanssamme läpi elämänmeren pahimpien kauhujen.

Äidistäni jo tiedättekin, mutta muuta niistä ajoista en voi kirjoittaa tähän. En voi satuttaa ihmisiä, joihin itseensä sattui niinä vuosina eniten. Ympärillämme toinen toisensa perään vain sortui: ihmiset eivät kestäneet, ja minä ja mieheni yritimme kompastella heidän tukenaan, hädissämme, selviämättä tuskin itsekään.

Sen kaiken päätepisteenä oli lopulta pikkusiskoni itsemurha, hänen, jolla kaikki oli tuntunut olevan vain hyvin ja joka aina otti rennosti. Moni muista murheistamme oli murentanut ja murentaisi minua paljon kipeämmin, vaikeammin ja syvemmältä, mutta yhtä kaikki pikkusiskoni kuolema leikkasi totaalisuudessaan elämän enemmän halki kuin mikään koskaan ennen tai jälkeen.

Myöhemmin mielessäni oli valittuja sanoja isälleni siitä, että hän hölötti shokissa oman lapsensa itsemurhasta kaiken ääneen minun pienten lasteni kuullen, mutta samalla olen ollut äärettömän kiitollinen siitä, että mitään ei ole tarvinnut salata.

Totuus on aina ihmiselle – oli hän sitten lapsi tai aikuinen – turvallisempaa kuin valhe ja salailu. En ole koskaan valehdellut lapsilleni, en edes joulupukista: totuus tihkuu aina esiin valheen väleistä, ristiriita täyttää mielen jäytävällä epävarmuudella, epämääräisen uhan tunnulla ja mielikuvituksella, joka keksii aina jotain vielä kammottavampaa, sillä toisin kuin totuudella, mielikuvituksella ei ole minkäänlaisia rajoja.

Siinä yhdeksän- ja viisivuotiaat pojanpalleroni kuuntelivat, miten täti – heidän hoitajansa ja iloinen, nauravainen sielunkumppaninsa – oli tappanut itsensä.

Mitä sellaisella hetkellä voi tehdä? Ei ole olemassa undo-nappulaa, jolla tapahtuneen saisi tapahtumattomaksi. Ei ole olemassa mitään, millä läheisen ihmisen oman käden kuolema puettaisiin rimssuvaatteisiin ja lätistäisiin vaarattomaksi. Lapseni ja me aikuiset seisoimme yhdessä mykkinä elämän meren rannalla, tuijottamassa aavalle, jossa jumalten tuulet olivat myrskynneet pikkusiskoni yli.

Se, että olimme siinä tilanteessa yhdessä, antoi lasteni surulle tasa-arvoisen aseman meidän aikuisten kanssa. Monet muut murheemme olimme joutuneet pitämään poissa heidän korvistaan, ja he olivat vain saaneet tuta niiden seuraukset: onnettomat, järkyttyneet vanhemmat. Pikkusiskoni kuoltua he tiesivät ja ymmärsivät koko ajan, mitä tapahtuu. Kaikelle kauhealle oli sanat.

Heidän isänsä joutui silloin olemaan paljon töissä ja leireillä, ja olin hyvin paljon kolmistaan poikien kanssa.

Ei minulla ollut mitään, millä olisin voinut auttaa poikiani heidän jäytävässä surussaan ja hämmennyksessään. Tiesin, että en voi muuta kuin rakastaa: en voi muuta kuin olla heidän lähellään sydän auki, päivästä toiseen, ja ottaa vastaan.

Kun jostain sellaisesta selviää yhdessä läpi, jäljelle jää näkymättömät siteet. Oma itse on rakentunut jollain tavalla osaksi muita. Ne siteet tunnen pojissani yhä. Olin vain unohtanut, milloin ne olivat syntyneet.

Lauantaina 11.5.2024 kello 12.26

Kesä on täällä jälleen! Lämpöisenä, täynnä kiihkeyttä ja rauhaa yhtä aikaa, lupausta ja haaveita tulvillaan.

Pitkien aamuvarjojen keskellä kauhoin vanhalla kattilalla vettä sadevesiämpäristä kastelukannuun, ensimmäistä kertaa tänä kesänä. Hassua, miten paljon sellainenkin ääni voi tuottaa iloa. Sekin kuulosti kesältä, vapaudelta ja kasvukaudelta, lasten jalkojen polskimiselta ja hyväntuulen naurulta.

Aamulla olin herännyt puolison kainalosta, pehmoisesta ja turvallisesta. Miten voit tuntua noin hyvältä, mumisin puoliunessa, ja hän mumisi vastaukseksi: koska olen hulluna sinuun.

Miten moni ihmissuhteeni on päättynyt: repivästi ja riitaisasti, kipeästi lässähtäen tai surullisesti vain haihtuen, ja jokaisesta olen tuntenut kipua, häpeää ja syyllisyyttä, siitä, että olen tullut hylätyksi tai olen hylännyt – en osaa antaa vain mennä. Niitä kaikkia vasten on yhä käsittämättömämpää, että tämä yksi ihminen on pysynyt.

Kiitos siitä, että rakastat minua, vaikka en ole pelkkää valoa, hän sanoi minulle aamuvalon kainalossa, ja sama kiitos lauloi minusta vastaukseksi jokaiselta ihosolulta.

Olemme olleet yhdessä siitä saakka, kun minä olin vielä alaikäinen, hän juuri täysi-ikäiseksi tullut. Hän on joutunut kokemaan rumimmat, itsekkäimmät ja julmimmat puolet minua, kirskuvimmat ja hysteerisimmät, hän on kulkenut rinnallani mädän ja kiehuvan huudon läpi, vetänyt minut upottavimmista silmäkkeistä, kantanut sylissään, ja minä olen vuorollani tehnyt hänelle saman, tarttunut tiukasti kiinni, kun hän on pudonnut, raahannut perässäni, raahannut selässäni. Kummallakin on ollut useita vuosia, jolloin toinen on joutunut kantamaan koko perheen, sietänyt sietämätöntä käytöstä, pönkännyt toisen pystyyn, sanonut: sinä selviät tästä, koska minä rakastan sinua.

Sen pimeyden syvyydellä, jonka läpi olemme toinen toistamme vetäen ryömineet, ei ole mittaa eikä määrää, ja jokainen päivä se rakkaus mitataan uudelleen.

Siitä on jo kauan, kun ylitimme rajan, jossa vielä saattoi ajatella ”jos toinen Sen tekee tai Se tapahtuu, otan eron”. Kumpikin meistä tietää, että sellaista eroa ei enää voi tulla. Kumpikin on jo maksanut hintansa ja on valmis maksamaan ihan mitä tahansa myöhemminkin.

Yhtä ihmeellistä on, että kodissani on kolme aikuista tai melkein aikuista lasta, jotka silmin nähden pitävät minusta ja haluavat olla lähelläni, vaikka juuri lapset onnistuvat riipimään ihmisestä esiin tämän kauheimmat ja ahdistuneimmat puolet. Nämä neljä ihmistä ovat kietoutuneet minuun kuin suppilovahverot toisiinsa metsässä syksyllä, toistensa kulmiin ja notkoihin kasvaen.

Perjantaina 10.5.2024 kello 20.34

Pää särkee, niska jumissa, niska jumissa koska pää särkee ja pää särkee koska niska jumissa. Liian kuuma. Liian kylmä. Liian huono ilma. Vetää liikaa, jos ikkuna on auki. Tietokoneen teksti liian pientä. Teksti liian isoa. Liian tylsiä ja yhdentekeviä töitä. Liian tärkeitä ja kiireellisiä töitä. Olen juonut liian vähän. Olen juonut vettä liian paljon. Tuolin, näppäimistön ja näyttöruudun suhde toisiinsa ihan väärä, miten ikinä ne ovat. Oksettaa. Vatsa möyrii. Näkökenttä tuntuu oudolta. Auringonpaiste tuntuu työntävän puikkoja silmistä sisään.

Tajusin kunnolla vasta työpäivän lopetettuani, miten päässäni pyöri ja oli mahdotonta keskittyä järkevästi mihinkään. Olenko taas tulossa kipeäksi…? Huono päivä yhtä kaikki.

On ollut myös krapula siitä, mitä kirjoitin teille eilen.

Sen sijaan, että kirjoittaminen olisi jäsentänyt tunteet siisteihin lokeroihin ja sulkenut rasian niin, että ahdistavat asiat irtoavat itsestäni ja pääsen jatkamaan puhtaana elämää, tulinkin avanneeksi sekavan, pohjattoman säkin, josta pursuilee nyt ilmaan ennakoimattomia asioita.

Ensinnäkin tuntuu typerältä, että juuri minä pidän nuoruudenystävästäni surushow’ta. Se, että teineinä olimme yhdessä, ei tarkoita, että tietäisin enää mitään siitä, millainen ihminen nuoruudenystäväni lopulta oli.

Toiseksi tulin avanneeksi haavoja, joiden en ollut arvannut olevan yhä tuoreita.

No nyt tämän kirjoittaminen keskeytyi. Keskimmäinen soitti tyttöystävänsä kanssa. He olivat katsoneet uutiset ja halusivat kysyä ajatuksia uutisesta isältä, joka imuroi eikä kuullut puhelinta.

Keskimmäiselle tuli eilen tieto, että hän on saanut solukämppäasunnon. Esikoinen piti tällä viikolla lopputyöesitelmänsä. Hetki hetkeltä lähenee se aika, kun he ovat täältä poissa.

Mitä olinkaan kirjoittamassa… Siitä ajasta, kun olin nuori aikuinen, on minulla jotain hyvin kipeää työstämättä. Sitä on niin paljon, että en saa siitä ihan otetta.

Se kaikki tuntuu kytkeytyvän hylätyksi tulemiseen – ja koska lapseni elävät nyt samaa aikaa, sen muistot väijyvät lähellä.

Kai suren sitä, että mieheni ja minun välit yhteisiin ystäviimme katkesivat niinä vuosina, likaisesti ja rumasti. Jälkikäteen olen silti kokenut sen kaiken oikeaksi. Oli aika lähteä jo eteenpäin. Silti jotain niihin vuosiin on jäänyt auki. Mukana oli kai pettymystäkin siitä, että rakettimaisesti alkanut nuoruus lässähti. Eksyin aikuisuuteen. Samaan aikaan jotain kauheaa oli alkanut tapahtua vanhimmassa sisaressani, eikä meillä ollut vielä sille kaikelle sanoja. Mistä ikinä löysin uuden, oman, ihanan, minunnäköiseni yhteisön, se aina karkasi seuraavassa hetkessä alta ja katosi. Muille läheisillemme tapahtui muutakin kamalaa. Ehkä sen ajan avuttomuus, hämmennys ja eksymys on se, joka jäi minuun asumaan ja jota en ikinä haluaisi lasteni joutuvan kokemaan.

Helatorstaina 2024 kello 13.13

Kissa – se älykkäämpi – tunkee peiton alle kanssani. Olin ajatellut kirjoittaa, ja haemme jonkin aikaa sopivia paikkoja. Nyt tunnen sen kehräävän uppeluksissa jalkaani vasten.

Tämä kissa ei yleensä piittaa meistä, mutta aika ajoin, yhtäkkiä, se tulee lähelle.

Olen jo jonkin aikaa aikonut kirjoittaa nuoruudenystävästäni, hänestä, jonka vuoksi tämä päiväkirja on nyt olemassa. Aina vain on tullut jotain muuta, jonka haluan ensin tallettaa.

Tuntuu merkilliseltä sanoa, että nuoruudenystäväni kuolema on parasta, mitä minulle on muutamaan vuoteen sattunut. Kauheilla asioilla on tarkoituksensa. Samaan aikaan kiristelen hampaitani Jumalalle. Eikö minua tosiaan olisi saanut pysähtymään jollain vähemmän karmealla keinolla?

Esikoisen ovi käy alhaalla. Sitten portaissa kuuluu hänen askeleensa.

Hän ilmestyy kysymään, mitä on ruuaksi tänään, niin kuin hän aina tulee. Tajuan, että unohdin laittaa pyykit päälle, vaikka juuri nyt sähkö on lähes ilmaista.

Kissa on kadonnut peittoni alta. Se häiriintyi lajitoveristaan, joka äsken metsästi peiton alla liikkunutta möykkyä ja nyt kuorsaa viattoman näköisenä sängyn jalkopäässä. Käyn laittamassa pyykkikoneen päälle.

Minulla on niin paljon sanottavaa nuoruudenystävästäni, että jään sanattomaksi.

Tulin kateelliseksi, kun alkuvuonna puhuin hänestä hänen äitinsä kanssa muistokirjoitusta varten.

Tunne oli vähän yllättävä. Nuoruudenystäväni eli yksin ja lapsettomana. En voi sille mitään, että väkisinkin kuvittelen onnen löytyvän puolisosta ja lapsista, koska minulle he ovat elämäni suurin ihme ja kauneuden lähde. Silti löysin itseni kadehtimasta nuoruudenystävääni. Hän oli saanut toteuttaa itseään. Mitä siitä, että hän maksoi siitä hinnan ja joutui elämään vaatimattomin tuloin, yksi projekti kerrallaan, aina rotko edessä odottamassa? Hän keskittyi intohimoonsa, hääräsi myyränä taideprojektien keskellä, kulki omaa tietään tinkimättä. Voi, kunpa olisin tehnyt saman! Kunpa olisin ollut yhtä rohkea, ehdoton ja vahva!

Yhtäkkiä ensimmäisen kerran pystyin hyväksymään sen, että osa lapsistani tulee aika varmasti valitsemaan saman tien: yksin elämisen. Vaikka suuni on sanonut, että hyväksyn lasteni valinnat, ne ovat heidän valintojaan eivätkä minun, onnelliseksi voi tulla monilla tavoilla, en silti sielussani ole uskonut tästä mitään. Olen sydän vavisten surrut sitä, että he aikovat jäädä yksin, että he eivät halua elämänkumppania saati jälkikasvua.

Ensimmäisen kerran syvällä sydämessäni tunsin, että niin voi sittenkin todella, aidosti olla hyvä. Rinnaltani katosi yksi raskaista, painavista kivistä.

Toinenkin tunne tuli. Minulla on nuoruudenystävääni muutama kuukausi ikäeroa. Hänen kuolemansa yllättävään sairaskohtaukseen toi kuoleman kammottavan lähelle minua, kuin se ei olisi jo käynyt tarpeeksi lähellä viime kesänä, jolloin kuoleman viitta hipaisi omaa miestäni.

Tunsin, että nyt riittää.

En halua elää enää päivääkään murehtien, stressaten ja märehtien sitä kaikkea, mitä jatkuvasti murehdin, stressaan ja märehdin. En halua tuhlata harvoja päiviäni niihin enää koskaan.

En vain tiennyt, miten olisin lopettanut kestopelkäämisen ja vavisevan yleishädän.

Mielessäni soi nuoruudenystäväni sanat viimeiseksi osoittautuneessa puhelussamme. Ehkä ne sittenkin olivat minun sanojani, tai meidän molempien. Puhuimme Tove Janssonista. Hän teki Janssonin omaelämäkerrallisesta kirjasta näytelmää.

Tove Janssonin silmien kautta katsottuna arkinen, tavallinen ja puhkinuohottu näyttää yhtäkkiä salaperäiseltä, ihmeelliseltä ja jännittävältä. Kaikki rumuutemme ja julmuutemme muuttuu hänen sormissaan hullunkuriseksi ja ymmärrettäväksi.

En keksinyt muuta kuin alkaa kirjoittaa päiväkirjaa: pysähtyä oman elämäni ihmeiden ääreen omalla tavallani, kirjoittamalla niistä.

Niin tuntui oikealta. Luultavasti myöhemmin kadun tätä, julkista päiväkirjaa kipeistäkin asioista. Silti olen tuntenut nuoruudenystäväni ilon tästä päiväkirjasta ja siitä, mitä olen: että olen saanut riisuttua päiväkirjan avulla yltäni järkevien suorittamisten kuonaa ja puhallettua esiin paljasta, elävää ihoa. Se työ on valtava, eksyn vähän väliä, sukellan huomaamattani tukahduttavan tomun ja pölyn keskelle ja joudun pesemään itseni esiin aina uudelleen – ja sitten palelen liian paljaana – , mutta jotain tapahtuu oikein.

Suruprosessi on myös jännä tapahtumaketju. Kuolintiedon tultua tajusin jysähtäen, että ilman nuoruudenystävääni en olisi minä. Hän teki minusta minut.

Olin ollut umpirakastunut häneen kouluvuosina niin kuin tytöt tapaavat ihastua homoseksuaaleihin, jotka eivät ole tulleet kaapista. Hämmentävää on, että hän näki myös minut: että kaikkein rankimpien koulukiusaamisvuosieni aikana, jolloin onnettomassa otsassani luki näkymättömin tulikirjaimin ”tätä raatoa kuuluu kiusata”, hän silti oli nähnyt minut.

Hän nappasi minusta kiinni vaiheessa, jolloin olin jo sisälläni selättänyt kiusaamisen, mutta harva muu tiesi siitä vielä. Maineeni oli yhä koulussa epäilyttävä, olin ilkuttu, pilkattu ja väheksytty. Menisi vielä pari vuotta ennen kuin minua ihailtaisiin ja ylistettäisiin ja ikätoverini tungeksisivat lähelleni ja haluaisivat minut joka paikkaan. Olin yhä teuraaksi merkitty ja inhottu, kun menin sisareni kanssa katsomaan teatteriin näytelmää, ja tuleva ystäväni näki minut siellä. Hänen kasvonsa näyttivät siltä kuin hän olisi nähnyt jouluaamun. Hän otti kädestäni kiinni. Nyt sinä liityt tähän teatteriin. Tulet tänne ensi viikolla, täällä alkaa silloin kurssi. Yhtäkkiä hän ja minä hääräsimme teatterilla päivät ja yöt, puoleksi asuimme toistemme luona, ideoimme ja toteutimme pähkähulluja taideprojekteja toistensa perään, ja kahdeksannen ja yhdeksännen luokan välissä olin hänen perheensä kanssa Välimerellä, kuljin öisiä katuja käsi kädessä hänen kanssaan ja hän esitteli siellä minut kavereilleen tyttöystävänään.

Hän oli kiskonut kuoret yltäni ja puhkaissut minusta luovuuden esiin, luovuuden, jota olin kyllä purkanut ulos valtavia määriä ja täyttänyt sillä oman hengitysilmani, mutta hän kiskoi sen kaiken päivänvaloon muidenkin nähtäväksi, avasi taivaan ympärilleni ja pukkasi minut maailmaan.

Kun hän myöhemmin, nuorena aikuisena, lopulta haihtui rinnaltani, minä… minä taisin keriytyä takaisin, palasin lähtökuoppiini, turvalliseen pesääni. Ehkä niin oli tarkoitus. En tiedä. Joka tapauksessa hän avasi minussa jotain, jota en olisi koskaan osannut avata itse. Hän oli nähnyt, että minussa olisi se, ennen ketään muuta, varsinkaan itseäni.

Osana suruprosessia yhtäkkiä muistin kaiken kitkerän hänessä. Muutaman kuukauden ajan tänä keväänä olen muistanut vain veriset riitamme ja sen, miten hän hylkäsi minut, ei vain kerran eikä kahdesti vaan uudestaan ja taas aina uudestaan: miten hän yhtäkkiä käänsi selkänsä ja muuttui kylmäksi, asettui muiden joukkoon pilkallinen ilme kasvoillaan, tai sulki henkisen ovensa, piti minut käsivarrenmitan päässä. Miten sielunkumppanuutemme ja ystävyytemme piti visusti piilottaa muilta. Kukaan ei tiennyt meistä, paitsi vanhempamme. En sano, ettenkö olisi ansainnut sitä kaikkea. En sano, ettemmekö molemmat olisi ollut silloin keskenkasvuisia. En sano, etteikö asioiden olisi vain pitänyt mennä niin kuin piti: kaikilla ihmissuhteilla on aikansa, ja toisinaan on aika päästää irti ja lähteä eteenpäin.

Sen ensimmäisen kesän jälkeen hän jätti minut kirjeellä, jossa hän ääneen sanomatta sanoi sen, mikä tulisi todella sanoiksi vasta parin vuoden kuluttua: että hän piti pojista enemmän. Sen kirjeen jälkeen palasimme kuitenkin yhteen, ja taas erosimme, ja olimme yhdessä ja erossa yhtä aikaa, koskaan kunnolla eriytymättä toisistamme, koskaan kunnolla muuttumatta myöskään tyttö- ja poikaystäväksi.

Muistan, miten viileitä olimme toisillemme – ja myöhään illalla vapun tai uudenvuoden aattona jompikumpi soitti toiselle. Meillä kummallakin oli jo omat katu-uskottavat ystäväpiirimme, mutta puhelimen soidessa kumpikin joutui äänettä myöntämään oman nöyryytyksen ja tappion. Meillä kummallakaan ei ollut ollut ketään, kenen kanssa viettää se ilta, ja se tuli yhtä aikaa tunnustettua, kun toinen oli kotona toisen soittaessa kotoaan. ”Tuu tänne”, jompikumpi sanoi huokaisten, ja toinen tuli aina, ja kikatimme, lauloimme, tanssimme, hölötimme, kirjoitimme, näyttelimme – tai haravoimme – läpi se yön.

Myöhemmin hän kohteliaan päättäväisesti pisti lopun ystävyydellemme. Elämme eri plantaaseilla, hän kirjoitti johonkin kirjeeseen, kun minä opiskelin jo yliopistossa. Törmäsimme kuitenkin myöhemmin töittemme vuoksi, useita kertoja. Ne lyhyet yhteistyöt sujuivat iloisesti, tutulla rakkaalla rutiinilla ja tarmokkaasti, mutta kun varovaisesti ehdotin kahvilla käymistä, hän varovaisen hienotunteisesti kiemurteli irti, ja minä nielin syyllisyyteni ja katkeruuteni.

Kun silloin kävin läpi hänestä ottamiani työkuvia, jäin kuitenkin pitkäksi aikaa katsomaan niitä.

Tunsin hänen jokaisen piirteensä, jokaisen rypyn, väli-ilmeet, maneerit, sormien liikeradat, sen, miltä hänen ihonsa tuntui. Olin rakastanut niitä kaikkia, enkä ollut koskaan lakannut rakastamasta, vaikka hän oli kadonnut vuosikymmeniä sitten toiselle plantaasilleen – tai minä.

Viimeisessä puhelussamme tapahtui jotain.

Puhelun alku oli häkellyttävä. Kun hänen äänensä vastasi, kolme vuosikymmentä haihtui samassa savuna ilmaan, olin neljätoista ja äitini kotona ja puhuin rakastamani pojan kanssa. Minulla meni pasmat ihan sekaisin, änkytin.

Sitten haastattelin häntä hänen tilanteestaan korona-ajan keskellä, ja yhtäkkiä vain tiesin. Kun hän selitti tilannettaan, sanoin vastaukseksi jotain, missä olin nähnyt hänen sisäänsä. En ikinä tiedä tätä ennen kuin olen sanonut sanani, mutta tajuan sen heti, kun vastapuoli mykistyy. Joskus minusta tulee vain ulos se, mitä ihminen ei ollut itse saanut sanoiksi, joskus vain näen ihmisestä enemmän kuin kukaan muu on koskaan nähnyt.

Sitten puhuimme Tove Janssonista, voi, miten me puhuimme. Hän aloitti lauseen ja minä jatkoin, ja minä aloitin ja hän sanoi sen loppuun. Myöhemmin kirjoitin keskustelumme lehtijutuksi, ja niin, siinä taisikin olla kaksi puhelua.

Hän soitti. Hän oli rakastanut tekstiäni. Hän pyysi minua ja miestäni joskus luokseen.

Se ei ollut sellainen pyyntö, jossa olisi ryhdytty sopimaan päivämääriä. Kumpikin meistä vain tiesi, mitä oli juuri tapahtunut. Olin vahingossa lunastanut takaisin paikkani hänen elämässään. Hän oli avannut minulle vuosien jälkeen elämänsä.

En sano, ettenkö olisi ansainnut sitä, miten hän piti minua niin pitkään etäällä. On minullakin ihmisiä, joita rakastan ja arvostan mutta joita en vain kestä, ainakaan usein. Elämää on niin vähän, ettei sitä edes kannata levittää kaikille kivoille ihmisille, vaan on valittava ne ihan kaikkein tärkeimmät.

Emme mieheni kanssa koskaan menneet nuoruudenystäväni luo, enkä usko, että hän kauheasti odottikaan meitä. Luullakseni minulle ja nuorudenystävälleni riitti ihan vain ilo siitä, että toinen on olemassa. Ääneenlausumaton anteeksipyyntö oli lausuttu.

Nyt olen tässä ja kirjoitan päiväkirjaa hänen vuokseen. Hänessä oli paljon piirteitä, joista en pitänyt yhtään. Hän väisteli hankaluuksia ja lipesi pois, ja minä upotin häneen kynnet yhä syvemmälle tarratakseni hänestä kiinni ja kaivaakseni esiin sen jonkin, jota hän ei halunnut kohdata – tajutakseni paljon, paljon myöhemmin, että ei ihmissieluja pysty pesemään puhtaiksi, ihmissielu ei pysy koskaan tarpeeksi kauan ja samana paikallaan.

Yhtä kaikki haluan nyt tehdä jotain, mistä hän tuntisi iloa ja ylpeyttä. Haluan pysähtyä oman elämäni ääreen ja elää hänenkin puolestaan. Haluan olla se Maria, joka hän näki minun olevan ja jota hän rakasti.

 

Keskiviikko 8.5.2024 kello 19.17

Aurinko on paistanut pari päivää kirpeästi niin kuin se keväällä paistaa.

On purevan kylmä. Eilen aamulla kastelukannujen vedenpinnassa oli jäätä.

Rannassa meri oli matalammalla kuin yleensä koskaan. Menin vedenrajaan ja kiskoin pois muutaman paksun, avaruusoliota muistuttavan ruovikonjuurakon, joiden irrottamisessa talven jäät olivat tehneet raskaimman työn.

Meri osui rantaan terävin, kirkkain, verkkomaisin harjoin, jotka eivät vielä olleet nousseet vaahtopäille. Jossain saarten takana pörräili vesiskootteri häiritsevästi.

Kotimatkalla kävin kurkistamassa sinivuokkoja. Kosketin niiden terälehtiä varovaisesti ja hyräilin: Hei ystävä, pyyhi kyyneleet.

Se alkaa aina soida mielessäni, kun kevään harmaansotkuisesa maassa pilkottaa sinivuokkojen syvänsinisiä, hämmentävän kauniita, täydellisiä kukkia.

Eilen, pitkästä aikaa, olin muualla työkeikalla. Törmäilin kaupungissa hölmönä kuin ihmisten ilmoille päätynyt vasikka, yhteismitattomana ympäristönsä kanssa. Illalla kotona olin kuolemanväsynyt ja pää ihan sekaisin. Minut saa helposti raiteiltani.

Etsiskelin itsekseni tietoa kurkilinnuista.

En ollut koskaan kuullut, että kurjet tanssivat muulloinkin kuin soitimella: yksikseen, isossa porukassa, pariskunnat yhdessä soidinajan jälkeenkin. Ne tepastelevat kiihtyneen innostuneina edestakaisin, levittelevät ja kohauttelevat siipiään, viskovat ja kurkottelevat päätään ja jalkojaan, hypähtelevät ilmaan ilman mitään syytä.

Ei kukaan tiedä, miksi ne tekevät niin. Meiltä puuttuu yhteinen kieli, jolla voisimme kysyä. Ehkä kurjet vain treenaavat määrätietoisesti soidinaikaa varten. Ehkä niiden jäseniä kolottaa kylmässä suovedessä seisoskelusta, ja ne haluavat verrytellä. Ehkä ne vain nauttivat: ehkä ne iloitsevat olemassaolostaan, siitä, että ne saavat elää tässä metässä, että niillä on vapaus tanssia ja olla juuri niin huikeita olentoja kuin ovat.

Kurkien pakoetäisyys on pitkä. Ne huomaavat ihmisen kaukaa ja nousevat siivilleen saman tien. Yleensä niiden tanssia ei kukaan pääse näkemään läheltä.

Jokin sai minut ja keskimmäinen yhtäkkiä paikalle metsän syvimpään kohtaan ja suon valtiattaren luo. Kenenkään ennakoimatta saimme nähdä kuningattaren salaisen tanssin. Mahtava luonto raotti meille oveaan ja päästi meidät sisään, kuiskasi: tässä on hetki, joka ei koskaan enää toistu.

Maanantai 6.5. kello 20.13

Keskimmäinen ilmoitti tulevansa mukaan työpäivän jälkeiselle kävelylleni. Tarkemmin sanottuna hän aikoi juosta metsään ja minun olisi paras pysyä mukana.

Metsässä päättelin, että hänen askelpituutensa on arviolta seitsemän metriä, hän ei kosketa koskaan maata ja hänellä on 360-asteinen kaikuluotain. Hänelle ei ole olemassa niitä tuhansia kiviä, kuoppia, kantoja ja oksia, joiden joukossa minä ähkin ja puhkin ja kompastelen. Hän lensi talon kokoisista pystysuorista jyrkänteistä yli, löysi juosten ne parin sentin kielekkeet ja juuret, joista ponkaista ylöspäin.

Hän juoksi Hirmukalliolle, sieltä vieraan naapurin puolelle ja sille suolle ja kallioalueelle, jossa olimme viimeksi tytön kanssa. Juoksimme ohi saman autiomökin ja sukelsimme metsään, jossa kadotin suuntavaistoni taas tyystin. Löysimme suuren, valtavan suon, joka oli toinen kuin minkä luona olimme olleet tytön kanssa. Päädyimme metsän keskellä kolmannelle suolle, jolla ehkä olen joskus ollut tytön kanssa – ja siellä oli kurki.

Taivas varjele, miten isoja kurjet ovat! Olen nähnyt niitä aiemmin vain autosta pellolla. Metsässä vasta hahmotti, että lintu on peuran kokoinen.

Makasimme pojan kanssa hengittämättä pöpelikössä. Metsän valtava lintu asteli puiden lomitse, levitteli siipiään, asteli edestakaisin, levitteli taas siipiään. Se ei tuntunut huomanneen meitä, mutta emme nähneet sen morsiantakaan. Se kuljeskeli, laski päätään, puisteli taas siipiään.

Katselimme sitä hiljaa yli varttitunnin. Lopulta ryömimme pois.

Kuljimme ja juoksimme sakeassa metsässä ja hakatun taimikon yli. Yhtäkkiä edessämme oli valtava lampi, pitkänmallinen, silmänkantamattomiin ulottuva. Miten emme ole tienneet tällaisesta lammesta mitään? Minä harpoin sen viertä suopursujen lomassa, pitkään, yhä pidempään. Lampi ei loppunut. Päädyimme avohakkuuraiskiolle, jonka keskellä kiemurteli polku. Juoksin sitä pitkin eteenpäin luullen juoksevani kotia kohti, vaikka todellisuudessa juoksin 180 astetta väärään suuntaan. Juoksimme kalliolta toiselle, taas uuden avohakkuuraiskion yli, ja saman lammen pää oli jälleen edessämme. Se oli muuttunut yhä idyllisemmäksi: se oli täynnä reheviä pikkusaaria, joita tyttö rakastaisi, jos osaisin myöhemmin tuoda hänet tänne. Poika meni lammen rantaan, ja vesi oli mustaa ja sakeaa. Jos tuonne työntäisi käden, sieltä tarttuisi käsi vastaan, hän sanoi.

(Nyt esikoinen ilmaantui viereeni keittiöön. Hän tuli syömään outoa suklaakakkua, jota tein eilen. Se on hänestä pahaa, mutta sitä on pakko syödä, koska se on kakkua, hän sanoo ja virnistää.)

Suolammella keskimmäisestä oli hauskaa, että olin luullut juoksevani koko ajan kotiin päin. Kumpikaan meistä ei olisi yksinään löytänyt tätä lampea, hän mietti. Äiti oli juossut tänne, koska luuli juoksevansa kotia kohti, ja hän oli vain seurannut äitiään.

Lähdimme toista reittiä kotiin päin. Jossain kohtaa kurki nousi metsän keskeltä siivilleen ja lensi ylitsemme, näkyi majesteettisena siluettina taivasta vasten ja puhalsi vielä kuninkaalliseen torveensa ennen kuin katosi. Juoksimme tuntemattomilta kallioilta toisille, raiskioiden yli, rinteitä ylös ja taas alas, läpi havumetsien, ja taas korkeiden kallioiden. Pikkuhiljaa aloin tunnistaa maastoa. Olimme kai Pyllykallion jatkeella. Yhtä hyvin saatoimme olla jossain muuallakin. Metsät ovat äärettömiä, kun ei ihan tiedä, missä siellä on.

(Nyt olen sängyssämme, ja keskimmäinen opettaa pikkusiskoaan soittamaan bassoa.)

Milloin olen viimeksi ollut keskimmäisen kanssa metsässä? Vuosi sitten? Olenko koskaan ollut hänen kanssaan metsässä kahdestaan?

Metsässä juostessamme tiesin sen jälleen. Jotkin hetket ovat ihania ja hienoja, mutta ne eivät ole enempää.  Toiset hetket ovat Niitä: pyhiä. Sen vain tuntee. Nämä askeleet muistaisin. Olin täällä todella olemassa.

Sunnuntaina 5.5.2024 kello 18.00

Alakerrasta kuuluu monotonista miehenäänipuputusta. Esikoinen ja isänsä katsovat sotastrategioista kertovaa PowerPointia.

Esikoinen löysi sen sarjan joskus. Hänellä tuntuvat sukat pyörivän jalassa aina ennen kuin uusi jakso sunnuntaisin tulee, ja isänsä – kävelevä historiatietokirjamme – on takuuvarma nauliutuja saman ruudun ääreen. Tämä on heidän juttunsa.

Sää on harmaanpilvinen, tyyni, hieman epätodellinen.

Tallustin suolle tytön perässä.

Suo on eri kuin missä käymme yleensä: paljon kauempana, toisesa suunnassa. Suo kuuluu tällä saarella asuvalle vanhalleherralle, jonka lapseni tuntevat.

Menetän niissä ryteiköissä aina suuntavaistoni. Metsä on suuri, siinä on kuin useita saleja limittäin itsensä kanssa, pystyy etenemään vain kiemurasiksakkia ja näköyhteys maamerkkeihin katoaa. Sitten tunnistettavia paikkoja ilmaantuu hämmentävästi ihan eri suunnasta kuin oletin ja kääntää maailman ympärilläni.

Kuulimme ihmisääniä ja pakenimme. Suonsilmäkkeissä oli vettä ja hohtavanvihreää sammalta. Palasimme takaisin kauniin talousmetsän kulunutta polkua, ohi autiomökin ja tielle, joka ei vie kotiimme mutta josta metsään poikkeamalla pääsemme kotiin.

Yhtäkkiä tienmutkassa oli auto. Säikähdin. Auto tuntui väärältä epätodellisen metsäretken keskellä. Vasta myöhemmin tajusin, että siinä meni tonttimme naapuri, jota emme ole koskaan tavanneet.

Lauantaina 4.5.2024 kello 22.04

Kävin meressä uimassa!

Se oli hyytävän, syövyttävän kylmää, pisteli kuin terävillä neuloilla.

Ensimmäistä kertaa sain itseni rentoutumaan – edes hiukan – näin jäänkylmässä vedessä.

Yleensä kylmän kipu on saanut minut luovuttamaan, tai olen syöksynyt hampaat irvessä, jokainen lihas kiristyneenä veteen kuin olisi pakko sukeltaa nuotioon.

Keskimmäinen harppoi vauhdilla mereen, pulahti ja harppoi yhtä nopeasti pois. Minä astelin hitaasti, annoin kylmyyden tulla. Tämä ei ole vaarallista, sanoin itselleni. Rentoudu. Pystyn tähän. Seisoin valtavassa meressä vyötäisiäni myöten, odotin.

Pystyin. Uin maltillisin vedoin, kuin kesällä. Kipu hälveni, kun sitä ei vastustanut.

Esikoinen oli jäänyt huuli lurpalla kotiin. Hän ei viihdy rantasaunassa. Täytyy saunoa hänen kanssaan kotona vielä sunnuntaina.

Aamupäivällä kuurasin pikkumökkimme, tamppasin sen matot ja petivaatteet, vaihdoin lakanat, jynssäsin ikkunat, litistin hyttyset ja hämähäkit, pesin seinistä posahtaneet kokikset ja pepsimaxit, jotka olin itse jättänyt vahingossa mökkiin syksyllä keskimmäistä ja hänen tyttöystäväänsä varten.

Mieleni synkkeni rätti kädessä synkkenemistään. Luisuin taas katsomaan itseäni, elämääni ja kädenjälkeäni niiden silmin, joiden mieltymysten kanssa minulla ei ole mitään yhteistä.

Pidän niin suunnattomasti asioista, jotka muille ovat jätettä tai vähintäänkin jotain epäilyttävää, inhottavaa ja säälittävää. En tiedä, miten saisin koskaan selitettyä ihmisille, miten kauniita kuluneet esineet ovat: rispaantuneet, jäljittelemättömät, elämänkokeneet. Minun silmiini uusi ja kallis on yleensä halpaa ja mautonta.

Kun myöhemmin mökki oli puunattu, kuljimme tytön kanssa metsän läpi rajakalliolle ja lausuimme matkarunoja. Hänen sanansa pysäyttivät kierteeni.

Hänen runossaan oli muurahainen.

Se puhui ihastuneena siskoistaan: vahvoista ja voimakkaista isosiskoista ja suloisista pikkusiskoista, hellyttävistä munista.

Yhtäkkiä olin minäkin mielessäni muurahainen ja katselin kekoa muurahaisen silmin. Näin kauneutta ja kauheutta, jota en ihmisenä ollut ikinä huomannut.

Kaikki on kiinni näkökulmasta. Aina löytyy ihmisiä, jotka eivät pidä vähääkään samoista asioista kuin minä, eivätkä arvosta asioita, joiden eteen näen vaivaa. Heidän näkökulmansa on heidän näkökulmansa, ei oikeampi eikä väärempi, yksi näkökulma vain.

Kun tarvoin tytön perässä rutikuivassa, paahteisessa kevätmetsässä, sulamisvesilammikoita väistellen, tein mielessäni lupauksen.

Tänä kesänä en aio pilata itseltäni yhtäkään täydellisen ihanaa hetkeä katkeran ahneella ajatuskierteellä, jossa pitäisi mielestäni tehdä jotain ihan muuta kuin sillä hetkellä osaan keksiä tai perhe tai elämä tai kohtalo mahdollistaa.

Mikään, mitä tänä kesänä teen tai jätän tekemättä, ei ole väärä tai oikea ratkaisu, vaan vain tekemistä, josta voi aina nauttia ja iloita.

 

Perjantaina 3.5.2024 kello 21.26

Tänään vessoja pestessä mieli luisui taas alamäkeä kuin lehmän häntä. Yhtäkkiä kaikki oli toivotonta ja minä avuton kaiken kauheuden edessä.

Ei tarvinnut kuin vähän makoilla varpaita heilutellen, ja palasin itsekseni taas. On hassua, että vaikka tiedän, mistä tuo reagointini johtuu, se tapahtuu silti niin kuin nousee aurinko ja laskee yö.

Ulkona on kesä, pakahduttava ja täysi. Aamulla kuistille astuessa sielu täyttyi kesän ihmeellisistä aistimuksista: auringon lämmittämästä lankuista paljaiden varpaiden alla, valon ja varjon voimakkaista rajoista, pörriäisten lentelyistä.

Nyt, illan hämärtyessä, vuodenajan toiset kasvot paljastuvat. Ne ovat harmaat, kylmät ja paljaat.

Iltarukouksella keskimmäinen oli poissa, mutta tyttö soitti bassoa.

Hän oli tällä viikolla muutaman päivän pahantuulinen ja äkeä.

Jotenkin tyttö ja minä olimme taas luisuneet yhteen, alkaneet ajatella yhteisillä aivoilla. Näitä hetkiä tarvitaan, kun välillämme kuitenkin on raja: että hän ei ole minun jatkeeni, enkä minä hänen.

Isä katosi jo alakertaan, mutta tyttö soittaa meidän sängyllämme yhä bassoa, niin kuin yleensä keskimmäinen jää soittelemaan minulle kitaraa muiden mentyä. Tytön sormet ovat alkaneet löytää itsekseen paikkoja basson kielillä ja elää niillä niin kuin isoveljellään.

Isä palasi ylös. Tyttö komentaa häntä tunnistamaan, mitä basso soittaa.

Nyt hän aloitti uuden kappaleen. Pling-pling-pling-pling-plong-plong-plong-plong-Ooh!

Tuijotin häntä typertyneenä. Hänen täytyi erikseen selittää minulle, mitä Ooh! tarkoitti: sitä, että biisi oli niin simppeli, että hän soitti sen ekalla kerralla oikein.

Haluaisin mennä jo suihkuun, mutta en henno lähteä.

Vapunpäivänä 2024. kello 17.40

Aamulla kuulin ensimmäisen pörriäisen jo ennen kuin ulko-ovi oli auki. Aurinko paahtoi lämpimänä kuistin laudoille. Ilma oli täynnä kevään ääniä, levollisia ja kiihkeitä yhtä aikaa.

Nyt puissa naksuu, natisee ja ratisee. Ehkä pölyttäjät kaivautuvat esille talvikoloistaan, tai joku herkuttelee tuhohyönteisten toukilla.

Vappupuuhat ovat ohi, ja pyörittelen levottomana nilkkoja. Mitähän tämä ilta pitäisi tehdä, kun rutiinit ovat poissa?

Vapunaattona 2024 kello 18.26

Grillasimme juuri t-paitasillamme ulkona! (Luultavasti kesän ainoat grillauksemme, tai korkeintaan toiset.) On lämmintä. Linnut sirkuttavat. Maasta pilkistää ujoja päitä: skillojen, raparperin. Emme edes äkäilleet puolison kanssa.

On hassua ajatella, että tasan viikko sitten täällä elettiin lumi-infernon keskellä.

Keskimmäinen jäi ruuan jälkeen kanssamme ulos sanailemaan, kuten hän usein jää. Vanhin ja nuorimmainen katoavat usein omiin puuhiinsa.

Olin esikoisen kanssa väitellyt tänään siitä, voiko sanoa, että jalka on sukan alla (jos tarkoittaa, että jalka on sukassa). Hän todisti minut monimutkaisesti väärässä olevaksi.

Kohta alan tehdä tippaleipiä. Niistä tulee aina avaruushirviö-tuhatjalkaisen näköisiä, ja sellaisina ne maistuvat parhaimmilta.

Sitä ennen kirjoitan vielä siitä, mitä pohdin tähän päiväkirjaan viimeksi.

Viime kädessä kyse on ahneudesta, jos alamme tuntea huonommuutta, häpeää ja pienuutta kaiken sen rinnalla, mitä muut osaavat, mitä heillä on ja mihin he pystyvät.

Todellisuudessahan elämäni on nyt juuri sopivan mittainen minulle. Tekemiseni ja kotini ympäröivät minua Marian oloiseksi nuhjuuntuneena, moneen suuntaan harottavana pesänä, jossa minun on turvallista olla ja jossa viihdyn.

Jos omistaa paljon, ei ehdi keskittyä niin pieniin asioihin kuin mitkä eniten tuottavat minulle iloa. Tilalle tulisi murehtimista, vastuuta ja velvollisuuksia.

En myöskään kestäisi, jos puolisoni olisi puuhakas ja huolehtisi velvollisuuksista esimerkillisesti puolestani. Tarmokas puoliso tulisi rajoilleni, ahdistaisi minua. Tarvitsen ympärilleni tilaa hengittää.

Totuus on sekin, että en oikeastaan pidä veneilemisestä, vaikka niin paljon siitä nykyään haaveilen.

Soutuveneemme on minulle juuri sopiva: sen laidalta voin kurottaa veteen, tuntea sen ihmeen sormissani, ja katsella meren sisään. Isommissa veneissä en todella aisti merta, en tunne sen olemusta. Sen sijaan tunnen ahtaan paikan kammoa, koska olen suljettuna kiikkerään purkkiin. En pidä vauhdista. Moottoriveneiden ääni saa pääni halkeamaan. Aurinko paistaa päänsärkyisesti silmiin. Rantautuminen kammottaa eniten: lantioni ja olkapääni vuoksi joko minä tai vene olisi saman tien pahasti rikki. Pelottaa, mistä saamme apua, jos jotain tapahtuu keskellä tiettymätöntä.

En todellisuudessa kaipaa veneeseen.

Toisaalta – saaret.

Niin, saaret.

Niihin kaipaan: punaisille sileille kallioille, autereisiin poukamiin, merestä pilkistäville luodoille, käkkyräisten mäntyjen joukkoon, uusiin ja taas uusiin todellisuuksiin, ulottumattomiin. Tuntemattomiin, asumattomiin saariin todella haluaisin.

 

Sunnuntaina 28.4.2024 kello 19.12

Ääh, tein sen taas.

Tähän päivään ilmaantui ihana, tyyni kevätsää, ennustusten vastaisesti. Minun jäseneni säpsähtivät huutamaan: Nyt pyöräilemään! (Pyörienkunnostusvastaavamme on viikonloput töissä, ja tyttö halusi vain kävelylle rantaan.) Nyt soutuvene vesille! (Venevastaavamme on sama kuin edellä mainittu, ja poikia olisi pitänyt varoittaa – luultavasti vene on vesillä vasta kesäkuun alkaessa.) Nyt rantasaunaan ja uimaan, keskimmäinen kävi jo uimassa! (Ei ole tälle hyvä hetki, tähän menisi puoli päivää.) Lennä taivaalle, liidä veden päällä, taio meille isoiso vene, opi käyttämään sitä ja purjehtimaan ja laivuriksi, lähde merelle, rakenna oma rantamökki myös, mieluiten vartin sisällä!

Rannassa kävellessämme sisälläni paisui pakahduttava kateus. Olin jälleen vihreä muille ihmisille siitä, että he osaavat, saavat aikaiseksi ja pystyvät kaikkeen, mitä en halua.

Kirvelevintä oli se, että joukossa vilahteli myös asioita, joita sittenkin ja oikeasti haluan.

Olisin halunnut olla ihminen, joka käden heilautuksella järjestää rannastamme pois vanhan venevajan romut sen sijaan, että yli parinkymmenen vuoden ajan olemme vähä vähältä ja käsin yrittäneet saada siihen kaaokseen tolkkua (emme halua työmiehiä hääräämään meidän rantaamme, liian harva osaisi arvostaa aluskasvillisuutta ja lahoja kaatuneita rantaleppiä, ja mistä työmiehiä edes saataisiin, ja sitä paitsi haluamme käydä läpi jokaisen hienosti harmaantuneen laudan, voisiko sitä käyttää ja mihin voisi, paitsi että nyt ne alkavat olla ihan lahoja). En olisi yksityiskohtainen minä-itte-pipertäjä, jonka pienimmätkin projektit vievät usean ihmisiän ja joka stressaantuu isoista projekteista niin, että pitää levätä vastineeksi yhtä paljon, ja joka ei pysty tyytymään yhteenkään näin-muutkin-tekevät-ratkaisuihin vaan jolle jokainen teko on täynnä symboliikkaa, kulttuurishistoriallista ja ekologista painolastia sekä moninkertaisia syy-seuraus-ketjuja, joista jokainen on käytävä huolella läpi.

Olisin käden heilautuksella pystyttänyt omaan rantaamme romanttisluovan muumilaaksosaunahuvilan, laiturit ja hiekkarannat, laituriin veneen, jota osaisimme käyttää ja ja jolla viilettäisimme kesät autiosaarilla ja tuntisimme siellä lämpimän, pehmeän, punaisen saaristokallion varpaittemme alla. Käden heilautuksella olisin järjestänyt rahatkin noihin kaikkiin, ja ajan jokaiselta perheenjäseneltä.

Sen sijaan minä olen se, joka makaa vatsallaan serkkuni laiturilla ja tuijottaa tunnin omaa peilikuvaa meren pinnasta.

Veden pinta ja peilikuvani läikkyi jännittävästi, kuin peilipintoja olisi ollut monta, välillä isoja ja välillä pieniä.

Pääni takana taivaalla näkyi poutapilvihahtuvia. Ajattelin muuta, ja kun taas kiinnitin huomiota pilviin, ne olivat kadonneet peilikuvastani. Seuraavalla kerralla pääni takana oli taas pilvien armeija.

Olen kauan ajatellut itsestäni, että niin, minä olen vähän tällainen outo, mutta niin on tarkoitus: all magic comes with a price.

Pikkuhiljaa olen joutunut myöntämään, että en minä mitään maagista ole tehnyt. Elämässäni on ollut karmeita asioita, joiden vuoksi minuun on syventynyt tietynlaista rikkautta, mutta en sitten koskaan ylittänyt kynnystä, joka maailmankaikkeuden mittapuulla oikeuttaisi mitään tapahtuneesta.

No, seitsemänvuotias Maria olisi ollut tohkeissaan siitä, mitä nykyään teen työkseni. Tosin pystyisin työhöni ilmankin hintaa, jonka olen maksanut.

Parhaimmillani olen vain ihminen, joka selviää elämästä, ei kauhean hyvin mutta jotenkuten, niin että muiden ei tarvitse puuttua asioihini.

Kun edellä kirjoittamaani luin, tajusin, että jostain olen itsessäni ylpeä. Jonkin osaan.

Osaan Rakastaa.

Kun makasin vatsallani kevätauringon lämmittämällä laiturilla ja tuijotin mereen, rakastin sitä merta. Sisälläni läikehti tunne, että saan jotain ainutlaatuista ja ihmeellistä, käsittämätöntä. Veden läikehdintä päilyi sisälleni ja täytti minut, tunne siitä, että ihmeitä on olemassa. Tämän ajan ja paikan avaruuden keskellä minä saan olla ihmettelemässä tätä kaikkea, ihastumassa siihen ja täyttymässä sen ilolla.

Kun myöhemmin tein ruokaa, keskimmäinen tuli lukemaan minulle ääneen Dyyniä.

 

Lauantaina 27.4.2024 kello 21.25

Alakerrasta kuuluu musiikkia ja astioiden kilinää. Puoliso tiskaa.

Keskimmäisen huoneesta kuuluu naurua ja juttelua. Hänen tyttöystävänsä on pitkästä aikaa meillä.

Istun sängyllämme saunanpunaisena, pyyheturbaani päässä.

Selkää särkee. Olen raatanut koko päivän. Miten niin paljon aikaa ja vaivaa voikin mennä kylvöksiin, vaikka kasvimaamme on niin piskuinen?

Olen miettinyt tätä päiväkirjaa.

Ensimmäisestä koronakeväästä asti olen ollut pois raiteiltani. Turvallinen yhteiskuntani tuntui murenevan silmissä. Tyttö oli tullut murrosikään, otti rajusti eroa minusta. Kaikki oli pysähtynyt, mutta toinen kaikki jatkoi armotonta tahtiaan eteenpäin, enkä minä pysynyt perässä.

Koronapandemia jäi ennen pitkää taakse. Tyttö sai valmiiksi sen, mitä piti, otti minut taas lähelleen. Minussa jokin olennainen jätti palaamatta takaisin.

Sisälleni oli jäänyt kauhuinen hätä, suunnaton tarve takertua siihen, mitä on, vavisuttava pelko siitä, että kaikki taas kohta muuttuu. Miten asiaa selitinkin itselleni, palasin takaisin hätään kuin lasten lelu, joka ponkaisee pystyyn, vaikka sitä miten yrittäisi kaataa.

En ole koskaan osannut päässälaskua. En osaa pitää monia asioita mielessäni yhtä aikaa. Minut saa liian helposti irti itsestäni: samastun liian helposti muihin, alan katsoa maailmaa ja elämää muiden silmin, olen fomon luvattu maa. Se kaikki on lahjaani ja kiroustani yhtä aikaa.

Minun on aina täytynyt ulkoistaa puolet itsestäni paperille, peilata itseäni siitä ja vasta silloin käsittää, kuka olen ja missä.

Tätä päiväkirjaa kirjoittaessani olen viimeinkin saanut pysähdyttyä. Olen saanut jäädä pienten hetkien kauneuteen, niin ohikiitäviin, että niitä ei oikeastaan ole olemassa – mutta nyt ne ovat. Olen kirjoittanut ne.

(Juuri nyt keskimmäinen ja tyttöystävänsä istuvat sängyssämme. Poikani alkoi tapailla bassolla Sibelius-hymniä, tyttöystävä alkaa laulaa sitä.)

(Nyt he katosivat taas poikani huoneeseen.)

En enää tunne pakokauhua siitä, että perheeni on väistämättä hajoamassa, tai että maailma muuttuu ylipäätään, aikaa ei saa pysähtymään eikä sitä saa käännettyä takaisin.

Jotain on tekemistä silläkin, että ei minun kannata yrittää vangita päiväkirjaan kaikkea, mitä näen ja koen. Jokin ajan ja paikan avaruudessa hipaisee minua, ja syystä tai toisesta yhtäkkiä haluan juuri sen hipaisun tuntea myöhemmin uudestaan. Ei minun tarvitse säilöä todellisuutta tai yrittää tavoittaa jokaista mahdollisuutta.

Ei kaikki ollut ennen myöskään paremmin kuin nyt, eikä huonommin. Kaikki vain oli. Näin on huomennakin: jotain ihanaa ja kauheaa voi sattua, ja niin tapahtuu.

Perjantaina 26.4.2024 kello 20.09

Keskimmäinen heräsi työ-yönsä jälkeen oudon aikaisin. Keittelin lounaspuuroani ja jutustelin hänen ja veljensä kanssa varmaan kymmenen minuuttia ennen kuin aivoissani välähti. Sitten ajoin häntä takaa ympäri asuntoa hoilaten Paljon onnea.

Sankarille pitäisi viedä tarjotin sänkyyn, joten kaivoin tarjottimen kaapista ja lähdin viemään. Hän tuli perässä ja sijoitti tyhjälle tarjottimelle shipsipussin, jonka oli äsken saanut minulta. Hän sulki ovensa – niin että minä ja hän olimme ulkopuolella – ja sitten hän ja minä kuikimme oven takana, olemmeko valmiita. Ei, hänellä pitää olla kitara mukana laulua varten. Mennessään nappaamaan kitaraa matkalla oli kissa – se pöhlömpi – ja kitara vaihtui kissaksi. Avasimme oven laulaen onnittelulaulua, hän sukelsi sänkyynsä ja minä tulin halaamaan häntä shipsitarjottimen kanssa. Tehtävä suoritettu.

Ruualla tein hampurilaisia – keskimmäinen oli viime tingassa päättänyt, että minun tekemäni hampurilaiset ovat parempia kuin se, että menisimme jonnekin syömään. Ateriasta piti tehdä juhlava, joten laitoin keskiaikaisen näköiset savilautaset. Tyttö havahtui ja keksi pujottaa kissoillemme punaiset juhlarusetit, ne, jotka ompelimme yhdessä joskus kauan sitten.

Keskimmäinen oli aidosti otettu saatuaan Frank Herbertin Dyyni-kirjat. Hän oli puhunut niistä paljon ja miettinyt, että haluaisi lukea ne.

Hänen isoveljensä valitti, että yhtä hyvin ne kirjat voisi lukea netistä. ”En minä halua lukea kirjoja netistä”, protestoi pikkuveli. ”Ei niitä netistä tarvitse lukea. Ne saa ladattua pdf:inä”, insinööri-isoveli neuvoi eikä tuntunut ihan käsittävän, miksi meistä muista hänen tosissaan annettu huomionsa oli niin hauska.

Ruuan jälkeen keskimmäinen tuli perässäni sänkyymme, käpertyi kainalooni ja ojensi kirjat minulle. Äiti, lue.

Oliko siitä kymmenen vuotta, kun olin viimeksi lukenut hänelle ääneen kirjaa? Tein työtä käskettyä. Vinkki: Jos joskus haluatte testata omaa artikulaatiotasoanne, kannattaa harjoitella Dyyni-kirjojen kanssa. Bene Gesserit, Muad’Dib, Arrakis, Caladan, Atreides.

Myöhemmin kävelin rantaan. Vesi oli kosteassa, tummassa illassa tyyni. Näin lentävän linnun peilikuvan meressä pitkältä matkalta, mutta en nähnyt itse lintua.

En tiedä, miksi. Huomasin peilikuvan lähteen vasta juuri ennen kuin lintu katosi metsän sisuksiin.

Serkkuni rantaa lähestyessä huomasin, että joku lämmittää saunaa. Halkojenkin hakkaamista kuuluu. Kas vain, ajattelin. Joku on täällä.

Vasta juuri ennen tajusin, että niin, keskimmäinen tosiaan lähti lämmittämään rantasaunaa. Hänen kaverinsa tulevat sinne kohta.

 

Keskiviikkona 24.4.2024 kello 18.29

Eilen aamulla Etelä-Suomi heräsi kaaokseen.

Viidentoista sentin lumikerrokset olivat ilmaantuneet parvekkeen kaiteille, metsä näytti postikortilta ja lunta pyrytti yhä lisää. Bussit olivat ojissa, ainoa siltamme mantereelle suljettiin moneksi tunniksi ja tuhannet autot odottivat jonossa, koulukuljetukset peruttiin ja tyttöni käveli tienposkesta takaisin kotiin ja piti etäpäivän, naapurimme lainasi autoani, koska hän oli ehtinyt vaihtaa jo kesärenkaat.

Silti illalla pääsimme nuorimmaisen koulukonserttiin. Siellä katselin hänen siluettiaan.

Katselin hoikkaa, mustiin pukeutunutta tyttöä, joka soitti lavan syrjällä keskittyneesti ja taitavasti bassoa. Värivalo kulki hänessä, piirsi näkyviin heilahtavat hiukset, sormien liikkeet.

Myöhemmin hän istui yleisön joukossa, muista hiukan erillään, tuntematta painetta osallistua muiden sosiaalisen kihinään tai miettimättä, mitä muut ajattelevat. Hän istui tyynen näköisenä, kuten aina, ehkä mielessään kulki lohikäärmeiden kanssa taivaalla tai laski matemaattisia yhtälöitä. Ehkä hän vain kuunteli lavan musiikkia.

Sisältäni kohosi jälleen äänetön, suunnaton rukous.

Maailma, kunpa näkisit tässä tytössä saman kauneuden kuin minä. Maailma, kunpa näkisit hänen sielunsa syvyyden ja sydämensä vapauden ja ilon. Maailma, ole kiltti, kiltti ja rakasta häntä.

Tänään lunta on yhä paksulti, mutta aurinko paistaa keväisenä.

Kuljin rantaan. Metsän keskellä yhtäkkiä, ehkä viiden metrin päässä, peura ponkaisi oudon äänettömästi oikealle ja katosi metsän hiljaisuuteen. Vasemmalla näin sen sisaren tai veljen, mutta sekin näki minut ja jähmettyi.

Seisoimme kaikki kolme hiljaa. Mitään ei kuulunut.

Lopulta minä lähdin liikkeelle ja kävelin äänettöminä seisovien peurojen välistä.

Rannassa niemenkärkemme pieni kallio oli paljastunut veden alta ja kuivettunut auringossa. Vesi oli matalalla, ja pikkukalliolla seistessäni ensimmäistä kertaa näin, että syvyydessä sen juurella on iso lohkare.

Viikko sitten metsä ja ranta oli ollut tulvillaan kevättä mutta merellä valkoinen jääkansi. Nyt oli toisinpäin: ranta ja metsä oli lumessa, mutta meri oli auki, kantoi sorsia ja peilasi aurinkoa.

Rantaleppien tummat varjot hohtavan valkoisella lumella ja vieressä ilta-auringon kimallus meren pinnassa oli niin kaunista, että seisoin pitkään ihan hiljaa. Olin saanut juuri sen hetken.

Serkkuni rannasta olivat viimeisetkin jäät lähteneet. Rannan lumessa risteili räpylänjälkiä.

Maanantaina 22.4.2024 kello 20.47

Tänään kotiin tullessani tyttö istui keittiön pöydän ääressä ja täytti sanomalehdestä sudokua.

Nostalginen kaipuu vihlaisi. Tuntui tärkeältä nähdä hänet siinä, nuoren naisen, talvisen kevätpäivän sivuvalossa, paperilehteen keskittyneenä.

En avaa itse enää paperilehtiä. Ahmin uutiseni kännykältä: uutissovelluksista ja somen kautta.

Kun näen tytön puusohvalla kännykkään liimautuneena, minussa ei herää mitään kaihoisaa ja kaunista, vaikka hän usein lukee silloin kirjoja tai kirjoittelee omia tarinoitaan.

Tietty aika on ohi. En saa aikaa pysäytettyä, vaikka miten haluaisin.

Yläkertamme käytävän kirjahyllyssä lepää satoja lasten ja nuorten kirjoja. Sormeni kulkevat niiden yli, hipaisevat selkämyksiä. Tunteita, kiihkeitä muistoja ja hengästynyttä salaperäisyyttä lehahtelee minussa jokaisen kohdalla. Jokainen niistä kirjoista oli salainen portaali toisiin maailmoihin, ja tunnen kuiskeen yhä.

Olen kiitollinen siitä, että sain elää sen ajan, että juuri minä sain sen: aikakauden, jolloin esineillä oli merkitys. Kirjat, lehdet ja tavarat olivat ainutlaatuisia ja aarteita. Ne olivat käsissä, juuri siinä, juuri sillä hetkellä. Yhdellä klikkauksella ei olisi saanut mitään, ei kahdellakaan, eikä sadalla.

Elin fyysisten kirjojen ja lehtien valtakunnassa. Sen kuningaskunnan muurit ovat jo murtuneet, elämä on muuttanut toisaalle, minunkin, enkä osaisi enää palata takaisin.

Silti kaipuu vihlaisee minua, kun näen tyttöni istuvan keittiön pöydän ääressä ja täyttävän sanomalehdestä sudokua.

Sunnuntaina 21.4.2024 kello 21.30

Tyhjyys teki tehtävänsä. Olen tänään käynyt kuin käkikello, itsevarmana ja puuhakkaana, polku kirkkaana edessä.

Eilen saunatauolla piirsimme tytön kanssa zentangle-piirustuksia, pitkästä aikaa. Kumpikin teki omaa pientä ruutuaan vuorollaan, hän pöllöjä ja pupuja, minä oikeaoppisia geometrisia.

Tekemisemme lomittuivat toisiinsa niin kuin hänellä ja minulla usein käy. Yksi vain aloittaa, toinen jatkaa.

Saunassa hän ja minä ajauduimme leikkimään yhdyssanaketjua. Vinkki: jos joskus joudut autiolle saarelle jonkun kanssa eikä ole vuosiin muuta tekemistä kuin leikkiä yhdyssanaketjua, byrokraattiset sanat ovat loistavia. Minkä tahansa sanan perään sopii -tilasto, -markkina, -todistus, -arvio. Saunatilasto–tilastonikkari–nikkaritodistus–todistusmarkkina–markkina-arvio.

Kissallamme on kiima, sillä älykkäämmällä. Minua nolottaa sen puolesta. Aina niin hillitty  ja kuningatarmainen olento yhtäkkiä kierii, kurnuttaa ja käyttäytyy kaikin tavoin epäarvokkaasti.

 

Lauantaina 20.4.2024 kello 18.28

Aamulla heräsimme lumiseen maisemaan.

Lunta vihmoo yhä.

Puolisolla on vapaaviikonloppu. Aamulla herätessäni uninen, lämmin mies kietoutui minuun kiinni. Hän mumisi, että minun vieressäni maailma on kaunis. Tuntee, että joku haluaa hänelle hyvää.

Lopun päivän on ollut levoton olo. Kaikki on liian mahdollista.

On taas olo, että jotain on unohtunut. Jokin velvollisuus pitäisi kiireesti tehdä. Johonkin pitäisi valmistautua. Jotenkin pitäisi myös nauttia elämästä ja pitää hauskaa, mutta en tiedä, miten. Astelen paikoillani ja katselen kaikkiin suuntiin, joista yksikään ei tunnu oikealta.

En käsitä, miten muut ihmiset tuntuvat aina tietävän, mitä kannattaa tehdä ja mitä he haluavat. En minä tiedä. Tarvitsen viikkooni paljon tyhjää, tekemätöntä tilaa, jolloin aivot saavat asettua, mutta joskus se aika on vain tyhjää.

Keskimmäinen heräsi äsken ja vietti tovin selittäen minulle CS-pelistään. Jokin hänen olemuksessaan rauhoitti minua jälleen.

Hänellä on jännä tapa olla ajassa ja paikassa, kuin maailman avaruus olisi hänelle aina oikea. Hän on aina läsnä.

Tätini kutsui häntä Buddhaksi, kun poikani oli vielä hyvin pieni ja paksu ja kalju. Poikani istui äänettä ja hymyillen, silmät suurina auki, otti vain vastaan.

Meidän rantamme on auki. Serkkuni lahti on yhä jäässä.

Perjantaina 19.4.2024 kello 21.30

Puoli perhettä valittaa päänsärkyä, plörisevää vatsaa ja väsymystä. Osa niiskuttaa ja yskii.

He kuulostavat ihan siltä kuin miltä minusta tuntui pari päivää sitten. Olinkin siis kipeä. Luulen aina olevani sekoamassa, kun olenkin sairastunut. Käyn taudit usein läpi pelkällä väsymyksellä.

Eilen lapset jäivät notkumaan keittiöön kanssani, kun söin iltapuuroani. Kukin oli menossa jonnekin. Vahingossa he jäivät seisoskelemaan keittiöön tunniksi, kuten usein meille käy.

Hölötys velloi huoneessa, hölmöstä vakavaan ja takaisin. Tyttö katosi suihkuun. Esikoinen ihmetteli, miksi sisko siirtää suihkuhuoneen oven päältä pyyhkeet tuoleille eikä muiden ovien päälle kuivumaan. Keskimmäinen selitti, että tyttö ei välttämättä yletä. Lopputuloksena pojat konttasivat lattialla polvillaan, esikoinen näytti, että näin helposti sen pyyhkeen heittäminen käy vähän lyhyempänäkin – ja pyyhe heilahti kauniisti keittiön oven yli ja jäi kellon viisareihin roikkumaan.

Pyyhe jäi kelloon oikein kunnolla. Se piti käydä irrottamassa. Keskimmäinen nauroi, että vain Muumitalossa pyyhkeet ripustetaan kellonviisareihin.

Kukin heistä kokeili silmälasejani (–11) ja huojahteli keittiössä. He kyselivät, mikä silmälasivahvuuksien skaala on, eteneekö sen käyrä lineaarisesti vai muulla tavoin (älkää kysykö minulta). Esikoinen selitti, miksi pienestä reiästä katsominen voi toimia silmälasilinssinä ja miksi reiästä tuleva valo heijastaa vastapäiseen seinään kuvan väärinpäin: kyse on siitä, että valo on aaltoja ja ne osuvat reiän reunoihin ja heijastuvat niistä. Sitten hän puhui vielä kvanttifysiikasta jotain, josta en käsittänyt mitään muuta kuin että se oli kvanttifysiikkaa.

Tänään olen päivän kirjoittanut työkseni siitä, mitä tehdä, jotta kuolinpesä ei joutuisi kaaokseen vainajan sähköpostilaskujen, suoratoistopalveluiden ja kryptovaluuttojen kanssa.

Minulla on ihmeen kirkas ja rauhallinen olo. On perjantai-ilta, jolloin yleensä ryömin raatona rotankoloon. Kulutin kai tarpeeksi väsymystä arkiviikolla.

Huomisesta en mä tiedä, esirippu eteen jää. Minne aikonetkin viedä, tänään tahdon ylistää.

Tyttö piteli äsken kylmiä käsiään otsallani. Esikoinen ilmaantui iltarukouksen jälkeen imuroimaan jalkapohjiamme imurilla, joka oli jäänyt yläkerran käytävään. Nyt jotkut katsovat elokuvaa alakerrassa. Ulkona ilta on pimentynyt.

Keskiviikkona 17.4.2024 kello 20.07

Rannalla ilma oli sakeanaan ääntä. Tyyni vesi kuljetti lintujen rakkauslauluja: kaakatukset, vaakkumiset, luritukset, sirkutukset, lokkien kirkkaat kirkaisut, haahkojen ihmettelevät kysymykset, sepelkyyhkyn pulinan, veden läiskytystä, merestä lentoon nousevan vesilinnun siiveniskut.

Kaiken keskellä joutsen lipui äänettä saaren tummassa varjossa.

Joku ajoi perämoottoriveneellä lintujen äänen halki. Moottorin ääni täytti koko maiseman. Veneen vana vesien viivoissa näkyi vielä kauan, kun perämoottori oli vaiennut ja kuulin tuntemattomien ihmisten pakkaavan airoja pois. Vielä kauemmin kesti, ennen kuin aaltoja ulottui meidän rantaamme.

Oma rantani on jo melkein auki. Serkkuni laiturin päästä pääsisi jo uimaan.

Eilen sain itseni kiinni – ja menin yli. Olin palaverissa tohkeissani enkä saanut yöllä ylikierroksilta nukuttua. Nyt on taas pää tutun tahmea. Koko huhtikuuni on ollut tällaista.

Yritän. Pitää. Asioita. Käsivarren. Mitan. Päässä. Katsoa. Kauempaa. Nähdä. Kokonaisuuksia. Jotenkin silti onnistun aina rynnistämään itseni ohi, sitten hyppään ja polskin henkeni hädässä yksityiskohtamerissä, käsittämättä, minne olen menossa ja miksi ja mihin pitäisi.

Esikoisen lopputyö alkaa kohta oikeasti olla valmis. Esitelmän ajankohta on jo sovittu.

Kun tiistaina aamupäivällä pyörittelin ahdistuneena peukaloita – töitäni pakkautuu pakkautumistaan tuleville viikoille, mutta juuri nyt on tyhjää – kävi ilmi, mikä se oli, mikä minua oli vaivannut: mitä on nyt tekemättä. Keskimmäisellä oli syksyn asuntohakemus mennyt vahingossa umpeen. Istuimme sitten yhdessä hyvän tovin täyttelemässä taas hakemuksia.

Maanantaina 15.4.2024 kello 19.21

Jää oli lähtenyt niemenkärjestämme! Aamulla meri oli vielä monen metrin päässä, mutta nyt illalla jää oli poissa. Pienen vedenalaisen kallion päällä keinui vain reikäinen, puoliupoksiin jäänyt jääkaistale.

Ooh, jäät lähtevät tänäkin vuonna, leukaili mukaan tullut puolisoni, ja tönäisin häntä.

Muu rantamme on yhä jäässä. Aurinko kimmelsi jään päälle nousseessa vedessä. Railot olivat yhä suuremmat.

Kevät liverteli metsässä. Rinnettä metsän läpi taivaltaessani mietin taas sitä, miten suomalaiset puhuvat metsästä kirkkonaan. Jokin pyhä ja valtava on metsässä läsnä, sanaton.

Vieressäni toisessa huoneessa keskimmäinen alkaa jo hiukan liikehtiä herätäkseen. Kuulen, miten muut pelaavat yhdessä Minecraftia. Kissa, se pölhömpi, hyppäsi sängylle ja käpertyi viereeni. Se näyttää tokkuraiselta.

Sunnuntaina 14.3.2024 kello 20.57

Parempi päivä.

Levoton, kiihtynyt olo kiertelee silti, kuin minun pitäisi tehdä jotain, jota en ole tehnyt, tai valmistautua johonkin, josta en tiedä mitään.

Tyttö otti videoita, joissa selitin maalämpömpöpömpelista ja muista taloteknisistä laitteista kaikenlaista sitä, mitä pitää tehdä ja tietää, jos perheen aikuisille sattuu jotain.

Videot toivat jännän hallinnan tunteen: tarmokkaan, kansalaisvelvollisuuden täyttäneen.

Nyt keskimmäinen seisoo makuuhuoneessamme ja katselee pimentyvään iltaan ulos.

Vielä hetki sitten makuuhuone oli täynnä ihmisiä. Esikoinenkin kävi urputtamassa, miksi tekemässäni leipävanukkaassa oli rusinoita. Keskimmäisen mielestä leipävanukas ei ole leipävanukas ilman rusinoita.

Nyt keskimmäinen toi kissan tänne, sen pöhlömmän. Se kehrää äänekkäästi, kiertelee sängyllä, kellahtaa kyljelleen ja alkaa nuolla itseään. Kuulen sen toimeliaan maiskutuksen.

Lauantaina 13.4.2024 kello 18.03

Huono päivä.

Ulkona on tihuttanut tihkua pienempää kosteutta, ja meri on yhä jäässä. Se näyttää ihan samalta kuin eilen.

Olin niin odottanut viikonloppua. Mielessäni oli väikkynyt kaikkea hauskaa ja jännittävää, mitä halusin tehdä ja luoda, ja vapauden tuntua: sitä, että saa kuunnella omaa itseä ja edetä omaan tahtiin.

Mikään ei kuitenkaan luonnistu, enkä edes nauti lepäilystä, vaan tunnen häpeää ja syyllisyyttä siitä, että olen taas tällainen. Tiedän, että jokin minussa tulee ennen pitkää vielä valmiiksi, mutta tieto ei lohduta, kun juuri nyt on siedettävä läpi tämä ylirasittuneisuuden pakottama ajantappoaika.

En ole koskaan jaksanut yhtä paljon kuin muut, en edes mukavia asioita. Aivoni ovat aina tarvinneet kymmenkerroin enemmän ohjelmatonta aikaa kuin muut, mutta viime vuosina olen hidastunut puoleen aiemmastakin.

Kadehdin muilta sietämättömästi heidän energiaansa, kykyään levätä mikrohetkissä ja vetoketjuttaa viikkoihinsa lukemattomia tapahtumia, joiden keskellä he selvästi silti pystyvät suunnittelemaan seuraavienkin viikkojen sadat tapahtumat, ja silti he samalla tahkovat rahaa ja harrastavat, ovat luovia, älykkäitä, lukevat kirjoja, nauttivat elämästä, kasvattavat lapsia, katsovat elokuvia, matkustavat, auttavat heikkoja ja ovat hyviä ihmisiä.

Minä olen tänään a) paikannut rikkinäisen mekkoni b) tehnyt ulkona tytön kanssa mieheni kaatamien puiden risuista risumajan c) valmistanut ruokaa d) piirtänyt piirustuksen, joka meni ihan pieleen e) märehtinyt sitä, että en muuten hallitse maailmaa enkä tiedä, mikä on elämän tarkoitus, enkä osaa ratkaista meidän yhteiskuntamme kaikkia ongelmia.

Viereisestä huoneesta kuulen keskimmäisen liikehtivän tavalla, josta tietää hänen olevan heräilemässä. Sängyn liitokset natisevat. Huomaan hänen laittaneen jo yövalonsa päälle.

Alakerrasta kuuluu ääniä: mieheni pelaa Minecraftia esikoisemme ja tyttömme kanssa.

Istun sängyllä läppärin kanssa. Ehkä voisin yrittää piirtää taas.

Perjantaina 12.4.2024 kello 21.37

Aamulla ennen työpäivän alkua kiirehdin rantaan, ja kuulin jo kaukaa.

Haahkat ja muut vesilinnut pitivät kiihtynyttä ääntä. Meri kohisi!

Saarten ja lintuluodon luona meri oli auki ja täynnä valkoisia metelöiviä täpliä. Meidän rantamme oli vielä pitkälle jäässä, serkkunikin. Aamuaurinko loisti vedessä.

Tänään työpäivän jälkeen juoksin taas kiireesti rantaan, vaikka olisi pitänyt pestä vessoja. Vesiraja oli siirtynyt muutamia metrejä lähemmäs, mutta yhä rannallamme oli iso, harmaansininen jääkansi.

Nyt rasva ja suola tuoksuu. Tyttö tekee itselleen popcornia. Keskimmäinen syö makaronilaatikkoa ja selaa kännykkää. Esikoinen kuljeskelee keittiössä edestakaisin mietteliäänä. Puolisoni istuu vessassa ja laulelee. Minä syön puuroa.

Nyt tyttö työntää suuhuni popcornin ja laittaa yhden niistä veljensä makaronilaatikkoon. Sitten tyttö häviää yläkertaan pelaamaan. Esikoinenkin on mennyt jo. Jäljelle jäämme minä, keskimmäinen ja mieheni. He puhuvat popcornista.

Vessanpesun loppupuolella mieleni oli lähtenyt taas syöksykierrettä alaspäin. Arkiviikon viimeisten metrien väsymys iski jysäyksellä, heitti tukehduttavien pelkojen verkon päälleni.

Nyt on taas levollisempi mieli. Jokin minussa on tällä viikolla tullut valmiiksi, tai ainakin terveeksi. Luottamus levittäytyy ympärilleni, usko siihen, että meitä kannetaan.

Minä ja mieheni ajaudumme puhumaan läheisestämme, yhdestä niistä harvoista, joka yhä tarvitsee tukeamme. Poika sammuttaa kaikki valot ja sohii ympäriinsä taskulampulla, joten jatkamme puhetta pilkkopimeässä, välillä valosta häikäistyen.

 

Torstaina 11.4.2024 kello 19.45

Pihalla on enää vain joitakin lumikasoja. Tunti tunnilta polkujen peittämä jää on pienempi. Talvi vetäytyy hetki hetkeltä syvemmälle maan koloihin, kerää häntänsä perään ja käpertyy nukkumaan.

Sataa.

Väsymys tuli juuri, mutta se on hyvää, aitoa väsymystä: päivän päätteeksi syntyvää miellyttävää unohtumista, jotta huomenna voisi herätä jälleen. Muun päivän olen ollut oma itseni.

Eilen illalla iltarukouksen jälkeen ajauduin jälleen keskimmäisen ja nuorimman kanssa hölöttämään. Notkuimme makuuhuoneessamme ja yläkerran käytävässä.

Vietämme eniten aikaa yhdessä niissä huoneissa, ja keittiössä: arjen solmukohdissa, jossa ovet ovat auki joka suuntaan tulla ja mennä, ja juuri siinä hetkessä me vain yhtäkkiä haluamme pysähtyä toistemme luona.

Minä kai nappasin tytön selkääni ja yritin karhunkävelyä. Kohta keskimmäinen kantoi naama punaisena minua ja tyttöä yhtä aikaa. Puhuimme niin monesta asiasta – enkä enää muista, mistä. Esikoinen oli aiemmin kulkenut keittiössä ja esitellyt, miten hikinen hänen selkänsä on, kun hän oli kantanut metsästä tukkeja polttopuiksi.

Rannassa jäätä oli yhä silmänkantamattomiin, mutta saarten välissä sen päälle oli noussut vettä.

Jää on kohta lähdössä, tunnen sen. Sen tummassa sävyssä on jo jotain päättäväistä, kesän tuuleen katseensa kääntänyttä.

Tiistaina 9.4.2024 kello 19.10

Metsä ympäröi minut äsken lintujen liverryksellä. Huiluja soitteli siellä täällä, sepelkyyhky pulputteli kahdesta suunnasta, jotkut sirkuttivat, joku varoitteli. Kaukaa kuului lokkien ääntä. Aurinko siivilöityi luokseni, sai kuusten oksat ja sammaleet hehkumaan tummanvihreää, piirsi esiin tuhannet kurut ja polut mäntyjen kaarnasta.

Yhä meri on jäässä.

Kuljin t-paitasillani rantajään päällä. Jää oli kenkieni alla kivikovaa ja huokoista, harmaanrusehtavaksi värjäytynyttä, betonin kaltaista. Paahteisilla kohdilla jään pinta oli sulanut samettisen pehmeäksi nukaksi.

Eilen illalla iltarukouksen jälkeen keskimmäinen jäi esittelemään minulle kitarallaan palm mutingia, kämmenmykistystä. Silmälasini olivat yöpöydällä, joten leukani oli hänen polvellaan ja tuijotin kymmenen sentin päästä hänen käsiensä liikettä kielillä.

Tämä kuulostaa hassulta, mutta lapsilleni on itsestäänselvää, että äiti katselee toisinaan asioita kovin läheltä. Jos minulla ei ole silmälaseja päässä, he automaattisesti työntävät näyttämänsä asiat nenääni kiinni. Silmälaseissani on -11 verran vahvuutta.

Hetken kuluttua päädyin tytön kanssa tanssimaan letkajenkkaa yläkerran käytävällä. Nilkkani olivat häkellyttävän jäykät. Joku on vuosien aikana käynyt vaihtamassa norjat nilkkani laudankappaleiksi.

Nyt kissa tuli nuuskimaan nenääni, se älykkäämpi. Se työnsi kostean kuononsa melkein sieraimistani sisään ja hieroi sitten poskiaan läppärin kulmiin. Nyt se laskeutui veistoksellisen näköiseksi sängyn päätyyn ja katselee ulos, kuuntelee raollaan olevan ikkunan ääniä.

 

Maanantaina 8.4. kello 19.21

Kevät tuli tänään takaisin. Lumi pakeni auringossa silmien alla, metsä on täynnä liverrystä. Söin kuistilla lounaspuuron pelkässä villatakissa.

Minunkin mieleni on kirkkaampi.

Yhä merellä on jääkansi.

Lauantaina 6.4.2024 kello 19.08

On hiljaista.

Ikkunan takana aurinko paistaa yhä hangille: kosteille, valkoisille hangille.

Kuulen puolison raskaan hengityksen. Sormieni äänet läppärin näppäimistöllä herättävät hänet pian.

En yleensä huomaa koko ääntä. Nyt tiedostan jokaisen kirjaimen. Kuin hän yrittäisi nukkua jonkun työpaikalla.

Olen yhä eksyksissä. En tiedä, mihin katosin parin viikon takaisen vatsataudin myötä. Jokin lanka katkesi, polku haihtui jalkojen alta.

Pelkoni numero 4: millään ei lopulta ole tarkoitusta.

Ihmiselle, jota on aina niin salaperäisesti johdatettu ja joka on kestänyt kauheudet juuri tuntemansa johdatuksen vuoksi, tuo pelko on tukehduttava.

Yhä sen tunnen, johdatuksen siis. Vähän väliä käsittämättömiä ihmeitä tapahtuu minulle, näkymätön polku aukeaa askelten alla, kääntää sivuun siitä, mitä itse luulin, vie toisessa kohtaa suoraan, kun yritän kääntyä.

Sen johdatuksen päämäärä on vain kadonnut yhä sakeampaan hämärään.

En ehkä ole vieläkään päässyt yli siitä, että isovanhempiemme sukupolvi on mennyt.

Muistan, miten heidän katseeseensa syttyi valo, kun he näkivät minut. Olin heille heidän toivonsa. Rakastin niin paljon kaikkea, mitä he olivat. Olisin kuunnellut heidän puheitaan vanhoista ajoista loputtomiin. Lapsena ja teininä nuohosin Emännän Tietokirjat, kopioin niistä kaavoja ja ompelin niiden avulla, opettelin tekemään vanhan ajan ruokia, etsin sukuni saaresta kuluneita arkitavaroita aarteikseni, pukeuduin kuin sata vuotta aiemmin. Isovanhempiemme elämä hevosten ja kanojen keskellä oli minulle jotain suurta, pyhää ja kaunista.

Muistan, miten heistä viimeinen – mieheni isoäiti – näki minut sairaalan sängystä. Hänen olkapäänsä laskeutuivat alas. Hymy levisi hänen olemukseensa. Hänen uurteinen kätensä puristi tiukasti kättäni, ja hän hengähti: ”Voi, nyt kaikki on hyvin, kun sinä olet täällä.”

Hän tiesi voivansa lähteä rauhassa, minä jatkaisin hänen työtään.

Petin heidät. He uskoivat, että olisin uuttanut kauneimman heidän sukupolvestaan ja jakanut sen uusille ja taas uusille sukupolville eteenpäin. En osannut. Kukaan lapsistani ei koe intohimoja vanhoja aikoja, krumeluurattuja astioita, pitsinvirkkausta kohtaan. Söin omalla intohimollani hapen siitä kaikesta. Lasteni oli löydettävä oma tiensä. Uudessa, yltäkylläisessä, somen ja tekoälyn muovaamassa todellisuudessa selviäminen vihan ja vaatimusten välillä on tärkeämpää kuin se, miten tehdään fammun mustikkapiirakkaa ja parsitaan villasukkia. Sitä paitsi netistä löytyy satoja mielikuvituksellisia ohjeita kumpaankin, jos niitä sattuu tarvitsemaan. Meidän aikamme on historiaton: aina löytyy keino-isovanhemmat, joilta saa sen, mitä kuvittelee vanhempien sukupolvien tarjonneen.

Ehkä eniten minuun sattuu se, että kukaan ei enää katso minua siten kuin fammuni ja mieheni isoäiti katsoivat minua. Pelkästään se, että olin juuri sellainen kuin olin, täytti heidät ilolla, toivolla ja uskolla.

Totta kai lapseni ja mieheni katsovat minua täynnä rakkautta, mutta heidän silmissään on jo uusien sukupolvien katse.

Tämän kirjoitettuani minun pitäisi nyt nähdä jotain lohduttavaa… paitsi että tunnen vain itseni turhaksi. Ei tässä maailmassa tarvita minua. Minua tarvittiin antamaan rauha isovanhempiemme sielulle, ja se tehtävä tuli jo täytettyä.

Niin. Hassua. Toivon tunne on toisinaan tärkeämpää kuin se, toteutuuko toivottu asia. Aika meni isovanhempiemme ohitse, ja autoin heitä kestämään sen. Minun ei pitäisi tuntea syyllisyyttä siitä, että en pystynyt kääntämään ajan kulkua.

Eri asia sitten on, mihin minua tarvitaan nyt. Luulin aiemmin tietäväni tämän – monta kertaa – mutta elämä opettaa nöyryyttä. Se, että niin moni haluaa tavalla tai toisella neuvoa ja auttaa muita sellaisiksi, kuin itse on, ei ole kenenkään elämän tarkoitus vaan jumalan leikkimistä ja itsepöhöttynyt kuvitelma siitä, että muut pitävät kaikesta samasta kuin juuri minä ja tyhmyyttään muut eivät vain osaa olla sellaisia.

Se taas, että ei aiheuttaisi maailmaan enempää pahaa kuin siinä jo on, on aika masentava elämän tarkoituksena.

Minun pitää vain luottaa siihen, että olen juuri tällainen ja elän tällaista elämää syystä – en itse sitä syytä tiedä, mutta ehkä siinä onkin elämän arvoituksellisuus ja kauneus.

 

Perjantaina 5.4.2024 kello 21.00

Lunta on tullut koko päivän: tiheää valkoista silmikkoa, joka on tuntunut satavan kaikkiin suuntiin yhtä aikaa.

Nyt puoliso imuroi alakertaa ja hoilaa Sakke Aallon ja Behmin Vanhaa. Keskimmäinen nosteli äsken ilmaan tiskistä tullutta jalallista, lasista kakkuvatia, jossa oli ollut jogurttipashaa.

Vati ei ole äitini kummitädiltään saama – se lasivati hajosi meillä joskus, kun esikoiseni oli pieni – eikä mammun eli fammun äidin väskynäsoppaskooli – se hajosi meillä, kun keskimmäinen oli pieni – enkä kuolemaksenikaan enää muista, kenen tämä vati on. Se on minua paljon vanhempi ja jonkun suvusta saatu… Olisiko se tullut isäni suvun saaresta?

Rakastan esineitäni, mutta niiden tarinat lähtivät jossain kohtaa puuroutumaan.

Koko arkiviikon olen ollut puhki, ja eilen kuntoni romahti. Onko tämä yhä parin viikon takaisen vatsataudin häntiä…? Joka paikkaa kolotti ja särki, kuin olisin raatanut fyysisesti hullun lailla, vaikka en ollut. Keikalla Turussa tuntui kuin sietämättömän kirkas aurinko olisi työntänyt sukkapuikkoja silmistäni sisään. Ajaessani pölyn, autereen, lumien ja häikäisevän auringon keskeltä maasta tuntui ilmaantuvan yhtäkkiä jalankulkijoita, pyöräilijöitä, autoja, kummallisia väistämissääntöjä. Selvisin hädin tuskin kotiin ajamatta kenenkään päälle ja loppupäivän kuljin lähinnä ryömimällä.

Väsyneenä – näin minulle usein rasittuneena käy – aloin kirvelevästi kadehtia muilta ihmisiltä kaikkea sitä, mitä en halua. Yhtäkkiä kaikki muut ihmiset osasivat, pystyivät, jaksoivat tuhatmäärin sellaista, mitä minä en. Kaikki muut ihmiset ovat saaneet annettuna sellaista, mitä minä en ole saanut. Ennen pitkää kyllä tajusin, että tuota noin, en minä mitään noista ole koskaan tavoitellut enkä haluaisi tai en ole valmis maksamaan niiden hintaa – ja sitten olin tyhjän päällä, koska en tiedä, mitä edes haluan.

Tänään on parempi päivä. Yhä vatsa on vähän sekaisin. Aamukävelyllä lumessa tarpoessani käsitin jotain.

Lainakorkojen nousu on pakottanut minut tekemään nyt töitä enemmän ja ryppyotsaisemmin kuin jaksaisin – selviämme kyllä, mutta pelivara ja väljyys on mennyttä. Samalla unohdin seikkailun: heittäytymisen, uskalluksen hypätä tuntemattomaan, odottavan tunteen, mitähän jännittävää seuraavaksi tapahtuu.

En ole koskaan tarvinnut seikkailuun rahaa. Kyse on jostain, mikä on ihmisen sisällä, ei elämysteollisuudesta.

Tunnen seikkailun väreilevän jossain lähellä. Kohta se alkaa.

Keskiviikkona 3.4.2024 kello 20.05

Eilen illalla kuljin rantaan. Maa oli metsässä ja kallioilla jo kokonaan paljas, vaikka merellä olikin yhä hyhmäinen jääkansi. Sade ropisi, ja näki ja kuuli, että maan lehdet eivät olleet syksyllä ehtineet aloittaa maatumista, kun lumet ja pakkaset jo tulivat.

Tuoksui keväälle. Jos ei olisi satanut, olisin ottanut polkupyörän esille.

Tänään heräsin siihen, että koko maailma oli paksussa lumessa. Parvekkeen kaiteilla oli parikymmentä senttiä lunta, ja on yhä.

Äsken kuljin lumisen metsän läpi rantaan. Oli hyvin kaunista. Rannassa ne möhnäiset kohdat, joissa sulamisvedet eilen olivat lingonneet rannan ulostekerroksen oloiseksi liejuksi, olivat saaneet ihanat lumidyynit päälleen. Olisi ollut mahdotonta sanoa, mitä vitivalkoisen lumen alla oli.

Aurinko loi lumeen pitkiä varjoja, tuuli juoksutteli pakkaslunta meren kannella – ja yhtäkkiä toppasaappaani meni läpi ja kastui. Olin huomaamattani kulkenut rantajään päälle. Toinen jalkani oli osunut jään jonkin kuilun kohdalle. Lumipeitteen alta rotkoa ei ollut näkynyt.

Muutamana viime päivänä olen purrut huulta. Niin paljon kuin rakastan kevättä, lumipeitteen katoaminen on tänä vuonna ahdistanut minua. Sen alta on paljastunut paljastumistaan kaikkea, mikä on kesken, huonosti ja vaatisi työtä ja ajattelua, ja kaikkea sitä, mikä uhkaa: mitä omaani muurahaiset nyt valloittavat, home ja laho hiipii, ovatko kallistuskulmat riittäviä, millä tavoin joku taas innoissaan pilaa sitä, mikä olisi minulle tärkeää, täyttää saariston ihmisten ja koneiden äänillä.

Lumi oli peittänyt armollisesti kaiken, pakottanut jättämään pelot ja vaatimukset sivuun, laskenut maailman ylle vastaansanomattoman hyväksyvän vaipan.

Niin moni on manannut tänään takatalvea, mutta minä sain hengähdystauon käsitellä sitä, mitä on tulossa.

Rannassa hankia katsellessani mietin erästä Raamatun kohtaa, joka sellaisenaan luettuna kuulostaa typerältä. Olin saanut sen eteeni joskus, kun olin pyytänyt kirjalta apua. Teksti esitteli sietämättömän yksityiskohtaisesti määräyksiä, miten juuri kastettujen tuli toimia temppelissä: mistä materiaalista valmistettua ja minkä väristä vaatetta heidän pitäisi käyttää, mihin kyseiset vaatteet saisivat koskea, miten suojeltaisiin sitä, että ne vaatteet eivät saastuisi ihmisten tavallisista hikisistä vaatteista tai elämästä ylipäätään.

En muista, milloin sen kohdan kauneus avautui minulle.

Kun pyhä koskettaa ihmistä, kun Jumala kuiskaa ihmiselle, ei ihminen muutu yhtään sen paremmaksi kuin ennen. Sen sijaan saamme yllättäen yllemme kuin valkoisen vaatteen. Hohtava vaate laskeutuu peittämään rumuutemme ja keskeneräisyytemme.

Kun hätä, pelko, ahdistus ja pakokauhu alkaa kuristaa, silloin vedän henkeä ja ajattelen: nyt pyydän sitä valkoista vaatetta päälleni.

Se laskeutuu silloin näkymättömänä päälleni ja muuttaa minut rauhalliseksi. Vaatteen alla kaikki kauhea ja ennakoimaton jatkaa yhä olemassaoloaan, mutta minun ei tarvitse ratkaista, puhdistaa ja korjata sitä kaikkea juuri nyt. Saan tilan keskittyä askareisiini tai johonkin hyvään ja kauniiseen – ja vaatteen alla kohtuuton pelko hälvenee itsekseen, asettuu mittasuhteisiin.

Katselin rannalla maailman valkoista vaatetta. Se oli jälleen laskeutunut kaiken keskeneräisen ylle. Kunpa eräs hädissään oleva osa minusta tulisi nyt valmiiksi sen alla, kunpa saisin sydämeni ottamaan kevään kiihkeyden ja muutoksen vastaan ennen kuin tämä vaate on poissa jälleen.

Pääsiäismaanantaina 2024 kello 20.19

Tänään ukkonen räjähti yhtäkkiä niin kovaa, että moottorisahaamassa ollut puoliso kuuli sen kuulosuojainten läpi ja säikähti. Moottoripyörän kanssa puuhannut serkkuni luuli pyöränsä räjähtävän käsiin.

Kevätaurinko paistoi, linnut livertelivät, ei edes tuullut. Ukkonen huusi yhä uudelleen puolen tunnin ajan. En käsittänyt, mikä ääni oli – räjäyteltiinkö taloa tai kalliota saaressa? pauhaako jäiden lähtö näin kovaa? – mutta ukkostutkat tiesivät paremmin.

Kaikki on hyvin, rauhassa ja sievästi, mitään kauheaa ei ole tapahtunut – ja silti kaukana tavoittamattomissa jotain hurjaa räjähtää ja ulvoo, ja milloin tahansa se voi lävistää minut ja tuhota minut viimeiseen saakka.

Pääsiäissunnuntaina 2024 kello 11.08

Putoan yhä useammin langoilta ihmisten kanssa. Väsymys tulee yhtäkkiä, kuin veitsellä leikaten, jättää minusta päälle pelkät kulkuvalot.

Eilen väsymys tuli hiukan ennen ruokaa, alkuviikon sairastelun häntänä ja siivoamisten rasituksesta. Loppuillan olin poissa, vaikka kehoni jatkoi toimiaan ja vastaili perheelle.

Munien maalaamisen hetki olisi ollut ihana, näin sen, ymmärsin sen, mutta en pystynyt keskittymään niin moneen asiaan kerralla.

Maalasin omaa kananmunaani. Vesivärikerros vesivärikerrokselta sain sen pinnan pajunkissoihin syvyyttä. Aiemmista virheistä syntyi uusia oksia. Kuivuessaan haalistuneet pajunkissat saivat uusia ja uusia väkeviä kerroksia, ja silti aiempi häämötti taustalla kuiskaamassa siitä, mitä joskus oli.

Vieressäni häivähti muutakin. Tyttö näytti, miten hänen munastaan oli tullut vihreä lisko. Puoliso kuivasi omaa munaansa hiustenkuivaimella. Esikoinen piirsi munaansa naaman, suoritti virnistäen kahdessa sekunnissa pakollisen velvollisuuden. Keskimmäinen ei pitänyt kananmunasta sormilla ollenkaan kiinni vaan söhersi siihen, kun se kiikkui pöydällä sanomalehden päällä, ennen kuin kiirehti rantasaunaan kavereidensa luo.

Miten paljon olisin halunnut kokea sen kaiken, mutta en vain ollut todella paikalla. Minulle oli todella olemassa vain pajunkissat, joita maalasin.

Outo, leikaten ilmaantuva väsymys näyttäisi olevan vanhenemisen matkalainen. Olen nähnyt sen tuttujen vanhusten silmistä aiempina vuosina. Nyt tunnen sen sisältäpäin. Hassuinta on, että jotain jää kuitenkin hereille: jokin mekaaninen osa omaa sielua.

Tavallaan tunne on mukava. Se on sisäsyntyinen flow-tila, jossa muu kaikkoaa ja keskittyminen kohdistuu yhteen ja ainoaan asiaan.

– Tämän kirjoittaminen keskeytyi hetkeksi. Esikoinen kolisteli yläkertaan ja ryhtyi etsimään sen käytävään piilottamiani pikkumunia. Hän löysi heti hänelle varatut kaksi mutta ei ottanut niitä vaan etsi loputkin.

Viimeinen tuotti vaikeuksia. Systemaattisen etsimisen jälkeen sekin löytyi.

Sitten esikoinen kysyi, saako hän vaihtaa suklaamunat jäätelöön.

Keskimmäinen heräsi, kun olimme yhä käytävässä. Hän pölähti käytävään pöllämystyneenä.

Hänkin etsi jokaisen piilotetun munan, isoveljen kuresilmien valvomana ja kuunnellen selostusta tämän etsimistekniikasta.

Sama pikkumuna tuotti vaikeuksia. Se löytyi, kun hän laittoi kännykästä taskulampun päälle ja kuori alkoi kiillellä.

Kumpikin pojistani on nyt alakerrassa. Kuulen heidän puhuvan isänsä kanssa. Suklaamunat jäivät paikoilleen.

Haluan. Tuntea. Tämän. Silti jokin kiirehtii sisälläni. Pitää tarkistaa, onko kamerassa tilaa. On lakaistava kuisti, sinne kulkeutui jo hiekoitusmursketta. Pölhön kissan kynnet pitäisi leikata.

Nyt keskimmäinen tulee taas makuuhuoneeseen luokseni, ilmoittaa närkästyneenä, että en vieläkään ole kysynyt häneltä, miten eilen rantasaunassa meni. Minun kuuluu kysyä sitä aina.

Pitkänäperjantaina 2024 kello 16.39

Sataa vettä.

Olen viettänyt päivän polvillani ulkona, likavesiämpäri vieressä, jynssännyt parvekkeen ja kuistin kaiteita ja lattioita. Ruskea vesi pusertui risaisesta rätistäni ulos, ja kangas hinkkasi kiihkeästi irti talven tummia jäänteitä, sammalten alkupohjia, pakkasen liimaamia lehtiä, hiekoitusmursketta, kissankarvoja, puolimaatuneita koivunsiemeniä. Tihkusade ropisi niskaani.

Kuistien ja parvekkeen peseminen on minulle aina testi. Työ on todella likaista. Työ ei koskaan lopu. On vain irrationaalisesti päätettävä: tämä riittää. Näkökentässä väijyy jatkuvasti määräämättömän paljon kaikkea, minkä haluaisi pestä, mutta ei ylety tai ei kannata. Miten paljon jynssäänkin, jotkin kohdat luonto on merkinnyt jo itselleen eikä puhdasta tule. Pesuvesi muuttuu hetkessä ruskeaksi.

Puhdistumisen tuntee myöhemmin. Silloin tuntuu niin hyvältä kulkea kuistilla sukkasilla tai laskea juomalasi kaiteelle. Kotimme avautuu tulijoille kauniina.

Äsken helpottuneena kuuntelin, miten jälkikasvu ja isänsä raahasivat tölkkisäkkejä ulos. Olen puhunut määrätietoisesti kevätsiivouksesta heille jo monta päivää. Silloin yleensä jotain tapahtuu – ja viime tingassa, niin että leukaperäni ehtivät kiristyä viimeiseen saakka.

En kestäisi elää siistin, jatkuvasti omat jälkensä korjaavien ihmisten kanssa. Tunnen muuttuvani suunnattoman röhnäiseksi tällaisten ihmisten kanssa, katseeni alkaa pakokauhuisena etsiä yhä lisää ja lisää epäkohtia minussa ja omissa jäljissäni, en pysty rauhoittumaan. Rakastan sitä, että oma perheeni ei välitä tuon taivaallista siitä, millaista sotkua tai likaa on, he keskittyvät olennaiseen ja tärkeään elämässä.

Heillä maailma avautuu aina kauniina ja täydellisenä, toiset ihmiset myös. Ei muita tai maailmaa tarvitse heidän mielestään korjata tai pestä.

Samaan aikaan niin toivoisin, että minun ei tarvitsisi käskeä ketään: että koti pysyisi siistinä itsestään. Että he itse näkisivät, että nyt pitää siivota, ja tarttuisivat toimeen ilman minua kapellimestarina. Että heiltä ei jäisi sotkua tänne alun perinkään.

Tunnen syvää häpeää ja huonoa omatuntoa siitä, että en käskenyt äitiäni koskaan siivoamaan kotiaan. Hän olisi totellut, säästänyt minut samalla suunnattomalta tuskalta, työltä ja traumoilta. Joka kerta, kun en kestänyt jotakin enää ja olin esimerkiksi kirkaissut, että en tule enää yhtenäkään juhlapyhänä hänen luokseen, jos hän on silloin humalassa, en nähnyt häntä enää milloinkaan päihtyneenä. Hän oli sen jälkeen vesiselvä jokaikisessä juhlassa. Minulla oli häneen suunnaton valta: jos minä käskin, hän totteli.

Enkä minä käskenyt.

En tullut asiaa edes ajatelleeksi ennen kuin hän oli jo vainaja. Miten monista asioista olin kärsinyt ja miten monta vuosikymmentä, ja miten helpolla olisin voinut sen kaiken ratkaista. Minun ei olisi tarvinnut muuta kuin olla äidilleni äiti.

En halunnut olla sitä hänelle.

Olen pikkusisko, olin mennyt aina sieltä, mistä huvittaa, kiertänyt ihmiset sormieni ympärille, keskittynyt omiin asioihini.

Ainoa, minkä olin oppinut, oli, että jos jotain haluan, se minun on tehtävä itse. Muihin ei koskaan voi luottaa.

Ehkä olen väärässä. Sotkun määrä hänen kotonaan oli niin tolkuton ja hän tunsi siitä niin suunnatonta voimattomuutta ja avuttomuutta, että ehkä käskyni ei olisi riittänyt. Hän oireili jättämällä kaiken kädestään sikseen: kasaamalla välinpitämättömästi tärkeät asiakirjat rikkinäisten nailonsukkahousujen, mustuneiden banaaninkuorien, mainospostin, käytettyjen pumpulipuikkojen, tupakka-askien kanssa samaan pinoon ja ostamalla lisää ja lisää ja lisää, kirjoja, tavaroita, saksia, niin että hänen asunnossaan oli hädin tuskin pienet kolot askelille, joista kivuta ja kontata eteenpäin. Hänen äitinsä, josta hän oli saanut monet traumat, oli ollut neuroottisen siisti ja heittänyt kaiken pois.

Olisi hienoa, jos olisin voinut katkaista tämän sukupolvien heiluriketjun, mutta epäilen. Jälkikasvuni on erinomaisesti sisäistänyt sen, että siivoaminen on jotain kauheaa, pelottavaa ja painostavaa, eivätkä he ryhdy siihen ilman, että minä ryhdyn asian herraksi ja käskytän.

Miltähän minusta tuntuisi, jos joku alkaisi käskyttää minua siivoamaan? Voi taivas, huuuuuuh, onneksi kukaan tästä perheestä ei ikinä edes unissaan yrittäisi mitään sellaista. Olen paljon mieluummin vihainen kapellimestari.

Kiirastorstaina 2024 kello 22.08

Tänään olin keskiaikaisessa kirkossa. Holvit kohosivat kauas pääni yläpuolelle.

Kuuntelin tuhansien vuosien takaista patoutunutta tuskaa, psalmeihin säästynyttä. Näin, miten nuoret tyhjensivät alttaria.

Kynttilät sammuivat, kukat ja maljat katosivat muualle nuorten kantamina, valkeat liinatkin. Tilalle vieritettiin musta kangas. Musta työntyi verhoamaan koristeellisen saarnastuolinkin, lamppu lampulta valot sammuivat, kunnes olimme pimeässä kirkossa ja vain yksi kynttilä jäi.

Käy yrttitarhasta polku. Vie Golgatalle se. Se tie vie viimein taivaaseen, mutta tie se on tuskien.

Joka vuosi laulu pimeässä kirkossa, ilman urkuja, tuntemattomien kesken, saa kylmät väreet kulkemaan ihoani pitkin.

Niin lohdullisena kuin usein pidän itämaista ajattelua elämän syklisyydestä ja toisteisuudesta, minua viilsi jälleen lohtu siitä, että asiat tapahtuvat vain kerran.

Suunnaton tuska tapahtui – ja se meni. Jotain äärettömän kaunista syntyy, ja se tapahtuu ainutlaatuisena, vain kerran, ei koskaan enää toistu. Me saimme sen ihmeen.

Tänään tein tavallisen työpäivän.

Miten olinkin murentunut sairastaessani. Miten täytyinkään jälleen peloilla.

Jouduin taas kerran aloittamaan alusta.

Keskiviikkona 27.3.2024 kello 13.14

Olen yhä pois töistä.

Otteeni on irronnut arjen turvallisista rattaista ja leijun irrallaan, yritän tarttua kaikkeen, pystymättä koskettamaan mitään. Suhteellisuudentajuni sairastaa kehoani enemmän. Kaikki tuntuu kohtalokkaalta.

Pelkoni numero 3: turvallisen maailman romahtaminen.

Kirjoitin tänne joskus, miten isäni sai runon tyttärensä kuoleman jälkeen. Runossa minä-hahmo lähetti lapsensa elämään kuin merelle purjelaivan. Minä-kertoja ompeli purjeet ja neuvoi väylät parhaansa mukaan, mutta tuulille hän ei voinut mitään.

Kirjoitin myös, miten jokin minussa jäi sinä sisareni kuoleman kesänä, omaa tytärtä odottaessani, ikuisesti rannalle, tuntematon äiti. Olen pudonnut polvilleni veteen, käsivarret loppumattomaan aavaan ojentuneina, sisälläni sammumaton huuto: Voi Jumalan tuulet, vaietkaa!

Sama huuto asuu minussa yhä ja jälleen. En tiennyt synnyttäväni lapseni maailmaan, jossa sotaa käydään vieressä, viha sykkii, väijyy ja roihuaa ympäri yhteiskuntaa, lääkäriin ei pääse ilman henkien mittelöä, pandemiat riehuvat, poliitikot ja viranomaiset asettavat yhä mielivaltaisempia päätöksiä, ilmasto kuumenee kuumenemistaan, ruokamme uhkaa loppua hyönteismyrkkyjen vuoksi, mikään ei pysy tuttuna, vankimmatkin rakennelmat murenevat.

Menetin pandemiassa uskoni tähän yhteiskuntaan: miten helposti kaikki meni sekaisin, miten nopeasti yhteiskunta jakautui kahtia, miten pitkälle oltiin valmiita menemään ja miten sokeasti, pakokauhuisina, silmittömän yksisilmäisinä – ja ei, en pitänyt koronarajoituksia sen enempää välttämättöminä kuin turhinakaan, meitä aidosti yritettiin suojella kauheudelta – mutta jokin perustava ympärilläni lähti silloin vavisemaan eikä ole vieläkään asettunut paikoilleen. Päivä päivältä minusta tuntuu, että olemme ääneen lausumattomasta sopimuksesta ja yhdessä heittäytyneet teeskentelemään, että elämä sujuu taas tavallisesti ja kaikki on kuin ennen, vaikka mikään ei ole. Jokin on murtunut, lopullisesti. Meidän korkeakulttuurimme on saavuttanut lakipisteensä ja edessä on romahdus, jonka itse aiheutimme menestyksellämme.

Miten tällaiselle merelle voisi lähettää lapsia purjehtimaan? Jumalan tuulet eivät vaienneet, vaikka olin pudonnut polvilleni veteen, kädet loppumattomaan aavaan ojentuneina, huusin sammumattoman huudon: Voi Jumalan tuulet, vaietkaa! Kaikkien äitien nimissä, vaietkaa!

Haluan pitää lapseni rannalla. En tahdo heidän työntävän venettään vesille, en halua tuulen tarttuvan heidän purjeisiinsa! En halua heidän joutuvan kantamaan aikuisen vastuuta. Haluan antaa heidän edes hetken vielä elää turvassa ja huolettomina.

Kun luen tämän, mitä äsken kirjoitin, tunnen samalla jotain muuta.

Totta puhuen se, miten raskaasti olemme ottaneet – en usko olevani ainoa – Ukrainan sodan, pandemian, ilmastonmuutoksen uhan ja muut tämän aikakautemme murheet, johtuu siitä, että juuri me saimme yhden turvallisimmista maailmanhistorian hetkistä. Jumalan – ja ihmisten, aikakausien, tunnekuohujen – tuulet riepottelevat aina, ja aina jostain on löytynyt se laulu, millä ihmiset ovat saaneet lohtua myrskyssä, se rukous, se halaus, se runo.

Meidän kulttuurillamme on sinnikäs, raivokas päämäärä: epäkohdat ja virheet on korjattava, ja nyt tämä kaikki on rikki, joten neulat ja langat esiin, nyt ompelemaan, vaikka työtä on liikaa eikä onnellisuutta ole koskaan pystytty takaamaan vain sillä, että epäkohdat poistetaan.

Tietenkin meidän on ommeltava revenneitä purjeita takaisin kasaan. Samaan aikaan meillä on jotain ihan muuta opittavana.

Meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin oppia elämään uudenlaisessa maailmassa – joka on osa menneiden ja tulevien maailmojen sarjaa, ei välttämättä niitä kauheampi tai ihanampi mutta omanlaisensa.

En pysty säätelemään lasteni elämän tuulia. En edes osannut ommella heille hyviä purjeita tai valmistaa heille kunnon venettä, vaikka luulin osaavani. En voi muuta kuin seistä polvillani vedessä ja kuiskata: Jumalan tuulet, pyydän, rakastattehan näitä kolmea.

Tiistaina 26.3.2024 kello 12.35

Vatsatauti päästää minut paljon helpommalla kuin lapseni, mutta olen silti tänään pois töistä.

Tunnollinen koulutyttö sisälläni tuntee suunnattoman huonoa omatuntoa. Minähän hengitän, sormet toimivat, pääkin melkein – ainahan olen vähän sekaisin – joten minun pitäisi nakuttaa täyttä häkää töitä. Etäpäivä tässä piti muutenkin olla.

Auringonvanat kultaavat keittiötäni, raidoittavat sen.

Olemme levänneet tytön kanssa lomittain sängyssä, puoliunessa puhuneet Jumalasta, ihmisluonnosta ja kaloista, torkkuneet käsi kädessä, käyneet yhdessä unen rajamailla ja taas palanneet takaisin.

Tunnen syyllisyyttä siitä, miten paljon olen oikeastaan pitänyt siitä, että kotimme on nyt sairastupa. Olin juossut oravanpyörässä liian lujaa, pääni yritti taistella jokaisen ihmisen taistelua yhtä aikaa, olin musertua maailman vaikeuteen. En ole jaksanut miettiä tulevia järjestelyjä nyt ollenkaan, olen vain elänyt tässä hetkessä. On vain kipeä lapseni ja auringonraidat.

Maanantaina 25.3.2024 kello 1.59

Lapsellani on vatsatauti.

Äsken oli oksennus numero 11. Lisäksi vessassa sain muutakin siivottavaa.

Nyt on hiljaista. En jaksa enää edes yrittää mennä sänkyyn. Olen työhuoneessani vessan ja hänen makuuhuoneensa vieressä.

Kirjoitan sen, mitä olen ajatellut kirjoittaa pitkään.

Pelkoni numero 2: että minua ei hylätä.

En ollut ajatellut, että kasvattaisin lapseni parhaimmiksi ystävikseni. Niin vain kävi.

Lapseni – no, pojat enimmäkseen – ottivat varhain elämäntehtäväkseen kapinoida minua vastaan, vastustaa ihan kaikkea, pienintäkin – ja samaan aikaan isoissa asioissa he ovat niin lojaaleja minulle, että pelottaa.

En osaa selittää sitä tarkemmin. Jokin heissä luottaa minuun nimettömällä ja sokealla tavalla, tottelee ja seuraa.

Jaha, oksennus numero 12.

(Kello 2.18) Lasteni lojaalius tihkuu esiin aina silloin tällöin. He ovat uskoneet minua silloinkin, kun heidän oma järkensä olisi sanonut vastaan, ja he tuntevat hämmentävän hyvin sen, mitä haluan ja mitä pelkään, vaikka en olisi koskaan sanonut sitä ääneen.

Kun koronaepidemia alkoi, esikoinen ilmoitti saman tien, että meidän on haettava hänet Helsingistä meille. Vastustelin. Hän sanoi ykskantaan: ”Sinä haluat kuitenkin, että olen kotona.”

No niin halusin. Taivaan kiitos hän muutti meille. Taivaan kiitos hän tunsi minut. Pian Uusimaa meni kiinni. Olisin tullut seinähulluksi, olisin kiertänyt hurjana kuin eläin ahdasta häkkiä, jos hän olisi ollut poissa. Tämä sama kaveri siis aina pääkaupungissa asuessaan piti ihan hölmönä, että niinkin usein kuin kerran kuussa pitäisimme perhe-WhatsAppia tai soittelisimme, ei hänelle ole sinä aikana mitään uutta kerrottavaa tapahtunut.

Minun on niin vaikea päästää heistä irti. Haluaisin heidän pysyvän lapsina ikuisesti ja olevan aina luonani.

Pahoin pelkään, että he ovat jääneet lapsiksi ikuisesti ja pysyvät aina luonani.

Minun takertumiseni heihin on pohjatonta, syvää ja pelokasta. En kestä menettämistä. Miten he pystyisivät vastustamaan minun tahtoani? Olen aina ollut se, joka päättää heidän elämästään. Vaikka miten sanoin yritän vakuuttaa, että haluan heidän elävän omaa elämää ja lentävän omin siivin, en sitä todella sisälläni halua.

Oksennus numero 13.

(Kello 2.31) Nyt, kun tuon pelkoni kirjoitin, se kuulostaa hitusen hölmöltä ja lapsiani vähättelevältä.

Lapsillani on oma tahtonsa. Tämä on heidän valintansa.

He ovat katsoneet maailman kaaosta ja todenneet, että pysyvät mieluummin täällä, missä heitä rakastetaan ja missä on ihmisiä, joiden kanssa on hyvä olla.

Ei kukaan heistä ole edes ajatellut jäädä tänne lopullisesti. Tämä on heille vain elämänvaihe.

Minä ja mieheni olemme aina olleet yksinäisiä susia ja erakoita. Kun kaksi sellaista lyöttäytyy yhteen, ei ole kovin kummallista, että lapsistamme tuli samanlaisia. Introvertit nauttivat kotona ja itsekseen ja juuri tiettyjen ihmisten kanssa olemisesta, niiden, joista on tullut osa itseä.

Vimmainen, kauhunsekainen takertumiseni ei ole meille hyväksi, mutta sekin on vain osa elämää: jotain, mistä heidän on itse ratkaistava, miten siihen suhtautuvat.

Oksennus numero 14.

(Kello 2.49) Minulla on oikeus olla onnellinen siitä, että he haluavat olla lähellämme ja viihtyvät kanssamme.

 

Palmusunnuntaina 2024 klo 18.50

Sinä saat minut hyvälle tuulelle, kuiskaa uneen vaipuva mies vieressäni.

Nyt hän jo nukahti.

Kohta hän herää, tiedän sen – jos yritän ryhtyä tiskaamaan niin, että hän ei huomaa.

Silitän hänen unenpehmoista ihoaan, ihoa, jonka ääressä olen turvassa, hyväksytty ja rakastettu.

(Pyydän anteeksi tämän päiväkirjan nimeä. Se on tarkoituksella monimerkityksinen. Pahoin pelkään, että jos ajattelitte seuraavanne avioeroprosessia, todennäköisesti petytte.)

Ulkona minä ja tyttö vaelsimme Hirmukalliolla ja puhuimme elämän tarkoituksesta.

Olen koko päivän ollut niin puhki, että se on tuntunut hyvältä. (Tosin yhtäkkiä kehon tuntuu aina lävistävän piikki: tuonkin tein töissä väärin! tuota en hallinnut! en ikinä pärjää! Sitten piikki menee ohi.)

Yöllä olin nähnyt unta, että opetin lapsiani hyppäämään veteen.

Menimme korkeammalle, yhä korkeammalle, kunnes olimme niin ylhäällä, että emme edes nähneet enää merta, johon heidän oli hypättävä.

Kuuliaisesti he silti hyppäsivät.

Tasanteella, tuulien tuiverruksessa, tikkaiden luona oli muita. Joku kysyi, eikö minun pitäisi näyttää lapsilleni mallia. Nauroin. Sanoin, että voi kuule, minähän en osaa hypätä veteen edes sen samalta tasolta ilman, että teen kipeää makopritsiä.

Joku ihmetteli, olenko oikea henkilö opettamaan hyppäämistä silloin.

No… en.

Avasin silmäni.

Tuolta minusta on tuntunut jo vuosia. Uni oli muotoillut filmiksi sen, minkä äärellä peloissani olen.

Tuleva maailma on jotain niin uutta ja outoa, että en tiedä, mihin lähetän lapseni, enkä ainakaan osaa sitä, mihin heidän pitää vielä pystyä.

Lauantaina 23.3. kello 22.01

Viikonloppuni alkoi! En aio enää ikinä tehdä sekuntiakaan töitä, en enää ikinä, ikinä! Tai ainakaan en tee niitä kahteen päivään. (Sieluni muuttui ohueksi kuin lankanukke. Tuntui, kuin mieleni sisäinen pääni olisi roikkunut olemattoman rihman varassa ja kaikki lihallinen olisi haihtunut minusta.)

Sain perheeni takaisin! Kipusin saunaan, jossa istui neljä vaiteliasta, pahantuulista perheenjäsentä. Selitin tohkeissani siitä, mitä olin kuullut pieleen menneen historian podcastista verotuksesta. Olin kihissyt tiedon kanssa koko viikon ja odottanut, että saisin kertoa heille yhtä aikaa – olin joskus äimistynyt siitä, että vielä sata vuotta sitten verot maksettiin yleensä rukiina ja ohrana, viljana siis, ja ne käytiin tiettynä ajankohtana kärräämässä kunnan varastoon. Sitä ennen veroja maksettiin kuitenkin yleisesti maailmalla – nuorina poikina. Armeijat ovat tarvinneet sotilaansa.

Selitin heille innoissani tätä ja kaikkea muutakin ihmeellistä verotuksen historiasta. He mulkoilivat takaisin. Kukaan ei laittanut musiikkia. Keskimmäinen oli juuri herännyt yöuniltaan. Puoliso oli rättipoikki vietettyään viikon yksinhuoltajana raskaan työnsä päälle. Kävin vessassa. Palattuani kaikki olivat kaikonneet keittiöstä. Riita oli kuulemma leimahtanut keskimmäisen ja isänsä välillä eikä kukaan halunnut enää saunoa.

Jaa. Jatkoin puolison aloittamia tiskejä. Hetken kuluttua kaikki palasivat mieli puhtaina, musiikki alkoi soida, perheen miehet vertailivat äänekkäästi partojaan, keittiö täyttyi naurusta ja ilosta, palasimme saunaan. Tyttö työnsi viileät kätensä minun käsiini. Myöhemmin lauloimme yhdessä iltarukouksen. Sain olla viimeinkin mukana. Olen olemassa jälleen: olemassa.

Perjantaina 22.3.2024 kello 10.36

Vettä kuuluu tiputtelevan ränneistä. Ikkunasta näkyy tihkusadetta.

Kuulen naputtelua keskimmäisen huoneesta. Esikoinen kävi kysymässä, mitä ruokaa tänään on.

En tiedä, ja olen lauantainkin töissä ruoka-aikaan.

Kuurasin juuri vessat, nämä kompostoivat, joissa viikkosiivoukseen tarvitaan turveämpäriä ja kakkakompostorireissua. Imuroin kissojen kiipeilytorninkin ja pesin sen puolen vuoden oksennuksista. Lika ei tunnu enää pahalta.

Torstaina 21.3.2024 kello 12.00

Rannassa sumutorvet huusivat.

Loskassa näkyi edellisten päivien askeleitteni tekemän polku, kuin paikalla olisi vaeltanut armeija Marioita. Jälkieni seassa risteili peurojen ja kauriiden kavioiden U-kirjaimia, ketun anturoiden jäljet, jäniksenkin.

Pieni mäyrä oli käynyt hiljattain rannassa. Sen terävien kynsien painaumat ja pelottavan ihmismäiset tassunjäljet kiertelivät maata ja jään reunaa.

Keskimmäinen on viettänyt aamua kanssani. Hänen unirytminsä on siirtynyt yhä lähemmäs iltaa. Puhuimme veroista ja mistä sattui, ja hetken hän kantoi huvikseen minua.

Keskiviikkona 20.3.2024 kello 9.45

Pajunkissat olivat ryömineet unisina kurkistamaan talvea, työntäneet sitten kuononsa takaisin piiloon ja jatkaneet nukkumistaan. Sopivia pajunoksia luottopaikallani oli niin vähän, että sain juuri ja juuri kerättyä tarpeeksi.

Lunta leijaili maahan. Linnut varoittelivat toisiaan minusta.

Näin saukon tassunjälkiä. Ajattelin seurata niitä, mutta halusin ensin poimia pajunoksat ja sitten vain unohdin.

Kotona lajittelin oksat. Yhdet kuistille vanhaan sinkkiämpäriin. Toiset savikannuun ruokapöydälle. Kolmannet peltikannuun kissoille lattialle, jotta saamme pitää ruokapöytämme ruokapöytänä.

On vasta keskiviikko, ja ikävöin kipeästi perhettäni. Näen heitä vain ohimennen, tyttöä en ollenkaan. En työvuorojeni vuoksi ole mukana ruualla, en iltarukouksella: en niissä hetkissä, joissa perhe viskaisee minut nurinperin ja löydän itseni jostain ihan muualta kuin mitä olin aikonut, maadoittaa minut väkevästi elämään ja ympäröi minut olemassaololla.

Älkää ymmärtäkö väärin. En ole sosiaalinen ihminen, en viihdy ihmisten joukossa. Yksinäisyys on minulle kuin yöuni: sitä on saatava säännöllisesti ja pitkään, tai muutun hirviöksi enkä selviä. Yhtä lailla tarvitsen läheisimpiä ihmisiäni.

Olen liian omillani nyt, ajatusteni vietävissä, oman kontrollini käskytettävänä.

Kissa nukkuu vieressäni lattialla lampaantaljalla. Se on se pölhömpi. Toinen kissa olisi avannut silmänsä jo siitä, että käänsin katseeni sitä kohti. Tämä on sikeästi unten mailla. Usein se kuorsaa, mutta ei nyt.

Tiistaina 19.3.2024 kello 9.24

Istuin rannalle nousseella merenjääkielekkeellä.

Kieleke on jäänyt upottavan, tuulen kinostaman lumidyynin alle, eikä päältä päin enää tiedä, mikä se todellisuudessa on.

Sisälläni asuu pieni, sammumaton hätä. Se kasvaa hukuttavaksi unen rajalla: nukahtaessa, herätessä. Olemme niin usein pelastuneet, pelastaneet jonkun, välttäneet jotain kauheaa tai päinvastoin aiheuttaneet jotain toivotonta mitättömän pienillä teoilla, kuin maailmankaikkeudessa olisi siellä täällä pikkuisia nappeja, joita painamalla käynnistää jotain suunnattoman suurta. Nyt jokin minussa vahtaa kauhuissaan kaikkea ympäriltäni ja etsii, mitä perhosensiipeä minun täytyy, täytyy nyt väräyttää, jotta kaikki sujuu oikein!

Joskus kirjoitin erääseen lavarunooni: ”En tiedä, miten ja milloin / 
lupasin itselleni  olla jumala / 
ja miksi”.

Tuntuu niin vaikealta jättäytyä maailmankaikkeuden armoille, odottaa vain. Minähän voisin pedata, lakaista kaiken alkuun – ja usein olen jättänyt kaikkea tekemättäkin, ja siksi joutunut kauheaan pulaan! – olenko ottanut huomioon tuon ja tuon – eih, en tiedä, miten tuo pitää tehdä –

Olemme elämän näkymättömässä saranakohdassa, ja pelkään rusentuvani ovenpielen väliin. En pysty kontrolloimaan maailmaa enkä enää lapsianikaan, ja kaikki voi kaatua niin hetkessä.

Edessäni jään railo, rannansuuntainen ja tumma, joka oli ollut vaiti, yhtäkkiä jyrähti. Sen kumahtelu kiiri maiseman laidasta laitaan, täytti ilman ontolla, ukkosen kaltaisella äänellä ja sitten vaikeni, pysyi hiljaa siihen saakka, että olin mennyt.

 

Maanantaina 18.3.2024 kello 9.02

Maa on peittynyt paksuun hankeen. Aurinko kultaa idyllisesti lumikuorrutteista metsää ja tuikkii oksien välistä. Linnut raksuttavat ja sirkuttavat.

Jokainen askel syvässä pakkaslumessa viettää hiukan eteen, tai taakse, tai sivulle – johonkin suuntaan, johon et ihan ajatellut mennä.

Tunnet myös, miten höytyväisen lumikerroksen alla on toinen kerros. Se on vanhaa, tummaa, puoleksi sulanutta ja jälleen jäätynyttä lunta, jonka polkujen kohdille on uurtunut taannoisia askeleita. Tunnet vanhan lumikerroksen ja askeleiden raskauden pehmoisen lumen läpi, ja se näkymätön kerros kaataa ja suojaa sinua, kun vähiten odotat.

Nyt olen jo sisällä. Olen iltavuorossa.

Menee taas aikaa, ennen kuin sieluni uskoo, että aamuisin todella olen vapaa. Juuri nyt sisälläni hyppelehtii jotain levotonta, valveilla olevaa, säikähtelevää.

Eilen keskimmäinen jäi taas illalla sänkyymme soittamaan, nyt Billie Eilishin kappaletta. Makasin tyynyihin nojaten, seurasin katseellani hänen sormiaan, kun ne soljuivat kitaran kielillä ja muuttuivat yhdeksi musiikin kanssa.

Näin hänen sormiensa rakastavan sitä kaikkea: miten metallinen kieli, puinen kitara, syvällä kehossa resonoiva sävel ja oma nopea liike ja kosketus ovat yhtä niin kuin minulle kirjoittaminen.

Hän sai päähänsä yrittää opettaa minulle kitaran soittoa, taas. Hän on ihailtavan ja rasittavan sinnikäs – kuin hän yrittäisi opettaa kaksivuotiasta – tai oksanpätkää tai kivenmöhkälettä – soittamaan sinfoniaa. Niveleni eivät taivu edes alkeellisiin sointuihin, kynteni kompastelevat, sormeni eivät osaa laskea itse kieliä vaan minun on joka kerta otsa rypyssä katsottava, kuinka monetta minun pitikään plinguttaa ja painaa, ai jaa, eikö minun sormeni olekaan sillä millä piti. Jos saan lopputuloksen pitkän ähellyksen jälkeen oikein, se kuulostaa silti karkealta ja typistetyltä eikä soi.

Hän opetti minulle sointuja Opethin Harvestista: sadonkorjuusta.

Ajauduimme lukemaan Harvestin sanoja. Hän suomenteli minulle sitä kaikkea, mitä en käsittänyt. ”Siis mikä tämä ted sin on? Mitä se ted tarkoittaa?” ”Äiti, se on spirit pain-ted sin.” (Nauran vääränä.) ”Embers. Mikä on embers?” ”Ember on niin kuin hiillos.”

Ember. Pidän siitä sanasta. Se kuulostaa jonkun kauniin ihmisen nimeltä, tai portilta johonkin salaperäiseen.

Hän kertoi, että Opeth tekee soinnuille jotain, mitä kukaan muu ei tee. Siinä missä toiset soittavat tiettyä sointua kerran tai kaksi, Opeth soittaa sen kuusitoista kertaa – ja yhtäkkiä tutusta soinnusta löytyy jotain uutta ja syvää, joka tuli esiin vain toistamalla se uudestaan, uudestaan.

Opeth vaihtelee myös duurin ja mollin välillä ja taas takaisin. Ei niin kuuluisi tehdä.

Silti lopputulos on jotain hyvin kaunista.

Jälkikirjoitus kello 9.54. Juuri kun olin sulkenut läppärin, keskimmäinen ilmestyi luokseni. ”Äiti. Tiedätkö, milloin kevät virallisesti alkaa?” hän kysyi.

”Sille on kaksi määritelmää”, vastasin otsa rypistyneenä ja aloin mielessäni kerrata, miten ne menivätkään, mikä oli terminaalinen kevät ja mikä se toinen olikaan.

”Ne ovat molemmat väärässä.”

”Ai”, sanoin kiinnostuneena.

”Niin. Kevät alkaa silloin, kun Nuuskamuikkunen tulee Muumilaaksoon.”

Hänestä oli kauhean hauskaa, miten haltioitunut olin hänen vastauksestaan. Nyt hän meni nukkumaan. Tästä on hyvä aloittaa viikko.

Sunnuntaina 17.3.2024 kello 12.31

Pelkoni numero 1: hylätyksi tuleminen.

Joskus, useita vuosia sitten, pelkäsin kohtuuttomasti, tukehduttavasti sitä, että lapseni eivät haluaisi aikuistuttaan olla tekemisissä kanssani: että he eivät pitäisi minusta.

Suvuissani on tavallista lyödä välit poikki vanhempiin tai katkeroitua heille ja tavata heitä vain pakollisen minimin. Sydämeni vapisi kauhusta, että meillekin kävisi niin – en millään pysty teeskentelemään näin lähellä olevien ihmisten kanssa: piilottamaan epäkypsyyttäni, hysterisoitumistani, vainoharhaisuuttani. Minulla on vimmainen tarve tehdä asiat Oikein, minkä hinnan perheenjäseneni joutuvat maksamaan.

Lapseni astuivat murrosiän venäläisen ruletin ja onnenpyörän sisuksiin, liukenivat ja – ilmaantuivat kotelostaan ulos silmät täynnä viisautta. Heidän sivulauseistaan käy ilmi, miten hyvin he ovat tietoisia vanhempiensa heikkouksista ja miten ärsytämme heitä, mutta he hyväksyvät ja ottavat tyhmyytemme vastaan niin kuin he ottavat vastaan muunkin.

…Ja tätä kirjoittaessani esikoinen pistää syliini kukkamaljakon. Häntä ärsyttää, kun maljakkokukat heiluvat hänen nenänsä edessä hänen syödessään, joten hän ratkaisi asian näin. Jokin kukkakaupan ruohotuppo heiluu nyt minun ja läppärini välissä, kurkin tekstiä sen lomasta ja välillä pyyhin ruohotuposta pois puuroani.

Lapseni eivät olekaan hylänneet minua, he selvästi pitävät meistä nyt aikuisinakin, mutta.

Yli kolme vuosikymmentä sitten isosiskoni muutti omilleen minun ja äitini luota, ja sisareni sairaus hiipi esiin.

Minulla ei ollut sille nimeä tai edes luonnehdintaa vielä vuosiin, mutta jokin painostava, uhkaava ja kammottava oli alkanut kuiskia välillämme.

Minä ja äitini jäimme kahdestaan.

Äidilläni oli yhä enemmän vaikeuksia selvitä elämästä, mutta kun aina on elänyt taiteilijaluonteiden ja boheemin suvun keskellä, en käsittänyt hänestäkään, mitä tapahtui. Kesken lukion lopulta vain pakenin, jotta en olisi rusentunut hänen alleen, muutin omilleni, ja äidiltäni hävisi viimeinenkin syy enää yrittää.

Hän romahti.

Romahdus tulisi olemaan ensimmäinen monista, paljon kauheammista, mutta tätä en tiennyt. Tiesin vain tuhonneeni äitini.

Sitkeästi minä ja puolisoni tulimme käymään, seurasimme hämmentyneinä äitini vajoamista syvemmälle, kunnes vuoden kuluttua ystävämme tulivat ja raivasivat hänen lääväksi menneen asuntonsa siihen kuntoon, että lakkiaisemme pystyttiin pitämään siellä, äitini sai tästä niin paljon voimia, että pääsi joksikin aikaa jaloilleen, mutta se ei kuulu enää tähän tarinaan.

Minä ja mieheni olimme hoitaneet tiiviisti pikkusisaruksiani isäni uudesta perheestä. Meillä oli heidän kanssaan yhteiset salaisuudet, omat pelisäännöt, he olivat minulle kuin omia lapsia.

Hoitokerrat harvenivat harvenemistaan veljeni ja pikkusiskoni kasvaessa. Tuli se hetki, kun heidän silmänsä kääntyivät meihin ja näkivät ventovieraat. He hädin tuskin muistivat, miten läheisiä olimme olleet. Murrosikä oli liuottanut vanhan pois, heillä oli uusi elämä, ja olin menettänyt melkein-lapseni.

Parikymmenvuotiaana pikkusiskoni – kaunis pikkusiskoni, joka otti aina kaiken rennosti, selvisi kaikesta ja oli pelkkää hymyä – kirjoitti meille, että ei halua kasvaa ikinä aikuiseksi ja ampui itsensä.

Ehkä ymmärrätte nyt, miksi omien lasteni aikuistuminen vavisuttaa minua sisältäni jostain niin syvältä, että niihin tummiin kerroksiin kenellekään ei ole luvattu pääsyä.

 

Lauantaina 16.4.2024 kello 12.23

Huono päivä.

Ulkona on sumuista. Sataa.

Puuro maistuu pahvilta, omena myös. Heräsin liian aikaisin, jäin valveen ja unen välimaahan ja olen siellä yhä. Mikään ei onnistu. Stressaan tulevaa. Pää on niin muhjua, että ei kannata tehdä järjestelyjä, joita aioin, joten hermoilen ainoastaan.

Eilen illalla tajusin, miksi tarvitsen tätä päiväkirjaa.

Nyt ne kuulaat ajatukset tuntuvat tyhmiltä.

Olen surkea päässälaskussa, olin ajatellut kirjoittaa tänään.

En pysty pitämään lukuja mielessä. Luvut karkaavat villisti eri suuntiin. Kun pitäisi miinustaa neljästäkymmenestä kaksikymmentäkolme, miinustan ensin kaksikymmentä ja sitten plussaan kolme. Minun on kirjoitettava luvut, jotta ne pysyisivät paikoillaan. Vasta, kun kirjoitan ja luen kirjoittamani, näen itseni peilistä ja tiedän, mitä minussa tapahtuu.

Tiedän nyt, miksi se kauhea kesä on pursunut tämänhetkisen elämäni saumoista esiin.

Puolisoni oli kiinni toisen rakkaamme hirveässä elämäntilanteessa ja tukemassa häntä. Fammu oli kuolemaisillaan. Isosiskoni oli lopullisesti kadonnut mieleensä. Äitini tilanteesta tiedättekin jo. Oli muutakin, mitä en tässä kerro. Avuttomana seurasin, päivä päivältä, miten rakkaani murenivat murenemistaan. Olin yksin äitini ovella tuhiseva vauva rinnoillani, pienen poikani pehmeä käsi kädessäni. Olin yksin. Olin pohjattoman yksin.

Jokin minussa jäi ikuisesti sinne ovelle vauva sylissäni, lapsi vierelläni.

(Nyt tyttö tulee portaita alas. Hän heittäytyy puusohvalle, pitää toisen käden sormillaan paljaista varpaistaan kiinni, kommentoi pari sanaa, syventyy kännykkäänsä. Kun käännän katseeni häneen, hän päästää pienen, ystävällisen, itselleen ominaisen äänen ilmoittaakseen, että huomaa katseeni, vaikka ei siirrä omaansa kännykästä.)

(Nyt hän alkaa tehdä itselleen lounasta. Hän päättää paistaa kananmunia ja maustaa ne – kaakaolla. Kaakaolla. Esikoinen saapastelee keittiöön ja huuhtelee lautasensa. Tyttöni painaa kätensä otsalleni, ja olen hiljaa silmät kiinni. Hän nauttii siitä, kun kuuma otsani lämmittää hänen kylmiä sormiaan, ja minä nautin, kun kylmät sormet viilentävät minua. Nyt esikoinen tulee kellarista ja alkaa siirtää coca-cola-tölkkejä jääkaappiin. Hän ja tyttö ovat toistensa tiellä.)

Mihin jäin…

Se kesä oli pohjattoman avuttomuuden ja yksinäisyyden kesä: turvattomuuden, tuskan ja hädän. Minusta ja miehestäni oli läheisillemme paljon apua, mutta viime kädessä emme hallinneet mitään siitä, mitä tapahtui. Jäimme vain sammumattomaan tunteeseen siitä, että emme pysty pelastamaan muita, emme osaa, olemme liian pieniä.

Tällä hetkellä olen ovella taas. Puolen vuoden kuluttua esikoinen on lopullisissa töissään ja muuttanut omilleen, aloittanut tuntemattoman elämän. Keskimmäinen on muuttanut pääkaupunkiin ja opiskelee, aloittanut tuntemattoman elämän hänkin. Tyttö on aloittanut lukion, tuntemattoman. Minä en tiedä, mitä työtä puolen vuoden päästä teen, sekin on tuntematon. Puolisoni… entä jos… entä jos… Viikatemies niitti jo yhtäkkiä ja varoittamatta nuoruudenystäväni, 48-vuotiaan.

Olen tuntemattoman äärellä jälleen, enkä pysty hallitsemaan tästä juuri mitään. Lapseni katoavat täältä niin kuin heidän kuuluu kadota, mutta pelkään, pelkään. En poikien mentyä halua ripustautua lyijynpainavana tyttöni kaulaan niin kuin minun äitini teki minulle.

Minua pelottaa, että puolen vuoden päästä jään yksin.

Tämän kirjoitettuani tuli rauhallisempi olo. Oli sittenkin hyvä kirjoittaa tämä.

Nyt lähdemme tytön kanssa sumuun.

Perjantaina 15.3.2024 kello 17.34

Eilen illalla mieleni meni yhä matalammalle. Kotiin kävellessäni se oli tullut. Talvisaappaideni alla lotisi märkä maa, talven muhjaamia puolimätiä lehtiä, astuin iljettävällä tiellä askeleen toisensa jälkeen, purin huulta.

Trauma oli taas varoittamatta ja viattomaa teeskennellen tullut, kuin kammottavuus olisi todellisuuden ominaisuus eikä päänsisäinen tunne.

Se on ollut pitkään poissa mutta alkanut taas ilmaantua. En pysty pesemään sitä pois. Kuka voisikaan keskeyttää sään, imeä talven sulamisvedet ja loskat maan sisuksiin niin, että en tuntisi litisevää mätää allani?

Niinä hetkinä jokin minussa seisoo ikuisesti äitini ovella, pariviikkoinen poika sylissä ja toinen, kolmevuotias vierellä. Muistan yhä mädäntyvien katkarapupussien ja jauhelihapakettien hajun, hyönteiset, jyrsijöiden vilahdukset. Kun raivasimme tietä eteenpäin lehtivuorien joukosta, joka kerta mietin, mitä sanon kolmevuotiaalle, jos…

Ympärillämme olivat muutkin romahtaneet. Olisin tarvinnut äitiä silloin. Jaloilla hosuin vain liikkuvien kauppakassien lomitse meille reittiä eteenpäin, ja hänen ruhonsa jostain löydettyäni inisin tuloksetta, että hänen ei pitäisi syödä sitä lääkettä enää.

Nykyään olisin hälyttänyt viranomaiset. Olisin vaatinut sen lääkärin nimen, joka oli tehnyt tämän äidilleni. En olisi antanut minkään sen tapahtua. Tai en tiedä – olin lujilla silloin. Läpi kesän tulin sinnikkäästi paikalle.

Elokuun tullessa syvä epätoivo lopulta täytti minut, tunsin sen paisuvan minussa ja täyttävän suuni, katsoin häntä silmiin ja hitaasti, hitaasti lausuin: ”Olet aikuinen ja teet omat päätöksesi, mutta. Jos olisin sinä. Lakkaisin syömästä. Sitä lääkettä.” Yhtäkkiä hänen sumeassa katseessaan jotain oli välähtänyt. Yhtäkkiä näin, että hän oli kuullut minut. Seuraavaa lääkettä hän ei enää ottanut. Viikon päästä hän käveli meitä vastaan ja halusi kanssamme Muumimaailmaan.

Ne sanat ovat yksi parhaimmista teoistani, mitä olen milloinkaan, koskaan tehnyt. Silti, nyt talven jäänteiden litistessä kenkieni alla vajoan siihen kesään takaisin. Minut täyttää silmitön tarve siivota, siivota, siivota – ja räyhätä perheelleni, kirkua muille, miten iljettäviä heidän sotkunsa ovat – ja kumpikin näistä syventäisi minut yhä syvemmälle pohjattoman lian keskelle, hätäni täyttäisi minut vain täyttämistään. Olen hiljaa, puren huulta. Tämän täytyy vain antaa mennä ohi. Tämän voittaa rakkaus, ei peseminen eikä viha.

Iltapalalla tyttöni valitsi minulle taas musiikkia Spotifyihin. Hän tietää paljon paremmin kuin minä, mistä pidän: mitkä kappaleet tunkeutuvat sieluuni, puhaltavat pois ahdistuksen, vapauttavat aivoni kireästä vihasta ja täyttävät minut syvyydellä. En tiedä, mistä hän löytää ne: tuntemattomat artistit maailman toiselta laidalta, sellot, kansantanssin metallin taustalla.

Hän oli puusohvalla, kuunteli kanssani musiikkia ja luki englanninkielistä kirjaansa jostain netin syövereistä, kun tiskasin ja tanssin. Sävel säveleeltä palasin takaisin: tähän ihanaan todellisuuteen, jossa asiat ovat hyvin ja järjestyvät eikä minun tarvitse hallita kaikkea.

Yötä vasten poikani kokeilivat yläkerran käytävän hyllyltä muistohattuja: olkihattuja, huopahattuja, äitini vaaleanpunaista hörhelystä, joka hänellä oli häissämme, äitini isän veturinkuljettajan lakkia sodan ajalta. En enää muista, mistä hölötimme, mutta tuntui, että jokainen heidän sanansa maadoitti minua yhä turvallisemmin kiinni tähän hetkeen ja elämään.

En tiedä, tiedostavatko he, mitä tekevät, vai tarttuvatko he minuun vaistonvaraisesti. Siinä on jotain lempeän sanatonta ja anteeksiantavaa. Olet meidän äitimme. Pysyt tässä. Me tarvitsemme sinua tässä. Me pidämme sinut tässä.

Torstaina 14.3.2024 kello 18.25

Rannassa lirisi ja lorisi. Tummat saaret peilautuvat jään päällä lepäävästä vedestä. Saareni takana pauhasi tuuli, mutta minun puolelleni ulottui tuulesta vain häntiä, jotka saivat ruovikon heiluttelemaan edestakaisin itseään.

Jää oli rannassa liukas, kallellaan ja kumpulainen. Matalapaine sai minut surulliseksi ja hermostuneeksi, kuten usein.

Eilen illalla keskimmäinen lapseni nappasi minut syliin ja kantoi toiseen huoneeseen, jossa pysähdyimme tuijottamaan portailla olevaa kissaa, sitä pölhömpää. Se tuijotti meitä takaisin.

Sitten keskimmäinen koetti nostaa myös isää, mutta tämä puolustautui tiskiharjalla. Lopputuloksena poika nosti ilmaan minut ja pikkusiskonsa yhtä aikaa, niin, että minä olin välissä ja olin pusertua kasaan.

Iltarukouksen jälkeen keskimmäinen jäi sänkyymme soittamaan vielä Opethin Harvestia, sadonkorjuuta. Minä tanssin.

 

Keskiviikkona 13.3.2024 kello 18.45

Pidin ulko-ovea puolisolleni auki, kun hän tuli töistä täysien kantamuksien kanssa. Pidin väärän oven auki ja olin väärällä puolella ja ovet olisi pitänyt avata toisin.

Kohta hän oli vessassa, ja kuulin hänen laulavan siellä virtta ja päristelevän äänekkäästi. Sitten ääliö tuli rutistamaan minua, ja minäkin sain marmattaa hänelle.

Pian keittiö oli täynnä jälkikasvun meteliä. Tytön mielestä yläkoulu oli ollut täynnä sietämättömän ärsyttäviä, valittavia ja selän takana pahaa puhuvia oppilaita. Keskimmäinen tuli alas yöuniltaan pöpperöisenä, heräsi ottamaan katosta pois ja laittamaan takaisin joulukoristeen, jota olen yrittänyt saada häntä ottamaan pois monta kuukautta, jotta minun ei tarvitsisi hakea pidempiä tikkaita. Esikoinen kertoi Morbius-vitsin, joka saa aina isänsä ja veljensä korvat sauhuamaan.

Ruuan jälkeen olin rannassa samalla merenjääkielekkeellä kuin ennenkin.

Merellä oli paksu sumu. Lähimmät saaret häämöttivät juuri ja juuri. Muu maailma oli kadonnut valkoiseen.

Kuulin korpin ääneen ja taas pienen pätkän musiikkia, kuin pianonpimputusta.

Mistä ne äänet tulevat, vai tervehtiikö nuoruudenystäväni minua?

Nyt esikoinen aivastaa alakerrassa. Keskimmäisen huoneesta kuuluu näppäimistön naputusta. Puoliso kuuluu laittavan kahvimukin mikroon. Kissa kävi nuuskimassa minua.

 

Tiistaina 12.3.2024 kello 19.45

Eilen, etäpäivän aamukävelyllä, auringon juuri noustua kuljin Hirmukalliomme loivaa puolta alaspäin.

Epäröin. Olisi mentävä vasempaan, jossa näytti epäilyttävän liukkaalta mutta joka suunta silti tuntui paremmalta, tai oikealle, jossa näytti tavalliselta.

Tuhansia kertoja universumi on opettanut minua luottamaan tuntumaan. Alitajunta prosessoi tuhatmäärin enemmän informaatiota kuin tietoinen mieli. Hiljaisten signaalien ja sanomattoman vaiston kuunteleminen on kerta toisensa jälkeen pelastanut minut karmeilta tilanteilta tai tuonut jotain ihanaa. Vasemmalle siis.

Pari askelta, ja mäts! Paukahdin suoraan kivikovaan kallionkylkeen.

Kierin kalliolla irvistellen. Uskoni maailmankaikkeuteen oli saanut kivikovan kolauksen.

Mikä ihmeen viesti tämä oli? Pitääkö minun ryhtyä sivuuttamaan tuntuma, kuuntelemaan pelkkää järkeä, ajautua siksi kauheisiin tilanteisiin ja tulla sekopäiseksi stressistä ja ahdistuksesta, sillä en ikinä ehdi miettiä kaikkia yksityiskohtia enkä pysty hallitsemaan muita!

Takamus oli kipeä koko päivän. Mieleni oli musta. Hemmetin Jumala. Skeptikot ovat oikeassa. Maailmassa ei ole mitään johdatusta.

Illalla suihkusta tultuani kysyin puolisolta, onko minulla takapuolessa isoa mustelmaa.

”Oi! On”, hän vastasi ilahtuneen kuuloisena ja otti takamuksestani kuvan.

Häkeltyneenä katsoin hänen kännykkäänsä.

Kuvassa oli pulska pyllyni – ja sen kyljessä kaunis,  sinisävyinen, symmetrinen mustelmasydän: täydellinen sydän.

Vai niin.

Vaikka pyllähtäisin maahan, lopputuloksena on silti sydän.

Maailmankaikkeuden viesti tuntuu hullunkurisuudessaan lohduttavalta. Tänään joka kerta, kun kankkuani on kivistänyt, salainen hymy on hiipinyt poskeen.

Raskas, kauhea ja suru elämässäni on aina lopulta kääntynyt joksikin kauniiksi ja lämpöiseksi. Nyt takapuolessani on Jumalan iskemä leima sille, että tämänhetkisten pelkojenikin keskellä saan luottaa siihen, että niin käy jälleen.

 

Maanantaina 11.3.2024 kello 18.33

Hetki sitten istuin rannalla, sille nousseella merenjääkielekkeellä, katselin lakeudelle. Aurinko oli jo mennyt niemenkärjen taa, mutta saaren ohi jäälle levisi valojuovia silmänkantamattomiin. Korkealla taivaalla hohti pitkiä pilvien sulkia ja höyheniä, joita laskeva aurinko hyväili. Mustarastaan huilu lauloi metsässä. Jossain kaukana käynnistyi yksinäinen työkone.

Paksulla jäällä risteili muutama halkeama. Jääkansi puhui jälleen. Se nitisi liitoksissaan, humahteli.

Vähitellen valojuovat katosivat jäältä. Saaret tummenivat, mustarastas vaikeni. Paluumatkalla säikäytin kolme isoa, valkopyllyistä kaurista.

Maalämpöongelmamme ei ole edennyt mitenkään. Lopputarkastuksen raporttia ei ole vieläkään tullut, eikä kyselyihini ole vastattu – ja meillä meni yli kymmenen vuotta, että vihdoin saimme pyydettyä tänne rakennustarkastajan. Tuntuu, että päädymme kiertämään samaan luuppiin aina uudestaan, mitä ikinä yritämme.

Olen tänään miettinyt taas paljon tammikuussa kuollutta nuoruudenystävääni.

No nyt tulee puoliso viereen sängylle lököilemään. Laitan koneen pois.

Jälkikirjoitus kello 19.52. Puoliso sanoi toivovansa minulle, että niin kuin katson harmaata meren tuomaa roskalautaa ja näen siinä Jumalan ja kauneuden, että kääntäisin saman katseen myös sisällepäin minuun, ja ulos, kaikkeen siihen, mitä on pakko suorittaa.

Taidan pitää tuota ohjetta sydämessäni nyt jonkin aikaa.

 

Sunnuntaina 10.3.2024 kello 9.21

Kevätaurinko siivilöityy makuuhuoneeseemme.

Se peilaa ikkunaverhon lasiin, maalaa kaistaleen valoa vaatekomeroni oveen ja ulkona raidoittaa parvekkeen vaaleat kaiteet. Hiukan kauempaa näen, miten lämmin aurinko hyväilee mäntyjen runkoja ja tekee kuusten oksista tummia varjoja.

Eilen saunassa kuuntelin tulen naksahtelua ja huminaa hormissa. Mietin, miten kuvailla tulen ääntä kuulovammaiselle, ihmiselle, joka ei ole koskaan sitä kuullut. Miten sanoittaa sen äänen turvallisuus?

Esikoinen selitti vieressä, miten jossain historiallisen ja esihistoriallisen ajan kulttuurissa, jonka nimeä hän ei muistanut, kolikontekijä oli ikuistanut saamansa vihapostin. Hän oli saanut savikiekolla äkäisiä moitteita, ja sen sijaan, että kolikontekijä olisi käyttänyt saven uudestaan, hän oli polttanut sen uunissa ja samalla säilönyt vihapostinsa tuhansiksi vuosiksi.

Kun esikoinen oli kadonnut huoneeseensa kulmat kurtussa jäätelökulho kädessään, saunoin vielä kahdestaan keskimmäisen kanssa. Aloin puhua hänelle tulesta ja siitä, miten sanoittaa sen ääntä kuurolle. Poika nauroi ja vastasi, että olisi vähän sama kuin yrittäisin kuvailla sitä ääntä kissalle.

Sitten hän puhui, että tuli oli parisataatuhatta vuotta kehittynein teknologiamme. Jokin sen äänestä on piirtynyt geeneihimme, kuiskaa, että nyt on hyvä. Tämän ääressä selviämme. Tämä antaa meille lämpöä ja valoa. (Ei hän noilla sanoilla sitä sanonut, tai ehkä minä osallistuin mukaan.)

Nyt vieressäni sängyssä mieheni selaa kännykkää, niiskauttaa välillä nenäänsä. Tyttö on yhä poissa, pojat nukkuvat.

Viime kesänä mieheni kävi lähellä kuolemaa, yhtäkkisesti ja peruuttamattomasti.

Häneltä hoidettiin viikon allergista reaktiota ennen kuin lääkärit tajusivat, mistä oli oikeasti kyse. Hänellä oli sama, mihin kaksi hänen lähisukulaistaan ovat saman ikäisinä kuolleet varoittamatta, suorilta jaloilta. Käytännössä samaan nuoruudenystäväni kuoli yhtäkkiä tammikuussa, 48-vuotiaana.

Mieheni pelastui vahingossa. Onneksi hän alkoi oireilla etukäteen käden turpoamisella. Onneksi hän meni urputtamaan, että eivät nämä allergialääkkeet toimi.

Kun ajattelen tätä, tunnen tyhjyyttä: tiheää, lyijynvalkoista tyhjyyttä.

En ole vielä edes aloittanut mieheni kuolemanvaaran käsittelemistä. Jokin minussa on visusti kapseloinut silmittömän kauhuni, jotta selviäisin arjesta.

Äsken, vielä unesta pehmoisten lakanoiden keskellä sanoin tuon hänelle. Hän ilmoitti, että tämähän on hänelle ideaali tilanne.

Hän on aina ollut kuolemankaipuinen, pateettinen, melodramaattinen. Hän rakastaa työssään ihmisten hautajaisia. Hän nauttii tästä: elämän haurauden tuntemista kuoleman äärellä. Nauroin. Hän on oikeassa.

Valitettavasti minä en pidä kuoleman läheisyydestä yhtään. Tämä kaikki on asettunut samaan epätoivoiseen kehään koronapandemian ja Ukrainan sodan kanssa. Milloin tahansa kaikki tuttu ja turvallinen haihtuu. Kaikki vakaa muuttuu epävakaaksi. En luota mihinkään, pelkään kaikkea varmuuden vuoksi, olen hädissäni. En tiedä, mistä olen tullut ja mihin olen menossa. Olen eksyksissä. En siedä ”hetkessä elämistä” ja ”asioiden ottamista päivä kerrallaan”. Kiemurtelen kuin mato ongenkoukussa, pystymättä tarttumaan itse mihinkään, vain kipua tuntien. Jokainen hetki tästä eteenpäin tuntuu pilkkopimeältä, enkä tiedä, mitä minun pitäisi tehdä nyt, ja kohta lapsenikin katoavat luotani.

 

 

Lauantaina 9.3.2024 kello 12.52

Olen pahalla päällä.

Kaikki ärsyttää. Olen katkera itselleni ja muille.

Luin eilen illalla pitkästä aikaa blogiani, vuosilta 2009–2014 siis. Äimistyin siitä, miten kaunista, syvällistä, herkkää tekstiä olen kirjoittanut. Miten ihmeellistä on, että olen tallentanut ne hetket: että niiden hengitys on yhä olemassa, että pisarat elämässäni eivät olleetkaan hävinneet hiekaksi aika-paikka-avaruuden aavikkoon.

Ei mennyt kuin hetki, kun sysimusta tunne hulahti sisälleni. Mitä ihmettä olen tehnyt nämä kymmenen vuotta. Olen verisen kateellinen menneelle itselleni ja tälle nykyiselle. Mikä byrokraatti olen, miten olen voinut tuhrata elämäni järkevään suorittamiseen, sellaiseen kuin työnteko esimerkiksi, tai siivoaminen tai talon rakentaminen. Kuinka monta tuntia ja hikilitraa olen kuluttanut kukkapenkinkin rakentamiseen ja toukkien syömien salaattien kastelemiseen! Olen katkera maailmankaikkeudelle ja Jumalalle. Minä yritin, ihan tosissani yritin, mutta ei kukaan halunnut maksaa minulle muusta kirjoittamisesta kuin siitä, jossa on veroprosentteja, lakkoja, kohumetsiä, toisten riitoja, julkkiksia, jonkun toisen saavutuksia.

Tämä kotikin on ihan väärä. Minä olen väärä. Kumpikin on ruma, kelvoton ja sotkuinen. Maalämpölaitteemme reistailee kolmatta viikkoa, ja eilen pistin äkäisen reklamaation korjaajamiehille. Kaikki kaatuu ja tuhoutuu. Mistään ei tule mitään. Laho syö. Toukat kaivavat. Irvistelen elämälle. Ärsyttää. Ärsyttää.

Tyttö on leirillä. Keskimmäinen nukkuu, yötyöläinen. Hän kolaroi edellisyönä autonsa kahdesti. Esikoinen kuulemma kävi tänään keittiössä kääntymässä, mutta en ole nähnyt häntä vielä. Puolisolla on vapaaviikonloppu. Minun pitäisi tehdä veroilmoitus x 2 (omani ja toiminimeni). Pitäisi kiireesti suunnitella ja sopia freelancer-töitä, huhtikuussa olen taas omillani.

Voisin juuri nyt omistaa mieheni, keinua hänen kanssaan unelmanpehmoisessa kahdenkeskisyydessä, mutta minä vain näytän happamelta ja yritän olla ajattelematta tai puhumatta mitään, jotta en erehtyisi vuodattamaan päänsisäistä syövyttävää myrkkyäni muihin. Näin kokonaisvaltaiset ahdistukseni eivät laannu puhumalla: mikä tahansa on ärsyyntymiselleni bensiiniä liekkeihin, ja ainoa hyvä ratkaisu on antaa sen olla ja laantua itsellään. Kun ahdistukseni on ohi ja näen kaiken taas suhteellisuudentajuisesti, pelkoni, hätäni ja kauhuni jatkavat yhä elämäänsä kipeästi muissa, jos olen kiusannut heitä niillä.

Kuulen kissan pureskelevan kuivaruokaa. Puolison nenä tuhisee, kun hän selaa puusohvalla kännykkää. Kello raksuttaa. Jokin ränni kuuluu tiputtavan ulkona.

Nyt kissa tulee keittiöön, se pölhömpi. Ojennan käteni sitä kohti. Se havahtuu, kirahtaa itselleen ominaisen, rikkinäistä vinkulelua muistuttavan äänen, hieraisee kohteliaasti sormiani ja töpöttää sitten pois.

Nyt esikoisen huoneen ovi käy. Hän ramppaa yläkertaan ja tulee sitten alas naama loistaen. ”Siellä oli kissa verhoissa”, hän sanoo ja kysyy, mitä meillä on tänään ruuaksi.

Perjantaina 8.3.2024 kello 19.55

Kevät on tullut jo niin pitkälle, että ensimmäistä kertaa tänä vuonna pääsin aamukävelylleni ennen etäpäivän käynnistymistä.

Kuljin läpi huurteisen metsän, kiipesin jyrkän kallionrinteen Hirmukalliolle ja jäin istumaan sen harjalle. Ympärilläni männyt, kuuset ja koivut olivat kuurasta harmaanvihertävät, runkojaan myöten, kuin todellisuudessa olisin ollut pieni, muurahaisen kokoinen, ja tallustanut juuri valtavassa jäkälämetsässä.

Rukoilin aamurukoukseni, ja sydän rauhassa sain aloittaa päiväni.

Pimeänä vuodenaikana kipaisen yleensä etäpäiväkävelylle lounaalla, mutta en silloin pysty enää keskittymään. Olen jo lähtenyt päivään liian kiireellä ja suorittaen liikkeelle.

Nyt, kun olen alkanut pitää tätä päiväkirjaa, olen alkanut havahtua siihen, miten paljon ja usein aikuiset poikani osoittavat minulle hellyyttä – kulmikkaalla ja valta-asetelmaa testaavalla tavalla, mutta yhtä kaikki. Ohitseni kävellessään he tekevät aina jotain pöhköä: asettavat päähäni D-vitamiinipurkin tai mitä nyt sattuu käsillä olemaan, tekevät taisteluliikkeitä minua kohti, näyttävät minulle kieltä, heiluttelevat itseään.

Heille on itsestäänselvää äidin kanssa tehdä jotain lapsellista ja pöhköä ja hassua – ja he siis ovat 24- ja 20-vuotiaat.

Miten usein kiireessä rypistän heille kulmiani tai vain ohitan heidät – mutta usein pysähdyn, katson heitä silmiin sydän tulvillaan, kuuntelen, mitä heillä on sanottavana tai irvistelen mielipuolisesti ja härnään takaisin.

En ole osannut näitä lapsia kasvattaa, en osannut tehdä heistä enkä itsestäni yhteiskuntakelpoisia, mutta tiedän, että tässä jotain on vahingossa mennyt oikein. Rakkaus tulee suoraan, suodattamatta ja häpeilemättä ulos, hölmöin ja kummallisinkin kääntein.

Torstaina 7.3.2024 kello 19.52

Läpitunkeva kevätaurinko paahtoi kasvoihini, kun ajoin töistä kotiin. Moottoritie tuntui jatkuvan päättymättömiin. Näin sen katoavan edessäni kaukana autereeseen, ja kohta olin itse sen autereen keskellä ja näin lisää tietä katoavan horisonttiin.

Lähellä kotia nousi sumu. Yhtäkkiä maailma oli valkoinen ja hämärä.

Ruualla esikoinen lepuutti pörröistä päätään pöydänkannella, kuten hän usein tekee. Eri kulmasta asiat näyttävät erilaiselta.

Tyttö oli tehnyt kotitaloustunnilla thaimaalaista hedelmäkanaa.  Esikoinen valitti, että kynttilät paistavat ärsyttävästi hänen silmiinsä. Hänen isänsä pisti näköesteeksi lyhdyn. Keskimmäinen kokeili, miten lähelle pöydän reunaa vesikannut voi laittaa ilman, että ne putoavat. Esikoinen selosti minulle, että hän oli puhdistanut tietokoneestaan isopropyylialkoholilla jotain ja miksi isopropyylialkoholi on hyvä puhdistamaan sen jonkin.

Kun he olivat menneet, sammutin kynttilät. Ne ovat äitini peruja, ties mistä alun perin. Kolmesta sammutetusta kruunukynttilästä nousi ilmaan paksu, valkoinen savupilvi, joka täytti keittiön, kierteli itsensä ympäri, hajoili lautoiksi ja sitten oli mennyt.

Kun astuin ulos pimeyteen, kuulin jo pihalla, miten sumutorvet huusivat.

Meren jääkansi on jutellut jo jonkin aikaa, mutta nyt se räyhähti, kun pääsin rantaan. Ääni kiiri jonnekin kauas, illan sumuun. Sumutorvet huusivat taas.

Yritin tehdä runoa nuoruudenystävälleni. Hänen hautajaisensa ovat huomenna. Sumutorvi huusi näkymättömissä jälleen.

Yhtäkkiä sumun keskeltä tuntui kantautuvan laulua, naurua ja tanssia. Seisoin jähmettyneenä pimeydessä, kiihtynyt katse nauliintuneena sumuun. Olinko – olinko kokenut näyn, jossa minä ja ystäväni teini-ikäisinä nauroimme, tanssimme ja lauloimme teatterilla –

Äänet olivat vaimentuneet. Toisella puolellani pöllö alkoi huhuilla. Toinen pöllö vastasi sille, eriääninen, pulputtava. Sumutorvi huusi jälleen. Jäätä pitkin tuntui rapistavan minua kohti jotain näkymätöntä.

Yritin kehrätä runoa ystävälleni, mutta pöllö pulputteli sen päälle. Uusi sumutorvi huusi, korkeaäänisempi.

Keskiviikkona 6.3. kello 19.56

Tänään töissä tuntui siltä kuin syliini olisi tuupattu minulle liian iso kangas. Leikkelin, sohin, kursin, ratkoin, rypytin sitä hermostuneena hirveässä kiireessä sinne tänne, sikin sokin, edestakaisin, tuskaa vääntäen. Lopulta ylityönä ja pala kurkussa heitin kissan käteen kukkaron, kun piti tulla takki, ja säntäsin kotiin ja olisin halunnut syödä itse itseni.

Kotona kävelin rantaan. Kuuntelin pimeydessä jään kumahtelua. Pimeydessä ojat pulputtivat ja kohisivat.

Jostain kaukaa, pakkasinversion kantamana kuului koiran haukuntaa ja puhetta.

Eilen iltarukouksella keskimmäinen opetti minut soittamaan kitaralla Natural Harmonics -nuotteja, niitä, jotka soivat Metallican Sanitariumissa. Plingutin rasvaista kitarankieltä ja tiesin, että myöhemmin minulla ei olisi mitään muistikuvaa, mitä olin oppinut.

Äsken kysyin pojalta, mitä hän pistikään minut soittamaan. Kirjoitin sanat äkkiä tähän ylös.

Nyt olen keittiössä puusohvalla. Poikani ja mieheni juttelevat minusta. Havahdun siihen, että he sanovat: ”Äiti ei välitä, koska se ei kuuntele.” Katson heitä hämmästyneenä, he tietäväisinä minua. Puoliso tulee halaamaan minua ja sanoo, että ei minun pidä ajatella rahaa, Jumala kyllä keksii minulle aina kaikkea kummallista.

Sanomalehtilaatikossa nukkuu pörröinen harmaa kissa. Mandariini tuoksuu, kun tyttöni syö sitä. Mies käskee minun muistuttaa häntä siirtämään ruuan saunakuistilta jääkaappiin sitten, kun hän on unohtanut sen. Poika tekee ninja-asentoja. Hän ja tyttö puhuivat pelistä, josta en tajua mitään. Esikoinen tulee keittiöön ja kysyy, kuka on ninja, enkä vieläkään tiedä, mistä he puhuvat.

Nyt esikoinen yrittää sotkea tätä, mitä olen kirjoittanut, ja vetää hupun naamalleen. Keskimmäinen sovittaa puista pallia tytön pään päälle. He seisoskelevat ja lampsivat keittiössä. Esikoinen sanoo, että hänen hiiressään on kaksitoista näppäintä. Miksi sinulla edes on näppäimistö, keskimmäinen kysyy ja alkaa laulella kappaletta, jota en tunne. Nyt keskimmäinen ja kuopus yrittävät sulkea toistensa reitin jääkaapin ja keittiön ovella. Tyttö katoaa yläkertaan.

Vielä palaan eilisiltaan. Tyttö harjoitteli eilen ruotsin kokeeseen, joten lauloimme iltarukouksella Ystävä sä lapsien ruotsiksi. Kaukaa lapsuudestani pulpahti luokseni lämpöinen, fammuntuoksuinen valo. Ruotsin kieli tuntuu minusta usein mystiseltä ja kultaiselta: turvalliselta ja salaperäiseltä yhtä aikaa. Sanojen väliin ujuttautuu itsestään juhlallisia huonekaluja, lastenkirjoja, sukulaisia, joita en tunne, piparkakkuja.

 

Tiistaina 5.3. kello 20.11

Alakerrasta kuuluu musiikin jyskytystä. Puoliso tiskaa. Äsken minä  ja tyttö söimme puuroa rinnakkain, kumpikin ajatuksiimme vajonneina. Hän selasi keskittyneesti kännykkää, minä puutarhaliikkeen tarjouslehteä.

Miten hassulta ja nuhruiselta se tuntui kädessä: paperinen tarjouslehti.

Mielessäni liukui peurojen tyngiksi syömiä kuunliljoja, etanoiden rei’ittämiä salaatteja, ikuisesti pieniksi jääneitä pensaita. Viime syksynä kypsyi valtavasti omenoita: suuria, kiiltäviä hedelmiä. Joko luonnon omat viholliset olisivat saaneet karviaiskoisat kuriin, niin että mustaviinimarjasatoa tulisi kuin ennen?

Minun tietenkin pitäisi kirjoittaa tätä päiväkirjaa sosiaaliseen mediaan. Jostain syystä tämä tuntuu oikeammalta. En juuri nyt jaksa somealustojen kakofoniaa ja kilpailua. Haluan hengittää tämän päiväkirjan ympärille rauhaa, hiljaisuutta ja salaisuuksia.

Ehkä kukaan muu kuin minä ei tule koskaan lukemaan näitä. Ehkä joku löytää nämä ja on hetken onnellinen elämässään. Ehkä monikin lukee näitä ivallinen ilme kasvoillaan. En halua tietää. Ainakin yksi ihminen on nauttinut tästä päiväkirjasta, pysähtynyt. Se olen minä.

Tiedän samalla, että niin kauniilta kuin minusta nyt tuntuu näitä kirjoittaa ja lukea, 365 päiväkirjamerkinnän jälkeen minäkin olen näihin puutunut. En ajattele tätä vielä.

Ennen iltapalaa minä ja puolisoni kävelimme pimenevässä illassa rantaan. Saarten välissä aurinko oli laskenut. Sen kulta värjäsi vielä jään pintaa. Pieni pakkanen puri nenää. Paksu jää piti ääntä, puhui. Tuoksui keväältä.

Nyt kuulen viereisestä huoneesta naputusta. Tyttö harjoittelee ruotsin kokeeseen. Keskimmäinen kuului äsken pelaavan huoneessaan, mutta nyt on hiljaista.

 

Maanantaina 4.3.2024 kello 20.12

Eilen tyttöni vei minut suolammelle, kuten usein ennenkin. Se on hänen sielunpaikkansa. Minä menen merenrantaan, jos saan päättää.

Yhden, kahden puun pulleat saaret pilkistivät lammen hyhmäisestä jäästä. Aurinko lomittui metsän välistä, loisti jään pinnalla. Tunkeuduimme risukoiden ja ryteiköiden läpi, naarmutimme kasvojamme kuusten kaljuihin oksiin, venkoilimme ja ponnistimme itseämme minisaarelta toiselle, kunnes hän pääsi pidemmälle kuin mihin minä pystyn. Hän käveli vetten päällä, hyppäsi mättäältä toiselle, ja minä kiilasin itseni oman pienen saareni puunhaaraan ja katselin hänen menoaan.

”Oletko vielä elossa?” hän huikkasi pitkän hiljaisuuden jälkeen minulle.

Askeltemme alla suomyrtit, juolukat ja variksenmarjojen varret murtuivat ja tuoksuivat.

Myöhemmin, palokalliolla lepäsimme selällämme lumessa vierekkäin, päät yhdessä. Kevätlinnut sirkuttelivat. Lumi oli rakeiksi muuntunutta: koko paksu hanki oli sulautunut kuultaviksi, koviksi palloiksi.

Matkarunot oli sanottu jo aiemmin. Katselimme männynlatvoja ja sinistä taivasta yllämme ja puhuimme.

Sunnuntaina illalla, ihanan viikonlopun huumaamana, itseluottamuksesta ja rakkaudesta pullistuneena ajattelin, että kirjoitanpa tähän päiväkirjaan peloistani. Saisin kirjoitettua ne itseltäni pois, jolloin en pelkäisi enää niin paljon eikä pelko hallitsisi minua.

Aloin muotoilla tekstiä mielessäni – ja seurauksena yön ja aamun vietin tukehduttavan kauhun vallassa, niin syövyttävän, ettei mitään minusta ollut enää jäljellä. Hätä, viha ja toivottomuus leimusivat. Ryntäsin peloista suunniltani työviikkoon.

Onneksi automatkalla tyttö maadoitti minut jälleen. Hän palautti kuin itsestään minut elämän ihmeiden keskelle ja sytytti sammuneen suhteellisuudentajun. Hän puhui unestaan koko matkan, hän, jonka unet ovat lihaksitullut sarjatykitys Salvador Dalin maalauksia ja jotain asteen vielä absurdimpaa ja vapaampaa. Minä olin nähnyt unta hulmuavahelmaisesta kalasta, joka ehkä meidän piti syödä tai joka ehkä oli kissanlelu, mutta joka tapauksessa olin laittanut sen tyttöni akvaarioon, ja yllättäen akvaariossa oli yhtäkkiä natsi- tai puna-armeija rivissä – tämä kala joukossaan – enkä käsittänyt, mitä oli tapahtunut. En uskalla kirjoittaa peloistani vielä.

 

Sunnuntaina 3.3.2024 kello 12.11

Nyt, kun olen alkanut pitää tätä päiväkirjaa, haluaisin kirjoittaa tätä joka hetki. Tavallinen, puuduttavan samanlaisena toistuva arki muuttuu hämmentävän kauniiksi, kun sen kirjoittaa: kun pysähtyy, tunnustelee.

Puoliso pukee vieressä housuja. Hän on lähdössä töihin. Nyt kuulen hänen rapistelevan saunaeteisessä pussia. Toisella puolella alakertaa ovi käy. Esikoinen tulee aprikoimaan lounastaan ja kysyy, missä kissa on. Puoliso suukottaa minua, pöristää kaulaani. Sulkeutuva ulko-ovi saa talon humahtamaan.

Esikoinen ei halua syödä eilistä ruokaa lounaaksi. Hänen hammastahnansa on lopussa. Puoliso palaa takaisin. Hän ei unohtanut muuta kuin auton ja työpaikan avaimet. Hän suukottaa minua taas ja sanoo olevansa iso poika, kyllä hän osaa lähteä töihin. Lattia narahtelee, kun esikoinen harppoo ohitseni huoneeseensa.

Nyt on hiljaista.

Kello raksuttaa. Kissa hiipii äänettömästi ohi.

Pian kuulen kissan lipittävän vettä kulhostaan. Nyt kissa kiertää tuoliani, nousee sitä vasten ja ilmoittaa vaativasti, että ei ole ollut tarpeeksi ulkona.

Eilen illalla kävin saunatauolla ripustamassa pyykit. Palatessani seisoin hetken pimeydessä. Kuulin keittiön oven takaa naurun, metelin ja musiikin. Neljä punaisenhöyryävää perheenjäsentäni istui pöydän ääressä syömässä pannukakkua ja pelaamassa korttia.

Lauantain sauna on heille pyhä. Pojat tekevät kaikkensa, että pääsevät mukaan: siirtävät omia menojaan tai eivät vain mene. Tarvittaessa siirrämme lauantain johonkin toiseen päivään.

Esikoinen soitti kaiuttimesta tekomusiikkia, joka sai muiden leukapielet kiristymään, kuten aina, mutta siedämme sen. Kun lähdimme saunasta, hän oli sulkenut oven edessäni, ja sitten hän ja minä heiluttelimme itseämme ja irvistelimme lasioven läpi toisillemme, kunnes hän päästi minut. Pian hän leikkasi itselleen jäätelönpalaa kulmat kurtussa, geometrisen tarkasti, ja hävisi huoneeseensa pelaamaan. Hänen viikkonsa sosiaalinen tarve oli täytetty. Me muut jäimme keittiöön, soitimme jotain pehmeämpää.

Päivällä minä ja kuopus olimme kulkeneet metsässä. Vaikka piha on yhä paksujen hankien peitossa, sammaleinen metsämaa on jo paljastunut. Talitintit sirkuttivat. Arka kevätaurinko peilautui polun lammikoista.

Tyttö ehdotti matkarunoa, kuten usein ennenkin. Hetken etsimme sopivaa mikrofonia, kunnes oikeanlainen keppi löytyi. Runonlausuja kulkee polulla takana, kuuntelija edessä.

Kuljimme metsän läpi ja sanoitimme elämää, sitä hetkeä, kipua ja iloa. Omat paineet ja hädät kutistuvat runoina, kaikki kohdattu saa syvän merkityksen, kuin Jumala puhuisi. Runoissamme on viisautta, josta itsekin yllätymme, sillä ne vain siinä hetkessä syntyvät – ja häviävät. En jälkikäteen muista yhtäkään runoistamme. Muistan vain tunteen.

Nyt painoin erään kohdan hänen runostaan mieleen. Hän puhui juurakosta. Se halusi lentää taivaalla, mutta miten se lentäisi. Juurakko kuuluu maahan, se maatuu osaksi uusia sukupolvia.

Pysähdyimme koskettamaan myrskynkaatamaa haaraista leppää. Sen repeytynyt juurakko oli punainen, karhea ja pehmeä. Ajattelin juuriamme ja sitä, mistä olemme tulleet: miten haluaisin nostaa omat juureni taivaalle, vaikka ne maatuvat jo unohduksiin.

Lepän alle jäänyt keskenkasvuinen kuusi oli taipunut oudosti: ei sinne suuntaan, minne leppäkin, eikä sivulle. Kuusi kumarsi nöyrästi kohti myrskyn kaataman puun juuria.

Kun kuljimme hangessa eteenpäin, myrskyn kaatamia leppiä – tai haapoja tai pajuja, niitä on vaikea erottaa toisistaan näin talvella – tuntui olevan kaikkialla.

 

Lauantaina 2.3.2024 kello 12.45

Jääkaappi hurisee. Pyykkikone pauhaa yläkerrassa.

Keskimmäinen oli äsken keittiössä. Jutustelumme velloi vakavan ja naurun kummallakin puolen. Hän yritti pukea minulle jätesäkkiä. Puhuimme uutisissa olleista kananmunien madoista ja ajasta, kun äitini voi niin huonosti, että toukat kiemurtelivat hänen valmistamissaan porsaankyljyksissä. Eilen olin vuosien jälkeen mennyt paniikkiin kompostoivia vessoja pestessäni ja kissankakkoja viedessäni. Yhtäkkiä likaa ja mätää oli taas tuntunut olevan kaikkialla, enkä päässyt siitä eroon ikinä enkä millään.

Aamulla kirjoitin nuoruudenystäväni muistokirjoituksen. Ehkä hän on syy siihen, miksi aloin pitää tätä päiväkirjaa.

Tyttö tulee alakertaan, alkaa paistaa itselleen kananmunaa.

Poika on jo ylhäällä. Kuulen hänen naukuvan kissalle, sille pölhömmälle.

Yhtäkkiä aurinko pilkahtaa ikkunasta sisään, näiden harmaiden, märkien, sumuisten viikkojen jälkeen.

Esikoisen ovi käy, hän harppoo keittiöön. Puhumme kaikki sähkökatkosta, joka äsken kävi.

 

Karkauspäivänä 2024 kello 19.32

Minulle on annettu kaikki valta maan päällä olla ajassa ja paikassa, antaa tämän hetken silittää sieluani ja haltioittaa sitä mitä oudoimmilla asioilla.

Pause. Klikkasin minuutin taaksepäin.

Minulle on annettu kaikki valta maan päällä olla ajassa ja paikassa, antaa tämän hetken silittää sieluani ja haltioittaa sitä mitä oudoimmilla asioilla.

Pause. Minuutti taaksepäin. Kuuntelin uudestaan. Taas uudestaan.

Olin autossa keskellä liikenteenharmaata aamuruuhkaa. Jurnutin eteenpäin loska- ja nollakelin läikikkääksi tahrimassa maisemassa, ja sinä hetkenä sydämeni oli täynnä valoa. Olin saanut Heikki Nenosen lämpöisen Berliini-kirjan sanat, ja ne kulkivat tovin matkaa sieluni rinnalla.

Pause. Kuuntelin kohdan uudestaan.

Eilen iltarukouksen jälkeen tyttö piti minulle luennon möhkäkalasta.

Katsoin mykistyneenä videota hänen kännykältään. Tiedättehän lasten piirustukset ihmisistä, ne, joissa ihminen näyttää perunalta, jolla on muutama uloke? Sellainen ui syvänsinisessä meressä samannäköisenä kuin tekoälyn olisi käsketty muotoilla lapsenpiirustusihmisperunasta vielä vanhan, kaljun, lihavan miehen kasvojen, avaruussukkulan ja pullistelevan pyykkipussin näköinen. Epätodelliselle perunanaamaolennolle olisi annettu tonni painoa mutta ei uimarakkoa, kilpikonnat olisivat adoptoineet sen poikasena ja opettaneet sen uimaan omalla tavallaan, ja niin perunanaama lähtisi luistelemaan veden sisässä suurena ja käsittämättömänä ja törmäilemään hämmennyksissään ihmisten veneisiin. Se saisi nimekseen mola mola, ja aurinkokala, kuukala ja leijuva pää, eikä sen kuuluisi olla oikeasti olemassa vaan sen pitäisi olla fantasiaa ja satua.

Sen käskettäisiin tehdä miljardeittain tähden ja piikkisiilin muotoisia poikasia, ja niin se tekisi, se suoltaisi pieniä piikikkäitä tähtiä vesien syvyyksiin, ja eräänä iltana teini-ikäinen tyttö söisi internetin, kiihtyisi möhkäkalasta ja puhuisi siitä äidilleen koko illan ja aamulla lupaisi vielä selvittää, miksi poikaset näyttävät tähdiltä.

 

Keskiviikkona 28.2.2024 kello 19.40

Miten paljon näitä hetkiä on ja miten itsestäänselvinä näitä on tottunut pitämään.

Laulamme yhä iltarukouksen yhdessä. Esikoinen sanoutui niistä irti heti, kun tuli täysi-ikäiseksi, mutta keskimmäinen ilmestyy vieläkin iltaisin sänkyymme kitaran kanssa – jos on kotona – härnää soittamalla väärää kappaletta ja jallittaa meitä aloittamaan laulun väärässä kohtaa. Tyttöni tulee ja työntää jalkansa syliini. Äiti, hiero.

Epäilevät tuomaat tunnet parhaiten. Ei aina usko kestä. Herra, rukoilen. Uupumasta estä, yksin jaksa en.

Eilen iltarukouksen jälkeen jäin yläkerran käytävään tyttöni kanssa. Seisoimme hämärässä sylikkäin kädet toistemme ympärillä, pää toisen olkapäällä.

Haluaisin olla vampyyri, hän sanoi. Syntyperäinen vampyyri. Olisi kovin epähygieenistä, jos joku olisi purrut minua kaulaan.

Puhe jatkui kaikkeen klassiseen, siihen, miten huono kohta kaula olisi veren imemisen kannalta. Sitten puhelimme asioista, jotka kuuluvat vain meille kahdelle.

Tänään töiden jälkeen kävelin jälleen öiselle rannalle. Liukastuin kohdassa, jossa oja tulvii. Mätkähdin jääkanteen selälleni kuin säkki. Kosteaan lumipintaan jäi minusta hämähäkin näköinen jälki.

Kun paluumatkalla koti tuli pimeydessä näkyviin, puoliso sytytti juuri valot keittiöön. Lumisessa pimeydessä tuikkiva koti näytti postikortilta. Pysähdyin.

Vieressäni metsän pimeydessä manalan koira huusi.

Peura se vain oli. Kun äänen kuulee ensimmäisen kerran elämässä, on varma, että vieressä ulvoo yliluonnollinen peto ja kuolen nyt. Peura räyhähti vielä muutaman kerran, mutta silloin olin jo kuistin portailla ja pian kotona.

 

Maanantaina 26.2.2024 kello 19.20

Olen ollut kipeänä. En tarkalleen tiedä, mitä sairastin. Sairastamiseni eivät viitsi noudattaa oirekuvia tai edes maalaisjärkeä.

On merkillistä, miten siitä, kun muutin pois omasta lapsuudenkodistani, on – mitä nyt arvioisin – yli 200 vuotta (jos hiukan liioittelen). Vastaavasti elämäni lapsuudenkodissa kesti ehkä kaksi vuotta, alle.

Käykö näin omallekin jälkikasvulleni? Aika, jonka olemme eläneet yhdessä, tulee kutistumaan ja haihtumaan heidän mielissään, pienenemään kuin mennyt ajatus, vaikka minulle tämä aika on ollut kaikki. En näe edessäni heidän jälkeensä muuta kuin hetken ennen maatumista pois.

Tänään pojat jäivät ruuan jälkeen leukailemaan keittiöön. Haahuillessaan keskimmäinen muka-iski minua nyrkillä kasvoihin, kuten poikani usein tekevät – vain poikien äidit tietävät, miten syvää rakkautta ja luottamusta he silloin äidilleen osoittavat –, ja ajatuksissani työnsin käteni isosta avonaisesta kylpytakinhihasta sisään ja sormeni olivat yhtäkkiä hänen paljaassa kainalossaan.

Hän meni tietenkin kasaan kuin meduusa. Olin kutittanut häntä. Nauroimme tikahtuaksemme. Jotain oli mennyt täysin nurinkurisesti. Ensinnäkään äitien ei kuulu – ei ainakaan minun – vastata muka-iskuihin, vaan korkeintaan antaa suukko nyrkille tai hyväillä kohti ojennettua kulmikasta rystystä. Toiseksi en itse edes tajunnut, miten otollinen tilaisuus minulla oli, olin vain reagoinut. Kolmanneksi kostoni iskuun oli ollut täydellinen, hän ei ollut osannut odottaa sitä. Tätä kirjoittaessa on silti vaikeaa enää kuvailla, mikä tilanteessa oli niin käsittämätöntä.

 

Lauantaina 24.2.2024 kello 13.20

Viime yöksi pistin kaikki lapseni mummillensa hoitoon.

Pojilta valui suupielestä muutama mutina, mutta tarvitsen tämän muutaman kerran vuodessa: että saan omistaa yksin heidän isänsä ja kotini.

Keskiyön jälkeen – kun olin jo mennyt nukkumaan ja herännyt lukuisia kertoja – suutuin heidän isälleen niin, että kipitin kyyneleet silmissä, katkeruutta puhkuen, tappoliukkaita teitä rantaan. Täysikuun valo hohti ympärilläni käpertyessäni hankikannolle muka nukkumaan.

Märkä jää aukesi pimeydessä syvälle eteen ja piti onttoa ääntä. Meren paksu jää rätisi, naksahteli, kumahteli meren kannen vavahdellessa.

Paluumatkalla täysikuu kimmelsi hyhmäisessä tiessä. En tiedä, miksi se kimmelsi. Pakkasta ei ollut. Silti öinen tie aukesi eteeni tähtitaivaana.

Istuin sisällä pilkkopimeillä portailla ja karjuin keittiön oven toiselle puolelle – mies oli paiskannut sen kiinni – , piikkisuora valovana loisti oven alta, hän karjui minulle ja minä hänelle: rakastan sinua, olet idiootti, vihaan sinua, olet tärkeintä mitä minulla on, olet törkeä, olet mahdoton, ymmärrän sinua, en jaksa enää, samastun sinuun, anna anteeksi.

Saimme käydä sen kaiken läpi kenenkään kuulematta, kenenkään muun kärsimättä, kenenkään keskeyttämättä. Saimme edetä riidan omalakisessa tahdissa, riidan omaa tempoa kuunnellen ja riidan ystävänä, joutumatta sullomaan päässä naksahtamista matalalla äänellä pikaisesti sivussa vaihdettuihin mutinoihin, tulenkatkuisiin viesteihin ja yksinäiseen hampaidenkiristelyyn.

Kohta koti täyttyy nuorten miesten testosteronista ja metelistä, tytön tarinoista ja vaatimuksista, korvista, silmistä ja ristiriitaisista tahdoista, siitä, että joku tekee keittiössäni pizzaa kolmelta yöllä, siitä, että keittiöni lainehtii epämääräistä mustanpuhuvaa tavaraa – jotain laitteita ja johtoja ne ovat, en minä tiedä, niitä sikiää itsellään.

Vielä kuuntelen kellon raksutusta. Kaksi harmaata, unista, pörröistä kissaa nukkuu keittiön puusohvalla. Toinen kohottaa päänsä ja katsoo arvoituksellisesti ikkunasta ulos.

 

Perjantaina 23.2.2024 kello 22.06

Tajusin sen yhtäkkiä, kirkkaasti ja vatsan pohjasta: perheemme on hajoamassa.

Tajuamisen ei pitäisi olla mitään erityistä. Esikoiseni on 24 vuoden ikäinen. Keskimmäiseni täyttää 21. Nuorimpani on 15. Kuulostan idiootilta.

Olin luullut pesueemme hajoavan aiemmin. Jotenkin jäimme tähän: esikoinen muutti pääkaupunkiseudulta takaisin kotiin, on tehnyt täällä lopputyötään, armeijasta palannut keskimmäinen asuu meillä ennen kuin syksyllä muuttaa pääkaupunkiseudulle opiskelemaan. Päivä päivältä olen saanut puristaa lapseni rintaani vasten, kietoa hellän kuristusotteen heidän ympärilleen, sulkea heidät henkiseen pinnasänkyyn ja tuntea syyllisyyttä siitä, miten vaikeaa minun on päästä irti. Koin perheeni jääneen ikuiseen eteiseen: olemme kukin lähdössä jonnekin, pystymättä enää palaamaan vanhaan mutta siltikään kykenemättä lähtemään. Viihdymme liian hyvin yhdessä, ymmärrämme liian hyvin toisiamme, ja sitten päivät seuraavat toisiaan.

Tällä viikolla tunne tuli, varoittamatta. Maailmankirja oli viimein raottunut, alkanut kääntää meille sivua. Tunsin, kirkkaasti ja vatsan pohjasta, miten nämä ovat viimeiset kuukaudet, kun elämme yhdessä näin, me viisi. Jotain on tapahtumassa, lapsillemme on avautunut jotain, minne me emme enää seuraa perässä.

Yhtäkkiä halusin pitää päiväkirjaa tästä ajasta.