(Jos haluat aloittaa alusta, hyppää sivun loppuun.)
Kirjeet voi kuunnella täältä.
Keskiviikkona 20.11.2024 kello 19.47
Aamulla tuntui taas typerryttävältä, miten pikimusta seinä katsoi ikkunoista keittiööni: kuin ikkunat olisivat oikeasti valeikkunoita ja kelmeä, keinovalaistu näennäistaloni kiitäisi avaruudessa irti maailmasta, keskellä ei-yhtään-mitään.
Sammutin valot.
Samassa, yhtäkkiä, maailma syntyi ikkunoiden toiselle puolelle.
Kuistin valo näkyi tekevän pihalla mahtipontisia varjoja punakaneli-omenapuun oksistoon. Sarastus oli jo lähellä, sillä näin kuusten turvallisten hahmojen häämöttävän suojelemassa meitä. Metsänraja oli piirrellyt tutun nirkkoreunansa taivasta vasten.
Tanssin aamujumppani salaperäisessä hämärässä valot poissa päältä, tuntien joka hetki valtavan maailman ympärilläni ja sen, että minä olen osa sitä.
Maailmankaikkeus antoi minulle opetuksen.
Älä mustina hetkinä lisää valoja vaan sammuta viimeisetkin. Näet silloin sen, mitä pimeydessä on sinulle nähtävänä.
Töitä tehdessäni valo lisääntyi ulkona lisääntymistään. Lunta tuiskusi ikkunan takana, tuuli ähkyi, huokaili.
Hiukan ennen kuin työpäiväni päättyi, sähköt menivät. Tyttö laittoi kynttilän päälle ja paistoi siinä vaahtokarkkia. Hän tekee jostain syystä niin aina, kun sähköt menevät.
Häiriökartan mukaan sähköjen ennustettiin tulevan takaisin vasta yöllä. Olimme juuri saaneet trangiat kopeloitua esiin kellarista, kun sähköt sittenkin palasivat.
Märkää, kosteaa lunta on nyt ulkona muutama sentti. Huomenna minun on lähdettävä autolla kaupungin keskelle.
Puren huulta. Pitää etsimällä etsiä sieltä parkkipaikkaakin. Ajatuskin kaupungin vilinästä tuntuu oudolta.
Alhaalla takka kuuluu rätisevän.
Äsken pesimme puolison kanssa kellarissa kattolistoja, niitä, jotka monta vuotta sitten maalasin kermanvärisellä öljymaalilla ja joiden märälle maalipinnalle linnut riensivät joukolla ruikkimaan mustikkaulostetta.
Jäljet irtosivat ihan hyvin käsidesillä. Ehkä ne kattolistat pääsevät vielä kattoon saakka.
Tiistaina 19.11.2024 kello 19.33
Keskipäivällä maa oli yhä kuurassa. Tuuli oli jälleen seisahtanut. Luonto odotti talvea vaiti.
Lumen kuiskauksen tunsi jo. Se on nyt raottanut ovensa, sen hengityksen tuntee jo ilmassa.
Istuin hengästyneenä äänettömän Hirmukallion laella ja muistin jälleen, miten syvän fyysisesti, miten pohjamutiani myöten olen aina rakastanut marraskuuta ja sen väkevää hiljaisuutta. Kylmyys ja jää on ovella mutta ei ihan vielä täällä, mahtavat, ihmistä suuremmat luonnonvoimat ovat kohta paukauttamassa oven sepposelälleen saranat lentäen, sen crescendo yltyy ihan näillä hetkillä, mutta vielä soittajilla on jousensa ilmassa ja keuhkot vasta vedettyinä täyteen.
Illalla haravoin äänettömyyden keskellä pientä, rasahtelevaa nurmilaikkuani.
En haravoi pihaani muuten – pölyttäjät talvehtivat lehtien alla – mutta nurmikkoni menee jääpoltteesta kapiseksi ja laikukkaaksi, jos jätän sille isoja lehtimattoja. Olin odottanut, että nurmen keskellä kasvava Pekka-omenapuu tulisi tyhjäksi, mutta se on yhä täynnä suuria, keltaisia lehtiä.
Kuuntelin äänikirjaa ja pysähdyin nojaamaan haravaan. Kannettava valonheitin sojotti kohti Pekka-puuta ja sen lehtiä.
Riisuin hanskan ja kurotin käteeni puusta yhden sen suurista, keltaisista, vihreäsuonikkaista lehdistä. Se oli jäätynyt asentoonsa.
Se tuntui paljaassa kädessäni kauniilta, nahkea pinta oman ihoni kaltaiselta.
Poimin illan pimeydessä toisenkin ison, asentoonsa jähmettyneen omenapuun lehden. Olisi ollut hauskaa, jos tähtiä olisi tuikkinut oksien välistä, mutta taivas taisi olla pilvessä. Valonheitin valaisi kuitenkin puun taiteellisesti. Poimin lehtiä yhä lisää.
Sitten aloin poimia nahkeita, talven jäykistämiä lehtiä puusta kuin olisin tehnyt sadonkorjuuta. Ajattelin elonkorjuun aikaa, kun poikani muuttivat pois. Poimin samaan aikaan tästä puusta valtavaa, tummanpunaista omenasatoa sekä satoa lapsistani, jotka viimein ja kaikista uhista ja peloistani huolimatta löysivät oman tiensä.
Nyt on toisen sadonkorjuun aika: kerään vanhenemiseni jälkiä, puhdistan elämääni kuolemaa varten.
Ajatus oli tietenkin vähän pateettinen. En minä niin vanha vielä ole. Silti kuihtuvien lehtien poimiminen nyt samasta puusta tuntui oikealta ja symboliselta.
Ajattelin myös naapuriani parinkymmenen vuoden takaa. Asuimme 1800-luvun vanhoissa taloissa. Ensimmäisenä keväänään siellä hän kyykisteli maassa ja keräsi lehtiä käsin.
En ollut ensimmäinen enkä edes toinen enkä kolmas, joka tuli heti tarjoamaan haravaa lainaksi. Sitten olin yksi niistä, jotka häkeltyneinä jäivät sanattomiksi, kun hän halusi nimenomaan poimia käsin. Hän halusi tuntea lehdet käsillään.
Vanhojen vaahteroiden keskellä… tuota noin. Vaahterat nitistävät tehokkaasti muun kasvavan ympärillään puolen metrin paksuisilla lehtimatoillaan. Lykkyä tykö vaan.
Nyt poimin omenapuusta lehtiä, tunsin nauttien niiden ihon omaa ihoani vasten ja ajattelin hymyillen silloista naapuriani.
Kun en ylettynyt enää lehtiin, nurmikin tuli valmiiksi ja kopistelin sisälle, puoliso kertoi, että oli juuri nukahtamassa tupluurilleen, kun ikkunaan oli ilmestynyt valonheitin sojottamaan tuhansilla lukseilla suoraan hänen naamansa. Anteeksi! Minulla oli ollut hauskaa.
Maanantaina 18.11.2024 kello 19.29
Miten paljon arkeni tulvii syviä, ihania kohtaamisia aikuisten lasteni kanssa. Tämän käsitin vasta täällä, pitäessäni päiväkirjaa perheemme hajoamisesta.
Olin tuntenut hukuttavan huonoa omaatuntoa kaikesta siitä, missä olin jäänyt äitinä vajaaksi, ja olin samalla turtunut kaikelle, mitä olin heille antanut. Päiväkirja pysäytti, nosti ne suuret hetket esiin, antoi minun tunnustella niitä ja ottaa ne todella omaksi.
Näitä kirjeitä yksinäisille sieluille kirjoittaessani olen kuin itsestään kääntänyt vastaavan katseen omaan yksinäisyyteeni, eikä tunne ole yhtään niin mieluinen kuin perhepäiväkirjassa. Saan syvää mielihyvää ja kauneuden tuntua yksin vietetyistä hetkistä ja tarvitsen yksinäisyyttä kuin hengitysilmaa, mutta en pidä yhtään siitä, miten silmäni ovat nyt alkaneet ohittaa kaiken hauskan muiden ihmisten kanssa ja suurentaneet yksinoloni niin, että se peittää kuin sokaiseva, häiritsevä valo kaiken muun olennaisen ympäriltään.
Alakerrasta kuuluu tiskaamisen ääntä ja Apulantaa, vähän turhan osuvasti.
Minussa on ongelma, jokin virhe ohjelmoinnissa. Puutteita koodissa korvaan pessimistisyydellä. Tuntuu että tekijät unohti otsaan kirjoittaa: ravistettava ennen käyttöä.
En minä kaikesta yksinäisyydestä pidä.
Kai jokainen ihminen kaipaa nähdyksi tulemisen tunnetta.
Tähän vuodenaikaan se nähdyksi tulemisen kaipuu on hyvin konkreettinen. On niin julmetun pimeää, että mitään ei näe.
Päivällä kävin taas kalliolla salaisella kesken-työpäivää-rukouksella, aurinko kultasi jälleen pieneksi hetkeksi minut ja sammaleisen kallionlaen puurajalla. Sellaisina hetkinä kokee itsensä alleviivatun nähdyksi: taivaan hehkuva jumalpallo tuntuu katsovan suoraan ja rävähtämättä minua, se piirtää minut maailmasta esiin ja luo minut näkyviin myös itselleni.
Nyt illalla pimeässä, kun valon jumaluus on poissa, en tunnu olevan kunnolla olemassa. Lillun meduusana ajan syvyyksissä ja virtojen riepoteltavana, ilman kiinnekohtia maailmaan tai toisiin ihmisiin.
Se tunne on vain tunne. Minulla on määrättömästi kiinnekohtia maailmaan ja muihin ihmisiin: ihaniin ja kamaliin, niihin, joita ilman elämäni ei olisi elämää, niihin, jotka ovat ihan vain mukavia ohikulkijoita, ja niihin, joita on siedettävä ja joiden kohtaaminen toivottavasti opettaa minulle jotain.
Ehkä yksinäisyys on jotain, jota ei kuuluisi jäädä katselemaan. Sen pitäisi häivähtää näkökentän laitamilla, nautinnollisena salaisuutena, hykerryttävän hiljaisena vastapainona hölinälle ja mölinälle. Yksinäisyyden pitäisi olla korostetusti jotain omaa ja yksityistä, se ikioma hiekkakakku, jota saa kaikessa rauhassa ja syvän tyydytyksen vallassa kasata juuri sellaiseksi ja siten kuin haluaa muiden kasvattaessa vieressä vimman vallassa ja kiihkeästi yhteistä hiekkakasaa. (Tässä oli viittaus L. M. Montgomeryn Siniseen linnaan.)
Sunnuntaina 17.11.2024 kello 19.15
Kuulen, miten ulkona on alkanut ropista sadetta. Kuulen senkin, miten kissa syö raksuja saunaeteisessä. Kellokin raksuttaa.
Käsiäni kihelmöi ja kirvelee.
Aamulla tein paljain käsin havutähteä ulko-oveen. Talvioiden riipiminen paljain sormin maasta arkiviikolla ei tainnut olla ihan viisasta, ei suppilovahveroidenkaan poimiminen tänään – mutta kun hanskat kädessä ei tunne mitään kunnolla.
Pidän koskemisesta. Elämän suuria nautintoja on kaikki se, mitä sormilla tuntee: miten valtava maailma aistimuksia käsillä avautuu, miten paljon koskettamalla voi saada mielihyvää ja uutta ja miten käsillä pääsee neuvottelemaan todellisuuden kanssa – miten neljästä kepinpätkästä, viiksilangasta ja myrskyssä kaatuneen kuusen latvaoksista saa yhtäkkiä väännettyä ja sidottua pulleanpörheän, nenäkkään havutähden.
Olen kaahottanut viikonlopun kaikessa siinä, missä pitikin, ja sain nautittua. Melkein kaikki joululahjat on tilattu (haluan lähempänä joulua keskittyä tunnelmointiin enkä kaupoissa juoksemiseen) – vaikka ällistyneenä huomasinkin, että erään firman ”osta 3, maksa 2” -tarjous, jota olin innoissani hyödyntänyt monta kertaa, tarkoitti, että saisin ilmaiseksi kaikki alle euron ostokset, kun taas kaikki monenkympin tavarat pulittaisin alkuperäisellä hinnalla, joten vietin tunnin pari otsa rypyssä laskien, miten ostokset kannattaa jaotella. Nyt tilaan ostokset kolmessa eri erässä, jotta tarjouksesta on oikeasti jotain hyötyä, ja tunnen itseni voitonriemuiseksi. Metsästäjä-keräilijä sisälläni hykertelee.
Hykertelen siitäkin, mitä kaikkea ostin. Löysin monia pähkähulluja lahjoja, juuri niitä, jotka saavat nauramaan mutta joista on saajansa arjessa hyötyäkin.
En koskaan käytä paljoa rahaa. Monet lahjoistani ovat puoli-ilmaisia, jos niihin on käytetty rahaa ensinkään. En aina onnistu yllättämään tai onnistu muullakaan tavoin, mutta monella lahjalla olen päässyt koskettamaan ihmisen sielua, osoittanut, että sinut on nähty.
Kuulen lipitystä. Kissa juo vettä vadista, jossa huuhtelin sienet.
On aika laskeutua arkiviikkoon. Sisälläni keinahtelen. Huomenaamulla sukellan taas päivään, taistelen itseni paremmalle mielelle – jos en saa aamulla itseäni tuntemaan iloa päivästä, raahaudun onnettomana koko loppupäivän. Vielä olisi hetki tätä iltaa.
Perjantaina 15.11.2024 kello 20.38
Taidan joutua oman itseni testiin viikonloppuna.
Minun on pakko tehdä kahta mittavaa vapaa-aikani työtä, joita en tule saamaan tänä viikonloppuna valmiiksi. Ne pitäisi kiireesti aloittaa ja urakoida mahdollisimman pitkälle alta pois.
Kummastakin oikeastaan pidän, kumpaakin pidän tärkeänä – kummankin olen valinnut itse – mutta silti työmäärä on valtava ja kyseenalaistettavissa.
Sisälläni otsa yrittää sinnikkäästi rypistyä, painua yhä alemmas, vajota lopulta niin kireänä niin alas, että näkökenttäni on kaventunut pelkäksi raoksi ja siitä raosta näen vain pelkkää raskasta suorittamista. Haluaisin kääriä hihat ja lähteä raatamaan suu tiukkana viivana, vaikka silloin seurauksena en saa viikonlopusta iloa enkä lepoa ja sitten kamppailen työviikon mieli maassa ja olisi lopulta ollut parempi, että olisin jättänyt kaiken tekemättä.
Lupaan ainakin yrittää raataa ja urakoida lempeästi, kauempaa katsoen, muistaen sitä, miksi ihmeessä olen tämän kaiken valinnut ja miksi tätä tahdon.
Torstaina 14.11.2024 kello 19.42
Salaisella kesken-työpäivää-rukouksella aurinko kultasi paksuna ja mahtavana pöytäkallion laen.
Olin silmät kiinni. Paljaat sormeni koskivat rosoista, ikiaikaista pintaa, ihmismielen ulottumattomiin katoavaa vanhuutta maapallon alkuhämäristä. Tunne syöksyi sisälleni suodattamatta: mielihyvä, kauneuden tuntu.
Kallion kylkeä alas kavutessani olin jo varjossa. Tähän vuodenaikaan aurinko ei koskaan kunnolla pääse pihallemme. Se loistaa vain puiden latvoissa.
Mietin, miten pimeydessä ja harmaudessa kauneuden tuntu on viritettävä uudelle taajuudelle. Toisinaan tunne hulahtaa pimeydessäkin suoraan luo, tähtitaivasta katsoessa esimerkiksi, tai soutaessa tyynellä merellä udun keskellä. Toisinaan vastaanotinta on vähän säädettävä.
Korjaan vastaväitteenne, jonka joku kuitenkin ajatteli. Ei, tunteet eivät ole jotain automaattista, ihmiskehokoneen mekaaninen tuotos, johon emme voi vaikuttaa mitenkään. Ei ihminen ole näin alkeellinen olento: näyttelijä pystyy löytämään itsestään murhanhimon, riemun, itkun, koko kavalkadin ihmistunteita. Osaamme myös järjestelmällisesti masentaa itse itseämme – ja tietyssä rajoin osaamme saada mieltämme kevenemään.
Kyse on samasta kuin silloin, kun minä ja puoliso emme voineet sietää nuorina punaviiniä. Kohtasimme ihmisen, joka rakasti sitä ja osasi sanoittaa tunteensa. Ei mennyt kauaa, kun mekin olimme vahingossa löytäneet ihan uuden suhtautumisen karvaaseen makuun, minkä maistoimme. Meille avautui, mikä kauneus ja syvyys on juuri pahassa maussa: miksi juuri se roso ja härnäävyys aistimuksessa kiehtoo.
Kahviläiskän valkoisella matollakin näkee rumana tahrana siihen saakka, että joku pitää sitä kauniina ja kiinnostavana, taideteoksena. Posliininen paimentyttö oli kaunis ja ylevä siihen saakka, että jonkun toisen mielestä se on kitsiä ja naurettava.
Tietenkin mukavinta on, kun ei tarvitse ponnistella, kun asiat tuntuvat olevan ihmeellisiä ja nautinnollisia ihan itsestään. Jännää on, että kun oman vastaanottimen saa oikealle taajuudelle, ne uudetkin tuntemukset tuntuvat lävähtävän meihin sellaisinaan.
Itselleni vaikeinta tässä vuodenajassa ei oikeastaan ole pimeys tai harmaus vaan keinovalojen rumuus. Kotini, minä ja koko elämä tunnumme kelmeänlatteassa, oudonsävyisessä, varjottomassa teltassa kiireessä syödyltä einekseltä: puolivälttämättömältä pakolta, josta nautinto on poissa.
Yritän nyt irvistellen nähdä keinovalaistuksessakin jotain aistimellisesti viehättävää.
Vilkuilen niitä. En pysty näkemään hehkulamppuja teeskentelevissä teknologisissa ledeissä mitään sievää. Ne rikkovat kotini luonnonmukaisuuden, tuovat jyrkän ristiriidan lankkulattioiden, lautaseinien ja satavuotiaiden huonekalujen keskelle.
Siihen ristiriitaan voin keskittyä. Pidän ristiriidoista. Ne paljastavat aina jotain syvää ja näkymätöntä, joka on kuitenkin olemassa. Totuushan on, että en elä sadan vuoden takaista elämää vaan tätä, missä sähkö virtaa seinien sisällä, tekniikka pitää huolen siitä, että näen marraskuisessa mörönpimeydessä ommella, katsoa puolisoa ja tyttöäni silmiin, laulaa nuoteista, teeskennellä, että maailma ei täällä olekaan laskeutunut pimeään vuodenaikaan.
Keinovalo on pohjimmiltaan teeskentelyä, modernin maailman mahdollistama hologrammi kesästä, pillerillä tuotettu rauhallisuus oikean rauhan tunteen sijaan. Kaunista on, että tunnistamme eron ja häiriinnymme siitä, kaipaamme aitoa, oikeaa kesää.
Keinovalo herättää oikeastaan sympatiaa. Ei se oikein osaa matkia todellista isäänsä, mutta silti se on mullistanut meidän elämämme, mahdollistanut koko modernin elämän sykkeen, elokuvat, katulamppujen helminauhat, sen, että pimeydessä voin lukea, kirjoittaa tätä, kiskoa talvioita maasta ja lähteä minne tahansa maailmaan haluan.
Keskiviikkona 13.11.2024 kello 19.56
Sormiani kihelmöi.
Istuin illan kosteassa, pimeässä maassa valonheittäjän valokeilassa ja riivin pois kylmiä talvioita muhjuuntuneiden saniaisten, kaljujen vatukonvarsien, talveen valmistautuneiden mustikanvarpujen ja tummien märkien lehtien seasta.
Olen tuikannut kauniin talvion pistokkaita vähän kaikkialle, missä ei silloin kasvanut mitään ja mihin kaipasin vehmasta luontoa. Talvio ryhtyy suikertamaan viehättävästi muiden kasvien juurilla melkein pelkällä pyhällä hengellä – joten laki kieltää päästämästä talviota puutarhasta metsään. Nyt riivin aiempaa tyhmyyttäni pois.
Työ on tylsää ja siksi rentouttavaa. Se kiinnittää ajatukset ja kädet mutta ei vaadi mitään.
Pienistä, salaisista amurukouksistani on tullut kesken-työpäivää-rukouksia, jotta saan edes hetken päivänvaloa. Tänään kapusin Hirmukalliolle tuttuun tapaan, ja juuri silloin pilvien välistä osui auringonsäde kallionlaen pieneen laikkuun.
Istuin kalliolla luonnon spottivalossa.
Hetki oli hämmentävä. Olin koko edellisen illan ja yön ajatellut toista spottivaloa.
Pimeys on tänä syksynä tuntunut minusta paljon fyysisemmältä kuin aiemmin: kuin eläisin päivästä toiseen valtavalla, mustalla teatterilavalla, jossa vain minuun tähtää spottivalo. Mitä teenkin ja minne kuljenkin, se suppea valokeila seuraa minua, paljastaa armotta kaiken, mitä teen, eikä minulla ole harmainta aavistustakaan, mitä on sen rajan ulkopuolella.
Astelen, tanssin, loikkaan pimeyteen, ja aina lattia on tullut vastaan. Jossain näyttämön reuna ja sivuverhot silti piileksivät.
Teatterien näyttämöt ovat syystä mustia: tyhjiä tauluja, joihin voi kirjoittaa mitä tahansa ja joka on itsessään vain aukko.
Kaikki se mustuus piirtää kehykset valontuikahduksille.
Olen loikkinut mustalla näyttämölläni näkemättä sen enempää katsomoa, permantoa kuin takaseinää.
Yritän nyt opetella katselemaan itseäni spottivalon suuntaajan silmin.
Aamupäivällä katselin, miten auringon spottivalo teki kallion rosoista ja sammaltyynyistä kolmiulotteisia. Kaikelle tuli syvyys. Laikun ulkopuolella kauneimmatkin uurteet ja jäkälien miniatyyrimetsät latistuivat ja harmaantuivat, muuttuivat epämääräiseksi massaksi, jonka yli katse luiskahti nopeasti ja siirtyi kaikkeen, mikä pitäisi suorittaa – tai lakkasi näkemästä, vaihtoi automaattiasetukselle ja keskittyi pään sisälle työasioihin.
Pimeydessä, hämärässä ja harmaudessa on kauneutta ja suuruutta, jota suora valo ei koskaan pysty paljastamaan. Yritän opetella pysähtymään niihinkin, tunnustelemaan.
Tiistaina 12.11.2024 kello 19.44
On olemassa mahdollisuus yksinäisyyteen omassa rauhassa. Se on melkein kuin huvitus, mistä voi nauttia, silloin kun on rakkaudella siunattu.
Ajatus ei ole minun. Se on Tove Janssonin ja löytyy hänen Rent spel -kirjastaan.
Kuulen korvissani nuoruudenystäväni äänen, hänen, joka kuoli alkuvuonna. Hän lausui minulle tuon lainauksen viimeisessä puhelussamme, tai jossakin niistä.
Kuulen melkein fyysisesti ystäväni puolinäsäviisaan äänen, naurua täynnä olevan intonaation, joka tokaisi, että koko kirja on yhtä elämänviisautta. Sitten hän sanoi hitaasti tuon lainauksen, ja minulla meni kylmät väreet pitkin käsivarsia.
Puoliso etsi jostain syystä eilen Muumilaakson marraskuun käsiinsä, näytti hykerrellen kohdan, jossa ruttuvaari löysi kahdeksat silmälasinsa. Hymyilytti. Puoliso hukkaa ja löytää lukuisia silmälasejaan samalla tavoin.
Silmäni juoksivat sivulla lisää, ja jokaisen sanan olisin halunnut juoda. Miten Tove Jansson on saanut jokaisen sanansa topattua pullolleen lämpimänvinksahtanutta syvyyttä: kaiken rikkinäisen ja kummallisen katsomista rakkauden silmin?
Maanantaina 11.11.2024 kello 18.49
Isänpäivän lyhdyt lepattavat yhä pihalla. Niiden lempeät pienet valot kurkistelevat meitä säkkipimeydestä.
Viikonlopussa riittää meille tunnusteltavaa ja pohdittavaa vielä moneksi viikoksi, kuin Jane Austenin romaaneissa.
Kuljimme äsken puolison kanssa tihkusateessa rantaan.
Hän otti mukaan muovipussin. Aiotko poimia sieniä näin pimeällä, kysyin ällistyneenä. En, hän vastasi eikä selittänyt. Ajattelin, että kai hänellä on jotain venekalajuttua.
Rannassa hän levitti muovipussin laiturille ja istui sille. Kuitenkin haluat aina parantaa täällä maailmaa, hän perusteli.
Istuimme toisiimme nojaten ja paransimme maailmaa.
Minä en tarvinnut muovipussia. Minulla on hyvät eristykset kylmää kosteaa laituria vasten omasta takaa.
Katselimme pimeän illan tyyntä, sateista meren pintaa. Millainen siunaus on, kun meillä on puteja, hän kommentoi.
Elämän kaahottavan hippajuoksun, ilon ja kiukun keskellä on muutamia ihmisiä – toisemme varsinkin – joiden kanssa muu hulabaloo on yhtäkkiä poissa ja voi olla vain rauhassa.
Pidän ajatuksesta. Jokaisella ihmisellä pitäisi olla joku puti, joku läheinen, joka pysäyttää myös omat päänsisäiset kaahotukset, ne, jotka lähtevät yksinäisyydessä liikaa juoksemaan.
Toisissa tilanteissa juuri yksinäisyys on puti.
Laitoin Googleen puti-sanan, mutta esiin tuli kaikkea muuta. Onko puti jokin murresana…?
Puti on hippaleikissä turva: se tolppa tai puu tai seinä, jossa on koskematon. Putissa hetken hengähdetään ja tarkkaillaan tilannetta.
Itselläni ei ole elämästä ihan kokonaiskäsitystä tällä hetkellä, ehkä siksi, että en ole vuosiin ollut näin yhtäjaksoisesti omillani. Minulla ei ole työyhteisöä, on vain tämä koti, puhelin ja verkkoyhteydet. Tähän vuodenaikaan tuntuu kuin uisin meren pimeydessä, josta sattumanvaraisesti keinahtelee vastaan töitä ja ihmisiä. Päivällä sukellan hetkeksi pintaan kurkistamaan, mutta en oikeastaan ehdi hahmottaa paljoakaan, kun vuorokausi sukeltaa pimeyksiin taas. Kotinikin tuntuu kuin leijuvan irrallaan.
Sunnuntaina 10.11.2024 kello 14.16
Saimme koko pesueen isänpäiväksi kotiin! Esikoinen tuli vasta lounasaikaan ja lähtee jo illalla, joten on hölmöiltävä yhdessä pikakelauksella.
Kirjoitan tätä saunatauolla kahden vieraskattauksen välissä pysäyttääkseni hetkeksi itseni, antaakseni aivoille avaruutta.
Kun ohjelmaa ja ihmisiä on paljon, ajatukseni hengittävät pinnallisesti, eivät keuhkojensa pohjaan. Tunne on sama kuin kyykistyessä ottamaan pikaisesti rätillä pois muutamat tahrat lattialta sen sijaan, että pesisi mopilla koko talon lattialankut.
Missä äiti on, kuulen keskimmäisen kysyvän alhaalla.
Tullaan!
Lauantaina 9.11.2024 kello 11.47
Jäin tunnustelemaan raivoa ja vihaa.
Turhautumisen tunne on juuri niitä siveltimenvetoja, joilla yksin jäävä ihminen maalaa itsensä nurkkaan: kokemus toisten ihmisten sietämättömyydestä, tunnekuohut kaikesta siitä, mikä muissa on hirvittävällä, anteeksiantamattomalla tavalla väärin.
Katkeruudella ei ole mitään tekemistä seesteisen, herkän yksinäisyyden kanssa, sen, jossa ihminen on yksin ja äänettä maailmankaikkeuden ihmeen äärellä.
Raivo on yksinäisyyden rumat kasvot.
Pohjimmiltaanhan viha on avuttomuuden tunnetta. Hurjistuminen on tunteiden error tilanteessa, jossa vaihtoehtoja ei yhtäkkiä näy, adrenaliirilieska, jonka tehtävänä on ylittää ylittämättömät muurit väkivalloin.
Olen oppinut sisäsiistiksi. En ryöpytä sitä kaikkea muiden niskaan, mutta tunne jää sisälleni kytemään, roihahtaa varoittamatta ja kiduttaa minua – sekä imee pois muiden luota.
Sain liian monta kertaa oppia, että hirviöksi ajautuminen houkuttelee muistakin hirviön esiin, jolloin minuun sattuu kohta vain vielä enemmän. Puren hammasta, jotta en ryhtyisi hirviöksi myöskään minua paremmille ihmisille, puolustuskyvyttömille, joita vain satuttaisin pohjattomasti.
Nyt katselen sitä tunnetta, kääntelen sitä edessäni, koetan löytää rakoa, josta se avautuu ja jolla saan tämänkin jumaluuden menettämään voimansa.
Oma raivoni roihahtaa tilanteissa, joissa yksityiskohdat ovat minulle äärimmäisen tärkeitä. Jollain tapaa elän yksityiskohtien kautta, hengitän niitä, ne ovat tapani olla vuorovaikutuksessa todellisuuden kanssa.
Otan esimerkin. Se on fiktiivinen, jotta en näiden kirjeiden julkisuudella satuttaisi todellisia ihmisiä – ja palloteltuani sitä mielessäni kummastelen, miksi en ole vielä heittäytynyt sen vuoksi henkisesti lattialle itkupotkuraivareihin.
Haluan pestä astiat tietyllä tavoin.
Haluan tiskiharjan olevan kuiva, roikkumassa ilmavasti. Jos se makaa altaassa rasvaisten astioiden joukossa, ihmiset pesevät käsiään sen päällä ja kaatavat sen päälle kahvinloppujaan, se ei enää puhdista vaan likaa astioita: se kasvattaa muhkean ja testien mukaan vaarallisen mikrobifaunan. Silti moni viskaa vimman vallassa harjan aina altaaseen. Sehän näyttää epäsiistiltä roikkuessaan esillä. Sen pitää olla siististi altaassa. Toiset eivät huomaa koko asiaa. Tiskiharja on tiskaamista varten, missä se sitten onkin.
Tavallisin tiskiaine vahingoittaa vesieliöitä, eivätkä puhdistamot pysäytä kemikaaleja, vaikka moni näin luulee. En halua kalojen ja sammakoiden kituvan enkä kasvattavan epämuodostuneita poikasia vain siksi, että minä halusin astiat hohtaviksi. Käytän ympäristömerkittyjä pesuaineita.
Haluan täyttää altaan vedellä. Astioihin tuntuu aina jäävän ruokajäämiä johonkin kulmaan, jos niitä pesee juoksevalla vedellä. Lisäksi astiat vaativat silloin valtavasti pesuainetta, kun sama lika lähtisi ihan vain viiden minuutin liottamisella. Hanan auki ollessa viemäriin hulahtaa käsittämätön määrä kuumaa, energiasyöppöä vettä.
Kaikki tämä on minulle rakkautta maailmaa, elämää ja arkea kohtaan, vuorovaikutusta luonnon kanssa, syvää kiinnostusta pieniin, viattomilta tuntuviin tekoihin – ja ihan vain astioiden pesemistä: jos en saa tiskata näillä tavoin, astiat eivät minusta mitenkään puhdistu vaan jäävät likaisiksi.
Jos en voi pestä astioita omalla tavallani, jätän ne pesemättä tai lakkaan käyttämästä astioita.
Jonkun toisen mielestä olen samalla mahdoton neurootikko, pikkumainen nipottaja ja kontrollifriikki. Miten edes kehtaan urputtaa siitä, että tiskiharjaa säilytetään väärin, tiskiaine on väärä ja koko tiskaaminen väärin tehty. Samaan lopputulokseen voi päästä lukemattomilla tavoilla, ja minun on annettava muille tila omaan tapaansa. (Tässä kohtaa minä tietenkin huomautan, että ei: eri tavoin ei tässä tapauksessa päästä samaan lopputulokseen, sillä toisessa tavassa astiat jäävät puhtaiksi, toisessa likaisiksi – ja jälkimmäisellä lopputuloksella on ihan järjetöntä, että astioita edes ryhdytään tiskaamaan.)
Minä olen tietenkin oikeassa – takanani on puolueettomat tutkimukset ja viranomaisohjeet – mutta oikeassa olemalla ei kiukkua ja väheksyntää laannuteta, päinvastoin.
Vaikka loukkaannun verisesti siitä, kun kaunista, perehtynyttä otettani astioiden tiskaamiseen pidetään pikkumaisuutena ja piikittelynä, ymmärrän vastapuolta. Ihmiset polkevat elämässään huimaa vauhtia eteenpäin, ja yhtäkkiä joku minunkaltaiseni tulee ja tuikkaa kapulan rattaaseen niin, että he tuiskahtavat nenälleen. Heidän tavallinen, totuttu tekonsa arjen kiidossa onkin väärin. Ei ihminen halua keskeyttää vauhtiaan, pysähtyä riipimään auki polkupyöränsä ketjuja ja polkimia, hän haluaa eteenpäin – eikä hän halua kuulla toimineensa koko elämänsä vastuuttomasti.
Heille olisi annettava tilaisuus innostua ja ihastua. Heidän on saatava kokea tekevänsä jotain oikein ja hyvin. Ihmiset pitäisi saada tuntemaan iloa ja tyydytystä omien astianpesurutiiniensa muuttamisesta.
Minunkaltaiseni jäävät herkästi yksin pesemään astioitaan, vetäytyen yhä kauemmas muista oman katkeran oikeassaolemisensa täyttäminä, muun maailman lutratessa yhä myrkyllisemmillä pesuaineilla ja entistä kuhisevammilla harjoilla. Jos oikeasti haluaisimme maailmaa paremmaksi, meidän pitäisi nielaista, räpäyttää silmiä ja olla päättäväisesti huomaamatta, miten muut tiskaavat väärin – ja lähestyttävä ilon ja oman hyväntuulisen mallin avulla. Ihmiset kyllä muuttavat ennen pitkää suuntaansa, kiinnostuvat. Heille on annettava aikaa, ja sen ajan minunkaltaisteni on kestettävä niitä muutamia ihan-väärin-pestyjä astioita.
En tarkoita, että olisin aina oikeassa, älkää käsittäkö väärin, tai että maailma pelastuisi, jos vain kaikki tekisivät niin kuin tahdon. Taivaan kiitos maailma ei pyöri minun tahtoni mukaan. (Tiskiaineeni haitallisuuteenkin havahduin vasta tänä syksynä.) Sain kuitenkin sormiani nyt raivon ja turhautumisen sisään.
Ehkä voisin turhautuessani niellä, räpäyttää silmiä ja katsoa muualle – sietää – pakenemisen ja katkeroitumisen sijaan. Lupaan itselleni ainakin yrittää.
Perjantaina 8.11.2024 kello 20.26
Imuri huutaa saunassa, nyt palaa saunaeteiseen.
Vein äkäisenä kompostoivien vessojen turpeita. Nyt yritän pitää ajatuksia pois siitä, mikä minut sai vihaiseksi.
Minulla on paha tapa harrastaa katkeroitumista: myrkyn syömistä itse siinä toivossa, että se toinen kärsii.
Olen oikein taitava soittamaan päässäni samaa levyä uudestaan ja vatvomaan asioita, joille en voi mitään nyt enkä myöhemminkään. On hämmentävää, miksi jään ojaan mäiskimään mutaa naamaani, kun joku on sinne tönäissyt. Miksi minunkaltaiseni eivät kapua ylös, peseydy ja jatka elämää? Toki kerrytämme vimmaa estääksemme ketään tönimästä enää ketään, mutta miksi hieron intohimoisesti kuravettä poskiini silloinkin, kun tönijää ei enää kannata yhyttää?
Imuri on vaiennut.
Näistä kirjeistä on tullut puhetta, kirjaimellisesti. Olen nauhoittanut nämä. Olin aikonut tätä kauan, mutta nyt olen kiemurrellut.
En ehkä tullut ajatelleeksi, miten ruumiillista ja intiimiä puhe on. Sanat ovat kirjaimellisesti ihollani, tulevat suoraan sisältäni.
Merkillisintä on, että olen samalla muuttunut kolmeksi. Tiedättehän – kirjoittaessa luo omasta itsestä aina näkymättömän rinnakkaisversion, usein vähän paremman tai huonomman ja joka tapauksessa jonkun uuden, ja se alkaa elää omaa elämää. Olen aina elänyt kahtena, tai oikeastaan: en voi hyvin ilman tätä kahdentumista, ilman fyysisen ja kirjoitetun Marian vuoropuhelua keskenään. Nyt mukana on kolmaskin, ääneen puhuttu minä.
En ole vielä ihan sujut uuden vuoropuhelun kanssa.
Menen puistelemaan mattoja.
Torstaina 7.11.2024 kello 19.33
Taisin sittenkin kirjoittaa eilen hiukan julmasti seurallisista ihmisistä – tai ainakin nyt vähän kaduttaa.
Kissa hyppäsi juuri sängylle viereeni. Se ilmoittaa haluavansa peiton alle ja kehrää vaativasti.
Nyt se tallasi läppärille muutaman ylimääräisen sanan, joiden kieltä en tunnista, ja työntää kuononsa sieraimeeni. Lopeta, olin ajatellut kirjoittaa –
Kissa ryömii peiton alla. Se painautuu risti-istunnassa olevia jalkojani vasten ja laskee päänsä jalkaterälleni. Silitän sitä hiukan.
Tove Janssonin romaanissa – olisikohan ollut pyrstötähdestä kertovassa – hemuli hermostui muiden tohinasta. Kukaan ei keskittynyt olennaiseen, hyönteisten keräämiseen siis ja niiden lukuisiin eri lajeihin, puhuivat vain joutavia siitä, miten pyrstötähti tuhoaisi maailman. Eniten häntä närkästytti toinen hemuli. Tämä oli maanisesti kiinnostunut kasveista. Eihän sellaisen kanssa voi tulla toimeen. Miten kukaan voi keskittyä niin turhanpäiväiseen asiaan? Miksi hän ei ole innostunut oikeista asioista eli hyönteisistä?
Olen kiitollinen kaikista niistä lukemattomista ihmisistä, jotka innostuvat yhtä mielellään ötököistä, kasveista, pyrstötähdistä kuin maailmanlopusta, kunhan vain joku muukin on innostunut.
Kissa kävi jo muualla, ilmaantui takaisin ja käpertyi tummaksi varjoksi sängyn jalkopäähän. Kun katson sitä, se sulkee minulle silmiään, raottaa sitten niitä taas.
Keskiviikkona 6.11.2024 kello 18.45
Olen miettinyt yksinäisyyttä.
Älkää käsittäkö väärin.
Olen niitä ihmisiä, joille yksinäisyys on yöunen kaltainen elinehto. Ilman sitä muutun kaistapääksi: en kuule enää omia ajatuksiani, en omia tunteitani, koen leijuvani kaaoksessa ilman otetta mistään. Lopulta sisälläni kasvaa raastava tarve takertua kaikkeen siihen, mikä muissa ihmisissä on kesken ja erilaista kuin minussa, täytyn katkeruudella ja armottomuudella.
Ilman yksinäisiä, hiljaisia hetkiä tuntuu kuin yrittäisi laulaa elämän konsertissa niin, että joku toinen laulaa korvan juuressa tosi kovaa ja ihan hiukan väärin. Omasta äänestä ei kuule silloin pienintäkään säveltä, ei sitäkään, meneekö itse nuotin vierestä vai ei ja laulanko ylipäätään vai auonko vain suutani.
Kaltaisillani ihmisillä on paha taipumus maalata samalla oma itse nurkkaan. Jossain kohtaa tulee eteen se hetki, kun yhtäkkiä yhteisöä kaipaa – läheisimpiä ihmisiä varsinkin, mutta myös niitä muita, vähän häiritseviä, eri suuntiin kasvaneita, kukin omiin rosoihinsa rypyttyneitä. Jossain kohtaa tuntee tulleensa hylätyksi, siitä huolimatta, että itse hylkäytti itsensä. Tunne kasvaa varsinkin tähän vuodenaikaan: pimeydessä on läsnä vain oma itse ja omat ajatukset, ja ne alkavat herkästi kadottaa otettaan todellisuudesta ja kiertää omaa kehäänsä.
Yhteisön ulkopuolelle hakeutuminen on arveluttavaa toisestakin syystä. Usein hämmennyn sosiaalisista ihmisistä, koen epäluuloakin heitä kohtaan – luultavasti yhtä paljon kuin sosiaaliset ihmiset introvertteja kohtaan silloin, kun introvertit eivät ole oppineet tarpeeksi teeskentelemään. En halua tuomita seurallisia ihmisiä niin kuin en halua tulla itsekään tuomituksi, mutta hirtehisellä tavalla olisi hauskaa, että sosiaaliset ihmiset voisivat joskus nähdä seurallisuutensa surrealistisuuden.
Ällistyn, kun joku on osoittanut minua kohtaan syvää läheisyyttä, luottamusta ja intiimiyttä, paljastanut itsestään arkoja asioita ja saanut minut tekemään saman – ja kun kuka tahansa ihminen astuu ovesta sisään, sosiaalinen ihminen osoittaa tälle täsmälleen saman. Huomasiko hän, että ihminen vaihtui…? Läheisyys ei ollutkaan osoitusta sielunkumppanuudesta vaan jotain, josta jää muille vähän niljainen ja jätetty olo.
Samoin hämmennyn siitä, miten monilla tuntuu katoavan muistuma toisista ihmisistä mielestä heti, kun nämä katoavat näkyvistä, kuin pienellä lapsella, joka alkaa kirkua äidin mennessä toiseen huoneeseen. Näin useissa työyhteisössä toimitaan: etätyössä olevaa ei muisteta tiedottaa, häneltä ei kysytä mitään, hänen työpanoksensa unohdetaan. En täysin käsitä, miten niin tapahtuu, mutta niin tapahtuu. Ehkä introverteille jää muita väkevämmät muistikuvat toisista ihmisistä.
Silti tietyssä yksinäisyydessä pidän siitä, miten alan kaivata muita: miten kauniiksi muut ihmiset muuttuvat minulle, miten yhtäkkiä käsitän heidän tärkeytensä ja tunnistan sen näkymättömän kolon itsessäni, joka ei täyty omin päin. Samalla yhä rakastan hiljaisia hetkiäni, joissa kuiskauskin kuuluu.
Tänään rannassa vesi oli tyyni. Makasin laiturilla vatsallani ja kosketin kädelläni pimeää vettä.
Kylmyys ympäröi sormeni ja pisteli vähemmän kuin olin luullut.
Kesämökkiläisen laituri narisi, mutta minun allani laituri oli hiljaa eikä vastannut.
Helikopteri kierteli jossain pohjoisempana. En nähnyt sitä kertaakaan, mutta sen murina täytti taivaankannen.
Merestä peilautui tähti. En tiennyt, minkä – enkä sitäkään, miksi muista tähdistä ei jäänyt vedenpintaan kuvajaista.
Ai, nyt helikopteri näkyykin, havahduin, kirkas valo kiisi Otavan alla – ei, se menee liian lujaa, se on lentokone – tuo menee kyllä ihan liian lujaa ollakseen lentokone, se on liian kirkaskin ja iso ja lähellä – se leimahti ja samassa sammui. Katsoin pimeyttä hämmentyneenä. Olin nähnyt tähdenlennon.
En ole koskaan nähnyt niin loisteliasta tähdenlentoa. Sen katoaminen tuntuu nyt hiukan surulliselta.
Pilviharso alkoi vähitellen täyttyä Otavan eteen. Ensin tähdet loistivat yhä sen läpi.
Rannasta lähtiessäni yhtään Otavan tähteä ei enää näkynyt. Vielä kotona helikopteri kuului surraavan.
Tiistaina 5.11.2024 kello 20.29
Eilen söin iltapuuroni kuistilla yön pimeydessä.
Oli kylmä.
Ensin kuistin valo oli päällä. Keinahtelin riipputuolissa ja katselin palkista roikkuvia havupalloja, jotka olin viikonloppuna tehnyt.
Ne olivat heinäpellonpörröiset kuin pitkäkarvaiset kaninpoikaset, röyhkeät ja suloiset yhtä aikaa. Olisin tohkeissani halunnut laulaa niistä niin kuin Tuu-Tikki lauloi valmiiksi saamastaan lumihevosesta Tove Janssonin Taikatalvessa.
Voisin laulaa laulun joka kerta, kun saan tehtyä käsillä jotain kaunista.
Kuuntelin Elina Hirvosen Rakkauden lokikirjaa. Toisella lautasellisella sammutin valon. Lusikoin puuroa kuistilla marraskuun säkkipimeydessä. Oli täysi arvoitus, mitä lusikkaan kulloinkin sattui.
Sitten lautanen alkoi erottua pimeydessä. Vähitellen se sai yhä enemmän ääriviivoja ja yksityiskohtia. Lopulta näin riipputuoliakin, kuistin kaiteita ja lattialautoja, metsänrajaa, kuusia. Tuntui syvälliseltä.
Nyt on vaikea saada enää sanoja sille tuntemukselle.
Jotenkin näin se meni: miten pimeään elämässä joskus joutuukin, ennen pitkää alkaa erottaa sieltä asioita, nähdä omaa reittiä, sitä, missä on ja mistä on osa.
Tänään rannassa tuuli oli noussut, ei paljon, mutta aallot loiskivat rantaan. Kuulin ne jo kaukaa.
Pysähdyin kuuntelemaan.
Aaltojen äänen läpi narisi yhtäkkiä laiturien keskustelu, yhtä tomerana ja pysäyttämättömänä kuin eilen.
En ole ennen oikeastaan huomannut sitä ääntä. Nyt sitä ei voinut olla kuulematta.
Pään päällä tähtitaivas kaareutui syvänä, väkevänä ja tummana.
Nyt nukuttaa. Pyykit pitäisi vielä ripustaa.
Maanantaina 4.11.2024 kello 19.40
Olen pitkään halunnut kirjoittaa teille, yksinäisille sieluille siis.
En siksi, että kokisin teidän tarvitsevan jonkinlaista tukea tai seuraa, en siksikään, että itse kokisin kaipaavani jompaakumpaa. Minusta vain tuntuu, että kiinnostamme toisiamme.
Minusta tuntuu, että tavassamme asettua aika–paikka-avaruuteen on jotain yhteistä, jotain, joka katsoo vienosti väärään suuntaan ja tulee siksi paljastaneeksi jotain näkymätöntä mutta silti olemassaolevaa elämänvirran sisältä.
Tänään illalla kuljin rantaan. Olin ottanut kissan mukaan. Sen pieni musta läiskä kiiti marraskuun mustuudessa tai katosi kokonaan sakeaan hämärään. Tiesin sen olemassaolon vain siitä, että naru välillä kiristyi vyölenkistäni.
Vuoroin se halusi päinvastaiseen suuntaan kuin minä. Minä voitin. Vuoroin se halusi syliin, asettui tielle ja sai minua kompastelemaan, hyppimään ja lentelemään. Vuoroin kissa matkusti olkapäällä, tarrasi kynsillä haalariin ja tunki naamaani pitkäkarvaisen takapuolensa ja heiluvan häntänsä.
Laiturilla tallasin kissan päälle.
Istuin laiturilla ja kuuntelin pimeyttä. Kissa hautoi katkerana kostosuunitelmiaan mahdollisimman etäällä minusta.
Kesämökkiläisen ponttonilaituri narisi keinutuolimaisella äänellä: iuu-nir, iuu-nir, iuu-nir.
Allani laituri vastasi sille silloin tällöin matalasti: narr, narsk, na-ar, naar.
Kuulosti siltä kuin ne olisivat jutelleet. Toinen laverteli kaikki kuulumisensa, toinen mutisi väliin: niinkö, ei kai, no mutta, jaa jaa.
Meri keinui hiljaksiin. Taivaanrannassa jokin valo loisti rytmikkäästi. Pilvien välistä tuikki muutama tähti.
Kotimatkalla kissa ei halunnut enää syliin.