Turun yliopisto
Taiteiden tutkimuksen laitos
Mediatutkimus
TILA JULKI?
JULKISEN TILA
Maria Kesti
Oppimispäiväkirja
Julkisen tilan poetiikkaa ja politiikkaa -luentosarja
7. 5. 2008
1. Johdanto
Tätä luentopäiväkirjaa jäsentävät Julkisen tilan poetiikkaa ja politiikkaa -luentosarjan teemoista (kevät 2008) julkisen määrittely ja historia sekä tilan kokeminen ja tulkinta.
Luennoilla julkisen tilan ja kaupunkitilan artikulaatiota käsiteltiin melko annettuna, puoliautomaattisena kytköksenä. Keskityn tilan julkisuuteen, en kaupunkitilaan. Myös metsä ja maaseutu voivat olla julkisia tiloja, eivätkä kansallispuistot ja kansallismaisema rajaudu julkisen ulkopuolelle.
Kansallispuistot ja -maisemat keskustelevat julkisen kaupunkitilan kanssa, joskin metsä ja maaseutu laajenevat tilallisesti ja etäisyydellisesti niin suuriksi, että ihminen ei välttämättä miellä itseään julkiseksi kulkiessaan osana niitä.
Luentojen oheisteksteihin olen viitannut teemojen mukaan, varsin harvoin juuri niiden luentokertojen yhteydessä, joihin kukin oheiskirjallisuus on osoitettu. Olen suhteuttanut luennot toisiinsa kommentoidessani luentokertoja, en loppuyhteenvedossa.
2. Julkinen tila julkisessa tilassa
Julkinen tila tieteiden välissä
Seija Ridell, Juha lavapuro
Käsite julkinen määritellään Nykysuomen sanakirjassa 1) kaikkien tiedossa olevaksi, kaikkien tuntemaksi, kaikkien nähden tai tieten, avoimesti tapahtuvaksi, 2) yleiseksi, kaikkia koskevaksi, kaikille tarkoitetuksi, kaikkien (yleisön) käytettävänä tai nähtävänä olevaksi, ja 3) yhteiskunnallisia laitoksia koskevaksi tai niihin kuuluvaksi. Näistä ensimmäisen määrittelyn vastakohdaksi asettuu salainen, toisen vastakohdaksi yksityinen, kolmannen se, mitä avausluennolla kutsuttiin kaupalliseksi.
Julkisen rajaus pois kaupallisesta pysäyttää. Julkinen on merkinnyt minulle vain salaisen ja yksityisen vastakohtaa, jolloin kaupallinen asettuu edustamaan perustavanlaatuisesti jotakin julkisena ilmenevää. Kaikki voivat saapastella sisälle liikeyrityksiin, kaikki voivat nähdä mainokset, näyteikkunat, tilanteissa, joissa julkisten organisaatioiden toiminta jää kafkamaisen salaiseksi. Myyjät, johtajat, työntekijät, kaupalliset toimijat eivät voi huvitella töissään oman mielensä mukaan, vaan tavoitteet ja vastuu, julkisuus, asiakkaiden, median ja toisten työntekijöiden näkemäksi tuleminen sitoo.
Julkisen käsite sisältää semanttista hälyä. Selaan epäillen Henri Lefebvren, Hannah Arendtin ja Jürgen Habermasin määritelmiä. Täsmennän julkisen käsitteeni, jaan sen kolmeksi, toisistaan erilleen kierähtäväksi puoleksi, sisällytän siihen
a) salaisen vastakohdan: julkiseksi jäsentyy se, mikä on kaikkien tiedossa ja nähtävissä. Jokainen toisen ihmisen näkemä ihminen määrittyy tällöin julkiseksi. Kadut, kaupungit, kaupat, kahvilat, liikekorttelit asettuvat julkisiksi tiloiksi: niissä voi näkyä ja toimia ja niissä näkyy ja toimii lähes kuka tahansa, iästä, sukupuolesta, yhteiskunnallisesta statuksesta, iästä riippumatta. Niitä ei ole rajattu ylipääsemättömin estein koskemaan vain tiettyjä ihmisryhmiä, kun taas julkiset organisaatiot, koulut, armeijat, päiväkodit rajaavat säädöksin palveltavansa. Mediajulkisuus tuottaa nähdystä moninkertaisesti nähdympää. Kansallispuistot ja kansallismaisemat liukuvat lievän julkisiksi. Ne ovat avoimesti kaikkien nähtävissä, mutta käytännössä ne ja niissä vaeltelevat ihmiset tulevat harvoin nähdyiksi. Yliopiston ja tieteen julkisuus jää kiistanalaiseksi. Niiden kieli edellyttää sisäpiiriin pääsyä, suurimmalla osalla ihmisistä ei ole asianmukaista käsitystä siitä, mitä yliopistossa tutkitaan ja miten, eikä sen rakennuksiin päädy edes kohtalaisen kattavaa otosta väestöstä.
b) yksityisen vastakohdan: julkinen koskee kaikkia ja on tarkoitettu kaikille. Yliopisto edustaa tässä kategoriassa julkista laitosta, liikeyritykset vain osittain, koska ne profiloivat asiakaskuntansa ja suurin osa niiden prosesseista kuuluu yksityisyyden suojaan. Kansallispuistot ja kansallismetsät ovat julkisia. Kadulla kävelevä ihminen voi säädellä omaa julkisuuttaan: hän voi kulkea kadulla tietoisesti muille esiintyen, taideperformanssia esittäen, julkisuuden hahmona, poliitikkona, itsensä julkisessa tilassa esiintyväksi mieltäen tai vain kiirehtien yksityisenä ihmisenä paikasta toiseen.
c) kaupallisen vastakohdan: julkinen koskee yhteiskunnallisia, valtion tai kunnan ylläpitämiä ja poliittisesta päätöksenteosta riippuvia laitoksia, jotka ovat vastuussa valtion tai kunnan jäsenistä, joiden on pyrittävä yleiseen hyvään ja jota yhteiskunnallinen vallankäyttö säätelee. Yliopisto on tässä kategoriassa julkinen laitos, itsenäisestä päätösvallasta huolimatta, kansallispuistot ja kansallismaisema myös. Liikeyritykset eivät ole julkisia.
Mietin, mitä kerron opiskelijoilleni. Olen antanut kurssilaisilleni vapauden keskustella, puhua, elehtiä, ilmehtiä, käyttäytyä vapaasti yksityisesti, vapaa-ajalla, mutta julkisessa elämässä, julkisissa, virallisissa konteksteissa, töissä, opiskeluissa, kaikissa niissä tilanteissa, joissa meitä sitovat tavoitteet ja tietoisesti asetettu vastuu ja joita ei ole muodostettu sattumanvaraisesti vaan harkiten ja ohjatusti, on kyettävä ammattitaitoiseen puheviestintään. Julkiset, viralliset keskustelutilanteet eivät muodostu itsestään tarkoituksenmukaisiksi, toimiviksi, kiinnostaviksi, motivoiviksi tai viihtyisiksi. Viestinnän onnistumiseksi julkisissa, virallisissa konteksteissa vaaditaan työtä.
Aloitusluennon jälkeen nauran tälle käsitykselleni julkisesta. Tarkoittamani tilanteet liukuvat varsin usein kaikkea muuta kuin ei-salaisiksi, ei-yksityisiksi ja ei-kaupallisiksi. Toisaalta olen tavoittanut julkisesta jotain olennaista. Sekä ei-yksityinen, ei-salainen että ei-kaupallinen julkinen kietoutuvat ei-vapaaksi. Julkisuus sitoo. Julkista määrittelee vastuu, ja vastuullisuuden vuoksi julkinen tila tiivistyy poliittiseksi. Julkinen tila ei voi edustaa yksittäisen ihmisen itseilmaisua. Julkisen tilan on ilmaistava jollain tavoin oikeudenmukaisuutta, tasapuolisuutta ja yhteisen edun etsimistä.
Liikeyritysten toiminta, joka jää vain osittain julkiseksi, herättää tästä näkökulmasta närää. Ei-julkisesta näkökulmasta se voi liimata pornahtavien naisten kuvia bussipysäkkien seinille ja mainostaa sokerilla ja lisäaineilla kyllästettyjä jogurtteja terveellisenä aamupalana lapsille. Julkisesta tulokulmasta liike-yrityksillä on vastuu valistaa asioista totuudenmukaisesti, tasapuolisesti, kansanterveyden kannalta toivottavasti ja esimerkillisen sukupuolikorrektisti.
Paradoksaalista julkisessa tilassa on, että julkisen tilan ei-vapaus, vastuullisuus ja sitovuus tuottavat samalla vapautta, vastuuttomuutta ja sitoutumattomuutta. Yhteiskunnan vastuu tiloista vapauttaa tilassa kulkijat vain käyttämään tilaa, kulkemaan siellä, toimimaan, joutumatta keskittymään sen siivoamiseen, sen kunnon murehtimiseen, remontoimiseen, sen värien valitsemiseen, sen teknologiseen ja infrastruktuuriseen ylläpitoon tai perustamiseen tai mihinkään muuhunkaan sen osa-alueeseen. Julkinen tila vapauttaa kulkijat aistimaan, kokemaan, tuntemaan, työskentelemään, käyttämään tilaa henkilökohtaisena, saatuna resurssina. Samalla vapaus rajoittaa vapaita toimijoita: tilaan ei voi vaikuttaa tai vaikuttaminen jää hitaaksi ja toivottomaksi prosessiksi, julkinen tila on hyväksyttävä annettuna, ja yksilöiden vaikuttaminen tilaan käyttäytymisellä (alkoholinkäytöllä, taideperformansseilla) ahdistaa ja pelottaa, rajoittaa toisten vapautta ja voi vaarantaa yleistä turvallisuutta.
Puheviestintään, semiotiikkaan ja kokemuksellisuutta jäsentävään fenomenologiaan kiinnittyvänä tutkijana takerrun julkisen tilan aistittavissa, koettavissa, nähtävissä, haistettavissa, maistettaessa, tunnettavissa, kuultavissa oleviin aistimuksiin sekä siihen, miten reagoimme käyttäytymisellämme kokemuksiimme. Miten käyttäytymisemme muuttuu julkisessa tilassa? Miltä meistä tuntuu julkisessa tilassa? Mitä pidämme itsestään selvänä? Mitä huomaamattomia, kehollisia tai puheellisia artikulaatioita kuuluu julkiseen tilaan? Luennolla nimesin suomalaisen julkisen ominaispiirteeksi kengät. Lapsen livahtamisen yksityisyyden suojasta julkiseksi kansalaiseksi voi rekisteröidä kenkien jäämisestä lapsen jalkaan sisällä lapsen työpaikalla, koulussa. Julkisessa tilassa ihmisen on esiinnyttävä täydellistyneenä, valmiina, panssaroituna, virallisena kenkiä myöten, ei-kotoisana, ei-herkkänä, ei-keskeneräisenä, ei-ristiriitaisena. Yksityisessä tilassa voi länsimaissa huokaista rentoudesta, lysäyttää ryhdin, kaivella hampaita, romahtaa ja antaa kehon elää myös hämmentyneenä, sekaisin, raakileena. Olennaiseksi piirteeksi länsimaista käyttäytymistä julkisessa tilassa asettuu siten keskeneräisten henkisten prosessien jättäminen sivuun sekä tietynlainen esimerkillisyys, arvojen ja idealistisen ihmiskuvan esittäminen kehon liikeratoja myöten. Sama koskee julkista keskustelua: yksityisessä elämässä voi kiroilla ärräpäitä mutiaisten vuoksi, mutta mediassa, julkisesti asia on ilmaistava toisin. Lehtitoimittajana törmään tähän jatkuvasti. Ihmiset ryöpyttävät mielellään asenteitaan minulle, toimittajalle, kunhan en kirjoita niistä lehdessä. Pöydän alta voi livauttaa minkälaista tietoa tahansa, yksityisesti, kunhan siitä ei jää kiinni julkisesti.
Kiinnostavaa on, että suomalaisten artikulaatiot julkisissa tiloissa eroavat suomenruotsalaisista. Åbo Akademin ja Turun yliopiston tilat jäävät häkellyttävän erilaisiksi, sekä arkkitehtuuriltaan että ihmisten käyttäytymisellään osoittavilta tulkinnoilta tilasta ja siinä mahdollistetulta toiminnalta. Keskeiseksi osaksi suomenruotsalaista kulttuuria niveltyy hassuttelu, lapsenomaisuus, ja julkisimpiinkin suomenruotsalaisiin tiloihin artikuloituu persoonallisia elemettejä, piirustuksia, huonekasveja, kahvimukeja, mattoja, sotkua, epämääräisyyttä, samalla kun Turun yliopiston tilat muistuttavat kliinisyydessään hammaslääkärin vastaanottohuonetta. Se, millaisena julkinen tila ilmenee, poikkeaa kulttuurista ja diskurssista toiseen, ja suomenruotsalaiselle kulttuurille näyttäisi olevan leimallisen ominaista meidän yksityisiksi mieltämiemme osatekijöiden liu’uttaminen osaksi julkista. Lefebvren mukaan tila on yhteiskunnallisesti tuotettua ja yhteiskunnan tuottamiseen aktiivisesti osallituvaa, sosiaalisten suhteiden läpäisemää, sekä niiden tuottamaa että niitä tuottavaa.
Julkinen tila voi tarkoittaa myös ei-konkreettista tilaa, verkkoympäristöä tai mitä tahansa abstraktia, henkistä huonetta. Tila voi merkitä myös tilannetta, asiantilaa, vointia. Kun julkinen tila on julkisessa tilassa, julkisuus toteutuu maksimaalisesti…
Mikä etymologinen yhteys julkisen käsitteellä on julkean kanssa? Tarkoittaako julkinen tila vain sivistyneistön, piiloeliitin, historiallisen vallankäyttäjän puoliomistamaa ja säätelemää tilaa? Tuukka Haarni kirjoittaa artikkelissaan Joustavia tiloja. Vallan ja ulossulkemisen urbaania tulkintaa sosiaalisesta tilallisuudesta, tilaan liittyvästä vallankäytöstä ja poliittisuudesta (Haarni 1997, 87–104). Maantieteen tutkimuksessa marxilainen ote on kiertynyt keskeiseksi tulokulmaksi, jota jälkimarxilainen viitekehys ja kirjoittelu postmodernista ovat laventaneet pohtimalla sitä, että yhteiskunnalliset rakenteet eivät täysin ehdollista yksilöiden ja ryhmien toimintaa mutta yksilöt eivät voi toimia täysin vapaastikaan. Rakenteet asettuvat sekä säätelijöiksi että resursseiksi (Haarni 1997, 91–104).
Miksi julkinen kutkuttaa ja pelottaa, miksi nautin siitä, että ajaudun taitavana ja osaavana julkiseksi, tai pelkään sitä, että minut pakotetaan keskeneräisenä ja raakileena nähdyksi? Edustavatko julkisen silmät kaikkivoivan äidin tai isän katsetta, joka pystyy katkaisemaan käytöksellemme rajat? Elämmekö vain julkisessa olemassa, ja yksityiset teot (nenän kaivelu, piereskely) eivät salaisina ole olemassa, totta? Julkisen ja salaisen rajalla kamppaillaan siitä, mikä osa ihmisestä, elämästä, todellisuudesta on hyväksyttävää. Hannah Arendtin mukaan julkinen käyttäytyminen muodostaa todellisuuden. Kritisoin ajatusta. Julkinen käyttäytyminen muodostaa vain länsimaisen ihmisen todellisuuden. Islaminuskoisissa, afrikkalaisissa tai aasialaisissa maissa käsitys julkisesta ja yksityisestä ja niiden merkityksistä poikkeaa niin paljon omastamme, että emme pysty jäsentämään käyttäytymistä näissä kulttuureissa. Emme ymmärrä todellisuutta, jossa yksityinen sfääri muodostuu merkityksellisemmäksi, arvostetummaksi ja tavoitellummaksi kuin julkinen. Julkinen edustaa meille merkittävyyden keskusta, yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja näkyvyys kaartuu länsimaissa tavoitelluimmaksi työksi, johon kaikki eivät kehtaa tai halua asettua osaksi mutta johon taitavimpien ja lahjakkaimpien tulisi osallistua yhteisen edun hyväksi.
Emme osaa käsitellä yhteiskuntia, joissa julkisella ei ole tällaisia merkityksiä. Kiinnostavaa on, mitä merkityksiä julkiselle niissä yhteiskunnissa asettuu. Julkiseen näyttäisi islaminuskoisissa kulttuureissa liittyvän jonkinasteista likaisuutta, vaarallisuutta ja vastenmielisyyttä. Länsimaissa julkinen tarkoittaa paitsi nähdyksi tulemista myös yhteisen hyvän etsimistä, mitkä artikulaatiot arabikulttuureissa liittyvät keskeisesti myös tai vain yksityiseen todellisuuteen.
Julkisen ja yhteisen hyvän etsimisen nivellys ei ole itsestään selvä artikulaatio länsimaissakaan. Julkiselle muodostuu toisistaan poikkeavia konnotaatioita. Toisissa diskursseissa vain sen nähdyksi tulemisen puoli korostuu, toisissa yhteisen hyvän etsiminen.
En tiennyt aikoinaan, että kerrostalojen pihat eivät kuulu osaksi julkista. Jonkinlainen epämääräinen yhteiskunta ei pitänytkään niitä yllä, vaan vihaiset mummot ja papat. Hätkähdin joskus sitä, että tiet, katujen varret ja jalkakäytävät voi omistaa yksityisesti. Lapsena olisin ällistynyt, jos olisin kuullut, että eri alueet metsistä kuuluvat joillekuille. Intiaanien kerrotaan närkästyvän vieläkin siitä, että joku omistaa maata. Mitä voi nimetä yksityiseksi tai julkiseksi? Lavapuro esitteli kamppailua Raision Elovena-tytöstä.
3. Kaupunkitilojen aukeat aukiot
Julkisen tilan globaalit ulottuvuudet
Harri Andersson
Artikkelissaan Joustavia tiloja Haarni kirjoittaa, että tilaa koskevat uudet, jälkimarxistilaiset ja postmodernit tulkinnat ovat olleet hedelmällisiä kaupunkitutkimukselle, jossa maisemaa on luettu erityisesti poissulkemisen maisemana (Haarni 1997, 87 – 104). Harri Andersson kertoo, että suunniteltaessa julkisia tiloja kiinnitetään huomio siihen, miten syrjäytyneet ottavat ne omakseen, ja Haarnin esittelemät teoreetikot kirjoittavat purevaa tekstiä keskiluokan rutiininomaisesta ja näkymättömästä poissulkemisesta, tilallisten suhteiden eteläafrikkalaistumisesta, apartheidin versiosta, jossa ei-toivotut köyhät suljetaan omille alueilleen, joilla poliisi käy sotaa heitä vastaan.
Käännän asetelman toisinpäin, kokeilen tulkintaa vastakkaisesta tulokulmasta. Syrjäytyneet asettuvat myös vallan käyttäjiksi: he ottavat omakseen julkisen, kaikille tarkoitetun tilan, käyttäytyvät ja toimivat julkisessa tilassa tavalla, joka ajaa muut pois kokonaan tai tiettyinä vuorokaudenaikoina, niinkin pitkälle, että vaikka mitään vaarallista ei tapahtuisi tietyissä tiloissa, pelko saa ihmiset karttamaan tiloja edelleen. Syrjäytyneiden toiminta ja väkivalta sanelevat toisten käytöstä, kulkevat hätänä ihmisten mukana, säätelevät katseita, kulkureittejä, pakottavat ihmiset pysyttelemään kotona, pukeutumaan peittävästi. Poissulkemista esiintyy siten sekä siellä, jossa suunnitellaan ja pidetään huolta julkisista tiloista (yhteiskunnan perinteiset vallankäyttäjät), että siellä, jossa näitä tiloja käytetään omiin tarpeisiin ja ne linnoitetaan omaksi territoriumiksi (vallankäyttäjät käyttäytymisellään).
Suomessa samojen ihmisten on mahdollista liukua molemmille puolille. Virkamies voi uhkailla lauantai-illalla Turun kauppatorin nakkijonossa läsnäolijoita, vetää toisia turpaan ja kouria ohikulkevia naisia, korjata sunnuntaina tekemiään tyhmyyksiä ja alistua katuvana yhteiskunnalliseen järjestykseen.
Sekä yhteiskunnallisen järjestyksen ylläpitäjät että sen vastustajat voi nähdä vallankäyttäjinä ja sen vastarintana. Yhteiskunnallinen järjestys ei ole historiallisesti syntynyt ennen ongelmakäyttäytymistä, ja samalla yhteiskunnallinen järjestys on mahdollistanut oikeutetun ja laillistetun puuttumisen toisten toimintaan, mitä oikeutta ongelmakäyttäytyjillä ei ole. Toisaalta yhteiskunnallisen järjestyksen ja julkisen vallan käyttäminen yhteiseksi eikä eliitin hyväksi on teoreettinen, eettinen, kristillis-humanistinen konstruktio, jolla on vaikeuksia toteutua käytännössä ja jota ei massiivisesti ole edes yritetty saada aikaan ennen kuin viime vuosisadoilla.
Käsitys tilan vääristä käyttäjistä ei yhtene eri kulttuureissa ja historiallisissa vaiheissa. Suomessa syrjäytyneitä ja häiriköitä edustavat päihtyneet, rikolliset ja väkivallalla uhkaavat. Emme ymmärrä valtioita, joissa ongelmakäyttäytyjiksi lasketaan mielenosoittajat tai hunnuttomat naiset.
Harri Andersson kertoo innostuneena kaupunkiaukioista ja niiden suunnittelun historiasta. Hänelle julkiseksi asettuu ei-salainen, eikä hän pidä yliopistoa julkisena tilana. Määrittelen julkisen toisin ja kierrän Turun yliopiston yliopistonmäen aukiota, suurta, valoisaa ja kaunista kesäaikaan, jolloin täällä työskentelee ja opiskelee vain kourallinen ihmisiä, syksystä kevääseen korkean mäen päällä ammottavaa valtavaa aukkoa, jossa tiederessukat ryömivät eteenpäin kaksin kerroin ja silti tuuli puskee räntää hupusta niskaan saakka. Turun yliopistonmäen aukio edustanee sitä, mitä Andersson kutsuu imitoiduksi kaupungiksi. Sen malliksi on asettunut jokin muu, globaali campus, jonka alkuperä paikantuu lämpimämmille alueille.
Andersson kertoo kaupunkitilan suunnittelusta, ja hänen mukaansa suunnittelijat pitävät tärkeänä näköyhteyden säilymistä vanhoilta kaupunkipaikoilta toisiin, kuten kauppatorilta kirkolle. Andersson arvelee, että tavallinen torintallaaja tuskin huomaa tätä näköyhteyttä.
Vastustan: tietoisesti huomattu jää vain osaksi merkityksellistä puolta tilaa. Ihmisellä on hiljaista tietoa. Huomaamme enemmän kuin tiedostamme huomaavamme. Ympäristön vaikutus meihin muodostuu yleisväriksi, joka värittää tuntemuksemme ja jonka vaikutusta emme rekisteröi. En ole ennen tiedostanut näkeväni kirkontornin kauppatorilta, mutta havahdun siihen, että olen kokenut sen huomaamattani. Turun kauppatori ei luiskahda kokemuksissani tavalliseen, kaupalliseen krääsähumuun, vaan aistin jotain muuta. Keskiaikainen kirkko muistuttaa olemassaolostaan, kuulen sen äänen, tunnen sen maamerkkinä, koen, että kauppatori on osa kulttuurista jatkumoa, johon uudet markkinapaikat eivät kuulu. Itsessään, sellaisinaan Turun kauppatorin tilaratkaisuista ei konnotoidu mitään keskiaikaan viittaavaa.
Ehkä yhdistän väitöskirjassani sen, mitä puheviestinnässä on kirjoitettu paralingvistisestä ja nonverbaalista viestinnästä (joihin kuuluu myös esine- ja tilakieli, se, mitä puhujan konkreettinen konteksti viestii), semiotiikan tavan käsitellä mitä tahansa tekstinä, sen fenomenologisen otteen, jolla haetaan kokemuksiamme ja ruumiillisia tuntemuksiamme esimerkiksi tietyssä tilassa, ja luentosarjan käsittelemän julkisen tilan problematiikan.
Andersson kertoo Sharon Zukinin käsitteestä liminaalinen tila, jossa emme enää tunnista paikasta, mihin se kuuluu tai kenelle, mikä on luonnollista, mikä keinotekoista. Kohtelin aiemmin liukasta, nahkeaa, naarmuille viiruuntunutta muovimattoa samanarvoisena kuin vankkaa, puista lankkulattiaa, kunhan se näytti samalta. Heräsin materiaalien tuntumalle myöhemmin, ääni- ja kosketusmaisemalle, yksityiskohdille, jotka muodostavat orgaanisen kokonaisuuden. Aiemmassa tuntumasokeudessani en ollut ainoa. Puusepät, artesaanit puistelevat päätään nykyiselle naiiville tuntumalle materiaalien ominaisuuksista. Mikä tahansa käy mistä tahansa, kunhan materiaalit näyttävät etäisesti ja epämääräisesti samalta katalogien sivuilla. Liminaaliset tilat luovat illuusioita, joita ihmiset ostavat kuvitellen hankkivansa itselleen ja osaksi identiteettiään aivan toisia materiaaleja, ja illuusioroskasta muodostuu mitta, jolla mitataan alkuperäistä. Muovi-illuusiolla mitattuna vanhan, jäljittelemättömän puun ja ravistuneen hirren hallitsemattomuus näyttäytyykin yllättäen sopimattoman säännöttömänä ja brutaalina.
Liminaalisuuden tendenssi saattaa olla jäämässä pois. Aistimuksille, karkeille materiaaleille, vanhoille menetelmille, materiaalien elämyksille on herätty uudestaan.
Don Mitchell kirjoittaa artikkelissa The End of Public Space? People’s Park, Definitions of the Public, and Democracy kiinnostavasti asunnottomien suhteesta julkiseen tilaan (Mitchell 1995, 108 – 133), pohtii sitä, mihin tartuin perinteisten vallankäyttäjien ja käyttäytymis-vallankäyttäjien kamppailuna. Mitchellin artikkeli luisuu lähes häiriköinnin ja rikollisuuden romantisoinniksi, idealisoinniksi ja politisoinniksi, mutta hän nostaa samalla niistä esiin puolen, joka on kiehtova. Tarvitsemme kaaosta, kontrolloimattomuutta, outoutta, vierautta, tilaa marginaaliin jääville ihmisryhmille.
4. Automaattitaide
Yksityinen katse ja julkiseksi tarkoitettu
Antti Kuusamo
Antti Kuusamon mukaan yleisö osallistuu kärkevästi julkisten veistosten suunnitteluun ja valintaan, vaikka valmiina taideteoksia tai edes niiden poistamista ei rekisteröidä. Prototyyppikatsojana Kuusamo käyttää Jaakko Kuokan haastattelemaa pankkivirkailijaa. Kuusamo puhuu katseen automatisoitumisesta, taiteen maastoutumisesta julkisella paikalla, taideteosten arvon alentumisesta koristeeksi. Patsaiden näkemiseksi tarvitaan deautomatisointia, jotain, joka saa pysähtymään julkisten veistosten luo uudelleen.
Kritisoin. Katseen automatisoituminen liukuu arjessa normaaliksi, tavalliseksi ilmiöksi. Ympärillämme kuhisee äärettömästi ärsykkeitä, ja pystyäksemme toimimaan kehomme valikoi tietoisuuteen vain muutaman. Ihmisen tietoiseen tietojenkäsittelyjärjestelmään mahtuu 3 – 7 yksikköä kerralla, ja jotta voisimme kävellä julkisessa tilassa, työskennellä, puhua, huomata olevamme nälkäisiä, katseemme ei pysty pysähtymään muuhun harkiten, nähden, miettien. Meidän ei myöskään ole pakko pysähtyä patsaiden luo tietoisesti. Havaitsemamme nonverbaalista ja paralingvisestä kielestä, esine- ja ympäristökielestä, tilankäytöstä on lähes kokonaan tiedostamatonta, ja tiedostamattomina niillä kaikilla on merkityksellisempi vaikutus kuin tiedostettuina. Teemme tulkinnan ympärillämme olevasta huomaamattamme sitä itse ja toimimme sen mukaan, panematta sitäkään merkille, ja patsailla, veistoksilla, julkisella tilalla, rakennusten koolla, väreillä, äänimaisemilla voidaan säädellä ihmisten käyttäytymistä, mielialaa, asenteita, arvoja ja normeja.
Katseen deautomatisointi patsaiden ja muun julkisen infrastruktuurin kohdalla on tarpeen, jotta ymmärtäisimme itseämme, käyttäytymistämme, arvojamme, normejamme, mielialojamme ja kiinnittäisimme huomion siihen, miten tilavalinnoilla vaikutetaan meihin, mutta deautomatisointi ei ole ainoa keino havaita patsaat. Vaikka julkinen objekti on se, jota katsotaan vähiten koko maailmassa, sillä vaikutetaan ja siitä vaikututaan.
Yleisön, katsojien osuutta en haluaisi pitää annettuna ilmiö. Pankkivirkailijat eivät ole syntyneet todellisuuteen pankkivirkailijoina aivan kuin heidän ominaisuuksilleen ei voitaisi mitään. Käytännössä yhtä lailla kuin julkisella infrastruktuurilla vaikutetaan meihin, länsimainen kulttuuri sosiaalistaa suhtautumaan tietyllä tavoin julkiseen tilaan, patsaisiin, rakennuksiin, katuihin, ääniin. Vauva ja pieni lapsi ihmettelee jokaista kulmaa ja kohoumaa, ällistyy valaistuksen muutoksista, kokee veistosten massiivisuuden fyysisesti, näkee asioita, joita aikuinen ei huomaa, ja koti-, vertais-, media- ja koulukasvatus rajaa sosiaalistuvan yhteisön jäsenen huomion vain tietynlaisiin ärsykkeisiin. Katseen automatisoituminen ei jää lain kaltaiseksi prosessiksi, vaan sen, mikä nähdään merkityksellisenä nähtävänä, on sosiaalisen, kulttuurisen, diskursiivisen ja historiallisen prosessin tulos, yhtä lailla kuin yksilöllisen suuntaamisen ja yleisinhimillisen, kehollisen orientoitumisen.
Taiteilijana kiinnitän huomaamattani huomion erikoiseen, sovinnaista tilankäyttöä rikkovaan, pysäyttäväksi tarkoitettuun elementtiin, enkä ole tietoisesti suunnitellut kahdelle lapselleni veistoskasvatusta. Kesällä 2007 havahduin siihen, miten 7- ja 4-vuotiaat infantiilini juoksivat puistoissa ja kaduilla veistokselta toiselle, rekisteröivät taideteokset, nekin, joita en huomannut, käyttivät nostokurjista ja rakennustelineistä samoja käsitteitä, joilla olin kommentoinut heille tilataideteoksia ja tilan merkityspotentiaaleja. Hätkähdin sitä, mitä olin saanut aikaan huomaamattomalla sosiaalistamisella, sillä, että he olivat sattuneet syntymään taiteilijan lapsiksi. Samanikäisenä minä en nähnyt mitään siitä, mitä he huomasivat. Näin puluja. Ja muurahaisia. Ja sorsia.
Aikuisia ihmisiä ei voi kasvattaa ongelmitta. Aloittaessani opetuksen keväällä 2007 Turun kauppakorkeakoulussa minulle näytettiin tiloja, ja hämmästyin siitä, että liiketaloutta kouluttavan korkeakoulun seinillä komeili kirkkotekstiilejä, vanhoja, arvokkaita, käsin solmittuja ryijyjä, joiden symbolit merkitsivät minulle papin vaimona jotain sellaista, joka asettui outona ja ristiriitaisena kauppakorkeakoulun muihin merkityspotentiaaleihin. Tiloja minulle esitellyt naurahti kommenteistani. Hän ei ollut koskaan huomannut seinien tekstiilejä, ei yhtäkään käsityötä.
Deautomatisaation ongelma on, että huomion kiinnittäminen julkisen tilan taiteeseen muovaa kulkijasta tilavammaisen. Kauppakorkeakoulun esittelykierroksen jälkeen en muistanut, missä kerroksessa, missä siivessä tapahtui mitäkin, missä edes itse olin, mistä pääsen ulos, missä opetan, missä kopioin. Muistin kirkkotekstiilit ja lattiamateriaalin, värit, valon laskeutumisen. Ihmisen huomiokeilaan mahtuu vain muutama yksikkö kerralla, eikä suurin osa muista ihmisistä täytä sitä keilaa toimimisen kannalta irrelevantilla tiedolla.
Kuusamo kertoo, että toisen maailmansodan jälkeen ensimmäisen kerran historiassa on muisteltu patsailla kansallisia menetyksiä ja katastrofeja, ei suuruuden hetkiä. Tieto on kiehtova. Ilmiö kertoo modernista mentaliteetista länsimaissa, pessimismin ja kyynisyyden ihailusta, kuoleman ja tappion idealisoinnista, humanistisesta häviämisen tavoittelusta. Eniten pelkäämme jäävämme naiiveiksi, kilteiksi, kunnollisiksi, sovinnaiseksi, ja vaikka sovinnaisuus edelleen asettuu yhteiskunnassa monessa yhteydessä hegemoniseksi ohjenuoraksi, epäsovinnaisuus vastustaa sitä yhtä hegemonisena, vaativana, nielevänä. Modernilla ihmisellä on velvollisuus kritisoida, nurista, asettua vastahankaan, ja monelle yksilölle perinteisesti sovinnaisten ratkaisujen valinta, kuten uskovaiseksi identifioituminen, asettuu vastareaktioksi kyyniselle, happamelle, tuomitsevalle vastakarvaisuudelle.
Millaisia nykypatsaat ovat Yhdysvalloissa? Usko tulevaisuuteen kaiken suuruudenhulluksi leimaamisen uhalla näyttävät USA:n presidenttikamppailussa esiintyvän ajankohtaisena tavarana.
Katseen automatisoituminen häiritsee ja kaivataan deautomatisointia, minkä syy lienee se, että julkisen veistoksen tehtävä on erottua, kuten Kuusamo luennoi, kiinnittää katseet, olla huipennus. Samalla patsaiden tehtävä on vastakkainen. Niiden tulee integroida ihmisiä, vahvistaa yhteistä identiteettiä, klaanitunnetta.
Jään miettimään, onko näin. Koen, että taideteoksilla irrotetaan jotain normaalia, tavallista, tuodaan se uudessa yhteydessä esille, uutena tulkintana, ja vieraannutetaan ihmisiä tavallisesta todellisuudesta, luutuneista tulkinnoista ja perinteisistä identiteeteistä. Toisaalta ehkä juuri vieraannuttaminen ja vieraantuminen yhdistää meitä tällä hetkellä.
On kiinnostavaa, että tällä hetkellä julkinen taide on ottanut mikrotilaa haltuun, monumenttien sijaan, kaivonkansissa. Valinnalla nostetaan esiin se, miten ympäristö vaikuttaa meihin, huomaamattamme. Kaivonkansien muotokieli vaikuttaa meihin insinöörienkin suunnittelemana. Samalla taidekaivonkansissa on jotain periaatteellisen leikillistä. Ihmisten on löydettävä ne ja yllätyttävä, hämmästyttävä, kompastuttava niihin tavallisessa, lähes yksityisessä arjessa.
5. Kuka peukaloi julkista tilaa?
Katutaide kaupunkitilan rajaajana
Päivi Kymäläinen
Graffitit ja kamppailu kaupunkitilan hallinnasta
Timo Nyyssönen
Perheemme asuu vuokralaisena 1800-luvun kahtia jaetussa kartanossa. Talo kuului aikoinaan vanhan sukutilan puutarhamestarille, ja seinänaapurimme ovat vaihtuneet useaan kertaan. Nykyiset naapurimme hätäännyttivät minut. Yhteiseen saunaan ilmestyi taide-esityksiä, sen seinille oli kirjoitettu, se täyttyi roinasta ja sotkusta, lauteet tulivat tahmeiksi steariinista, verhot ja matot katosivat, samoin puunkantotelineemme, sampoomme käytettiin pois. Yhteiselle pihallemme hakattiin kolmen vanhan, kauniin, hiljaisen männyn ympärille lasten puumaja. Majasta oli suora näkyvyys omalle pihallemme, ja meiltä katosi yksityisyys.
Järkytyn usein ympärilläni tapahtuvista muutoksista, joista ei ole neuvoteltu kanssani tai joista minua ei ollut informoitu. Rakastun saniaisiin, jäkäliin, puolikuolleisiin puihin ja suren kauan muutoksia, joista näkee, että muuttajalle ei ole tullut mieleenkään vaalia jotain sellaista, joka minulle on ollut tärkeää. Naapurini harppasivat kuitenkin tietyn rajan yli. He olivat saksalaisia, ja olen kuullut samoja kommentteja Saksasta ja saksalaisista myöhemminkin: saksalaisessa kulttuurissa yhteinen – tämän luennon puitteissa julkinen – merkitsee omaa. Yhteisen voi kuka tahansa ottaa omaksi ja sille voi tehdä mitä tahansa, kysymättä, ilmoittamatta. Yhteinen on myös se, mikä on jonkun toisen, kunhan sen voi napata mukaan. Kaupasta tavarat lapotaan kassiin maksamatta, ellei kukaan näe, eikä käyttäytymisessä ole mitään moraalitonta. Niin vain kuuluu tehdä, tietenkin, totta kai, tavarahan oli vapaana.
En ihmettele enää natsien Lebensraum-ajattelua.
Saunamme ja pihamäntymme eivät olleet julkisia tiloja vaan yhteisiä, mikä kuitenkin liukuu yhdeksi olennaisimmista julkisen tilan piirteistä. Yhteisen tilan asioista päätetään yhdessä. Yksivaltainen toiminta rajoittaa muiden mahdollisuutta viihtyä tilassa ja käyttää sitä, julkisen tilan merkitseminen omaksi territoriumiksi tulee toisten ihmisten rajoille, koska tilaa ei ole alun perin tarkoitettu jonkun yksityisalueeksi eikä sen omistussuhdetta ole ilmoitettu legitiimisti ja neuvotellen.
Näen, että laittomia graffitteja voi pitää julkisen tilan huomaamattomien normien kyseenalaistajana. Sekä tähänastisilla luennoilla että Haarnin artikkelissa on nostettu esiin se, että julkisen tilan suunnittelu ja toteutus on professionaalistunutta, annettua, elitististä, ylhäältä päin saneltua (Haarni 1997, 89), ja samaa problematisoi Ridell (Ridell 2004, 12). Urbaanille asukasaktivismille on ominaista se, että mukana on toimijoita, joiden asiantuntemus pysyttelee samassa luokassa julkisen tilan legitiimien suunnittelijoiden kanssa, jolloin esiin nousee ihmettely siitä, millainen ja kenen tieto on maankäytön prosesseissa oikeutetuinta. Tilan suunnittelun teorioissa on käsitelty kommunikatiivista käännettä, jossa tekninen erityistietämys ja neutraaliuteen perustuva asiantuntijuus ei riitä maankäytön ammattitaidossa vaan vaaditaan viestinnällisiä taitoja. Toisaalta käytännössä suunnittelijaprofessio perustuu vakiintuneen ja koulutuksella varmistettuun etuoikeuteen määritellä tietyn alueen kysymyksiä ja varata niihin liittyvät työtehtävät ammattikunnan yksinoikeudeksi. Kyselytutkimusten mukaan suunnittelijat näkivät yleisen edun lukkoon lyödyksi ja vain suunnittelijoiden asiantuntemuksen ja kokonaisnäkemyksen kautta tavoitettavaksi. (Ridell 2004, 12 – 13.)
Näen, että laittomat graffitit ja Päivi Kymäläisen esittelemä kyseenalaistava ja tutkiva katutaide astuvat tärkeäksi keinoksi kyseenalaistaa tätä monopolia, mutta silti laittomat graffitit ja laiton, poistamattomissa oleva katutaide satuttavat minua. Kyseenalaistavasta luovuudestaan huolimatta ne eivät toimi sen oikeudenmukaisemmin kuin monopolijulkitaidekaan: ne syrjäyttävät omalla vallankäytöllään toista. Julkisen tilan tulisi olla yhteinen, sen suunnitteluun, toteutukseen, käyttötapoihin saisi osallistua mahdollisimman moni, myös ongelmakäyttäjiksi nähdyt, jolloin vastuu yhteiseen neuvotteluun kutsumisesta on sillä, jolla on perinteisen vallankäytön legitimiteetti.
Ongelma on, että esimerkiksi Timo Nyyssösen kuvaamat nuoret graffitintekijät eivät pysty osallistumaan tämänkaltaiseen keskusteluun, ikänsä, vähäisten kokemusten, kielikoodin vuoksi. Heihin on otettava kontaktia ylhäältäpäin, kasvattavan holhoavasti.
Kesällä 2007 Turussa toteutettiin Olohuone-taidetapahtuma, enkä ollut aavistanut, miten jäykästi ja korrektisti liikun Turun puistoissa ja kaduilla, ennen kuin lösähdin keskellä Tuomiokirkkopuistoa taidetapahtuman sohvalle yhdessä lököasuisten ja yöpukuihin pukeutuneiden taiteilijoiden kanssa, mutustelemaan eväitä, leikkimään. Katutaide sai oivaltamaan, mitä julkinen tila on, se karnevalisoi ja kumosi aiemmat keholliset käsitykseni, mutta se ei jäänyt hiertämään liikkujia viikoiksi, kuukausiksi, vuosiksi. En loppujen lopuksi pysty hyväksymään muuta ei-legitimoitua katutaidetta kuin vastaavanlaiset teatteritapahtumat ja performanssit.
Seija Kymäläinen esittää, että julkista tilaa määräävä tekijä on, että siinä mahdollisimman moni pystyy ilmaisemaan itseään ja tulemaan kuulluksi, ja samasta kirjoittaa Mitchell (Mitchell 1995, 115). Pysähdyn. Sananvapaus ja julkinen tila on keskeinen artikulaatio, jota en aiemmin ole tullut ajatelleeksi riittävästi. Demokratia edellyttää julkista tilaa.
Don Mitchell nostaa artikkelissaan esiin sen, miten olennaista julkisessa tilassa on, keitä ihmisiä ja ryhmiä julkisissa tiloissa sallitaan nähtävän (Mitchell 1995), jolloin käsite public, joka voidaan siis kääntää paitsi julkiseksi myös yleisöksi, sisältää helposti vain tietyntyyppiset ihmiset. Kamppailussa People’s Parkista julkisen tilan ongelmakäyttäjiksi nähdyt pitivät taistelemisen arvoisena sitä, että puistossa sai olla ja mennä vapaasti, ilman ID-laitteita, juuri sellaisena kuin oli: puisto oli ollut paikka kaikille, ei vain paremmalle väelle, siellä sai levätä, nukahtaa, jos oli väsynyt, ja vaikka siistimissuunnitelmissa asunnottomien kerrottiin saavan jäädä puistoon, käytännössä paikasta olisi tehty sellainen, että he eivät olisi viihtyneet siellä (Mitchell 1995, 110, 113).
Julkinen edellyttää vastakohdakseen yksityistä, julkisen avulla ihminen tiedostaa yksityisen, mutta asunnottomalla ei ole yksityistä, ei-julkista tilaa. Hänen kotinsa voi olla vain julkinen tila, mutta hänen käyttäytymisensä ei noudata sitä, mitä edellytämme julkisessa tilassa toimimiselta (Mitchell 1995, 116, 118). Kiinnostavaa on, että asunnottomat kyhäävät julkisesta tilasta omaansa, yksityistä tilaa. Mistä on kyse? Miksi he kaipaavat julkiseen? Onko julkiseen pyrkiminen jotain perustavanlaatuisen inhimillistä? Koskeeko halu itsen tuomisesta julkisuuteen, yhteiseksi, rehellisesti olemassaolevaksi kokonaan, brutaaleimmilta puoliltakin kaikkia?
Sananvapauden, eri ryhmien näkyväksi tulemiseksi tarvitaan julkiseksi tilaksi myös epäjärjestystä, kaaosta, marginaalista, tilapäistä, joutomaata. Mitchell kirjoittaa disneytymisestä, siitä, että pienimmätkin ihmisten toiminnot julkisessa tilassa on suunniteltu ja kaavoitettu etukäteen (Mitchell 1995, 119), ja tunnistan, mistä hän puhuu. Kesällä 2004 matkustimme Venäjälle, Terijoelle ja Pietariin, ja muun matkaseurueen nieleskellessä kauhua sortumaisillaan olevassa hotellissamme tunsin itseni vapaammaksi kuin koskaan Suomessa. Olin vapaa heittäytymään hotellin ala-aulaan ja pitämään siellä taideperformanssin, läähättämään outoja sanoja ja kiskomaan lattialta murenevia lastuja kynsieni alle. Mikä tahansa yllättävä, ennakoimaton tanssi ja huuto olisi ollut mahdollinen, eivätkä ne olisi rikkoneet kummemmin tilan tarkkaan säädeltyjä rajoja. Vaikka mikään faktuaalinen rajoitus ei estä minua läähättämästä ja kuiskimasta samalla tavoin lähes missä tahansa tilassa Suomessa, en pysty täällä spontaaneihin taide-esityksiin. Säädelty, rajoitettu, yksityiskohtia myöten siistitty ja kaavoitettu tila viestii merkityspotentiaaleiltaan sitä, että mihinkään kaoottiseen, outoon, vääristyneeseen, rujoon, vammaiseen, käsittämättömään ei ole tilaa, enkä pysty vastustamaan tilan ahdasmielistä kutsua. Tarvitsemme kauheita, kaoottisia paikkoja, jotta voisimme kyseenalaistaa vallitsevan, jotta voisimme hyväksyä itsemme runnelluimmilta puoliltamme.
Samalla vastustan itseäni. Jokaisen on voitava käyttää tilaa. Tilaa ei voi pitää henkilökohtaisena alueena tai viestintäympäristönä, jossa tageilla suditaan merkkejä toisille. Julkista tilaa on käytettävä toisten tarpeita kunnioittaen. Samalla näen, että kaikkien ryhmien kunnioittaminen julkisessa tilassa on mahdotonta. Jotta voisin loikata yhtäkkiseen, brutaaliin, hätkähdyttävään taide-esitykseen, tilan on oltava sellainen, jonne vain osa ryhmistä uskaltaa tulla. Läähättävä taide-esitykseni tuntuisi monesta hirveältä, ei kunnioittaisi heidän ymmärrystään yhteisestä tilasta.
Ehkä etukäteen voisi luoda tilan, jossa on tarkoitus tehdä jotain puolisairasta, merkillistä, kyseenalaistavaa, hyväksytysti, tuoden kaupunkisuunnittelulla näkyviin sellaisia ryhmiä, joita ei sallita muutoin. Kaupunkitilan kehityssuuntauksille on tällä hetkellä ominaista valvonnan lisäksi sosiaalisten ryhmien tehokas erottaminen ja eristäminen toisistaan (Ridell 2004, 10), jotta sosiaaliset ryhmät eivät kohtaisi toisiaan ja kävisi vuorovaikutusta. Kaikille avoimissa julkisissa tiloissa erilaisuuksien, eri näkökulmien, kokemusten ja viiteryhmien pitäisi tulla näkyviksi ja tietoisiksi toisistaan, ja näin ei tällä hetkellä pitkälle siivotuissa tai pitkälle pelottavissa julkisissa paikoissa käy. Julkiset tilat ovat liukumassa kaupallisiksi, yksityisiksi, rahalta tuoksuviksi territoriumeiksi, ja ehkä vastareaktioksi kaivattaisiin tietoisen ja leimallisen julkisiksi, vammaisiksi, joutomaiksi tuotettuja tiloja, silläkin uhalla, että etsimällä kaoottisuutta suunnitellusti kaoottisuus menettää osan ennustamattomuudestaan.
Nyyssönen kertoo Janne Seppäsestä, jonka mukaan visuaalinen järjestys on sosiaalisen toiminnan tulos, jossa muokataan ja rakennetaan visuaalista ympäristöä ja jonka rakentamiseen liittyy vallankäyttöä. Ylhäältäpäin tuleva julkisen tilan suunnittelu ja rakentaminen on tämänkaltaista vallankäyttöä. Rinnalle asetan vallankäytöksi julkisen tilan töhrimisen omilla nimimerkeillä.
Ensimmäisellä luentokerralla pidin julkisen tilan olennaisena elementtinä ei-vapautta, sitovuutta, käytöksellistä jäykkyyttä, korrektiutta, kenkiä. Mitchellin artikkelista nousee vastakkainen näkemys julkisesta tilasta: siinä ihmisen tulee saada olla vapaa, se on osa demokratiaa, se ei saa rajoittaa siten kuin yksityiset tilat rajoittavat toimijoita toimimaan yksityisen omistajan tahtoman mukaan.
Perusongelma julkisissa tiloissa on, että niitä rakennetaan ja suunnitellaan tällä hetkellä yrityselämän intressien ajamiseksi. Arkkitehtuuri on yritysvetoista. Politiikka ei tapahdu julkisessa tilassa, vaan sen paikan ovat ottaneet viestinten diskursiiviset julkisuustilat. (Ridell 2004, 10. Hän viittaa John Hartleyhin.)
6. Äänimaisema
Radiot ja city – musiikki julkisen tilan rakentajana
Heikki Uimonen
Tunnustelen suussani käsitteitä: akustinen kommunikaatio, äänimaisema, transfonia, skitsofonia, akustinen horisontti, acoustic design, akustinen ekologia, akustinen epistemologia. Kulttuurimme kuhisee visuaalisuudella. Pääosa havaitsemastamme ja nauttimastamme ruokkii juuri nyt näköaistia. On kiehtovaa kokeilla, miten erilaiselta todellisuus kuulostaa kuuloaistin ja musiikkitieteen käsittein.
En kestä auditiivista kohinaa, en selviä kaupunkitilan kakofoniassa, en pärjää koneistetun kodin taukoamattomassa mölyssä, en pysty keskittymään kauppojen äänimaailmassa. Tietokoneen kohina häiritsee minua, pölisee, kasvoni ja kehoni kiristyvät yrittäessäni haroa tästä luentopäiväkirjasta pois jatkuvaa, tasaista taustaininää.
Pidän siitä, että akustiseen kommunikaatioon, äänimaisemaan kiinnitetään huomiota, että se kohisee luonnostaan äänettömänä ja orgaanisina merkkeinä tai että se on luotu acoustic design -tyyppisesti, Schaferin ja Bauhausin innoittamana. Pidän tavaratalojen muzakista, pidän radiosta, jonka kuulen Teoston tutkimuksen mukaan 80 %:ssa yrityksistä. Kiinnostavaa on, miten äänimaisema vaikuttaa minuun tiedostamattani. Miksi tietynlainen musiikki saa minut tietynlaiseen tunnetilaan? Miksi jokin musiikki kytkee minuun voimakkaita muistoja, kuin siirtyisin toiseen tilaan ja aikaan? Miksi uutta musiikkia kuullessani saatan kiihtyä sen erikoisuudesta ja rakastua siihen, tai miksi pidän joistakin kappaleista vasta kuultuani ne kymmeniä kertoja? Outoa on myös, miten nopeasti musiikin visuaaliset esiittämiskeinot, musiikkivideot vanhenevat, miten poskettoman parodioivilta Abban videot näyttävät, musiikin karnevalisoitumatta samalla naurettavaksi. Musiikkikin ikääntyy, sen merkitykset muuttuvat, Iskelmäradiossa soi Scorpionsin kappaleita, äänellä on kulttuurisia, diskursiivisia, sosiaalisia merkityksiä, emme kuule vain värähtelyjä vaan merkityksiä, mutta silti auditiivisessa kommunikaatiossa on jotain, joka ei noudata samoja lakeja kuin visuaalinen muoti, kuin musiikki irtoaisi ratkaisevasti helpommin tekoajastaan ja -paikastaan ja puhuttelisi ihmisiä lähes sellaisenaan, ruumiillisena kokemuksena, ja saisi leimallisen helposti erilaisia merkityksiä kuin millaisia se on ahminut aiemmin. Ääni on fyysinen, kokemuksellinen ja sosiaalinen ilmiö, ja musiikissa kokemuksellisuus vaikuttaisi painavan ilmeisen enemmän kuin sosiaalisuus, se, mihin ääni on totuttu liittämään.
Michael Bullin artikkelissa ’To each their own bubble’. Mobile spaces of sound in the city on kiinnostavaa, mitä Uimonen kutsuu transfoniaksi ja mistä Bull käsittelee mukana kuljetettavaa ääntä, kännyköitä, autoradioita, kannettavia stereoita (Bull 2004): ääni on irrotettavissa ja se määrittää sitä, miten suhtaudumme kaupunkitilaan ja miten käyttäydymme siellä. Aiemmilla medioilla musiikkia pystyi kuuntelemaan yksityisissä tiloissa, kotona, ja niihin assosioitui kotona oleminen, kotoisuus. Kiehtovaa on myös, miten ääni ei noudata yksityisyyden lakeja, voimme nimetä jonkin paikan yksityiseksi ja hallita sitä itse, mutta sitä on vaikea suojella toisten ääniltä (Bull 2004, 276). Ääni ei kunnioita paikkaa. Bull kirjoittaa myös siitä, että yksityisen tilan etsiminen julkisesta paikasta (Bull 2004, 277) on vanha ilmiö. Junamatkustajat loivat yksityisen kuplan lukemalla, mutta privaattikuplan luominen edellytti hiljaisuutta, ja hiljaisuutta on pitkään pidetty ajattelun ennakkoehtona. Tällä hetkellä emme etsi enää hiljaisuutta vaan yksityistä äänimaailmaa, ja julkinen tila tehdään omaksi, intiimiksi estetisoimalla se, tuottamalla omaa ääntä, meteliä (Bull 2004, 277 – 278). Bull käyttää ilmaisua aural solipsism. Omalla musiikilla maailmasta tehdään intiimi ja tuttu, eikä sen epätäydellisyys enää häiritse, ja radio luo sanoilla seinät (Bull 2004, 280, 283, 284). Kännykät taas luovat julkiseen yksityisen, abstraktin paikan, jossa halu tulla tavoitetuksi ja sosiaalisuus asettuu tärkeämmäksi kuin oma rauha (Bull 2004, 286).
Jään miettimään, miksi meillä on voimakas tarve sekä julkiseen, yhteiseen tilaan ja julkisuuteen että omaan, yksityiseen, intiimiin, niin paljon, että yritämme jatkuvasti terrorisoida niillä toisiaan. Ehkä julkisissa tiloissa käydään kamppailua yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden välillä: pidämme kumpaakin hengästyttävän tavoiteltavana löytämättä tasapainoa niiden välille. Samalla minua häiritsee kaikkivoittava länsimaisuus, jonka sisälle tämä luentosarja ja sen luettavaksi osoitettu materiaali jäävät. Millainen on julkinen tila ja suhde siihen Aasiassa ja Afrikassa, hindulaisissa, buddhalaisissa ja islaminuskoisissa maissa, joissa käsitys yksilöllisyydestä ja yhteisöstä poikkeaa ratkaisevasti valkoisen miehen maailmasta?
Bullin tekstistä piirtyy esiin myös kuva ihmisestä, joka pelkää. Pelkäämme maailmaa, todellisuutta, julkista, häiriötekijöitä, ennustamatonta, hallitsematonta, nähdyksi tulemista. Yksityiseen konnotoituu hallittavuus, tuttuus, kontrolloitavuus. Kännykät tuovat julkiseen tilaan sosiaalisuutta, mutta tarkoin kontrolloitua sosiaalisuutta: puhun vain ihmisten kanssa, jotka tunnen, enkä edes vastaa tuntemattomiin numeroihin. Ehkä yksityinen äänikupla julkisessa tilassa on länsimaisen ihmisen yritys kestää todellisuuden kaoottisuus ja julkisen epävarmuus. Ehkä samasta julkisen kaoottisuuden ja epävarmuuden pelosta on kyse islaminuskoisissa maissa, joissa julkisessa tilassa on suojauduttava mustin kaavuin toisilta.
Millainen on yliopiston äänimaisema? Yliopistoissa tuskin on tehty World Soundscape Project -tyyppisiä kuuntelukävelyjä. Kokeilen istua Turun yliopiston Luonnontieteiden talon aulassa silmät kiinni. Kuulen rupatusta, rupatuksen kaikua, kolinaa, meteliä, kohinaa, portaita astuvien jalkojen ääniä, hissien mölyä, askelten suhahtamista ohi, omintakeisia erilaisten kenkien äänijälkiä, ovien paukauksia. Äänimaisema saattaisi olla mistä tahansa, äänimaisemassa ei ole mitään, mistä tunnistaisin sen yliopistoksi, mutta jotain puuttuu. Voisin oleilla työmaalla, jos jyrinää, kovaa ääntä ja porausta olisi enemmän. Voisin kuunnella kauppakeskuksessa, jos kuulisin viivakoodilukijoiden piippaukset ja ostoskärryjen kalinan. Voisin levätä missä tahansa oppilaitoksessa, jos kuulisin enemmän hälinää ja juoksuaskelia ja äänet taukoaisivat oppituntien ajaksi. Voisin istua missä tahansa julkisen instituution tilassa, jos hiljaisuutta ja paperien kahahtelua olisi enemmän. Luonnontieteiden ala-aulan äänimaisemassa yhdistyy kaiut, kiihkeät, kiirehtivät askeleet, tekninen kolina ja meteli sekä kiireetön, joutilas rupattelu.
Ainoa vaadittu ja haettu äänimaisema yliopistossa on hiljaisuus, jota kaivataan kirjastoihin ja työhuoneisiin. Luentosaleihin etsitään ihmisäänen terveyden ja kuultavuuden vuoksi akustisia seinä- ja kattomateriaaleja. Mitä äänisuunnittelija saisi aikaan, jos hänen tulisi luoda äänimaisema tieteestä? Miltä tieteen tekeminen kuulostaa? Mikä muu kuin hiljaisuus edesauttaa opiskelua ja tutkimusta? Eikö tieteeseen kuuluisi myös sellainen äänimaisema, joka houkuttelisi keskustelemaan?
Puhdas maantiede ei ole minulle tuttu käsitteenä. Johannes Gabriel Granön mukaan maantieteessä on otettava mittausten lisäksi huomioon asitit. Tärkeitä ovat ilmentymät, kuten kuulo-ilmentymät, ja kiinnostavaa on, miten äänet rakentavat ja heijastavat yhteiskuntaa ja siinä tapahtuvia muutoksia.
Yliopiston äänimaiseman merkitykset kertovat, että paikassa on tarkoitus tehdä töitä ja pysyä asiallisena, sulkea ympäristö pois ja keskittyä päänsisäiseen maailmaan, ei viihtyä, tehdä jotain osallistuvaa, keskustelevaa, neuvottelevaa, äänellisesti kyseenalaistavaa, hauskaa tai elämyksellistä.
Kuulenko missään yliopiston tilassa radiota?
Radio saa miettimään taas julkisen käsitettä. Paikallisradioiden ääni on ei-salaista eli siten julkista, mutta samalla se asettuu yksityiseksi ja kaupalliseksi. Uutiset paikallisradiossa ovat asioiden tuomista julkisuuteen puolijulkisella välineellä.