Blogi 2009

Blogi

2009

Maria Spiik

(Jos haluat aloittaa alusta, mene sivun loppuun)

(Seuraava vuosi löytyy täältä)

29. 12. 2009

Maisema on täynnä lunta, maasta taivaaseen. Lunta on muhkeina pikkuharjuina pienimmänkin oksan päällä ja alla. On hiljaista. Rapisee hiukan. Lumi on kosteaa.

Tein meille joulun. Nautin siitä, että olen antanut pois halvan ja tuonut tilalle jotain muuta: kuusen- ja katajanoksia, jäkäliä, omasta taikinasta leivottuja piparkakkuja, jotka ripustan kuuseen ja seinille nokkosnaruin.

Sille ei vain voi mitään, että joulukuu oli meille liikaa. Minuun sattuu, röntgenkuvista näkyi vihdoin sille syy, on levättävä ja odotettava liitoksen repeämän parantuvan. Puoliso rääkättiin loppuun töillä, eilen hän mursi vielä varpaansa. Meillä hajoavat astiat, ne vain jotenkin lipsahtavat kämmenistä, joulupäivänä meni fammun äidin eli mammun väskynäsoppaskooli. Se oli ensimmäinen näistä astioista, joita itkin. Sen maljan olisin halunnut säilyvän. En osaa matematiikkaa, lasken kaikki kellonajat pieleen.

Lepäilemme, annamme meidän tulla meiksi taas, riitelemme ja olemme tyhmiä. Halimme. Ympärillä on kaunista, lunta tuiskuttelee välillä, tuli natisee ja lepattaa kakluuniuunissa aina silloin tällöin, satavuotias talo puhahtelee tyytyväisenä keskellä hankea.

19. 12. 2009

Olen pöllämystynyt. Hoipertelen epävakaan lantioni kanssa. Olin eilen koko päivän seisaalla, huomaamattani sitä, nauttien vain siitä, mitä tein: kaikesta hyvästä, jota vieraat saivat syödä, kaikesta ihanasta, josta sai jutella.

Tänään olen tahmea, eikä mistään tule mitään. Ulisen aina, kun liikun. Esikoisen joulujuhlassa kömpelö nuori tyttö, jo aikuisen kokoinen mutta eleiltään vielä pieni, asteli pimeässä kynttilät otsallaan, tiiviissä vanavedessä lauma tärkeältä näyttäviä ystäviään, joiden hiuksiin oli kiedottu kimaltava, korni joulukoristenauha.

Katsoin hullunkurisen koskettavaa kulkuetta.

Mielessäni on pitkään väikkynyt nainen. Hän on kulkenut edessäni jo monta vuotta, ja nimesin hänet jossain vaiheessa Vaeldaeriksi. Hän ei ole todellinen, hän kulkee hiljaa helmat maata viistäen, toivo ja rakkaus käsissään. En ehkä koskaan saa hänen tarinaansa valmiiksi, mutta pidän hänestä. Pidän siitä, miten kaunis hän on, pidän siitä, että hän on nainen, pidän siitä, että hänen vahvuutensa on naisen vahvuutta, haurasta, sitkeää ja silti sammutettavissa olevaa, mittaamattoman arvokasta, liian voimakasta tähän todellisuuteen ja siksi vain ajoittain nähtävissä, pohjattoman avutonta ja loputtoman vankkaa, antautuvaa ja uskaltavaa.

16. 12. 2009

Talvi on täällä, ja minä tutustun siihen.

Sillä on omat äänensä ja tuoksunsa.

Ulko-oven avatessani kaikkialla narisee.

Sisälleni hengittyy pakahduttavan kylmää ilmaa. Liikkuessani kuulostaa siltä kuin joku laskisi pulkalla korvani juuressa. Tuoksuu puhtaalle, pakkaselle. Kaukaisetkin äänet kuuluvat hyvin. Minulla on ensin lämmin, ja vasta hetken kuluttua pakkanen tuntuu iholla. Silloin se alkaa pistellä, nipistellä, sitten turruttaa käteni kömpelöiksi.

Pimeälläkin kaikki on kirkasta ja terävää.

Hei, talvi! Tervetuloa!

10. 12. 2009

Vielä eilen itkin.

Itkin sitä perhettä, josta olin kauan sitten osa, itkin meitä kolmea naista, joista olin nuorin. Itkin sitä, että riitelimme aatonaattona aina verisesti, koti oli täynnä sotkua ja roinaa, lahjapaperiroskaa kieri pitkin lattioita, koristeet roikkuivat puoleksi seinillä, keittiö pursui likaa ja hävitystä. Menin joka kerta raivosta ja pettymyksestä kyynelehtien nukkumaan, ja aamulla herätessäni koti oli taivas. Kuusi kohosi olohuoneessa ihmeellisenä, koti sädehti juhlallisuutta, äiti oli uurastanut koko yön.

Muistan sen ensimmäisen joulun, kun aamulla kaikki oli samannäköistä kuin illalla. Muistan sen tunteen. Muistan sen, miten kotimme pimeni siitä lähtien askel askeleelta ahtaaksi ja tunkkaiseksi.

Muistan meidät kolme naista, ajalta sitä ennen, kun istuin pakastimen vieressä tuolilla silmät kiinni ja äiti harjasi hiuksiani. Muistan minua isomman, joka hääräsi vauvanukkensa kanssa ja puhui siitä, mitä hän tekee sitten, kun hänestä tulee äiti. Yhdessä elimme mystisen Vanhan Ajan tyttöjen maailmassa, touhusimme kotia, unelmoimme omista lapsista.

Muistan sen hetken, kun viimein ymmärsin lopullisesti, että hänellä ei tule olemaan mitään siitä, mistä hän haaveili, että kaunein hänelle toivomani on, että psykooseja ei enää tulisi. Kuljen lelukaupassa pienen tyttäreni kanssa, katson vanhanaikaisia nukkekodin kalusteita, peltisiä pikkuastioita, pehmoisensuloisia posliineja, puusta käsin tehtyjä nukkekotikartanoita, jotka kaikki merkitsevät minulle jotain enemmän kuin leluja. Elän omassa valtavassa, kauniissa lapsuudessani ja itken.

Nyt olen valmis.

Joulu saa tulla.

8. 12. 2009

Olen pelännyt joulua, en ole saanut siitä kiinni, kaikki toiveeni hajoavat edessäni, putoavat johonkin tuntemattomaan.

Yritän etsiä joulun tunnelmaa ja hyvän sanomaa, mutta löydän ne liian rehellisesti. Muistan joulun, jolloin isoäitini fammu teki kaikkensa etsiäkseen minulle Carolan joulualbumin. Jouluaattona istuin keinutuolissa, käsivarsilla ensimmäiseni, viikon ikäinen, silmissään vielä hiljaista viisautta sieltä jostain, mistä hän oli tullut, kuuntelin laulua ”Himlen i min famn” ja itkin. Toinen lapseni koki ensimmäisen joulunsa keskellä kauheata aikaa, jossa kaikki läheisemme olivat murtuneet. Fammu kuoli sen joulun jälkeen tammikuussa. Tätä kolmatta kantaessani nuori sisareni kuoli, keskellä kesää, heinäkuussa, eikä hänen kuolemansa ole vieläkään minulle ohi.

Istun maassa ja itken, itken näitä kaikkia, itken pimeyttä ja hentoa valoa. Itken hiljaisia lyhtyjä pimeässä, itken kynttilänvaloa, itken pientä avutonta valtavaa hyvyyttä keskeltä tallin likaa ja törkyä.

7. 12. 2009

Tove Jansson kirjoitti: ”Vem ska tröstä knyttet och förklara att en sång / är bättre än en kappsäck ifall vägen är för lång.”

Hän oli neljä vuotta, kun Suomen sisällissota alkoi.

Olen toistanut lainausta usein mielessäni, löytänyt sen joka kerta uudestaan.

5. 12. 2009

Näinä kivuliaina hetkinä on oudon hauraasti elämässä kiinni.

En tiedä, kuka on sanonut: joka ei ole koskaan ontunut, ei tiedä mitään juoksemisesta.

Rannalla vesi oli tyyni. Talvi oli poissa, lokakuu oli taas täällä, rauhallisena. Meri oli lakaissut hiekalta lepänlehdet, työntänyt ruskolevät toiseen kasaan.

Metsän jyrkältä kalliolta tuli puro, joka juoksi jäätyneiden kuplien ja pitkiksi hiuksiksi kammattujen jäkälien yli. Puron vierellä kuperilla kallionposkilla vesi oli jäätynyt kuoriksi. Kuorten alla vilisteli isoina pisaroina vettä kuin jään ja kiven välissä olisi kuhissut suuria hyönteisiä.

Kotona makasin taas sohvalla nyrkkejä puristaen ja tiesin, että postilaatikko on kauimmaisin paikka, jonne saan enää kävellä.

4. 12. 2009

Eilen seisoin ulkona. Sää on ollut pitkään niin möhnäinen, että olen elänyt sisäisissä maailmoissani ja unohdin, mitä on kokea luonto.

Aurinko paistoi kuuralle, ja yritin etsiä sanoja sille, miltä se näytti.

Se näytti siltä, että aurinko paistoi kuuralle.

Sitten tiesin.

Vähäisimmätkin oksanalut, puolimaatuneet lehdet, katkenneet korret, rumimmat ja ankeimmatkin roskat näyttivät siltä, kuin jokin suuri olisi pysähtynyt niiden ääreen ja kuiskannut: Kaunis. Teen jotain, jolla saan muutkin näkemään sinut. Otan hohtavan valkoista, rosoista, hentoa, kuorrutan sillä jokaisen reunat, en unohda yhtäkään, keskityn jokaiseen teistä pienistä, teen teistä taivaan.

Hypin ulkona, hypin auringon pitkissä säteissä ja varjoissa, hengitän nipistävää ilmaa sisääni, satoja metsien oksia, kiteisiä ruohonkorsiviidakkoja, kuuraisia puolukanreunoja. Voi, miten on kaunista!

2. 12. 2009

Aurinko paistaa ja maa on kuurassa. Kasvojeni edessä oli huurteisia korsia, hauraiden heinien ja sarojen talvinen metsä, täynnä hohtavanvalkoisia kiteitä ja pieniä kulmikkaita muotoja, valossa kimaltavia teriä, kämmenessä sulavia. Laskin pienimmän niiden joukkoon, tutkimaan maata tumpuillaan, joista peukalo oli eksynyt jo jonnekin.

Makasin vatsallani hileisellä kalliolla, vieressä, puutarhatyynyllä, hammasta purren.

Lantio oireilee taas.

26. 11. 2009

Ruokapöydässä kuusivuotias poika höpötti ja pöpötti, ja jossain vaiheessa aloin kuunnella häntä.

Hän kertoi hänestä tuntuvan siltä kuin hänen koko sydämensä ympärillä olisi joulukoristeita.

25. 11. 2009

Toisinaan tulee enteitä, siivenhäivähdyksiä, kuin jokin lieve hulmahtaisi luonani ja raottaisi hetkeksi oven toiseen todellisuuteen. Enteistä järkyttyy, niitä ei halua, jollekin suuremmalle suuttuu: taasko pelottelet, pakkoko sinun on saada minut jo etukäteen järkyttymään, anna minun kohdata asiat sitten, kun niiden aika on.

Enteiden tehtävä ei olekaan valmistaa minua tai saada korjaamaan epäkohtia.

Ehkä enteiden tehtävä on kertoa, että en ole yksin, että kaikki tapahtuva on osa ääretöntä ja suunnatonta kokonaisuutta, että jokin suuri on kanssani ja tietää jo.

20. 11. 2009

Kuusivuotias poika lukee tarkkaan Aili Somersalon kirjan kuvaa. Hän pyytää minua olemaan toinen kuvan hahmoista. Hän on toinen, hän asettuu sängylle kuvaukselliseen asentoon, hakee sitten asiaan kuuluvat korut, elää kuvassa, elää sen todeksi, liikkuu lattialla kuin merenneito, näkee simpukoita, rapuja, kuulematta enää muuta.

Yritän juuri hahmotella koneelle tulevaa taloa, elän kehossani kaikki ne kirjojen kuvat, joihin olen halunnut päästä, yritän luoda niistä kuvista meille kodin.

Katson peilikuvaa, vain hiukan erilaista, pehmoista, kuusivuotiaalta pojalta näyttävää.

14. 11. 2009

Kaahotin taas liian lujaa, viuhdoin aivot edellä elämään, jokin tärkeä osa minusta jäi jälkeen.

Silloin ei voi pysähtyä, hiljentyä, rauhoittua. Silloin ei vain pysty.

Silloin on ajateltava kiihkeästi: ooo, perään mm. Oooo ja mmm. Oooo ja mmm.

Jossain vaiheessa minä tulen minuun ja olen paikalla, yhtäkkiä olen kokonainen taas.

11. 11. 2009

Toisinaan mikään määrä yksinäisyyttä ei tunnu riittävän.

Toisinaan tarvitaan vain pari hetkeä, ja jaksan taas.

Taas joku pieni hohtaa silmissäni hentoa valoa, joku, jolla on pyöreä poski ja pullea massu, joku, jonka nykerönenään voi painaa oman nenänsä kiinni.

Räkäkurlu.

Kurasaapas.

Kukkaruukku.

Kikkara.

10. 11. 2009 kello 0. 25

Juuri näitä hetkiä ei liiemmin kaipaa.

Olen jo valmiiksi väsynyt lapsiin. Kaipaan omaa, kaipaan keskittymistä vain yhteen asiaan kerrallaan.

Joku karjuu räkäänsä makuuhuoneessa. Sylissä on oikein mukava olla. Sänky on kirkumista varten.

Niisk, snork, krääh, snurk, glurk.

5. 11. 2009

Tuuli ulvoo ja vinkuu vanhassa talossa, viheltää välillä hätkähdyttävästi, tuntuu selässä ja käsissä.

Aamulla oli kaksi astetta pakkasta.

Rattaisiin olin pakannut jonkun, josta näkyi ihan punainen pieni nenä.

Nyt näen taas kirkkaasti, kaikki asettuu paikoilleen, se, mikä vielä eilen luisui sisäkkäin ja kompastui itseensä.

4. 11. 2009

Toisinaan on pidettävä taukoja.

Liian läheltä ei näe.

Toisinaan pidän taukoja enemmän kuin mitään muuta.

Itse asiassa elän tauossa. Reunoilla on muuta.

2. 11. 2009

Yöunet katkeilevat, sotkeutuvat, monta kertaa, yö yön perään.

Silloin päivisin on liikaa aivoja, liian vähän rakkautta.

29. 10. 2009

Päivä päivältä ja yhdessä hetkessä illat pimenevät aiemmin. Illalla kirjastoon lähtiessämme kuu paistoi kirkkaalta taivaalta. Pieni talvi puraisi varovaisesti poskia ja tuli huuruisena hengitykseen, kuin jokin olisi kuiskannut: joulu on kohta täällä, valon tulemiseen tarvitaan vain pimeys.

28. 10. 2009

Päälläni kiipeili tänään pullea alaston olento. Se notkui sylissäni, päristeli minulle, nosti kätensä ylös ja katsoi kätensä perään. Se meni kippuraan, kun annoin suukon sen vatsalle, ja siitä tuli kihertävä ääni.

Pieni ihme, ihminen, kuka sinä olet?

Mistä sinä tulet?

26. 10. 2009

Aamulla kasvoille satoi tihkua. Kaljut vaahterat näyttivät siltä kuin olisivat laskeneet alleen. Autojen renkaat pitivät tuttua ääntä märällä, lehdistä täydellä tiellä.

Se oli tämän vuodenajan ääni.

24. 10. 2009

Ikävöin häntä.

Haluan olla olemassa, vastuutta, kontrollitta, kokonaan.

23. 10. 2009

Hämmennyn joka kerta.

Mitä onnellisempi olen ollut, mitä tyytyväisempi elämääni, mitä luontevammin olen kokenut hallitsevani kaiken, sitä enemmän olen väärässä.

Jonkin täytyy murtua.

Sisälläni on ollut pullo, suuton, oveton. Olin kuvitellut hallitsevani sen, hän ei. Hän meni rikki. Pullon piti särkyä, murskautua järjettömästi.

Sisälläni asuu teräviä, savisia sirpaleita ja uskallusta olla lähellä alkukantaisinta itseäni myöten.

20. 10. 2009

Kiertelen sitä, mitä minun pitäisi tehdä.

En tahdo tarttua siihen.

En halua.

Haen itseäni, ja nyt on aika.

Ei vielä… ei ollenkaan…

18. 10. 2009

Yö on hiljaa.

Olen asunut sisällä talossa. Minusta lakaistaan kahvia pois. Kaikki tyhjenee.

14. 10. 2009

Sunnuntaina aurinko paistoi taas. Yö oli irrottanut vaahteroiden punaiset lehdet ja saanut ne leijailemaan. Jaloissamme kahisi kämmenenkokoisia veneitä, vielä nahkeankuivia ja nauravia. Keltaiset ja vihreät lehdet jäivät jäljelle suuriin puihin.

Aamuyöllä unessa pikkusisareni oli elossa. Sisareni hoiti nuorinta lastani, tätä pientä. Sisareni kiipesi korkeaan torniin lapseni kanssa, istutti hänet dublo-tuolilta näyttävään istuimeen ja hassutteli, pelleili, ja lapseni kiljui ja nauroi. Seisoin maassa, huusin, huusin: Pidä hänestä kiinni! Hän putoaa! Pidä hänestä kiinni, pidä kiinni! Lapseni putosi pää edellä alas tornista, seuraavalle tasolle, hän oli sylissäni, eikä hän ollut kuollut.

Pikkusisareni olisi halunnut hoitaa vielä lastani, vakuutti: Nyt pidän hänestä kiinni. En enää jätä häntä irralleen.

Vastasin: En anna häntä. Sinä päästit jo irti.

11. 10. 2009

Ehkä luulin jo suruprosessin päättyneen. Keskellä yötä löydän silti kuristamasta käsiäni rukoukseen. Tunteet ovat havahtuneet sekaisina hereille: viha, syyttäminen, syyllisyys.

Päivisin istun aloillani. Katselen, tunnen. Maailma menee minusta läpi, ja minä olen vettä.

7. 10. 2009

Puut odottavat taas hiirenhiljaa. Koivut seisovat tiukasti jalat yhdessä, paksuin keltaisin harjoin. Vielä iltapäivällä ne taipuivat kaksin kerroin, tuuli riehui ja räyhäsi hurjana, pisarat hakkasivat epätasaisissa rytmeissä ikkunoita, kattoa ja maata, oksat karjuivat meille, kumarsivat taas ja rähisivät jälleen.

Minäkin räyhään kotona. KRÄÄH! RÄÄH!

5. 10. 2009

Aurinko läikehtii punertavilla lehdillä. Läpitunkeva valo käy kaikkialla, loistaa pisaroissa ja kosteassa maassa. Hetkessä tuuli nousee viskelemään latvustoja, taivaasta tulee umpimielisen harmaa, ropina maahan pudonneilla lehdillä kuuluu kovana. Sataa.

30. 9. 2009

Edelliskesänä, sisareni itsemurhan jälkeen, isäni sai runon. Siinä minä-hahmo lähetti lapsensa elämään kuin merelle purjelaivan. Minä-kertoja ompeli purjeet ja neuvoi väylät parhaansa mukaan, mutta tuulille hän ei voinut mitään.

Pienimmälläni onkin kaikki kunnossa, ja olen surrut hänen vuokseen turhaan.

Näin silti nyt, että edelliskesänä jokin minussa jäi ikuisesti rannalle, tuntematon äiti. Olen pudonnut polvilleni veteen, käsivarret loppumattomaan aavaan ojentuneina, sisälläni sammumaton huuto: Voi Jumalan tuulet, vaietkaa!

29. 9. 2009

Eilen aamulla pelloilla kulki sumua kuin joku olisi lakaissut sitä. Sumu pöllähteli korkealle nousevaan aurinkoon, ajautui näkymättömän luudan viskaisemana eteenpäin, jätti jälkeensä vain ohuen auringonläpäisemän vaipan.

Toisinaan kun jokin, jota on pelännyt, osoittautuu vain turhaksi epäilyksi, ei tiedä, riehuisiko riemusta vai tuntisiko närkästystä: ihan turhaan surin ja murehdin, itkin ja pelkäsin.

Elämä on liian kaunis ja hauras, käsiimme vain rikottavaksi tulleena.

24. 9. 2009

Ahdistava odotus kiertää talossani, irrottaa minut tekemisistäni. Se ei kuuntele puhetta, se pelkää.

23. 9. 2009

Toisinaan yöllä jään silittämään kolmea olentoa. Yksi heistä on tulossa nuoreksi, ja käteni koskettaa vankistuneita hartioita, kulkee iholla kaivaten. Toinen hengittää unimaailmassaan, mielikuvituksesta täydessä. Höyhenhiukset ovat hiestyneet yössä, poski ottaa kosketuksen vastaan kuin kaikki läpäisisi hänen ihonsa muureitta. Kolmas pieni keho nukkuu poikittain sängyssä, päättäväisenä, niin hauraasti elämänlangassa kiinni, kaikki vielä edessään.

Niinä hetkinä tietää, miltä menettäminen tuntuu. Niinä hetkinä jokin surusta revitty tuntee, miten vankasti ja suolaisesti elämä on meissä kiinni ja miten se silti on tullut kämmeniimme vain käväisemään, näyttämään vain häivähdyksen jostain äärettömästä, häviävästä.

21. 9. 2009

Silloin, sairaalaan lähtiessämme, aamu oli vasta heräämässä. Taivaalle oli tullut muutama vaalea juova, ilma oli yönviileä hengittää, enkä ollut aiemmin huomannut, miten paljon tielle oli tullut keltaisia koivun lehtiä.

Ensimmäisellä sillalla taivaalle oli kivunnut monta sateenkaaren väristä siveltimenvetoa, ja tyynestä merestä kuvastui niille parit. Mäkeä ylös liikkuessamme näin pöyheät, punertavuudesta värjäytyneet taivaan lampaat, sitten paljastui vaalea kaukainen syvyys, sitä nousivat raidoittamaan muutamat pehmeät pilvet, sitten tuli paksu, pilvien kerros, kuin metsä, ja siihen kiinnittyneenä ilmestyi oikea metsä, taivaanranta, tummanvihreänä, karkeana ja epätodellisena taivaan metsien jälkeen.

Kolmannella sillalla vesi ja saaret kiitivät vieressäni sysimustana silkkinä, nousevassa valossa läikehtivinä. Sillan kalterit peittivät ne, kahlitsivat ne erilleen meistä.

Pari päivää aiemmin syliini oli kivunnut joku, jolla oli jo säärikarvoja ja joka on melkein yhtä pitkä kuin minä. Silloin oli oltava hiljaa.

14. 9. 2009

Navetan viereisellä kalliolla aurinko paistoi. Lämmin tuuli käväisi iholla.

Jäykänpyöreät sammaleet väistivät sileiden kallionkumpujen tieltä, paljastivat uurteiset kummut ja pehmeänkovat kurut. Muinaisen vuoriston jäänteessä kulki sinertäviä ja punertavia juovia, jotka kiertyivät yhteen ja erosivat taas.

13. 9. 2009

Toisinaan on jätettävä kaikki, viskaistava menemään kauneimmat ja voimakkaimmatkin suunnitelmat.

Onko yhtäkään suunnitelmaa, jonka olisin toteuttanut sellaisena kuin uskoin sen toimivan alun perin?

Juuri ne tekemäni, kuvitelmiani vastanneet, hylkään myöhemmin köyhinä ja pakottavina.

11. 9. 2009

Seison jälleen mykkänä elämän edessä, polvilleni valahtaneena.

8. 9. 2009

Viime yö oli hiostava. Hiukset muuttuivat niskassa takuiksi, iho jäi kiinni toiseen. Kosketus elämään tuntui epämiellyttävältä, nihkeältä.

6. 9. 2009

Illalla avonaisesta ikkunasta valahtaa sisään kylmää kosteutta. Lattialla tuntuu Iso-Britannialta ja jalkasieneltä.

Aamupäivällä pieni ihmisalku heräsi päiväunilta liian aikaisin. Hän nukahti uudelleen syliini, silkinpehmeä poski poskeani vasten. Aika ajoin tunsin pienet värähtelyt, kun unen läpi joku aavistuksenomaisesti muisti tutin olevan elämässä. Kaulallani tunsin pienen nenän puuskutuksen. Käteni silitti hiljaa hentoja hiuksia, pientä päätä, kämmeneen mahtuvaa.

5. 9. 2009

Metsässä pieni kärpässieni oli puskenut itsensä itselleen isojen kivien väliin. Siitä näkyi terhakkaita kolmiulotteisia pilkkuja, hiukan tomeraa punaista ja pullistunut päättäväinen muoto.

2. 9. 2009

Valo lepattaa sisälle puiden lehtien kautta. Huone on peittynyt liikkuvaan kilpikonnakuvioon.

1. 9. 2009

Tuuli veti heiniä kumoon.

Minulle kerrottiin bussipysäkillä, että jos tuulirouvaa katsoo silmiin, muuttuu itse tuuleksi.

29. 8. 2009

Vetelehdin, venytän päivän pitkäksi. Syytin venymisestä muita.

Tarvitsen olemista.

Olemiselle on vaikeaa antaa tilaa, ellei onnistu näkemään muiden tyhmyydessä sille oikeutusta.

Onneksi saan anteeksi.

25. 8. 2009

Aamulla vein pienen pojan bussipysäkille. Aurinko teki pitkiä aamuvarjoja ympärillemme, maa oli kostea ja tuoksui. Heinät olivat taipuneet kosteuden painosta ja kimalsivat lämpimässä valossa.

18. 8. 2009

Sataa, paksua, tummaa sadetta. Ilma on lämmin, mutta tunnen alkusyksyn viileyden kiertelevän täällä.

Olen hämmentynyt, enkä tiedä, mitä ajatella.

Käsissäni kulkee mustaviinimarjoja.

13. 8. 2009

Aurinko on jo herännyt. Tuuli käy puissa hiljaa. Korvani rekisteröivät kaukaisen auton. Nyt sekin on mennyt.

12. 8. 2009

Kuulen pientä ähellystä, sitten yllättyneen äännähdyksen. Näen oviaukosta, miten jokin näkymätön keikuttaa keinuhevosta.

Pian pienet iloiset kasvot kurkistavat oviaukosta.

Hän löysikin jotain muuta.

Yääh! Se oli hänen itsensä tekemä lammikko.

Pesulle.