(Jos haluat aloittaa alusta eli vuodesta 2009, klikkaa tästä.)
2013
Maria Spiik
d
18.1.2014
Joinakin hetkinä jää väliin. Ehkä tiedätte sen tunteen. Se tunne kääntää selkänsä sille, miten järkevän ihmisen pitäisi ymmärtää ihminen, elämä ja yhteiskunta, todellisuus.
Elämä on pidettävä tolkullisena, jotta siitä selviäisi, jotta saisi ruokansa ajallaan, katon päälle, vaatteet ylle. Samalla jokin armottomassa rytmissä, tahkon laantumattomassa liikkeessä saa repeämään. Jokin jää huutamaan, jokin tarraa kuollein käsin kampeen ja murskaa sormensa.
En ehkä hyväksy sitä tunnetta itselleni, ellen saa siitä tehtyä jotain, ellei se vuoda taiteeseen tai saa jaettavaa merkitystä. Itse asiassa en selviä tästä elämästä, ellen anna arkeni revetä ja anna huudon synnyttää taidetta, tavalla tai toisella – mutta en ehdi, en ehdi muuta kuin tuntea ja ehkä kohdata se tunne, en ehdi tehdä tarinaa, taulua, tanssia. Jos annan sille aikaa – ja jos voin antaa sille aikaa – ensin sormeni sykkivät ja yhtäkkiä se tunne on kalvennut, jähmettynyt, tullut vain suorittamisen kohteeksi.
En ihmettele, miksi osa ammattitaiteilijoista on niin kahjoja. Tiedän, että on ihmisiä, jotka osaavat sen, jotka osaavat monimutkaisen hillittömän tanssin sen tunteen ja ansaitsemislogiikan välillä, mutta minä ja moni muu en. Se tunne pursuaa minusta ulos, ja jos siitä syntyy jotain, jolla on merkitystä muillekin kuin minulle, hetki on vain maailmankaikkeuden ohikiitävä orgastinen välähdys, jossa kaksi vastakkaista totuutta räjähtävät yhteen ja kimpoavat välittömästi ääriavaruuteen, kykenemättä kietoutumaan yhteen, antamatta minun koskea tunnetta niin kauan että saisin sille jaettavan muodon.
Tietenkin saan sille järkeviä, suoritettuja muotoja, mutta en halua niitä. Haluaisin löytää ne sanat, joilla saisin sen purkkiin ja vuodettavaksi sykkivänä muiden ihmisten sydämiin, niin kuin moni muu on saanut minua ennen.
Kaikki kiertyy hallinnan ympärille. Tästä elämästä ei tule mitään, ellen tasaisesti, väsymättä pitele naruja käsissäni – esikoiselle on hankittava reisitaskuhousuja, sadetakki, sadehousut, meille valkaisuainetta, ruoka tehtävä, vessat pestävä, pyykit ripustettava, lapset opetettava kuorimaan perunoita, maanantaina töihin mentävä, auto huollettava. Juuri silloin menetän hallinnan repeämisen tunteesta. Menetän korvat, joilla kuunnella. Jos annan tunteelle tilaa, yhtäkkiä kaikki muu kaatuu. Silti jossain kohtaa, tahkon kamppeen on tarttunut jotain. Tätä ristiriitaa ei voi ratkaista.
¨
13.12.2013
Kello on 6.15, Olen ollut infernaalisen kivun vuoksi pari tuntia hereillä. Työterveyslääkärin lääkkeet eivät ainakaan vielä ole purreet kunnolla.
Tein maanantaina töitä 11 tuntia tietokoneella ja autossa ajaen. Tiistaina tein 10 tuntia työtä, sompaillen erittäin epämukavassa asennossa kahden kannettavan välillä, stressaantuneena ja jännittyneenä. Keskiviikkoaamulla selkä oli täynnä tolkutonta kipua. Eilen kävin työterveyslääkärillä. Tänään, perjantaina olen sairaslomalla.
Liikkuminen ja pystyasento on vielä siedettävää. Makuuasento on manala. En ehkä nytkään saisi näpytellä tätä kannettavaa – en tiedä, ei minua kielletty – , mutta mukavampaa tämä on kuin nukkumisen yrittäminen.
Sähköt ovat olleet pois pari tuntia. Heräsin itse asiassa Fortumin tekstiviestiin, kivun hirvittävässä vankilassa, kykenemättömänä liikkumaan tai hengittämään. Kannettavassa riittää akkua jonkin aikaa. Talomme mokkulasta en ole niin varma.
En löytänyt taskulamppuja. Vein vessaan tuikun. Pytyn tahmaisuudesta päättelen, että joku on käynyt pilkkopimeässä jo pissalla. Minunkin oli vaikea löytää vessaan säkkipimeässä, vaikka olin ihan hereillä.
En ole koskaan pelännyt kipua, mutta pelkään jotain muuta. Pelkään kivun vankilaa. Menen paniikkiin, kun kipu estää hengittämästä, liikkumasta, kääntämästä kylkeä, hakemasta apua. Olen jumissa kivussa, ja sitä jumissa olemista en kestä.
¨
5.12.2013
Tänään tuli varmistus. Äidilläni on maksasyöpä.
Se on epätavallinen. Se etenee hitaasti. Se ei aiheuta kauheasti kipua.
Yleensä se on toisenlainen: nopea ja aggressiivinen.
Todennäköisesti hoitoja ei aloiteta vaan vain kipua lievitetään. Edessä on muutama vuosi, ehkä. Lääkärit eivät tiedä, miten tämä elää.
Istun hiljaa keittiön pöydän ääressä, kuuntelen Iltalaulua. Edessäni on mykkä tuntematon, hyvin kaunis.
Ensin tuli tietenkin jotain praktista ja kevyttä, silloin siis, kun sain tietää diagnoosin. Puolen tunnin verran ajattelin, että kas vain, olinkin työstänyt ja surrut tätä niin paljon koko syksyn, että nyt tämä ei tunnu enää miltään. Haahaa. Niinhän sitä aina siinä kohtaa luulee.
Silloin, kun hän alkoi masentua – olin silloin kymmenen vanha – , minä murruin. Sittemmin en koskaan kasvanut aikuiseksi, pakenin vain aikuisuuteen sitä, että en osannut pelastaa häntä. Nyt tämän, mikä on tässä, minä osaan. Ehkä siksi tämä syksy oli tärkeä, tämä epävarma aika.
Kirjoitin erään toisen kuoleman kohdalla, että kuoleman rajalla armoa ei voi enää saada, ja siksi armosta tulee viimein kaikki, millä on mitään merkitystä. Niin paljon vihan tunteita ja kaikkea muuta rojua kuin äitiäni kohtaan olen tuntenut, mikään ei poista tärkeintä: sitä, että rakastan häntä ja olen hänestä ylpeä.
Jouko Mäki-Lohiluoman Iltalaulu menee näin – Antti Tuisku on sitä laulanut: ”Varjot kasvavat, on tullut ilta / nurmen kukat jo sulkeutuneet / karjaa noudetaan pois laitumilta / ja hiljaa ovat järvien veet // Joskus pelkäsin, en enää pelkää / tyynin mielin nyt ootan mä vaan / ei heikoille käännetä selkää / vielä portin mä nään raollaan // Ja kun viimeisen lauluni kuulet / se on kaunis ja rauhallinen / ehkä hiljainen hyräily tuulen / taikka viserrys varpusen.”
¨
4.11.2013
Joinakin päivinä on eksyksissä. Mikään ei huvita, paitsi velvollisuudet, ja ne huvittavat kaikkein vähiten. Eksynyt ei halua edetä eteen, taakse, sivuille eikä ainakaan pysyä paikallaan.
Lapsi yskii toisella puolella taloa. Näen ikkunasta peilikuvani. Jääkaappi pitää sirisevää, häiritsevästi resonoivaa ääntä. Kello tikittää. Pyykinpesukoneesta kuuluu etäinen jumputus, paineesta ja vedestä täysi.
Kaurapuurot pitäisi laittaa lautasille jäähtymään. Söin suklaata niin, että se alkoi maistua karvaalle. Silti sitä tekee vielä mieli.
Mitä haluaisin tehdä eniten?
Irvistellä silmät ammollaan ja heilutella käsiä. Alahampaiden näyttäminen voisi myös olla mukavaa.
¨
21.10.2013
Ajoin Hovirinnan rannalle tekemään hetkeksi etätöitä ennen juttukeikkaa.
Rannalla en hennonutkaan avata kannettavaa tietokonetta. Astuin ulos autosta, kuljin rannan viertä.
Oli pieni pakkanen. Aurinko paistoi hohtavalta taivaalta. Rannan ruohot, koivujen lehdet olivat huurteessa. Vesi oli peilityyni. Usva tanssi sen pinnalla, matalin laajoin kiehkuroin. Näytti siltä, kuin vuosisatojen menneet joutsenet olisivat palanneet takaisin, käyneet hitaaseen tanssiin, kulkeneet veden pinnalla tyynesti, rauhallisesti, päivän nousua odottaen.
Kun kävelin lähelle vedenrajaa ottamaan lähikuvaa, joutsenet hävisivät. Niistä jäi vain kalpea aavistus, kuin olisin nähnyt ilman ja veden pinnan läpi avaruuteen, jossa uudet ja taas uudet tähdet ja aurinkokunnat olivat muodostumassa.
Meidän aurinkomme paistoi sokaisevasti silmiin veden pinnasta.
Kuljin kauemmas, ja usva palasi takaisin. Joutsenten aaveet näki vain kaukaa. Niitä ei voinut tavoittaa, kun yritti liian lähelle.
Yritin kuljeskella rannalla, ottaa hetken omaa aikaa: hengittää syvään, tuntea tämän luonnon, nähdä tämän päivän kauempaa. Ei onnistunut. Sähköposti odottaa. Minulla on kesärenkaat. Näitä kuvia voi varmaan hyödyntää huomiseen lehteen.
Rannalla oli pieni hiekkalinna. Sen tornissa oli oksa, siihen kiinnitettynä suuri käpristynyt vaahteranlehti. Nekin olivat huurteessa.
¨
10.10.2013
Kuoleman lintu lensi jälleen puunoksalle. Se keikutti siipiään, suki sulkiaan, jäi sitten katsomaan.
Tuuli keinutti oksaa, oksa lintua. Lintu ei lähtenyt pois, ei tullut vielä lähemmäskään.
Ojensin käteni sitä kohti. Se katseli minua, laittoi pään kallelleen. Tuuli keinutti oksaa. Lintu katseli jo muualle, ei kuitenkaan lähtenyt pois.
Oletko tulossa hänen luokseen, kysyin siltä hiljaa, mutta se ei vastannut.
Minussa oli tunteita merkillisiä kerrostumia. Kiireessä pinnalle ehtivät helpoimmat ja kummallisimmat: Tämäpä kätevää.
Sen alla on jotain muuta, tuntematon vesi, vain varjoina esiin ehtinyt.
Sinä makaat vieressäni. Pidän kädestäsi kiinni.
Olin valmistautunut tähän, sinä et.
Kuoleman ääressä jään joka kerta istumaan kädet sylissäni. Kuolema on seinä, ääretön.
Jollain tapaa painan kämmeneni sitä seinää vasten. En katso läpi, en yritä kuulla, seison vain kädet kuoleman seinää vasten. Tässä se on.
Miten jokaisella meistä on sielu? Ymmärrän, miten maailma on kehittynyt, mutta miten jokaisesta meistä tuli itselleen minä?
Kuoleman seinä on hiljaa. En ehkä haluaisi irrottaa käsiäni sen äärettömästä seinästä. Siellä on jotain, miksi on istuttava hiljaa.
Pidän kädestäsi kiinni. Minun on helppoa istua tässä. Sinulle seinä on tulossa vastaan, vääjäämättä: vastaansanomaton muuri, täynnä tyhjyyttä ja tuntemattomuutta, sinut alleen jyräävä, halusit tai et.
Pidän kädestäsi kiinni. En saa sitä seinää pysähtymään. Ehkä sinulla on parempi olo, jos sen lähestyessä saat pitää jostakusta kiinni.
¨
12.9.2013
Istun kirjaston lehtilukusalissa, odotan, että lantioni fysioterapia alkaa.
Lukusalin lehdet ovat vielä eilisiä. Kukaan ei ole tuonut uusia.
Minä sytytin valotkin tähän tilaan.
Kai täällä saa olla.
Öisin kosteus leviää pihallemme, teille ja metsiin. Aamuisin sumu on paksua ja läpäisemätöntä, silti läpi päästävää. Autot ilmestyvät vastaan ihan läheltä. Kaikki näyttää erilaiselta.
Ihanimpia ovat aamut, kun aurinko paistaa sumun läpi, kun metsäistä kiemurtelevaa tietä ajaessa kultainen valo siivilöityy korkeina taivaan raitoina sumuun. Se näyttää ihmeelliseltä, ihmeeltä, kuin jumalallisesta valosta olisi ojennettu käsiä meitä kohti. Raidat tulevat korkealta vinosti kohti maata, sokaisevina ja maalauksellisina, eikä niiden kohdalla näe valon voimalta ja sumun hentoudelta mitään muuta.
Kun koulut alkoivat, lämpötila laski heti. En tiedä, miten sää aina tietää, milloin koulu alkaa. Yhtäkkiä yöt olivat kylmiä ja märkiä, aamut hyisiä, ja aamupäivän aikana kaikki yhtäkkiä kuivuu taas ja tulee lämmintä.
Istutin meidän pihalle omenapuun. Tein kasvimuurinkin – valtavan, monikerroksisen, rönsyilevän. Kannoin metsästä kiviä niin, että silmissä pimeni. Rakensin muuria vähä vähältä, kivi kiveltä, uloke ulokkeelta, ja kaikki muut perheessä pyörittelivät silmiään eivätkä uskoneet, että muurista tulisi mitään. Nyt muuri on valmis. Kaikkia kasveja ei vielä ole istutettu, ja osa odottaa ensi vuotta. Silmät harovat muuta pihaa määrätietoisina: sinne tarvitaan samanlaisia vielä monta, piha on liian siisti ja ankea nyt. Pojat, kantamaan kiviä taas, vipsis.
Eilen vein ison pinon väitöskirjan kirjoja kirjastoon. En ole koskenut niihin yli vuoteen, mutta olen silti sinnikkäästi roikottanut niitä kotona. Tiesin kyllä jo aika pian, että en koskaan tule tekemään väitöskirjaa loppuun. Pidän yliopistosta, tutkimuksesta ja tutkijayhteisön keskustelukulttuurista yhtä paljon kuin märkäruvesta. Aiheeni oli silti ihana. Osa lukemistani tutkimuksista oli fantastisen kiinnostavia. Ehkä kirjoitan aiheesta jotain vielä joskus, en väitöskirjaa vaan jotain sellaista, millä on välineitä aidosti tutkia tätä maailmaa.
Yksi kirja piti palauttaa, koska siihen oli varauksia. Ja kun etsin sitä, tiesin vain yhtäkkiä: nyt olen valmis. Tässä on piste: väitöskirja-prosessi en ohi. En pystynyt luopumiseen aiemmin.
Muutaman kirjan jätin, sellaisen, joita kutkuttaa lukea, vaikka ei tekisikään niille mitään.
Lehtitoimittajan työssä on usein raskasta. Olen iltaisin pelkkä raakki. Aivoja ei riitä. Työ on hektistä, ja vaadin itseltäni liikoja. Viikonloput ovat taivaallisia, saa keskittyä taloon ja lapsiin ja nukkumiseen, mutta niitä on aina liian vähän. Silti joka työpäivä muistan: minulla on maailman paras työ.
Saa olla utelias. Saa nähdä ihmisiä. En koskaan aiemmin tiennyt, miten paljon kaipaan ihmisiä ja työyhteisöä. Saa kysyä kaiken, mitä on ikinä halunnut kysyä. SAA OLLA TYHMÄ. Saa udella. Saa toteuttaa itseään. Saa etsiä kaikenlaista kaunista ja hauskaa. Saa nostaa esiin hienoja juttuja. Saa olla luova. Saa tuohtua epäkohdista. Kaikki ovet avautuvat toimittajalle, pääsee paikkoihin, minne ei kukaan ulkopuolinen pääsisi. Saa selvittää asioita. Saa tutkia, kaivella ja kääntää kaikki kivet, roikottamatta perässä raskasta tutkimusapparaattia. Saa kirjoittaa hyvää tekstiä.
Nyt tänne tuotiin uudet lehdet.
¨
11.7.2013
Heinäkuu. Pieni nelivuotias tyttö seisoo saunakuistilla.
– RRRRRR, hän sanoo ylpeydestä halkeamaisillaan.
– RRRRRRRR!
Äiti puhuu kaivinkone-kuskin kanssa, moottorit jylläävät. Tytönääni kantautuu silti yli. – Äiti, kuuntele! RRRikki! RRRRikki! Mä osaan sanoa RRRRRikki!
R on uusi asia. R on tärkeä. R:ää on harjoiteltu, monta vuotta, turhaan.
Ihan yhtäkkiä se lopulta tuli, pari päivää sitten.
Aiemmin koira oli koila. Sen jälkeen se oli khrööh-oila: äänne alkoi ennen sanaa ja sijoittui jonnekin syvälle kurkkuun, kuulosti rykäisyltä ja yskäisyltä ja hallitsi koko ilmaisua.
Juuri nyt sana on koi-koi-TRRRRa.
Illalla äiti sanoo: Osaatko sanoa jo ruusu?
– Luusu.
Ei kun ruu-su.
– Luutru.
Äiti nauraa katketakseen. Sano ruu.
– Ruu.
Sano su.
– Su.
Sano ruusu.
– Suutru.
Lopulta tulee se oikeakin, ihan oikea: RRRRuu-su.
Myöhemmin tyttö pyytää taas, sadannen kerran tänään: – Äiti, hadjoitellaan taas niitä RRRR-juttuja!
Sitten hän sanoo:
– Käpy.
¨
26.6.2013
Kuuma! Kuuma kuuma kuuma kuuma!
Läkähdymme. Ilma on kostea ja lähentelee. Se puhkii kuumaa hengitystä kasvoille.
Mitä kesänä pitikään tehdä? Mitä ihanien lasten kanssa tehdään, kun he ovat vielä pieniä? Miksi kaikki kaunis on niin äärettömän kaunista ja hetkessä häviävää, että en koskaan ehdi ihmetellä ja ihailla sitä tarpeeksi enkä koskaan tehdä sen kanssa sitä kaikkea hauskaa ja ihmeellistä, minkä haluaisin tehdä?
¨
20.6.2013
Juhannus on taas täällä. Huomisillalla on sen aatto.
Ajattelimme keittää uusia perunoita ja polttaa jätelautoja ja risuja. Ehkä käymme soutelemassakin. Varmaan saunomme.
Meillä on ollut kiireistä. Tänä iltana voin vihdoin vain olla. Istun sohvalla ja yritän maastoutua, jotta kuopus ei huomaa minua. Hän on käynyt ylikierroksilla, koska olen ollut paljon poissa.
Nyt juhannuksena ehditään laittaa taloa ja pihaa eteenpäin – tai riidellä, niinkin voi käydä, niin yleensä käy. Olen kurkkuani myöten täynnä tätä keskeneräisyyttä ja epäkäytännöllisyyttä, kasojen rumuutta ja kaiken puolivillaisuutta.
Keskeneräinen ja sotkuinen talo särkee silmää, mitä enemmän sen seassa on. Kun on ollut paljon töissä ja poissa, lähtee innoissaan purkamaan tätä taloprojektia, kunnes väsähtää. Tekemistä on liikaa, keskeneräisyys ympäröi, vyöryy yli.
On merkillistä, mihin häiritsevyys kuuluu pysäyttää. Minulla on aikoja, jolloin kaikki särkee silmääni, jolloin kaikessa on inhoa herättävää tyylillistä epäyhtenäisyyttä, jolloin löydän mistä tahansa jotain naurettavaa, korjattavaa. Niinä aikoina teen yleensä testin. Luen kappaleen Raamattua, ja jos silloin sen kieli alkaa ärsyttää minua, jos ilmaisut ottavat päähän ja haluaisin viilata ne paremmiksi, jos kirjoittaja ei selvästikään ole tajunnut kauneuden ja voiman päälle vaan on lässäyttänyt sanoman ja jättänyt työnsä puolitiehen, tiedän, että Marialla on tämä vaihe taas.
Jätän kaiken sikseen, nostan jalat ylös. Annan mieleni vaeltaa etsimässä elämästä ja todellisuudesta sitä kaunista ja ihmeellistä, mikä niissä on piilossa väikkymässä ja mitä ei löydä, jos niihin katsoo suoraan.
Ehkä jotain sen kaltaista pitäisi tehdä nyt.
Asiat järjestyvät aina täydellisimmin, mitä vähemmän kontrolloin niitä. Mitä enemmän otan vastaan, sitä puhtaampaa tulee vastaan.
¨
1.6.2013
Ärh. Rantasaunan kiukaan saaminen päälle vei 50 minuuttia. Minua varoitettiin kyllä, mutta en ehkä kunnolla uskonut. Lopulta istuin kyyryssä kiukaan vieressä, syötin sanomalehdellä vähäistä tulenruikkua. Sanomalehtikin yritti sammua, mutta syötin tulta vain uudestaan ja uudestaan.
Nyt halot palavat. Käyn viiden minuutin välein katsomassa tulipesää, joka kerta varmana siitä, että tuli on taas sammunut. Ei se ole.
Nyt pitäisi saada hyvä mieli takaisin uudestaan.
Linnut livertelevät ja juttelevat. Naapurirannassa ajetaan nurmikkoa.
Tyynessä vedessä tallustaa kaksi auringon hyväilemää olentoa: pieni tyttö, 10-vuotias poika. Liinalla rannalla varjossa istuu nuori poika, lukee lehteä. Hiekalla lojuu pieni muovinen vene, lapio, siivilä, ämpäri. Minä istun vanhan pesutuvan eduslaudoilla. Tuoksuu kesä, humalluttava lämmin kesä.
Minua on painanut se, että lähimetsät hakattiin alas. Vain oma metsämme on metsää enää, ja kalliot. En ole päässyt asiasta yli. Hakatussa metsässä ei voi kävellä, siellä lentää nenälleen. Kaikki näkyy läpi, tulee silmille, mikään ei ole piilossa, varjossa, salainen. Mikään köyryinen, vanha ja vammainen ei ole rakastettu.
Eilen kuljimme rannasta kotiin lasten kanssa ja leikimme samalla mielikuvitusleikkejä. Kun hakkuumetsät alkoivat, minä huudahdin: ”Täällä on varmaan ollut jättiläisiä. Katsokaa, mitä metsälle on tapahtunut. Täällä on jättiläisiä, nyt piiloon!”
Se ajatus oli paljon helpompi hyväksyä kuin tehometsätalous ja villin luonnon kontrollointi.
Nyt joka kerta, kun astelen aurinkoista kiertelevää kotitietä pitkin, tiedän: Onpa täällä riehunut jättiläisiä. Huh, millaista jälkeä ne ovat tehneet. Täytyypä pysytellä piilossa, että en joudu niiden tielle.
Tästä on hyvä aloittaa poikien kesäloma. Minulla ja puolisolla on vielä töitä, kuopus menee hoitoon. Mutta tästä alkaa silti loma.
¨
10.5.2013
Lumet ovat vihdoin sulaneet kokonaan.
Viikko sitten lunta oli vielä, säälittäviä aurauskekojen jäänteitä.
Illalla kuulin pitkästä aikaa lehtokurpan äänen. Se on hyvän tuulen ääni, hiljaisen illan riemastuttava, hellä partikkeli.
Lisäksi kuulin sumutorvia, tummia ääniä, jotka tuntuvat tulevan kuin vierestä, kuin valtamerilaivat seilaisivat metsissämme. Samalla se ääni kadotti ajan ja kuroi umpeen kymmenet vuodet. Kuistilla työskennellessäni olin samalla Lisetten kannella, tunsin sen kannen ja seinien lakan tuoksun, meren ja sumun tuoksun, sumun kosteuden ja veneen rytmikkään liikkeen. Ympärille ei näkynyt paljoa. Sumutorvien tumma ääni vain soi ympärillä, kuin ihan vierestä ja jostain kaukaa näkymättömän aavan keskeltä, paikantumattomasti, melkein sisältäni, jollain tapaa alkukantaisen ihmisäänen kaltaisena.
¨
19.4.2013
Ulkona sataa. Pihalla on vielä lunta, suurina, märkinä, hiekkaisina muureina. Ne halkaisevat pihan ja katkaisevat yhteydet kaikkialle muualle kuin autotielle.
Kevät on myöhässä, tontillamme vielä myöhemmässä kuin muualla. Lumet eivät tunnu lähtevän koskaan. Pakkasia ja lumia riitti ikuisesti.
Piha odottaa. Lumen alla se on ruma ja roskainen, rakennustyömaan välinpitämättömyydestä hajeinen. Puut ovat kadonneet talon ympäriltä, ne oli pakko ottaa pois, kaikki salaperäiset ja raihnaiset vanhat ystävät.
Vähitellen jotain on alkanut hiipiä luokse, jotain siitä salaperäisyydestä ja rauhasta, joka oli tässä paikassa ennen kuin kaivinkoneet, rekka-autot ja suorittaminen rymistivät paikalle. Muutaman vuoden minusta on tuntunut, että meitä ympäröi enää vain hattivatti-metsä, nimetön, äänetön, mitäänsanomaton. Kaikki suuret persoonat oli kaadettu talon kahdelta alkuperäiseltä paikalta, talon nykyiseltä paikalta, tien paikalta, kääntöpaikoilta, jo siksi, että ne olisivat kaatuneet talon päälle. Jäljelle jäi vain riu’ut, mitätön keskustelematon sakki, rivijäsenet.
Nyt moni niistä on jo erottunut itsekseen, saanut sielun. En tiedä, miten ja milloin puu saa sielun. Yhtäkkiä sillä vain on sielu ja nimi, ja se on aina ollut, minun piti vain huomata ja löytää se. En koskaan keksi puille nimiä, ne ovat olleet olemassa koko ajan, tietämättäni. Pihalla en vielä ihan ole sujut näiden kanssa, ylipäätään pihalla kulmat asettuvat otsassani kurttuun ja yritän piirtää näkymättömiä viivoja sinne, mistä kaivinkoneen pitää muotoilla maata orgaaniseksi takaisin. Tunnen puiden tiivistyvän persoonina ympärilläni vasta, kun astun metsän puolelle, mutta sisältä talosta, ikkunoistakin olen saanut jo monta ystävää.
Makuuhuoneen ikkunasta näkyy kaksi herrasmiestä, Castor ja Pollux. Ne ovat kaksi suurta kuusta, toinen hiukan toista pidempi, kummallakin valtavat kävyt latvassaan. Ne nyökkäävät aina muiden huomaamatta minulle, kun käyn nukkumaan, heristävät hiukan neulasiaan hyvän yön toivotukseksi, seisovat ja vartioivat läpi yön, taloa ja polkua. Niiden vuoksi en koskaan pelkää, ne ovat siellä aina, ja niiden silmäkulmissa on aina naurunryppyjä.
Samasta ikkunasta näkyy myös suuri koivu, tai kaksi, se on molempia yhtä aikaa, mutta se ei ole vielä kertonut minulle nimeään. Sen nimi alkaa ehkä K:lla.
Toisen poikani ikkunasta näkyy Tupu, Hupu ja Lupu: kolme mäntyä tai kuusta, joiden latvat näkyvät ikkunasta juuri silloin, kun olemme poikani kanssa sängyssä sylikkäin. Ne kasvavat Nuotiokallion takana, enkä itse asiassa Nuotiokallion takana käydessäni tiedä, keitä ne ovat, mutta ikkunasta ne aina näkyvät. Niitä lähempänä on Lauri ja Leonard, kaksi samanlaista koivua.
Kuopuksen ikkunasta näkyy hänen Käpykuusensa. Maan rajasta se on aika mitätön tapaus, kuusi vain, mutta ikkunasta, hänen sängyssään maatessa ja sieltä katsoessa se on hulvaton. Se on vielä aika nuori, ja sillä on ties miten monta oksaa, mutta jostain kummallisesta syystä se on päättänyt keskittää kaikki monta kymmentä suurta käpyänsä latvasta seuraaviin kahteen pikku-pikkuoksaan. Se saa minut aina hyvälle tuulelle.
Sitten pihan eteläpuolella on Yksinäinen Mänty. Pohjoispuolella on Toinen Yksinäinen Mänty. Ne ovat etäisiä ja kauniita, arvokkaita ja rauhallisia. Niitä ei katsota silmiin eikä niiden neulasia hyväillä sormin. Ne aikovat kasvaa meitä vanhemmiksi, niiden katse on jo jossain satojen vuosien tuolla puolen. Niiden lämpimään kaarnaan voi painaa päänsä ja tuntea silmät kiinni väkevän-hitaan elämän vahvan tuoksun. Ne pitävät kyllä siitä, ne vastaavat siihen, mutta niiden kanssa ei hassutella niin kuin Castorin ja Polluxin.
Aina kun olen sisällä ja ilta hämärtyy ikkunoiden takana mutta ei ole vielä mustunut peilikuvaksi, kun yönsininen taivas pilkottaa puiden välistä, minussa nousee esiin muistoja, joista en saa kiinni. Jollain tapaa olen kuin kirkossa silloin, jokin muisto pilkottaa puiden takaa, en ole asunut juuri tällaisten puiden keskellä aikuisiällä, enkä tiedä, missä olen ollut, kun olen katsellut lapsena yötaivaan tummenemista puiden latvojen välissä.
Kuopuksen ikkunassa näkyi yhtenä alkavana yönä kirkas hento kuunsirppi. Se melkein sattui, näkymä oli uskomattoman kaunis. Hämärässä huoneessa istui pieni ihme, pieni ihmistyttö yöpaita polvien yli kiskottuna, päästävedettävässä sängyssä, hiukset hajallaan ja peitto ja nallet runtussa ympärillään, keskittyneet kasvot kohotettuina ikkunaa kohti, syventyen sen maailmaan loppumattomaksi toviksi. Ja ikkunassa yötaivas pilkotti kuusten ja mäntyjen ja koivujen välistä, ja kuunsirppi pilkotti sieltä myös, ja kaikki se valoi yönvaloa huoneeseen ja pieneen tyttöön ja siihen, miten ihmeellistä hänestä oli, että kuunsirppi näkyi hänen huoneeseensa.
Mielettömässä rakkaudessani häneen on aina seassa jotain itserakkaudellista, jotain juuri minun itseni armahtamista. En useinkaan pidä itsestäni, näen itsessäni usein vain reikäisiä, keskeneräisiä puolia, mutta kun katson häntä, en aina ihan erota, missä hän alkaa ja minä lopun, ja se tunne on paitsi outo myös hyvin kaunis. Hän on monelta osin samanlainen kuin minä, olen jollain tapaa ymmärtänyt hänet, tunnistan, mitä hän tekee ja mitä hänessä tapahtuu, sen, mikä muille ihmisille on absurdia ja kummallista. Sinä iltana taas kahdennuin, kehoni muisti vielä hyvin sen ajan, kun hämärässä huoneessa istui lähes neljäkymmentä vuotta sitten pieni ihme, pieni tyttö, minä yöpaita polvien yli kiskottuna, vanhanaikaisessa valkoisessa rautasängyssä, hiukset hajallaan ja peitto ja nallet runtussa ympärillään, keskittyneet kasvot kohotettuina ikkunaa kohti. Ja ikkunassa yötaivas pilkotti kuusten ja mäntyjen ja koivujen välistä. Mäntyjen latvoista muotoutui hahmoja, joissa ei erottanut, missä yksi puu alkoi ja toinen päättyi. Siellä oli saksanpaimenkoira, joka istui ja oli kääntynyt katsomaan sivuille, ja siellä oli iso nallekarhu, joka oli tulossa haukkaamaan sitä. Ne pysyivät muotoina koko nuoruuteni ajan ja ovat luultavasti siellä vieläkin, koirasta tuli vain hapsottavampi ja sen kuonoon tuli knööli. Ja kun katson tytärtäni ja rakastan häntä niin paljon että minua vihloo ja särkee, ehkä joku katsoi minuakin ja rakasti yhtä paljon, tai jos ei katsonut, minä voin rakastaa täältä vuosien takaa sitä pientä tyttöä varmuuden vuoksi.
¨
16.3.2013
Jokaisen ympärillä on kehrä.
Kehrän näkee, kun kuvittelee katsovansa samaa ihmistä päivästä toiseen ja jokaisesta liikeradasta jäisi ilmaan jälki. Jos voisi valokuvata pitkällä valotusajalla – ja lukita kameran samaan kohteeseen – kehrä olisi se suttu, mikä jäisi, kun ihminen vispaisi käsiä, laittaisi jalkaa toisen eteen, kääntäisi päätä.
Länsimaisen ihmisen kehrä on yleensä tylsä. Kehrää on vain käsissä ja jaloissa. Se on teräväkärkistä, kaavamaista, se ei pyörteile eikä etene kauas kehosta. Se on aika masentava.
Länsimaisen tanssijan kehrä on toisenlainen. Modernin tanssijan kehrä ulottuu koko käytettävään tilaan, kuin tanssija yrittäisi hallita yhtä aikaa koko spatiaalisen avaruuden. Kehrässä näkyy vauhtia ja kauas kurkottavia liikkeitä.
Itämaisen tanssijan kehrä on toisenlainen. Se on hyvin lähellä kehoa, siinä on pyörteitä ja hienonhienoja väreitä, siinä on syklisiä yksityiskohtia, ja kauimmaiset ja rohkeimmatkin liikkeet pyörteilevät aina takaisin kohti kehoa.
Kehrän aloin nähdä, kun yritin synnyttää mielessäni ilmaukseksi sen, mikä tekee kuopuksestani juuri hänet. Hänessä on aina ollut jokin, jonka tunsin kehossani jo odottaessani häntä, jokin, joka ei ole yhtenäkään hetkenä muuttunut tai katkennut hänessä. Pari päivää sitten sain sille sanan: se on kehrä. Hänen kehränsä on hyvin vahva, vahvempi kuin kenelläkään tuntemallani, niin vahva, että sen melkein näkee paljain silmin. Hänen kehränsä on lähes täydellinen pallo, tai munuaismainen muoto, yhtä kaikki tasapainoinen ja harmoninen, vailla kulmia, ja täydessä liikkeessä. Hänessä vilistää koko ajan jotain, kädet, jalat, koko keho, pää, hänen kehonsa piirtää ilmaan jatkuvasti hänen omaa kehräänsä, eikä siinä ole teräviä kulmia eikä epäkeskoja muotoja. Hänen kehonsa on jatkuvassa liikkeessä ja vilkkeessä, mutta siinä ei silti ole mitään häiritsevää, koska se tekee harmonisen kokonaisuuden, täyteläisen muodon.
Rakastan sitä, kun minä pääsen sen munuaismaisen kehrän sisälle, kun liike jatkuu minun ympärilläni, tunnen sen vartalollani, ja hän vilistää minussa kiinni.
Poikien kehrät ovat erilaisia. Esikoinen imaisee välillä kehränsä sisään päin. Hän syö sen. Hän ei liiku. Hän antaa sen kyteä. Hän antaa sen paisua. Ja sitten hän räjäyttää sen esiin, se on täynnä voimaa ja tahtoa, hän paukauttaa koko tilan ja samalla auditiviisen avaruuden täyteen sitä, hän lyö kehränsä lihaksilla minua vasten ja heittää meidät nurin, hän nostattaa sen meitä vastaan ja kaipaa vastustusta, ja me osaamme vastata siihen. Meidänkin kehrästä tulee samanlainen, jotenkin me pääsemme saman suuren kehrän sisälle, olemme yhdessä adrenaliinin ja ilon ja rakkauden ja naurun sisällä.
Keskimmäisen lapseni kehrä on meritähti – tai jokin sellainen, en löydä sille sopivaa esikuvaa. Hän voi kutistaa kehränsä, ja hän kutistuu samalla itse myös, hän ja hänen kehränsä menee teleskooppisesti sisään kuin etana tai kastemato. Ja sitten hänen raajansa ja koko kehonsa ojentuvat sieltä nopeasti ja letkeästi esiin, rennosti ja hyväntuulisesti, ulottuvat kauas hänen kehostaan ja palaavat taas takaisin, kevyesti ja nautinnollisesti, antautuvasti ja pehmoisesti. Hän voi loikata lumiselta jyrkänteeltä huikean matkan alas, hänen kehränsä voi laajeta koko metsään ja maisemaan, ja samalla siitä tulee kuin läpikuultava, kuin hän sulautuisi siihen, mitä on ympärillä.
¨
10.3.2013
Hän on nyt neljä ja puoli vuotta. Hän on maailman vahvin ja määrää kaiken meidän perheessä. Niin hän kertoo meille.
Isä on hänestä kaikkein kivoin, kivempi kuin minä. Niin hän kertoo minulle.
Kun isä on kotona, pieni tyttö kipittää hänen perässään ja kysyy, kertoo, höpöttää, vaatii, pitää kädestä kiinni, tulee syliin, kiepsahtaa määrätietoisesti isänsä ja minun väliin.
Silti viikonloppu-aamuisin, kun hän on heräämisestä vielä puolinukuksissa ja minä kokonaan, hän tulee minun kainalooni, aina.
Viime yönä luin kirjaa aamuun asti, ja olin vielä hereillä, kun hän tuli. Koin kerrankin valveilla sen, minkä aavistan yleensä vain hämärästi, jostain unimaailman ja hajevalveen rajamailta.
Hän kiepsahti peiton alle ja alastoman vartaloni päälle niin kuin vain hän koko maailmassa kiepsahtaa, mutkattomasti ja täydellisesti, kuin hän olisi ollut vain etäyksikkö minua ja olisi palannut osakseni takaisin. Hänen pieni liikahteleva kehonsa kietoi vikkelästi itsensä minun ympärilleni kuin apinanpoikanen.
Sitten hän kiemurteli uuteen asentoon, kaivoi itseään ylemmäs sängyssä ja puristi minun pääni kainaloonsa kuin pehmolelun. Lelunallena en saa hengitettyä, naamani oli hänen vatsassaan tai poskessaan tai suussaan, ja kumpikin meistä pyörähteli peiton alla uuteen asentoon. Lopulta nukahdimme kumpikin selällämme maaten, hän minun kainalossani, kumpikin pieni kämmen ristittynä minun kämmenteni lomaan.
Tänään iltapäivällä kuljimme hiekkakuopille laskemaan pulkalla. Maisema oli epätodellinen.
Taivas kaareutui hohtavan valkoisen lakeuden ylle, kaikki oli syvänsinistä ja valkoista tai matalia männyntaimia, paksulle hangelle olivat näkymättömät siveltimet vetäneet pitkiä venyneitä varjojen viivoja. Pieniä kumpareita oli silmänkantamattomiin mäkien kyljissä ja laaksonpohjissa. Auringonkilo siristytti silmiä. Oli aivan hiljasta. Kaukaisimmatkin keskustelut kuuli. Pulkan ääni oli valtava, kova, ja kun se seisahtui, ympärillä oli vain lakeuden varjoja ja äänettömyyttä.
Kun lähdimme tarpomaan kotiin päin, hän kiipesi yhden pienen mäen takaisinpäin laskeakseen sen uudestaan peppumäkenä. Isoveli makasi hiirenhiljaa lumessa selällään. Minä seisoin selkä päin kuopukseen, katselin muualle.
Yhtäkkiä takaani kuului käsittämätön parkaisu, jokin alkuvoimainen ääni, jokin luihini ja ytimiini ulottuva hädän rääkäisy, jokin, joka soi vieläkin sielussani. Hän parkaisi: ”ÄITI!!!”
Hän parkaisi sen vain yhden, yhden ainoan lävistävän kerran, vain yhden kerran koko pienten keuhkojensa voimilla, jotka kymmenkertaistivat sen, mitä kukaan uskoisi niin pieneen olentoon sisältyvän.
Käännähdin ympäri, huusin, mikä hätänä, mitä, mikä on.
Oli ihan hiljaista. Hän ei ollut huomannut meitä, olimme olleet niin liikkumattomia. Hän oli rähkinyt mäkeä ylös, lumen ja kiipeämisen ja huohotuksen metelissä, ja kun hän oli kääntynyt, hän olikin ollut täysin yksin keskellä äänettömyyttä, epätodellista maisemaa, auringon, hankien ja varjojen äärettömyyttä.
Hänen parkaisunsa kaiku soi minussa vieläkin, resonoi jossain äidinsielun onteloissa, toistuu ja kertautuu uudelleen ja uudelleen. Se oli kuin jatkeeni hätähuuto jossain, missä yhteys emoalukseen oli katkennut, häneltä oli kadonnut se, joka on aina ollut hänen siteensä tähän maailmaan, takavarjo, ympäröijä, kiinni pitäjä.
Olen käynyt taas läpi äidin-tunteita, syyllisyyttä siitä, miten vähän tarjoan lapsilleni siitä, mitä voisin tarjoa, miten köyhänä ja hiljaisena pidän heidän elämänsä, miten aliravittuna. Kotiin päin kävellessäni muistin, että minulle ja sisaruksilleni tarjottiin virikkeitä ylenpalttisesti, aistimuksia, elämyksiä, kokemuksia, maanosista toiseen, mereltä vuorille ja luonnosta kaupunkeihin, taiteesta viihteeseen ja takaisin. Eikä se kaikki siltikään estänyt kumpaakaan sisartani voimasta niin huonosti.
Se, mitä minä tarjoan lapsilleni, ja josta tunnen samaan aikaan sekä ylpeyttä että sairaalloista syyllisyyttä, on aika-paikka-avaruuden kuolemat, loppumattoman tyhjät hetket, joissa jokainen meistä on vain yksin oman itsensä ja omien tunteidensa kanssa.
Jotain niissä olen tehnyt oikein, sillä kumpikin pojistani, joita omien sanojensa mukaan ei kiinnosta tässä maailmassa muu kuin tietokoneella pelaaminen ja nettivideot, kuluttavat kotimatkaansa taksiristeyksestä useita tunteja, rämpivät metsän läpi halki lumen ja ryteikön, käyttämättä sileää ja nopeaa tietä. Kun kuljemme kaikki yhdessä viikonloppuisin metsässä, viereltäni kuuluu usein levollinen lausahdus: Tätä tulen aina kotimatkalla katsomaan. Täällä käyn lähes aina istumassa, jos sää on sopiva. Tule katsomaan, tämän löysin täältä kerran kotimatkalla. Täällä on maailman kaunein maisema. Tästä menee minun yksi minun reiteistäni, seuraa minua.
¨
9.3.2013
On hiljaista.
Ikkunasta laskeutuu viimaa niskaani. Se on hentoa, kuin viileää tasaista kuiskausta.
Kuulen keittiön kellon raksutuksen tänne saakka.
Korvissa pitää ääntä pelkkä korva.
Ulkona on kireä pakkanen. Mietin, olisiko pitänyt käydä laittamassa kellarissa ilmanvaihtoventtiilejä pienemmälle, etteivät laitteet hajoa.
Meidän takka on aika hieno. Sitä ei vieläkään kyllästy katselemaan. Siihen tulee valokin kauniisti.
Kämmenissäni on taas elämä, omani, se ameeba, joka luiskahtelee otteestani, väreilee, haltuun saamaton.
Se on jakautunut osiin.
Miten ihmeessä en ehdi enkä jaksa sitä, minkä olin kuvitellut haluavani? Miten käy niin, että tahtoni ja se, mitä elämä ja nämä ihmiset tarvitsevat, eivät osu yksiin? Miksi tunnen niin syvää syyllisyyttä siitä, että olen kuunnellut heitä enkä ole väkisin tunkenut mukaan sitä, mistä kaikesta olin haaveillut ja mitä kaikkea pidin tärkeänä?
Polvi osuu Aku Ankkaan. Se rapisee.
Mitä kaikkea olen halunnut? Olenko halunnut kaiken, yhtä aikaa?
¨
7.2.2013
Kävelin tänään Turussa, sairaalan ovista ulos astuneena. Oli jo hämärää, pimeän aikaa kaupungin katuvaloissa. Räntää sateli, autojen valoja ajoi ohitseni, muutama seurue jutteli kovaäänisesti, jotkut hitaasti astellen, jotkut ohitseni kiirehtien. Minä tärisytin kättä kävellessäni, rinnassani kovia kiviä, joiden läpi henki kulki vain pihisten.
Mitä tehdä ihmiselle, jonka edessä on alaston ja riisuttu mutta ei koskaan todella nähty? Mitä tehdä, kun puhe pyyhkii ylitseni, sammuttaa minut? Mitä tehdä, kun juuri häntä minulla on lohduttomin ikävä silloin, kun hän on edessäni? Kädessäni oli paperi ja kynä, aloin piirtää ja sain siitä helpotusta, pakenin kuin lapsena, selvisin läpi.
Mitä tehdä, kun muuttuu jälleen kymmenvuotiaaksi? Äitini on sairaalassa kuolevaa isäänsä katsomassa, uudestaan ja uudestaan, kunnes minun syntymäpäivänäni tulee lopullinen tieto. Kukaan ei huomaa enää minua. Ääriviivani alkavat kadota ja haipua, lakkaan käymästä koulua, vatsani puristuu kivusta kasaan, näköni huononee yhtäkkisesti kuin yrittäisin sulkea silmäni lopullisesti maailmalta, selkäni kyyristyy ihmisten katseilta, harpon kotiin puolijuoksua, tällä kertaa meni kuusi minuuttia ja viisi sekuntia, en koskaan saanut sitä alle kuuden, häviän kirjojen pariin, elän siellä jossain, fiktiosta narkomaaniksi muuttunut, vuodesta toiseen.
Keittiön lattialle tänään illalla kyyristyessäni, itseäni tärisyttäessäni kuin vanhin sisareni silloin joskus, tiesin: en ole muuta kuin tuskaa, kehoni on täyttynyt siitä ja se täyttää minut. Ja yhtäkkiä tajuan: enkä siltikään haluaisi päästä siitä pois.
Minä olen rakentunut sen päälle. Tämä kaikki on se harmaa läpipääsemätön savi ja mädännyt hapeton maa, jonka päälle olen kasvanut metsäksi, josta kasvaa sieluni vammaiset kuuset, pehmeät sammaleet ja jäkälät, uurteiset kivet ja kalliot. Nämä hetket pöyhivät saven ja mädän esiin, vajottavat maan ja saavat vankimmatkin männyt kaatumaan, mutta sitä savea ja mätää en voi vaihtaa muuksi. Ne ovat minä ja minusta osa, minä olen tyhjä ja ontto ilman sitä.
¨
25.1.2013
Minulla on pitkät työmatkat, ja tämän talven olen ajanut ne aina vain pimeään aikaan. Suurimmalla osalla taipaleesta ei ole katuvaloja. Loppupuoliskon matkasta räpyttelen silmiäni, katseeni muljahtelee, en saa sitä kohdistumaan, tie hyppii silmissäni, silmät haluaisivat väkisin painua kiinni.
Sain myös uuden kannettavan tietokoneen, ihanan, mutta kävi samoin kuin viimeksi uudella kannettavalla. Silmät eivät ensin tottuneet siihen. Ne alkoivat päivän mittaan muljahdella silloinkin, katse hyppi.
Nämä yhdessä tekivät sen, että vuoden ensimmäiset työpäivät en iltapäivällä enää hallinnut katsettani lainkaan. Koko maailma pyöri, kaikki keinahteli, ja kaikki hiipi koko kehoon. Aloin sammaltaa, horjahdella, en hallinnut tasapainoa, en itseäni. En saanut katsetta tahdon alle enää lainkaan, se hyppi, vilisi, kohdisti ja tarkensi miten sattui. Olin kuin humalainen ja häpesin sitä, pelkäsin sitä. Jommassakummassa silmässä nyki vielä elohiiri kymmeniä kertoja päivässä, varsinkin, jos yritin katsoa jotakuta ihmistä silmiin.
Kävin haastattelemassa lehtiartikkeliin optikkoa – toimittaja käyttää omat vaivansa hyväksi ja tekee lehtijutun, mitä vinkkejä optikolla on pimeällä ajamiseen tai päätetyöskentelyyn. Hän kertoi, että katseen täytyy antaa levätä, kerran tunnissa, ainakin minuutin ajan.
Katse on nostettava pois siitä, mitä se on ollut tekemässä. Sen on annettava liukua kauas, kohdistamatta sitä mihinkään, tarkentamatta sitä.
Se auttoi. Tasapaino palasi, puhe selkeytyi, maailma alkoi pysyä paikallaan, katseen hallitsi taas, seisoin taas omilla jaloillani ja tunsin itseni.
Nyt itselläni on ollut muutama vaikea etäpäivä. Joskus minulla oli työpäivät toimistolla vaikeat. Ylipäätään luiskahdan erääseen rotkoon helposti, heti, jos en pidä itsestäni vaarin. Marian sielun suunta sojottaa siihen suuntaan aina, automaattisesti.
Sieluni tekee saman kuin silmäni. Kohdistan liian intensiivisesti mieleni katseen johonkin, rynnistän töihin – tai mihin tahansa, perheen hoitamiseen, taiteeseen – liian rajusti, suuntaan itseni siihen niin kokonaisvaltaisesti, että vähän ajan päästä mieleni alkaa harittaa. Tarkkaavaisuus alkaa yhtäkkiä muljahdella, heittelehtiä laidasta laitaan. Keskittymiseni alkaa vilistä, en saa sitä haltuun, työt alkavat hyppiä silmissäni, huomioni kohdistuu kaaosmaisesti. Menetän sieluni tasapainon. Päässäni nykii elohiiri varsinkin silloin, kun on kohdattava toinen ihminen. Silmät haluaa sulkea väkisin, haluaisi vain mennä nukkumaan.
Vihaan sitä tunnetta. Stressaannun, en voi sietää sitä. Stressi pahentaa sitä entisestään, mieleni yrittää vimmatusti keskittää itseään johonkin, mutta kaikki vain vilisee, juoksee. Saan kyllä työt tehtyä – hyvin, vieläpä – , mutta en voi hyvin.
Muistin optikon neuvon – ohjeen, joka minun pitää löytää aina uudestaan, joka kerta.
Vähintäänkin kerran tunnissa mielen huomio on nostettava pois työstä. Sen on annettava katsoa ympärilleen, kauas, kohdistamatta sitä mihinkään, tarkentamatta sitä, ainakin minuutin verran.
Se auttoi taas, jälleen kerran. Se ei auta, jos sielu on jo alkanut harittaa, mutta sitä pitääkin tehdä jatkuvasti, aina.
Hallitsen tarkkaavaisuuteni taas.
Ja kuulen enemmän.
Ulkona on ollut ihana sää. Helmikuu on lähellä, sen tuntee jo, yksi rakkaista kuukausistani. Taivas kaareutuu sileänä ja virheettömänä maiseman ylle.
¨
6.1.2013
Joulukuun alussa kävimme rannassa. Lunta alkoi sataa, kun lähdimme pihalta, ja lumisade tiheni ja sakeni nopeasti. Matka on pientä alamäkeä, minä saapastelin lumisateessa eteenpäin, kädet takana, pulkan naru kädessäni, ja joka kerta kun katsoin taakseni, takanani pulkassa istui polvillaan esikoinen, minua jo pidempi ja lähes aikuinen, naama virneessä ja lumisateesta irvistellen, kädet takanaan, kädessään toisen pulkan naru ja takanaan keskimmäinen, omassa pulkassaan rennosti ja kasvot riemastuneina, kädet takanaan ja kädessä pulkan naru, ja hänenkin takanaan oli pulkka ja pulkassa jalat edessä sojottaen kuopus, kasvot loistaen ja laidoista kiinni pitäen. Niin kuljimme koko matkan, peräperää, lauloimme välillä pienen pieni veturi marssi näin ei-kun-miten-se-menikään.
Rannassa lakeus avautui eteen. Kuljimme lumisateessa jään rajassa, uskaltauduimme hiukan jäälle. Juuri sinä päivänä oli kosteaa, ja laiturin luona oli sulaa ja sulia kohtia. Heittelimme kiviä, ja osa niistä plumpsahti ruskeasta sulakohdasta läpi ja jätti ruskeanhileisen renkaan jälkeensä, osa kumahti vain pintaan, vaikka luulimme sen solahtavan heti läpi. Yhtäkkiä nostin katseeni ja huusin. Lapset kohottivat katseensa ja huudahtivat säikähdyksestä hekin.
Ihan parin metrin päässä meistä alkoi avomeri – emme olleet nähneet sitä lainkaan, lumisade oli peittänyt sen ja sen äänet, mielemme oli täyttänyt alkaneen jään jatkumaan ikuisuuksiin. Tunne oli käsittämätön: äsken valtavaa, hyistä avomerta ei ollut ollut, yhtäkkiä se oli siinä kuin se olisi sormien napsautuksesta taiottu viereemme.
Lähdimme kulkemaan rantaviivaa pitkin meidän rannallemme. Rannan vierustat olivat paksussa jäässä, mutta mitä lähemmäs meidän puoltamme kuljimme, sitä enemmän rantaviivassa oli rakoja, aukeita ja sulaa. Yksikään niistä ei ollut sitä, miltä näytti. Kun johonkin avoveteen heitimme kiven, kivi kopsahti ja jäi veden pintaan. Kun johonkin paksuun jäähän heitti kiven, se humpsahti läpi. Moni kivi pomppasi jäästä mutta jätti silti osumiskohtaan reiän, josta meren aallot alkoivat pulpahdella ylös. Näimme meren aallot myös selällä, sitten tuli hiljainen liikkumaton jää, mutta meren aallot keinuivat myös rantaviivassa. Ehkä ne etenevät jään allakin.
Omalla rannallamme ei ollut vielä jäitä, ja lumisade oli lakannut. Katselin kaislojen juuria, ja yhtäkkiä kuopus osoitti kaislojen ja veden yhtymäkohtaa. Hätkähdin ääneen taas. Juuri sitä kohtaa olin katsonut, enkä ollut nähnyt mitään, ennen kuin hän näytti sen: miten ihmeellinen se yhtymäkohta oli, miten kaislojen varsissa oli juuri vedenpinnan yläpuolella mutta sitä koskettamatta paksut jäiset muhvit, kirkkaat pulleat maljakot, joista ne kohosivat ylös. En ollut nähnyt niitä, mutta kun näin ne, ne tuntuivat syntyvän olemassaoloon juuri silloin.
Viimein lähdimme kotiin, eikä matka rannasta kotiin ole koskaan niin hauska kuin toisinpäin.
Eilen – nyt on tammikuu – kävimme rannassa jälleen. Koko kuukauden on satanut valtavasti lunta, ja tonttimme on peittynyt paksuun ja armolliseen lumipeitteeseen. Nyt on ollut taas monta päivää sulaa, ja roskaa, savea ja rojua on paljastunut esiin. Eilen oli kuitenkin pakkasta – tänään myös – ja pieni lumihuntu oli koristellut luontoa.
Rannassa jääraja oli ehtinyt kauemmas. Silti näimme, että aavalla oli aaltoja. Kuulimme kaukaa sen kovan kohinan. Itse jää oli äänetön.
Myös meidän rantamme oli mennyt jäähän, mutta avomeri oli siellä vielä hyvin lähellä. Raja oli kiinnostava: ensin jäässä oli syviä railoja, jään suuriksi palapeleiksi lohkaisevia, sitten tuli kuin jäänpäällinen somerikko ja yhtäkkiä, veitsellä leikaten alkoi meri.
Lahden keskellä jäärajassa oli tumma kohta. Olin nähnyt sen jo serkkuni rannasta ja luullut sitä jään päälle kalahtaneiden jäälauttojen reunoiksi. Meidän rannaltamme tumma kohta näytti kuitenkin vaakatasoiselta.
Koupus tarkkaili sitä hetken ja sanoi sitten: Se on vettä, johon laskee metsän varjo. Ainakin se tumma liikkuu, kun liikutan päätäni.
Kaislojen vesirajassa ei enää ollut jäätuppia. Niissä oli pikku-pikkuruiset jäärusetit tai pitsiset mansetit, kuin talvinen pieni myyrä olisi käynyt tohkeissaan koristelemassa jokaisen niistä.
Tulimme metsän kautta kotiin, loppumattomasta ylämäestä, paksusta hangesta ja kompastelusta hengästyneinä ja kuumissamme. Hangessa oli outoja pyörylöitä, hangen pinnasta kohovia ympyröitä, kuin lumisieniä tai talven syyliä.
Päättelimme, että eläimet olivat tallustaneet niistä ennen sulien aikaa, lumi oli pakkautunut askeleissa kovaksi eikä ollut sulanut samaa tahtia nollakeleillä kuin muut lumet.
¨
¨
Blogimerkintöjä, 2011 (osa III)d
Blogimerkintöjä, 2011 (osa II)
¨
Blogimerkintöjä, 2010 (osa III)
Blogimerkintöjä, 2010 (osa II)
¨