Runoilijoita ja runokokoelmia

Hakenut Maria Kesti

Helena Anhava

Helenaa Anhavan runoja lukiessa minulle tulee kotoinen olo. Keittiönkaappieni ovet olivat joskus täynnä hänen runojaan, hänen lyriikkaansa löydän paperilapuilta kaikkialta sieltä, missä olen puuhaillut. Hän kirjoittaa vanhoista taloista, vanhoista ihmisistä, sukupolvista ja kivusta. Runot ovat kauniita, lämpimiä, helposti lähestyttäviä, aforismin kaltaisia. Tosin osa, varsinkin yhteiskunnallisiin tendensseihin puuttuvat, tuntuvat vanhentuneilta ja yksioikoisilta. Huomaan senkin, että Anhavan runot eivät kolahda minuun enää samalla tavoin kuin ennen, muutamaa ihanaa poikkeusta lukuun ottamatta, mutta silti ne lämmittävät vielä. Rakastan sitä, miten Anhava sanallistaa näkemäänsä ja huomaamaansa, luontoa, tunteita, pieniä hetkiä. Puheiden pitäjän kannattaa vilkaista hänen runojaan: niistä löytyy monta tiivistä ajatusta ihmisestä ja elämästä.

Anhava (s. 1925) on julkaissut 11 runokokoelmaa sekä muita teoksia, ensimmäisen vuonna 1977. En osaa sanoa, mikä kokoelmista olisi paras. Seuraava runo on teoksesta Valoa (1988). Jos joskus tulen menettämään sukumme saaren, ainakin minulla on tämä runo. Siihen Anhava on vanginnut sen, mitä fammun vanha kesähuvila merkitsee minulle. ”Se oli jätettävä melkein varkain, / kuin menisi vain tilapäisesti muualla käymään. / Neljännesvuosisadan kesät on iso osa elämää. / Pihlaja loistaa polulle asti / kukassa vuoroin, vuoroin hedelmissään / kasvaa kuin suoraan katosta. / Ja talo, satavuotias kohta, / pahoillaanko se on / vai vajonnut mietteisiin? / / Ne ovat tallella täällä: nirkkoreunainen metsä, / harmaat sadepäivät, / lepakon ja oravan liike ullakolla / ja kaikki roju. / Se kesä jona tiainen, kuoleman viestintuoja, / halusi kesyttää meidät, / työntyi kädestä syömään ja / istui olkapäälle houkuttamatta. / Täällä on lasten nauru, / iloiset hilpeät ajat, / myös minun pelkoni, yksinäisyyteni.”

Anhava on saanut useita palkintoja.

d

Eeva Heilala

Eeva Heilala kirjoittaa mullantuoksuista maaseutu- ja metsärunoutta. Erityisesti hänen 1970-luvun runonsa puraisevat tätä lukijaa syvältä (niissä minä-hahmo on pienten lasten äiti…), mutta läpi tuotannon hänellä on myös yhteiskunnallisia runoja, jotka Anhavan lailla tuntuvat naiiveilta ja mustavalkoisilta. Juuri näitä yksioikoistavia runoja kehutaan muualla eniten…

Heilala (s. 1934) kirjoittaa sekä moderneja että runomittaan tehtyjä runoja. Minua hän puhuttelee ihan paljaaltaan, mutta 1970-luvun rakennemuutos asetti hänen maaseuturunoilleen erityisen merkityksen.

Seuraavat runonkatkelmat on julkaistu vuonna 1976 kokoelmassa Hyvä on maa: ”Ovella se on jo vastaanottamassa: / – Äiti, kato. / Ja minä katson, / se on piirrellyt kamarin seinän. / – Onko siinä kissa vai auto vai kukka? minä kysyn. / – Siinä on äiti. / Äiti? Pieni pää ja paljon rattaita.”

d

Rakel Liehu: Täysi ruukullinen (2008)

Rakel Liehun Täyteen ruukulliseen on koottu hänen vuosina 1974–1997 julkaistuja runojaan. Jokainen säe kokoelmassa on niin täysi, että se on luettava pariin kertaan

ennen kuin merkitys avautuu, ja silloinkin olen tietoinen siitä, että sen täytin minä, ei runoilija. Pidän Liehun monitulkintaisuudesta, runojen raskaasta keveydestä, hitaudesta ja kyvystä sanoittaa ilmaisemattomissa olevia asioita. Luontoa hän kielellistää huumaavasti, ja paikoin säkeet muuttuvat varoittamatta purevan kriittisiksi tai satiristisen humoristisiksi.

Pääsin kokoelmaa puoleen väliin ennen kuin luin takakannen, ja Täysi ruukullinen osoittautui Liehun hengellisten runojen kokoelmaksi. Yhtäkkiä näin, miten teokseen tulisi tarttumaan sellaisia lukijoita, jotka eivät muutoin koskettaisi Liehun teoksia, ja miten kirjan tulevat hylkäämään ne, jotka olisivat muussa tapauksessa vannoneet hänen nimeensä.

Rakel Liehu (s. 1939, ensimmäinen runoteos 1974) on palkittu useasti, muun muassa Lapin läänin taidepalkinnolla, Runeberg-palkinnolla, valtion taiteilijaeläkkeellä ja kirjallisuuden valtionpalkinnolla. Hänen viimeisin uusi runokirjansa on nimeltään Bul bul (2007), ja ainakin nimi herätti heti kiinnostuksen… Hän lähti alun perin liikkeelle 1970-luvun uusromanttisena mutta ajatuksellisena hengellisenä runoilijana, ja 1990-luvulla hänen kuvaillaan siirtyneen kubistis-avantgardistiseen ja geometriseen runouteen. Hänen kieltään kuvaillaan virtuoosimaiseksi ja runojaan kollaasimaisiksi. Electric Verses -verkkosivuilla (joilla suosittelen jokaista runonystävää käymään) Liehu itse määrittää runoilijanlaatunsa: ”Eräänä päivänä vastaani tuli kubistinen maalaus, hajalle siroteltu ja koossa yhtä aikaa. – – Olevaan radikaalisti heitetty sivulause tämän kaiken alkoi kertoa – – sanat joilla ei ole aina loogista, mutta jokin muu, rajumpi yhteys.”

”Lapseni Mantelisilmäni / Älä pelkää / / Minäkin pelkään / / Vuorollaan jokainen astuu / pihamaalleen / silmät hetkeksi puhkaistuina, näkevinä.”

d

Laurin Otonkoski: Harmaan koiran rondo (1992)

Lauri Otonkosken runot ovat yhtä vaikean monitulkintaisia kuin Rakel Liehun ja samasta syystä viehättäviä. Ne haastavat lukijaa, kumoavat itsensä samassa lauseessa ja valaisevat siksi todellisuutta kirkkaalla ja ihastuttavalla tavalla ristiin. Toisaalta Otonkoski käyttää välillä niin brassailevan oppineita sanoja, että ne vievät makua runoista.

Otonkoski (s. 1959) julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa vuonna 1990. Hänet on palkittu useasti. Electric Verses -sivujen sanoin hänen runoissaan maailman annetaan virrata aistien ja tajunnan läpi ja ironiset reunahuomautukset maustavat yksityistä kokemusta.

”Tavallinen päivä, sama ikkuna. / Katsot siihen tutun maiseman. / Ilahdutat itseäsi ajatuksella ihmisistä / luurankoina, vapaina väreistä / ja muistamisesta, maksat tästäkin / 21 % veroa. / / Asioiden ytimeen / niin lyhyt matka. / Vetää silmät kieroon.”

d

Risto Rasa: Metsän seinä on vain vihreä ovi (1971), Kulkurivarpunen (1973)

Risto Rasasta on vaikea sanoa, onko hän lintu vai kala. Runot ovat oikeastaan lastenrunoja… tai aikuisten. Muiden runoilijoiden säkeiden seasta löydettyinä hänen runonsa ovat syvällisiä, pysäyttäviä ja täynnä metsää, mutta omina kirjoinaan ne jättävät hiukan tyhjäksi.

Vuosien 1971 ja 1973 kirjoista löytyy Rasan runoista kaikkein tärkeimmät: Omenan kuoressa on reikä (se runo päättyy lauseeseen Toukka tiskaa), Lähteessä on kuollut sisilisko ja monta muuta arkisen lämmintä ja arvoituksellista runoa, jotka ovat päätyneet meidän kodin lorupussiin. Risto Rasa (s. 1954) on tuntemistani lyyrikoista kirjoittanut kauneimmat modernit lastenrunot.

”Ilta illalta / metsä pimenee. / Varresta irti / kiertää muurahainen / raa’an puolukan / lampuksi kekoon.”

d

Wimme Saari: Gapmu (2003)

Gapmu on cd-levy, jolla Wimme joikaa hermoillekäyvästi. Albumin ihaninta antia on levyyn ujutettu vihkonen. Saamenkielisten joikujen suomennokset ovat lämpöistä, yksinkertaista, kotikutoisen kultaista lyriikkaa.

Aamuvalkea-joiun suomennos: ”Nyt mie aion tulen sytyttää. / Aamupäivällä heräsin kun puhelin soi. / Kyllä se kohta syttyy. / / Nyt se syttyi. / Vähän violettia, keltainen on tulenlieska, / sinistä väriä myös. / Nyt se kyllä kohta vesi kiehahtaa. / Sitten mie pääsen lisäämään kahviakin vähän. / Juokasemaan aamukahvit. / Sitten kyllä silmät aukenevat. / Uniset silmät.”