Kirja-arvosteluja nuorisokirjoista

Suosittelijana Maria Kesti

Elsa Beskow: Tonttulan lapset (Tomtebobarn, 1910)

Tonttulan lapset on yksi rakkaimmista lastenkirjoistani. Beskowin teokset ovat

viehättäviä, nostalgisia, visuaalisesti kauniita ja silti poikienkin nauttimia teoksia, ja Tonttulan lapset on niistäkin omaa luokkaansa. Beskowin teoksissa ihastuttaa vanhanaikaisen maailman kuvaus ja luonnon ja vuodenaikojen personifiointi, mutta Tonttulan lapset etenee ehyemmin ja kimmoisammin kuin muut Beskowin teoksista, sen kuvitus on täyteläisimmin harmoniassa kokonaisuuden kanssa ja runot ovat kielellisesti kutkuttavia, muhevia ja mieleen jääviä. Elsa Kivikkahon suomennoskin on hienoa työtä.

Beskow tuntuu Tonttulan lapsia varten maanneen sammalikossa kasvot vanamoissa ja nähneen hauraan metsän pienten kärpässienilasten silmin. Jokaisessa kirjassaan hän ikuistaa salaperäisesti vuodenajan kulkua, metsän ja puutarhan satoa ja kasveja. Tonttulan lapset tihkuu pihkaa, se on herttainen, hämyisä, taiten tehty, vuosisadanvaihteen hienoa lastenkirjallisuutta edustava kuvaus siitä suuresta, minkä koen metsässä. Tonttulan lapset kuvaa myös elämää, jossa tavallinen arki, kyykäärme, pelottava vuori, talven tulo, tuo valtavan jännityksen, jota ei edes yritetä ratkaista vaan jonka kanssa eletään.

Kerrotaan, että Tove Jansson halusi pienenä kuulla tämän kirjan uudestaan ja uudestaan, ja joka kerta ennen vuorenpeikkokuvaa hän juoksi karkuun ja äidin piti lukea aukeama syliin jännityksestä piiloutuneelle Tovelle. Sitten sivua käännettiin ja huh, tarinaa voitiin jatkaa. Muista Beskowin (1874-1953) kirjoista suosittelen erityisesti Petterin ja Lotan joulua (1947). Beskow julkaisi nelisenkymmentä lastenkirjaa, joista ensimmäisen vuonna 1897, viimeisen 1952.

”Suuren vuoren juurella on vuorenpeikon maa. / Sen ohi täytyy varoen ja hiljaa hipsuttaa. / Jos vuorenpeikko herää (niin joskus tapahtuu), / se katsoo vuoren takaa ja sanoo että: – Huu-uu! / / Silloin tulee lapsosille kiire kotiin päin, / ihan itku kurkussa, ihan käsikkäin. / Vuorenpeikko katselee ja sitä naurattaa: / – Minä iso vuorentonttu! Hoh ho, hah hah haa!” ***

Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti (Kometjakten, 1946), Muumipapan urotyöt (alkuperäisteos Muminpappans bravader, 1950),Vaarallinen juhannus (Farlig midsommar, 1954), Taikatalvi (Trollvinter, 1957), Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia (Det osynliga barnet, 1962), Muumipappa ja meri (Pappan och havet, 1965), Muumilaakson marraskuu (Sent i november, 1970)

Rakastan Tove Janssonin tarkkaavaista kieltä, muutamalla sananvedolla vetäistyjä kuvauksia tuntemuksista ja aistimuksista, kiihkeän salaperäistä tarinan tempoa, luonteenpiirteiden ja päänsisäisten prosessien personifioimista hullunkurisiksi hahmoiksi. En tiedä toista, joka pystyisi kuvaamaan yhtä tarkkanäköisesti ja paradoksaalisti suhtautumistamme maailmaan ja tekemään sen niin, että juoni ei kivety. Hänen lajityyppinsä on hyväntuulinen, lämmin satiiri ja metaforinen fantasia. Television japanilaiset animaatiot ovat tosin tehneet pahaa jälkeä hänen hahmoilleen ja jättäneet huomioimatta esimerkiksi syvän itsekkyyden ja oikullisuuden, jotka leimaavat jokaista Muumilaakson hahmoa.

Kirjoista Muumipeikko ja pyrstötähti on rytmiltään täyteläisin ja juoneltaan seurattavin lapsen luettavaksi, ja samalla se tarjoaa ajatusten kuhinaa aikuiselle. Taikurin hattua en ole maininnut suositeltavaksi; muumiromaaneista sen sisältö on ohuin. Vaarallisessa juhannuksessa on parodiaa taiteilijaluonteista ja humanistisista anarkisteista. Ison tulvan pyyhkäistyä koko Muumilaakson mukanaan Miska kommentoi: ”Minulle on kaikki käynyt hullusti, kaikki! Toissa päivänä oli joku pannut kävyn kenkääni piikitelläkseen minua isojen jalkojeni takia, ja eilen eräs hemuli kulki ikkunani ohi ja nauroi hyvin merkitsevästi. Ja nyt tänään tämä! / – Lähtikö koko tuo iso laine liikkeelle vain Miskan kiusaksi? kysyi eräs pieni ötökkä kunnioittavasti.” Nuuskamuikkunen repii alas kieltotaulut ja ajaa puistonvartijat pois mutta joutuukin ottamaan vastuulleen näiden hoidossa olleen parven metsän lapsia. ”Ulkona kasvoi kauniita, vihreitä sananjalkoja metsätähtimatolla, mutta Nuuskamuikkunen toivoi katkerasti, että siinä olisi mieluummin ollut naurismaa.”

Muumipapan urotyöt on pulleanmukava ja tärkeilevä muistelmateos, ja sen sisältö on romaaneista seikkailullisesti herkullisin. Näkymättömästä lapsesta löytyy surullisenkauniita ja tunteita narratiivistavia novelleja. Muumipappa ja meri ja Muumilaakson marraskuu ovat aikuista puhuttelevaa metaforista fantasiaa, mutta niiden mystisyys kiehtoo myös lasta. Muumipapassa ja meressä Muumimamma maalaa kalsean majakan seinille Muumilaakson ja sinne itsensä, kymmeniä omia itseään, jotta hän ei erottuisi joukosta, ja puikahti lopulta maalaamaansa mukaan, katosi tauluunsa. Juuri saman tunteen tunnen itsestäni: katoamisen omaan työhön, oman itsen toisintamisen, jotta kukaan ei löytäisi sitä, mitä olen oikeasti. Mieleeni on jäänyt myös kuvaus: ”Kaukaa meren pimeydestä alkoi hiljalleen nousta uusi tuuli. Äiti kuuli sen lähestyvän, se tuli vedenpintaa pitkin kuin kävellen, ei kuulunut aaltojen ääntä vaan ainoastaan tuulen.” ***

Mauri Kunnas: Seitsemän koiraveljestä (2002)

Mauri Kunnas tehtailee lastenkirjoja, jotka vekkuleine kuvineen ja hassuttelevine tai kulttuurihistoriaa opettavine tarinoineen ovat pääasiassa ihan-kiva-kirjoja: aina hauskoja lasten luettavaksi mutta eivät sen enempää. Poikkeuksena on Seitsemän koiraveljestä, koiramainen versio Aleksis Kiven romaanista Seitsemän veljestä.

Kunnas on työstänyt Seitsemän veljeksen meheväksi kokonaisuudeksi, joka sekä on säilyttänyt alkuperäisen teoksen ronskiuden, karkean ilmapiirin ja maskuliinisen vimman että lyhentänyt ja sovittanut sen lasta kiehtovaksi. Pääsin lukemaan koiraveljeksiä ad/hd-diagnoosin saaneille ja lukihäiriöistä kärsiville pojille, enkä ole koskaan tavannut niitä koltiaisia yhtä hiljaisina. Kiven rehevä kieli, outo sananjärjestys ja hurjat sanat tekivät poikiin syvän vaikutuksen, ja heille oli tärkeää kuulla, että melkein-aikuistenkin miesten oli ollut työlästä oppia lukemaan ja ahdistus sai heidät särkemään ikkunan ja pötkimään pakoon. Kirja on mahtava lukuelämys tietenkin muillekin, ja hieno kulttuuriteko.

Kunnaksen kuvitusbrändi on aina tasalaatuinen, kuvitus pysyy aina yhtä hauskana, yksityiskohtaisena ja pyöreänsoikeana, mutta Seitsemässä koiraveljeksessä hän on saanut sen samalla tuoksumaan havunneulasilta ja männiköiltä, savupirteiltä ja sarkahousuilta. Kunnaksen kyky tavoittaa vanhan elämän ja metsän olennaiset piirteet ja värimaailma on ihailtava.

Kunnaksen muista kirjoista suosittelen Koiramäki-kirjoja, joka on yksi parhaista tietokirjasarjoista lapsille. Kirjoissa (Koiramäen talvi, 1988, Koiramäen talossa, 1980, Koiramäen lapset kaupungissa, 1982) Kunnas esittelee lounaissuomalaista elämää 1800-luvulta, ja minulle kirjat merkitsivät lapsena ihmeellistä, mielikuvitusta ruokkivaa Vanhanaikaisuuden Oppikirjaa. Koiramäen Martta ja Ruuneperi ei ole yhtä onnistunut: Runebergista välittyy kirjassa pölyinen ja pönäkkä kuva, vaikka hänestä olisi saanut yhtä mehevän teoksen aikaiseksi kuin Seitsemästä veljeksestä Muita kirjasarjoja Kunnaksella on pilvin pimein, joista mikään ei ole huono. Huomiotani on tosin kiinnittänyt se, että muokatessaan taruja ja tarinoita lapsille Kunnas on järjestelmällisesti muuttanut ne tarinat, joissa mies on yrittänyt saada itselleen naisen tai joissa nainen on ylipäätään esitetty hentona ja kauniina, sellaiseen muotoon, jossa talonkokoiset miehennälkäiset hameväen edustavat ajavat takaa poloisia miehiä. Kunnas myös usein vesittää voimakkaita tarinoita muokkaamalla ne hassuun, lasta pelottamattomaan asuun (Sven Tuuva ei esimerkiksi kuolekaan, vaan luoti osuu mehupulloon), enkä ole aina varma, onko valinta oikea. Mauri Kunnas on myydyin suomalainen kirjailija Arto Paasilinnan jälkeen.

”- Minä sun riivatun… ärähti Juhani ja karkasi julmistuneena kohti Eeroa, joka pakeni kuin jänis. / Toisten oli riennettävä pelastamaan Eeroa hirmuisen Juhanin kynsistä. / – Seisahdapa koreasti, Juhani! Tuomas komensi. / – Minä hänet nykistän! karjui Juhani. – Istu ja pala! / – Hän antoi sinulle vain sanan sanasta, Aapo puolusteli. / – Kirottu olkoon hänen kielensä, kirottu olkoon tämä päivä! Saimmehan rukkaset Venlalta! Oi sinä hälläkkä! Juhani parkui. / – Ei armahdettu ketään meistä, Timo huokaili.” **

Astrid Lindgren, Marit Törnqvist: Hämäränmaassa (alkuperäisteksti 1949, kuvitus 1994)

Kaunis lastenkirja kovia kokeneille perheille. Päähenkilö saa tietää, että ei koskaan enää pysty kävelemään, ja sinä iltana hänen ikkunaansa koputtaa pieni olento, herra Liljanoksa. Herra Liljanoksa vie pojan Hämäränmaahan, Maahan Jota Ei Ole, jossa mikään ei merkitse mitään. Raitiovaunu voi suistua raiteilta, limonaatia voi kaataa päähänsä, eikä mikään niistä haittaa. Valon ja pimeän rajamaassa asuvat rujot, runnellut ja vammaiset, ja kaikki on mahdollista. Lindgren ei sorru itselleen ominaiseen sentimentaalisuuteen eikä nykylastenkirjoille ominaiseen osoittelevaan opettavaisuuteen ja läpinäkyviin metaforiin, tarinan rytmi on pehmeä ja toimiva, huumori lämmittää koskettavan sisällön. Törnqvistin utuinen kuvitus täydentää kauniisti surullisen-lohdullisen tarinan.

Astrid Lindgren (1907–2002) on itseoikeutetusti lastenkirjallisuuden mestari. Hän puhuttelee lukijaa elämänmakuisesti, hän kuvaa menneen maailman rosoja ja kauneutta, hän on asettunut lasten silmien taakse ja kuvannut näkemänsä tarkkaavaisesti ja lasten ääntä käyttäen, hän pystyy käsittelemään kuolemaa, juoppoja ja lasten murheita rehellisesti, paisuttelematta mitään. Lapsena Marikki-kirjat olivat minulle taivas, poikien äitinä Melukylän lapset ja Eemelit ovat tulleet tarkkaan käyttöön, Ronja ja Veljeni Leijonamieli ovat hienoja klassikoita, ja Saariston lapset puhuttelivat minua nuoreksi tullessa. Katto-Kassiset olisi minusta voinut jättää julkaisematta, ja Peppienkin lukeminen aikuisena oli pettymys. Samoin Mio, poikani Mio ei puhutellut minua enää aikuisena: ruusuja ja kyyhkysiä ja muita kliseitä tuntui tulevan korvistakin ulos… (tai sitten luin kirjaa ääneen liian kriittiselle pojalle.) Hienoimpana Lindgrenin taitona näen, että hän uskaltaa ja osaa lopettaa lastenkin kirjat surullisesti. Hänellä ei ole ollut minkäänlaisia estoja sen suhteen, mitä saa kirjoittaa lapsille ja mitä ei, vaan hän on käsitellyt mitä tahansa ja tehnyt työnsä turvallisesti ja lämpimästi. Virolaisen Ilon Wiklandin kuvitus on kirjoissa suloisessa vuorovaikutuksessa tekstin kanssa (tai sitten en osaa enää kuvitella ketään muuta kuvittamaan Lindgreniä). **

Arnold Lobel: Heinäsirkan tie (alkuperäisteos Grasshopper on the road, 1978), Pöllön koti (Owl at Home, 1975)

Lempilajejani kirjallisuudessa on tarkkanäköinen ja silti lämmin satiiri, maaginen realismi ja metaforinen fantasia, ja siksi löydän lastenkirjallisuudesta paljon luettavaa, joka kutsuu minua lukijana eikä vain äitinä. Lobelin teokset kuuluvat näihin kategorioihin, ja niissä jatkuva toisto, minimalistisuus ja runonkaltaisuus tuo mukaan vielä kielellistä maagisuutta ja arvoituksellisuutta.

(Käytän muuten termiä ”laji” näissä kirja-arvosteluissa varsin kevyesti. Sen erottaminen genrestä tai muista rinnakkaistermeistä on tässä yhteydessä keinotekoista.)

Lobelin kirjoista löytyy kritiikkiä sekä yhteiskunnallisista että ihmisten arkiseen käyttäytymiseen liittyvistä ilmiöistä, usein yhtä aikaa. Heinäsirkan tiessä heinäsirkka löytää oman tiensä ja sen varrelta hämmentäviä olentoja, jotka tavattuaan sirkka jatkaa aina hiljaksiin matkaansa. Pöllön koti koostuu irrallisista tarinoista, ja yksi sekä yhteiskunnallisesti että ihmisen henkisten paineiden kannalta puhuttelevimmista on kertomus, jossa Pöllö juoksee yläkerran ja alakerran väliä edestakaisin, yhä nopeammin ja nopeammin, koko illan, hädissään siitä, että ei pystynyt olemaan molemmissa yhtä aikaa. ””Kun olen ylhäällä”, mietti Pöllö, / ”en ole alhaalla. / Kun olen alhaalla, / en ole ylhäällä. / Ja nyt olen vain / lopen uupunut!”

Lobelin muut suomennetut kirjat eivät ole puraisseet minua vähääkään. Arnold Lobel (1933–1987) on amerikkalainen lastenkirjailija. **

Tittamari Marttinen, Anne Peltola: Iloinen lorutoukka (2007)

Niille lukijoille, jotka kaikkein eniten ymmärtäisivät ja tarvitsisivat kielellisesti kiehtovaa, koettelevaa luettavaa ja taiteellisesti haastavaa katsottavaa, on tarjolla monikansallista roskaa tai pelkkää opetuskirjallisuutta. Pienimpien lasten kirjana Iloinen lorutoukka onkin löytö. Sen teksti on jotain muuta kuin näennäisjorinaa kliseisten kuvien täydentämiseksi. Lorut ovat herkullisia, niissä ei ole perinteisten vauvalorujen foneettista ällölällättävyyttä, runot nauttivat suomen kielen topakkuudesta, terävyydestä ja alkusoinnuista, ja kuvat täydentävät täyteläisinä tekstiä. Ihmetystä herättää vain, miksi etukannen kuva on niin kömpelö muiden kuvien kekseliäisyyteen ja vivahteikkuutteen verrattuna.

Iloinen lorutoukka on pahvikirja, jota voi kutsua kirjallisuudeksi eikä kirjan muotoiseksi leluksi. Lasten muut runokirjathan eivät paperisivuisina ja harmaina sovi vauvakäyttöön (ja lisäksi niiden lyriikasta valtaosa on möllölöllötystä). Jumppaloru Iloisesta lorutoukasta kuuluu näin: ”Potki potki / potkukelkka / potki potki / tietä hotki. / Topakalla töppösellä / tahti nuttuun naputa. / Tallaa tie ja taputa.” **

d

L. M. Montgomery: Sara Stanleyn tarinat (The Story Girl, 1911)

Lucy Maud Montgomery (1874-1942) kirjoitti monta ihanaa Vanhan Ajan tyttöklassikkoa, joista suurimman osan lasken vain viihteeksi. Muutama hänen romaaneistaan on kuitenkin jotain paljon enemmän.

En ole vielä uskaltanut lukea Pieniä runotyttöjä uudestaan, koska Anna-kirjojen lukeminen oli aikuisena pettymys (juuri runotytöt olivat minulle jotain maailmaa suurempaa). Luin kuitenkin romaanin Sara Stanleyn tarinat, ja suosittelen sitä sekä nuorelle että aikuiselle lukijalle. Se on todella hauska ja hyvin tunnelmallinen kirja. Luonto, suvun vanhat esineet ja talot kulkevat siinä tärkeässä asemassa niin kuin muissakin Montgomeryn romaaneissa, mutta ne eivät saa sellaista siirappista sävyä kuin esimerkiksi Vanhan kartanon Patissä (1933). Kirjassa on naurattavia seikkailuita, mutta tarina pysyy koossa eikä niitä esitellä aikuislukijan silmin niin rasittavan pedanttisesti ja sarjamaisesti kuin Anna-kirjoissa (1908-1939) tai Jane Viktoriassa (1937). Minä-kertoja on poika, ja suosittelen kirjaa ehdottomasti myös tunteellisille pojille.

Hienointa antia kirjassa on paitsi luonnon ja esineiden myös ihmistyyppien tarkkasilmäinen, riemastuttava ja ystävällisen ironinen kuvaus. Erityisesti Felicityn hahmon tunnen hyvin: ihmisen, joka kieltää niin ankarasti ja niin kauhistuneesti muita, että saa toiset aina tekemään päinvastoin. Kirja sai minut myös pitkäksi aikaa näkemään itseni äitinä lasten silmin, ja yhtäkkiä näin, missä olin mennyt vikaan. **

l

Timo Parvela, Virpi Talvitie: Keinulauta (2006)

Keinulauta on metaforinen, juonellisesti oikullisen pähkähullu ja silti perusteltu, hypnoottisesti rytmitetty lastenkirja. Niin iso kuin pieni lukija tuntee jatkuvasti suuren tunteen: kertoja kertoo jotain, jota sanoissa ei sellaisenaan lue. Romaani kertoo lähelle tulemisen pelosta, sen kauheudesta ja kauneudesta, käsittämättömistä mielensisäisistä prosesseista. Kirjaa rytmittää Piin muistikirja, jonka ruutusivuille tallentuvat arviot maailmasta, elämästä ja moraalista. Kirjasta ei voi hetkeäkään aavistaa, mitä seuraavalla rivillä on tulossa. Tarinan lajityypiksi nimeän maagisen realismin, joka on yksi rakastamistani kirjallisuuslajeista.

Timo Parvela tehtailee lastenkirjoja, joista osa on naurattavan hauskaa lastenviihdettä, osa hauskan yritystä ja muutama samankaltaisia kuin Keinulauta ja sen sisarteos, Karuselli. Niistä kahdesta on pakko puuskahtaa: voi lapsettomia aikuisia, jotka eivät koskaan törmää tällaisiin tarinoihin! Virpi Talvitien vahapiirroskuvitus on kirjassa hienossa vuorovaikutuksessa Parvelan tekstin kanssa, kun taas Kristiina Louhen sinällään ansiokas kuvitustyyli Parvelan lähes-hauskoissa kirjoissa ei useinkaan loksahda paikalleen. Keinulauta sai vuoden 2006 Finlandia Junior -palkinnon.

”Pii huokasi. Se odotti kärsivällisesti, kunnes taivas tummeni ja ensimmäinen tähti syttyi. Sitten se otti pienen sinisen muistikirjansa ja kirjoitti siihen: / Keinuminen ei onnistu, jos toisessa päässä ei istu kukaan.” ***

d

J. K. Rowling: Harry Potter -kirjat (alkuperäiset julkaisuvuodet 1997-2007)

Olin aikuisena monta kertaa yrittänyt lukea fantasiaa, mutta J. R. Tolkienia ja Tove Janssonia lukuunottamatta en päässyt koskaan ensimmäistä lukua pidemmälle. Kieli ja tapahtumat olivat niin kliseisiä, että en jaksanut enempää. Harry Potter -sarjaa yritin kohteliaisuudesta käydä läpi, mutta sen ensimmäinen osa (Harry Potter ja viisasten kivi) työnsi minut luotaan. Nyt satuin saamaan käsiini toisen osan (Harry Potter ja salaisuuksien kammio), ja yhtäkkiä olin myyty. Edelleen Potterin ihmisperheen kuvauksen karikatyyrisyys häiritsi minua, mutta samalla tajuntaani tulvi paljon, paljon muutakin: viehättävä, maaginen Tylypahka miljöönä, kaikki sen tuhannet kiehtovat ihmeellisyydet, nuoren pojan kehitys. Jokaisen Harry Potter -kirjan juoni kiskaisee mukaansa niin, että kirjoja ei malta jättää kesken. Kirjat ovat hyvin rakennettua ja erittäin laadukasta viihdettä.

Nuoren pojan äitinä minua viehättää kirjasta toiseen jatkuva Harryn kasvu ja kehitys, se, miten hienovaraisesti Rowling saa lukijan seuraamaan ja ymmärtämään Harryssa tapahtuvia muutoksia. Sarjan osista Harry Potter ja Feeniksin kilta on suosikkini. Sarjan myötä jotkin toistuvat teemat tosin alkavat tympäistä, ja varsinkaan huispauksesta en jaksaisi lukea enää mitään… Kaksi viimeistä osaa (Puoliverinen prinssi ja Kuoleman varjelukset) kannattaa lukea perätysten, koska toiseksi viimeinen kirja jättää lukijan todella epätoivoon. Näissä kirjoissa viehättää erityisesti Kalkaroksen ja Draco Malfoyn teemat.

Harry Potter -kirjat ovat maailman myydyimpiä kirjoja, ja hupaisaa on, että 11 kustantajaa ehti hylätä ensimmäisen osan ennen kuin J. K. Rowling sai sen julkaistua. Toista osaa kirjoittaessaan J. K. Rowling tarvitsi stipendin pystyäkseen ostamaan itselleen tietokoneen. Toinen osa teki hänestä miljonäärin, ja nyt hän on Hollywoodin toiseksi rikkain nainen. Viimeisiä osia jonotettiin Suomessa makuupusseissa kirjakaupan ulkopuolella. **

*** = Jos jätät tämän kirjan väliin, elämästäsi jää puuttumaan jotain suurta.

** = Suosittelen tätä kirjaa.

* = Pidit tästä kirjasta tai et, tästä on hyvä tietää jotain yleissivistyksen vuoksi.