Kirja-arvosteluja

O-Ö

Suosittelijana Maria Kesti

g

Riikka Pulkkinen: Raja (2006) *

Riikka Pulkkisen Rajaa on kehuttu ylenpalttisesti vaikutusvaltaisilla foorumeilla, ja odotin todella paljon tältä kirjalta. Pettymys oli suuri. Se oli täsmälleen samanlainen kuin jokaikisen suomalaisen prosaistin tekele tällä hetkellä. Jos kirjailijoiden nimet vaihtaisi päittäin, ei pystyisi sanomaan, mikä romaani on kenenkin. Kieli on typistettyä, lauseet ovat lyhyitä päälauseita, predikaatittoman virkkeen klisettä viljellään koko ajan. Teemoja on tasan yksi, ja se on jokin päivänpolttava, yhteiskunnallinen trauma-aihe. Realismin illuusio ei säry kertaakaan, metaforat ovat kuluneita, juoni on ennalta-arvattava. Päähenkilöiden tunteita en pidä uskottavina vaan pinnallisina.

Yksi hyvä osuus kirjassa on: Raja muistutti inhalla tavalla, millaisia miehet ja pojat olivat silloin, kun itse olin kuusitoista. En ollut pitkään aikaan muistanut, miten sumeilematta suurin osa kaksilahkeisista manipuloi päästäkseen käyttämään pikaisesti nuoren naisen kehoa omiin tarpeisiin. En olisi halunnut sitä muistutusta, mutta sen teeman kuvaamisessa kirja on onnistunut.

Riikka Pulkkisen (s. 1980) Raja oli vuoden 2006 myydyin esikoisteos. Se sai useita palkintoja ja toi kirjailijalle apurahan. Pulkkisen toinen teos, Totta (2010) on ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi.

d

Sanna Ravi: Ansari (2006) *

Kokoan näille kotisivuille arvioita sekä rakastamistani että yleissivistyksen kannalta merkittävistä kirjoista, ja Ansari kuuluu jälkimmäisiin. Se sai Runeberg-palkinnon vuonna 2007. Raavin tosin päätäni sillä, mitä raati on pitänyt arvossa… Ei kirja niin hyvä ole.

Palkintoraadin mukaan ”sota-aikaan sijoitettu romaani kertoo, kuinka hullu aika luo hulluja ihmisiä, mutta se kertoo myös nykyhetkestä piirtäen kenen tahansa fundamentalistin psykologisen profiilin”. Lehtiarvosteluissa kirjaa on pidetty lumoavana, maagisena, hulvattoman hauskana. Lisäksi sitä on kuvailtu suomalaisversiona Don Quijotesta, enkä ole koskaan nauttinut donquijotesta missään muodossa. Ravin kielenkäyttöä arvostan kyllä: kieli on vanhahtavaa ja virkamiesmäistä, ja Ravin keino sijoittaa päähenkilön pedanttiseen raportointiin kursiivilla sekaan muiden kommentteja tekee tekstistä moniäänisen ja tragikoomisen.

Läheisinäni elää monta vakavista mielenterveysongelmista kärsivää ihmistä, ja psykoosiin johtaneita kierteitä läheltä seuranneena kehun uskottavaksi Ravin tapaa kuvata mustavalkoisen mielen kaatumista loogisine päättelyineen sairaaksi. Psykologisena romaanina kirja kuitenkin loppuu latteasti. Aatepsykologian kannalta kirja taas on hellyttävä: se kuvaa vähäisestä kirkonkylästä yhden ideologin ajatusmaailmaa, kuin suomalaiskutoisen pienoiskuvan Hitlerin mielen liikkeistä. Kirja on taiten tehty viivähdys fundamentalismin pohtimiseksi mutta jää samalla lyhyeksi ja pinnalliseksi.

”Koulutustyö, jota olin tehnyt tiedustelijoiden parissa, tuotti hedelmän. Lottaopiskelija oli vaiheittain lopettanut syksyisen kompastelunsa epäolennaiseen hienosaippuapulaan tai kangaskatoon ja ottanut opista vaarin, oppinut erottamaan tärkeän vähemmän tärkeästä. / – – / Hänen viikkoraporteissaan oltiin toiveikkaita, eteenpäin suuntautuneita, voittoon uskovia, uhrimielisiä, rauhallisia. / – – / Kirjoittakaa: tiedustelijoiden raportteja tutkiessani tulin tuona talvena siihen johtopäätelmään, että kylläisyyden tuntemuksessakin sielullisilla vaikutteilla on suuri merkitys mahalaukun tyhjyyttä valittavat vain ne jotka eivät osaa ruokkia itseään henkisellä ravinnolla.”

Salman Rushdie: Saatanalliset säkeet (alkuperäisteos The Satanic Verses, 1988) **

Saatanalliset säkeet oli lukioikäiselle itselleni vedenjakaja, joka mullisti käsitykseni kirjoittamisesta ja yliluonnollisesta. Olin haltioissani siitä, että aukeama aukeamalta,

uudestaan ja uudestaan, Rushdie kuvasi yhtä ja samaa lentokoneesta putoamista! Teoksen kritiikki uskonnoista ja rakkaus uskontoihin upposivat minuun kuin häkä, yliluonnollisen läsnäolo tavallisessa elämässä oli kiehtovin tietämäni aihepiiri, ja samalla teoksessa oli minusta oikeasti jotain saatanallista. Minua hämmästytti vain se, että kukaan tuntemistani ei päässyt tätä kirjaa kolmea sivua pidemmälle.

Lähdin lukemaan Saatanallisia säkeitä uudestaan. Inhosin nyt sen epäsikiöitä lauseita, tekotaiteellista ja angloamerikkalaista tapaa pätkiä virkkeet predikaatittomiksi jalkapuoliksi. En sietänyt päähenkilöiden määrää ja sekavuutta. Joka kerta kirjaan tarttuessani jouduin selaamaan taaksepäin, että kuka tämäkin oli, siis oliko tämä se, ei, kun se – . Lisäksi Rushdie kirjoittaa nobel-seksikkäästi siirtolaisuudesta, enkä aina jaksaisi sitä, että yhteiskunnallisesti kiinnostavana ei nähdä ihmisen sisäisen kamppailun kuvausta sellaisenaan.

Saatuani kirjan loppuun nostin kädet pystyyn. Rushdie on mestari. Rushdie kirjoittaa myyteistä ja todellisuudesta, jumalallisesta ja maailmallisuudesta, tekee niin ruman, luisevan ja karmean teoksen, että siitä tuli kaunis ja suuri. Hän kirjoittaa ehdotuksen siitä, mitä tapahtuu heissä, jotka ovat meidän ja Jumalan välillä. Hän käsittelee surrealistisessa, maagista realismia edustavassa, satiirisessa kirjassaan siirtolaisuutta, hindulaisuutta, kristinuskoa ja islamia, ja ajatollah Khomeini julisti Rushdielle teoksesta kuolemantuomion. Kirjailija sormeilee inhimillisen ja jumalallisen rajaa ja kaivaa esiin sen, jossa ne ovat kieroutuneet kiinni toisiinsa ja tuottaneet jotain hyvyydessään pahaa ja pahuudessaan hyvää. Mikään ratkaisu ei ole teoksessa lopullinen, yksiselitteinen, naiivi, mustavalkoinen vaan miljardeista väreistä muodostuva.

Kirja pursuaa tuhansia nopeita intertekstuaalisia viittauksia filosofiasta hindulaisiin jumaliin. Selittelemättömät viittaukset tekevät kirjasta vaikealukuisen ja samalla älyllisesti kiehtovan. Rushdien ensimmäinen romaani (1981) sai Booker-palkinnon.

Arto Häilän suomennos: ”[– –] niin kuin filosofikuningas Chanakyan opetuslapsi, joka tiedusteli suurelta mieheltä mitä tämä tarkoitti sanomalla, että ihminen voi elää maailmassa ja myös olla elämättä siinä, ja sai käskyn kantaa ääriään myöten täyden vesiastian juhlivan väkijoukon läpi pisaraakaan läikyttämättä, kuolemanrangaistuksen uhalla, niin ettei hän palattuaan osannut kuvailla päivän juhlallisuuksia; hän oli ollut kuin sokea mies, nähnyt vain ruukun päänsä päällä.”

d

F. E. Sillanpää: Ihmiset suviyössä (1934) **

Jos ikinä tulee tovi, jolloin sydän kaipaa kesää, sen tuoksuja, ääniä, sen tunnelmia, silloin on luettava Sillanpään Ihmiset suviyössä. Se on pieni, äärettömän kaunis kirja hetkestä juuri ennen heinätöiden alkamista, pienestä kylästä. Kirja tuoksuu heinältä, puhtaalta pyykiltä, tunteilta, iloilta ja suruilta, mitään kaihtelematta, mitään unohtamatta.

F. E. Sillanpää on nimi, joka joskus pönötti mielessäni jonain pölyisenä, tylsänä ja vanhana, mutta Ihmiset suviyössä kumosi käsitykseni. Toisaalta Sillanpään tuotanto on hyvin laaja, ja jos tämän romaanin jälkeen lähtee lukemaan Hurskasta kurjuutta (1919), saa hitusen nieleskellä. Sillanpää on yhtä tarkka kuvatessaan rumuutta kuin kauneuttakin.

Sillanpää oli aikanaan kaunokirjallisuuden kapinallinen, ja hän kuvasi räikeästi rohkeita aiheita. Nykylukijan silmin Ihmiset suviyössä on viaton, hellyttävä ja kiltti, mutta samalla siitä vielä aistii sen latautuneen eroottisen väreen, joka pöyristytti aikalaislukijoita. Uskomattoman taitava ja hienovireinen luonnon ja tunteiden kuvaaja hän on joka romaanissa, ja hän kohteli niin luontoa kuin ihmistä, niin köyhää kuin rikasta samanarvoisina. Kerrontateknisesti hänessä uutta oli ja ihanaa on näkökulman vaihtelu: hän katselee tarinaa ja sen päähenkilöitä milloin läheltä, milloin kaukaisen kulkijan silmin, milloin pienen hyönteisenkin perspektiivistä.

Sillanpää (1888-1964) on ainoa suomalainen kirjailja, joka on saanut Nobelin, ja hänestä leivottiin legenda, mikä teki samalla hallaa hänen maineelleen. Hänen esikoisromaaninsa on Elämä ja aurinko (1916). Nobelinsa hän sai vuonna 1939, juuri ennen talvisodan syttymistä. Hurskas kurjuus, joka kuvaa työläisten oloja, oli erittäin rohkea veto, sillä se julkaistiin heti Suomen sisällissodan jälkeen ja sai valkoiset havahtumaan siihen, miksi punaiset olivat tarttuneet aseisiin. Toisaalta hän ei ollut työläiskirjailija, vaan hän asettui kaikissa kirjoituksissaan vastakkaisia kantoja yhteen sovittavaksi osapuoleksi. Nuorena nukkunut (1931) kertoo Siljasta, joka on elokuvan myötä ehkä nykylukijalle tutuin Sillanpään hahmoista.

Mielikuva Sillanpäästä jonain pölyisenä johtuu hänen myöhäisvuosistaan, jossa hänestä tuli alkoholismin, mielen ongelmien ja sotien runtelema Taata, kirjallinen patriarkka ja suurperheen isoisä, joka piti kansan rakastamia radiokuunnelmia ja joulusaarnoja. Ulkomailla Sillanpää on liitetty tuntemattomien nobelistien listaan. Kieli Ihmiset suviyössä -kirjassakin on sanastoltaan ja tyyliltään vanhahtavaa ja meille vierasta, mutta hyvin nopeasti se asettuu ainoaksi oikeaksi aiheensa kielimuodoksi.

”Aurinko etenee; se ikäänkuin etsii kohtaa, josta sen sopisi suoraan paistaa pitsiverhojen läpi vieraskamarin tukevapäätyiseen sänkyyn, nukkuvan nuoren neidon kasvoihin. Jo äsken se tavoitti vuodetta vastapäätä olevan piirongin ja sen päällä kääntyvän peilin ( – – ). Nyt näkee aurinko vanhan kuvastimen juurella eräitä pieniä tavaroita, joita siinä ei ennen ollut. Ne asetti siihen saapuessaan tuo, joka vuoteessa nukkuu ja on tottuneesti siroin sormin käsitellytkin niitä sen jälkeen. Ikuisesti sama suviaamuinen päivänsäde ikään kuin sipristäytyy niiden ympärillä, mutta pian se leppyy saatuaan kosketuksen niiden omistajaan. Aamu on juuri silloin sivuuttanut ensimmäisen, kosteanpunertavan vaiheensa. Jossain narahtaa luhdin ovi, määkähtää vasikka. Päivän mahtava työnäytelmä alkaa, kymmenissa, sadoissa kylissä, tuhansissa taloissa, kymmenientuhansien järvenselkien ja salolampien lähettyvillä.”

s

J. R. R. Tolkien: Taru sormusten herrasta (The Lord of the Rings, 1954-1955)

Taru sormusten herrasta -trilogiassa on samaa viehätystä kuin Moby Dickissä: se yhdistää epätasaisesti ja rosoisesti tietokirjaa, matkakertomusta ja tarinaa. Juuri tämä trilogia ryöpsähdytti fantasialajin suosioon, sen, jota nyt luetaan kaikkialla ja josta itse en juuri välitä. Yhtenä ensimmäisistä lajinsa edustajista se ammentaa – Tove Jnssonin muumifantasioiden lailla – oikeista taruista ja kielistä eikä oman itsensä tutusta kuvastosta.

Trilogia on valtava eepos ja henkilöitä on paljon, ja ensimmäinen lukukerta voi olla eksyttävä. Sitten kirjaa lukeekin uudestaan vähän väliä, liitteetkin on kahlattava läpi, samoin Silmarillionit ja muut samassa maailmassa vaeltavat teokset, ja kauniista, Peter Jacksonin elokuvasta on katsottava kaikki mahdollinen…

Tolkien (1892-1973) oli muinaiskieliin ja keskiaikaan keskittynyt kielitieteilijä, ja nämä tarut olivat hänen harrastuksensa. Kirjoista kuultaakin läpi sekä hyvässä että pahassa se, että niitä ei ole ensisijaisesti tehty lukijalle. Kieli ja tunteiden kuvaukset ovat vuoroin koskettavia ja puraisevia, vuoroin kankeita ja kliseisiä. Tarinoiden hienoin anti on juonten metaforisuudessa: kohtalot ovat tarkkoja tutkielmia ihmisten ja elämän ristiriitaisuudesta.

Tolkienin Hobitti eli sinne ja takaisin (The Hobbit or There and Back Again, 1937) työskentelee samassa kutsuvassa todellisuudessa kuin trilogia mutta on sitä helpompi lukupakkaus. Silmarillion ja Tolkienin keskeneräisten tarujen koosteet ovat viehättäviä mutta vaikeita, ja ne edellyttävät jo ihastumista tähän maailmaan. Tolkienin pieniä lastenkirjoja (sellaisia kuin Seppä ja satumaa, esimerkiksi) ei suuremmin kannata lähteä lukemaan.

Yksi Tolkienin innoittajista oli suomen kieli ja Kalevala. Hän ei ollut koskaan kuullut mitään niin erikoista ja kiehtovaa kieltä. Tolkien syntyi Etelä-Afrikassa mutta kasvoi Isossa-Britanniassa, ja hänen vanhempansa kuolivat varhain.

”Niin luulin kerran minäkin. Mutta minä olen liian syvältä haavoittunut. Minä yritin pelastaa Konnun, ja Kontu on nyt pelastettu, mutta ei minua varten. Niin käy usein, Sam, kun vaara uhkaa: jonkun on luovuttava, menetettävä, että muut saisivat pitää. Mutta sinä olet minun perilliseni: kaiken mitä minulla on ollut tai olisi voinut olla, minä annan sinulle. – – Ja siinä sinulla on tekemistä ja onnea tarpeeksi asti, niin pitkäksi aikaa kuin oma osasi Tarinassa jatkuu. Tule, ratsasta kanssani!” * *

Hannu Väisänen: Toiset kengät (2007) ***

Rosoisen kaunis 1960-luvun kuvaus. Kirjan juoni on kutkuttava ja hienovireinen, ja lukijan eteen maalautuvat sadat, tuhannet värikylläiset kaupunkimaisemat, murrosiän ja miesvaltaisen kodin brutaalius sekä öiset tunnelmat. Kirjan kieli on ihana, kömpelö, maalauksellinen ja hienostunut yhtä aikaa, ja kirjailija on löytänyt tuhansille sanattomille kokemuksille ja paineille lämpimät ja ihmeelliset kielikuvat. Väisänen (joka verkossa nimetään yhdeksi maamme tunnetuimmista kuvataiteilijoista ja joka on varsin palkittu mies) kertoo Anterosta ja siitä, mitä tuleva ammatti valitsee hänestä. Toiset kengät sai vuoden 2007 Finlandia-palkinnon.

Väisäsen esikoisteos Vanikan palat (2004) on sekin viehättävä kirja, mutta Toisten kenkien tasolle se pääsee vasta loppua kohden.

Uudestaan ja uudestaan luen kuvauksen mustekuvioista, joihin uppoaa Anteron kesä: ”Silloin, kostuttaessani sattumoisin musteesta raskasta pensseliä, huomasin miten harjaksista irronnut musta vesi valahti puhtaaseen veteen ja alkoi vajota rauhallisesti, suorastaan raukeasti, mutta joka hetki muotojaan muuttaen. Se muodosti hitaasti alaspäin leijuvan varrellisen kasvin, jonkinlaisen rentukan tai kallan, yhdestä terälehdestä ja huojuvasta varresta koostuvan tutun ja samalla täysin tuntemattoman varjomaisen muodon joka vajosi, levisi pullon pohjalla täyteen laajuuteensa ja sitten hitaasti sekoittui ympäristöönsä, jättäen jälkeensä vain hieman sameampaa, harmaampaa vettä. – – – Joku tuntui hoputtavan rintalastani alla, sanomatta kuitenkaan mihin suuntaan mennä. – – – Maailma ikävyyksineen, piinapenkkeineen ja potkuineen tuntui loittonevan, kun katselin suurta pulloa, jonka kuperalla pinnalla erotin omat lievästi venyneet kasvoni. Pisara mustetta osui vedenpintaan ja sieltä ne taas tulivat, kaikki harsoluomukset. Niiden äänettömyys imaisi pois kaikki kotipihan, kaikkien naapuripihojen äänet, vain keskittynyt hiljaisuus tunkeutui korviin.”

gk

*** = Jos jätät tämän kirjan väliin, elämästäsi jää puuttumaan jotain suurta.

** = Suosittelen tätä kirjaa.

* = Pidit tästä kirjasta tai et, tästä on hyvä tietää jotain yleissivistyksen vuoksi.