Kirja-arvosteluja

A-N

Suosittelijana Maria Kesti

Riikka Ala-Harja: Tom Tom Tom (1998)

Ihastuin ensin Tom Tom Tomiin. Se oli hirtehinen, aito kuvaus kömpelöstä naisesta ja aivohalvauksen saaneesta miehestä. Ala-Harja kuvaa uskottavasti sellaista ihmistä, joka jotenkin juuttuu, jonka täytyy klohmostella kuin hirvi löytääkseen omat rajansa. Kirjan loputtua petyin: äh, tämäkin kirja jäi kesken. Oli hienot ainekset, eipä muuta. Kannattaa se silti lukea, sen kieli on vapautunut ja koliseva, mutta kesken se jää.

Samaa kesken jäämisen kritiikkiä olen antanut monesta uudesta ja arvostetusta suomalaisesta romaanista, ja alan vähitellen epäillä, että vika on minussa. Ehkä kyseessä on jokin uusi tendenssi, johon en ole päässyt sisään.

Ala-Harjalta (s. 1967) olen lukenut myös romaanin Maata meren alla (2003), joka on versio samasta tarinasta kuin Tom Tom Tom mutta huonompi. Tom Tom Tom oli ehdokkaana sekä Finlandia-palkintoa että Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoa varten, mutta pystejä ei tullut. Ala-Harjan lehtiteksteistä pidän paljon.

”- En ymmärrä. / – Jaa jaa, Tom kiljuu. / – En minä voi tietää mitä tarkoitat. Näytä edes. / Tom ei näytä. Ei pysty, vaikka haluaisi. Johdot ovat poikki. Tom vain karjuu. / En kestä en, ne pitää minua säälittävänä kasana, jolle voi kirjoittaa pikaisesti, lähettää fakseja, rohkaista vähän, silittää, lepertää hetken, niin kuin lemmikkikoiralle tai puutarhan kääpiöpatsaalle. En jaksa en, ne pitää minua sylilapsena ja vanhuksena, ei minään siltä väliltä. / Hoitaja katsoo ovelta, häipyy saman tien. / – Ei sinua jaksa kukaan katsella, Kokko sanoo. / – Jaa jaa jaa, Tom jatkaa. / – Sinulla ei ole mitään syytä huutaa. / – Jaa jaa jaa, Tomin ääni nousee, eikö muka ole. / Kokon ääni alkaa sortua, mutta hän yrittää pidätellä itkua. / – Jaa jaa jaa, Tom jatkaa.” **

f

Jane Austen: Järki ja tunteet (alkuperäisteos 1811), Ylpeys ja ennakkoluulo (1813)

Jane Austenin (1775–1817) kirjat edustavat yhtä niistä lajityypeistä, joista nautin eniten: tarkkanäköisestä ja silti ystävällisestä satiirista. Hänen kirjoistaan tehdyissä elokuvissa on keskitytty niiden rakkausromantiikkaan ja lisätty kuorrutteeksi kermaista hempeyttä, vaikka itsessään romaanit ovat sekalainen kokoelma herkullisia ja parodisia luonnekuvauksia sekä surullisenhaurasta ihmiskasvua, joita romanttinen juoni pitää juuri ja juuri kasassa.

Järki ja tunteet sekä Ylpeys ja ennakkoluulo ovat Jane Austenin ensimmäiset romaanit. Hän kirjoitti niitä koko aikuisikänsä, mutta ne julkaistiin vasta 1811 ja 1813, ensimmäinen siis vain kuusi vuotta ennen Austenin kuolemaa. Shakespearesta on sanottu, että hänen mestarillisuutensa perustui siihen, että hän osasi miellyttää sekä teatteriyleisönsä sivistynyttä piippuhyllyväkeä syvällisyydellä ja runoudella että permannon rahvasta imaisevalla juonella ja räväköillä kohtauksilla. Austenin ensimmäiset romaanit voi varovaisesti luokitella samaan kategoriaan: kirjailija tutkii niissä typeryyden eri ilmentymiä ja pakottaa päähenkilönsä häpeämään itseään ja löytämään hienovaraisesti oman tiensä kasvaa, mutta rakkausromantiikka kutkuttaa romaaneissa myös ja tuo teoksiin jämäkän juonen.

Kasvattitytön tarina (Mansfield Park, 1814) ja Emma (1815) ovat edellisiä enemmän vain piippuhyllyväen romaaneja, ja lukijan on nipisteltävä itseään jaksaakseen juosta luonneilmentymien läpi. Northanger Abbey (Austenin ensimmäinen teos, joka julkaistiin postuumisti vuonna 1818) on kevyt parodia liian kauhuromanttista kirjallisuutta lukeneesta nuoresta naisesta. Viisasteleva sydän (Persuasion) julkaistiin myös 1818 postuumisti, ja se on romaaneista haaveellisin ja kliseisin. Siinä kuvataan luontoa ja tunteita niin ei-austenmaisin sanankääntein, että jäin miettimään, onkohan tekstissä jonkun muunkin kädenjälkeä mukana. Austenin lyhyitä kirjoitelmia on koottu suomeksi teokseen Uskollinen ystävänne (2007), josta löytyy paitsi tarinoiden alkuja myös raakoja parodioita Austenin ajan kaksinaismoralistisesta maailmasta ja kirjallisuudesta.

Austen ei juuri koskaan kirjoittanut tekstiinsä rakkaudentunnustuksia eikä kosintaa vaan kuittasi ne huolimattomilla sivulauseilla tai korkeintaan aneemiselta kaupankäynniltä kuulostavalla keskustelukuvauksella. Austenista olen kirjoittanut kolumnin Tajunnan räjäyttävä epäromantiikka.

1700-luvulla romaani ylipäätään oli vielä uusi kirjallisuuden muoto, ja sen kykyä kuvata tavallista elämää ja ihmisten sisäisiä ajatuksia ihailtiin ja ihmeteltiin.

Esimerkki Järjen ja tunteiden humoristisen hienostuneesta kielestä ja peribrittiläisestä, lukijan valppautta koettelevasta sarkasmista (Aune Brotheruksen suomennos): ”Lucyn menettelyä koko tässä asiassa ja varallisuutta, joka sen kruunasi, voidaan näin ollen pitää mitä rohkaisevimpana todistuksena siitä, mitä saa aikaan vakaa ja väsymätön huolehtiminen omasta itsestä, näyttipä tiellä olevan millaisia esteitä hyvänsä, – miten sallimukselta saa kahmaistuksi kaikki edut uhraamatta muuta kuin aikaa ja omantunnon.” ***/*

d

Muriel Barbery: Siilin eleganssi (alkuperäisteos L’Élégance du hérisson, 2006)

Siilin eleganssia lähtee lukemaan hauskana, nasevan ja brutaalin intellektuellina, miedosti ärsyttävänä kirjana, mutta sen kauneus hiipii esiin sen tarinassa. Siilin eleganssi on viisaanhellä ja ihana, sen oppineisuus koettelee hiukan mutta pysyttää silti kirjan koossa ja helppolukuisena. Henkilöhistoriallisista syistä tämä kirja kosketti minua vielä erityisen paljon, niin kuin varmaan kaikkia, jotka ovat joutuneet silmätysten sen kanssa, mitä ”ei ikinä” todella tarkoittaa.

Muriel Barbery (s. 1969) on ranskalais-marokkolais-japanilainen filosofian opettaja. Arvosteluissa kirjaa on luonnehdittu kepeäksi satiiriksi, mikä kuvaus herättää minussa suurta ällistystä. Joka tapauksessa kirja on ollut sensaatio Euroopassa. Rakastuin myös Barberyn tapaan käsitellä päähenkilöään, tämän ulkomuotoa ja ajatustenkulkua: minusta tuntuu kuin tuntisin hänet oikeasti, kuin olisin itse pitänyt hänen tukevasta kädestään kiinni.

”Silti minä, kuten muutkaan itseoppineet, en voi olla varma, miten paljon olen ymmärtänyt lukemastani. Joskus tuntuu että olen yhdellä silmäyksellä käsittänyt kaiken mitä tekstiin sisältyy, ikään kuin jostain äkkiä kasvaisi näkymättömiä oksia, jotka liittävät hajanaiset tiedot yhteen – ja sitten merkitys äkkiä häviää, olennainen pakenee luotani, ja vaikka lukisin samat rivit uudelleen, ne luisuvat kerta kerralta kauemmas, kunnes tunnen itseni vanhaksi hölmöksi, joka luulee vatsansa täyttyneen, koska on tavannut ruokalistan tarkkaan.” (Anna-Maija Viitasen suomennos) * * *

d

André Brink: Kun vielä muistan (Before I Forget, 2004)

En ensin aikonut suositella tätä kirjaa. Brink on erittäin arvostettu kirjailija, mutta niin kuin järjestään erittäin arvostettujen yhdysvaltalaisten tai angloafrikkalaisten kirjailijoiden kohdalla, hän ammentaa juonta tympäännyttävästä kliseiden kokoelmasta. Kyseinen klisee menee näin: yhteiskuntaa ja vallitsevaa kulttuuria vastustetaan silmittömän runsaalla seksillä ja päihteillä TAI pakonomainen seksi ja päihteiden käyttö esitetään normaaliarkena. Kliseessä minua ärsyttää se, että a) ne näyttäytyvät ainoina erilaisuuden ja kapinoimisen muotoina, vaikka b) ne ovat länsimaisen maailman kuluneimmat kapinoinnin muodot eli ne pönkittävät jotain hyvin tavallista ja ahdasmielistä, ja koska c) ne, kröhöm, edustavat minulle omien vanhempieni sukupolvea…

Kun vielä muistan ärsyttää minua siis, mutta myönnettävä on, että samalla se on hyvin kaunis ja viehättävästi tehty romaani. Seksuaalisuuden tutkimusmatkan lisäksi se tarjoaa elämyskierroksen Etelä-Afrikan poliittisiin oloihin, niin kuin monet Brinkin kirjoista.

Brink (s. 1935) on palkittu useasti. Kotimaassaan hänen romaaninsa ovat joutuneet usein sensuurin kouriin. Erittäin hienosti hän kuvaa tilannetta, jossa nainen joutuu jokaisen tielle osuvan miehen metsästämäksi saaliiksi: ”Tilanne tuo mieleen sen, miten sairas eläin saa lajitoverit kimppuunsa. Ehkä yksilön haavoittuvuus herättää toisissa kuolevaisuuden kauhun: ne eivät tietenkään ymmärrä sitä (ilmeisesti yhtä vähän kuin ihmisvastineensakaan), vaistoavat vain ja äityvät murhanhimoisiksi. Eivätkä lepää ennen kuin ovat raadelleet uhrin veriseksi liha- ja nahkaläjäksi. Sellaiselta ne miehet minusta ikävä kyllä vaikuttivat. Haavoittuvuuden, mahdollisen heikkouden vainu on vastustamaton: sen viemänä heidän on paljon helpompi ilmentää machovimmaista minäkuvaansa. Ja vähäisinkin vastarinta pahentaa asiaa: silloin haasteen arvo kasvaa silmissä ja jahti käy entistä jännittävämmäksi.”

d

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani (alkuperäisteos Jane Eyre, 1847)

Oli hauskaa lukea taas Brontën sisarusten romaaneja. Näiden romaanien läpi luetaan ja työstetään Jane Austenin romaaneja; Austenin tarinathan ovat ei-ruumiillisia ja epäseksuaalisia, Austenin romaaneissa ei kuvata luontoa, niissä ei suudella eikä kehoa ja aisteja tunnu olevan olemassakaan. Hänen kirjoistaan tehdyt elokuvat kuitenkin pursuavat luonnon ja pukujen kauneutta, ja niissä seksuaalisuus on jatkuvasti väreilemässä. Brontën sisarusten romaaneihin tällaiset elokuvat sopisivat: ne läähättävät häveliäisyyden ja kohtalaisten onnellisten loppujensa läpi seksuaalista painetta ja kauhugoottista tunnelmallisuutta.

Nykyään käsitteellä romanttinen tarkoitetaan jotain ylisöpöä ja sentimentaalista, mutta romanttisella on alun perin tarkoitettu jotain voimallisempaa. Brontën sisarusten romaanit ovat malliesimerkkejä siitä: seksuaalissävytteisestä aistimellisuudesta ja goottilaistyyppisiin, ronskinväkeviin tunteisiin ja synkimpiin ristiriitoihin keskittymisestä. Keskeisenä teemana on antautumisen ja vastustamisen liike, vihan ja rakkauden, inhon ja kiintymyksen välinen jännite.

Kotiopettajattaren romaani on viehättävä, viihteen ja laadun välimaastossa liikahteleva, tihkuva teos, ja sen lisäksi Charlotte Brontë (1816–1855) kirjoitti muitakin romaaneja, joiden olemassaoloon havahduin vasta nyt. Syrjästäkatsojan tarina (Villette, 1853) kertoo opettajan todellisuudesta, julmuuden rakkaudesta ja rakkauden julmuudesta samalla tavoin kuin muutkin Charlotten romaanit, ja sen monimielinen loppu hätkähdyttää, enteilee kirjoittamisen formaattia, joka on vasta nyt yleinen. Charlotten ensimmäinen romaani, Professori, julkaistiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen 1857, ja se on edellisiä yksinkertaisempi mutta silti miellyttävä lukukokemus. Shirley (1849) lähtee liikkeelle kankeasti mutta osoittautuu mainioksi rakkausromaaniksi. Se on juoneltaan sovinnaisempi kuin muut Charlotten kirjat, mutta aikanaan se järkytti feministisellä manifestillaan. Nykylukijaa ällisyttää näissä romaaneissa aikansa rasismi: lukija lukee silmät pystyssä rotuoppia, joka esittelee monin sanankääntein vierasmaalaisten syntyperäistä alemmuutta ja kasvoihin uurtunutta typeryyttä.

Charlotten sisar, Emily Brontë (1818-1848) ehti julkaista vain yhden romaanin, Humisevan harjun (Wuthering heights, 1847), joka on rankempi ja karkeampi kuin Charlotten teokset ja kuvaa vielä rajummin ihmisen ja rakkauden varjoja. Siitä ei löydä jälkeäkään siitä sovinnaisuudesta, joka on vielä ujuttautunut mukaan Charlotten ja Annen romaaneihin. Anne Brontën (1820-1849) teoksista Wildfell Hallin asukas (The Tenant of Wildfell Hall, 1848) ansaitsisi enemmän huomiota ja asettuu Kotiopettajattaren romaanin ja Humisevan harjun rinnalle. Sen sijaan Agnes kotiopettajatar (1847) on kömpelö ja kliseinen.

Brontën sisarukset eivät ole vain nykyisille intohimon-nälkäisille ainoaa oikeaa kirjailijakaartia, vaan he olivat viktoriaanisen ajan merkittävimpiä kirjailijoita. He järkyttivät ihmisiä sekä tuotannollaan että varhaisella kuolemallaan. He olivat papin tyttäriä, heidän elämänsä oli ankaran uskonnollista ja sisäänpäin kääntynyttä, ja heidän äitinsä kuoli varhain. Kun Charlotten kirjailijasisaruksetkin kuolivat, Charlotte avioitui järkiliittoon ja kuoli heti sen jälkeen itse raskauteen. Sisarusten romaanit kirjoitettiin salanimillä (Charlotten oli Currer Bell), joista ei voinut päätellä kirjoittajan sukupuolta, ja tekstien kertojat vaikuttavat ronskiudessaan ja rohkeudessaan usein niin maskuliinisilta, että en olisi itse arvannut kirjoittajia naisiksi. **

d

Monika Fagerholm: Säihkenäyttämö (Glitterscenen, 2009)

Olin ajautunut lukemaan monia kirjoja, joista en pitänyt. Sitten sain käsiini Säihkenäyttämön. Leijuin taivaassa: vihdoinkin minun näköiseni kirja! En tajunnut mitään kirjan puoliväliin asti, kieli ja aikajana oli psykedeelinen, henkilöhahmoja ja kohtaloita vilisi silmien edessä liian monta, kaikki sahasi edestakaisin, keskiössä oli vain ihmisten paradoksaalisuus ja tutkielma ihmissielujen tuntemattomista reiteistä. Säihkenäyttämö on siis jännitysromaani, joka on räätälöity niille lukijoille, jotka kaipaavat kirjalta haastetta eivätkä kestä rautalangasta väännettyjä tarinoita…

Monika Fagerholm on useaan kertaan palkittu kirjailija, ja hänen (s. 1961) ensimmäistä teostaan, novellikokoelmaa Sham (1987) en ole saanut silmiini, mutta läpimurtoteoksen Ihanat naiset rannalla (1994) luin. Se on viehättävä teos, helpommin ymmärrettävissä kuin Säihkenäyttämö. Sen taakkana on suomenruotsalaisten kirjailijoiden maneereita, esimerkiksi boheemin elämäntavan kuvaus perusnormistona. Sekä siinä että Säihkenäyttämössä on kaksi yhteistä teemaa, joista toinen on kaksostyttöjen problematiikka: niin toista lähelle tuleva naisten välinen yhteys, että yhteys menee jollain tavoin läpi ja särkyy. Toinen teema on äkäinen, itse- ja ympäristötuhoinen ja samalla tiukan pärjäävä naistyyppi. Aikajanakin on molemmissa romaaneissa samantapainen: asiat esitetään limittäin, tulevasta paljastetaan hiukan ennen ja harhaanjohtavasti jotain, samoin menneisyydestä. Asiat limittyvät liuskeittain toistensa päälle samalla tavoin kuin ne kasautuvat ja sortuvat ihmismielen muistoissa.

Fagerholmin voima näyttäisi olevan sellaisten tunteiden, muistojen, ahdistusten, pelkojen, prosessien, mielenkulkujen kuvaaminen, joille ei ole sanoja, ja hänen erikoislahjansa on taito käyttää fraktaaleja reittejä kulkevaa kertomisen formaattia. Toisaalta esimerkiksi Säihkenäyttämön juonelta olisin kaivannut vielä jotain. Verkosta luin nyt, että kirja on itsenäinen jatko-osa romaanille Amerikkalainen tyttö, joten täytyypä käydä lukemassa sekin… Ehkä tietyt aukot saavat täytteensä sieltä…

”Levoton lapsuus, ei ulkonaisesti, mutta ehkä siksi tietty turhautuneisuus kaikessa siinä rauhassa. – – jotkin lapset eivät loksahda paikoilleen, eivät muiden lasten kanssa eivätkä yleensäkään lapsuutensa suhteen. Sen lapsuuden jota heiltä odotetaan: usein älykkäät, herkät lapset – sillä vain älykkäät ja herkät lapset pystyvät selvästi tuntemaan nämä ympäristön odotukset. Varsinkin lausumattomat odotukset, ja ne voivat jähmettää nämä lapset, jos he ovat herkkävaistoisia, vastaanottavaisia. Eivät hankalia, vaan tasaisia: lapsia vailla tarmon suojakilpeä kaikkia ajatuksia, tunteita, tuntemuksia vastaan.” * *

Henry Fielding: Tom Jones (alkuperäisteos The History of Tom Jones, A Foundling, 1749)

Lähdin lukemaan kirjaa uteliaisuudesta, koska kirjailijan on kerrottu edustavan Samuel Richardsonin kanssa samaa kirjallista vaihetta (Englannin valistusaikaa), josta Jane Austenin romaanit ovat myöhäinen tuotos. Lisäksi kirja on keskeisessä osassa viehättävässä elokuvassa Becoming Jane (2007). Romaani on hauska, mehevä, kieleltään muhevan brittiläiskoukeroinen teos, mutta ajatus Jane Austenista lukemassa tätä kirjaa kuulostaa samalta kuin haaveilisi Austenin pyyhkivän pyllyään. Siinä missä Austenin teksti on sarkasmistaan huolimatta hienotunteista, hienostunutta, vivahteilla leikittelevää, Fielding on härski, likainen ja raju, ja kirjan tärkein sanoma tuntuu olevan, että parhainkin mies (varsinkin sellainen) on valmis hyppäämään jokaisen naisen sänkyyn,. Filosofia ja uskonto tarkoittavat syitä saivarrella ja tulistua, jokainen ajattelee vain omaa etuaan, ja nyrkit, veri ja vaatteet lentävät kohtauksessa kuin kohtauksessa. Tom Jonesin jälkeen arvostan Austenin romaaneja enemmän kuin koskaan…

Ilmestyttyään 1700-luvulla Tom Jones oli erittäin suosittu, joskin pian sen ilmestymisen jälkeen kaksi maanjäristystä ravisteli Lontoota, ja monien mielestä niiden syynä oli näin säädyttömän kirjan julkaiseminen.

Jane Austenin teokset lasketaan joissakin kirjallisuushistorioissa viihteeksi, kun taas Henry Fieldingiä (1707–1754) pidetään suuressa arvossa. Nykylukija saattaisi kääntää asetelman toisin päin: enää on vaikea löytää muuta kuin ronskia tekstilajia. Mainio Tom Jones silti on, ja kirjallaan Fielding loi romaanimuodosta epiikan tärkeimmän lajin. Uutta Fieldingillä oli juuri romaanimuoto ja kaikkitietävän kertojan käyttäminen, ja tyypillistä hänelle oli ulkokohtainen juoni (vastakohtana sisäisille pohdinnoille, joita Richardson käyttää) ja dramaattisuus. Seikkailuineen ja katastrofeineen Tom Jonesin juonta on pidetty kaikkien aikojen täydellisimpänä juonena, joskin minusta sitä täydellisyyttä on monta sataa sivua liikaa. Kirjan ikuisesti jatkuvaa juonta ja tuhansia selityspölötyksiä on kypsää vääntää läpi, varsinkin jos Don Quiotea seurannut veijaritarinoiden hohottavanmiehinen lajityyppi tympäisee (niin kuin minua). (Laulaja Tom Jones otti muuten taiteilijanimensä kirjan sankarihahmolta.) Elokuva Becoming Jane saa kiinnostavaa taustaa tästä kirjasta: käsikirjoittajat näyttävät yhdistäneen Fieldingin ja Austenin kirjojen keskenään täysin ristiriidassa olevat teemat ja tunnelmat yhteen ja luoneet rosoisenkauniin ehdotuksen kirjailijattaren elämästä. *

d

Laura Honkasalo: Lumen saartama kahvila (2002)

Menin tolaltani lukiessani Honkasalon novellikokoelmaa. Hän on esimerkki yhdestä rakastamastani kirjoittamisen lajista: aistimusvoimaisesta kerronnasta, tavasta käyttää kieltä, joka tuoksuu, maistuu ja koskettaa, niin tarkkaavaisesta ympäristön ja tuntemusten rekisteröimisestä, että muutuin osaksi kirjaa. Kokoelmassaan Honkasalo tutkii ihmisen sisäisiä ristiriitoja ja ihmissuhteiden vaikeuksia, joissa ei ole mitään mustavalkoista mutta paljon kaunista.

Honkasalon (s. 1970) kirjassa järkyttävää on jokin sama, joka suisti minut raiteiltani luettuani Sofi Oksasen Puhdistuksenkin. Muutamassa novellissa Honkasalo tosin sortuu samaan kuin Oksanen ja moni muu: teksti luisuu hetkittäin mässäilyksi, kliseiseksi herkutteluksi rumuudella. Minua satuttavin novelli on Paljain jaloin. Tunnistan liian hyvin sen päähenkilön, elämän jokaisesta hetkestä nauttivan tytön, joka halvaantuu paikoilleen pystymättä vastustamaan nuorten miesten laukoessa rivouksia ja vanhan humalaisen miehen pitäessä häntä ihanana.

Luin novellikokoelman ensimmäisen kerran pari vuotta sitten, ja näen nyt, että Honkasalo avasi silloin minut, löysi minulle uudestaan intohimoni kirjoihin. Läpi teoksen toistuu päähenkilöiden lähes seksuaalinen suhtautuminen sanoihin, nautinto humanistisesta tieteestä, Sabbathin ja Anin musiikki, viktoriaaninen aika ja vaihtoehtoelämä. Eräässä novellissa äiti puhuu lapselleen: ”Aura, tiedätkö mitä? Juuri nyt en haluaisi olla missään muualla. En haluaisi kävellä Las ramblasia merelle päin, en haluaisi ajaa köysiradoilla kukkuloille kirjakori ja viinipullo mukana, maata ruohikossa lukemassa yksin, kukkulan laella, lähellä taivasta, pää pyörällä viinistä ja lämmöstä ja lauseista, joista en saa koskaan tarpeekseni. Voisin lukea aina ja aina vain, juopua lauseista ja säkeistä ja runoista ja runoelmista. Mutta juuri nyt en haluaisi istua rouva Cleófilaksen pölyisessä yläkerran kamarissa kottaraisikkunan alla kirjoittamassa runoja, kun katuporat ovat vaienneet ja hiljaisuus lankeaa auringonlaskun myötä. Enkä haluaisi laskeutua kierreportaita ulos ja mennä tapas-baariin, missä seurakuntani on koolla joka ilta, tupakoimassa ja juttelemassa ja toivomassa, että iänikuisten latinohittien sijaan kaiuttimista tulvehtisi Chavela Vargasin tumma, tuskainen ääni, joka kertoo rakkaudesta, joka on intohimoa ja kipua, ja silloin voidaan skoolata cavalla ja olla hieman sentimentaalisia. En haluaisi olla uudestaan siellä vaan tässä sinun kanssani.”

Akateemisuudestaan huolimatta kirja ei ole raskas, vaan novellit etenevät kiihkeästi. Ristiriitojen kuvaukset onnistuvat tavoittamaan paradoksaaliudessaan jotain, joka on jäänyt kulttuurissamme näkymättömäksi. Tekstissä minua häiritsevät vain onnellisten hetkien kuvaukset. Virkkeet typistyvät silloin yhtäkkiä lyhyiksi, kuin Honkasalo uskaltaisi käydä ihanissa hetkissä vain pistemäisesti. Niihin on jäänyt aavistus kliseenkaltaisuutta ja naiiviutta. Lisäksi teoksessa juodaan ja poltetaan niin paljon, että kirjan suljettuani minusta tuntuu kuin olisin juuri viettänyt yön pubin tupakkahuoneessa.

Honkasalo on kirjoittanut muutamia romaaneja ja nuortenromaaneja, ensimmäisen vuonna 2000. Lukublogeissa on kommentoitu, että hän kirjoittaa 1970-luvulla syntyneiden, akateemisesti koulutettujen sukupolviromaaneja. Kas kummaa, että samastun niin paljon näihin novelleihin…***

d

Nick Hornby: Poika (About a Boy, 1998)

* *

Nick Hornbyn (s. 1957) Poika tarttui käteen elokuvan jälkeen. About a Boy on elokuvana yksi ei-jäniksistä; ei-jäniksiksi kutsun ihmisiä, elokuvia, kirjoja, mitä tahansa, joka näkee ja tietää elämästä jotain enemmän, jotain muutakin kuin mihin kliseet tai kapinointi kliseitä vastaan kutsuu. Ei-jäniksiä on tässä maailmassa hyvin vähän.

Luin ensin Hornbyn Hyvät ihmiset (2001) ja petyin. En viitsinyt aloittaa Pojan lukemista, ennen kuin nyt. Poika osoittautui kuitenkin yhdeksi suurimmaksi kirjanautinnoksi pitkään aikaan. Se on hauska ja viihteellinen – niin kuin elokuvakin – ja silti se onnistuu murtamaan jotain, näkemään jotain läpi, tutkimaan ihmistä syvällisemmin kuin suurin osa kollegoistaan. En osaa kuvailla sitä, mitä Hornby tekee: hän vain näki jotain aiemmin tuntematonta mutta olennaisinta sinkkumiehessä, masentuneessa äidissä, omituisessa pojassa.

Elokuvassa ja kirjassa on suuria juonellisia eroja, ja elokuvan tekijät ovat tehneet herkullisen hyvät valinnat sen suhteen, mitä otetaan ja mitä uutta luodaan. Hornbyn romaaneille on ominaista, että ne lupaavat hiukan enemmän kuin antavat eli loppua kohti ihmissielun tutkimus hiukan menettää otettaan. Suosittelen silti ehdottomasti.

d

Johanna Hulkko: Säkeitä Pietarista (2009)

Säkeitä Pietarista on kiehtova romaani, jossa lukijaa kiertelevät ja koettelevat rumanrosoisessa kauneudessaan yltäkylläinen neuvosto-Pietari ja saman kaupungin rivous, epäinhimillisyys ja epätoivoisuus. Sen rinnalla suomalaisuus paitsi saa romanttista kajoa myös näyttäytyy sammuttavan praktisena. Teos muistuttaa erehdyttävästi Laura Honkasalon tuotantoa aistimusvoimaisessa rakkaudessaan sanoihin, juovuttaviin runoihin, opiskeluun, alkoholiin ja vieraisiin kaupunkeihin.

Kirja jää silti vajaaksi. Sen loppu typistää moniselitteiset, karmaisevat teemat vain perheensisäiseksi jännitysjuoneksi, ja lukija tuntee itsensä huijatuksi. Suosittelen kirjaa silti jokaiselle, joka etsii hengästyttäviä sanoja, mosaiikkimaista tarinaa ja vieraan kaupungin kipeää eksotiikkaa. Säkeitä Pietarista on Johanna Hulkon (s. 1969) esikoisteos, ja sitä työstettiin pitkään kirjailijakouluissa.

”En vieläkään uskaltaudu ostamaan yhtään kirjaa. Ensin pitäisi saada myyjä antamaan minulle juuri oikea kirja katsottavaksi. Itse en pääse lähellekään kirjahyllyjä, sillä ostajan ja hyllyn välissä on myyntipöytä. Jos onnistuisin selittämään asiani myyjälle, hän antaisi minulle oikean kirjan, ja jos haluaisin ostaa sen, seuraavaksi minun pitäisi kysyä sille hinta. Jos ymmärtäisin hinnan, minun pitäisi muistaa se ja osata sanoa se kassakopperossa rahalaatikon ja helmitaulun kanssa torkkuvalle mummolle. Jos osaisin sanoa hinnan oikein, minun pitäisi osata antaa oikeat setelit tai kolikot, sillä jos antaisin vahingossa esimerkiksi liian suuren setelin, kassamummo haukkuisi minut ja voisi vaikka heittää vaihtorahat lattialle. Jos saisin maksetuksi ja saisin kuitin, minun pitäisi palata kuitti kädessäni kauppatiskin eteen ja pyydystää taas itselleni palveluhaluinen myyjä. Sitten minun pitäisi jälleen saada hänet ojentamaan minulle sen kirjan, jonka olen juuri maksanut. Jos saisin hänet ymmärtämään, minkä kirjan juuri maksoin, minulla pitäisi olla vielä juuri samaani kuitti tallessa. Vasta sitten myyjä kiepauttaisi kirjani paksuun makulatuuripaperiin, heittäisi ilman teippiä ja narua tiukaksi paketoidun kirjan tiskille, kääntäisi minulle selkänsä ja olisin vapaa lähtemään.” **

f

Antti Hyry: Uuni (2009)

Antti Hyryn Uuni lupaa paljon. Sen alku on suloinen: vanhan miehen silmin tarkkaillaan maailmaa ihan läheltä, liu’utaan nykyisen ja menneen ja eri asioiden välillä vanhan ihmisen logiikalla, kerrotaan rakentamisesta yksinkertaisen ja rehellisen yksityiskohtaisesti. Tätä ihanuutta kuitenkin jatkuu liikaa, ja kerronta latistuu rakentamisen ja arjen toisteiseksi jännitteettömäksi raportoimiseksi. 42. luku on hieno, kuin vuodenajat kulkisivat päähenkilön läpi ja hän näkisi maailman loppuun saakka, mutta se on tyylillisesti irrallaan koko kirjasta. En suosittelisi kirjaa, ellei se olisi saanut vuoden 2009 Finlandia-palkintoa.

Olen lukenut Hyryltä useita kirjoja, ja juutun aina samaan ongelmaan: tyyli viehättää, mutta tarina tasaantuu pitkäpiimäiseksi työn kuvaukseksi. Hyry (s. 1931) on ammatiltaan diplomi-insinööri… Hänen ensimmäinen teoksensa, Maantieltä hän lähti, on vuodelta 1958, ja sen niminovelli on mahtava, metaforinen, pienestä hetkestä äärettömyyteen ja takaisin liukuva. Jos Uuni jää kesken, se novellikokoelma voi silti potkaista.

Hyry on Suomessa yksi keskeisimmistä 50-luvulla aloittaneista modernisteista, mutta hän on pysytellyt syrjässä julkisuudesta. Hänen kielensä on omintakeinen, hyryistiseksi kutsuttu. Hänet on palkittu useasti. Minusta Uuni on yksiselitteisen huono, mutta se edustaa jotain rauhaisaa ja rehellistä, ja se yksinkertaisuus ei varmaan saa liikaa palkintoja. Uunia voi Ylen verkkosivujen sanoin lukea kannanottona nykyelämän kiireeseen.

Tähän kohtaukseen samastuin: ”Hänestä tuntui, että ei saattaisi soittaa, ei oikein millään. / Mutta jos vain näin käsipelillä valitsee numeron ja sitä katsoo, ja sitten painaa vihreää, hän mietti. Hän valitsi numeron ja painautti nappia kuin vahingossa. Kuului soiton ääniä ja toinen Högman vastasi. / – – / Pietari oli tyytyväinen, vaikka jokin vähän mieltä kaiversi. Miksi tämä soittaminen tuntuu niin vastenhankaiselta, hän mietti. Ennen vanhaan hoidin puhelinkeskustakin, yhdistin puheluita, vaikka Eevalle, joka tilasi puhelun: Karihaara Suojala kaksi soittoa. Eikä se ollut vaikeaa. Niitä on semmoisia ihmisiä, jotka heti sanovat, minäpä soitan, ja soittavat vaikka mihin. Minulla nytkin, vaikka asia on hyvin hoidettu, tuntuu, että pitäisi saada asettua ja levätä, että rupeaisi tuntumaan edes tavalliselta, niin kuin ei mitään.” *

d

Riitta Jalonen: Säde (1992), Kuvittele itsellesi mies (2005)

Tunnen Riitta Jalosen lasten- ja nuortenkirjojen puolelta, erityisesti hypnoottisen kauniista teoksesta Tyttö ja naakkapuu. Rekisteröin hänet nyt vasta aikuiskirjailijana, ja hänet mainitaankin yhtenä niistä kirjailijoista, jotka ei-mediaseksikkäinä jäävät tasaisesti huomiotta. Runeberg-palkinnon Jalonen sai romaanista Kuvittele itsellesi mies.

Sekä Säde että Kuvittele itsellesi mies ovat pieniä, novellinkaltaisia romaaneja. Säteen luokittelisin aiheen ja tyylin perusteella nuorten enkä aikuisten kirjaksi. Samalla se edustaa jotain siitä yksinkertaisuudessaan suuresta kerronnasta, johon liian harva aikuisten kirja ja moni nuortenkirja pystyy. Sekä Säteelle että kirjalle Kuvittele itsellesi mies on ominaista, että päähenkilö kohtaa jotain traumaattista, mutta hänen tunteistaan ei oikeastaan kerrota. Hän tekee omituisia asioita niin, että kirjassa niitä kohdellaan tavanomaisina valintoina. Kumpikaan kirja ei mässäile. Varsinkin Kuvittele itsellesi mies väistää hienosti kuluneen aiheensa kliseet. Toisaalta kumpikin kirja jää hiukan vajaaksi: teemoja ja metaforia olisi saanut vahvistaa vielä.

Säde ja Kuvittele itsellesi mies eivät ole elämää suurempia romaaneja, mutta levollisuudessaan ja yksinkertaisuudessaan ne tuntuvat hyvältä. Myös Taudin syy (1996) on lukemisen arvoinen.

Katkelma romaanista Kuvittele itsellesi mies: ”Mirjami kävi työntämässä ulko-oven valmiiksi auki päästäkseen amppelin kanssa sujuvasti ulos. Pihalla hän asetteli sen omenapuun oksalle. Siinä kukka näytti kauniilta, mustekalalta, joka oli juuri nostettu merestä. / Sisällä eteisessä Mirjami huomasi kämmeniin kiristyneet syvät punaiset jäljet. / Kukka toisensa jälkeen joutui ulos. Amppelit pääsivät omenapuitten oksille eri puolille puutarhaa. Jopa jotkut ruukkukukat pysyivät hyvin oksien haarassa. Isoksi kasvanut pesäraunioinen sai jäädä maankamaralle, samoin vaahtera-auliot ja kirjovehkat. Melkein kattoon yltävää lohikäärmepuuta oli työläs kuljettaa, mutta hän veti sitä rungosta lattiaa pitkin ulos asti. Iso rahapuu tipahti oksan haarasta alas mutta ei vahingoittunut.” **

d

Markus Kajo: Kettusen kirja, Kettusen toinen tuleminen, Kettusen kolmas (1989, 1991, 1995)

Käydessäni lukion ensimmäistä kummivanhempani, jotka omistivat silloin kirjakaupan, kuulivat minun ihastuneen Rushdien Saatanallisiin säkeisiin. Seuraavaksi jouluksi he lähettivät minulle toisen sellaisen kirjan, joka heistä itsestään oli ollut käsittämätön. Se kirja oli Markus Kajon Kettusen toisen tuleminen.

Kirjan saatuani olin mykistynyt. Mitään niin pähkähullua en ollut koskaan lukenut. Kajon tavassa kirjoittaa ei ole järkeä, hän aloittaa jostain, sitten jonkin lauseensa viimeisestä sanasta yhtäkkiä päätyy jonnekin muualle. Hän vääntää kielensä absurdiksi ja käyttää ällistyttäviä kielikuvia kuin ne olisivat vakiintuneita ja tuttuja. Kuljin kirja kainalossa huumaantuneena sen hullunkurisuudesta, ja Kettusen toisesta tulemisesta tuli ystävieni suhteen vedenjakaja: kirjasta riemastuneet olivat sielunkumppaneitani, muut eivät.

Markus Kajo (s. 1957) on minulle aina ollut ensisijaisesti kirjailija, ja rekisteröin vasta myöhemmin, että hänet tunnetaan yleensä omituisena televisio- ja radiopersoonana. Yleisön Venla-palkinnon (1995) ja Telviksen (1997) hän sai Naurun paikka -kotivideoiden juontamisesta, ja niitä minäkin näin, innoissani.

Kirjoja pitkästä aikaa taas lukiessa muistin yhtäkkiä, että häneltä on peräisin valtava osa meidän perheemme kielenkäyttöön vakiintuneista ilmaisuista, sellaisista kuin että joku ihminen on arkiajattelusta vieraantunut tai että näytän sinulle alahampaita. Kettus-kirjoissa on kaikin puolin jotain syvän rehellistä, kieroa, tunteellista ja ällistyttävää. Niitä voisi kuvailla pakinoiksi, mutta en pidä pakinan lajityypistä. Ehkä ne ovat vain kotikutoisia parodioita ja satiireja meistä itsestämme. Kajon kirjoissa on myös satuparodioita, joista suurimpaan osaan en ole päässyt sisälle. Kettusen toinen tuleminen on edelleen suosikkini; tässä suositeltujen lisäksi hänellä on muitakin kirjoja, jotka eivät ole kolahtaneet minuun samalla tavoin kuin nämä.

Seuraava katkelma on kokoelmasta Kettusen kolmas: ”Minä joudun aina tullissa tulliin. Aina. On kirottua, kun mitään ei voi yrittää salakuljettaa! Se kuulemma johtuu siitä, että katsoo niitä tullin ihmisiä jotenkin omituisesti ja siitä ne tietävät että tuo myö otetaan! Tuo sama! Tuo iso!” **

d

Leena Krohn: Tainaron. Postia toisesta kaupungista (1985)

Tainaron oli kirja, jota pitkään pidin ehdottomasti parhaana lukemanani kirjana. Sain sen ensimmäisen kerran silmieni eteen pyrkiessäni yliopistoon lukemaan kirjallisuudentutkimusta. Se oli yksi pääsykoekirjoista.

Tainaron on pieni, viehättävä, pohdiskeleva kirja, jossa minä-hahmo kirjoittaa kirjeitä oudosta maailmasta, jonka lukija vähitellen hahmottaa hyönteismaailmaksi. Minua ihastutti se, miten minä-hahmo samaan aikaan ällisteli ja närkästyi hyönteismaailman outouksista, mutta samaan aikaan hän ei huomannut siinä mitään kummallista. Hänen kertomuksensa ja kirjeensä ovat monimerkityksisiä, ja niissä on kiehtovia metaforisia esimerkkejä ihmisyydestä, elämästä ja kaiken luonnon samankaltaisuudesta. Tainaron on kaunista, arvoituksellista, puolifantastista maagista realismia.

Samaan aikaan kirja jättää kuitenkin hiukan tyhjäksi. Jotenkin se saisi olla rajummin monimerkityksinen tai sitten selkeämpi, selittävämpi ja juonellisempi. Tai ehkä siihen tarvittaisiin väljyyttä, helppoja alueita, jotta äärettömän kauniit oivallukset pääsisivät oikeuksiinsa. Tainaron onkin ihana kirja, mutta enää se ei pääse ykkösekseni.

Leena Krohnin (s. 1947) muut kirjat ovat myös lukemisen arvoisia,. Muissakin teoksissa on samaa viehättävyyttä, monimerkityksisyyttä, absurdiutta, kummallisuutta, maagisuutta ja mietoa tyhjyyttä kuin Tainaronissa. Hänet on palkittu useasti, muun muassa Finlandia-palkinnolla novellikokoelmasta Matemaattisia olioita tai jaettuja unia. Tainaronin englanninnos sai erittäin haltioituneen vastaanoton Yhdysvalloissa.

”Minua heikotti ja painoin selkäni vasten kosteaa kiviseinää. Ymmärsin jo, että minut oli tuotu hautakammioon. Edessäni maalattialla virui lukemattomia raatoja, mutta niiden vaiheilla hyörittiin niin herkeämättä, että välillä näytti siltä kuin raadoissa olisi vielä ollut jonkin verran elämää. – – // Puhuin Tuonelasta ja hautakammiosta, mutta todellisuudessa tila, johon olin joutunut, palveli aivan vastakkaisiakin tarkoitusperiä: se oli ruokasali ja lastenkamari. Nämä ahertajat täällä eivät olleet pelkästään työläisiä, he olivat myös ja ennen kaikkea äitejä. Nyt näin, että jokaisen suuremman hahmon ympärillä parveili epälukuinen liuta pienempiä olentoja, heidän jälkeläisiään. Tehdessään työn, joka oli tehtävä, jotta elämä kaupungissa ylipäänsä olisi mahdollista, nämä työntekijät samalla ruokkivat perillisensä, ja jos tapa, jolla ne sen tekivät, ei minua miellyttänytkään, mistä löytäisi vakuuttavaman todistuksen tuhon ja kukoistuksen, syntymän ja kuoleman koskaan purkautumattomasta liitosta? / / Ja tässä oli siis heidän työnsä: tislata sellaisesta saastasta puhdasta nektaria, uuttaa kuoleman niljaisesta liemestä terveyttä, voimaa ja uutta elämää.” **

dd

Melania G. Mazzucco: Vita, elämäni (alkuperäinen teos Vita, 2003)

Vita on suuri romaani, niitä, joista tietää jo ensimmäisellä sivulla, että silmien edessä on jotain poikkeuksellista. Tyyliltään teos kuuluu jonnekin Hemingwayn-Steinbeckin-linjalle ja edustaa yhtä kirjallisuustyyppiä, jota en muistanutkaan lempilajikseni. Eniten ihailen Mazzuccon kirjoitustapaa ja kieltä, jonkinlaista kevyen aistimusvoimaista, polveilevaa, ystävällistä otetta aiheeseen, joka on raaka, kammottava, salaperäinen ja rankka. Hän kirjoittaa hirvittävistä asioista omasta suvustaan, italialaisten elämästä vuosisadan alun Yhdysvalloissa, hän maalaa synkän, epätoivoisen kuvan, ja yhtäkkiä hän vaihtaa lukua, siirtyy muualle, yhtäkkiä hän palaa taas epätoivoiseen tilanteeseen ja kertoo samoista tapahtumista aivan toisen tarinan, eri sävyn, eri lämmön. Hän tunnustelee sukunsa tarinoita useasta suunnasta, ja palaset nivoutuvat yhteen, vaikka osa jää auki. Mazzucco (s. 1968) sai tästä kirjastaan Premio Strega -palkinnon, joka on arvostetuin italialainen kirjallisuuspalkinto.

Jäin miettimään, montako muuta italialaista romaania olen lukenut. En muistanut ainuttakaan.

”Hän olisi voinut sanoa, ettei tuntenut oloaan romahtaneeksi, vaan vain tyhjäksi. Aineettomaksi. Kuin ajelehtisi kahden rannan välissä ilman kiinnekohtaa. Hän oli kuin korkin pala, joka voi ajelehtia minne tahansa seuratessaan virtauksia ja vuorovettä mutta ei voi valita suuntaansa. Kevyet esineet eivät vajoa pohjalle mutta eivät myöskään helposti ajaudu satamaan.” (Taru Nyström Abeillen suomennos) **

Herman Melville: Moby Dick (alkuperäisteos Moby-Dick, 1851)

Moby Dick on hidasta, raskasta ja lievästi psykedeelistä luettavaa. Moby Dickiä halveksittiin Melvillen elinaikana, ja vasta Joycesta, Woolfista ja Proustista innostunut sukupolvi piti sitä yhtenä Amerikan tärkeimmistä romaaneista. En nauti tästä kirjasta juurikaan, mutta Moby Dickin järjellisen puolivinksahtaneisuuden tunnelmassa on silti jotain kiehtovaa. Melvillen teos on epätasainen ja ylipitkä sekoitus matkakertomusta, puuduttavan yksityiskohtaista tietokirjaa ja näytelmää. Moby Dickin laskenkin niiksi kirjoiksi, joihin lukija rakastuu jonkinlaisen Tukholma-syndrooman vuoksi… Kun on niin pitkään kärsinyt saadakseen kirjan loppuun, lukukamppailussa ja kirjassa täytyy olla jotain hienoa!

Valkoisen valaan tematiikka on sama kuin useimmille tutun J. R. Tolkienin sormusaaveiden.

Melville kirjoittaa (Antero Tiusasen suomennos): ”[Ahab] oli alistanut jokaikisen ajatuksensa ja kuvitelmansa yhdelle, kaikkea hallitsevalle tavoitteelle, ja niin tavoite muuttui eräänlaiseksi riippumattomaksi olioksi pelkän tahdon taipumattomuuden vuoksi – pakonomaisesti, jumalia ja perkeleitä uhmaten, omavaltaisesti. Eikä tämäkään vielä riittänyt – se olio saattoi elää ankaraa ja kiihkeää elämää, samalla kun kauhu ajoi yleisen elinvoiman, johon olio oli sidottu, pakenemaan vastasyntynyttä kutsumatonta ja isätöntä olentoa. Siksi se hengeltään piinattu ihminen, joka tuijotti silmistä silloin kun Ahabilta näyttävä hahmo ryntäsi kajuutastaan, oli sillä hetkellä vain tyhjä unissakulkija vailla muotoa.” *

d

L. M. Montgomery: Sininen linna (alkuperäisteos The Blue Castle, 1926)

Sininen linna on suloinen, vanhanaikainen rakkausromaani. Luin sen nuorena monta kertaa vuodessa, ja edelleen osaan siitä kappaleita ulkoa. Se on kuin minulle räätälöity rakkauskertomus, tai oikeammin: se loi minut tällaiseksi kuin olen.

Kirjaa ensimmäisiä kertoja lukiessani olin kiusattu ja henkisesti halvaantunut tyttö, ja olen aina yhdistänyt Jane Austenin ja Sinisen linnan kuvaaman tekopyhän, saivartelevan ylhäisön koulumaailmaan, jossa heikoille jäänyt juuttuu pelkäämään ja saa ahtaan rooliin. Valancyn ystävällisen kauhistuttavat irtiotot ovat ihanaa luettavaa. Suurinta kirjallista antia romaanissa on luonnon hengästyttävän kaunis kuvaaminen ja esineiden inhimillistäminen, ja Montgomerylle ominaisesti luonto ja talot saavat lähes päähenkilön statuksen. Yhteiskunnallisen murroksen käsittely tulee rekisteröityä vasta aikuisena lukijana.

Aikuisen lukijan silmin Sinisessä linnassa on ansioistaan huolimatta rakkausromaanien kliseitä ja rasittavan ylenpalttista hurmioitumista. Toisaalta romaanissa on lajityyppinsä ironiaa ja kutkuttavaa itsekritiikkiä, ja joka tapauksessa kirja tuntuu olevan Jane Austenin tuotannon ohella yksi harvoista laadukkaista ja kieleltään rikkaista rakkausromaaneista.

Lucy Maud Montgomerylla (1874-1942) on muutamia aikuisromaaneita, mutta parhaiten hänet tunnetaan tietenkin kulttimaineen saaneena kanadalaisena tyttökirjailijana. Ensimmäisen romaaninsa, Anna-kirjan, hän julkaisi 34-vuotiaana, joskin kukaan kustantaja ei aluksi huolinut sitä. Montgomery avioitui vasta 36-vuotiaana ja sai kolme poikaa; hänen puolisonsa oli syvästi masentunut, ja vasta pari vuotta sitten paljastui, että L. M. Montgomerykin kuoli itsemurhaan.

Montgomeryn tuotannosta Anna-kirjat (1908-1939) olivat aikuiselle minulle pettymys. Ne ovat edelleen hauskoja ja mukaansatempaavia, mutta niiden keskeisin vetovoima tuntuu silti olevan lähinnä siinä, että ne kertovat Vanhan Ajan Tytöistä. (Pieniä runotyttöjä (1923-1927) en uskallakaan vielä lukea uudestaan. Ne olivat joskus minulle askel taivaaseen.) Toisaalta tutkimus on huomauttanut, että Montgomeryn romaanit ovat vain näennäisen yksinkertaisia. Niissa on tujua arkkityyppisyyttä. Sininen linnakin käsittelee yhtä ihmisen perustavinta ristiriitaa, villin luonnon ja kahlitun kulttuurin välistä, ja monessa hänen kirjassaan esiintyy ristiriitaisen ja pelottavan rakkauden kuvaus. Sara Stanleyn tarinat (1911) on kaunis, tunnelmallinen, monivivahteinen ja hauska nuortenkirja, jossa päähenkilö on poika, ja se on yksi parhaimmista lukemistani ahmimisikäisten lasten romaaneista. Vanhan kartanon Pat (1933), joka jostain omituisesta syystä lasketaan aikuisromaaniksi, on kieleltään siirappinen ja ratkaisuiltaan taloja neuroottisesti rakastava versio Annasta ja Emiliasta. Jane Victoria -kirjat (1937) ovat tasoltaan Anna-sarjan luokkaa, samoin Marigoldin lumottu maailma (1929). Kaikkia Montgomeryn kirjoja ei ole suomennettu.

”Oli välitunti, ja kaikki tytöt, suuret ja pienet, olivat tiellä koulun edessä tehden hiekkaläjiä. Jokaisen tytön päämääränä oli muodostaa suurin läjä. Valancy oli hyvä tekemään hiekkaläjiä, siinä tarvittiin taitoa, ja toivoi salaa, että hän pääsisi johtoon. Mutta äkkiä huomattiin, että Olivella, joka puuhaili yksikseen, oli suurin hiekkaläjä. Valancy ei tuntenut kateutta. Hänen oma hiekkaläjänsä oli kyllin suuri tyydyttääkseen häntä. Sitten muuan vanhempi tyttö sai loistavan ajatuksen. / ”Pankaamme kaikki hiekkamme Oliven läjään ja tehkäämme siitä oikein mahtava!” hän huudahti. / Jonkinlainen raivo näytti valtaavan tytöt. He syöksyivät sankoineen ja lapioineen hiekkaläjien kimppuun, ja muutamien sekuntien kuluttua oli Oliven läjä todellinen pyramidi. Valancy koetti turhaan varjella omaa läjäänsä levittämällä pienet laihat käsivartensa sen suojaksi. Hänet työnnettiin armottomasti syrjään, hänen hiekkaläjänsä lapioitiin sankoihin ja kaadettiin Oliven läjään. Valancy kääntyi päättävästi poispäin ja alkoi rakentaa uutta läjää. Taas eräs suurempi tyttö kävi sen kimppuun. Valancy seisoi sen edessä närkästyneenä ja kasvot hehkuen ja kädet levällään. / ”Älä ota sitä”, hän pyysi. ”Älä ota sitä, ole niin kiltti.” / ”Mutta miksi?” kysyi vanhempi tyttö. ”Miksi sinä et tahdo auttaa rakentamaan Oliven läjää suuremmaksi?” / ”Haluan saada oman pienen hiekkaläjän”, vastasi Valancy surkeana. / Hänen pyyntönsä ei saavuttanut vastakaikua. Kun hän väitteli toisen tytön kanssa, vei toinen hänen hiekkaläjänsä. Valancy kääntyi poispäin, hänen sydämensä paisui, ja hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä. / ”Kateellinen, sinä olet kateellinen!” sanoivat tytöt pilkaten. / / Hevosvaljakko tuli pitkin katua. Oliven hiekkaläjä hajaantui pitkin tietä, kello soi, tytöt menivät joukolla kouluun ja olivat unohtaneet koko asian ennen kuin ehtivät paikoilleen. Valancy ei unohtanut sitä milloinkaan. Hän oli tähän päivään asti ollut salaa sielussaan siitä pahoillaan.” **

d

gk

*** = Jos jätät tämän kirjan väliin, elämästäsi jää puuttumaan jotain suurta.

** = Suosittelen tätä kirjaa.

* = Pidit tästä kirjasta tai et, tästä on hyvä tietää jotain yleissivistyksen vuoksi.