Tammikuu
Läpi lehden
Toisinaan ihmiset närkästyvät maakunta- ja paikallislehdille. Oli järjestetty mahtava tapahtuma, mutta siitä ei lukenut lehdessä! Toimitus kommentoi, että ei ollut saanut tiedotetta tilaisuudesta. Närkästyjät hämmästyvät silloin: mitä tiedotetta?
Lehtien lukijoille, television seuraajille ja verkkosivuilla surffaajille tulee usein ällistyttävänä tietona se, että kaikkialla ei olekaan viiden senttimetrin välein antureita, jotka informoisivat tiedotusvälineitä ympärillä tapahtuvasta. Toimituksissa työskenteleekin ihan ihmisiä, jotka eivät tiedä mistään mitään ilman ilmoituksia tai sattumaa.
Median ongelma on, että se itse esittää asiansa kuin faktat suoltuisivat sille suoraan todellisuudesta. Tässä kulttuurissa vain sellaiselta näyttävä tieto on arvokasta. Samalla tiedotusvälineiden salaisten käytäntöjen bongaaminen on hauskaa.
Seuratkaapa parin viikon ajalta suurten katastrofien uutisointia. Mikäli samana päivänä on saatu presidentinvaalien tulos, tuhansia ihmisiä voi muussautua maanjäristyksessä mutta siitä kerrotaan vain ohimennen. Kun toisena päivänä ykkösuutisia on vähän, kolmen ihmisen onnettomuus kaukana täältä saa valtavan huomion.
Tällä hetkellä median kuluttajat päivittelevät sitä, että pitkiä sähkökatkoja on koko ajan, vaikka myrskyt ovat ohitse. Päivittely ei perustu omiin kokemuksiin vaan siihen, että lehdet pursuavat sähkökatkos-uutisia. Käytännössä sähkökatkoja on ollut aina, mutta vasta joulumyrskyjen jälkeen pieninkin niistä ylitti uutiskynnyksen. Kun tulee uusi pienkatastrofi, sähkökatkoista ei enää raportoida.
Voiko tiedotusvälineisiin sitten luottaa? Voi. Täydellistä peilikuvaa todellisuudesta ei saa mistään. Sen sijaan saatavilla on tietoa, johon on yritetty valita meille merkittävimmät tapahtumat. Siitä ylellisyydestä ei moni ihminen maailmassa nauti.
d
Helmikuu
Pätkä, pätkä ja pitkä pätkä
Nuorena luulin, että kun taidemaalari maalaa taulun tai näyttelijä näyttelee, he saavat työstään rahaa. Luulin myös, että kun tutkija tutkii, hän saa palkkaa. Luulin väärin.
Systeemi menee näin: Taiteilijat ja tutkijat tekevät työnsä ilmaiseksi ja puoli-ilmaiseksi. Samalla he raapustavat töistään tietoja sataan apurahahakemukseen. Vuosien hakemisten jälkeen he saavat joltain säätiöltä rahoituksen – yhdeksi vuodeksi. Sen ajan he elävät hermoillen, mitä tapahtuu vuoden jälkeen. Hakemuksia he suoltavat koko ajan, ja silti edessä on pian taas musta aukko, jossa jatkorahoituksesta ja tulevaisuudesta ei tiedä yhtään mitään. Vakituisia pestejä saa vasta, kun itsellä on rahoitettuja projekteja elämänuran verran.
Taiteen ja tieteen rahoitussysteemi koettelee hermoja. Tekijällä ei saisi olla nälkä, perhettä eikä taloa, eikä itsetunto saisi notkahdella. Samalla pätkä-ilmais-pudotus-työskentelytapa on jollain kieroutuneella tavalla inspiroiva. Luovaa ja mullistavaa työtä tekevät ajetaan rahoitusjärjestelyllä sekopäisiksi, mikä on toisinaan hyvä. Toisaalta systeemi houkuttelee työhön, joka näyttää hyvältä mutta toistaa vain vanhaa uusissa kuorissa. Mitään liian mullistavaa ei voi tehdä, koska rahoittajat eivät tajua sen arvoa.
Oma tutkimustyöni on jäämässä tauolle, rahoituskatkon vuoksi. Tauon aikana kiskon leipää muualta ja keskityn kouluttamaan, tai, oikeammin sanottuna, tunkemaan itseäni kaikkialle kouluttamaan. (Muuten, yhteystietoni löytyvät aika helposti verkosta. Koulutan luovaa hulluutta ja joskus asiallistakin faktaa!) Kohtalotovereille haluan sanoa: Olette hiukan hulluja, jos haluatte tehdä taidetta tai tiedettä. Tosin hulluna ette luultavasti pystyisi muuhunkaan. Onneksi hullun kuri on hullunkurista. Nauttikaa omasta työstä!
d
Maaliskuu
Hetken verkossa
Pidän itseäni varsin nuorena. Toisaalta kerron jälkikasvulleni tarinaa siitä, miten lapsuudessani ei tiedetty mitään internetistä. Se löi itsensä läpi, kun äiti opiskeli yliopistossa, ja kyllä se silloin oli kauhistuttava.
Yhteiskunta internetistyi ja internetistyy edelleen silmänräpäyksissä. Vielä pari vuotta sitten pidin mahdollisena, että joku voisi ihan hyvin toimia yhteiskunnassa osaamatta käyttää tietokonetta. Tällä hetkellä se vaihtoehto on jo absurdi.
Sinnikkäitä internetin totaalikieltäytyjiä löytää vielä, ja yleensä koko heidän lähipiirinsä yrittää vakuutella heille, miten hyödyllinen verkko on. Vain internetissä voi hoitaa omia asioita, siellä pysyy kiinni ajassa ja siellä voi vaikuttaa! Itseni verkko kuitenkin kalasti kauneudella. Vain internetistä löytää jotain, jolle perinteiset julkaisukanavat ja markkinat ovat olleet sokeita: arjen kauneuden oivaltaneita kirjoituksia ja kuvia, haaveellisia kauppoja, ujoa taidetta.
Kolumnejani kommentoidaan usein, kun käyn Kaarinassa, ja palautetta on ollut kutkuttavaa kuulla. Tästä kolumnista lähtien palautetta voi ehkä myös nähdä, sillä nämä tekstit alkavat löytyä Kaarina-lehden verkkoversion blogi-kohdasta.
Toivon, että verkossa kolumnini eivät olisi sen enempää hyödyllisiä kuin viihdettäkään vaan hetki viivähtää ja olla, sitä rauhallista maailmaa, jolle internet on luonut tilaa. Ja jos jonkun sormet kihisevät kommentointi-halusta, minä olen utelias kuulemaan, mitä mieltä olette, jos Kaarina-lehdessä julkaistut kolumnini koottaisiin kirjaksi. Tulisiko siitä kiusallinen lahjakirja, jota annetaan eteenpäin kenenkään lukematta sitä? Vai pysähdyttäisiinkö sen ääreen nauttimaan? Nimiehdotuksiakin kirjalle saa esittää… (Ajattelin hyödyntää Kaarina-sanan monimerkityksisyyttä. Miltä kuulostaisi Kaarina hetken kaarina?)
Julkaisemisen hirtehistä arkea: monista etukäteisvarmistuksista huolimatta tämä kolumni löytyi sitten vasta yli viikon päästä Kaarina-lehden verkkosivuilta…
Huhtikuu
Painetyön venttiilit
Työssä kuin työssä väsätään nykyään raportteja. Opiskella ei voi edes siivoojaksi raapustelematta opinnäytteitä. Virkojen saamisen ehtona on gradu, ja jotkut unelmoivat romaanin tai väitöskirjan kirjoittamisesta. Yleensä kaikkien kirjoittajien mielessä väikyy, että kunhan vain varaa kalenterista aikaa ja kirjoittaa rauhassa, lopputuloksesta tulee mahtava.
Kun keskeytymätön työskentelyaika alkaa, ihminen löytää itsensä istumasta paniikissa tietokoneen ääressä. Ajatus on jumissa. Tunnit kiitävät. Jokainen kirjoitettu sana vie työtä taaksepäin. Vapautta on niin paljon, että se rajoittaa. Työskentely on nollatuloksista painajaista. Oli tekstin aihe mikä tahansa, on miljardeja tapoja lähestyä sitä, ja kun pää on tukossa, yksilö ei löydä niistä yhtäkään tai yrittää toteuttaa ne kaikki.
Vapaan työn paineeseen saa venttiileitä jakamalla työskentelyn kolmeen osaan. Tärkein osa on nimeltään Kamala. Kamalia ovat kohdat, jotka vaativat luovuutta ja työn näkemistä etäältä, kuten hahmoteltaessa perusteemaa tai setvittäessä ongelmia. Pohdittava on: milloin saan yleensä kirkkaimmat oivallukseni? Minulla pää on välkyin keskellä yötä tai keskustellessani. Kamala-vaiheen töitä saa tehdä vain näissä tilanteissa. Muulloin ei kannata edes yrittää.
Yksi osa on nimeltään Normaalityö. Se on keskiluovaa työtä, joka vaatii puoliskarppeja ajatuksia. Sitä voi tehdä kahdeksasta neljään tai milloin vain. Kolmannen osan nimi on Aivoton. Aivottomia ovat rivihommat ja yksinkertaiset puurtamiset, ja ne säästetään hetkiksi, kun Normaalityökään ei suju.
Vapauden sisällä on aina selkeitä rajoja, jotka on opittava tuntemaan. Normaalityötä ei voi tehdä, jos Kamala-osio on kesken. Ja Aivotonta työskentelyä tarvitaan, jotta tahmapäivinä ei mentäisi paniikkiin…
d
Toukokuu
Sielunkääntäjät
Kiemurtelen aina, kun joku työntää nokkaansa töihini. Irvistelen jokaiselle, joka peukaloi tekstejäni. Muutokset vesittävät joka kerta keskeisimpiä sisältöjä. Rasittavinta on toimia alusta saakka yhteistyössä jonkun kanssa. Työnteon lisäksi pitää ottaa toista ihmistä huomioonkin!
Omituista kyllä, nautin täydestä sydämestä toisten kanssa työskentelemisestä. Yhteistyö ja palauteringit ovat henkisesti ihana ja tehokas keino työskennellä. Yhdessä pääsee osaksi monen ihmisen hiljaista osaamista, eikä mikään onnistu verkostoitumatta.
Ongelma yhteistöissä ja verkostoitumisessa on, että niiden hektisyydessä on vaikeaa keskittyä. Konsensus korvaa helposti huolellisen työskentelyn. Joskus oikeiden keskustelukumppanien löytäminen on kiven takana. Jotkut palautteen antajat eivät tavoita mitään siitä, mitä teen, vaan vaativat irrelevantteja asioita. Toiset pitävät liikaa työstäni, ja kehurinkiin on liian mukavaa jäädä paistattelemaan. Kummassakaan tapauksessa ei saisi jäädä paikoilleen, vaan on löydettävä monia erilaisia ihmisiä, jotka sekä kannustavat että pakottavat kehittymään.
Itse sain tänä keväänä kokea kouriintuntuvasti, miten tärkeää verkostoituminen, keskustelu ja lähipiirin pommittaminen on. Olen Duracell-pupu, joka tömistää hurjaa vauhtia eteenpäin ja jää sitten seinää vasten tömistelemään, kunnes patterit hiipuvat. Tarvitsen ympärilleni ihmisiä, jotka kääntävät minua ajoissa vapaisiin suuntiin: niihin, joihin en viitsisi kääntyä, ja niihin, joita en usko mahdollisiksi.
Kun omat sielunpatterit ovat kulumassa loppuun, toisia ihmisiä kannattaa pyytää apuun. Tai ainakin yhteistyölle voi avata henkisiä ovia. Ja jos yhteistyö ei sujukaan, ainakin oppii argumentoimaan, mitä on tekemässä ja miksi…
d
Kesäkuu
Eih, on soitettava virkamiehelle!
Äimistelin aiemmin, miksi moni toimittaja toistaa kuin papukaija kunnan ja valtion kapulakielisiä tiedotteita ottamatta niistä kunnolla selkoa. Ihmettelin myös, miksi toiset toimittajat riipivät virkamiesten toimintaa kuin piru olisi merrassa. Nyt, kun olen pitkästä aikaa tehnyt freelance-toimittajantyötä, tiedän, miksi.
Ihanan moni päättäjistä ja kaupungin työntekijöistä on sisäistänyt, miksi mediaa tarvitaan ja miksi se on sellainen kuin on, mutta osalla on suuria vaikeuksia. Mediaan suhtaudutaan kuin sen kriittisyys ja kyky yksinkertaistaa asiat ymmärrettäviksi olisi työpaikkakiusaamista.
Kun olen puhelimessa kertonut olevani lehdestä, eräs virkamies kiljui korvaani kaikki traumansa jostakusta toisesta toimittajasta. Kun olen ollut kysymässä ensimmäistä kysymystä – paha tapa haastattelussa – , eräs virkamies alkoi huutaa, että yritän laittaa häntä tekemään minun työtäni. Muita virkamiehiä en saa koskaan kiinni ja väliportaan yhteystiedot leikkivät joka kerta kuurupiiloa.
Moni virkamies olettaa, että tunnen hänen alueensa ja byrokratian kiemurat yhtä hyvin kuin hän itse. Hänen mielestään olen epäpätevä yrittäessäni selvittää asioita haastattelemalla. Osa käskee minua lukemaan haastattelun sijaan julkinen asiakirja X, jossa ”on kaikki tarvitsemani tiedot”. Kun asiakirja löytyy, se on 1204-sivuinen, kysymäni seikka löytyy liitteestä 67 kahdelta riviltä ja siinä on neljätoista termiä, joita en tunne.
Byrokratian sulkeutuneisuus ja salassapitovelvollisuudet ajavat toimittajat usein jahtaamaan jotain helpompaa: yksittäisten työntekijöiden mokia. Medialla on paljon valtaa, eivätkä kaikki toimittajat käyttäydy asiallisesti. Itse toimittajana toivon vain, että hiki ei kihoaisi otsalle joka kerta, kun on otettava yhteys virkamiehiin. Virkamiehet ja mediahan ajavat (yleensä) samaa asiaa: oikeudenmukaista ja hyvää yhteiskuntaa…
d
Kesäkuu II
(Sekaannuksen vuoksi seuraavan kolumnin tein turhaan, sillä sen pääsisältö oli laitettu aiemmin Kaarina-lehden verkkosivuille. Kolumni on tässä siis erikoisjulkaisu; sitä ei tällaisena löydy muualta)
Kiinnostavaa, riita!
Kiista Piispanlähteen koulun kuudensista luokista on ollut kutkuttavaa seurattavaa viestinnän asiantuntijan silmin. En tiedä, mikä osapuoli on oikeassa, sillä olen aina kahta mieltä itseni kanssa. Itselleni tilanne on tyyppiesimerkki viestintäteoista, joilla kaikkialla maailmassa onnistutaan valamaan bensaa kytemässä oleviin konflikteihin.
Säännönmukaisesti toistuu se, että iso organisaatio kadottaa tuntuman kentän murheisiin ja tiedottaa asioista väärässä järjestyksessä ja kiireellä. Huhumyllyn, väärinymmärrysten ja tiedotusvälineiden mukaan tulon jälkeen ei enää ehditäkään vastata kysymyksiin harkiten. Virkamiesten tunteet kuumenevat ja tilanne karkaa käsistä.
Tyypillistä on myös, että henkisesti voimakkaita aseita käytetään liian pian. Nyt kiista-asioita hoidettiin jyrkillä tiedotteilla, lehdistön kautta tai vihjaamalla oikeustoimista. Tyypillisiä olivat myös asiasta toiseen hyppivä ilmaisu ja syyttävään sävyyn yhdistetty monitulkintainen kieli. Vastapuoli teki Kaarinassa hyvästä syystä vääriä päätelmiä.
Molemmin puolin viestintästrategiana oli rajuja argumentatiivisia hyökkäyksiä. Vastapuolta ärsyttäviä ilmaisuja toisteltiin. Yleensä oma ilmaisu koetaan tällöin ihan neutraalina ja reaktiivisena. Asioita ajettiin asioina, huomioimatta vastapuolen tunteita.
Viestintästrategiana oli myös linnoittautuminen. Vedottiin lautakunnan päätöksiin, lainsäädäntöön, lakimiehiin, omaan työnkuvaan. Vaadittiin tutkimustuloksia, mielipidemittauksia, tehtiin epäaitoja kysymyksiä, joiden vastauksia ei ole tarkoitus kuunnella.
Ongelmana on, että kun ensimmäiset, melko viattomilta näyttävät viestintäkipinät ovat lennähtäneet väärään suuntaan, lieskat karkaavat käsistä. Tällä hetkellä Piispanlähteen kiistan roihu on rauhoittunut hyötykäyttöön. Seuraan uteliaana, tuliko siitä päre vai höyrykone.
d
Heinäkuu
Maria, äijänköriläs
Meidän tuleva talo on kohta muuttokunnossa. Puolisosta olen viime kuukaudet nähnyt vain työhaalarin ja auton takavalot. Itse maalaan talolla päivät ja yöt. Me olimme ne, jotka vannoivat, että emme sitten mene rakentamaan taloa itse…
Teen ensimmäisen kerran elämässäni pitkään ruumiillisesti todella raskasta työtä, ja siitä on tullut hassuja huomioita. Tavallisesti minulla esimerkiksi heittää päästä, jos ruoka-aika myöhästyy vartin. Syön yleensä kevyesti ja lisäaineettomasti ja valmistan ruuan ajatuksella. Tontilla raataessani kello menee ensin yhden ruoka-ajan yli, sitten toisen, sitten kolmannen. Yön tullen löydän itseni sullomasta kaksin käsin sisääni mitä tahansa nopeaa, rasvaista, suolaista, lihaista ja makeaa, mitä ympäriltä löytyy. Pari makkarapakettia korvaa erinomaisesti tavalliset pupunruokani
Työn tauotessa lösähtäisin mieluiten television ääreen eikä minua huvita yhtään hoitaa lapsia. Romaaneista, lehdistä ja televisiosta seuraan vain sitä, jonka tiedän jo valmiiksi viihdyttävän minua. Siivoamiseen tekisi mieli suhtautua suurpiirteisesti. Kaikki sotkeutuu koko ajan, joten raivataan esiin vain se alue, jota tarvitaan nyt!
Minusta on tullut – oikein perinteinen äijänköriläs.
Pellavaöljymaalia ikkunanpuitteisiin sutiessani olen leikitellyt ajatuksella, mitä tapahtuisi, jos joku äijänköriläs laitettaisiin vastaavasti tekemään minun töitäni: artikkeleita, koulutuksia, tutkimusta. Alkaisiko hän yhtäkkiä tuntea syvää vetoa maustamattomaan jogurttiin ja marjoihin? Ihastuisiko hän Monika Fagerholmin romaaneihin ja kokeellisiin taide-elokuviin?
On turha väittää, että eihän tämä äijä pystyisi tekemään minun töitäni. Meidän talon hilpeyttä herättävistä maalausratkaisuista on helppo nähdä, miten hyvin minä osaan vastaavasti rakentaa…
d
Elokuu
Torvi hahmottaa
Jotta työ luistaisi eikä tulisi virheitä tai sättäämistä, hommat täytyy järjestellä helposti hahmotettaviksi. Työstä on nähtävä heti, mitä on tehty ja mitä on seuraavaksi edessä. Hankalaa vain on, että ihmiset hahmottavat asioita täysin eri tavoin.
Kun minä tulen rakennuksellemme ja siellä on kaikki kaaoksessa – niin kuin aina -, menen jumiin. En hahmota, mitä näen. Yksityiskohtia on liikaa. Sen sijaan minun on suljettava silmät. Mielessäni näen heti, mikä on kiireellistä ja missä järjestyksessä tulee edetä.
Kun alan selitellä puolisolle suunnitelmiani, hän näyttää pyörtyvältä jo toisen lauseen kohdalla. Silmät kiinni hän näkee vain sotkua. Yksityskohtia on liikaa. Hänen on oltava konkreettisesti paikalla ja katsottava ympärilleen. Niin kaoottista näkymää ei olekaan, etteikö hän erottaisi saman tien, mitä pitää tehdä ja mitä ei.
Ihmisten tapoja hahmottaa voi bongailla tarkkailemalla, miten kukin siivoaa. Peseekö yksilö sen lian, missä tietää olevan haitallisia pieneliöitä, vai sen, mikä näkyy? Alkaako hän järjestää ympäristöä vastaamaan omia unelmiaan ja suunnitelmiaan vai järjesteleekö hän sitä, mikä on edessä sikin sokin?
Joskus tuntuu, että luokkakaverin, kollegan tai sukulaisen tapa toimia on ihan torvi. Silloin hän luultavasti hahmottaa mailmaa eri tavoin kuin sinä. Todennäköisesti hän pitää sinua yhtä torvina. Vaikka toisen erilaista työskentelytapaa tekisi mieli sorkkia, näpit on pidettävä irti. Muutoin työn tulos vesittyy täysin.
En kadehdi opettajia, joiden on otettava huomioon luokallisen verran erilaisia hahmotustapoja. Onneksi lapset antavat kuulua heti, jos työskentelytavassa on heille jotain mäihää. Ehkä samaa voisi suositella aikuisillekin. Seuraavassa työkokouksessa voisinkin sanoa: anteeksi, voimmeko katsoa näitä papereita silmät kiinni? Se sopisi parhaiten minulle…
d
Syyskuu
Tilaa tilaa tilaan
Toisilla ei tule etätöistä yhtään mitään, koska he eivät pääse kotona työvireeseen. Ihmiset, jotka puhuvat yleensä ihan järkeviä, alkavat kokoushuoneissa vääntää kapulakieltä. Teatterilavalle päästessään yhdet alkavat koikkelehtia ja paisuttaa sanojaan. Soutelu peilityynessä saaristopoukamassa saa ajatukset rauhoittumaan. Omat mietteetkin ovat jumissa, kun istuu aamuruuhkassa autossa.
Ympärillämme oleva fyysinen paikka vaikuttaa meihin voimakkaasti. Se, mitä missäkin paikassa on totuttu tekemään, on kuitenkin murtumassa perusteellisesti. Nykyään veneen tuhdolla tehdään kiireisesti töitä kannettavalla tietokoneella. Kokouksia käydään niin, että osallistujat istuvat kodeissaan aamutakit päällä. Autossa keskellä ruuhkaa hoidetaan rauhallisia sielunhoito-puheluita. Teatteri levittäytyy katukuvaan.
Ikävää on, että hektisten ja henkisesti rajoittavien paikkojen toimintakulttuuri leviää kovaa vauhtia sinne, missä on aiemmin ollut vapautta ja lepoa. Onneksi sama tapahtuu toisinkin päin. Ihmiset uskaltavat olla paikassa kuin paikassa vapautuneemmin ja luovemmin kuin ennen.
Joskus emme pysty tähän vapautuneisuuteen, vaikka pitäisi. Tuntuu mahdottomalta tehdä jossakin tilassa sellaista, mitä siellä ei ole tapana tehdä. Ympärillä olevaan tilaan, oli se sitten oma koti, uusi työpaikka tai puistonpenkki, täytyykin tutustua uusilla tavoilla. Mitä ääniä siellä on, kun kuuntelee silmät kiinni? Miltä siellä tuntuu liikkua? Voiko siellä pelleillä, hyppiä, kiipeillä, tanssia? Millainen minä olen tässä paikassa?
Työtä ja vapaa-aikaa ei voi enää erotella toisistaan sen mukaan, missä fyysisessä paikassa kulloinkin on. Ne eroavat sen mukaan, missä henkisessä tilassa ihminen on. Jotta orientoituisimme työhön tai vapaa-aikaan, meidän on annettava itsellemme tilaa mentaaliseen työmatkaan.
d
Lokakuu
Vieraan kielen tanssi
Olen absoluuttisen surkea vieraissa kielissä. Suurin syypää tähän on, että olen ollut kiltti oppilas ja opetellut kielet niin kuin käsketään. Se on tyhmin tapa oppia kieli.
Länsimaissa asioita opetetaan etenemällä yksityiskohdista kokonaisuuksiin. Kieliä opeteltaessa paukutetaan päähän sanoja ja sääntöjä. Kun harjoitellaan tanssia, koikkelehditaan ensin yksittäisten askelsarjojen ja liikkeiden mukaan. Sitten oletetaan, että kuolettavan tylsän toiston avulla koikkelehdinnat sulautuvat tanssiksi ja kielenpalat järjelliseksi puheeksi.
Opetustapa ei myönnä sitä, että ihmisen huomiokeilaan mahtuu kerrallaan minimaalinen määrä asiaa. Jos puhuessa joutuu muistelemaan jotain ulkoa opeteltua, puheesta tulee tankkaavaa kuin lukihäiriöisen lukeminen, jossa sanan loppuun päästyä on jo unohtunut, mitä sen alussa oli
Jotkut ihmiset pääsevät tankkausvaiheesta yli toiston ja harjoittelun avulla. Minä en. Minun taitoni alkavat mennä takaperin ja tulen entistä tyhmemmäksi, koska en jaksa enää keskittyä.
Minun on palautettava väkevästi mieleeni tuttu vieraskielinen ihminen. Sitten kuvittelen olevani hän. Avaan suuni, ja yhtäkkiä minusta pursuaa ulos täydellistä englantia, ruotsia, viroa, saksaa tai espanjaa, tulvillaan sanoja ja sanankäänteitä, joita en unissanikaan tiennyt osaavani. Ne olivat kaikki minussa odottamassa, tiedostamattomasti opittuina.
Samantapaista ovat kommentoineet monet, joilla on kaksi vasenta jalkaa. Eläytymällä hyvään tanssijaan moni pystyy omaksi tyrmistyksekseen tanssimaan tavalla, joka menee lähes ammattilaistyöstä.
Kielten opiskeluun tarvitaan samastumista, eläytymistä ja kuvitteluleikkejä. Ongelma on, että kaikki eivät osaa eläytyä. Sitäkin täytyy opetella – pienillä askelilla ja toistolla, tai eläytymällä eläytyvään ihmiseen…
d
Marraskuu
Puolen korvan taito
Monet paheksuvat sitä, että toiset pitävät kokouksissa, palavereissa ja koulutuksissa sähköpostia auki tai näpyttelevät tekstiviestejä. Toisaalta nettiyhteiskunnan hektisyydessä on vaikeaa antaa yksittäiselle tilanteelle enää yksinoikeutta omaan ajankäyttöön. Moniin kokoontumisiin on pakko osallistua vain puolella korvalla.
Perusongelma on, että ihmisillä on surkeat taidot puolella korvalla osallistumisesta.
Yleensä puolella korvalla osallistuja netteilee ja viesteilee näkyvästi toisten puhuessa. Hän havahtuu yhtäkkiä, älähtää jotain, josta huomaa, että hän ei ole kuunnellut, tekee yhtäkkisiä päätöksiä, sohii ja sählää. Sitten hän katoaa taas virtuaaliavaruuksiin. Kun kokous on loppumaisillaan, hän palaa kailottamaan jotain ja pyyhältää fyysisestikin pois paikalta.
Tällaiset ihmiset toimivat kuin auton ajaja, joka keskittyy nopeusmittariin tai radion vääntämiseen niin pitkäksi aikaa, että rysähtää päin vastaan tulevia autoja. Kokousmaailmassa sohija ei vahingoitu itse, joten hän voi jatkaa muiden ihmisten ylitse ajamista pysähtymättä.
Taitavaa puolella korvalla osallistumista pitäisi opetella. Aina palavereissa on meneillään jotain, joka ei kuulu esityslistaan: yhdellä on vessahätä, toisella särkee jalka, kolmas suree perheasioita, neljättä nukuttaa tylsyyden vuoksi. Netteily ja tekstiviestit eivät eroa näistä. Lähes kaiken näistä ylimääräisistä voi hoitaa hienotunteisesti ja huomaamattomasti.
Tekstiviestejä ei kirjoiteta yhdellä kertaa valmiiksi, vaan sanan silloin, toisen tällöin. Sähköpostiviestejä ei lueta kerralla loppuun. Läsnä olevia ihmisiä kuunnellaan, toisia katsotaan silmiin. Mitä ikinä muuta sitten ajattelee tai tekeekään, sen läpi on pysyttävä aidosti hereillä siitä, mitä fyysisenkin kehon ympärillä tapahtuu.