Tammikuu

Voi mummot

Isoäitini oli sinnikäs nainen. Hän souti itse saareen joka kesä, vaikka tahti hidastui vuosi vuodelta. Kun hän ei päässyt enää kunnolla jalkeille, hän silti kyhjötti vanhalla kasvimaalla ja nyhti kellon ympäri voikukkia. Kun tuli se kevät, jolloin hän tajusi, että hänellä ei enää ole menemistä maalle, hän vetäytyi sänkyyn eikä enää noussut ylös.

Hän meni nopeasti huonoon kuntoon. Kylään tullessani löysin fammuni märistä lakanoista. Pöydällä homehtui koskemattomana kotiavun tuomaa ruokaa. Hän puhui niin hauraasti ja niin sekavasti, että en saanut hänestä mitään selvää. Hätäännyin, enkä tiennyt, mitä tehdä. Pian en enää ollut varma, ymmärsikö hän, kuka olen. Asennoiduimme siihen, että tämä on nyt menoa. Sitä menoa kesti – monta vuotta.

Eräänä jouluna, kun keskimmäinen lapseni oli vasta vauva, tulimme katsomaan isoäitiäni hoitokotiin, ja yllättäen vuoteesta tervehti meitä kirkassilmäinen fammu. Hän puhui selvästi ja iloisesti. Hän tiesi ilman muuta, kuka olin, ja muisti kaiken, mistä olin jutellut kuvitellen, että hän ei ymmärrä mitään. Lauloimme yhdessä joululauluja ja muistelimme vanhoja. Kotimatkalla tiesin yhtäkkiä, että tämä oli viimeinen kerta, kun näin hänet. Tammikuun tullen hän kuolikin.

Minulla on läheisiä, joilla on ollut vaikeaa, ja monesti käy niin, että psykoosissa, syvässä masennuksessa, dementoituneena tai muuten elämästä sekaisena ihmisestä tulee vieras. Hänessä ei vaikuta olevan muuta entistä kuin nimi. Toivon, että en enää erehdy samaan, mihin lankesin fammun ja monen muun kohdalla: kuvittelemaan, että ihminen olisi todella vaihtunut toiseksi.

Kulttuuristamme puuttuu tuntuma siitä, miten suhtautua vieraaksi muuttuneeseen läheiseen. Vanhustenhoidossa on nyt suuria puutteita, mutta vaikka hoito olisi ylellistä, järkyttyisimme silti mummojen ja pappojen tilanteesta. Meidän pitäisi kohdata mieleltään tai ruumiiltaan hapertuneita enemmän, jotta osaisimme valmistautua tutun ihmisen tai itsemme joutumiseen avuttomaan tilaan. Vaikka vajaakuntoisia näkyykin liikenteessä, malli rennosta, vapautuneesta ja lämpimästä suhtautumisesta heihin puuttuu.

Kun oma sukulainen alkaa puhella outoja tai ei muista itsellään lapsia olleenkaan, lähipiiri pelästyy eikä tiedä, miten seurustelua pitäisi jatkaa. Helpottavaa olisi tietää, että kun ihmiseltä katoavat kieli ja muistot, ne eivät häviä kokonaan, ja aina jäljellä on tärkein ja olennaisin, se sama, joka on vastasyntyneellä lapsella. Jäljellä on kyky tuntea ja ihmetellä. Jäljellä on kyky nauttia perusasioista: tutuista ihmisistä, kosketuksesta, mauista, tuoksuista, luonnosta, taiteesta. Vanhuksessa ja vauvassa on terävöityneenä sellainen puoli ihmisyyttä, jonka me täysivaltaiset usein unohdamme elämästä.

(Kaarina-lehti päätti lyhentää kaikkia kolumnejaan. Seuraava pakina tulee olemaan aiempaa puolet lyhyempi.)

d

Helmikuu

Hae, päätä, kokeile, eksy

Taas jännittää uusi sukupolvi. Ylioppilaskirjoitusten vuoksi velloo vatsoja. Yhteishausta ja pääsykokeista särkee pää. Ihan kohta portit avautuvat kirskahtaen sinne, missä valmistetaan ammattiin, tulevaisuuteen, elämään.

Nuorena sain uranvalinnasta ja työmoraalista paljon hyviä neuvoja. Kaikki ne ohjeet menivät pieleen. Minun piti eksyillä, seinien piti tulla vastaan, kunnes lakkasin yrittämästä väkisin. Peruutin, kokeilin uudestaan, ihan rauhassa.

Aloin tehdä väitöskirjaa, kauan sitten, ja tutkimustyö roikkui helmoissani osoittamassa, että en osaa mitään. Luovuin väitöskirjan tekemisestä, ja yhtäkkiä, viime keväänä, kaikki loksahti siinä paikoilleen. Pari kuukautta sitten sain apurahan ja ensimmäistä kertaa elämässäni elannon siitä, mitä varten olen olemassa. Tänä vuonna täytän 36 vuotta, ja jos joku olisi ilmoittanut vuosi sitten, että tutkijantyöstä tulee minun juttuni, en olisi uskonut.

Vanhemmat, opettajat ja poliitikot usuttavat tuoreita sukupolvia päättämään tulevaisuudestaan. Oikeasti nuorelle pitäisi sanoa näin: Kyllä jokin juttu loksahtaa, jonain päivänä. Nyt pitää vain valita, mitä teet tässä välissä. Käytä aikasi hyvin ja tee jotain, joka ei tunnu helpolta vaan oikealta.

Michel Foucault on kirjoittanut, että modernissa yhteiskunnassa valtaa ei käytetä teloittamalla ihmisiä vaan kontrolloimalla, luokittelemalla, pyrkimällä saamaan hallintaan kaikki elämän osa-alueet. Nuorilta vaaditaan, että heidän on tunnettava itsensä ja tuleva. Heidän täytyy valita ja tietää, mitä ovat valinneet.

Pikkusiskoni – joka kuoli 21-vuotiaana – kirjoitti meille, että ei halua kasvaa aikuiseksi, astua vaatimusten maailmaan, valita. Hänelle olisin halunnut kertoa: Jokin vielä kutsuu, jos uskallat kuunnella tarpeeksi kauan. Älä päätä, mitä teet loppuelämäsi. Valitse vain, miten.

f

Maaliskuu

Totuuden ääni

Kaarinan Nuorisoteatteri esitti vuonna 1991 Anna-Leena Härkösen Sotilaan tarinan. Tulin katsomaan sitä, mutta esityksen loputtua en pystynyt lähtemään pois. Itkin, hillitöntä itkua. Näytelmä pusersi minua tavalla, jota en osannut selittää. Näyttämöllä oli ollut kuin täydellinen kuva kaikesta sisälläni olevasta.

Kaarinan lukion käytävillä kuuntelin sitten ällistyneenä muiden kommentteja esityksestä. Äänekäs osa katsojista piti Sotilaan tarinaa ääliömäisenä, typeränä, käsittämättömänä. En tiennyt, mitä vastata. Samaan tilanteeseen jouduin vähitellen koko ajan: juuri se kirja tai musiikkikappale, joka minusta oli jotain suurta, oli muille naurettavaa.

Nyt, kaksikymmentä vuotta myöhemmin, luen perussuomalaisten ohjelmaa siitä, mitä kulttuuria ja taidetta pitää suosia. Tuli déjà-vu-tunne. Vastassani on jälleen kerran maailmankuva, jolle kaikki on helppoa. Kaikki erilainen ja uusi on tarpeetonta, ja se siitä.

Yksinkertaistavien maailmankuvien etu on, että ne ovat aina loogisia. Kaikki on helppoa: se, mistä oma väki pitää, on hyvää. Yhden totuuden maissa on saneltu, mikä taide ja ajattelutapa on oikea, ja niin on tehty natsi-Saksassa, Pohjois-Koreassa, Gaddafin Libyassa. Totalitarismiin ei mahdu ajatus, että elämä olisi monimutkaista ja muuttuvaa, ja siksi yhden totuuden maat luisuvat vähä vähältä ruumilliseen ja henkiseen väkivaltaan.

Tuleviin vaaleihin on herännyt yksi väkijoukko, nukkuvien puolue, ja se äänestää tiettyjä ryhmiä, niitä, joiden totuus on helppo. Muiden on valittava jotain muuta. Taide ja elämä koskettavat tavalla, jota yksi ryhmä ei voi määrätä. Politiikalla luodaan edellytykset koko sille maailmalle, jota elämme, ja vaikka emme pitäisi nykypuolueista, eduskuntaan on silti saatava useita totuuksia. Jokaiselle meistä on annettu jotain, millä kertoa se: ääni.

g

Huhtikuu

Byrokroatiaa

Tällä hetkellä yritän rustata väitöskirjaa, opettaa ryhmäparkoja ja pykätä omaa taloa. Nyt tiedän, että nämä projektit olen ymmärtänyt tähän mennessä päin honkia.

Tiedän nyt, että jos tahtoo selvittää yliopiston määräyksiä, sopia opetusajoista ja saada tönön valmiiksi, vain ääliö luottaisi siihen, mitä kirjoitetaan ohjeistuksissa. Oikeat käytännöt saa selville vain utelemalla suullisesti ihmisiltä.

Tiedän myös, että vain tampio luottaa siihen, mitä ihmiset sanovat suullisesti. Aina on tihrustettava läpi substantiivitautiset asiakirjanivaskatkin. Ammattilaiset lupailevat ummet ja lammet silloinkin, kun eivät muista yhtään mitään mistään.

Opin myös, että vaikka asioista on sovittu, aina on soitettava viisi kertaa perään ja varmistettava. Aina joku ymmärsi jotain päin mäkeä. Joku unohti. Jotakuta ei vain huvittanut.

Neljänneksi opin, että vaikka asioista on sovittu ja projektilla on tulenpalava kiire, itse ei saa laittaa tikkuakaan ristiin. Jokainen juttu peruuntuu kuitenkin tai kaikki muuttuu.

Viidenneksi tiedän, että vaikka vastassa olisi 637 byrokraattia, jotka sanovat, että haluamani juttu ei käy, myöhemmin käy ilmi, että käy se. Haluamani voidaan aina toteuttaa, yleensä halvemmalla kuin vakiratkaisu.

Lopuksi tiedän, että jos haluan jotain erikoista, aina löytyy joku, jonka mielestä haluamani onnistuu ilman muuta, mutta kun on työn aika, vastassa on 637 byrokraattia, joiden mielestä juttu ei käykään. Uudet suunnitelmat pitää laatia 3/4 sekunnissa.

Aiemmin ihmettelin, miksi täällä rakennetaan kaameita taloja, piperretään yhdentekevää tutkimusta ja opetetaan pinnallisesti ja tylsästi. Enää en ihmettele. Hassuin ihme on, kun aikaa jää joskus varsinaiseen työhönkin.

d

Toukokuu

Kuka pitää Hagridista?

Tänä keväänä keskimmäselle lapselleni hankittiin silmälasit. (Niihin ei vain laitettu linssejä.). Hänen otsaansa piirrettiin arpi. Harry Potter -kirjoista hän on ehtinyt viidenteen, ja ne kirjat ovat tuhatsivuisia. Hän on ensimmäisellä luokalla.

Hänen isoveljensä, joka inhoaa romaaneja, luki tänä keväänä silmät pystyssä Harry Potterit putkeen. Minä en välitä fantasiakirjallisuudesta, mutta nyt ahmin taas innoissani samaa sarjaa. Koko länsimaissa ne kirjat ovat tehneet jotain käsittämätöntä: kaunokirjallisuudesta tuli sosiaalinen media ja poikienkin juttu.

Niissä kirjoissa minua pänni pitkään Hagrid. Hän hyysää vaarallisia eläimiä ja paljastaa tyhmyyttään salaisuuksia viholliselle. Ällistys oli suuri, kun poikani kertoivat silmät loistaen: Hagrid on koko kirjasarjan paras hahmo! Perusteluiksi sain: ”No kun se tuli sen ovenkin läpi. Ja se pelasti Harryn sieltä sortuvasta talosta. Ja kun se muutenkin pystyy mihin vaan.”

En ole varmastikaan ainoa poikien äiti maailmassa, joka tuntee välillä vierautta jälkikasvuunsa. Joskus on mahdotonta samastua testosteronisiin ajatuksenjuoksuihin. Silloin tulee jupistua mielessä, että vain XY-kromosomit voivat saada innostumaan vaikkapa kiellettyjä juttuja tekevästä puolijättiläisestä.

Samalla oli valaisevaa jutella poikieni kanssa Hagridista. Yhtäkkiä tunnistin aivan uudenlaisen puolen turvalliseksi kokemisesta.
Heidän kauttaan olen nähnyt uusin silmin maansiirtokoneet, taistelemisenkin – ja paljon perustavampia asioita: mitä on koti, läheisyys, hyvyys, pahuus.

Pystymme eläytymään erilaiseen ihmiseen, näkemään maailman hänen silminsä ja löytämään silloin itsestämmekin jotain uutta. Onneksi meillä on poikia ja tyttöjä, miehiä ja naisia, joiden avulla kohdata uusia totuuksia. Eikä kaunokirjallisuuskaan kovin pahasta eläytymiselle ole…

d

Kesäkuu

Romanttinen tiskiharja

Suomalaisista selkeät asiat ovat kivoja. Selkeät asiat ovat yhtä mutta eivät toista. Jos on tehtävä kotihommia, on siis varmistettava, että ne ovat ikäviä. (Muuten kyseessä ei olisi kotityö.) Tehdään kerrostaloissa pyykkitelineistä ruostuvia hökötyksiä, jotka sijoitetaan roskisten viereen. Sisustetaan uusissa sievissä omakotitaloissa kodinhoitohuoneet samanlaisiksi kuin tehtaissa ja laitoksissa. Tiskiharjat, mattopiiskat, mopit ostetaan kalliilla rahalla sen näköisinä, että niitä ei halua katsella koskaan.

Viime aikoina työvälineistä on toisinaan tehty vekkuleita ja naurattavia. Ongelmia tulee, jos toivoo vaikkapa romanttista tiskiharjaa, joka olisi kaunis sisustuksen yksityiskohta; se kun on aina esilläkin. Silloin saa kohdata niin syvän ällistyksen, että varmasti tietää ehdottaneensa lähes samaa kuin ihokarvojen lävistystä.

Tässä kulttuurissa suhtaudumme oleilutiloihin ja työskentelytiloihin täysin eri tavoin. Tällaista ratkaisua kutsutaan skitsofreeniseksi stereonäöksi. Pääasiassa se on järjetön. Vietämme suuren osan kotonaoloajasta pyykäten, siivoten ja tiskaten. Luulisi, että juuri niiden huoneisiin olisi keräytynyt runsaimmin jotain viehättävää, joka tekisi arjesta ihanaa ja kutsuvaa.

Kulttuurisen skitsofrenian takana ei ole nykyhetki vaan historia. Varaa ja aikaa koristella oleilutiloja on ollut vain sivistyneistöllä ja porvareilla. Likaisen ja arkisen työn tekivät, no, jotkut muut, ne, joilla ei ollut niin väliä. Luokkajaon olisi pitänyt jäädä aikaa sitten taakse, mutta silti sitä uusinnetaan jatkuvasti arkkitehtuurissa ja sisustamisessa.

Parhaillaan olen menossa maalaamaan ulkovessan seinille ruusuja ja Elsa Beskowin runoja. Pysyisiköhän meidän kompostorissa maali, jos laittaisin senkin kermanväriseksi ja runoja täyteen? Harmi, että puinen tiskiharja, jonka ostin, ei mahdu yhteenkään meidän juomalasiin…

d

Heinäkuu

Elämä lautasella

Keskusteltuaan erään intiaanin kanssa kasvissyöjä-ystäväni ryhtyi maistelemaan lihaa. Intiaanista eläimen syöminen kun ei ollut arveluttavaa vaan kunnianosoitus. Toisen elämä otetaan syödessä oman itsen sisälle. Samalla astutaan itse osaksi luonnon kiertokulkua, koko kosmosta.

Eniten kunnioitamme toisia ihmisiä, ja saman logiikan mukaan meidän kannattaisi syödä heitäkin. Länsimaalaisille ihmisuhrit merkitsevät barbarian kammottavinta astetta, mutta intiaanikulttuureissa ihmissyönti nähtiin toisin.

Tarina kertoo afrikkalaisesta ihmissyöjästä, joka ihmetteli maailmansotien jälkeen, mihin kaikki sodan jälkeinen liha saadaan säilöön. Kuultuaan kaatuneiden kohtalosta hän järkyttyi. Ratkaisu oli raakalaismaisin, minkä hän oli kuullut. Toisilta oli riistetty elämä ilman hyvää syytä, nälkää.

Länsimaissa television luontodokumentit päivittelevät luonnon ankaruutta ja julmuutta. Lasten elokuvista seuraamme henkeä pidätellen hiiriä ja muita vipeltäjiä, joiden on paettava petojen kynsistä. Silti oikeassa elämässä hellyttäviä hiiriä olisi nopeasti enemmän kuin maapallon pinta-alaa, jos petoja ei olisi.

Elämän yltiöpäinen säästely on yksi ääripää siitä luonnosta vieraantumisesta, jonka toisessa laidassa ympäristöä käytetään sikaillen hyväksi. Vaikka haluaisimme suojella luontoa, ymmärrettävä on, että syödyksi ja saaliiksi tuleminen ei ole julmaa. Se on kaunis osa luontoa, oman ja toisten lajien auttamista, johon on sopeuduttu.

Toisen elävän olennon tai kasvin tappaminen omaksi hyödyksi on epäilyttävää – ja silti niin on tehtävä, jos haluamme elää. Onneksi ihminen voi vaikuttaa siihen, mitä ja miten tuhota ja miten suhtautua asiaan. Jokainen lautasellinen on arvokas. Sisälsi se sitten lihaa tai kasviksia, se on osa elämää, kosmosta, jotain, jossa ihmisen osa on vain pieni.

d

Elokuu

Kammo

Seitsemän vuotta sitten esikoiseni ranteesta meni keppi läpi. Paikalla oli ammatti-ihmisiä, joten seurasin hoitotoimenpiteitä vierestä, silloinen kuopus sylissäni. Seurauksena minä ja toinen lapseni saimme verikammon, jossa olimme pyörtyä veren ajattelemisestakin.

Yritin päästä fobiasta eroon, onnistumatta, kunnes tänä kesänä luin artikkelia, miltä tuntuu veteen hukkuminen. Tärisin, mutta yhtäkkiä kävi mielessäni, mitä tekisin, jos joku läheiseni olisi hukkumaisillaan. Pahoinvointi hävisi heti. Olin välittömästi valmis toimimaan. Joka kerta veriheikotuksen tullen minä ja lapseni aloimmekin keskittyä siihen, mitä tehdä voidaksemme auttaa. Viikossa fobiamme oli poissa.

Toisinaan kohtaan ihmisiä, jotka vihaavat jotakuta. Yksi ei kestä luokkakaveria, toinen sukulaista, kolmas kollegaa, neljäs naapuria, viides maahanmuuttajia, kuudes homoseksuaaleja. Itsessänikin joku tai jotkut ovat joskus herättäneet voimakkaita inhon tunteita. Tunne ei eroa siitä, mitä koin aiemmin verta kohtaan.

Fobiat saavat alkunsa läheltä-piti-tilanteesta, jossa melkein tapahtuu jotain vaarallista. Fobiasta on vaikea päästä eroon, koska pelko on hiukan oikeutettu. Kauhu on vain naurettavan suurta verrattuna uhkaan.

Erilaisen ihmisen kohtaaminen on rankkaa. Erilaiselle ihmiselle tabuina pitämämme asiat ovat normaaleja. Erilainen ihminen pitää tabuina asioita, jotka ovat meistä tavallisia. Erilainen ihminen uhkaa aina fantasiaamme omien arvojemme yleispätevyydestä.

Onko ehdotuksia, miten siedätyshoidettaisiin maahanmuuttovastaisia, homofoobikoita, koulu-, työpaikka- ja naapuristokiusaajia? Siedätyshoitohan ei toimi, ellei ihminen myönnä, että fobia toista ihmistä kohtaan on sairaus. Raju inho voi purkautua samalla tavoin kuin Norjassa, joten hyviä ideoita tarvitaan, nyt.

d

Syyskuu

Laiska ja itsekäs

Kun olin murrosikäinen, sovittiin, että minä hoidan perheen pyykit. Itselleni uskollisena luin asiasta kirjoja, tein kiperiä päätöksiä pyykinpesufilosofioiden välillä, arvioin, miten usein minkäkinlaista pyykkiä tulisi, laadin aikataulut ja sovitin ne koulutöihin ja harrastuksiin.

Silloin äitini teki jotain törkeää. Hän meni ja pesi pyykkiä! Kaikki laskelmani sekosivat! Kun hän jääräpäisesti tahtoi itsekin käyttää pesukonetta, ilmoitin, että en enää koskaan pese kotona pyykkiä – enkä pessyt.

Nuorilla ei yleensä ole sananvaltaa siihen, miten ja milloin kotityöt tehdään. Sen sijaan kotityövaatimus kuorrutetaan syyllistämisellä, että nuori on laiska ja itsekäs, koska aikuisella on huono omatunto. Kaiken kukkuraksi perheet elävät harhassa, että on vain yksi tapa tehdä kotitöitä, vaikka moni ihminen hoitaa imuroinnin niin, että ei imuroi, ja on silti tyytyväinen elämäänsä. Päätinkin, että omien lasteni ei tarvitse osallistua kotitöihin, elleivät he saa itse suunnitella niitä.

Nyt minulla on lapsia, ja asia näyttää ihan toiselta. Ensinnäkään minä ja puoliso emme ehdi tehdä kaikkea itse. Toiseksi en halua kasvattaa sikoja vaan lapsia. Kolmanneksi kodissa asutaan yhdessä, jolloin muidenkin kuin nuoren omat halut on otettava huomioon.

Otimme tavaksi, että jälkikasvulla on joka päivä yksi kotityötehtävä. Kun siitä tuli rutiini, murinat lakkasivat. Kaupanpäälliseksi saimme muutakin. Lasta opastaessa tuli juteltua, millä hassuilla tavoilla kyseinen askare tehdään muualla, mitä pöllöyksiä olemme tehneet siinä ja miksi se tehdään meillä niin kuin tehdään. Sain pohtia lempi-ihmisteni kanssa historiaa ja kulttuuria ja suoritettua silti kotityötkin pois.

Yhdessä kohtaa systeemimme ontuu. Vain minä kosken pyykkeihin, piste.

d

Lokakuu

TIETOA

Tietyntyyppiset ihmiset jyrähtävät kiistatilanteissa näin: ”Lue kuule se-ja-se teksti. Siinä on asiasta TIETOA.” Viimeisen sanan he jylisevät tai kirjoittavat isoin kirjaimin.

Joka kerta tämä TIETO-teksti pursuaa monimutkaisia laskelmia, vertailulukuja, sen seitsemän eri kärpäsenkakkaa. Niistä saa lukea suuremman määrän infoa kuin ihmisen tiedonkäsittelyjärjestelmä pystyy prosessoimaan. Lopputuloksena moni tulkitsee koko numeromömmön TIEDOKSI. Tämä TIETO on kovaa faktaa. TIETO ei muutu. Ongelma on, että TIETOA ei ole olemassakaan.

Helsingin Sanomissa laskettiin taannoin, että kierrätetty muovipussi on ekologisempi valinta kuin kangaskassi. Luin kärpäsenkakka-laskelmat huolella läpi ja olin järkyttynyt. (Käytän aina kangaskasseja.) Parin päivän kuluttua Turun Sanomissa kommentoitiin, että Hesarin laskelma oli ihan hyvä, paitsi että se vertaili vain kassien tuottamista, ei käsittelyä jätteenä. Ällistyin. Miten en ollut huomannut näin keskeistä puutetta? Koko tutkimustulos meni uusiksi.

Henkimaailman juttu on, mitä numeroita laskelmiin otetaan. Tutkimuksissa on ihmiselle aina liikaa dataa mutta totuuden kannalta ei koskaan tarpeeksi. Jokaisella alalla on monta toisiaan vihaavaa koulukuntaa, jotka ymmärtävät käsitteet eri tavoin, käyttävät samasta ilmiöstä eri sanoja ja mittaavat eri asioita. Ihmiskieli ja todellisuus on niin monimerkityksistä ja orgaanista, että yksiselitteisyyteen päästään vain asioista, jotka ovat yhdentekeviä.

Tutkiminen on luovuutta ja herkistymistä katveeseen jääneille todellisuuden puolille. Tutkimustulokset eivät ole TIETOA vaan huolella tehtyjä argumentteja yhteiskunnassa käytyihin väittelyihin. TIETO on aina ASENNETTA, ja silloin, kun tätä ei tiedosteta, asennetta uskotaan tiedoksi.

d

Marraskuu

Keksinpä lapselleni oireita

Viime kesän helteissä kuopukseni näytti kummalliselta. Kasvot turposivat hiukan, silmät punoittivat. Hän näytti samalta kuin esikoinen borrelioosi-kesinään. Mitään kunnollista oireilua ei kuitenkaan seurannut nyt, vaan kuopus oli reipas ja iloinen. Kerran, pari viikossa hän tosin valitteli kipua otsassa, nilkoissa, jalkaterissä tai ranteissa. Kaksivuotiaan luotettavuus ei ole hääppöinen eikä särky ollut selvästikään kovaa, mutta menimme silti syyskuussa terveyskeskukseen lääkäriin.

Lääkäri totesi, että minä keksin lapselleni oireet. Lääkärin mukaan olen työtön ja yksinhuoltaja, eikä minulla ole muuta tekemistä kuin kehittää lapselleni olemattomia sairauksia. Tivasimme vartin verran siitä, tarvitsenko minä psykologia vai lapseni tutkimuksia. Ynsein mielin lääkäri määräsi lopulta testejä.

Kotiin saapastellessani kiehuin. Lapseni oireet olivat todellisia. Toisaalta lääkärien on harkittava muitakin vaihtoehtoja. Ongelma on, että sekin äiti, jonka hätä yksinäisestä vastuusta kiertyy neurooseiksi ja harhoiksi, on oikeutettu ammattilaisten tukeen, ei halveksuntaan. Näinkö ajetaan avun luota pois ne äidit, jotka tekevät sitten lapsensurmia?

Lokakuussa soitettiin Tyksistä: lapsi pitää nukuttaa seuraavana päivänä ja laittaa magneettikuvauksiin. Emme saaneet vastausta, miksi. Kuvaus tehtiin, ja lisäksi lapsen selkäydintä punktoitiin ja hänet täytyi pitää viisi tuntia hereillä olevana selällään. Vasta häiriköityämme jatkuvasti henkilökuntaa saimme tietää, mistä ihmeestä on kyse.

Terveyskeskuksissa ja julkisissa sairaaloissa saa usein ihanaa, lämmintä, arvostavaa apua. Yhtä usein kokemukset ovat tällaisia. Totuutta pidetään tärkeämpänä kuin ihmisarvoa, ja se sattuu.

Kuopuksella oli borrelioosi, tietenkin.

d

Joulukuu

Vuoden kerrottu

Pienenä ihminen näkee tulevaisuuden kertomuksena edessään. Aikuiselämässä näyttää olevan tietty juoni ja tiettyjä päähenkilöitä. Oikeasti aikuisena tunnemme elämällä olevan onnellinen loppu vain, jos sen kulku menee yksiin lapsuuden tarinan kanssa. Jos niin ei käy, ihminen kokee olevansa eksyksissä, ymmärtämättä, millaista kokonaisuutta kaikki tapahtuva rakentaa.

Jotkut lapset kuvittelevat elämäntarinan, joka päättyy onnettomasti. Silloin aikuisena on vaikea kestää kauniita ja hyviä hetkiä. Puolisoiden välillä on ongelmia siksi, että toisen elämäntarinassa oli viisi lasta ja suloinen talo ja koiria ja kanoja, kun toisen tarinassa singahdeltiin universumeissa ja räjäytettiin hirviöitä. Usein koemme oman elämän olevan väärä silloin, kun tarina on väärä.

Itse nautin kirjoista ja elokuvista, joista en tajua yhtään mitään. Hampaita kiristellen myönnän, että oma elämäni on samanlainen kuin rakastamani tarinat. Vähän väliä olen kuin Monika Fagerholmin romaanissa: yhtä aikaa tarinan lopussa ja alussa, samassa hetkessä mennään sekä eteen- että taaksepäin ja siksi jonnekin syvälle.

Lässyn-lässyn-tarinat, joissa kaikki on aina kivaa, eivät kiinnosta ketään. Toisaalta jos kuvittelemme elämäntarinaamme onnettomia loppuja, ajamme itseämme niihin huomaamattammekin. Jos taas toteutamme määrätietoisesti suunnittelemaamme juonta, emme salli elämän itse antaa meille mitään. Aina tarinallamme on meihin mahtava valta, ja siksi oma elämänkertomus on valittava huolella.

Vuoden vaihtuessa on hyvä hetki katsella omaa tarinaa. Millainen minä olen ollut päähenkilönä? Millainen juoni viime vuodessa oli? Millaiselta ensi vuoden ensimmäiset sivut näyttävät, mistä ne kuiskaavat, onkohan tulossa seikkailua, tragediaa, jännitystä vai runoa?