Tammikuu

Apua!

Ensimmäisessä asunnossamme Voivalassa olisin pyörtynyt, jos joku ystävällinen olisi yrittänyt tiskata meillä. Kuuntelin kauhuissani toisten anopeista, jotka tiskasivat aikuisen lapsensa kotona, vaikka oli kielletty! Hyvää tarkoittava mutta lupaa kysymätön auttaminen oli minusta koristeltua alistamista. Minä en tehnyt mitään toisten puolesta, ellei pyydetty. Aikuiset ihmisethän osaavat pyytää.

Kohtalolla on ärsyttävä taipumus opettaa. Näin myöhemmin, että tarvitessaan eniten tukea ihminen ei pysty kysymään sitä. Niissä elämäntilanteissa ei muista, että ylimääräisiä käsipareja on olemassa. Näin myös, että auttaminen toimii yleensä sanatta. Toinen ihminen tulee ja toinen päästää lähelle, ja kumpikin kuuntelee hiljaa, mentiinkö liikaa toisen rajoille.

Auttajia ja autettavia on tietenkin monenlaisia. Apua tarvitsevat kuuluvat yleensä kahteen ryhmään. Toiset muistuttavat sellaista kangasta, johon voi laittaa liimaa ja joka painetaan pahviin, ja se pysyy pahvissa. Autettaessa he saavat voimia jaksaa itse. Toiset ovat niitä kankaita, jotka eivät liimaannu pahviin vaan sormiin, vaikka askartelun päällä hyppisi. Tukea saadessaan nämä ihmiset luopuvat ilahtuneena viimeisestäkin elämänkontrollista.

Auttajat eivät aina lähde helpottamaan muiden elämää pyyteettömästä auttamisenhalusta vaan tarpeesta hallita toisia. Toisen ihmisen erilaisuutta on vaikea hyväksyä, ja kun tukea tarvitaan, tekosyy määrätä ja tuomita on saatu. Toiset tukijat taas kompensoivat traumaattisia kokemuksiaan alistumalla kaikille ja kutsumalla valintaa auttamiseksi. Kolmannet turhautuvat siitä, että apu ei toimi kuin koneen nappi, ja kostavat tunteensa.

Minusta on tullut auttajan sijaan autettava, enkä ole pätkääkään mielissäni tästä käänteestä. Raskaudet vaurioittivat lantiotani, ja nyt olen kävellyt monta vuotta parahduksia pidätellen. Enää en tiedä, kumpi uhkaa eniten ihmisten reviiriä: auttaminen vai sen pyytäminen. Miten kysyn tukea silloin, kun tarvitsen sitä koko ajan? Silloinhan sotken kaiken siitä, miten muut ovat ajatelleet elämänsä.

Suomessa luotetaan liikaa yhteiskunnan vastuuseen kärsivistä, vaikka käytännössä auttamiskoneisto on holtiton ja salaileva. Sitä ei pysty auttajana paikkaamaan, koska omaa roolia on työlästä hahmottaa. Haitin kaltaisissa oloissa auttajanroolia on toisista syistä vaikea löytää: maanjäristys pyyhkäisi yhden yhteiskunnan maan tasalle, ja tuskan määrä saa ulkopuolisetkin paniikkiin.

Länsimaat ovat useita satoja vuosia ”auttaneet” muita maita ja raunioittaneet työllään toimivia sivilisaatioita ja kulttuureita. Haitin kohdalla kyse ei ole tästä. Siellä tarvitaan oikeasti apua. Sekä omassa elämässä että Haitin osalta ainoa oikea ratkaisu on ryhtyä auttamaan ja antaa anteeksi se, että joskus epäonnistutaan. Haitin oloja pystyy onneksi helpottamaan rahalla. Sitä Suomessa on, jokaisella.

d

Helmikuu

Monen totuuden tarve

Yhtä ihmisen perustarvetta ei yleensä tunnusteta. Se on kaipuu päästä omien luutuneiden käsitysten yläpuolelle ja nähdä laajemmalle. (Osalla ihmisistä sitä vimmaa ei ole. Heillä on vastatarve: jano yhteen totuuteen, joka on se oma.) Monen totuuden tarve on nälkää filosofiaan, paitsi että se ei aina tule tyydytetyksi filosofian lukemisella. Psykologiakaan ei kyseenalaista tarpeeksi, sosiologia liikaa.

Olen löytänyt vaihtoehdon, humanistian. (Nimi on itse keksimäni. Aika huono.) Yksi olio siitä on semiotiikka. Sen mukaan todellisuus on kaoottista mömmöä, josta saamme tolkkua vain kulttuurisilla käsitteillä. Oikeasti ihmiseläin vaikkapa vanhenee jatkumona, mutta meidän mielestämme on selvästi olemassa erikseen lapsuus, nuoruus ja aikuisuus, koska meillä on niille käsitteet. Aiemmin lapsuudelle ei ollut nimeä, ja silloin maalattiin tenavat tauluihinkin ihan samannäköisinä kuin aikuiset mutta minikoossa. Oikeat kersat näyttivät yhtä isopäisiltä kuin nyt, mutta sitä, mitä kulttuuri ei nimennyt, ei nähty.

Yhden totuuden ihmisten mukaan entisaikaan ja muissa kulttuureissa ollaan idiootteja, ja nyt meillä näemme, miten asiat ovat oikeasti. Ainakin tiede ottaa asioista selon! Ongelma on, että vaikka luonnontiede kaivelisi miten tarkkaan elämän yksityiskohtia, perustavimpiin meidän yhteiskuntamme lähtökohtiin ei päästä siten käsiksi.

Semiotiikka kyylää kulttuurien itsestäänselvyytenä otettuja perusperiaatteita. Niitä se kutsuu arkijärjeksi, ja arkijärjellä on valtaa. Lapsen käsitteeseen liittyy nykyään jotain uutsikuutsi-ihanaa ja viatonta, ja ne merkitykset määräävät lasten aseman täällä. Aiemmin lapseen nähtiin kuuluvan luontaisesti pahantahtoisuutta ja kurittomuutta, ja lapsia kohdeltiin sen merkityksen mukaisesti. Naiset, mustat, köyhälistö ja homoseksuaalit ovat kokeneet karmeasti, millainen valta merkityksillä on.

Mahtava arkijärki ei sikiä neitseellisesti, vaan se pönkittää kummasti hallitsevassa asemassa olevan ihmisryhmän etuja. Omituista kyllä, prosessi on yleensä kaikkien osapuolten kannalta huomaamaton. Merkitykset vakiintuvat, koska jonkin merkityksen täytyy vakiintua. Vakiintuvana ei vain varmasti ole alisteisen ryhmän käsitys. Toisaalta arkijärki ei ole vakaa eikä ainoa.

Omaa ympäristöä voi katsoa epäluuloisin silmin. Mikä täällä on arkijärkeä? Yleensä kaikki. Semiotiikkaa on kiehtovaa lukea sen rekisteröimiseksi, mitä taustoja pieniltä ja luonnollisilta näyttävillä valinnoilla on. Kritiikinkin arkijärki imeyttää yleensä itseensä. Hippiliikehdintä ja rockmusiikkikin tarkoittavat enää vain tavaroita: muotia ja musiikkia, jota juuri se yhteiskunnan muoto, jota ne vihasivat, auttaa hankkimaan.

Semiotiikalla on vain yksi ongelma. Sitäkin tulee helposti kohdeltua ainoana mahdollisena maailmankuvana. Vimma yhteen totuuteen taitaa sittenkin olla meidän jokaisen perustarve…

d

Maaliskuu

21 tuntia kevättä

Jos päätä särkee, kaikki tietävät, mitä pitää tehdä. Otetaan päänsärkypilleri (ei levätä). Meillä on usein kaipuu nauttia, mutta silloin ei vain olla ja nautita vaan ostetaan jotain, herkkuja ja viihdettä. Pääsiäinen ei ole pääsiäinen, ellei kotiin kanna rihkamaa ja suklaamunia.

Meidän aikaamme luonnehditaan tavaroittuneeksi kulttuuriksi, jossa olemme oppineet ajattelemaan kipujamme, tarpeitamme ja toiveitamme tavaroiden kielellä. Hyvä elämä tarkoittaa kokoelmaa kaikkea sitä, mitä tahdomme hankkia.

Lapsena ja nuorena jäin paitsi televisiokulttuurista (en koskaan löytänyt telkkariamme kirjojen alta), ja siksi en päässyt tavarakulttiin mukaan. Sen sijaan sain typeryyteen saakka ulottuvan käsityökulttuurin. En ikinä muista, että asioita voisi hankkiakin. Yritän aina tehdä itse ja selvitä yksin, mikä onnistuu joskus, joskus ei.

Käsityötyhmän lisäksi olen kuvaorja, ja sitä nykymaailmassa ovat muutkin. Katsomme silmät suurina kuvia verkosta, lehdistä, mainoksista, filmeistä, kirjoista. Yritämme lavastaa oman elämämme samanlaiseksi. Haluan koko ajan toteuttaa jotain mykistyttävää kuvaa, esitti se sitten vanhaa hirsitupaa, vauvaa äidin alastomalla rinnalla tai lyhyenläntää miestä tanssimassa Afrikan dyyneillä.

Sekä tavarakulttuurissa, käsityökulttuurissa että kuvakulttuurissa on ongelma. Kun on hankkinut sen, minkä halusi, jää nalliksi kalliolle. Pääsiäisenä pöytä pursuaa tekotipuja ja venyneitä pikkunarsisseja. Mitä sitten pitäisi tehdä? Oma elämä ei tunnu yhtään samalta kuin kuva. Yleensä roinat viskataan pois ja aletaan haluta jotain muuta.

Kyllästyin pari vuotta sitten siihen tunteeseen ja liityin tuijotuskulttiin. Edellisviikonloppuna kylvimme vanhoihin kakkuvuokiin ohransiemeniä, ja joka päivä tuijotan niitä. Ensin jyviin tuli hapsuja. Sitten jyvät nousivat pystyyn ja niistä kasvoi valkoisia jalkoja, kuin astiat olisivat olleet täynnä karvaisia hämähäkkejä. Samalla jyvien toisesta päästä kurkisti hennonvihreä pää. Pää työntyi topakasti ylös, sen vihreä syveni ja se kasvoi, kunnes valkoista ei enää huomannut mullan juuresta. Nyt vihreä on avautunut, kevätaurinko hohtaa sen läpi, ja kämmenissä nuoret versot tuntuvat eläviltä, olemassaolevilta, alkukesältä.

Elämästäni on tullut yhä hitaampaa, ja olen tuntenut vetelehtimisestäni syyllisyyttä. Sitten luin laskelmista, että maapallo ei kestä nykyistä ihmismenoa, mutta jos tekisimme 21-tuntista työviikkoa, luomakunta selviäisi. Tekisimme vähemmän töitä, saisimme vähemmän rahaa ja kuluttaisimme vähemmän.

Niihin lukuihin ihastuin. Ei tarvitsekaan luopua kaikesta maapallon pelastamiseksi! Voi hankkia monenlaista kivaa, voi toteuttaa haavekuvia, mutta saa olla hidas.

Saa jäädä tuijottamaan asioita, saa tehdä kaiken kunnolla ja polvistua pienen, uuden elämän äärelle. Oikein levollista pääsiäistä kaikille!

d

Huhtikuu

Aurinko paistaa lättyjä

Helsingin Sanomissa oli uutisotsikko, jota luin uudestaan ja uudestaan. En tajunnut millään, mitä siinä luki. Myöhemmin löysin saman otsikon Suomen Kuvalehden Jyviä ja akanoita -palstalta, jonne voi lähettää median koomisia lipsauksia. Otsikko oli kuulunut näin: ”Palomiehet vetivät takapuolestaan porttiin juuttuneen kauriin.”

Voimme sanoa: ”Aurinko paistaa.” Pieni lapsi häkeltyy silloin. Hän kysyy, mitä aurinko paistaa. Lättyjäkö? Emme voi livauttaa suusta yhtäkään lausetta ilman, että sen voi tulkita omituisesti. Aikuiset ovat oppineet ymmärtämään arki-ilmaisut oikein, mutta kun puhutaan prosessin omistajista, vääntömomenteista ja minäkäsityksen laskemisesta, hekin alkavat tulkita päin mäntyä.

Äidinkielen tunneilla opetellaan oikeakielisyyssääntöjä, ja monille jää käsitys, että säännöt ovat varsinaisen asian hiontaa, hienostelua, imagonkohotusta. Oikeassa elämässä säännöille heitetään piut paut. Kyllähän muut ilmankin ymmärtävät. Ongelma on, että huolimattomasti heitetyn ilmaisun ymmärtää vain se, joka tietää jo valmiiksi, mitä siinä lukee, jolloin on kummallista, miksi se ihminen sen tekstin edes lukisi.

Esikoiseni kärrää kotiin peruskoulun kokeita allekirjoitettavaksi, ja kyylään niitä aina. Yleensä puolet niiden kysymyksistä voi ymmärtää monella tavalla. Tunnollinen oppilas on lukenut koealueen ja tietää, mitä ajetaan takaa, joten hän vastaa oikein. Ne, joilla on vain hyvä yleistieto, vastaavat väärin. Eniten päin mäkeä vastaavat luovat lapset. He saavat palkinnoksi epäonnistumisen tunteen ja surkean itsetunnon. Sama tunne seuraa niitä, jotka tankkaavat raportteja, pääsykoekirjoja, tieteellisiä tekstejä, hallinnollisia papereita. Mitenköhän monta lahjakasta osaajaa ei ole edes päässyt alalleen kehnojen tekstien vuoksi?

Moni ihminen käyttää kieltä kuin hakkaisi nauloja lankkuun Stradivariuksen viululla. Kieli ei ole väline, ajatusten tulostin, joka toistaa virheettömästi sen, mitä meillä on sisällä. Kieli on tuhansia vuosia vanha kulttuurimuoto, jossa on ikivanhoja, juuri heränneitä ja jatkuvasti eläviä nyansseja. Niillä muutetaan maailmaa ja kirjoitetaan monimerkityksisyydessään tuskastuttavia, naurattavia ja äärettömän kauniita tekstejä.

Oikeakielisyyssäännöt ovat kielen ammattilaisten tekemiä ohjeita sitä varten, että tekstejä olisi helppoa ja mukavaa lukea. Jostain absurdista syystä säännöt itse tosin on kirjoitettu kapulakielellä.

Biologian oppikirjassa oli otsikko: ”Luonnonsuojelu on maailmanlaajuinen ongelma.” Hulluimmat kirjoituspöllöydet saataisiin pois sillä, että kirjoittajat lukisivat itse raapustuksensa eivätkä yrittäisi sanoa asioita liian hienosti. Silloin raporteista saisi tolkkua, kauriita ei vedettäisi palomiesten takapuolesta eikä tv-ohjelmatiedoissa lukisi: ”Bon appétit. Herkkuja mädistä ja tuoreista sitrushedelmistä.”

h

Toukokuu

Pyykkärin ohi yliopistoon

Pian osa suomalaisista saa lippalakin, jonka laittaminen päähän on juhlameno. Juhlan jälkeen lätsä piilotetaan, mutta se otetaan esiin töhrittäväksi vappuisin. Syksyllä lakin saaneet häviävät valtavien rakennuskompleksien käytäviin. Osa niistä megalomaanipaikoista on yliopistoja.

Yliopistossa opiskelin maisteriksi, sitten täydensin opintoja, nyt teen väitöskirjaa, mutta vieläkään en tajua, mitä yliopistoissa tapahtuu. Miten ikinä niissä päätetään asioista, ohjataan tai vaikutetaan, minusta tuntuu samalta kuin Franz Kafkan Oikeusjutun K:sta. K. pääsi asiaansa käsittelevään istuntosaliin vain asuinvuokratalon keittiöstä, jossa yksinäinen nainen pesi lastenvaatteita pesusoikossa. Yliopistoissa elää kolme eri näkemystä tieteestä, ja niiden kahnaus on tehnyt tieteen käytännöistä yhtä absurdeja.

Yksi tiedenäkemyksistä perustuu modernin liikkeenjohdon instituutiomalleihin. Ne 1900-luvun alun suuntaukset halusivat yksilöiden lakkaavan ajattelemasta ja työskentelevän instituution konemaisina osina. Tässä näkemyksessä tiede on anonyymia ja persoonatonta, samalla pääsykokeella pääsee kaikkialle ja tiede palvelee kiltisti yhteiskuntaa. Tähän perustuu yleensä yliopiston hallinto.

Toinen tendenssi on kotoisin antiikista ja 1400-luvun renessanssihumanismista. Sen mukaan tiede on vapaata ja luovaa. Tieteen tehtävä on kyseenalaistaa vallitsevia oloja ja löytää uutta. Tiede tarvitsee oikullisiakin reittejä, aikaa, persoonallisia näkemyksiä. Tällä tavoin toimii tutkimus ja usein rahoituskin.

Kolmas tieteen linja on puurtava ja menneitä oivalluksia säilyttävä, ja se pohjaa luostareiden työhön. Se konservoi vanhoja ajatuksia ja kehittelee sivussa jotain mukavaa pientä. Tätä tieteen perinnettä löytyy kaikkialta.

Yleinen mielipide käsittää yliopistot konemaisina tietolaitoksina, ja yliopiston tulee siis suoltaa kiihtyvästi väkeä ja infoa markkinoiden käyttöön. Silloin unohtuu, että yliopisto on yksi länsimaisen kulttuurin ja inhimillisen älyn suurimmista saavutuksista. Se on paikka sellaiselle sivistykselle, joka jää jalkoihin muualla.

Nykyinen Suomi ei ole sivistys- vaan talousvaltio, ja täällä pohditaan vakavasti, pitäisikö opiskelijoiden ja tutkijoiden tehostamiseksi käyttää keppiä vai porkkanaa. Kukaan ei silloin huomauta, että yhteiskunnan silmissä kummassakin tapauksessa yksilö on aasi.

Talousajattelu on tehnyt sivistykselle saman kuin Neuvostoliitto teki elintarvikkeille: tarjolla on yllin kyllin yhtä lajia, mutta kaiken muun löytämiseksi on tiedettävä metkut, tunnettava tekijät, kierrettävä säädöksiä. Virallisen kannan mukaan juuri raha mahdollistaa taiteen, tieteen ja kulttuurin, niin kuin Neuvostoliitossa kommunismi takasi kaikille hyvinvoinnin. Virallinen totuus on miedosti oikeassa. Jotain olennaista unohtui silti matkalla. Tervemenoa opiskelemaan!

d

Kesäkuu

Lietso, lietso hysteriaa

Lapsena pölötin tarinoita. (Pölötän vieläkin, mutta kukaan ei saa niistä enää sydänkohtauksia.) Osasin urkkia esiin sen, mitä aikuinen pelkäsi kuulla, ja sain vanhempani sätkymään. Aikuisena olen nolona korjannut senaikaisia tarinoitani: ei, ei Lotta kiusannut minua isäni lehtijutusta, ei, ei se iso mies kiskonut minua mukaansa…

Lapsuudesta muistan myös tilanteita, joissa olin puhunut totta, eivätkä aikuiset uskoneet minua. Niitä tapauksia olen muistellut järkyttyneenä. Äitinä on ollut pakko myöntää, että infantiilit selittävät ja vaativat tuhatta asiaa vuorokauden aikana, ja vasta aikaa myöten käy ilmi, että yksi niistä kertomuksista oli vakava ja siihen olisi pitänyt pysähtyä.

Kirkon helmoista on tullut esiin kauheita tapauksia, joissa lapsia ei ole uskottu eikä ilmiselvään pedofiliaan ole puututtu. Vastineeksi lehdistössä ja politiikassa on puhjettu hysteriaan, jossa kirkkoa vaaditaan barrikadeille. Sitä hysteriaa olen katsonut ällistyneenä. Pedofilia on hirveä, loppuiäksi vammauttava asia, mutta myös syytös pedofiliasta on raju. Hysteria ei pedofiliaa poista.

Yhdysvalloissa pedofiileja jahdataan paniikinomaisesti, eikä lastentarhan henkilökunta saa siellä ottaa itkevääkään natiaista syliin. Oikeuteen voi joutua siitä, että muksut ovat nähneet äitinsä tai isänsä alasti. Kieltämällä luonnollisia ihmisyyden osia on kieroutettu aikuisen ja lapsen suhdetta: lapsen kehosta on tehty kielletty hedelmä.

Seksuaalisuus ja jälkeläiset ovat ilmiöitä, jotka herättävät meissä läkähdyttäviä tunteita, ja pedofilia on kaikkien pelkojemme jättipotti. Perusongelma on, että lapsetkin ovat seksuaalisia olentoja. 1970-luvulla käsitys tenavista oli toinen kuin nyt, ja internetissä Ylen Elävässä arkistossa voi äimistellä sen ajan seksuaalivalistusta. Edistykselliset vanhemmat pyörittivät kotona pornovideoita ja kehottivat lastentarhaikäisiä masturboimaan. Mitähän parinkymmenen vuoden päästä uskomme lapsista?

Olen ääliömäisen tunnollinen ihminen, ja tiedän, että pedofiilien mielestä se, mitä he tekevät, on oikein ja normaalia. Omien lasten synnyttyä menin paniikkiin: pestessäni jälkikasvun kakkapyllyä toimin mielestäni oikein ja normaalisti eli minähän tein jotain väärää! Niitä absurdeja tunteita käsitellessäni olisin hyvin voinut mennä juttelemaan papin kanssa, ja pelätessäni jotain olen yhtä uskottava kuin pienenä. Jos papin pitäisi luopua rippisalaisuudesta, joku hysteerikko pappi olisi ilmiantanut minut. Tätä kolumnia kirjoittaisi silloin ihmisraunio.

Noitavainoja ei saa synnyttää yhteiskunnassa, vaan hassuja pelkoja täytyy saada työstää jossain. Jos kaikki meissä revitään mustaksi ja valkoiseksi, tunteet kieroutuvat pahimpaan muotoonsa. Ahdasmielisyys on se, joka on luonut yhteisöissä pedofiliaa, ei sallivuus.

d

Heinäkuu

Menitkö rajoille?

Kesällä läähätetään mökillä ja pippaloidaan häissä ja sukutapaamisissa. Mökki omistetaan ja riehat järjestetään yleensä sukulaisten kanssa. Taukoa pidetään naapuririidoista ja vaihteeksi känätään sukulaisten kanssa.

Vanhoissa suvun tönöissä ja sukuväkijuhlia sähellettäessä pörrätään niin lähellä toisia ihmisiä, että väkisinkin tuppaudutaan toisten henkisille rajoille. Ja kun omaa reviiriä uhataan, ihminen muuttuu ääliöksi. Hän uskoo olleensa itse ihan kauhea tai sitten muut selvästi vainoavat häntä.

Jotkut ihmiset liukuvat usein toisten rajoille. Heitä ovat esimerkiksi tehokkaat, jotka ovat käytännöllisiä ja nopeita. He voivat kysymättä myydä yhteisen tilan pois, kaataa latoja ja tilata juhliin stripparin, koska niin kannatti tehdä. Vastalauseet ovat heidän mielestään tyhmyyttä tai itsekeskeisyyttä.

Toinen ryhmä on luovat haahuilijat. He eivät edes huomaa, kun ovat rakentaneet puoli laituria naapurin puolelle ja kärränneet kaikki yhteiset astiat kotiinsa. He säikähtävät moitteista ja ovat pahoillaan. Seuraavana päivänä he ovat silti sahaamassa Selma-tädin huoneessa ja kutsumassa koko läänin bändit sukukahveille.

Kolmas ryhmä on näin-on-aina-tehty-ihmiset. He toimivat siten kuin aina on tehty, ja vaikka metsästä tulisi toisten pihamaa ja morsian ilmoittaisi jyrkin sanoin halunsa, he toteuttavat sinnikkäästi vanhaa sisäistä malliaan. Jos heidän tekojaan protestoi, he katkeroituvat mutta toimivat edelleen samoin kuin ennen.

Minun-rajoilleni-tullaan-ihmiset vaativat käsittämättömiä asioita. Musiikkia ei saa soittaa päivällä, lapset eivät saa leikkiä, ihmisten pitää kävellä kymmenen senttiä leveitä polkuja pitkin. Elämänsä aikana he eivät ole osanneet pitää rajojaan, ja vastineeksi he nyt tulevat järjettömillä vaatimuksillaan toisten ihmisten rajoille.

Ylikiltit yrittävät noudattaa kaikkien mieltä ja loukkaavat siksi aina jotakuta. Kritiikistä he pelästyvät ja tekevät vielä hullumpia juttuja. Närppijät taas stressaantuvat neuroottisesti kaikesta erilaisesta. He huomauttelevat koko ajan ja omavaltaisilla teoillaan luovat kaaoksia. Tätä he eivät myönnä. Pikkujuttu-tyypit rikkovat tahallaan sovittuja sääntöjä tai varastelevat. Heistä kyseessä on vain pikkuasia. Vastalauseet ovat heidän mielestään nipottamista.

Ihmiset eivät ole koneita vaan totaalisen erilaisia. Vääriä tai oikeita yhteistyön pelisääntöjä ei ole. Riidoilla voi päästä toisia lähelle mutta asioita niin ei saa hoidettua. Toisaalta kaikki pystyvät eläytymään toisen asemaan.

Sydämen alkaessa hakata ja ärräpäiden noustessa suupieleen pitää kehua kiukun aiheuttajaa ja ostaa hänelle suklaarasia. Meidän on tunnettava olevamme pidettyjä, ennen kuin pystymme näkemään maailman toisen ihmisen silmin. Vasta silloin ymmärrämme kritiikin ja huomaamme, miten omat rajat on mahdollista pitää. Pidettyä loppukesää kaikille!

d

Elokuu

Minua on vaatteissa

Ekaluokkalaisena satuin huomaamaan isosiskoni, joka oli juuri astumassa koulun ovesta ulos. Sisareni oli kuudennella eli mielestäni aikuinen, ja hänellä oli yllään viininpunainen viittatakkinsa. Näky oli unohtumaton. Sillä hetkellä isosiskoni näytti kauneimmalta ja ylväimmältä koskaan näkemältäni ihmiseltä.

Se takki oli tulossa aikanaan minulle, ja haaveilin vuosia siitä hetkestä. Näin mielessäni itseni yhtä taivaallisena kuin sisareni, ja eräänä päivänä, viidennellä luokalla, takki oli minulle sopivan kokoinen.

En milloinkaan unohda luokkakavereitteni ilmeitä, kun astuin takissani Piispanristin ala-asteen pihalle. Näin, miten kavereiden silmät pullistuivat päässä, miten katsettani välteltiin, miten luotani ryntäiltiin pois tirskumaan. Minua vilkuiltiin, minusta kuiskittiin, ja pari vuotta ilmassa väreillyt koulukiusaaminen roihahti liekkeihin. Takista kuiskittiin vielä yhdeksännellä luokalla niin, että varmasti kuulin.

En faktuaalisesti ollutkaan sisareni. Takista huolimatta olin edelleen omituinen, silmälasipäinen, nolo tyttö. Kouluakin kävin 1980-luvulla, jolloin kaikki muut tytöt ja pojat näyttivät Mikko Alataloilta ja jokainen poikkeava vaate oli pöyristys. (En tajua, miksi kukaan haluaa kasarimuotia takaisin.)

Tällä hetkellä kiukuttelen eräälle viidesluokkalaiselle herralle, jolla on tyystin eri näkemys kuin minulla vetimistään. En tiedä, lykkäänkö tenavani kouluun teuraaksi silloin, kun annan hänen valita itse vaatteensa – vai silloin, kun minä päätän ne. Joka tapauksessa poikani tahtoo itsensä näköiset vaatteet, piste. Hän todellakin tahtoo inhokkiani kirkuvanturkoosia ja ilmastointiteipillä korjatut lenkkarinsa.

Vaatteista väitetään, että ne ovat jotain pinnallista ja kuorta, mutta silti vain älyllistunnolliset ihmiset jättävät vaatteensa huomiotta. Oikeasti vaatteet ovat osaminuuksia, itsemme kokeilupeilejä, siltoja oman sielun ja maailman välillä. Oikeasti silloin, kun kiskomme päällemme samanlaisen vaatteen kuin jollain mediahenkilöllä, ystävällä tai isosiskolla, sulautamme ikään kuin hetkeksi yhteen osan sitä ihmistä ja itseämme. (Joskus nämä sulautumat onnistuvat.) Nyt rakastan pitkiä hameita, ja helmojeni viistäessä maata koen käveleväni paitsi vuoden 2010 Kaarinassa myös jossain aivan toisessa aikakaudessa.

Ilmastointiteippilenkkarit jäivät sovinnolla kotiin, mutta muu matsi jatkuu. Minun valitsemieni rytkyjen myötä lapseni osaksi sulautuu myös hänen äitinsä, ja viidesluokkalaisen keho tempoo siitä liitoksesta pois. Lasten elämäntehtävä on riipiä itsensä irti vanhemmistaan, mutta vielä hetken haluaisin hänen olevan osa minua, vielä hetken… ja huh, vielä hän on lapsi. Nurinat nieluun, paita päälle ja kouluun, piste! Löysin vanhan viittatakkini, haluatko lainata? No ei kai, etsitään se, mikä on sinua (ja minua).

d

Syyskuu

Kamalan ihana ihan kamala

Syksyn alussa joku ehkä rakastui. Joku sai uuden ystävän. Joku alkoi rakentaa. Joku ryhtyi uuteen työhön. Jollakulla alkoi ensimmäinen kouluvuosi, joku aloitti opinnot, joku muutti rapakon taakse. Moni kiskaisi itselleen uuden harrastuksen (mandariinikiinan, body-pump-dumpin, korvankaivamiskurssin, muun muassa).

Todennäköisesti alut olivat useimmille kiehtovia ja kiinnostavia. Uusi ihminen, paikka, instituutio, harrastus tuntui vastaukselta aiempiin haaveisiin. Kaikki loksahti paikoilleen, oli selvästi oikea ratkaisu.

Jos alku tuntui äärettömän hauskalta ja helpolta, enää ei tunnu. Se sama ryhmä, se sama projekti, se sama ihminen, joka juuri oli taivaallisen ihana, on muuttunut taikaiskusta helvetilliseksi. Kaikki on yhtäkkiä päin mäntyä.

Opetan ryhmiä vähän väliä ja tiedän, mitä tulee tapahtumaan, mutta silti nämä vaiheet lyövät minut joka kerta ketoon. Joka kerta kurssin alussa opetettava sakki on fantastisen ihana, ja joka kerta parin tapaamisen jälkeen vihaan sitä. Saman prosessin näen kurssilaisissani. Kaikki alkavat yhtäkkiä myöhästellä. Pölistään. Ollaan nihkeitä. Esitetään epäasiallista kritiikkiä. Jos kyseessä on harrastus, kolme neljäsosaa lopettaa. Jos kyseessä on epävirallinen ihmissuhde, ei oteta yhteyttä. Jos on pakko jatkaa, niin kuin töissä, aletaan tapella tai katkeroitua.

Ihmisen sisällä huutaa jatkuvasti kaksi valtavaa, brutaalia käskyä, joilta ei saa suuta tukkoon. Toinen niistä on käsky lähestyä toisia ihmisiä ja kaikkea uutta. Se ajaa rakastumaan, tykkäämään, avautumaan kaikelle. Toinen on käsky pelätä muutoksia ja toisia ihmisiä hengen edestä. Toiset uhkaavat minua! Heistä on otettava etäisyyttä! Kaikkea kuuluu vastustaa! Ne tunteet käymme muutosten tullen aina läpi, joskus rajusti, joskus hiljaa.

Länsimaissa pelätään negatiivisia tunteita paniikinomaisesti, koska täällä kuvitellaan tunteiden kertovan suoraan, millainen maailma on. Jos siis parisuhde tuntuu pahalta, se on väärä. Jos taloprojekti tuntuu painajaiselta, joku teki jotain väärin. Jos uusi paikka tuntuu kauhealta, se faktuaalisesti on sellainen. Tunteita seurataan sokeasti tai tunteet lytätään syrjään ja uskotellaan, että silloin seurataan järkeä.

Oikeasti juuri tärkeimmässä ihmissuhteessa ja muutostilanteessa ihmisestä tuntuu kaikkein hirveimmältä. Vasta silloin meissä lähtee alkukantaisimmat puolet liikkeelle, hallitsemattomimmat rakkauden, ilon ja hädän tunteet. Niiden avulla meissä puhuu jonkin tuntematon, jokin suuri, ja ne tunteet ovat portti löytää jotain kaunista ja vapauttavaa, joka muuttaa meidät.

Joskus harrastus, uusi ihminen, työ- tai opiskelupaikka, koulu, maa on oikeasti väärä omalle itselle (korvankaivamiskurssi saattaisi olla). Ensimmäisten vaikeuksien tullen emme kuitenkaan ole tutustumassa niihin uusiin ihmisiin ja paikkoihin vaan johonkin muuhun. Itseemme.

f

Lokakuu

Maan alla on kipu

Toisinaan tapaa ihmisiä, joilla on jatkuvia kovia kipuja. Ensin heidän kohtalostaan järkyttyy ja heitä säälii. Sitten heihin turtuu. Sitten heihin kyllästyy. He ruikuttavat koko ajan. He tekevät tampioita päätöksiä ja ääliöitä valintoja ja aina pistävät syyksi kipunsa.

Ihminen uskoo tuntevansa itsensä, ennen kuin tapahtuu jotain. Kaivos mäsähtää niskaan, lentokone putoaa, katsomossa roihahtaa tulipalo, myrkkyliete pursuaa kotiin, luokkahuoneessa ammutaan. Se, miten ihminen silloin reagoi, ällistyttää joka kerta. Joku mottaa vieruskaveria kuonoon. Joku säntää takaisin liekkeihin, koska sinne jäi pipo. Joku toimii järkevästi mutta kriisin loputtua mätkii kavereita tai hylkää ne, joita rakastaa. Hätätilanteet heittävät jokaisesta jotain outoa esiin, joka ei edusta meitä. Se vain tulee esiin.

Vuosi sitten liukastuin ja jotain retkahti lantiossani. En pystynyt olemaan seisaalla kymmentä minuuttia kauempaa, vaan niiden jälkeen makasin sohvalla selälläni, hajotin käsinojia, tuskan huumatessa pään ja aistit. Yksivuotiasta ja perhettä hoidin vaakatasossa ja infernaalisissa kivuissa. Avun pyytämiselle ei ollut voimavaroja, kipu vei vain liikaa. Meni monta kuukautta, ennen kuin selvisi, mistä on kyse, eikä liitosrepeämälle voitu sittenkään tehdä mitään.

Suomessa ongelmia hoidetaan lääkitsemällä ihmisiä tainnoksiin. Kipua väitetään alilääkittävän, vaikka tosiasiassa kyse on siitä, että täällä ei tiedosteta jatkuvista kivuista kärsivän joutuvan samanlaiseen shokkiin kuin katastrofissa käynyt. Sohvaan halvaantuneena edessäni oli koko elämäni. Entä jos en enää koskaan – kävele? Entä jos en enää pääse metsään tai tanssi? Kaikki, mitä rakastin elämässä, oli muhentunut kipuun, ja minusta avuttomasta riippui vielä kolme pientä lasta.

Minun piti käydä läpi se, miten olen suhtautunut niihin, jotka ovat vaivaisia, raihnaisia. Minun piti tuntea läpi se, miten ihmiset ovat puhuneet näistä voivottelijoista. Minun oli sanottava tuskalle: Tässä olet, kipu. En halunnut sinua, mutta en voinut valita sinua itse. Miltä elämäni näyttää sinun kanssasi? Kuka minä olen sinun kanssani?

Minun piti löytää se, että kivusta huolimatta halusin koskettaa maailmaa, tuntea sen, katsoa sitä. Tajuamisen jälkeen liitos lähti paranemaan, ja nyt vuoden jälkeen kipu enää vain joskus lähettää terveisiä. Kohtausten tullen tunnen nyt – iloa. Kivun kanssa on aikaa levätä, ajatella, halia, raatamatta ja suorittamatta.

Päättymättömästä kivusta kärsivä näyttää selvästi elävän samaa maailmaa kuin muut. Oikeasti hän on muualla: hän ryömii syvällä kaivoksessa, pilkkopimeässä, ilman pelastuskuiluja. Läheiset voivat tyrkyttää lääkkeitä ja auttavia käsiä. Ensimmäiseksi pitäisi silti kuiskata: kivun kanssakin elämä on kaunis.

k

Marraskuu

Tunteista tulee talo

Anna- ja Runotyttö-kirjoissa kodit kietovat ystävälliset käsivartensa asukkaiden ympärille. Taloihin rakastutaan, niille omistaudutaan. Lapsena L. M. Montgomeryn kirjat olivat minulle taivas, ja ensimmäiset pohjapiirustukset tulevasta kodista tuhersin kymmenenvuotiaana. Kehittelin taloa vuosikymmeniä, ja nyt se on tulossa todeksi.

Nyt olen hermoromahduksen partaalla, keskellä vihaisia työmiehiä ja giganttisia koneita, muoveja ja säädöksiä, mitättömällä informaatiolla tehtyjä päätöksiä. Samalla on ollut äärettömän hauskaa. Olen kohninut innoissani esiin mahdollisuuksia, joilla haaveet saa todellisiksi. (Verkossa myydään sähköhellojakin, joissa on ruusukaakeleita kyljessä!) Työmiehiä saa komentaa ruotuun sydämen kyllyydestä. (En ole ennen tavannut ihmisryhmää, joka pitäisi siitä, että olen tyranni.)

Käsitykseni siitä, mitä haluan, ei enää ole sama kuin lapsena. Silloin minulle kelpasi mikä tahansa vanhanaikaiselta näyttävä. Nykyinen vuokrakotimme, 1800-luvun kartano opetti minulle, mikä ero on aidolla materiaalilla ja jäljitelmällä. Akrylaattimaalit, mdf:t, kivikuviot näyttävät kauempaa hyvältä, mutta läheltä huomaa jotain vastenmielistä: liian sileän pinnan, kuin dopingilla kasvatetun lihasmassan, ylimeikatut kasvot. Aidoista materiaaleista tehty talo, hirsi, öljymaali, koneistamattomuus tuo jäljittelemättömän ääni- ja kosketusmaiseman, painon ja raskauden tunnun, kyvyn kestää elämää ja näyttää kolhuisenakin kauniilta.

Ikävä kyllä Suomessa on nyt fix idé, että uudistalot ovat laskennallisia hökötyksiä, joita hoidetaan koneilla ja muoveilla. Jos haluan hengittävyyttä ja vanhoja mittasuhteita, joudun hyppimään tasajalkaa ja punomaan hiuksistani rukouksia saadakseni talon säädöksistä läpi. Suunnittelijoita, rakentajia ja tavarantoimittajia on mulkoiltava: toiset osaavat muovi-kone-rakentamisen, toiset perinteisen, ja muovirakentajat suoltavat suustaan röyhkeitä valheita puhuessaan luonnonmukaisista vaihtoehdoista.

Nykyisillä rakennustavoilla pykätään taloja, jotka näyttävät paperilla ekologisilta ja hiiliystävällisiltä mutta jotka eivät oikeassa elämässä kestä aikaa. Ennen pitkää ne talot on pakko kumota kaatopaikalle, kännykkä- ja tietokonevuorten viereen. Minun tulevan taloni vähimmäisikä on parisataa vuotta, ja elinkaarensa päätyttyä se kompostoidaan. Ei sellaiseen voi tunkea muka-huoltovapaita pinnoitteita ja tämän hetken teknologiaa.

En ole varma, kumpi voittaa väsytystaistelun, minä vai nykyrakentamisen realiteetit. Vielä en usko, että talo olisi vain omistamista, rahoittamista, laskemista. Rakennus on kokemista, hengittämistä, aistimista, arjesta täysiä hetkiä. Elämä ei mahdu nykyiseen rakentamiskulttuuriin, mutta aion mahduttaa silti. Katsotaan, miten tässä käy…

d

Joulukuu

Syöjät

Ruoka on pelottavaa. Se pitää ottaa omaan itseen sisälle. Sitä ilman ei selviä. Kylässä siitä ei saa määrätä. Sen kestämiseksi ihmisille on syntynyt outoja tapoja. Suomalaiset voi jakaa tällaisiin ryhmiin:

En minä kehtaa -väki. Kyläpaikassa tämä ryhmä yrittää niin paljon olla olematta vaivaksi, että heidän vuokseen on nähtävä eniten vaivaa. On työn takana keksiä syötävää, joka ei näyttäisi heistä vaivalloiselta. Pöydän kattaminen riittävän nopeasti ja salaa vaatii emännältä harjaantumista. Pisin aika menee sen tulkitsemiseen, ovatko he kuolemaisillaan nälkään vai kylläisyyteen. He jättävät aina jotain tarjoiluastioihin, niin että isäntä ei saa tiskattua niitä.

Mitäs herkkua täällä on tarjolla -ihmiset. Tämä ryhmä paastoaa ennen kylään tulemista. He syövät itsensä kipeiksi ja kehuvat ruokaa ylenpalttisesti. He tyhjentävät vatsa täynnäkin tarjoiluastiat, jotta kokki näkisi ruuan maistuneen. Kohteliainta on napata viimeinen pulla toisen käden alta.

Laskelmoijat. He arvioivat etukäteen, kuinka monta suupalaa tulee kulumaan. He laittavat tarjolle kokonaisen piirakan ja laskevat puolen siitä säästyvän toisille vieraille. Tästä he eivät sano ääneen. Kun piirakka tuleekin syödyksi heti, he puhuvat asiasta järkyttyneinä muille.

Laskutaidottomat. Tämä ryhmä valmistaa ruokaa armeijallisen verran, kun kylään tulee yksi ihminen. Jäljelle jääneet ruokavuoret he tyrkyttävät naapureille tai unohtavat esille pilaantumaan.

Vararavintoa keränneet. Nämä syövät aina niin tukevia aterioita, että sitten he voivatkin olla syömättä päiviä. He kutsuvat ystäviä muuttoavuksi ja remonttiin järjestämättä mitään syötävää, koska heille ei tule nälkä.

Nälkää tuntemattomat. Edellisen ryhmän alalaji. He eivät syö tukevia aterioita mutta eivät siltikään muista ruokailla ajoissa. Muut ottavat heidät kiinni, kun he pyörtyvät.

Ruokarytmiriippuvaiset. Näiden on saatava tietynlaista ruokaa kahden tunnin välein, tai muuten heillä kalisevat hampaat ja he ajavat autolla ojaan. Jos he syövät kunnon ruuan aikaan vain pasteijan, he eivät selviä. Minä kuulun tähän ryhmään.

Minulla on eri ruokavalio -ihmiset. Yksi on vegaani, toinen karppaa, kolmas syö vain lisäaineita. Tästä he ilmoittavat silloin, kun ruuat on jo laitettu esille. He nyppivät nyrpeästi syötäviä, joita eivät ole päässeet kontrolloimaan. He sylkevät ruokaa näkyvästi kompostiin.

Elämäni parani -ihmiset. Edellisen ryhmän alalaji. He ovat löytäneet ruokavalion, josta heidän elämänsä on pelastunut. Sitä he suosittelevat 238 kertaa silloin, kun tarjolla on jotain muuta. He eivät muista vaihtaneensa ruokavaliota seitsemän kertaa puolen vuoden aikana.

Yksikään ryhmä ei pysty ottamaan toisten erilaisia tarpeita huomioon. Vain muutama ryhmä osaa sanoa ääneen, mitä tarvitsee, ja vain muutama ryhmä ymmärtää, mitä silloin sanotaan. Mietteliästä joulun jälkeistä ruuansulatteluaikaa!