Tammikuu 2009

Kyborgi joutuu oikosulkuun

Naisopiskelija pyysi kurssikaveriaan vilkaisemaan autoaan, koska kurssikaveri on mies. Kurssikaveri suuttui. Hänellä ei ollut edes ajokorttia. Yhtä hyvin hän voisi pyytää opiskeliystävää kotiinsa siivoamaan, koska tämähän on nainen.

Olin aiemmin samaa mieltä. Enää en ole varma. Olen päätynyt siihen, että kaksilahkeisten kehossa asuu näkymätön töpseli, johon tekniset vipstaakit kiinnittyvät automaattisesti ja joka puuttuu useimmiten feminiineiltä.

Päätelmääni sekoittaa se, että tunnen naisia mutta myös miehiä, nuoria, työikäisiä ja vanhoja, jotka selviävät elämästä mainiosti osaamatta käyttää sähköpostia, internettiä tai edes kännykkää. Minun pitäisi kuulua näihin naisiin ja miehiin, mutta töissäni joudun loikkaamaan joka ikinen päivä uppo-outojen koneiden varaan. Epäoikeutetusti juuri minä olen niin riippuvainen vempeleistä, että ne sulautuvat osaksi minua, niistä tulee jäseniäni, ja kuolen, jos niihin tulee muutoksia. Jos yksikin kuvake köllii väärässä paikassa tai joku on suunnannut autoni puhaltimen väärään suuntaan, minusta tuntuu kuin nenäni kelluisi irtonaisena tuulilasissa.

Kerran törmäsin ihanaan (ja poikkeukselliseen) tekniseen opastajaan, joka ei koskenut yhteenkään pömpeliin vaan pakotti minut näkemään ne itse, antoi minun etsiä rauhassa laitteiden kaoottisesta salakoodisaasteesta sen tiedon, jota tarvitsin. Hänen jälkeensä olen selvinnyt erilaisista ja eri syistä boottaavista tietoverkoista, ohjelmista, kameroista, videokameroista, videotykeistä, AV-laitteista kunnialla. Ylpeilin päässeeni teknofobiasta eroon, kunnes sain peräkanaa uuden oman auton, tietokoneen, digikameran ja digivideokameran.

Puolen vuoden ajan olen heittäytynyt päivittäin lattialle, olen itkenyt tunteja sitä, että en osaa kiinnittää kameraan edes kaulahihnaa, olen haukkunut kaikki minua auttaneet.

Taiteen tutkijat ovat pohtineet sitä, että meistä on tullut lopullisesti koneen ja ihmisen yhteenliittymiä, kyborgeja. Emme enää tiedä, miltä ihminen ja maailma tuntuisi ilman teleskooppeja, piisiruja, GPS-paikantimia, kaapeleita. Fenomenologit ovat huomauttaneet, että samalla, kun kykenemme googolkertaistamaan ihmiskehon kyvyt, teknologia on syönyt elintilan keholliselta, sisäiseltä havaitsemiselta.

Tekninen laite ei ruuvaudu meihin viattomana välineenä, irto-osana, vaan koneet muuttavat meitä. Jo laitteen muoto, painikkeiden sijainti, kirjasinkoko, irrelevantin infon määrä vaikuttaa niskani asentoon, käsieni liikeratoihin, tapaani hahmottaa mitä tahansa, ja niistä pienistä muutoksista tulee tiedostamattomia rutiineja, hiljaista tietoa, jolla suhtaudun maailmaan ja itseeni. Hysteria, kehollinen kapina uuden koneen edessä pakottaa tiedostamaan, mitä laitteet tekevät meille, ja juuri se hysteria tuntuu puuttuvan miehiltä.

(Miehissä on siis varmaan virhe… Tai sitten he näyttelevät hyvin.)

Helmikuu 2009

Maukas Kaarina

Maistele sanoja ”kaarinalaisuus”, ”turkulainen”, ”piikkiöläiset” ja ”Littoinen”. Mielessäsi häivähtää niiden keskusta, niissä tavatut ihmiset, jokin vuorokaudenaika, ehkä sääkin.

Olen elänyt kymmenen vuotta poissa Kaarinasta. Yhdeksän vuotta elin Paraisilla. Nyt olen länsiturunmaalainen. Saaristoutuminen toi aavakaupalla lisää eksotiikkaa tänne, mutta kaksi päivää sitten luin artikkelia Länsi-Uudenmaan tapahtumista ja vasta kolmannella lukukerralla tajusin jutun kertovan jostain muusta paikasta kuin siitä, jossa asun.

Olen saariston asukas nyt, mutta samalla tunnen aina ylpeyttä kertoessani olevani Kaarinasta. Vanhasta kotikaupungista ikävöin kaikkivoittavaa reippautta, energisyyttä, innokkuutta ja vauhtia. Verkkaisesta saarikaupungista käsin kaarinalaiset näyttävät kipinöivän ja säteilevän. Kaarinassa mahdollisuudet hyödynnetään iloisesti, ulkopuolisia neuvotaan vilkkaasti ja ammattitaitoisesti, syrjäytyneilläkin riittää lentoa.

Samalla kaarinalaiset tuntuvat värähtelevän ponnahduslaudan päällä siinä missä paraislaisen varpaista kasvaa juuria maisemaan. Kaarinalainen on valmis ponkaisemaan muualle, ja se piirre näkyy. Mistä kulmasta Kaarinan keskustaa katsookin, on lähinnä vitsi, että tällä paikkakunnalla olisi 700-vuotias, kiehtova, suuri ja hämmentävä historia. Keskusta näyttää sivulähiöltä, ja monet sievistely-yritykset ovat vain pahentaneet vaikutelmaa.

Keskusta on ihmisille paikkakunnan ikoni, ja Kaarinan keskusta huijaa. Siellähän pitäisi näkyä kulttuuria, menneisyyttä ja urbaaniutta, rehellisesti. Rakentaisin keskustaan miehenkokoisen maalauksen kaarinalaisspurguista, peittäisin kerrostalot graffiteilla, toisin keskelle valtavan ulkokiipeilyseinän ja kiinteän, kivisen teatteri- ja konserttilavan. Jäljellejääneisiin pintoihin spreijaisin yhden säkeen jokaisesta Runo-Kaarinan voittajakokoelmasta. Parkkipaikkojen tilalle rakentaisin katutiilistä lapsille Kuusiston linnanraunioiden pienoismallin. Vaparin kylkeen lykkäisin tilataideteospaikan, jonka vaihtuvia pystejä saisi runnoa ja repiä. Kartanoista, rannoista ja sotahistoriasta tarvittaisiin pysyvä näyttely yhteispalvelupisteeseen, ja merestä muistuttaisi vene pisteen ulkopuolella. (Automarketit huomataan muutenkin, joten ne eivät tarvitse muistomerkkiä.)

Kaarina on nyt likistänyt kylkeensä Piikkiön, niin kuin 62 vuotta sitten Kaarina sai Kuusistonkin. Kuntaliitokset sekoittavat entisestään asukkaiden tunnetta siitä, mihin he kuuluvat, keitä he ovat, ja silloin omaa omituisuutta luullaan herkästi normaaliudeksi. Siksi uuskuntien pitäisi maistellaan itseään jatkuvasti.

Kuullessani sanan ”Kaarina” minusta on kesä ja ajan pyörällä. Näen Kaarina-teatterin, Hovirinnan rannan ja epämääräisesti betoni- ja tiiliseiniä. Mitä sinä näet?

Maaliskuu 2009

Kiitoksen verran julkkiksena

Joillakin eläjillä on raivostuttava tapa vastata jokaiseen kysymykseen, kommentoida välittömästi vastaan osuvia ilmiöitä ja tärkeillä tiedoilla tilanteessa kuin tilanteessa.

Minä kuulun näihin ärsyttäviin automaattivastaajiin. Vuosi sitten oppiaineestani tuli sähköpostitiedote, että joku taideteollisesta valmistunut etsii tv-dokumenttiinsa humanisteja kommentoimaan työllistymistään, joten päädyin heti jaarittelemaan dokumentin tekijälle ummet ja lammet elämästäni.

Kohtalon kostosta päädyin oikeasti osaksi sitä dokumenttia, ja sille varattiin ohjelmapaikka Yleltä. Nyt en tiedä, miten päin olisin. Viestinnän työt ovat keskenään erittäin erilaisia, ja kohtasin yllättäviä käytäntöjä. En ottanut huomioon esimerkiksi sitä, että tv-ohjelmia tehdään monta vuotta ja tämän dokumentin vuodet osuvat siihen hetkeen, kun elän pontevan pienen potkiskelijan kanssa kotona ja imetyshormonit saavat minut hyppimään ajatuksesta toiseen päättömästi ja sössöttämään. Juuri sellainen Maria, joka ei varmasti vakuuta ilmaisun osaajana, tulee ikuistetuksi valtakunnalliseen lähetykseen.

Dokumentin ohjaaja kävi meillä viime kesänä, ja tämän vuoden maaliskuulle varattiin ensimmäinen nauhoitus. Teema vaihtui humanististen naisten painiskeluksi työmahdollisuuksien ja lasten hankkimisen välillä. Akateeminen nainenhan ei voi synnyttää lapsia tipauttamatta akateemisuutta pois identiteetistään ja tulojaan sadasosaan entisestä, ellei hänellä ole valmista virkaa odottamassa.

Opettajana tekee kutaa nöyrtyä toisinaan oppilaan asemaan, ja toimittajan on tarpeen joutua joskus itse haastateltavaksi. Minussa nyt risteilevät tuntemukset toivon muistavani seuraavan kerran kirotessani jotakuta kontrollifriikkiä, josta on hikeennyttävää tehdä lehtijuttua. Dokumentin ohjaaja on tehnyt työnsä lämpimästi, mutta silti koen itseni ötökäksi. Lakkaan olemasta minä ja minusta tulee yhteiskunnallisen teeman kuvitusta! Olen sen armoilla, mitä dokumentin ohjaaja ja leikkaaja tekevät minulle. Nauhoituksia pilkkomalla minusta saa hetkessä nyyhkyuhrin, psykopaatin, pehmoäidin tai kylmän uraohjuksen, puhumattakaan siitä, mitä pöllöjä minut saa väittämään, kun innostun tai järkytyn jostain.

Todennäköisintä on, että dokumenttia väsätään monta vuotta, ja kun esittämisen aika tulee, eetteriin täytyykin tunkea jotain tähdellisempää ja minä dokumentin mukana hautaudun arkistoihin. Jos ohjelma julkaistaan, katson sen sohvan alta kasvot vääristyneinä ja ovi lukossa.

Tämän tekstin kirjoitin viikon verran ennen ensimmäistä nauhoitusta. Seuraavana päivänä ohjaajalta tuli viesti: teemasta tehdäänkin fiktio eikä dokumentti. Meitä haastateltuja ei tarvitakaan.

Vuoden verran olen hermoillut ihan turhaan! Nimemme laitetaan kyllä lopputekstien kiitoksiin. Hip hei, jihuu!

Huhtikuu 2009

Suuri synkeä salaisuuteni

Kaksi läheistäni valitti minulle menevänsä lukkoon joutuessaan kyhäämään nahkasuikaleista koruja, leipomaan taikasavesta muotopuolia siilejä, piirtämään, vasaroimaan, nikkaroimaan, muuraamaan, väsäämään mitä tahansa, mikä vaatii kädentaitoja ja luovuutta. He panikoituvat sekä yksin että muiden kanssa, ja joka tapauksessa heidän päässään jyskyttää silloin pahaenteinen lause: ”No nyt ne sen huomaavat! NYT ne näkee, että -!”

Minusta kumpikin läheisistäni on absurdi, aivan kuin he valittaisivat joutuneensa koulussa syömään karkkeja ja pizzaa ja työpaikalla tekemään liian rauhassa ja liian hauskaa työtä. Innostun luovasta pipertämisestä yli kaiken, yli soveliaisuusrajojenkin, ja minusta on tuskallista ottaa huomioon, että osa ihmisistä kärsii leikkimisestä ja askartelemisesta.

Sanat ”nyt ne sen huomaa” löysin kuitenkin minäkin päästäni. Itse asiassa löysin ne päästäni monta kertaa päivässä. En löytänyt niitä luovissa töissä enkä siellä, missä tiedän valmiiksi minulla olevan huono itsetunto. Sanat alkavat takoa ohimoissani tilanteissa, joista pidän ja jotka ovat minulle tärkeitä tai joiden pitäisi olla arkipäiväisiä mutta joita huomaan jatkuvasti vältteleväni ja joihin liittyy oudosti ristiriitaisia tunteita.

Ihmisen päässä pölöttää usein joku, ja ainakin minun mielessäni höpöttää usein tyyppi, jonka kanssa en ole samaa …mieltä. Cortexissani saattaa narista hyypiö, joka arvostelee ja närppii minua ja muita, ja on erittäin noloa, jos tämä sisäinen antikiva pulpahtaa ulos suustani. Mielessä voi marmattaa sellaistakin puhetta, jota ei edes huomaa, kuten minulla kauhuinen ennustus siitä, että kohta muut huomaavat – !

”Nyt ne sen huomaa” -ajatuspuhe ilmaantuu yhdessä voimakkaan vierauden ja jalkoihin jäämisen tunteen kanssa. Siihen kytkeytyy kokemus omasta erilaisuudesta toisten rinnalla, yhtäkkinen kyvyttömyys hakea omaa tuntumaa ja vaikeus vaikuttaa tilanteen kulkuun kasvoja menettämättä. Kauhunsekaisen ajatuskierteen saa parhaiten yltymään yrittämällä estää sitä tulemasta. Sisäisen puheen voi korvata vain toisella puheella: ”Ihanaa, nyt ne huomaavat sen.” ”Muut saavat ihan vapaasti nähdä, että – .”

Itseäni jäi ihmetyttämään, mikä on se maaginen se, jota yritän varjella lapsiltani, ystäviltäni, sukulaisilta, työkavereilta ja tuntemattomilta. Mikä on suuri ja synkeä salaisuuteni?

Tajusin peitteleväni sitä, että loppujen lopuksi pidän tapaamistani ihmisistä ja ylipäätään tunnen enemmän kuin olisi sopivaa. Pelkään itseni ja tunteideni tulevani torjutuksi enemmän kuin ikinä kehtaisin myöntää.

Oli hassua oivaltaa piilottelemani. En tiedä, onko muiden karmea ja kauhea salaisuus sama. Minun pahaenteinen paljastukseni oli, että tunnen iloa ja välitän. Hmm.

Toukokuu 2009

Jynssää juhlat kotiin

Juuri nyt monessa kodissa jynssätään lattioita, hinkataan ikkunoita, kaadetaan roinaa komeroihin edellisten lakkiaisten, rippijuhlien ja merkkipäivien alta siivottujen romujen päälle. Samaan aikaan lehdissä neuvotaan, että ei, ei ennen juhlia eikä keväällä tarvita suursiivouksia, kunhan joka päivä puunaa yhden ylimääräisen jutun tavallisten tiskien lisäksi.

Katinkontit! Lapsiperheessä ei ehdittäisi silloin mitään muuta kuin siivota. Ryminäsiivouksilla muulle tärkeälle jää aikaa. Lisäksi kenenkään ei tarvitse siivota. Yleensä pidämme puhtaudesta ja terveydestä ja siksi haluamme siivota.

Ihmisillä on kutkuttavia siivousmaneereita, ja yksi ääripää on naiset, joiden kodeista koriste-esineet voi laskea kolmella sormella. Heidän sisällään takoo jokaisen hiekanjyvän kohdalla kauhistus, että mitä ne vieraatkin nyt ajattelevat. Kyläilijöiden tultua nämä rouvat voivat seistä koko vierailun ajan kontillaan ruokapöydän alla ja hinkata mustikkapiirakkatahraa, jonka kylään tullut 4-vuotias sai aikaan valkoiselle matolle. (Vieraitahan häiritsee tahra matossa mutta ei emäntä pöydän alla.)

Toisen siivousääripään puhtaustoiminta on tieteellisen tarkkaa, mitä ei ikinä uskoisi kodin ulkonäöstä. Nämä ihmiset eivät kuuraa koskaan puutarhapöydistä linnunkakkoja pois. Huokoista ulkopöytää ei saa hygieeniseksi, joten on paras, että varmasti näkee, mihin ei lasketa voileipää! (Kuuluin tähän ryhmään ennen. Nyt olen opetellut pesemään ulkotavaroitakin.)

Oma ryhmänsä ylisiivoojia ovat ne, jotka eivät hyväksy tiskipöydälle juomalasia viideksitoistakaan sekunniksi mutta pesevät samalla rievulla iloisesti sekä vessanpyntyn, ruokapöydän että kuopuksen möhnäiset posket. Sitten on niitä (sukulaisiani), jotka ripustavat verhot ikkunoihin ja ottavat ne alas, kun… no, ei niitä oteta alas. On niitä, joille verhojen peseminen kerran kuussa ja kaikki, mitä Kuuluu tehdä, on kansalaisvelvollisuus. On niitä, joille ei juolahtaisi mieleenkään sisustaa tai rakentaa mitään kaunista tai kodikasta. Pintojen on oltava helposti siivottavia, eikä muulla ole väliä. On taiteellisia ihmisiä, jotka ihailevat kauniita paikkoja ja sitten munivat ne täyteen roiniaan ja roskaa. Sitten on miehiä, joiden mielestä kotityöt jaetaan sukupuolten välillä tasa-arvoisesti niin, että ei tehdä kotitöitä.

Minkähän takia juuri juhlia ennen koteja siivotaan hullun lailla? Juhlissahan koti räjähtää sekaiseksi, kakkuja murustellaan sängyissä, kylpyhuoneessa uidaan kukkapapereissa, likaiset astiat pursuavat kaikille vapaille tasoille.

Ehkä emme siivoakaan paheksuvien katseiden pelosta vaan siksi, että poikkeukselliseen elämäntapahtumaan on ihanaa orientoitua kuorimalla itsensä ja asuntonsa kerrankin sellaisiksi kuin niiden toivoisi olevan aina.

Suursiivouksen puhdistautumisriitistä saa nauttia …mutta ei tarvitse.

Kesäkuu 2009

Tajunnan räjäyttävä epäromantiikka

Moni mies kertoo Tähtien sota -elokuvien olleen lapsena tajunnan räjäyttävä kokemus. Epämääräiset unelmat saivat silloin yhtäkkiä olemassaolevan muodon! En nähnyt lapsena Tähtien sotaa enkä olisi todennäköisesti räjäyttynyt siitä muutenkaan, mutta minun elämäni mullistui Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -kirjasta.

Aikuisena näin Austenin romaaneista tehtyjä elokuvia ensimmäisen kerran. Nyt uusia elokuvaversioita sikiää vuonna 1775 syntyneen kirjailijan tarinoista jatkuvasti, ja hauskinta niissä on, miten paljon ne kertovat omasta ajastamme. Elokuvissa päähenkilö esimerkiksi hassuttelee lasten kanssa, nauttii kirjojen lukemisesta ja pitää köyhiä tasa-arvoisina rikkaiden kanssa. Romaaneissaan Austen taas kuvasi lapset tolloina tai hemmoteltuina ilkimyksinä. Kirjoihin uppoutuminen merkitsi hänen aikanaan samaa kuin meillä tietokoneella pelaaminen, ja kirjailija parodioi julmasti liian lukemisen kustannuksella. Kansallisromantiikka ei ollut saanut vielä köyhiäkään näyttämään joltain muulta kuin roskalta, eikä päähenkilöillä ole kirjoissa vaikeuksia hyväksyä aikansa maailmankuvaa. Korkeintaan sankarittaret kärsivät hiukan siitä, että kuuluvat sivistyneistön alalaitaan.

Läpitunkevin piirre Austenin kirjoista tehdyissä elokuvissa on ihana, kermainen romanttisuus, ja jokainen elokuvista päättyy häihin, vaikka romaaneista yhtäkään häiden kuvausta ei löydy. Austen ei itse asiassa kirjannut tekstiinsä yleensä minkäänlaista rakkaudentunnustustakaan, ja jos hän sisällytti tarinaansa kosinnan, hän sai sen kuulostamaan aneemiselta kaupankäynniltä. Austen ei avioitunut itse, ja hän keskittyi kirjoittamaan siitä jännitteestä, joka ei vielä pääty mihinkään.

Köyhät rakkaustunnustukset oli syy, joka sai minut elämään kirjojen maailmassa viikkokaupalla lukemisen jälkeen. Elizabethin ja herra Darcyn loppukohtaus oli kirjoitettava mielessä uudestaan! Kirjoissa kuvataan rakkautta vain sen verran, että luonnekuvaukset pysyvät kasassa, joten lukija jää kihelmöimään. Sama uudelleen kuvittelun nautinto saa elokuvantekijät tekemään työnsä ja täydentämään tarinoita turhankin paljon.

Kirjojen aavistus romantiikasta ja elokuvien ylenpalttinen romantiikka on jotain, josta nautin, samalla tavoin kuin miehiin kolahtaa melko automaattisesti sota, tähdet ja taistelut. Mullistavassa kokemuksessani Austenin kirjoista oli kuitenkin kyse muusta. Kenenkään tajuntaa ei räjäytä pelkkä romantiikka tai pelkkä sota.

Jane Austen tutki kirjoissaan typeryyden satoja eri ilmentymiä, ja samalla hän käänteli kuvaamansa nurinpäin. Tyhmä osoittautui lämpimäksi, viisaan viisaus tärkeilyksi. Päähenkilö joutuu häpeämään itseään ja tekojaan, ja silti kirjailija antaa löytyä ihmisiä, jotka rakastavat päähenkilöä juuri sen henkisen kamppailun vuoksi. Juuri se elämys oli minulle valtava.

Heinäkuu 2009

Ihme luovuus

Mika Waltari väsäsi jokaisen kirjansa hillittömässä kirjoituspuuskassa. Puuskan jälkeen hän alkoi inhota käsikirjoitustaan ja putosi henkisesti niin rajusti, että hänet oli tainnutettava mielisairaalassa insuliinilla. Hän toipui löytämällä uuden tarinan ja räjähti jälleen kirjoittamaan.

Olen kuullut muutamasta luovaa työtä tekevästä ihmisestä, joilla ei ole taiteilijanluonnetta. Muilla on. Lisäksi tunnen kymmeniä ihmisiä, jotka tekevät prototylsää työtä salaillakseen holtitonta luovuuttaan. Liikaa ihmistä tunnen, jotka yrittävät itsemurhia ja ahmivat mielialaliikkeitä sellaisen poistamiseksi, joka on työväline ja normaali osa luovaa työtä.

Luovuus on mahtavaa, ajoittain. Ihanassa vaiheessa koko maailmankaikkeus tuntuu hallittavalta, mutta tunnetta seuraa tai edeltää pimeys. Silloin keho ja mieli etenevät tahmeassa puurossa, hampaiden pesu tuntuu toivottomalta tehtävältä, muut ihmiset tai yliluonnolliset voimat terrorisoivat selvästi itseä ja koirankakan näkeminen tiesposkessa saa suistumaan raiteilta.

Valtaosa Suomen taiteilijoista juoksenteli Waltarin aikana psykiatrisissa sairaaloissa, ja yhtä paljon ihmetystä kuin silloinen insuliinitainnutus herättää nykyinen mielenterveyshoito. Lääkityksen tuputtamisen kriteerinä on arvio, häiritseekö pään kuohunta normaalia elämää, ja luovuus häiritsee normaalia elämää aina. Luovan prosessin pimeän vaiheen kuuluu murskata arjen järkähtämättömästi etenevät rattaat, hajottaa luova yksilö palasiksi ja muuttaa kaikki liikahtamattomimpia pohjia myöten.

Vaikeimpina hetkinä on mahdotonta ymmärtää, miten mikään löytäminen voi olla ahdistuksen arvoista, ja paineen loputtua tietää, että oli se. Mitään todella tärkeää ei voi syntyä, elleivät päänsisäiset hämähäkinverkot pala ensin pois. Taiteilijanluonteen täytyy luopua työstään, läheisistään ja kaikesta, mikä on arvokasta – saadakseen ne takaisin. Jos paineen yrittää piilottaa, se murtautuu väkisin ulos, ja silloin se tuhoaa ihmissuhteet ja kadottaa elämänhallinnan peruuttamattomasti.

Suomessa ihmiset osaavat heikonlaisesti siivota korvien väliä hämähäkinverkoista vetämättä päätään täyteen päihteitä, mutta pelkkää elämälle antautumista voi harjoitella. Pimeyden vaihe on aina sietämätön, mutta jos sen hyväksyy, se pysyy toimivana työvälineenä.

Taiteilijanluonteiden läheisillä on aina tukalaa, ja juuri läheisiään taiteilijanluonne tarvitsee. Waltari julkaisi 82 teosta, eikä hän olisi selvinnyt ilman vaimoaan ja tämän ystäviä. En kadehdi heitä. Perheessämme elää viisi taiteilijanluonnetta, ja nyt luovuudesta on tullut (oikeastaan) meillä rikkaus.

Olemme oppineet varaamaan kalenteriin isojen projektien jälkeen tilaa tyhjyydelle, ja kun kukin perheenjäsen kaatuu vuorollaan, muistamme muistuttaa: Ahdistua saa rauhassa. Kauheasta olosta ei päästä pois järkevästi vaan ihmeenä, kun jokin tuntematon hyvä on valmis.

Elokuu 2009

Rehellinen riita

Ihmissuhdeneuvojien mukaan rakkauden, ystävyyden ja työyhteisön ongelmista pitää puhua. Ristiriidoista on keskusteltava, ja sitten ne ratkeavat heti.

En tiedä, miten neuvotaan niitä ihmisiä, jotka puhuvat ja puhuvat keskenään, puhuvat niin paljon, että eivät pääse koskaan lähelle toisiaan. Yliverbaaleille ihmisille ongelmanratkomispölötyksestä tulee rääppimisen kierre, jossa jokainen henkinen siemen kiskaistaan näkymättömästä mullastaan viiden minuutin välein tarkistettavaksi, kasvaako se jo.

Joskus jokainen meistä löytää itsensä riitatodellisuudesta. Riitatodellisuus toimii omien lakiensa mukaan, ja se muistuttaa tavallista elämää mutta on silti täysin erilainen rinnakkaistodellisuus. Sen ulkopuolella ollaan hämillään: mitä minulle tapahtui ja kuka oikein olin siellä?

Hormonit säätelevät ihmisessä kaiken, ja riitatodellisuudessa säätää oksitosiini. Oksitosiinia syntyy ja sitä on paljon, kun luotamme, rakastumme, syömme, halaamme, mutta sitä on vähän tai sen määrä heittelehtii rajusti kuukautisten, synnytyksen ja imettämisen aikana, nälkäisenä, väsyneenä ja riidellessä. Silloin meistä tulee järjettömän vainoharhaisia. Jokainen toisen ihmisen tahaton teko ja kyvyttömyys tietää omat toiveemme telepaattisesti tarkoittaa vainoamista ja patologista pahuutta. Siksi yhtäkään ongelmaa ei voi selvittää keskellä kärhämää, mutta juuri ääliömäisyydessään tappelu kärventää pelon pois ihmissuhteista ja antaa mahdollisuuden johonkin uuteen ja hyvään.

Joidenkin riitojen hyvän potentiaali jää ikuisesti toteutumatta, ja on ihmisiä, jotka eivät uskalla riidellä. Niitäkin on, jotka eivät uskalla sopia. Yleensä pieniä riitoja tarvitaan, ja isoja. Pienet rysäyttävät arjen vähän väliä takaisin leppoisaan ja lämpimään uomaan. Isot murtavat meidät ihmisinä, ja niiden tarkoituksen pystyy näkemään vasta vuosien kuluttua.

Toisinaan joku ihminen merkitsee itselle enemmän kuin ystävää ja läheistä, ja minulle puolisoni on sellainen. Hänen lisäkseen oli kauan sitten toinenkin. Ystävyyttä kesti neljä vuotta, ja siitäkin suuri osa oli aika vaikeaa. Nyhdimme taukoamatta – varsinkin minä – ylös maasta sitä jotain suurta, joka oli välillämme. Lopulta välimme katkesivat likaiseen ja häijyyn riitaan.

Riidasta on nyt kolmetoista vuotta, ja tänä kesänä tiesin yhtäkkiä, että siinä ajassa ei ollut yhtäkään vuotta liikaa. Kohtasimme toisemme yllättäen, vahingossa. En tiedä, pitikö hänen kasvaa sitä ennen. Minun piti, enkä olisi kolmetoista vuotta sitten olisi ikinä suostunut uskomaan, miten.

Ihmisten väliset ongelmat eivät ratkea puhumalla. Riidat selviävät rehellisyydellä, ja rehellisyys voi vaatia sanoja mutta yhtä hyvin hiljaisuutta: äänetöntä kohtaamista, odottamista, hyväksymisen opettelemista, sietämättömänkin paljon tilaa ja tyhjyyttä löytyä.

Syyskuu 2009

Identiteettikypärä

Keski-ikäisten miesten ei tarvitse pitää vaaleanpunaista päähinettä, vaikka sillä vältyttäisiin aivopaleltumilta ja edistettäisiin sukupuolten ja seksuaalisten suuntausten välistä tasa-arvoa. Lailla ei ole määrätty poliiseillekaan rusetein koristeltua virka-asua, eikä painonnostajille edes yritetä myydä kulahtaneita villapaitoja tai afrikkalaiskuvioisia hameita.

Minut laki määrää pitämään otsalohkoni suojana jotain, jonka kanssa tunnen oloni yhtä luontevaksi kuin miehet pinkki pipo päässä.

Olen pitkään miettinyt, pystyisinkö askartelemaan itselleni pyöräilykypärän vanhasta kattilasta ja heinätäytteestä, mutta olen luopunut ajatuksesta. Säälin mummoja ja pappoja, jotka polkevat raihnaisesti nitisevää kulkuvälinettään, päässään kirkuvanvärinen supersport-puolipallo, joka on kuin suunniteltu tekemään heistä pilkkaa. Pyöräillessäni en kohottele kuntoani enkä hikoile, mutta haluan liikkua ekologisesti ja nopeasti sekä tuntea maiseman kauneuden ja oman osani siinä. Haluan pyöräillä juhlavaatteissa, ja pyöräilen pitkän hameen kanssa.

Ongelmani on, että polkupyöräkypäriä suunnitellaan vain trendikkäille urheilijoille, vaikka eko-hörhö-kypärilläkin tehtäisiin varmasti rahaa. (Trendipellethän ajavat autoa. Juuri luomuihmiset pyöräilevät ja maksavat ekovalinnoista tolkuttomia hintoja.)

Kursseillani ihmisten suhde vaatteisiin ja siihen oheisroinaan, joka tulee kehoomme kiinni, on jännitteinen. Yhdet raivoavat: miten joku kehtaa katsoa vaatteita tai autoa (tai kypärää) päätelläkseen, millainen ihminen on! Toiset natisevat: miten joku pukeutuikin niin asiattomasti, eikö se osaa kunnioittaa muita pukeutumisellaan. Kolmannet ilmaisevat poliittisia näkemyksiä asu- ja tavaravalinnoilla. Neljännet ihailevat vaatteitaan ja varusteitaan peilistä. Jokainen heistä lukee muiden vetimistä jotain muuta kuin niiden kantajat ajattelivat.

Ihanassa, kuvataiteilija Hannu Väisäsen romaanissa Toiset kengät minä-hahmo ei voi kiskoa ylleen tavallisia vaatteita. Hänen on pakko ommella itselleen oudot housut, vaikka saa niistä turpiinsa. Kaikki tärkeä, kaunis, kauhea sisällämme saa aina materiaalisen muodon valitessamme ja hylätessämme sitä kaikkea, joka tulee meihin kiinni, ja jokin vaate tai esine saattaa yhtäkkiä tuntua väärältä. Pyöräilykypärä on osa itseä ja omaa identiteettiä.

Kulttuurintutkijoiden mukaan yhteiskunnallinen valta piilee sillä, jonka nähdään sopivan kaikille ja olevan normaalia. Miksikö meistä (minustakin) tuntuu ongelmattomalta käskeä jokaisen päähän sporttinen, tyylikkäänkiiltävä kupu, mutta jos niitä olisi saatavilla vain leppäkerttukuvioisina, koruin sievistettyinä tai hapsottavina, asiaan puuttuisi joku heti? Urheilullisuuden ja kehollisen machoilun oletetaankin olevan osa jokaisen identiteettiä, feminiinisyyden ja luomuilun vain, no, joidenkin, toisten.

(Palanen tästä kolumnista pääsi lauantaina 3. 10. Turun Sanomien Osuvasti-palstalle.)

Lokakuu 2009

Www.envieläkäännäygooglessa.fi

Siitä on nolottavan vähän vuosia, jolloin en huolinut meille internet-yhteyttä, viruksia kammoten. Opiskellessani panikoin, kun opinto-otteita sai vain sähköisesti enkä tiennyt höläsen pöläystä sähköpostista. En kehtaa kuvitella, mistä sellaisesta data-kyber-höpötyksestä nyt kieltäydyn, josta tulee ensi viikolla elämäni tukipilari. Vielä olen väistellyt facebookia, youtoobia ja mesettämistä, mutta omat kotisivut minulla on!

Alkusyksyllä olisin nauranut mielipuolisesti, jos joku olisi väittänyt kotisivujen askartelun olevan terapeuttista. Nurinkurisen kohtalon vuoksi koen nyt syntyneeni uudelleen kotisivujen avulla. Teen jakomielitautisen erilaisia töitä ja freelancerina heilun identiteetiltänikin irtonaisena, mutta kotisivuillani sain kuroa eri puolet itsestäni yhteen. Sivut ovat tukikohta, joka pysyy töiden viskaistessa minut minne sattuu.

Hauskinta (noin niin kuin epävirallisena osuutena) kotisivuilla on ollut ylpeillä käsitöillä ja narista kirjoista. Käsitöiden osalta en ole ainoa. Virkkaamiset olivat jäädä länsimaissa elämästä vieraantuneiden pölyiseksi tuhertamiseksi, mutta käsityöblogit muuttivat ne yhtäkkiä urbaaneiksi ja uusyhteisöllisiksi. En myöskään tee töitä alkuperäisellä alallani eli kirjallisuudentutkijana, mutta olen silti vääntelehtinyt tarpeesta jakaa tietoja lukemastani muillekin. Mitä itua on tuhlata jaksamista mahtavien kirjojen kokemiseen, jos ne kaataa vain omasta kurkusta alas? Nyt saan ladella näkemyksiäni niistäkin julkisuuteen.

Julkaisufoorumina internet on ällistyttävä väline, jossa kaiken, mitä ikinä on halunnut sanoa, voi julkaista ja heti. (Sanoma- ja aikakauslehtiin on lähtenyt minulta kuorma-autollinen tekstejä, ja vain ripaus niistä on julkaistu.) Ongelma on, että kotisivujen julkisuusaste ei ole hääppöinen. Google-hakuohjelma löysi pelkästään nimestäni 66 300 osumaa, mutta yksikään niistä ei vienyt sivuilleni. (Tarkistin asian.) (Lääh.) (Puh.)

Toivottominta kotisivuille on ollut valita valokuvaa itsestäni. Mikä tahansa hennon ja ystävällisen näköinen on välitön häirikkömagneetti, eikä sellaista pärstäkerroinpaperia löydy, jossa olen ruma ja miehekäs ja jonka samalla kelpuutan edustamaan itseäni kaikissa tilanteissa. Ristiriitaisia tunteita velloo muutenkin: Haluanko työnantajieni näkevän, että nyhrään pupuja pöytäliinoista? Tahdonko pelotella sukulaisia tieteellisellä räyhäämisellä?

Joka tapauksessa olen nyt olemassa internetissä, ja osoite on http://kotisivuni.org/sites/mariaspiik. (Googlettamalla sivujani ei löydy, vaikka ohjeet ydinpommiin ja nenän kaivamiseen Google kyllä etsii.) Kokosin teitä varten verkkoon kaikki nämä Kaarina-lehdessä, vuodesta 2007 julkaistut vieraskynätekstini, ja toivottavasti niistä on iloa. Tämäkin teksti ilmestyy sinne viikon kuluttua. Paitsi… niin. Edellinen virke tulee kuulostamaan pöhköltä kotisivuillani, ja tämäkin. Voi ei!

(Verkkolukijoille tiedoksi: päivää ennen kolumnin julkaistumista tarkistin taas nimeni tilanteen. Sepä löytyikin viidenneltä Googlen esittämältä sivulta…)

(Tästä kolumnista kirjoitin sen ensiversion, sottakolumnin, puhtaaksi.)

Marraskuu 2009

Raha pääsi irti

16-vuotiaana päätin muuttaa pois kotoa nähtyäni ilmoituksen, jossa vuokrattiin yksiötä Kesämäestä. Se maksoi 920 markkaa kuussa. Äidilläni oli jotain päätöstäni vastaan, ja havainnollistaakseen asiaansa hän käski minun maksaa itse ruokani hänen ollessaan matkoilla. Havainnollistaakseni asiaani elin ne viikot kaurapuurolla. 18-vuotiaana muutin omaan asuntoon Voivalaan, ja sitten elin – neljätoista vuotta kaurapuurolla.

En ole ikinä ollut huoleton ihminen, vaan varmistan kaiken. Silti pariskunnastamme alkoi joku tehdä niin vallankumouksellista asiaa kuin kuukausipalkkaista työtä vasta kaksi vuotta sitten. Kelatukiverkoista oli tosin kuulunut jo aikaa sitten vain suhaus, kun opiskeleva ja freelancer-töitä tekevä lapsiperhe putosi sen läpi. Sosiaalipykäliin ei myöskään ole kirjattu sitä, että ihminen tarvitsee aikaa tehdä suruprosessia, auttaa läheisiä, löytää jotain suurta.

Viimeisinä vuosina meidän silloisella kaksilapsisella perheellämme ei ollut minkäänlaisia perustuloja. Päätimme elää Pyhällä Hengellä. (Puolisoni opiskeli papiksi, mikä selittänee ratkaisun.) Pärjäsimme hyvin. Ne, joita olimme joskus auttaneet tietäen, että emme enää näkisi niitä rahoja, maksoivat yllättäen velkansa takaisin. Jos auto kiukutteli, seuraavana päivänä postista tuli korjauslaskun suuruinen ekstratulo.

Minulla on epämääräinen epäilys, että finanssimiehillä olisi ollut jotain menetelmäämme vastaan, mutta kaipaan monia asioita vähärahaisista vuosista. Tietenkään en halua samaa tunnetta kuin silloin, kun esikoiselle oli saatava kumisaappaat, enkä vieläkään osaa ostaa normaalihintaisia hedelmiä. Nyt elämäni pyörii kuitenkin yhä enemmän rahan ympärillä, eikä sitä ole vieläkään kaikkeen kivaan tarpeeksi.

Meidän kulttuurillemme raha on jotain, joka on absoluuttisen hyvä ja absoluuttisen paha. Kunnollinen ihminenhän pyrkii Suomessa ansiotyöhön hinnalla millä hyvänsä, huhkii töissä ja pönkittää maatamme talousvaltioksi. Hyvän ihmisen taas on luovuttava mammonasta, lakattava kahmimasta aineellista hyvää, keskityttävä läheisiin ja rakkauteen.

Raha on vain väline, mutta sillä on omat lakinsa, jotka hiipivät säätelemään kaikkea. Länsimaissa vain rahalla hankitaan ihmisarvoista arkea ja toimivaa yhteiskuntaa. Yksilölle raha on sama kuin hallinnan tunne: pystyn määräämään elämästäni. Sisimmässämme tiedämme elämän olevan aina hallitsematonta, ja siksi jano rahaan ei kuihdu.

Taantumaa ja senttien venyttämistä käsitteleville lehtijutuille olen hymyillyt. Valtaväestöllä ei ole hajuakaan vähillä varoilla elämisestä. Tässä on vinkki: köyhänä täytyy luopua turhasta, mutta voi asua ihanassa paikassa ja nauttia elämästä. Jos terveellisen hyvän ruuan kilohinta on alle viisi euroa, sitä syödään, ja kun etsii ja luopuu tarpeeksi, saa mitä haaveiltua tahansa.

Kuka vinkkaisi minua siitä, miten unohdetaan raha silloin, kun siitä ei luovu?

Joulukuu 2009

Ihmeellistä uutta vuotta

Pimeällä kakarat pelkäävät kummituksia. Silloin suututaan. Pöröjä ei ole olemassakaan! Eihän niitä voi nähdäkään! Nyt nukkumaan! Viiden minuutin kuluttua riidasta pyydetään suojelusta enkeleiltä ja Jumalalta, vaikka niitäkään ei voi nähdä.

Aikuisena ollaan loogisia eikä uskota haamuihin mutta (ehkä) Jumalaan. Yöllä pimeässä, aikuisten kesken, kerrotaan, miten on koettu enne, tunnettu hyvän tai pahan voiman läsnäolo tai pelastuttu äänettömän varoituksen vuoksi vaarasta. Vain kirkon toimijat saavat puhua ihmeistä kirkkain silmin ja keskellä päivää. Heidän kertomuksensa ovat niin tuttuja, että emme enää huomaa esimerkiksi joulun sanoman kyseenalaistavan pohjamutia myöten kaiken siitä, mitä tiedämme maailmasta.

Ihmisaivot kestävät ristiriitoja tunkemalla toisiinsa sopimattomat ilmiöt eri lokeroihin. Länsimaissa perustanamme on teknis-rationaalinen maailmankuva, jossa mitään yliluonnollista ei ole. Samalla tukipilarimme on yliluonnollisesta ja hyvyydestä kertovat instituutiot. Jotkut ihmiset valitsevat orjallisesti joko konemaisen tai uskonnollisen elämänkäsityksen, mutta useimmat uskovat molempiin.

Pyyhin usein otsaa helpotuksen hiestä siitä, että onneksi kulttuurimme peruspohjana on kumpikin näistä uskomusjärjestelmistä. Yksipuolisen teknis-rationaalinen maailmankuva on tuottanut järkyttäviä, epäinhimillisiä koneistoja. Yhtä julmia elämänmuotoja ovat luoneet yhteisöt, joissa jumalallisen tahdon verukkeella oikeutetaan mitä vain.

Ihmeet ovat aina traumaattisia, ja ehkä siksi niitä piilotellaan tai niillä turrutetaan. Sain itse ristiriidat ylitettyä kuultuani avaruudessa olevan neljä ulottuvuutta mutta simpanssinaivomme käsittävän vain kolme, joten kosmiset luonnonlait kuulostavat meistä aina pähkähulluilta. Aivomme ovatkin erikoistuneet selviämään tästä maailmasta, eivät ymmärtämään sitä, ja vain lahjana saan välillä tuntea jonkin hyvyyden liepeen, aavistuksen siitä, miten suuresta ja kauniista kokonaisuudesta olemme osa.

Kokemani ihmeet ja enteet ovat aina olleet konkretisoituneita vertauksia. Ihmeet ovat näyttäneet, että Maria-kulta, ei maailma ole niin jäykkä kuin luulet. Enteitä kokiessani taas ympärilläni kaikki terävöityy ja tunnen jotain erikoista, mutta en osaa sanoa, mitä kokemus tarkoittaa ennen kuin ennustettu tapahtuu. (Enteeni eivät ole erityisen hyviä vakuuttamaan muita kuin minut.) Tänä syksynä ymmärsin, että en saa enteitä valmistautuakseni tulevaan tai korjatakseni epäkohtia vaan sen muistamiseksi, että en ole yksin.

Uutta vuotta varten houkutellaan usein esiin tietoa tulevasta taikauskoisilla leikeillä, joilla ei ole tekemistä oikeiden enteiden kanssa. Tinani on vain möykky metallia, vaikka voihan se kertoakin jotain… Ennustuksiin voi uskoa ja olla uskomatta… Onneksi simpanssinaivot pystyvät uskomaan vastakkaisiin asioihin yhtaikaa. Ihmeellistä uutta vuotta kaikille lukijoille!