Tammikuu 2008

Naisille oma linja-autovuoro!

Mexico Cityssä aletaan varata osa linja-autovuoroista vain naisille. Hameväki pääsee siten eroon busseissa yleisestä seksuaalisesta häirinnästä, kirjoitti Helsingin Sanomat hupaisana uutisena.

Uutinen oli hauska. Ratkean. Jos olisin Mexico Cityssä isä tai aviomies, käskisin vaimoani ja tytärtäni suosimaan naisten vuoroja. Kuluisi kuukausi, ja kieltäisin heitä käyttämästä yleisiä, kaikille tarkoitettuja linjoja. Kuluisi toinen kuukausi, ja yleisellä vuorolla matkustavan naisen ymmärtäisin nousevan bussiin vain tullakseen kähmityksi. Hah haa: rajoittaisin naisten vapautta, kun miesten käytös on ongelma.

Naapurini pitää keskimmäisellä lapsellaan, pienellä pojalla pitkiä hiuksia ja vaaleanpunaisia rusetteja. Aluksi rusetit näyttivät minusta ihan perversseiltä. Sitten muistin, että samanlaista sukupuoliroolien koettelemista olin suunnitellut odottaessani esikoista. Milloin ja miksi aloin pukea poikani yltiömaskuliiniseksi, jotta häntä ei kiusattaisi?

Vain runsas sata vuotta sitten en olisi voinut kirjoittaa tätä kolumnia, koska naisten sanomalehtityötä pidettiin yhtä hävettävänä ja naureskeltuna kuin nyt rusetteja pojan päässä. Kehitysmaissa tyttöjä ei ympärileikata perusteltujen syiden vuoksi vaan siksi, että lapsen ei haluta joutuvan ympärileikkaamattomana syrjityksi. Eduskuntakähmijät kiistävät tehneensä mitään sopimatonta. Mikä tahansa halventava ja alistava teko voi muodostua kulttuurissa normaaliksi ja yleiseksi tavaksi.

Miehet ja naiset eroavat keholtaan ja mieleltään toisistaan. Samalla maailma pursuaa ihmisiä, sekä miehiä että naisia, joilla on niin eri arvot, tavat, ulkonäkö kuin minulla, että samaistun enemmän ahvenruohoon ja voitattiin kuin heihin. Siltikään en vaadi heille omaa linja-autovuoroa tai kiellä heitä pitämästä tietynvärisiä nauhoja päässä.

Geenimme pitävät kaikista ihmisten välisistä erilaisuuksista suvunjatkamiseroja tärkeimpinä. Miesten suvunjatkamishormonit ovat ilmeisen ärhäkämpiä kuin naisten. Kaikkien miesten evoluutio ei ole riemastunut siitä, että ihminen voi tehdä muutakin kuin pysyä hengissä ja lisääntyä. Vastuu omien viettien hallitsemisesta kuuluu kuitenkin miehille, ei naisille. En ole makkarapaketti, jota heilutellaan suden kuonon edessä ja jonka kimppuun susi hyökkää luontonsa vuoksi. Ihmisyhteisössä ei voi elää susia.

Sekä julmia että toisia ihmisiä kunnioittavia kulttuurisia tapoja muodostuu tilanteisiin, jotka ovat yleisinhimillisesti jännitteisiä. Toisen ihmisen sukupuolisuus herättää valtavia, pelottavia tuntemuksia. Naisen kauneudesta saa häkeltyä. Siitä saa kertoakin. Se tuntuu kivalta. On löydettävä tapa ilmaista häkellys haavoittuvana tunteena, arvostavana kommenttina, ei härskeinä vihjauksina ja tekoina, joilla itseä hallitaan käyttämällä toista.

Helmikuu 2008

&%#”!

Valehtelu on väärin, paitsi silloin, kun valehdellaan lapsille.

Väitin esikoiselleni, että vain rosvot kiroilevat. Valehtelin.

Radiokanavat ja elokuvat tinttaavat kuulijansa sukupuolielin- ja paholaisvyöryllä. Keski-ikäiset mutisevat pehmokirouksia. Yläkouluikäiset, käyttävät, alapääpilkkua, kirkossakin. Polvenkorkuiset sontivat ärräpäitä hiukan vähemmän kuin äitintä ja itinsä. Yliopistoluennoilla, kolumneissa, arvostetussa kirjallisuudessa kellii kevennys- ja tehostuskiroilu.

Suomen kielen ääntämiseen keskitytään vain kirotessa. Vain silloin suomen monitavuisuus ja soinnittomien klusiilien runsaus saavat oikeutuksensa eikä suomi nuivetu aneemiseksi ininäksi, niin kuin muulloin. Kirous äännetään hartaasti, nauttien, ja kielestä kuoriutuu esiin kalevalainen poljento, murteiden mahtava tempo.

Kiroilu harppasi jokamiehenoikeudeksi köyhän, työläisen ja maalaisen kansan puheesta. Koulussa rahvaan puheen rehevyyttä on mätkitty pois, jotta huono-osaisetkin pääsisivät arvostettuihin, sivistyskieltä vaativiin asemiin. Tämä oikeudenmukaisuus raastaa sosiologeja ja humanisteja: miksi väheksymme toisten kielimuotoa ja vaadimme sitä sievistymään valtaapitävän luokan haluamaksi? Kiroiluhan on osalle ihmisistä vain lämmin, kotoisa ja tuttu ilmiö, kuin raappahousut ja ruskea kastike.

Yritän selittää jälkikasvulleni, että kiroilu muuttaa kauniit asiat rumiksi, mutta tukin suuni. Kieli muokkaa sitä, mitä hahmotamme todellisuudesta, ja kirosanat tuovat elämästä, ihmiskehosta, peloista esiin vain räävittömän puolen, mutta samalla pidän taiteilijana mistä tahansa rumasta, siitä, mikä rikkoo sovinnaista. Kirouksilla haetaan yleisrajua otetta elämään, ja samaa haen minäkin.

Ainoa kirosanojen ongelma on, että ne eivät kutkuta kaikkia kivasti. Ne voivat satuttaa, pelästyttää, hämmentää, pilata. Kiroilu on verbaalista väkivaltaa, viimeinen etappi ennen toisen ihmisen pahoinpitelyä, ja sellaisena sille on vain yksi käyttötilanne. Tilanteessa, jossa adrenaliini ja testosteroni pimentävät aivot, jossa kädet tärisevät tarpeesta tappaa toinen ihminen, alkukantainen, väkivaltainen kirous on loitsu, joka estää käymästä käsiksi toiseen ihmiseen. Kirous purkaa ilmi patoutuneen, pimeän raivon, satuttamatta lopullisesti.

Valitettavasti kirosanat nostattavat ilmauksen tunnetasoa silloinkin, kun lausuja ei tunne mitään, joten manaukset väljähtävät. Raivolle ei jää enää ilmaisukeinoja. Näyttelijälle kirosanat ovat halpa keino, kuin pieruäänten päästely: vaikutus yleisöön on taattu, mutta näyttelijältä ei vaadittu mitään. Sovinnaisuutta koeteltaessa kirous puraisee mutta on samalla jo itsessään sovinnainen keino.

Sanoin lapselleni: ”Et saa kiroilla! Jos kysyt, miksi, selitän kaksi tuntia, etkä sen jälkeenkään tiedä, miksi.”

Maaliskuu 2008

Niele maailmaa vähän

Laskiaisesta pääsiäissunnuntaihin en niele enkä nuole mitään makeaa. Joinakin vuosina olen skipannut paaston aikana lisäaineet tai lihan. Toiset heittävät olan yli kahvin, television, liikunnattomuuden, alkoholin.

Moni nyökkää: niin, niin, on luovuttava siitä, mistä pitää eniten. Toiset närkästyvät: paastot ovat valheellisia dieettejä. On pyrittävä pysyvään elämänmuutokseen!

Heillä ei ole hajuakaan, mistä on kyse. En kohtuullista elämäntapojani enkä kärsi. Ensimmäisen kerran paastotessani tosin todella yritin venyttää säästöliekille itseäni, osallistua elämyksellisesti ristin kurjuuteen, mutta seitsemästä sokerittomasta viikosta tulikin vuodenaikojeni nautinnollisin, herkullisin aika.

Kun sokeri ei turruta kielinystyröitä, maailma räjähtää. Paaston aikana rekisteröin yhtäkkiä tuhansia ominaismakuja, joista en aiemmin tiennyt mitään. Lanttu muuttuu käsittämättömäksi, ristiriitaisuudessaan fantastiseksi makuelämykseksi, ja omenan makeus on ihana, mieletön. Havahdun siihen, miten kadut, tv-ohjelmat, kaupat, kodit, työpaikat pursuavat houkutuksia, kuin eläisimme vain sokerista emmekä osaisi antaa edes läheisille aikaa ilman.

Ennen paastoa suklaa maistuu minusta hyvältä ja kaikki muu ei miltään, ja pääsiäissunnuntaina tavallisen ruoan pitäisi kierrellä kielelläni hyvänä ja herkkujen taivaallisina. Käytännössä Kinderit maistuvat paaston jälkeen aika pahoilta. Ahmin silti suklaamunia silmät pullollaan, jonkinlaisen tavan vuoksi, ja samalla tavoin lapon koko muun vuoden suustani alas kaikkea, kun tekee mieli.

Kopioidessaan Raamatun tekstejä käsin munkit pitivät joskus pyhiä tekstejä vähän vajaina. Alkuperäisen tekstin esittäessä, että ainoa tie Jumalan yhteyteen oli rukous, kopioijat täydensivät: ”ja paasto.” Munkit olettivat, että pyhä teksti oli unohtanut mainita sen, mitä katolisuus piti muiden uskontojen lailla tärkeänä: ihminen ymmärtää todellisuutensa kauneuden vasta silloin, kun luopuu jostain.

Omat lapset tuntuvat aamusta iltaan viikosta toiseen niskassa roikkuvina paviaaneina lähinnä samalta kuin oma nenä: se on ihan kiva, se on itsestäänselvyys, ja itse asiassa siinä on jotain vikaa. Oltuani erossa jälkeläisistäni he hohtavat valoa. Jokainen posken kaarre, silmänräpäytys, söpö sana on ihme! Usein haluamme pois sieltä, mikä on meille rakkainta: meillä on tarve päästä etäälle, jotta tuntisimme, mikä on tärkeintä ja miksi.

Suklaa ei ole minulle elämän rakkain ilmiö (paitsi vähän). Syöminen on kuitenkin perustavanlaatuinen, jokaiseen eliöön kirjoitettu käsky: pysy hengissä, ruokaile! Syömällä otamme vastaan todellisuuden, hyväksymme ympärillämme olevan osaksi itseämme, nielemme sen.

Nieletkö maailman hotkien vai tunnetko, koetko, maistatko sen? Asketismi on mielihyvää, tunnustelua, tavallisen, arkisen arvostamista.

Huhtikuu 2008

Metsä on helinää

Pyöräilen nykyään silmät kiinni. En näe tienvarsia. En aio huomata korneja hujoppipuita ja vyötäröön saakka ulottuvaa oksarisustoa. En rekisteröi maisemaa, josta on muussattu pois sammaleet, käävät, vanhat kirkonomaiset puut, muistot, kaikki se, mikä tekee myyttisestä tilasta merkityksellisen.

Vanamo suikersi yleisimpänä metsänpohjan lajina viisikymmentä vuotta sitten. Nyt kellokasvi sinnittelee jossain puoliuhanalaisena. Naavoista tehtiin joskus partoja lapsille. Minä näin kerran naavan! Yhtä vanha jäkäläpeite kuin minä heittää veivinsä vain askeleesta, eivätkä metsäkoneet ja risukerros hätäänny siitä. Teiden tieltä räjäytetään ikivanhaa vuoristoa, peruskalliota, vaikka se ei kasva koskaan takaisin. Maapallo kellistää yhden lajin viiden vuoden aikana luonnonmukaisesti pois. Me tehostimme: teemme saman nyt viidessä minuutissa.

1900-luvun alkupuoliskolla taylorismi, skinnerismi, tylerismi ja behaviorismi saivat länsimaat uskomaan, että ihminen ja ihmiskunta on kone, jolle on määrättävä tavoitteet ulkoapäin ja joka toimii häiriöttömästi vain ilman arvoja, normeja ja toiveita. Suomen rakenteet kouluinstituutiosta valtion hallintoon luotiin silloisten oppien mukaan, ja inhimillistämispelleilyistä huolimatta tavoitteet luodaan yhä paperilla. Numeroista ja käsitehelinästä ei tunne, haista, kuule eikä maista, mitä ne tekevät elämälle.

Talousjargon puhuu objektiivisuudesta, tehokkuudesta ja loogisuudesta, vaikka järkevyys on myytti. Loogista olisi heivata hengiltä kaksi kolmannesta väestöstä, ja lopun voisi lukita vitamiinipurkin kanssa vessan kaappiin ja ottaa ulos vain tarvittaessa. Mille tahansa löytyy painavat perusteet ja mistä tahansa voi tahkoa rahaa. Objektiivisimmiltakin näyttävien numeroiden takana on jotain järjetöntä ja kulttuurisidonnaista, itseisarvot.

Todellisuus, elämä ja ihminen eivät ole puristettavissa syiden ja seurausten ketjuun vaan niissä on perustavanlaatuista ristiriitaa. Voimme selitellä taidetta, lasten hankkimista tai luonnon suojelemista hyötyargumentein, vakuutella kirjan kahlaamisen kehittävän, geenien tahtovan turvata lajin säilymisen ja soista saatavan turistirahaa, mutta silloin emme tavoita niistä mitään olennaista. Taide, lapsen saaminen tai kokemus erämaasta muuttaa meitä, tuo aavistukseksi sanatonta tietoa, tekee jotain, joka voi olla kauheaa ja kyseenalaistaa meidät, näyttää maailman erilaisena kuin millaisena ymmärsimme sen koskaan ennen, ja se muutos on kaoottinen.

Metsä ei ole tuotantolaitos. Luonto pakottaa meidät vastakkain jonkin hämmentävän kanssa. Vanamon hennot kellot, jäläkän omintakeiset haarat, syvän metsän hiljaisuus ovat jotain suurta. Metsä on tärkeä, sinällään. Luonnon suojeleminen ei tarvitse hyötyperusteita, paitsi paperilla.

Toukokuu 2008

Oletko Hannu vai Kerttu?

Osa idiooteista on niin hienotunteisia, että kerrottuani puolisoni ammatista he ilmoittavat, että hehän eivät kirkon satuihin usko.

Suutun silloin aina satujen puolesta.

Perustavin ihmisen tapa jäsentää tietoa on kertomus. Kaiken näkemämme muokkaamme tarinoiksi, etsimme sankarit ja roistot, päähenkilöt, kliimaksit, loppuratkaisut. Tiedollisesti kertomukseen voi upottaa määrättömästi materiaalia ja silti muistamme räkänokkana kuulemamme sadun tutistessamme rollaattorilla. Ymmärrämme tarinoista tiedon eläytymällä, pänttäämättä mitään ulkoa, ja pystymme soveltamaan tietoa heti.

Tarina voi elää tuhansia vuosia, ja vanhimpien kertomusten hämäryyteen on pujahtanut kulttuurien syvällisintä sisältöä ja hiljaista tietoa meistä. Myytit puhuttelevat meitä, vaikka emme ymmärtäisi niitä suoraan: ne kutsuvat oivaltamaan sen sijaan, että ne pakottaisivat tottelemaan.

Saduissa eksytään metsään, me eksymme vaikeuksiin. Hannu ja Kerttu päätyvät piparkakkutalolle ja maistavat sitä surutta. Päihde- ja syömisongelmaiset tietävät, mitä heille tapahtuu. Hetken mielihyvän jälkeen herkusta kurkistaa noita, riipii vangiksi, sulkee koppiin ahmimaan lisää syödäkseen heidät kokonaan.

Syntiinlankeemuskertomuksessa Aatami ja Eeva puraisevat hyvän ja pahan tiedon hedelmästä, ja silloin ihminen erosi eläimestä. Moraali heitti ulos paratiisin viattomuudesta, poisti kyvyn tuhota murehtimatta. Myytti liukuu kuvaukseksi vastuun kantamisen kipeydestä ja mahdottomuudesta.

Tuhkimon suhde lapsuuteen ja vanhempiin vaurioitui hänen repeytyessään tytöstä naiseksi. Elin murrosiässä hänen kaltaisenaan ryysyläisenä: juhlin hetken säkenöivänä prinsessana mutta keskiyön tullen pakenin jälleen itsenäni, hävettävänä. Tasavertainen ihmissuhde mahdollistui vasta voidessani seisoa rakastamani ihmisen edessä riekaleisenakin, rehellisenä.

Tämänhetkinen kulttuuri nieli teollistumisen ja 1900-luvun alun psykologien konemaisen ihmiskäsityksen, jossa ihmisenkin kuviteltiin tarvitsevan vain datainformaatiota. Vastapainoksi imemme nyt mediasta fiktio- ja faktatarinoita silmät pullollamme. Meidän on saatava työstää tarinoin järjettömiä, käsittämättömiä prosessejamme.

Viihde ei kyseenalaista meitä ja auttaa siksi vain harvoin. Vanhojen ja uskonnollisten myyttien ratkaisut häkellyttävät, vaativat murtumaa. Hannu oli lapsista rationaalinen, järkevä ja ennakoiva, mutta hänet addiktio vangitsi koppiin. Tunteellinen, avuton Kerttu totteli ja auttoi noitaa mutta sai heidät vapaiksi. Miksi juuri hän?

Meissä jokaisessa Hannu ja Kerttu ahmivat oikeasti, todella piparkakkutaloa, hyvä ilmaantuu kuin pieni vauva tallin lian keskelle ilman faktuaalista isää, Aatami ja Eeva ihastuvat omenaan. Satuihin ei tarvitse uskoa. Tarinat ovat meissä vain totta, aina.

Kesäkuu 2008

Julkinen tila kuolee!

Julkista tilaa pohditaan yliopistoissa aivot ruvella. Julkinen on sitä, mikä on kaikkien näkyvillä, kuten kesällä suomalaisten napa, tai se on tarkoitettu kaikille, niin kuin puistot ja Kaarina-lehti, tai se on jotain, josta huolehtivat politiikka ja verovarat, niin kuin terveyskeskuksista.

Tiedeaivojumpassa lähdetään Jürgen Habermasin näkemyksistä, että julkisessa tilassa erilaiset ja erilaista karvaa kasvavat ja toisiaan ymmärtämättömät keskustelevat. Siellä kansalaisyhteiskunta välittää toiveitaan päättäjille. Siellä toteutuu demokratia.

Juuri nyt julkisella tilalla on ketarat kohti taivasta. Toreja ei rakenneta houkuttelemaan mielenosoituksia. Tiloilla kosiskellaan mainostajia ja ostajia. Mitä tahansa yksityistetään, eikä liikeyritysten kuulu huolehtia yleisestä edusta vaan ne valitsevat asiakkaansa, suoraan tai houkuttelemalla. Ulkopuolelle jäävät juuri ne, joiden pitäisi näkyä.

Minä kuvittelin joskus, että Suomessa valtio pitää asioista huolta. Järkytyin isovanhempani maatessa kuukaudesta toiseen puolitajuttomana märissä lakanoissa odottamassa hoitopaikkaa. Jokelan ampujan kaltaisia nuoria on turha seuloa kouluista, koska heille ei ole osoittaa apua. Suomi paistattelee ilmastonmuutoksen hidastajana ja syytää silti verovaroja hiilidioksidia syöksevään metsäteollisuuteen antamatta rahaa suojeltujen alueiden suojeluun.

Julkisessa tilassa kurjuuden pitäisi tulla näkyviin, ja sen toteutumiseksi tilaan tarvitaan vapautta, kaoottisuutta, epämääräisyyttä. Tämänhetkistä tendenssiä kutsutaan disneytymiseksi: kaikki toiminta suunnitellaan valmiiksi. Kävelemme ja jopa tunnemme siten kuin on edullista liikeyrityksille ja vallanpitäjille. Erilaiset ihmiset ja vammaiset puolet meitä eivät kehtaa tulla esille, ja siten hiudutetaan kyseenalaistava näkymättömiin. Vai oletko joskus (selvänä) huutanut surua torilla muiden nolostumatta? Olohuone 306,4 km2 -taidetapahtumassa Turussa voit 4–8.6. testata, mitä et yleensä oleta julkiselta käytökseltä.

Kaupallistumisen ja disneyttämisen lisäksi julkinen vallanjako kitkee loistavasti keskustelua. Otsalleni nousee hiki aina, kun juttua tehdessä on soitettava julkisiin laitoksiin. Minua pompotetaan viikosta toiseen ihmiseltä toiselle, puhelinajat ovat salaisia, byrokratiakieli on umpiläpipääsemätöntä, vaikka julkisen pitäisi olla julkista.

Julkinen hallinto luotiin 1900-luvun alun modernin liikkeenjohdon, taylorismin, skinnerismin, tylerismin ja behaviorismin mallien mukaan, ja niissä älykkäät käskevät ja muut tottelevat. Keskustelusta ei ollut puhettakaan. Demokraattinen väittely jumiuttaa tällaisen julkishallinnon toimimattomaksi ja systeemi takkuunnuttaa keskustelun saivarteluksi.

Kuka herättäisi julkisen tilan demokratiaksi?

Heinäkuu 2008

Pelkään vielä kesäkirjaa!

Murrosikäisenä ärisin isäni kanssa joka lomamatka ihan saman riidan. Käperryin Malesiassa, Lapissa, saaristossa, missä tahansa pehmeimpään pesään lukemaan kirjoja, ja isäni mielestä olisin yhtä hyvin voinut jäädä kotiin.

Minusta hän oli pähkähullu. Uida, peuhata, syödä ravintolassa, seurustella voi missä tahansa! Lukukokemus eri maissa, kulttuureissa on jäljittelemätön. Kirjan sivuille hiipii kaikki ympäriltäni: vieraan kulttuurin äänet, tuoksut, värit, valot, varjot. Ne kutoutuvat kokonaisuudeksi lukemani tarinan kanssa, vievät kauas senhetkisestä todellisuudesta ja palauttavat taas takaisin kuin matkustaisin uuteen maahan joka kerta, kun kohotan katseeni.

Opiskelin yliopistossa kirjallisuudentutkimusta ja valmistuin siitä oppiaineesta. En tiedä, milloin minulta humpsahti lukutaito pois. En enää osaa lukea.

Ennen 1800-lukua lukemista pidettiin vaarallisena ja tarpeettomana rahvaalle. Tyhmä kansa olisi seonnut kirjojen voimasta ja saanut päähänsä harhaoppeja. Modernista ihmisestä taas tuli lukeva ihminen. 1900-luvun alussa mälliä mäyskyttävästä satamajätkästä fiineimpään frouvaan kaikki lukivat. Kirjoilla keskusteltiin, tultiin ravistelluiksi ja viihdytetyiksi.

Postmoderni, nykyinen eläjä laiduntaa tekstien seassa. Loikimme medioissa, imemme fiktiota televisiosta, mesetämme internetissä, tekstailemme kännykällä, pläräämme yhtaikaa neljäätoista lehteä ja kolmeakymmentä tietokirjaa.

Ranskalaisen taiteilijan Paul Virilion mukaan nyky-yhteiskunta tuottaa syövyttäviä informaatio-laskeutumia. Kaupungeista tulee medialla terrorisoituja paniikkimassoja, jotka pakenevat virtuaalisesti, ja media tuottaa jatkuvasti uhkakuvia siitä, mitä oikeassa elämässä voi tapahtua. Informaatio- ja viestintäteknologiat luovat hypermodernia yhteiskuntaa, jossa inhimillisesti kokevalla, tuntevalla ja ajattelevalla ihmisruumilla on yhä vähemmän elintilaa.

Tutkimusten mukaan uudet mediat eivät ole syrjäyttäneet lukemista vaan kasautuneet sen päälle. Luemme enemmän kuin koskaan, koko ajan itse asiassa. Perusongelma on, että luemme vain faktaa. Fiktiota luetaan eksponentiaalisen vähenevästi.

Tutustuttuani Virilioon pidin televisiotauon, enkä ole palannut sen ääreen enää. Meni hetki, ja aloin ikävöidä romaaneja. Televisio oli sullonut pääni täyteen fiktiota, ja tarvitsin tyhjyyttä kuullakseni kaipuuni kirjoihin, salaperäisten merkkien vaikeasti avautuviin todellisuuksiin, yksityiseen maailmaan.

En ollutkaan muuttunut finni-ikäisestä. Tärkeintä lukukokemuksessani ei ole kirja vaan se, mitä liikahtelee sivujen ympärillä. Hämyisen romaanin avulla matkustan tarinaan ja uudelleen omaan elämääni, kaikkivoittavammin ja syvällisemmin kuin minkään muun median avulla.

Jos luen kirjan väärällä hetkellä, katoan tarinaan osaamatta enää palata. Pelkään siksi vielä lukemista! (Joskus.)

Elokuu 2008

Suru ei ole tunne

Nuorisokirjoissa päähenkilön vanhemmat heittävät veivinsä, ja silloin alkaa seikkailu Uuteen Kuuhun tai mihin milloinkin. Agatha Christien murhakirjoissa ihmisiä lakoaa kuin heinää. CSI:ssa ja sadassa sen kopiotelevisiosarjassa kuolema pursuaa värikylläisenä viihteenä. Myötäkyyneleitä vuodatamme median kerrottua meille Estoniasta tai Jokelasta. Rock-tähtien kuolemien jälkeen kiljutaan Kallenraitin kaiteella omaa kuolemanhalua.

Omassa mielessä menettäminen palloilee mentaaliharjoituksena. Miltä tuntuisi, jos se/se/se/se kuolisi, miten reagoisin, millaisen puheen pitäisin? Itku tulee kuvitellessa. Elokuvissa itsemurhan tehneiden läheiset juoksevat hämärässä lumisateessa jäällä ja itkevät, huutavat, kaatuvat.

Oikeassa elämässä ei liukastella lumisateessa tai kyynelehditä rikostutkijan edessä vaan seistään kaksi tuntia ruokakaapin edessä miettimässä absurdia ajatusta, mitä pitäisi laittaa lapsille ruuaksi.

Oikeassa elämässä pohtii: nyt minun pitää siivota Svartholmassa se hänen huoneensa komero, jossa oli joku kuollut eläin.

Oikeassa elämässä kodin keskeltä putoaa huoneen kokoinen pala jonnekin. Yritämme astua sinne, missä vielä äsken käveltiin, pitelemme käsissämme katkenneita johtoja, puolikkaita sohvia, aivot kiertäen järjettömiä, naurettavia käytännön asioita, pystymättä käsittelemään mitään.

Oikeassa elämässä jäljellejääneiden suru ei ole katharksiksen kaltainen, ylevä, kaunis, kohtalonomainen. Oikeassa elämässä suru ei ole tunne, eikä se vuoda esiin itkuna ja helpotuksena. Oikeassa elämässä suru on jotain tuntematonta, jähmetys, joka hetkittäin pusertuu esiin rinnassa moukaroivana tuskana, kivivasarana, joka ei purkaudu ulos, johon ei tule lopputekstejä, joka jatkuu ja jatkuu. Kuoleman lopullisuutta ei pystynyt ymmärtämään etukäteen. Kuolema on seinään katkennut puhelu, mykkyys, joka romahtaa päälle varoittamatta, peruuttamatta, eikä mikään meissä pysty hyväksymään sitä. Suru on kivi, ei tunne.

Haluaisin sanoa: Tule takaisin, ole kiltti, tulethan. Ei poliisi oikeasti soittanut ja kertonut, että mitään ei ollut enää tehtävissä. Sinä yritit pienenä pikakelata ihanimpia uniasi takaisin ja suutuit, kun se ei onnistunut. Minä painan cd:n uudestaan alusta, ja silloin olet taas täällä!

Eräs kirkon nuorisotyöntekijä kertoi, että tieteelliselle maailmankuvalle elämä on virke. Se alkaa isolla kirjaimella ja päättyy pisteeseen. Agnostikolle elämän virke alkaa samoin mutta päättyykin kysymysmerkkiin.

Kristityille elämä on johdantolause. Se alkaa isolla kirjaimella mutta lopussa on kaksoispiste: vasta sen jälkeen alkaa se varsinainen asia, se jokin merkityksellinen, tärkeä.

Pikkusiskoni Camilla syntyi 16. 9. 1987 ja kuoli 6. 7. 2008.

Syyskuu 2008

Nimetön kutsuu lastasi

On niitä, jotka murehtivat ja stressaavat. On niitä, jotka eivät saa pälvikaljua joka yksityiskohdasta vaan hoitavat asiansa rauhassa mallilleen. On niitä, jotka luovivat elämässä leppoisasti ja joiden vuoksi kaikki muut ripuloivat öisin, koska he eivät huolehdi mistään.

Minä kuulun stressaajiin. Hysterisoidun omista ja muiden asioista kolmesti ja vielä kerran tai kaksi kaupan päälle. Minulle ei saisi uskoa mitään vastuullista, ei ainakaan lapsia.

Nuorena kirjoitin suunnitelmia siitä, mitä tulisin leikkimään lasteni kanssa. Sitten sain lapset, enkä leikkinyt heidän kanssaan mitään. Juuttaan lapset kasvattivat minua. He osoittivat tarvitsevansa vapautta keksiä itse leikkinsä.

Koulujärjestelmä perustuu tasa-arvon periaatteelle, jonka mukaan mitä tahansa voi opettaa kenelle tahansa. Käytännössä lapsi parkaisee jo ensimmäisissä hengenvedoissaan, että hänpä ei ole tyhjä taulu, joihin vanhemmat ja opettajat voivat kirjoittaa haluamansa. Jokaisessa lapsessa puhkuu voimakas halu johonkin juuri oman näköiseen, johonkin, joka kiehtoo vain tätä lasta. Myöhemmin jokin ammatti, työ, elämäntapa tulee loksahtamaan paikalleen lapsen elämään, ja kaikki muut vaihtoehdot tulevat osoittautumaan korvikkeiksi, vääriksi.

Nykyistä yhteiskuntaa on moitittu medikalisoituneeksi psykoyhteiskunnaksi, ja se hoitaa tietyntyyppisiä pääkopan oireiluja mielialalääkkein. Ongelma diagnooseissa on, että lievät mielenhäiriöt saattavat itse asiassa olla vain tapa oirehtia tilanteessa, jossa se, mihin jokin nimetön kutsuu yksilöä, ja se, mitä yhteisö sallii, eivät sovi yhteen. Esimerkiksi hysteria, paniikkihäiriö on ollut niiden tieteellisesti tai taiteellisesti lahjakkaiden naisten ammattitauti, joiden mahdollisuudet toteuttaa itseä on nakutettu hellan ja kehdon väliin, eikä häiriintyneeksi kannattaisi silloin kutsua naisia vaan ahdasmielistä yhteiskuntaa.

Suomessa ei ole koulupakkoa, ja odottaessani esikoista päätin opettaa häntä kotona, enkä aikonut tuupata häntä kouluun. Hän oli vuoden, kun rukoilin jo kiitollisena siitä, että meillä on koulut, tarhat ja päivähoitajat. On olemassa ammattilaisia, jotka ainakin kuvittelevat tietävänsä, mitä lapset tarvitsevat!

Juuri itselle oikea elämä ei odota meitä valmiina, vaan meidän on haettava, luotava se, ja lasten on saatava etsiä omaansa itse. Samalla he tarvitsevat röykkiöittäin apua, tukea, virikkeitä, malleja ja mahdollisuuksia kokeilla. Äitinä minä läkähdyn. En osaa tarjota kaikkea.

On niitä, jotka nauttivat koulusta. On niitä, jotka sietävät koulun. On niitä, jotka kärsivät koulussa. Täydellistä koulua ei ole, mutta epätäydellisenäkin se tarjoaa monipuolisuutta, johon äitien ja isien rahkeet eivät ikinä riittäisi muutoin.

Lokakuu 2008

Ruumiilla on kieli

Ensivaikutelma mättää aina. Ulkomuodosta ei voi päätellä mitään, paitsi että voi. Poliisit, sosiaalityöntekijät ja mielenterveyshoitajat tunnistavat tulevat asiakkaansa hetkessä. Kehon kielen ammattilainen rekisteröi toisista saman tien elämäntyylit, surut, arvot.

Ensivaikutelma menee metsään, koska vain minimaalisella osalla ihmisistä on riittävästi elämänkokemusta tulkita pärstäkertoimia. Muut päättelevät kaiken yhdentekevistä yksityiskohdista. Toinen ongelma on, että ihminen on toivottoman ristiriitainen. Rakastamme ja pelkäämme rakkautta samanaikaisesti. Ruumiin kieli esiintyy yhtä sekopäisenä, mutta tulkitsemme toiset aina yksioikoisesti. Jos toisen eleissä on meistä jotain mäihää, hän vain faktuaalisesti on epäluotettava tai hän vihaa meitä, vaikka hän tosiasiassa ajattelisi jotain keskittyneesti ja viestisi siksi huomaamattaan torjumista.

Ilmaisubongauksen ammattilaisia ovat elokuvanäyttelijät, ja nielaisunäyttelemistä käyttää elokuva The Breakfast Club. Nieleskelemme katsoessamme sitä, johon olemme ihastuneita, ja meitä loukattaessa emme saa nielaistua. Colin Firth pupillinäyttelee: hän vaihtaa ilmettä ilman minkäänlaista kasvolihaksen värähdystä. Julia Roberts ja Viggo Mortensen nenäilmaisevat: heillä on tuhansia tuhauksia ilmaisemassa tunteita.

Suomessa näyttelijän- ja lausujankoulutuksessa ilon oli pitkään näytettävä aina samanlaiselta irvistykseltä, surun omaltaan. Pelkistetyissä arkkityyppi-ilmeissä on oma absurdi viehätyksensä ja niitä näkee TV-sarjoissa ja lastenohjelmissa, mutta oikeassa elämässä esimerkiksi Aspergerin syndroomaa sairastavien prototyyppi-ilmeet tulkitaan pilkaksi.

Ruumiin kielemme puhuu paitsi muille myös itsellemme. Surutyötä tehneet tietävät, että meissä tapahtuu tasaisesti asioita, joita emme tunne, ja tuntemattomat tunteet pusertuvat ensimmäiseksi ulos kontrolloimattomina ruumiillisina ilmaisuina. Minä olen oppinut huomaamaan katkeroittavia ajatuskierteitäni siitä, että alan hieroa kynsiäni pienin pyörivin sormenliikkein.

Ruumiilliset ilmaisut eivät synny irrallaan siitä, mitä ihmisen sisällä tapahtuu, ja samasta elämänkokemuksesta sikiää usein samoja eleitä. Siksi tunnistamme eri alojen ammattilaiset ammattilaisiksi ruumiin kielestä. Silti ammattieleissä on jotain hullunkurista. Miksi poliitikot ja johtajat viipaloivat puhuessaan ilmaa, sormet tiukasti yhdessä, käsi jäykistyneenä? Miksi lääkärit eivät katso silmiin?

Hassuinta on, että omaa ruumiin kieltä muokkaamalla voi muuttaa itseään sisältä. Jos pakotamme kehomme viestimään luottamusta ja iloa, meistä alkaa tuntua siltä, mitä viestimme, ja näemme maailman toisena kuin aiemmin. Edes ruumiin kieli ei ole vain väline vaan jotain, joka muuttaa sitä, mitä sen alun perin piti vain ilmaista.

Muuta ilmasto tänään

Tämä vuodenaika elää unelmissa punertavina lehtinä, syyssateen ropinana vanhalla katolla, kosteuden kirkastamana maisemana. Oikeasti sade raastaa naamaa umpiharmaudessa, tuuli repeytyy paidasta sisään, autot pursottavat mutaa pöksyille. Vihaan, vihaan, vihaan lokakuuta!

Viime vuonna lokakuu kesti seitsemän kuukautta, tänä vuonna varmaan vielä pidempään. Ilmastonmuutos on lehahtanut käyntiin niin tohkeissaan, että asiantuntijoiden mukaan koko tuntemamme maailma voi olla muuttunut kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Ikkunasta emme tule näkemään mitään siitä, mikä nyt on tuttua ja rakasta.

Minun edessäni moni on tunkenut syömäkelpoiset ruuat roskikseen ja tokaissut: ”Minä en ole mikään luonnonsuojelija, se ei ole minua.” Ilmastonmuutoksen torjuminen tarkoittaa heille vaatetta, tyylisuuntaa, aivan kuin minä voisin keksiä, että tyylilleni sopii toisten ihmisten mätkiminen kuoliaaksi. Toisaalta tunnen tyyli-viherpiipertäjiä, jotka mutustavat nokkoskeksejä ja kroosaavat luomuvillassa mutta joiden ekoelämänvalinnat eivät kestä ilmastonvaloa. Huono kompostointi ripuloi ilmaan metaania, metsästä kerätty kostea jätepuu kodin lämmittäjänä pienhiukkasia. Ekologiselta näyttäminen ei ole ekologisuutta.

Hämäävää on, että uudet tutkimukset ovat kääntäneet nurin vanhan arkijärjen käsityksiä luontoystävällisyydestä. Kotimaisten kasvisten suosiminen suosii muuta luontoa, mutta ilmastoa ulkomainen lentokurkku hellii enemmän kuin keinolämmöllä väännetty pötkäle. Pakkausjätteen vähentäminen on yhtä tyhjän kanssa sen rinnalla, miten paljon ilmastoa tuhoaa ruuan heittäminen pois osaksi luonnon kiertokulkua. Lentäminen ei ole hyvästä, mutta myrkyllisempää ilmastolle on tavallinen, luonnollinen naudanliha. Sähkösauna on pahasta, mutta yhtä paljon kuluttaa kannettava tietokone, ja läppärit hurisevat päällä koko ajan.

Toisten valinnat pännivät ekoteoissa. En autoile Turun keskustassa, suljen tietokoneen, jos en käytä sitä puoleen tuntiin, pölötän kännykän elinkaarensa loppuun, mutta koululaitokset posottavat ATK-vehkeitään kuumina, vaikka niitä hipaisisi vain siivooja, mainosvalot kirkuvat 24 tuntia päivässä ja liikeyritykset puskevat lämmitysilmaa lasiauloihin. Silti voimme tehdä paljon.

Helsingin Sanomat laski syyskuussa, millä ekoteoilla on merkitystä, millä ei. Kävi ilmi, että maailmaa ei pelasteta suloisilla eko-ostoksilla, mutta auton jättämisellä kotiin työmatkoilla on ratkaiseva, valtava merkitys. Seuraavaksi tärkein valinta on vaihto ekosähköön, kolmanneksi lentämisen välttäminen, neljänneksi suihkun sulkeminen saippuoinnin ajaksi, viidenneksi lihan syönnin vähentäminen.

Kahdenkymmenen vuoden päähän on pelottavan vähän aikaa. Haluaisin vielä käydä kuumassa suihkussa ja pitää joulun tullen joulukuusessa valoja! Pian kukaan meistä ei voi saada edes niitä, jos emme muuta jotain, nyt.

Marraskuu 2008

Neuvoteltu nobel

Lokakuussa Suomeen saatiin Nobelin rauhanpalkinto neuvottelutaidoista, ja tässä maassa revettiin. Hillumiseen oli hyvä syy (oikeasti neuvottelemme surkeasti). Suomesta sikiää yltiölahjakkaita neuvottelijoita, joiden vuoksi luovimme sodatkin riittävän hengissä läpi, mutta arkisuomalaisilla ei ole hajuakaan siitä, mistä on kyse.

Suomalaisilta puuttuu tilannetaju (se on jaettu kokonaan vain joillekuille). Aihe voi heilua ilmastonmuutoksesta vaipan vaihtamiseen, mutta jos siitä on väiteltävä, jos argumentit pitäisi hioa teräviksi, naseviksi ja kärjistetyiksi, suomalainen neuvottelee. Hän nössöttää, ajautuu huomaamattaankin vastapuolen kannalle, ja hallitukset ja valtuustot luisuvat yhteismielisyydessään sokeaan myttyyn. Jos taas suomalaisen pitäisi neuvotella, pitää omista rajoista kiinni samalla, kun ottaa huomioon toiset, hän väittelee. Hän ajaa asiaansa härkäpäisesti, hilluu omien oikeudenmukaisuusvaateittensa kanssa yrittämättäkään auttaa muita, ja joustaessaan hän alistuu täydellisesti. Jyrääjä voi käskeä häneltä alushousutkin jalasta, ja hän suostuu itku kurkussa. Siten suomalainen toimii työpaikoilla ja kotona, eivätkä opiskelijani pääse näistä tavoista eroon, vaikka repisin hiuksiani ja heittelisin videotykkejä.

Neuvottelijana edellispresidentin on kuvailtu kuuntelevan paljon ja kauan, ja kuunneltuaan hänen on kerrottu esittävän ratkaisun, jossa kaksi vastakkaista kantaa on lomitettu yhteen. Meille muille tyypillistä on loogisuusharha. Jos Tzwrtyx-valtio tahtoo pätkäleen maata eikä Ythsgtur halua antaa sitä, vain toinen voi mielestämme voittaa. Jos myyjä tai työntekijä tahtoo rahaa eikä ostaja tai työnantaja halua antaa sitä, toisen on nöyrryttävä. Jos ystävä haluaa muutosta ihmissuhteeseen, toinen ei, toisen on alistuttava tai alistettava.

Käytännössä neuvottelemassa ei koskaan ole koneita vaan ristiriitaisia, monimutkaisia ihmisiä, arvoja ja toiveita. Jokaikiseen neuvotteluun voi löytää ratkaisun, jossa kumpikin saa pitää kiinni vaatimuksistaan mutta jossa joustetaan muualla. Liikeyrityksen myymisestä isommalle voidaan kokoontua inisemään kuukausitolkulla, jos puhutaan vain rahasta, mutta hinta putoaa nopeasti, kunhan pieni yritys saa pitää nimensä ja perinteensä. Neuvotellessa ei kamppailla faktoista vaan siitä, arvostetaanko minua, pidetäänkö meitä tärkeinä, eikä arvostaminen maksa. Tarvitaan vain oman suun sulkemista ja sellaista kuuntelemista, joka ei ole puheenvuoron odottamista vaan asettumista sekä toisen että itsen asemaan.

Neuvoteltaessa kotona tai maailmalla ei voi soveltaa strategioita, taktiikoita ja muita sodanjohdon verbaaliarsenaaleja. Alistettu kostaa tiedostamattaankin. Juuri siksi Martti Ahtisaari onnistui niin monessa vaikeassa tilanteessa: hän etsi ratkaisua, ei voittoa.

Joulukuu 2008

Perinnekurjat

Jouluna kaikkialla hyppii ihmisiä, jotka rakastavat hyperventilointiin saakka perinteitä. Heidän vastapainonaan nurisee niitä, jotka vihaavat joulurituaaleja, jättävät joulun viettämättä ja muistuttavat muita koko ajan valinnastaan. Eniten ympärillämme hosuu niitä, jotka inhoavat perinteitä mutta sadomasokistista avuttomuuttaan toteuttavat samat riitit joka vuosi.

Joulun rakastajat pitävät riitoja ja kiirettä epäonnistumisena, jonka onnistuu välttämään ensi vuonna… Joulun vihaajista melodramaattisuus ja sentimentaalisuus näyttävät tyhmältä ja ovat siksi lähes moraalisesti väärin. Väliinputoajat eivät erota tapahysterisointia ja orientoitumista luovuuteen toisistaan. Joulun kauneushan vaatii luovuutta ja herkkyyttä, ja luovaan työhön kuuluu usein sietämätön paineen ja hajoamisen tunne ennen kuin kaaoksesta jäsentyy jotain.

Voimme harkita, ovatko joulun perinteet paineen arvoisia, ja tekee hyvää huomata niiden olevan. Joulun tapavihaajienhan mukaan välittämistä voi osoittaa ja hiljentyä voi muutenkin, ilman mummojumiutuneita pakkorituaaleja. Kuitenkaan kukaan meistä ei pysähdy eikä osoita tykkäävänsä muista ja koko maailmasta muulloin kuin traumaattisen kokemuksen jälkeen. Vierivät kivet tapaavat pysähtyä vasta pohjalla.

Kulttuurisiin tapoihin on kiteytynyt sanatonta viisautta jännitteisistä osista ihmiselämää, ja perinteet ovat muotoutuneet työstämään yleisiä, hillitsemättömiä hädän ja ilon tunteita. Osa riiteistä auttaa tosin vain toisia ihmisiä ja musertaa toisia, kuten tyttöjen ympärileikkauksissa, joten perinteitä on koeteltava, mutta valtaosa rituaaleista antaa kaikille mahdollisuuden psyähtyä johonkin vaikeaan. Riitti on paikka ottaa jokin liian iso asia omaksi.

Sisareni kuoltua viime kesänä sytytin kynttilän hänelle iltaisin, keräsin seppeleen, laskimme lipun puolitankoon, ja pienet symboliset teot saivat minusta sulamaan jotain kauheaa ja kivistä, jota en edes tiennyt kantaneeni sisälläni. Toivoin silloin, että minulla olisi ollut vastaavia perinteitä myös muissa suruissa, ja olen opetellut luomaan omia rituaaleja itse.

Vaikeinta meille on hyväksyä se, että keskelle katkeraa ja järkähtämättömästi etenevää elämää tökkäytyy jotain hyvää. Hyvyys on pelottavaa, uhkaavampaa kuin mikään tässä maailmassa. Emme tiedä, mitä tehdä sille, sen voi vain ottaa vastaan, eikä mikään ole niin hirveää. Siksi meillä on joulu ja joulun traditiot.

Tämän vuoden pimeydessä pikkusisareni päätti lähteä luotamme, mutta parhaillaan olkapäätäni vasten uinuu jotain tuhisevaa, jonka minun annettiin noutaa kaukaa ihmisyyden toiselta rajalta. Tälle pienelle tytölle maailma syntyi lokakuun lopussa, ja hänelle ja hänen isoveljilleen haluan antaa joulun, pienillä ja suurilla teoilla.

Joulun perinteillä voimme antaa hyvyydelle tilan, paikan astua osaksi meitä ja meidän elämäämme.