Tammikuu 2007

Sinä olet väärä

Täällä on ällistyttäviä ihmisiä. Täällä on ihmisiä ja ryhmiä, joiden ajatukset, elämäntavat ja arvot ovat käsittämättömiä. On ihmisiä, jotka ovat vääriä, sairaita, uhkaavia, epäilyttäviä, pelottavia, hulluja, erilaisia, väärään ryhmään kuuluvia ja muuten vain periaatteellisesti arkijärjestä vieraantuneita.

Täällä on pelottava määrä ihmisiä, joille se vieras, käsittämätön ja outo olen minä.

Koulussa sain merkillisen aavistuksen siitä, että oli olemassa eksoottisia ihmisiä, joiden kotonakin syötiin makkarakeittoa, perunoita ja ruskeaa kastiketta. Näiden ihmisten kotona verhot otettiin alas ja pestiin! Näiden ihmisten kotona käytettiin alkoholia vain viikonloppuisin, ja silloin mongerrettiin ja ajettiin perhe kirveen kanssa ulos. Nämä ihmiset eivät tanssineet, laulaneet ja nauraneet, muulloin kuin mongertaessaan.

Myöhemmin sain kiusallisen paljon kokemusta siitä, että eksoottisuus, ällistyttävyys ja kummallisuus oli jotain, joka liittyi minuun, ei muihin.

Lehtitoimittajat olettavat lukijoiden seuraavan vilkkaasti aikaansa, tajuavan kielen vivahteita, hankkineen hyvän yleistiedon, toisin sanoen olevan samanlaisia kuin toimittajat itse. Tosiasiassa melkein puolet suomalaisista uskoo HI-viruksen tarttuvan juomalasista. Se hyvästä yleistiedosta.

Yhdelle ”kaikki muut” ovat uskovaisia, toisella ”kukaan” ei käy kirkossa. ”Kaikki” nykymiehet hoitavat lapsia ja tekevät yhtä paljon kotitöitä kuin vaimonsa, mutta ”kukaan” mies ei osallistu kotihommiin ja lasten kasvattamiseen. ”Kukaan” ei tiedä, kuka on Michel Foucault, jonka ”kaikki” tuntevat.

Meillä on näkymätön ”kaikki muut”, joihin vertaamme itseämme, ja tämä ”kaikki muut” kattaa yhtä paljon kuin vihreä sammakko maapallosta. Yksilön ei tarvitse matkustaa ulkomaille pöllämystyäkseen ihmisten erilaisuudesta ja erilaisten ihmisryhmien sokeudesta toisilleen.

On kirvelevä tunne huomata oman tavallisuuden olevan suurimmalle osalle muista ryhmistä näkymätön tai vieroksuttu ja uhkaava.

Ihanaa on löytää erilaisuudelle nimi, käsite, joka selittää merkillisen käyttäytymisen ja arvomaailman. Tällöin on uskottavampaa uskoa samanmielisten olemassaoloon ja hyväksyä sekä muiden säännönmukainen outous että oma itse.

31. 1. lähtien Kaarina-lehden Linna-liitteessä julkaistaan pilakuvaa, jossa humanisti-taiteilija kurnuttaa. Tiedän tragikoomisen ja surkuhupaisan hyvin, miten hassuilta ja absurdeilta minun valintani näyttävät monen ihmisen silmissä.

Ehkä nauru pakottaa tuntemaan, ettei ole olemassa yhtä suomalaisuutta, yhtä normaaliutta eikä yhtä tavallisuutta. Tervetuloa seuraamaan sarjaa

Helmikuu 2007

Onhan ruokakin elinkeino

18-vuotiaana päätin muuttaa Voivalan opiskelija-asuntoihin. Tiesimme, että pääsyä taloihin piti kysyä joltakulta Kaarinan kaupungin henkilökunnasta. Aloitimme summamutikassa sosiaalitoimistosta, joka nimenä merkitsi minulle yhtä paljon kuin hubbabubba ja kihlakunnanvirasto.

Sosiaalitoimistossa meille asuntoa pyyteleville kerrottiin, että emme saisi – toimeentulotukea.

Vastaus oli pähkähullu.

Yhteishaku eri oppilaitoksiin päättyi eilen. Abiturientit ripuloivat ylioppilaskirjoitusten ja sisäänpääsykokeiden vuoksi. Minä olen valmistunut yliopistosta, eikä minulla opiskeluaikana ollut hajuakaan, missä opiskelin. Monta vuotta myöhemmin tajusin, että ammatillisella ja yliopistokoulutuksella on ero.

Käsitteiden tasolla jako ammatilliseen ja yliopistokoulutukseen on järjetön. (Eikö yliopistosta valmistuta ammatteihin?) ”Ammatillisuus” oppilaitosten nimissä onkin vain hienosteluilmaus duunariudelle, käytännölliselle suuntautumiselle, jonka jokaista eroa entisten herrojen töihin tuhrataan nyt.

Peruskoulussa ei enää erotella ala- ja yläasteita. Jäljellä on ala-aste ja yläaste, joiden nimenä ei ole ala-aste ja yläaste. Täh? Muutos on ällistyttävä, ellei tiedä, että ala-asteen takana on hoivaava, köyhän kansan ihmismäistämiseen perustuva kansakoulu, kun taas yläasteen ja lukion perustana on paremman väen opinahjoja, joilla eroteltiin jyvät akanoista ja jalostettiin yhteiskunnan vaikuttajia.

Monen peruskoululaisen on omasta mielestään järjetöntä oppia neliöjuuria tai oikeastaan mitään, mitä yläaste ja lukio tarjoavat. Peruskoulun kannalta on yhdentekevää, tarvitsevatko oppilaat näitä taitoja ja tietoja. Oppilaalla on oikeus saada tiedot ja taidot silloinkin, kun hänellä ei ole perheestään ja yhteiskuntaluokastaan saatua tuntumaa siitä, miten paljon hän tarvitsee niitä.

Yhteiskunnan instansseja ja järjestelmiä ei ole rakennettu sen mukaan, mikä olisi nykynuoren silmin järjellistä, vaan ne ovat kuroutuneet historiallisista ja sosiaalisista syistä tietynlaisiksi. Maa ei nielaise vanhaa perustaa, kun laitoksiin liimataan uusi nimi. Nimimuutoksilla tulee vain vielä hämärämmäksi se, mitä instituutioissa tapahtuu.
Mihin opistotaso kuuluu? Mikä on avoin yliopisto? Mikä ero on kauppaoppilaitoksella ja kauppakorkeakoululla? Korkeakoulutkin ovat oppilaitoksia, paitsi laitosten nimissä, jolloin oppilaitos tarkoittaa vähemmän oppia saavien paikkaa, mikä on häikäisevän fiksua, koska instituution nimessä mainitaan oppi. Yhtäkään näistä nimistä ei voi ymmärtää ilman huikeaa kasaa yhteiskunnallista kokemusta.

Minä olisin tarvinnut 18-vuotiaana kymmenen opintopisteen verran laitoslukutaitoa. Tarvitsen vieläkin.

Mikä historiallinen tausta on sosiaalitoimistolla? Miten se eroaa elinkeinoasiamiehistä tai ensiavusta? Onhan ruokakin keino elää, elinkeino…

Maaliskuu 2007

Menikö ääni?

Terveyskeskuksen lääkäri käski katselemaan tilannetta pari viikkoa, kun pienen pojan lantio luiskahti alta ja hänestä oli tullut liikuntakyvytön. (Pojalla oli borrelioosi.) Yksityislääkäri ei halunnut otattaa näytteitä ja allergiatestejä, koska niitä olisi pitänyt lähetellä jonnekin. (Streptokokki A pepussa.) Ulkomaalaissyntyinen lääkäri ei huolinut tyttöä sairaalaan, koska hänen mukaansa Suomessa ei ole myrkyllisiä käärmeitä. (Kyy oli purrut.)

Äidinkielen tunneilla nostatetaan tuskanhikea oppilaiden ohimoille subjektin ja objektin käsitteillä, mutta näille sanoille on muutakin käyttöä. Niillä nimitetään ihmisiä. Tekijä, toimija, ihminen, joka vastaa tekemisistään, on subjekti. Objekti on avuton, heitelty, hutkittu, kykenemätön valitsemaan, kohde.

Absurdit lääkärikokemukset ovat omiaan kasvattamaan ihmistä subjektiksi. Ällistyttävät tilanteet pakottivat minut kyseenalaistamaan asiantuntijan ratkaisun, vaatimaan, vaihtamaan lääkärin, kieltäytymään ripustautumasta minua viisaamman armoille.

Ongelma on, että subjektius ei ole aina mahdollista. Kun odotin kuopustani, neuvola löysi sydänäänistä häiriöitä, enkä itse aluksi edes ymmärtänyt, miten vakavasta asiasta oli kyse. Istuessani TYKSin käytävillä aloin täristä ja rukoilla hiljaa kiitosta siitä, että meillä on julkinen terveydenhuolto, että minusta ja lapsestani pidetään huolta, silloinkin, kun minusta itsestäni ei ole siihen. Meillä on aikoja, jolloin olemme objekteja, halusimme tai emme. Tarvitsemme muita ja tarvitsemme apua.

Sunnuntaisen äänestämisen subjektiuden, valinnan vapauden voi valitettavasti nähdä vitsinä. Meillä on äänestäessämme vain pikkiriikkisen vähän valtaa päättää siitä, mitä yhteiskunnassa tapahtuu, ja koko äänestämisen voi tulkita suostumiseksi surkuhupaisan kunnolliseen ja sovinnaiseen riittiin, jolla meistä tehdään pelkkiä näennäissubjekteja.

Hirtehinen näkökulma on yksipuolinen. Suuressa yhteiskunnassa valtaa on mahdotonta jakaa tasapuolisesti, ja äänestysriitti on toistaiseksi yksi parhaimmista keinoista jakaa subjektiutta niille, jotka ovat vuosituhansia olleet vain alistettua massaa. Jokaisella meistä neljästä miljoonasta äänioikeutetusta on mahdollisuus tulla kuulluksi, ja jos systeemissä on vikaa, sitä voi lähteä muuttamaan sen sijaan, että ohittaa sen.

Erittäin harvalla on mahdollisuus nakella niskoja lääkäreille tai instituutioille ja noukkia maailmasta mieleisensä. Toivottavasti muistitte äänestäessänne niitä, joilla ei ole sitäkään valinnanvaraa, mitä meillä muilla on, niitä, jotka jäävät objekteiksi, halusivat he tai eivät, sitä viidesosaa suomalaisista, jotka ovat meidän päätöksistämme riippuvaisia, niitä, joilla ei ole mahdollisuutta antaa edes rituaaliääntä äänestämisen tasa-arvoiseen riittiin.

Huhtikuu 2007

Miehen rinnalla

Toisinaan harkitsemattomina lörppäisevinä hetkinä tulen kertoneeksi muille, että olen papin vaimo.

Hiljaisuus, joka ilmoitusta seuraa, on paksu. Yksi alkaa tunnustaa, ettei tullut pääsiäisenä käytyä kirkossa. Toisen silmät lasittuvat, hän lakkaa näkemästä minua minuna ja hyökkää kuin olisin kävelevä instituutio. Kolmas riemastuu: haa! hengenheimolaisia! Sitten hän käy läpi tarkistuslistan: meikkaanko? juonko alkoholia? Neljäs hymyilee vaivautuneesti.

Olen tästä lähin päättänyt välttää kiusallisia tilanteita ja ilmoittaa mieheni olevan mielenvikainen.

Uskovaisuus on samanlainen ilmiö kuin seksi: se saa peräänsä mehevän joukon sanastoa, jolla ihmiset käsittelevät arkaa aihealuetta seurakelpoisemmaksi. Se paljastaa itsestä jotain sopimattoman henkilökohtaista ja haavoittuvaa. Uskovaisuuteen liittyy tunteita, jotka ovat valtavia, kokemuksia, joita ei voi selittää järjellä, vallankäyttöä, joka on historiallisesti ja kulttuurisesti osa meitä ja monen pelkoja.

Samalla ihmisten loikkaaminen uskovaisuudesta kattoon on taiteellisesti kiehtova ja voimakas ilmiö. Minä itse olen yhtä koominen ja traaginen kuin muutkin.

Papin vaimo -uran alkuvaiheissa tyypittelin 67 erilaista uskovaa. Tässä on muutama:

Alkoholiuskovaiset: pelkäävät uskontoa mutta kuuluvat kirkkoon ja uskovatkin hiukan (velvollisuudesta). Pitävät uskovan ainoana ominaisuutena alkoholista kieltäytymistä. Puhuvat koko illan siitä, että näkivät papin juovan lasin viiniä.

Kirjaimellisesti uskovat: uskovat Raamattuun kirjaimellisesti. Kirjaimellisesti uskotaan ne kohdat, jotka koskevat homoseksuaalisuutta ja naisen asemaa.

Ennakkoluulouskovaiset: uskovat Jumalaan mutta ”eivät usko siihen, mitä kirkko opettaa” tietämättä, mitä kirkko opettaa. Eivät pitäneet lapsena siitä, että papit olivat paksuja ja näyttivät teennäisiltä.

Salauskovaiset: puhuvat omasta uskosta kuin sukupuolitaudista. Kuiskaavat tai lausuvat oudosti s- ja j-kirjaimet.

Kuminukkeuskovaiset: eivät ole koskaan ajatelleet mitään uskonnosta. Tai mistään.

Uhriuskovaiset: ovat valmiita uskomaan kaiken, mitä ihmiset syöttävät Jumalan nimissä.

Uhriuskovaiset II: näille on kerrottu, että uhriutuminen on väärin. Tuntevat syvää syyllisyyttä.

Hullut uskovaiset: luullaan humalaisiksi tai huijareiksi. Lainaavat autonsa ventovieraalle.

Autuaan kokemattomat uskovaiset: autuaan tietämättömiä omasta humoristisuudestaan.

Mitä ihmisetkin ajattelisivat -uskovaiset: on oltava kunnollinen ihminen ja käytävä kirkossa TAI on suhtauduttava kirkkoon kriittisesti ja puolipilkallisesti TAI on oltava toisinaan yltiöuskovainen ja toisinaan yltiöepäuskovainen, koska mitä ihmisetkin sitten muuten ajattelisivat.

En kyllä ikinä tunnusta kuuluvani viimeiseen ryhmään.

Toukokuu 2007

Kuka olet?

Kun puhuja onnistuu pitämään epäharvinaisen pitkäpiimäisen, puuduttavan ja väsyttävän esitelmän, kuulijat puistavat päätään: pitäisi olla enemmän viestinnän koulutusta, niin tiedettäisiin, miten kuuluu puhua.

Cicero käski valmistelemaan puheen tarkasti. On analysoitava ja laskettava etukäteen. Quintilianus neuvoi heittämään etukäteisvalmistelun olan yli. On heittäydyttävä tilanteeseen, sanat seuraavat perässä. Platonin mielestä oli pureuduttava siihen, millä kyseenalaisilla tavoilla puhujat vaikuttavat meihin muihin.

Kahdessatuhannessa vuodessa ei puhetaidon koulutus ole paljoa pidemmälle päässyt.

Yhden mielestä puhuja seisoo paikallaan kuin kuivettunut pökkelö. Toisen mielestä hän huitoo ja vaeltaa liikaa. Kolmannen mielestä puhuja sättää, neljännen mukaan hän on epäilyttävän hallittu. Yksi vihaa puhekieltä, toinen kirjakieltä. Yksi ampuisi kalvot, powerpointit ja jakkupuvut, toinen ei pidä puhujaa asiantuntevana ilman niitä. Yksi tahtoo keskustelua ja aktivoimista, toisella tutisevat housut niiden pelosta. Yksi tahtoo nauraa, toinen asiaa, kolmas ei missään tapauksessa kumpaakaan.

Yhdysvalloissa poliitikoille luodaan puheen pitämistä varten niin mahtava screen, että puuttuu vain sähkökitara ja he voisivat alkaa moshata. He jutustelevat tuhatpäiselle yleisölle kuin kavereilleen. Jokaisen sanan, katseen ja kädenliikkeen vaikuttavuus kuulijoihin on testattu. Yhdysvaltalaisten poliitikkojen puhetaidon ovat ammattilaiset treenanneet huippuun. Silti voisin heitellä heitä turkiskuoriaisilla. Eivät he minua vakuuta.

Aina, kun uutisista tulee loppukevennys, huudan sormet korvissa: ”Öyä öyä öyä öyä!” En kestä kuunnella yhtäkään radiokanavaa. Pidän lähes kaikkia suomalaisia kuuluisuuksia epätoivoisina ilmaisijoina. Minä olen, tuota, puhetaidon opettaja…

Renessanssihumanistit kiskoivat 1400-luvulla keskiajan yli omaan käyttöönsä antiikin ja kieltäytyivät kunnioittamasta auktoriteetteja ja dogmeja, edes antiikin. Hyvän ilmaisutaidon ja ihmiseksi kasvamisen perustana humanistit pitivät parhaisiin klassikoihin ja esikuviin tutustumista. Oli luettava Cicerot ja muut. Omissa taidoissa oli kurotettava vielä pidemmälle. Oli ylitettävä ihailluimmatkin idolit yksilöllisellä, persoonallisella tavalla.

Jos olisi olemassa kaikkien allekirjoittama koodisto, miten kuuluu puhua, se jaettaisiin kotiin kuin katekismus tai perustuslaki, ja siltikin sitä pitäisi muuttaa. Puhe- ja ilmaisutaitoa pitää tunnustella, tonkia ja hakea. Sen eteen on epäonnistuttava kirvelevän, kiduttavan monta kertaa, halusi tai ei (yleensä ei). Vakioida sitä ei voi.

Kuka sinä olet puhujana? Ketä ihailet? Kenet tahdot ylittää? Eivät sinusta kuitenkaan kaikki pidä…
Millainen persoona sinä olet?

Kesäkuu 2007

Pilveen!

Epämääräinen sätkä kiertää ihmisrinkiä nuortenleffassa, ja kaikesta tulee hulvatonta. Kireät vapautuvat, hullutellaan täysin päättömiä, kielletty pahe tuo mahtavan yhteyden. Pilvellä rakennetaan rentoa meininkiä, erilaisuuden hyväksymistä, vapautta, sitä, että elämässä on tärkeää muukin kuin kiire, velvollisuus, muiden mielipiteet ja pakko.

Prozaciako niissä elokuvissa vedetään?

Yhdysvaltalaisen viihteen esittämä kuva marihuanasta on niin hullunkurisen jyrkässä ristiriidassa suomalaisen päihdekulttuurin kanssa, että joko USA:ssa poltetaan tulostuspaperia ja itsesuggestio hoitaa loput tai sitten käsikirjoittajilla on kaappimafiosoja ase ohimolla vaatimassa, että nyt piilomainostat tätä tavaraa ja heti.

Toisaalta USA:n sisä- ja ulkopolitiikka näyttää siltä, ettei niistä asioista ainakaan selvin päin ole päätetty, joten ehkä sielläkin ollaan ongelmissa.

Kaarinaan huumeet rysähtivät vuonna 1992, ja silloin minua ei naurattanut pätkääkään. Aineiden käyttäjä lakkasi silloin olemasta narkkari, spurgu, syrjäytynyt raukkis. Yhtäkkiä kenen tahansa oli katu-uskottavaa kokeilla. Yhtä yhtäkkiä tuli ilmi, että kevyitä huumeita ei voinutkaan vain kokeilla.

En ole viidentoista vuoden aikana törmännyt yhteenkään ihmiseen, joka olisi kyennyt käyttämään hasista kevyesti ja hauskasti, silloin tällöin, juhlistamaan, rentouttamaan. Vain harmillisen pieni osa huumeiden kokeilijoista tosin syrjäytyy räikeästi, punasilmäisiksi luurangoiksi: suurin osa pilveilijöistä näyttää normaalilta. Naamassa ei lue VAROITTAVA ESIMERKKI, vaikka etsisi nenäkarvoista ja korvakäytävistä. Koti on kunnossa, työ ja opiskelu sujuu, keho ei rapistu.

Kestää aikaa, ennen kuin pärjääjä-pilvenpolttaja kertoo toisenlaisesta totuudesta. Sileän pinnan takana on koukkuun jäämisiä, lasten huostaanottoja, rikoskierteitä, teho-osastokäyntejä. Väistämätön kontakti rikosmaailmaan jättää jäljet ja yhteydet, joita ei saa hinkattua irti. Viaton marihuana jää aivoihin ja romuttaa oppimis- ja reagointikykyä. Pintasileät käyttäjät pystyvät ylläpitämään kulissia, jonka he osaavat rakentaa tietoisesti, mutta tiedostamaton kehitys pysähtyy jonnekin sinne, milloin käyttö on aloitettu.

Ero elokuvien välittämään kuvaan on ällistyttävä. Poltetaanko Pohjois-Amerikassa oikeasti tulostuspaperia? Vai pitääkö päihdekulttuuri Suomessa niin rankkaa humalaa normaalina, että huumeidenkin kokeilu kiskaisee sen vuoksi kokeilijan heti koukkuun?

Ensi viikonloppuna virkavoimat onkivat merestä suomalaisen päihdekulttuurin elottomia edustajia. Ekstreme-elämyksiä kaivataan, varsinkin juhannukseen. Tässä on vinkki: päihteetön elämä pelottaa, kokeilkaa vaikka. Suomessa vain aurinko pärjää pilvessä. Oikein nautinnollista juhannusta!

Heinäkuu 2007

Tänään loin maan

Tänään ei sada. Lämpö on paksu, ja silti tuulessa on viileyttä. Haluaisin syödä apiloita. Päivänkakkarat kaatuvat ruoholle, hiekkatie ratisee. Paljain jaloin kävelevä astuu eri tavoin kuin muut: kuin hän keskittyisi jokaiseen tuntemukseen. Kallio on pehmeä ja sileä, täynnä unenomaisia raitoja, jotka muinainen kuumuus taivutti mutkille.

Olen pitkään halunnut luoda maan. Olen halunnut synnyttää kallioita, vetää valtavat vuoret kohti taivasta, pakottaa ne maahan, saada ne kiemurtelemaan, talttumaan vähitellen jalkojen alle. Olen halunnut vetää jään sen ylle, olen halunnut luoda sammaleet ja vanhat puut, jäkälien paksut tupot ja tuhannet eläimet. Tahdoin luoda niityt, kellokukat, ryömivät olennot ja taivaalle linnut, maanalaiset joet ja salaiset luolat ja käytävät.

Ennen kuin huomasin, olin luonut maan jo. Se oli syntynyt ennen kuin olin ehtinyt suunnitella sen loppuun, hioa sen valmiiksi ja järjestellä viimeiset hetket. Haroin sitä sormillani, vedin niityille jakaukset; näin, että maa oli syntynyt, ihmiset olivat muuttaneet maahani asumaan, näin kansojen rakentavan, viljelevän, näin kaupunkien nousevan ja katoavan, näin ihmisten taistelevan, näin heimojen sopivan rauhasta ja sotivan jälleen. Näin yksinäisyyden ja yhteiset hetket, näin talot, mökit ja palatsit, näin rikkaat ja köyhät ja ne, jotka eivät olleet kumpaakaan.

Kuljin maani yllä hämmentyneenä. Yritin puuttua tapahtumiin, mutta kämmeneni oli liian suuri: talot lakosivat, maat aukenivat, vuoret vyöryivät ylle ja katosivat toistensa alle, meret vaihtoivat paikkaa, ja niin luovutin.

En tiennyt, mitä olisin tehnyt, ennen kuin näin eräässä pienistä kaupungeista jotain merkillistä. Se ei ollut minun luomani. Se oli niin häviävän pieni, että kadotin sen näkyvistäni; väliin se kasvoi ja kohosi valtavaksi, ja hetkessä se katosi taas. Yritin nähdä sen tarkemmin, työnsin kasvoni maahan kiinni, mutta olin liian suuri kyetäkseni erottamaan sitä. Näin kuitenkin sen vaikutuksen, ja jäin miettimään, mikä se oli.

Eräänä yönä havahduin hereille. Minun todellisuudessani satoi vettä, paksuja kuumia heinäkuun pisaroita, ja yhtäkkiä tiesin. Näin maassani vanhan talon, näin pienen ihmisen antavan toiselle viestin, näin viestin kulkevan talosta taloon, näin sen katoavan, näin sen tulevan jälleen esiin, ja tiesin.

Tiesin, että jokainen ihminen, joka sai viestin käteensä, näki eri kirjaimet kuin edellinen. Jokainen kantaja oli saanut eri salaisuuden kuin edellinen, enkä tiennyt, mitä viestissä lukisi seuraavaksi.

Jäin seuraamaan sen kulkua, ja aavistin, että jollakulla muullakin olisi tässä viestissä vielä tehtävä.

Syvää sydänkesän aikaa toivotan lukijoille!

Elokuu 2007

Ope on hirviö

Lapsena ja nuorena opettajat olivat kauheita (paitsi ne kivat). Kirjat ja elokuvat pursuivat hirviökasvattajia. Jos minä olisin järjestellyt koulun, se olisi ollut loistava.

Mistä tietää tulleensa aikuiseksi? Siitä, että samaistuu hirviöopettajiin ja sadistisiin kasvattajiin eikä heidän uhreihinsa.

Muutama kerta opetustunteja ala- ja yläkoulussa riittää, ja karkuun on luikittava nolona. Myöhemmin voi hengähtää, että on se vain hyvä, että opettajat jaksavat, ja on itse asiassa uskonnollinen ihme, etteivät he ammu oppilaitaan singolla kolmen ensimmäisen viikon jälkeen tai ota rutiininomaisesti käyttöön käsirautoja ja suukapulaa.

Kouluissa oppilaat pakahtuvat vimmaisesta tarpeesta imeä uutta, ja se uusi ei varmasti ole koulujen opetussuunnitelma. Ihmisen evoluutio jämähti kivikaudelle, ja kulttuurin tunkeminen alaikäisiin tuntuu samalta kuin sulloisi valtamerta pillin läpi pääsiäismunan muovikoteloon. Geenit ahmivat jotain alkukantaista: Miten lauman johtajaa testataan? Miten pitkälle toista voi kiduttaa? Mitä on luottamus, viha, rakkaus? Missä ovat lauman rajat?

Kun minä opetan ilmaisutaitoa, lapset eivät aio oppia siitä mitään… He tahtovat nähdä sen, miten käsittelen konflikteja. Ilmaisutaidolla voisi työstää ongelmia, mutta en ikinä pääse niin pitkälle, vaan yritän pitää ylikierroksilla käyviä lapsia kuuloetäisyydellä, etsiä yhtä, joka itkee, toista, joka ei halua samaan ryhmään sen-ja-sen kanssa, kolmatta, joka ei tee mitään, neljättä, joka aikoo opettaa minun sijastani, viidettä, joka suuttuu kaikille ja lähtee ovia paiskoen, ja kuudetta, joka on kiltti ja jonka siksi hukkasin jonnekin.

Lapset voivat kiljua ja hyppiä seinille sen vuoksi, että asia on tylsää eikä motivoi. Tai siksi, että asia on kiinnostavaa ja innostaa liikaa. Tai siksi, että on keskiviikko ja elokuu tai Merillä on punaiset housut. Eikä jälkikasvu ole tehnyt ääneenlausumatonta sopimusta siitä, että tilannetta ei ainakaan tahallaan yritettäisi terrorisoida ja anarkisoida.

Ja jokin sisäsyntyinen vaisto estää lasta näkemästä omaa osuutta, kuhinaa ja rajojen nipistelyä ja tahallista ärsyttämistä, joka tekee lapsesta lapsen ja kuuluu ikään, ja saa ihmisen muistamaan jälkikäteen vain sen, miten epäreiluja ja ilkeitä kasvattajat olivat.

Eniten minua jurppii se, että minä opin opetustyöstä enemmän kuin lapset. Opin, että suurin osa infantiileista on ensimmäisenä sekuntina pelästytettävä niin, että heiltä nousevat hiukset pystyyn. On oltava se hirviö, jota halveksin. Vasta silloin voi antaa vapautta ja vastuuta, ja kaikki toimii. Kivikausigeeni sanoo, että turvallista ei ole, ellei ensin motata turpaan.

Terveisiä opettajille: ihanaa, että olette hirviöitä. Miten te osaatte oikeassa vaiheessa nyppiä karvat ja torahampaat pois ja antaa keskenkasvuisten etsiä omaa?

Syyskuu 2007

Minä pelkään työtukitoimia

Opiskeluaikana heitin syrjään hyväpalkkaisen kesätyön. Loikkasin työllistettynä työhön, joka oli merkityksellisempi. Pidin työkokemusta tärkeämpänä kuin rahaa tai nimikettä.

Olinpa tyhmä.

Minua ei opastettu työhön. En nähnyt esimiestäni kertaakaan. En edes tiennyt, missä olin töissä. Minut käskettiin jonnekin seisomaan vahdiksi, ja sain pestä ehkä pari kertaa jalkapalloja. Lopulta tuntui kiusaannuttavalta olla piiloutumatta toisten työllistettyjen kanssa tappamaan aikaa, koska innokas työnteko herätti ihmetystä ja oli vakituisille työntekijöille vaivaksi.

Pari vuotta sitten pelästyin humanisti-taiteilijan epämääräisistä palkoista. Päätin varmistaa perustulon ja saada käsitystä työmarkkinoista. Kirjoittauduin työvoimatoimistoon työnhakijaksi.

En muista, milloin olisin viimeksi tuntenut itseni yhtä pieneksi. Inisin, että minun pitäisi käydä kouluttamassa yliopistossa ja parissa yrityksessä johtajia, niin että en nyt oikeastaan haluaisi sillä viikolla siivota ilmaiseksi. Asioitani käsiteltiin suureen ääneen tilassa, jossa saattoi olla ketä tahansa, eikä muutoksista informoitu. Lakkasin olemasta yksilö, keskusteleva, tasa-arvoinen, omista asioista päättävä olento. Roolini oli olla holhottava, alistettava, laiskotteleva. Enkä minä ollut.

Nolona kirjoittauduin ulos työvoimatoimistosta, ja jäin miettimään, miten käy niille, joilla ei ole mahdollisuuksia kieltäytyä systeemistä. Minä alkaisin käyttää Kelaa ja sosiaalitoimistoja hyväksi, konttaisin roskalaatikon läpi juotavat kourassa työhaastatteluihin.

Louis Althusser on kirjoittanut kutsuhuudosta, joka on koodattu mainoksiin: se kutsuu yksilöt tietyntyyppisiksi kuluttajiksi, ja huomaamattamme asetumme meille annettuun rooliin. Työvoimatoimista tuli kutsuhuuto nopeasti esiin: tee perinteistä työtä, muuten olet syrjäytynyt tai avuton. Ja meistä tulee sellaisia, millaisina meitä kohdellaan.

Poliittisessa keskustelussa vaaditaan työllistämistoimien lisäämistä ja vastikkeettoman toimeentuloturvan poistamista, aivan kuin meitä uhkaisi nälänhätä eikä hyvinvointivaltiota olisi tehty ihmisiä varten vaan ihmiset valtiota varten. Verorahoja tarvitaan, mutta kenenkään ei vauraassa valtiossa kuuluisi suorittaa palkkatyötä niska limassa ja luhistua puolikuolleena ennen eläkeikää.

Pieni pakko on toisinaan tarpeen. Se usuttaa ottamaan vastuuta omasta elämästä. Silti Suomessa vähäosaisille budjetoitu raha juuttuu alistaviin ja vartioiviin rakenteisiin, minkä vuoksi Suomen sosiaalimenot ovat huikean suuret verrattuna yksilön käteen saamaan tukeen.

Ehkä jokaiselle kuuluisi kyselemätön perustulo, kansalaispalkka. Työn on oltava työtä, ei tilastojen kaunistamista. Yksilöllä on oikeus valita elämä, jossa töiden lisäksi jää aikaa lapsille, luonnolle, vanhempien hoitamiselle, taiteelle, olemiselle, etsimiselle.

Lokakuu 2007

Kaipaa tänään taiteilijaa

Yläkoulussa ja lukiossa hyppyytellään nyt ammattihaaveita. Mihin pyritään keväällä? Osa hakee insinööriksi, osa eläinlääkäriksi, joku tahtoo äkkiä töihin, joku pyrkii vain jonnekin, ja neljäsosa ikäluokasta haluaa näyttelijäksi.

Pikkusivuseikkana on, että viime vuonna teknillistieteellisistä korkeakouluista sai tutkintonsa ulos 2 556 opiskelijaa. Teatteri- ja tanssialalta valmistui 44. Tekniikan ja liikenteen alalta valmistui kaikista opetusasteista 24 721 ihmistä, kulttuurialalta 3 024.

Keillä ei ole töitä? No niillä neljälläkymmenelläneljällä teatterialan ressukalla ja niillä kulttuurialan työntekijöillä.

Kukkaishumanistinen maailmankuvani ei aiemmin ottanut tosissaan modernia teknologiaa, kaikkea sitä, mistä seuraa hillitön vauhti, rumia rakennuksia, harmaita maisemia ja robottimaistunutta ruumiinkieltä. Se oli merkityksetöntä kolinaa, joka häiritsi sitä, mikä oli todellista: taidetta, riitoja, iloa, metsää, ihmisiä, musiikkia, tanssia.

Todellisuudessa en voi koskettaa yhtäkään esinettä, maisemaa, tietoa, ajatusta, joka ei olisi teknologisen kehityksen seuraus. En pysty edes tekemään metsässä nuotiolla ruokaa ilman tuhansia rekka-autoja, jotka ovat kärränneet tehotuotetut tomaatit kauppoihin. Trangiani olisi teollista tuotantoa, yksikään korpi ei ole jäänyt metsänkaatokoneilta suojaan, sähkölangat halkovat maiseman, ja vaikka kotini valmistettaisiin keskiaikaisilla menetelmillä, tiedon hankkisin internetistä ja joku päristelisi materiaalit paikalle. Teknismatemaattinen kehitys on suurin, mahtavin ja leimaavin saavutus, jonka olemme saaneet aikaan, ja jokaiseen sen viisiminuuttiseen tarvitaan mykistyttävä määrä insinöörejä, matemaatikkoja, koneiden huoltajia, suunnittelijoita. Näyttelijöitä ei kaivata yhtäkään.

Kaipaamattomuus on väärin. Vanhat korkeakulttuurit pääsivät suuruuksiin orjatyövoimalla. Mepä tuhoamme elämisen mahdollisuudet maapallolta! Kiihkeässä kehityksessä on ylipääsemättömiä ongelmia. Jos saan kaiken helposti, mitä sitten teen? Mitä merkitystä millään on? Meillä ei ole tarpeeksi taiteilijoita ällistelemässä sitä, mikä on tavallista, normaalia ja itsestäänselvää, näyttämässä sen merkityksen, mitä täällä tapahtuu, asettumassa vauhtiin poikkiteloin.

Liikeyritykset: ajakaa taiteilijoiden asiaa. Jos johtajisto tekee visioista ihmispatsaan tai työyhteisö luo työpaikan tunnelmasta runon, pelastetaan maailmaa ja tehdään tulosta. Taide pakottaa havaitsemaan sen, mitä vauhdissa ei näe: mitä kyseenalaista asioissa on tai mihin valtavaan tällä kaikella olisi mahdollisuus. Ota työhön taiteilija.

Aion ryhtyä ajamaan ällistelijöiden ammattikuntaa. Tuleeko joku mukaan? Tarvitsemme kaiken ällistelemiseen enemmän kuin 44 teatterin ja tanssin alan ihmistä.

Marraskuu 2007

Joulu ei mahdu aivoon

Joulu on tyhmä. Joulunvihaajat inhoavat joulua. Joulusaarnat ovat pateettisia. Perheenäidit hyperventiloivat. Kauppojen tungos on hysteerinen. Aivan toinen osa ihmisistä unelmoi hämystä, hangista, kynttilän heijastuksesta punaposkisella omenalla, kuulee tontun askelten narahduksen, muistaa joululaatikon maun sen levitessä kielelle, ajattelee pientä lasta, joka syntyi tähän maailmaan, kuin pimeyteen ilmestynyt ensimmäinen lumihiutale, täynnä haurasta toivoa ja valoa.

Joululla on pahanlaatuinen prototyyppiongelma. Kauniit joulutunnelmat ovat melkein aina syvällisiä ja ihmeellisiä etu- ja jälkikäteen. Itse jouluna on kamalaa. Pätkääkään yhteen eivät sovi tekeminen (juhlan valmistelu) ja kokeminen (juhlan tunnelman ja sanoman aistiminen). Puuhissa säntäilevä yksilö ei koe yhtään mitään kokonaisvaltaisen tunnelmallisesti, koska ihmisen tietojenkäsittelyjärjestelmä suuntaa aistimaan silloin vain yhdenlaisia ärsykkeitä ja sulkee kaiken muun pois. Jos taas yksilö ei tee mitään joulun eteen, raada, kiirehdi, joulua ei tule: kaikki valuu tasapaksuksi harmaudeksi, josta mikään ei erotu.

Itämaisissa tanssi-, taistelu- ja keskittymislajeissa tarvitaan muutaman lihaksen tolkutonta rasitusta ja kaiken muun täydellistä rentouttamista. (Aloittelija valuu kokonaan veteläksi tai kireytyy kaikkialta.) Samalla tavalla joulu ei ole joulu ilman uunin mielipuolista hinkkaamista ja porkkanalaatikoiden väsäämistä silmät ristissä kolmelta yöllä, mutta joulu ei ole joulu myöskään ilman jatkuvaa pysähtymistä, avautumista kokemiselle, jotta tehty, nähty, kuultu voisi järjestyä aivoissa ja syvälliset tuntemukset saisivat tilaa.

Taiteen tutkijoista fenomenologit etsivät ilmiöitä sellaisina kuin ne ilmenevät meille, kokemuksellisina, ja aistien terästämisestä, kokemiselle herättämisestä alkaa ilmaisutaidon koulutus. Kokemiselle täytyy havahduttaa erikseen: tavallisessa elämässä koemme vain silmillekäyvimmät tapahtumat voimakkaasti, koska ihmiseläin on orientoitunut kontrolloimaan maailmaa, puuttumaan siihen, ei aistimaan ja hyväksymään sitä sinällään, puutteineen.

Aistimuksille herkistymistä voi harjoitella milloin tahansa. Miltä tuntuu sateinen maa? Miltä tuoksuvat ensimmäiset pakkaset, kun maa rasahtelee jalkojen alla? Miltä tietokone näyttää, miltä kirjan sivut tuntuvat sormissa, millainen äänimaisema on kodissani, Kaarinan torilla, alikulkutunnelissa? Mitä kuulen, juuri nyt? Kaikki vuodenajat, paikat, esineet ovat täynnä värejä, tunnelmia, tuoksuja, tunteita, ei vain joulu.

Minulle rakkainta joulussa on tämä aika, kun joulun hämmentävät tunnelmat hiipivät vasta ensimmäisen kerran esiin ja niiden täydellisyyden voi vasta hämärästi, hennosti aavistaa.

Joulukuu 2007

Kodissa uuden vuoden pylly

Inhoan lastenohjelmia. Inhoan lasten elokuvia. Inhoan yksioikoistavia kyhäelmiä, joita väännetään A. A. Milnen ja Tove Janssonin vaivihkaisesta tuotannosta.

Harmikseni yhdessä kyhäelmistä on kutkuttava kuvaus luonnetyypistä, jota ei löydy alkuperäisestä kirjasta.

Disneyn Nalle Puh -tulkinnassa nimiroolin esittäjä juuttuu maanalaisen asunnon suuaukkoon, ja asunnossa asuva, Kani, alkaa sätkiä. Hänen kotinsa seinälle jäi karhun takapuoli! Hän yrittää tehdä siitä hirvenpään, hän asettelee pyllyyn koristehyllyjä, hän yrittää parku kurkussa sopeuttaa kamalaa elementtiä kotiinsa sen sijaan että sopeutuisi siihen itse.

Sukuni ei osaa ottaa vastaan lahjoja, ja geeniveljeni loukkaantuvat, jos lahjat eivät ole saajan näköisiä / ne ovat erit kuin on luvattu / lahja ei ole ekologinen, hauska, ylellinen tai hyödyllinen. Närkästyminen kerrotaan antajalle, lahjoja palautetaan, lahjoista kieltäydytään, vääränlaiset lahjat kootaan kauhisteltavaksi kokoelmaksi. Jos lahjaa ei käytetä antajan mielestä oikealla tavalla, hän hakee sen takaisin.

Lahjan saaminen on pelottavaa kaikille, ei vain minun suvulleni. Lapset, jotka alkavat rääkyä väärästä joululahjasta, ovat hyvä esimerkki. Tunnekuohu on liian suuri! Lahja tulee liian lähelle! Se tulee omaksi, yhtäkkiä, se on antajan näköinen, sitä ei voi kontrolloida, se tulee luokse kuin karhun takapuoli kodin seinään, eikä sille voi mitään!

Pätkääkään merkittävää ei pitäisi olla se, mitä saamme lahjaksi, vaan tärkeintä on, että joku on ajatellut minua ja haluaa tulla lähelleni. Lahja on halaus, ja osa halauksista on sydämellisempiä kuin toiset, osa väkinäisiä tai huonolla hetkellä annettuja, mutta jos ei koskaan halaa tai aina määrää halaamisesta, ei saa koskaan koskettavimpia, yllättävimpiä halauksia, jotka tekevät elämästä elämisen arvoisen.

Kiinnostavaa Kanissa on, että paksun vieraan juuttuminen Kanin kotiin on Kanin itsensä syy. Nalle pyysi hunajaa, ja Kani yritti olla kaatamatta sitä lisää mutta suostui kuitenkin. Kani ei koko elokuvassa osaa sanoa ei, ja siksi hän hermoilee seurauksia. Hän on neurootikon prototyyppi: hän kontrolloi elämää väärällä hetkellä, silloin, kun on jo myöhäistä, koska hän ei uskaltanut pitää rajoja etukäteen.

Joululahjat, joita ei tarvitse, voi lahjoittaa Afrikkaan, Venäjälle, kotimaan kärsiville, eikä lahjan kierrättäminen ole huonoa käytöstä vaan ekologinen ja humaani teko, jos lahjan saaminen alun perin tuntui ihanalta. Ensi jouluna nautitaan taas siitä, että läheiset haluavat kaikista kiireistä huolimatta rutistaa minuakin.

Ensi tiistaina saamme yhteisen karvaisen takapuolen: 365 uutta päivää. Tulevaa vuotta ei voi lahjoittaa pois, joten tuntukoon se hienolta eikä karhun pyllyltä (suuri osa elämästä on yhtaikaa kumpaakin). Oikein hyvää uutta vuotta Kaarina-lehden lukijoille!