Kiinnostavaa musiikkia

Suosittelijana Maria Kesti

Healing the Divide: A Concert for Peace and Reconciliation.

Omituinen kokoelma itämaista, afrikkalaista, länsimaista ja alkuperäiskansojen outoa musiikkia, örinästä kilinkolinkaliin, sekatahtisesta instrumentaalivalssista ihmisäänimusiikkiin, intiaanijoiusta avantgarde-säveliin. Live-taltiointi New Yorkissa vuonna 2003 järjestetystä konsertista, esipuhujina Richard Gere, Philip Glass ja Dalai Lama. Meditatiivinen ja eri aisteja herättelevä cd-levy, hieno kokonaisuus, joka ei koettele liikaa kuulijan tottumuksia mutta raapii ja runtelee niitä nautittavasti. Esiintyjinä Tom Waits (länsimaista), The Gyuto Tantric Choir (buddhalaisesta traditiosta), Anoushka Shankar (Intiasta), Nawang Khechog (Tiibetistä), R. Carlos Nakai (Amerikan alkuperäiskansoista), Philip Glass (länsimaista), Foday Musa Suso (Länsi-Afrikasta), Kronos Quartet (länsimaista).

Levyn kansia saa ihmetellä tovin, ennen kuin saa selville, mistä on oikein kyse ja mikä kappale kuuluu kenellekin. Healing the Divide -yhdistyksestä saa lisätietoa lieviä epäilyjä herättäviltä sivuilta osoitteesta www.healingthedivide.org.

Metallica: Metallica

Suosittelen varauksellisesti tätä levyä. Metallican musiikki on ollut itselleni aina liian sievää: yhtyeen kappaleet liikkuvat jollain sellaisella äänialalla (hullua sanoa näin raskaasta musiikista), jolla Vivaldin sävellyksetkin operoivat ja johon en ole koskaan päässyt sisään. Metallimusiikista on myös vaikea saada vivahteita ja potkuja irti, ellei stereoita huudata yli kuulovauriorajan, ja kapinoivasta maineestaan huolimatta heavy toistaa länsimaisen musiikin maneereita.

Metallicassa on silti aggressiivista maskuliinisuutta ja räyhäävyyttä, josta nautin, ja maneereineenkin musiikki potkii ja repii. Tätä levyä suosittelen Nothing Else Matters -balladin vuoksi, jonka todella kaunis, terävänrosoinen kitara-intro kiemurtelee hyväillen korvissa. Lisäksi kappaletta kuunnellessani olen yhtäkkiä taas syksyssä 1992, keskellä yötä erään synkän pitkätukan sekaisessa huoneessa Kaarinan Koristossa, täynnä uskallusta ja rakkautta. Tällä cd:llä ei mielestäni ole kappaleen kaikkein syvin ja riipaisevin versio, ja etsin edelleen sitä parhainta.

Metallica perustettiin vuonna 1981, ja Nothing Else Matters julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1991. Faneilla oli paljon haukuttavaa ja rakastettavaa tässä kappaleessa. Metallica-albumi tunnetaan myös nimillä Black ja The Black Album, ja se on yhtyeen myydyin levy. James Alan Hetfieldiä (s. 1963), Metallican sanoittajaa ja keskeisintä jäsentä, pidetään omintakeisena muun muassa tapansa soittaa kitaraa iskemällä kieliä ylhäältä alaspäin eli downpicking-otteensa vuoksi.

Samuli Edelmann: Virsiä 2

Tunnen vastenmielisyyttä virsiä kohtaan. En pidä niiden ammuvista ja inisevistä melodioista enkä kestä pompöösejä ja liioittelevia sanoituksia. Urut kuulostavat siltä kuin laiva ulvoisi sumussa täyttä häkää, vetäisisi välillä henkeä ja mölisisi taas. Lasten ja nuorten raikkaat virret toteutetaan pianolla hakaten ja halvalla sovittaen.

Samuli Edelmann on saanut Virsiä-cd:illä (2007, 2008, 2009) korneimmistakin sanoituksista esiin sen, mikä huikea voima niihin on ehkä alun perin yritetty kirjoittaa. Albumit ovat raskaan pehmeitä, matalia, mullantuoksuisia, korvia hivelevän kauniita. Kuluneinkin lastenvirsi on muuttunut syvälliseksi ja luiruimmatkin aikuisvirret ovat tulleet tunnelmallisiksi. Vain kepeistä poppiversioista en pidä. Niissä ei ole vikaa mutta ei mitään elämää suurempaakaan. Virsiä 2 on tästä trilogiasta synkin ja suosikkini.

Virsiä-levyt on taltioitu Luhangan yli 100-vuotiaassa puukirkossa, ja koko äänimaailma on rakennettu akustisesti. Taustalla kuuluu ajoittain kirkon ulkopuolella riemuinnut linnunlaulu. Albumissa ei ole päällekkäisäänityksiä.

Virsien levyttäminen on Edelmannilta (s. 1968, Pori) kulttuuriteko. Samalla albumit ovat olleet Suomen myydyimpiä levyjä. Edelmann on kuuluisa kunnioitettavasta elokuvaurastaan, mutta hän on dubannut myös Muumilaakson tarinoita. Muusikkona hän on kaikkien aikojen myydyimpiä suomalaisartisteja, ja rakastuin hänen ääneensä alun perin Palaa tää pää -kappaleesta. Edelmannin vanhemmat ovat näyttelijöitä ja säveltäjiä, ja hänen isoisänsä oli kanttori.

Wimme: Bárru

Pähkähulluinta kuulemaani musiikkia. Wimme joikuu, voihkii, ulvoo ja ulisee, ja väliin taustalla kuuluu pimpampom-elektronista musiikkia. Bárrun (2003) ensimmäiset kappaleet koettelevat hiukan liikaa musiikkimakuni rajoja, mutta muu osuus levystä on mahtavaa. Jos etsii äänitaustaa jonkinlaiselle proto-ihmisyydelle, ihmiskehon ja äänen täyteläisimpien mutta pelottavimpien rajojen hakemiselle, Bárru on hyvä valinta… Vain albumin taustamusiikin elektronisuus häiritsee minua. Se sopii huonosti alkukantaisen brutaaliin joikaamiseen.

Wimmen muista levyistä Wimme (1995) on edellistä meditatiivisempi ja harmonisempi (ja tylsempi), ja sen taustana on akustista musiikkia ja luonnonääniä. Gapmuun (2003) on taltioitu pääasiassa pelkkää joikausta, joka on perinteistä ja hermoillekäyvää. Hauskimmassa kappaleessa Wimme ärisee veneen perämoottorin kanssa, ja hän laulaa saameksi myös virsiä. Gapmun mahtavin anti on albumivihkoseen kirjatut suomennokset, jotka ovat lämpöistä, arkista lyriikkaa.

Wimme Saari (s. 1959) on saamelaisartisti, jonka kerrotaan kehittäneen uudenlaisen joikaustekniikan. Hän liittää perinteiseen joikaukseen erilaisia äänenmuodostustapoja ja improvisaatiota, ja hän kuvaa itseään äänellä leikkijäksi.