11. Omistanko ilmaisun julkisessa tilassa?
Immateriaalioikeudet verkon julkisuustilaa rajaamassa ja rakentamassa
Tuomas Mylly

Kevät hiipii, kesä tulee lähelle. Aurinko lämmittää Luonnontieteiden talon ala-aulaa. Tilasta on tullut yliopisto. Minua ympäröivä ei voisi esiintyä minään muuna tilana. Istun tummansinisellä, muovitetulla penkillä ja mietin hämmentyneenä, mistä tilan tieteellisyys muodostui, yllättäen. Talvella tilassa ja sen äänimaisemassa ei ollut mitään leimallisen, yksiselitteisen yliopistollista.
Osatekijöiksi tilassa asettuvat nuorten aikuisten, hiukan kuluneesti pukeutuneiden ihmisten määrä, heidän joutilaisuutensa, kiireettömyytensä, suuret ikkunat, valo, neliönmuotoiset nurmikentät pihalla, suuret laatat, avaruus, kampuksen kaltainen aukio, suorakaiteen muotoinen suihkulähde, rakennusten harmaan, nurmen vihreän, taivaan sinen ja auringon keltaisen suhde. Turun yliopisto asettuu yhä selvemmin imitoiduksi tilaksi, tilalainaukseksi aurinkoisilta seuduilta. Luonnontieteiden talosta tuli yliopisto vasta auringon ja nurmikon sekä lämmön tuoman joutilaisuuden astuttua mukaan. Miksi kiireettömyys, neliö ja suorakaide muotoina, nurmikko, aukea tila ja sitä reunustavat melko matalat rakennukset tuottavat yliopistoalueen? Missä ja milloin ensimmäinen tällainen yliopisto rakennettiin? Mistä itse tiedän, miltä yliopistojen kuuluu näyttää ja miten yliopistoalueella kuuluu keskustella ja liikkua? Yliopistoksi tunnistaisin tilan myös, jos rakennukset kohoaisivat vanhoina, koristeellisina ja mahtipontisina, kaiku kiertäisi nuorten aikuisten juostessa kirjat kainalossa porrastoissa, ulkona vanhat lehmukset, tammet ja saarnet odottaisivat syksyisiä opiskelijoita. Mikä yhdistää näitä yliopistoja, opiskelijoiden iän lisäksi? Ehkä tilan ja avaruuden tunnelma sekä rakennusten suuruus ja niiden loppumaton määrä.
Artikulaation voi tulkita vastakkaisin tavoin, tieteen pyrkimykseksi pönkittää valta-asemaansa suuruuttaan ja toimijoidensa tilankäytöllistä mahtavuutta osoittamalla tai pyrkimykseksi olla rajoittamatta ajatuksia, olla antamatta tilallisin keinoin kattoja ja rajoituksia työlle, vapauttamalla mahdollisimman avaraksi kaiken, mitä tehdään.
Tuomas Mylly käsittelee immateriaalioikeuksien suojaamista, niitä taloudellisia oikeutuksia, joilla ilmiöiden julkisuutta rajoitetaan. Kyse on siitä, mitä julkiseksi tulleella (musiikilla, teorialla, elokuvalla, ajatuksella) voi tehdä, miten yhteiseksi annettua ei voi käyttää miten tahansa. Perustana on, että ilman tekijänoikeuksia ja immateriaalioikeuksien suojaamista innovaatioita ei tehtäisi ja kutsumustaiteilijat ja -tieteilijät kuolisivat nälkään saamatta vaikeasta, mittavasta työstään vastineita. Immateriaalioikeuksilla suojataan informaatiotyötä, sitä, joka vaatii rahallista ja ajallista panostusta sitä tehdessä mutta valmiina sen kopiointi ja levittäminen on vaivatonta ja puoli-ilmaista. Informaatio on myös jakamatonta eikä sen käyttö ole kilpailullista vaan usea voi käyttää sitä yhtä aikaa sen vähenemättä, sen käytöstä on vaikea sulkea muita pois, sitä on vaikea piilottaa, eikä se kulu käytössä tai pilaannu. Informaatio on julkishyödyke, jota koko yhteiskunta tarvitsee, ja immateriaalioikeuksin mahdollistetaan informaation vapaa liikkuvuus, jotta sitä ei olisi pakko salailla ja piilottaa.
Tieteilijänä vetäisin tekijänoikeuksia pois, antaisin ajatusten ja taiteen liikkua vapaasti, kannattaisin spontaania, yhteistä pyrkimistä hyvään, vartioimatta mustasukkaisesti tuotoksiani. Taiteilijana haluan saada taiteestani palkan, haluan pitää tekijänoikeudet itselläni, valvoa, mitä tapahtuu teoksillani, ansaita taiteella elantoni.
Yhdeksi tekijänoikeuden suurimmista ongelmista en näe oikeuksien rajoittavuutta ja tekijänoikeusmaksuja vaan pykäläviidakon. Ihmisten on vaikea ymmärtää, mitä voi lainata ja mitä ei, mitä voi lykätä omille www-sivuille, mitä ei ja millä ehdoin. Pykälien kryptisyys asettaa ihmiset eriarvoiseen asemaan, jossa isoilla instituutioilla ja kouluttautuneilla on mahdollisuus toimia lain mukaan tai kiertää sitä, kun taas heikommassa asemassa internetissä toimivat saattavat ymmärtämättään rikkoa lakia ja saada huikeat sanktiot. Tekijänoikeus rajoittaa immateriaalisten ilmiöiden julkisuutta ja johtaa väärennyksiin: asioita saa nähdä mutta niitä ei saa työstää, ne saa kuulla mutta niitä ei saa kuunteluttaa, ja esimerkiksi lehtityön hektisyydessä helpommaksi tulee luoda internetistä löydetyn kaavion kaltainen oma kuvio kuin käyttää alkuperäistä sellaisenaan. Tekijänoikeuksia voi olla toivotonta saada ostettua, tekijä voi olla kuollut, perikunta hajallaan. Resurssit tuhlautuvat pykälävesaikkoon ja vastuullisten metsästämiseen, ei uuden informaation luomiseen tai vanhan soveltamiseen.
Kiinnostavaa on, että immateriaalioikeuksin voi suojata paitsi esimerkiksi tietoverkkojen sisältöä, muotoa ja ilmaisua (tekijäoikeuksin) myös niiden teknologisia rakenteita (patentein). Internetin infrastruktuuri oli alun perin pitkälti suojaamaton, mikä oli juuri sen innovaatio, ja Lawrence Lessing (2001) kirjoittaa siitä, että tällainen ei-yksityinen, yhteisyydellä toimiva, ilmaisuudellaan maailmanlaajuiseksi kirinnyt innovaatio ilmaantui juuri yksityistämistä ja omistamista painottavasta USA:sta. Internetin vapaudelle ja ilmaisuudelle on kuitenkin tullut jo vastareaktionsa, eikä vapautta ole Lessingin mukaan jääty puolustamaan.
Tekijänoikeus tulee teokselle automaattisesti, patenttia on haettava, ja se on maksullinen. Mikä tahansa on patentoitavissa, mikä on ongelmallinen ilmiö esimerkiksi verkkotilassa. Kuka tahansa ei voi toimia internetissä, tarjota palveluita, vaan ideoiden käyttö on monopolisoitua. Verkon sisältöjä voi kontrolloida myös tavaramerkkioikeuksin.
Putoan kärryiltä teknologisessa sanastossa. Tekijänoikeus ei sovi verkkoympäristöön; internethän perustuu tekijänoikeuksien kieltämään kopioimiseen. Mitä tehdä edes välimuistikopioille? Verkon ongelma on, että siinä missä konkreettisiin prosesseihin muussa elämässä on mahdollista puuttua ja esimerkiksi tilan käyttöön on rakennettu valtiollisesti valitusmahdollisuudet, verkkoteknologian suhteen jäämme avuttomiksi. En ymmärrä, mitä tekniikkaa käytän, enkä pysty puuttumaan siihen, en siihenkään, mikä koodeista on salattua tai patentoitua, mikä ei. Fred Scharmen (2006) lainaa Deleuzea, jonka mukaan tilalliset ratkaisut vallan välineinä saavat yhä pienemmän merkityksen, ja spatiaalinen vallankäyttö on antamassa tilaa voimakkaammalle tekniikalle kontrolloida. Esa Sirkkusen luennolla pohditaan sitä, että esimerkiksi julkaisevalla sivustolla on kaikki oikeudet ihmisten vapaaehtoisesti sinne kirjoittamaan, ja tämän hyväksymme huomaamattamme, samoin sen, että verkossa liikkumista seurataan jatkuvasti. Liikeyritykset käyttävät hyväksi vapaaehtoisesti luotua aineistoa. Toisin sanoen jos emme pidä huolta omistusoikeuksistani, meitä isommat ja mahtavammat vievät luomamme ja saavat niistä taloudellista hyötyä maksamatta niistä meille mitään.
Kiinnostavaa on pohtia, kuka on luonut tekijänoikeuspykälät ja kenellä on valta valvoa ja käyttää niitä.
Olen epävarma suhteestani omistusoikeuksiin. Humanistina en siedä niitä, periaatteellisesti. Silti haluaisin kontrolloida omaa tunnelmallista metsäpalaani, jotta kukaan ei vetäisi sen kauneutta ja kaoottista suuruutta nurin tehometsätalous silmissä kiiluen. Haluan pitää oman reppuni, jonka olen tehnyt itse ja joka näyttää minulta. En halua jotain toista kassia, enkä halua jonkun toisen käyttävän reppuani, joka haiseekin minulta. Omistus turvaa sen, että kuka tahansa ei voi tehdä mille tahansa mitä tahansa, hyvää tai kammottavaa. Omistus laajentaa kehoni: esineeni, omistamani tulevat jäsenikseni, osaksi ruumistani, eikä kenelläkään ole oikeutta kopeloida kehoani ilman lupaani. Omistus mahdollistaa luovuuden, oman itsen toteuttamisen, vapauden. Samalla omistus rajoittaa, muita, ja vapaus, yhteiskunnan kehitys ja luovuuden toteuttaminen tarvitsee yhteisyyttä, jaettua, julkista, omistamatonta.
Vastuusäännön mukaan oikeuksin suojattua saa käyttää maksullisesti, ja omistaminen kytkeytyy siihen, kenellä on rahaa ja valtaa omistaa. Juuri rahan, vallan ja omistuksen artikulaatio tekee omistamisesta epäilyttävän, ongelmallisen, vaikean, epäoikeudenmukaisen ilmiön. Keho kuuluu länsimaissa jokaiselle ihmiselle synnynnäisesti, usein myös alkeellinen toimeentulo, muu ei.
Meidän on mahdotonta ymmärtää kulttuureja, joissa edes kehoa, omaa ajankäyttöä ja omia valintoja ei voi omistaa vaan heikossa asemassa olevia ihmisiä voi käyttää mielin määrin, vanhin tytär myydään perheestä perinteen mukaan prostituoiduksi, lapsia suljetaan tehtaisiin orjatyövoimaksi. Omistaminen niveltyy länsimaissa paitsi rahaan myös ihmisoikeuksiin, antiikin teorioiden ja kristinuskon symbioosiin, joka määrittää perustavalla tavalla länsimaisuutta ja länsimaista ihmiskäsitystä ja maailmankuvaa. Omistamisen taustalla piileksii periaatteellista hyvää: perusta sille, että millekään ei voi tehdä mitään mielivaltaisesti, vaan jokaisen ihmisen, esineen, ilmiön, informaation kohdatessaan jokaisen on pysähdyttävä, pohdittava. Omistaminen kuuluu osaksi etiikkaamme ja moraaliamme, jossa jokaisella ihmisellä, yksilöllä on merkittävä arvo ja toisia ihmisiä ja toisten tarpeita on kunnioitettava.
Ongelma on, että omistusoikeuksilla voi käyttää muita hyväksi yhtä surutta kuin siellä, jossa ihminen ei omista edes kehoaan. Omistaminen turvaa oikeudenmukaisuuden ja moraalin toteutumisen pääasiassa niille, joilla on jotain omistettavaa. Omistusoikeus myös rajoittaa muita eettisiä ilmiöitä, kuten sananvapautta ja tieteen ja opetuksen vapautta.

12. Ruohonjuuritaso hukkuu ja siementää
Vertaisviestintää verkon tilassa: luvassa uusi julkisuus vai minämedian esiinmarssi?
Esa sirkkunen

Esa Sirkkunen kertoo, että 2000-luvun erityispiirteitä internetissä on vapaaehtoisesti, omista intresseistä syntyvät mediasisällöt, verkostomainen toiminta, jossa ei ole koordinoivaa tai ohjaavaa hierarkiaa, osallistuminen, yleisön ja viestinten välinen rajan mataluus, avoimuus, mukaan pääsyn helppous, yhteisöjen syntyminen, linkittyneisyys, palveluiden yhdistäminen. Kyse on sosiaalisista medioista, joissa palkkioiksi jäävät osallistumisen ja itsen toteuttamisen ilo, eikä liiketoimintamalleja ole vielä löydetty tälle alueelle, vaikka valtavat käyttäjämäärät kiinnostavat kaupallisia toimijoita. Sosiaaliseen mediaan osallistumisen motiivit on eroteltu yksilöllisiksi (itseilmaisun, taitojen, oman näkyvyyden, vertaispalautteen, vapaaehtoisuuden, sosiaalisen pääoman ja suhdeverkoston kasvattamiseksi, yksilöllistyväksi mediakulttuuriksi ja osallistumisviihteeksi, ekshibitionismiksi) ja yhteisöllisiksi (tietojen ja taitojen jakamiseksi muiden kesken, uustoiminnallisuudeksi, yhteisön ja sen päämäärien tukemiseksi, oppivan yhteisön tukemiseksi).
Sirkkunen lainaa Lessingiä, joka puhuu avoimesta tilasta. Tila ei tällöin palaudu omistamiseen vaan jakamiseen. Fyysisen ympäristön muuttuessa yhä kontrolloidummaksi, kulutuksen ja privatisoitumisen leimaamaksi verkko antaa keinon pitää yllä sosiaalista verkostoa, paeta kontrollia ja luoda kollektiivista älyä ja luovuutta. Sosiaalinen media nähdään täten usein haastajana perinteiselle medialle, ja tällöin sosiaalisen median rakenne on keskittyneen sijasta hajautunut, amatööriys toimiii professionalismin sijaan, sisältöjä ei omisteta vaan niitä jaetaan vapaasti, tieto perustuu subjektiivisuudelle, ei faktoille sekä ruohonjuuritasolle, ei asiantuntijoille ja eliitille. Toisaalta USA:ssa suurin osa (52 %) ihmisistä pysyttelee sosiaalisen median ulkopuolella, 33 % seuraa sosiaalista mediaa yleisönä ja vain 10 – 20 % tuottaa sosiaalisen median sisällön, mutta tekijäksi ja toimijaksi on erittäin helppo muuttua.
Sirkkunen kertoo, että mitä isommasta kokonaisuudesta on kyse, sitä tärkeämpää on jonkinasteinen portinvartijuus, editoiva työprosessi, se, että joku hallitsee kokonaisuutta. Ongelma verkossa on, että emme huomaa emmekä ymmärrä portinvartijoita, sivujen salauksia. Allen siteeraa artikkelissaan Susan Christophersonia, jonka mukaan kontrolli käy yhä persoonattomammaksi, yhä epäselvemmäksi (Allen 2006, 444). Toisaalta käytännössä julkisen hallinnon byrokraattinen kryptisyys ja saivartelu ei juuri asetu sen läpinäkyvämmäksi kuin verkkotilan, vaikka julkisen päätöksenteon julkisuutta vaaditaan ja säädellään valtiollisesti.
Näen verkkoviestinnän hienona tilaisuutena antaa massoille ääni, saada ei-eliitti vaikuttamaan, mutta ruohonjuuritasoakaan ei ole tarpeen romantisoida. Minulla ei ole kaksista uskoa ihmismassoihin. Yhtä lailla kuin ihmismassasta voi nousta yksittäinen, vastakarvainen, tärkeä, hegemoniaa vastustava ääni massat ovat valmiita juoksemaan minne tahansa ja tekemään mitä tahansa. Kaksituhatta vuotta sitten samat ihmiset, jotka olivat heilutelleet palmunoksia erään aasilla ratsastajan saapuessa Jerusalemiin ja huutaneet haltioissaan tätä kuninkaakseen, kiljuivat muutaman päivän kuluttua hänen ristiinnaulitsemistaan, eikä ihmiseläimen evoluutio ole juuri edennyt niistä ajoista. Emme ole abstraktioita, emme ole loogisia, järkeviä, rationaalisesti punnitsevia toimijoita, emme pysty käsittelemään ilmiöistä kuin 3 – 7 pientä yksikköä kerrallaan, olemme johdateltavissa emmekä pysty näkemään yksittäistä hetkeä ja yskittäistä elämää laajemmalle. Ruohonjuuritaso osoittaa länsimaissa etsivänsä elämältä pornoa, väkivaltaa ja kuluttamista, ja verkko pursuaa roskaa, tuhansia ekshibitionistisia kommentoijia, joiden puheenvuoroissa ei ole muuta sisältöä kuin se, että ne on esitetty. Samalla ruohonjuuritason kaoottisuudessa asuu siemeniä, joita elitismi, professionalismi ja legitimoitu vallankäyttö eivät pysty puristamaan ulos itsestään ja jotka rationaalisuutta etsivässä keskustelussa jäävät huomiotta tai nauretuiksi. Ruohonjuuritason ongelma on, Gilles Deleuzen sanoin, että meitä ympäröi lakkaamaton merkityksetön höpinä, mielettömyyksiin kasvanut sanojen ja kuvien virta, merkityksettömien lausuntojen mieletön ylitarjonta (Deleuze 1995, 129): yhdentekevien viestien mielipuolinen määrä verkossa sokeuttaa meidät, estää meitä näkemästä meitä ympäröivää vallankäyttöä, ehkäisee muutoksia ja pönkittää totuttua mutta toisaalta mahdollistaa kaoottisuudessaan sellaisten ilmiöiden kehittymisen, joita olisi ollut mahdotonta ennustaa ja luoda tietoisesti, hallitusti, harvassa keskustelussa, legitimoidusti. Tarvitsemme sekä ruohonjuuritasoa että elitismiä, sekä amatöörejä että professionaaleja, eikä kumpikaan toimi kaksisesti yksin.

13. Julkinen tila pelon tilana
Vallattoman pelitilan utopia
Jukka Sihvonen

Jukka Sihvonen kertoo Paul Viriliosta, taiteentutkijasta, johon olen tutustunut vain ohimennen aiemmin. Sihvosen kertoma kiehtoo minua, ja tunnistan Virilion teorioista fenomenologian ja arkkitehtuuriopinnot, käytännön tuntuman. Kahtena näkemisen idea viehättää minua, asettuu humanistisen tutkimuksen keskeiseksi tehtäväksi, kyvyksi hajottaa totutut, vakiintuneet, yksioikoisen tosina pidetyt ilmiöt useaksi, keskenään ristiriitaiseksi mutta silti hyväksytyksi puoleksi. Myös julkinen tila on tarpeen nähdä kahtena: rekisteröitävä sen potentiaalit sekä kannustettavaan että kyseenalaiseen, nähtävä sen kyky puhutella ihmisryhmiä eri tavoin, kokeiltava sen käyttämistä vastoin siihen kirjattuja sääntöjä.
Virilio kirjoittaa siitä, miten julkinen tila muodostuu pelon tilaksi. Hän kutsuu kaupunkia kidutuskammioksi ja onnettomuuksien ulkoilmamuseoksi. Hänelle teknologia yrittää korvata aistimellisen numerologian ja laskemisen keinoin, havaitsemisen tehtävä on luovutettu koneille, nyky-yhteiskunta tuottaa informaatio-laskeumia, joiden säteily syövyttää meitä, ja kaupungeissa paikallisuus heikkenee jatkuvasti. Kaupunki on medialla terrorisoitu paniikkimassa, joka pakenee virtuaalisesti, ja media tuottaa jatkuvasti uhkakuvia siitä, mitä ulkona, elämässä voi tapahtua. Julkinen mielipide on vaihtunut julkiseksi emootioksi, mielipiteiden tilalle ovat astuneet tunteet ja refleksinomainen käytös, ja media ruokkii, tuottaa näitä refleksejä. Toisaalta Virilion mukaan fyysistä ja virtuaalista näkemistä ei tulisi pitää toistensa vaihtoehtoina vaan toistensa täydentäjinä, stereonäkönä.
1990-luvulla Virilio kirjoitti sosiokulttuurisista seurauksista, joita etä- ja kyberteknologioilla on kaupunkitilassa. Informaatio- ja viestintäteknologiat luovat sellaista hypermodernia yhteiskuntaa, jossa inhimillisesti kokevalla, tuntevalla ja ajattelevalla ihmisruumilla on entistä vähemmän elintilaa. (Sihvonen 2001, 30.) Sihvonen kirjoittaa artikkelissaan Virilion pohtineen sotaa: eilispäivän sota oli totalitaarista ja sen perustekijöitä olivat määrä, massa ja atomipommin voima, tällä hetkellä sota on globalitaarista ja sen elementit ovat informaatiopommin takia laadullisia, riippumattomia geofyysisestä kattavuudesta tai väestömäärästä. (Sihvonen 2001, 31.) Jatkuva vauhti, liikkeen teknologiat tuottavat katoamisen estetiikkaa, todellisen entistä vauhdikkaammin tapahtuvaa häipymistä välittömän ruumiillisen kokemuksen ulottumattomiin (Sihvonen 2001, 33). Tekniikka korvaa kehon, epäsuora, teknologinen havaitseminen silmän: koneet näkevät paitsi meidän puolestamme myös tehokkaammin ja nopeammin kuin me (Sihvonen 2001, 34). Näkemisen ja taistelun historian Virilio kytkee yhteen. Näkemisen ja ennakoimisen ajallinen viive on pyritty minimoimaan olemattomiin, ja taistelun historia on radikaalisti muuttuvien havaitsemisen kenttien historiaa (Sihvonen 2001, 35). Globalisaatio merkitsee tilan loppua.
Jukka Sihvosen luennon jälkeen pidin televisiotauon, enkä ole keskeyttänyt taukoa vielä. Rekisteröin yhtäkkiä, miten riippuvaiseksi olin tullut yhdestä medista, miten elämäni jäi sivuun, miten suoritin kiireisenä ja ärtyneenä lasteni reppujen pakkaamiset, tiskaukset ja muut arjen työt vain päästäkseni kokemaan omaa aikaani television ääressä. Arki asettuu nyt taas elämäkseni, koetuksi, keskiöksi, siksi, mikä on omaani, enkä juokse sitä vain läpi voidakseni asua mediassa.

14. Yhteenveto

Olen hämilläni. Mitä minulle jäi käteen Julkisen tilan poetiikkaa ja politiikkaa -luentosarjasta? Paljon. Luentosarja asetti minut kyseenalaiseksi yhtä paljon kuin minä asetin sen käsittelemiä teemoja, pakotti minut näkemään julkisen Paul Virilion tavoin stereona. Oman tieteenalan ja tieteellisen diskurssin käsitteet kuristuvat huomaamatta, alkavat kiertää ympyrää, ruokkivat toisiaan, ja monitieteisyys pakotti havahtumaan sekä tieteellisistä että arkisista ennakko-oletuksista ja jäsentämään ilmiöt uudelleen, useista eri näkökulmista.
Mietin, pystynkö liittämään väitöskirjani tiukemmin julkisen tilan problematiikkaan, jo siksi, että haluaisin kytkeä väitöskirjani ja kirjoittamani tieteelliset artikkelit omaa jatkotutkintopipertelyäni laajempaan hankkeeseen. Huomaan kuitenkin luisuvani irti luentojen oheisteksteistä. Monikaan niistä ei puhutellut minua, kutsunut, saanut minua innostumaan, pohtimaan kirjoitettua uudestaan ja uudestaan. Vaikuttaisikin siltä, että olen täydentänyt ja laventanut luentosarjan avulla vain omia tulokulmiani, kombinaatiota puheviestintää, semiotiikkaa ja fenomenologiaa, ja pureskellut innostuneena omilla työkaluillani julkisen käsitettä, mutta taisin unohtua ulkopuolelle julkisen tilan vakiintuneesta problematisoinnista.
Julkisen tilan tematiikka kiinnostaa kuitenkin minua, ja oma tulokulmani kytkeytyy julkisen vallankäytön tilojen analysoimiseen, niiden historiaan ja niiden kokemukselliseen ja kulttuuriseen tulkintaan. Tiedän vain valitettavan vähän 1900-luvun alussa alkunsa saaneesta, julkishallinnon käyttöön ottamasta modernista liikkeenjohdosta, taylorismista, skinnerismista, tylerismista ja behaviorismista, enkä itse asiassa välittäisi syventyä niihin sen enempää kuin mitä tiedän niistä jo valmiiksi. Näyttäisi siltä, että minusta on miellyttävämpää kritisoida, problematisoida ja onkia esiin kymmeniä keskenään vastakkaisia mutta silti perusteltuja näkemyksiä kuin ihan vakavastiotettavasti tutkia…
Olen tekemässä väitöskirjaa, joten minun on tutkittava vakavastiotettavasti eikä vain leikittävä eri tulkinnoilla. Väitöskirjani joka tapauksessa jäsentyi luentosarjan aikana, ja painopisteeni on – julkisen tilan näkökulmasta – julkisen tilan tilallisissa, puheellisissa ja käyttäytymyksellisissä ratkaisuissa. Puheviestinnän artikuloiminen julkisen tilan problematiikkaan olisi kiinnostava kokeilu ja avartaisi sekä puheviestinnän varsin konkreettista että julkisen tilan abstraktia tutkimusta.
Julkiseen tilaan luentosarjalla kuulutettiin erilaisten ihmisten mahdollisuutta keskustella keskenään. Tätä inhimillisen viestinnän muotoa ei keskitytty erittelemään ja se asettuu esimerkiksi Habermasilla ilmeisen idealistiseksi ihanteeksi, jossa ihmiset kykenevät tuomaan omat taustansa, näkökulmansa, eriävät mielipiteensä esille. Käytännössä osalliset seilaavat keskustellessaan sattumanvaraisesti tai pitäytyvät liikaa tavoitteenasettelussa, muovaavat puheenvuoronsa toistelemaan läsnäolijoiden oletettuja mielipiteitä tai vetävät loukkaavasti omaa agendaansa ottamatta huomioon muita, ja keskustelu vastakkaisten ihmisryhmien välillä lieneekin tarpeen ymmärtää metaforisena käsitteenä.
Keskustelun ja julkisessa tilassa pidettävien puheiden ottaminen omaksi osa-alueekseen julkista tilaa problematisoitaessa olisi kuitenkin tarpeen. Keskustelu ja puheen pitäminen liukuvat perustavimmiksi osallistumisen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen muodoiksi, ja vaikka kirjalliset ja sähköiset mediat ovat syrjäyttäneet ne, ne säilyvät perustavanlaatuisina metaforina demokraattista osallistumista, toimijuutta ja vaikuttamista pohdittaessa.

TEKSTISSÄ ESIINTYVÄ KIRJALLISUUS

Allen, John 2006. Ambient Power: Berlin’s Postdamer Platz and the Seductive Logic of Public Spaces. Urban Studies 43 (2), s. 441–455.
Beat Graber, Christopher & Teubner, Günter 1998. Art and Money. Constitutional Rights in Private Sphere. Oxford Journal of Legal Studies, vol. 18, 61–73.
Bull, Michael 2004. ’To each their own bubble’. Mobile spaces of sound in the city. Teoksessa Couldry, N. & McCarthy, A. (eds) MediaSpace. Place, Scale and Culture in a Media Age. Routledge: London (and New York), s. 275–293.
Deleuze, Gilles 1995 (1990). Negotiations 1972 – 1990. Kääntänyt Martin Joughin. New York: Columbia University.
Haarni, Tuukka 1997. Joustavia tiloja: Vallan ja ulossulkemisen urbaania tulkintaa. Teoksessa Haarni, T. & Karvinen, M. & Koskela, H. & Tani, S. (toim.) Tila, paikka ja maisema. Tutkimuksia uuteen maantieteeseen. Tampere: Osuuskunta Vastapaino, s. 87–104.
Huyssen, Andreas 2003. The Voids of Berlin. Teoksessa Huyssen, A. Present Past. Urban Palimpsests and the Politics of Memory, s. 49–71.
Kymäläinen, Päivi 2005. Geographies in Writing: Re-imagining Place. Nordia Geographical Publications 34 (3). Oulun yliopisto, maantieteen laitos.
Lessing, Lawrence 2001. The Internet Under Siege. Foreign Policy. The magazine of Global Politics, Economics, and ideas. November/December, s. 56–65.
Miettinen, Reijo 1990. Koulun muuttamisen mahdollisuudesta. Analyysi opetustyön kehityksestä ja ristiriidoista. Helsinki: Gaudeamus.
Mitchell, Don 1995. The End of Public Space? People’s Park, Definitions of the Public, and Democracy. Annals of the Association of American Geographers 85 (1), 108–133.
Ridell, Seija 2004. Median julkisuustiloja kartoittamassa. Julkisuuden journalistinen tuottaminen ja kommunikatiivisuuden haaste. Tiedotustutkimus 27 (2), 4–24.
Scharmen, Fred 2006. ”You must be logged in to do that!” Myspace and Control. http://www.sevensixfive.net/myspace/myspacetwopointoh.html (viittausajankohtaa ei ilmoitettu).
Sihvonen, Jukka 2001. Paul Virilio ja Gran Turismo. Välähdyksiä vauhdin maailmasta. Lähikuva 4, s. 28 – 41.