7. Kuka oikein omistaa?
Omistus, turvallisuus ja perusoikeudet julkisen tilan rakentajina
Juha Lavapuro

Kauppakeskukset, kadunvarret, julkiset kulkuvälineet, tietoverkot saattavat näyttäytyä julkisina, kaikille yhteisinä. Lain näkökulmasta ne asettuvat julkisen vastakohdaksi. Julkisen käsite määritellään laki- ja oikeusyhteyksissä omistusnäkökulmasta, mikä pakottaa rajaamaan julkisen tarkoittamaan vain tietynlaista omistussuhdetta ja siten eri tiloihin kytkeytyvää poikkeuksellista päätäntä- ja hallintavaltaa. Julkinen ei siis merkitse juridiikassa ei-salaista vaan ei-yksityistä ja ei-kaupallista, yhteiskunnallisia instituutioita koskevaa. Juha Lavapuro kritisoi yksityistämisen tendenssiä, julkisen tilan omimista ja yksityistä kontrollia, sitä, että julkinen tila ei palvele kansalaisyhteiskuntaa vaan ostamista, yksityisiä tarpeita, ja yksityisomistuksessa olevaan tilaan on pääsy vain tietynlaisilla, hyväosaisilla, yhteiskunnallisesti hyväksytyillä kansalaisilla.
Juhannuksena sukumme saaressa 14-vuotiasta tyttöä puri kyy, ja soitin Paraisten terveyskeskukseen hädissäni. Puhelimeen vastasi ulkomaalaissyntyinen lääkäri, joka väitti, että Suomessa ei ole myrkyllisiä käärmeitä. Väittelykierroksen jälkeen tyttö pääsi hoitoon, mutta hänet kotiutettiin kolmelta aamuyöllä, yksin keskelle vierasta, hiirenhiljaista saaristokaupunkia, julkisen liikenteen saavuttamattomiin, samalla kun hänen vanhempansa olivat matkalla toisella puolella Suomea. Kolmevuotiaalta pojaltani meni lonkka alta, eikä hän kyennyt kävelemään, jolloin terveyskeskuksesta neuvottiin tarkkailemaan tilannetta pari viikkoa. Yksityisellä lääkärillä kävi samana päivänä ilmi, että lapsellani oli vaarallisen pitkälle kehittynyt borrelioosi.
Julkisen tilan ongelma on, että se on kaikkien omaisuutta mutta ei kenenkään, jolloin saattaa käydä niin, että kukaan ei välitä julkisesta tilasta, kukaan ei kanna siitä henkilökohtaista huolta, se ei ole kenellekään oma ja tärkeä, ja julkinen tila tulee tällöin vain käytetyksi hyväksi, anonyymiydessään kylmäksi, visuaalisilta merkityspotentiaaleiltaan häiritsevän ja ahdistavan mitäänsanomattomaksi, tai kuka tahansa voi ottaa sen omakseen, tuntea kuuluvansa siihen, rakastaa sitä omanaan ja haavoittua syvästi julkisesta tilasta päättävien muokattua sen erilaiseksi, eri tarpeita vastaavaksi. Harri Andersson kertoo omalla luennollaan topofiliasta, siitä, että materiaaliseen ympäristöön muodostuu tunteenomaiset siteet.
Toimittajana tiedän, että yksityiset ihmiset ja liikealan toimijat saan kiinni saman päivän aikana. Soittaessani kaupunkien ja valtion virastoihin varaudun siihen, että edessä on monen viikon kierros, puhelujen pompottamista virkamieheltä toiselle, puhelinaikojen kryptisyyttä, keskuksen tietämättömyyttä, vältteleviä vastauksia. Kolme viikkoa sitten tein artikkelia tulevan saaristokunnan nimestä, ja kysäisin kohteliaisuuttani Paraisten kaupungin palvelupisteestä, voinko hengailla kaupungintalon ja kirjaston lähettyvillä, sisällä ja ulkona, ja kysyä ohikulkijoilta mielipidettä Merikruunusta, Länsi-Turunmaasta ja Paraisista. Palvelupiste epäröi, pyysi minua kysymään yhdeltä virkamieheltä, hän pyysi toiselta, toinen ei ollut paikalla, kolmas ehdotti neljättä, neljäs ei ollut huoneessaan vaikka hänen olisi pitänyt, viides kehotti palaamaan ensimmäisen luo, kuudes ei osannut sanoa mitään. Kahden tuskaisen tunnin jälkeen kävelin ulos Paraisten kaupungintalosta. En jaksanut enää. Kävelin Kauppiaskadulle. Galluppini tekoon meni viisitoista minuuttia.
Isäni, joka on liikkeenjohdon konsultti, saa hikipisaroita joutuessaan työskentelemään julkisten organisaatioiden kanssa. Henkilökunnalla ei ole tarvetta pyrkiä parhaaseen, vain sääntöjen noudattamiseen. Julkiset palvelut ovat yhä kritisoidummin alkaneet merkitä ihmisten heittelyä, byrokratian jyräämistä avuttomien yli, asioiden toteuttamista miten sattuu, ihmisten päätösvallan epäämistä häntä itseä koskevissa asioissa. Näen vähitellen yksityislääkärit ainoana mahdollisuutena saada asiallista, oikeudenmukaista hoitoa. Yksityistäminen merkitsee tulosvastuuta, jolloin työntekijöiden on kannettava huolta, tehtävä parhaansa ja huolehdittava työstään hyvin.
Luentosarjan luennoijien, kuten Juha Lavapuron käsitys julkisesta näyttäytyy tällaisen, yksityistämistä kannattavan tulokulman rinnalla hellyttävän romanttisena.
En ole tullut aiemmin ajatelleeksi sitä, että julkinen ei itse asiassa tarkoita vain sitä, että jokin on kaikkien näkemää vaan sitä, että julkisessa tilassa kaikkien on mahdollista tulla nähdyksi. Julkisessa tilassa on mahdollista järjestää mielenosoituksia, sinne ovat tervetulleita yhteiskunnan ja yhteisön halveksimat, julkinen päätöksenteko on poliittista eli siihen on rakennettu päämäärä ottaa huomioon vastakkaisten, erilaisten ryhmien näkemykset. Vaikka käytännössä julkinen liukuu tarkoittamaan läpinäkymätöntä, umpisalaista byrokratiaa, tuskastuttavan hitaita päätöksentekorattaita, käsittämättömiltä tuntuvia rajoituksia, tavallisen ihmisen avuttomuutta puuttua julkiseen tilaan, koska ei ole ketään, joka omistaisi tilan, joka olisi lopullisesti vastuussa, joka voisi toteuttaa itseään tai kansalaisia tilaratkaisuilla ja joka uskaltaisi kantaa vastuun luvasta tai kiellosta tai edes jostain, mikään ei poista sitä, että julkinen tarkoittaa faktuaalisesti jotain, johon kaikilla pitäisi olla tavalla tai toisella pääsy. Perusoikeudet asettavat vaatimuksia kaikelle julkiselle vallankäytölle.
Chistopher Beat Graber ja Gunther Teubner kirjoittavat artikkelissaan Art and Money: Constitutional Rights in the Private Sphere, että historiallisesti perusoikeudet on luotu suojelemaan valtiolta ja totalitarismilta yksityisiä (konkreettisia ja henkisiä) alueita, ihmistä päämääränä eikä välineenä (Beat Graber & Teubner 1998, 68 – 69), ja juuri julkisen Lavapuro esittää Habermasiin viitaten alueeksi, jossa yksityinen ja valtio käyvät vuoropuhelua ja kansalaisyhteiskunnan tarpeita välitetään valtiolle. Lavapuron sanoin julkinen tila on perusoikeusherkkä, ja valtion on taattava tällainen julkinen tila.
Aiemmin minusta tuntui käsittämättömältä, että en saanut tehdä omistamalleni tontille, keskelle metsää, muiden näkymättömiin, juuri sitä, mitä halusin. Vähitellen olen hyväksynyt julkisen kontrolloinnin yksityiselläkin alueellani. Toiset yksityiset ihmiset ovat valmiita käsittämättömiin, hirveisiin, esteettisesti kammottaviin, vaarallisiin ratkaisuihin, vaikka mikään ei käytännössä jää täysin omaksemme, muilta näkymättömiin, absoluuttisen yksityiseksi. Kaikki, mitä teemme, vaikuttaa muihin. Lavapuron ajama käsitys, jossa omistamista ei käytettäisikään ensisijaisena oikeudellisena arvona, on kiehtova: omistukseen vetoamisen tilallehan on tällöin astuttava jokin muu. Omistamisen sijaan oikeuden olisi otettava kantaa arvoihin, joihin laki ei kehtaa puuttua suoraan. Esimerkiksi Federico Fellinin ja Silvio Berlusconin tapauksessa, jossa Fellini piti elokuvansa 8 1/2 katkaisemista mainoksilla taideteoksen pahoinpitelynä ja jossa tuomaristo asettui Fellinin kannalle omistusoikeuteen vetoamalla, tuomaristolla liukui päätöksensä takana selkeästi taiteen diskursiiviseen, yhteisölliseen ulottuvuuteen kytkeytyviä premissejä, joita se ei lausunut ääneen vaan jotka se pelasti nostamalla esiin omistusoikeuden. Näitä premissejä kirjoitettaessa esiin, jolloin ei siis voisi vedota omistussuhteisiin, olisi otettava oikeudellisesti kantaa taiteen ja talouden vapauksien ristiriitaan, mistä Beat Graber ja Teubner kirjoittavat (Beat Graber & Teubner 1998, 63). Omistaminen näyttäytyy arvokommentoinnin rinnalla huomattavasti neuraalimmalta perusteelta.
Jään kaipaamaan jälleen vilkaisua siihen, mikä on tilanne ei-länsimaissa. Sekä luennoija että oheisartikkelin kirjoittajat ottavat länsimaiset perusoikeudet sellaisinaan, koettelematta niiden perusteita. Perusoikeudet joka tapauksessa eivät ole lain luomia vaan sen edeltäjiä, lain luojia (Beat Graber & Teubner 1998, 65), ja olisi tarpeen sormeilla niiden länsimaisia itsestäänselvyyksiä artikuloimalla mukaan aasialaisia tai afrikkalaisia komponentteja.
On tärkeää keskittyä julkisen tilan kansalaisyhteiskunnallistamiseen. Julkisen tilan ymmärtämiseen ja julkiseen päätöksentekoon on tällä hetkellä umpeutunut jotain raskasta, joka ei anna mahdollisuuksia sille, mihin julkinen konkreettinen tai abstrakti tila on tarkoitettu, ja joka ajaa yhä kiihtyvämpään yksityistämiseen ja asiallisen laadun hakemiseen tasa-arvoisuuden ja keskustelun kustannuksella. Meillä ei enää ole käsitystä siitä, mitä julkinen tarkoittaa ja mihin se voisi olla valmis, ja toimijat ja toimijoiden uhrit uusintavat rujoa tulkintaa julkisesta jatkuvasti toiminnallaan.
John Allen kertoo artikkelissa Ambient Power: Berlin’s Postdamer Platz and the Seductive Logic of Public Spaces, että julkisen tilan julkisuuden kuolemasta kirjoitellaan tällä hetkellä paljon, tarinana nykykaupunkitilasta. Julkisuuden kuoleman syyksi on nähty yksityistyminen ja kaupallistuminen (Allen 2006, 441–442). Allen näkee, että kaupallistaminen toimii sisään-, ei ulossulkemisen perusteella, sillä, miten ihmiset tulevat kokemaan tilan, viettelemisellä, houkuttelulla, ei faktuaalisin estein (Allen 2006, 442–443). Kyse on tilan designista, layoutista, äänistä, valaistuksesta, käyttäytymisen rajaamisesta tilallisin ratkaisuin, ja tämä kaikki on tunnettavissa mutta vaikeasti analysoitavissa. Urbaani tila vaikuttaa siihen, miten koemme tilan ja mitkä suhtautumiset valitsemme toisten sijasta. Tila sekä rohkaisee että ehkäisee tietynlaista käyttäytymistä, ja kokemuksemme on meille ensisijainen ajatteluun verrattuna. (Allen 2006, 445.)
On pelottavaa, että konkreettisten tapausten päätökset esimerkiksi Animalian lihatuotantoa kritisoivan mainoskampanjan kohtalosta on tehty jo silloin, kun kaupungin ulkomainonta ulkoistettiin ulkomainosyhtiö JCDecauxille ja siten annettiin julkinen päätösvalta yksityiselle, joka sai valita ne mainostajat, jotka halusi. Outoa on myös poliittisessa mainonnassa, vaalimainoksissa, että omitusoikeus (Turun kaupungin) määrittää sen, mitä poliittisesti saa tehdä. Politiikasta on tullut meille jotain, joka on tunkeilevaa, ei omistusoikeudesta.

8. Paikattoman tilan materia
Sanomalehti vallan näyttämönä
Seija Ridell

Lawrence Lessingin mukaan internetin voi paloitella sisällön, koodin ja infrastruktuurin tasoiksi (Lessing 2001). Immateriaalien yhteyksien, paikattoman, universaalin, ylijulkisen internetin takana piilottelee häkellyttävä, materiaalinen, infrastruktuurinen, yksityisomistukseen kietoutuva perusta. Internet tuli joskus yhtäkkiä minulle arkipäiväiseksi työkaluksi, jota osaan käyttää mutta jonka teknisiä edellytyksiä ja ongelmia en ymmärrä ja jonka materiaalisesta perustasta minulla ei ole mitään käsitystä. Medioilla on väistämättä mediatekninen puoli, kuten näkymättömyydessään itsestäänselvänä pidetyt kuituoptiset kaapelit, materiaalisten objektien puoli eli teknorihmaston näkyvät päätteet, näyttöruudut, televisiot, ja representationaalinen puoli.
Ridell kertoo, että ensimmäinen sähkömagneettinen lennätinlinja rakennettiin Yhdysvaltoihin 1860-luvulla, ja silloin viestinnässä irtauduttiin ensimmäisen kerran ihmisruumiin ja ihmisaistien rajoista sekä fyysisten välimatkojen ja fysikaalisen ajan ennakkoehdoista. Atlantin ali saatiin ensimmäinen lennätinlinja 1858, pysyvä 1866, jolloin kiireellisimmänkin viestin kulkemiseen vanhalta mantereelta uudelle ei kestänyt enää kuukausia. Ridell päivittelee sitä, miten vain sataviisikymmentä vuotta myöhemmin maailma on kutistunut mediateknologian verkostoimaksi infotodellisuudeksi, ja vaikka mediaverkko näkyy elämässämme näkymättömänä, se toimii käytännössä konkreettisena, haavoittuvaisena materiana. Maapallo on piuhoitettu maan ja meren alta, maan pinnalta ja avaruudesta, ja pahaa tarkoittamattoman laivan ankkuri voi pimentää useita maita informaatiolta, pahaa tarkoittavan enemmän. Julkisen, omistamattoman internetin infrastruktuurin, lennätinkaapelit ja niiden runkolinjat omistavat ja rakentavat yksityiset yhtiöt ja ihmiset. Yhdysvalloista Eurooppaan kulkee satoja internet-reittejä, Afrikkaa kiertää yksi, ja siitäkin vain osa on suunnitelmaa.
Tiedonvälitysta ei voi ymmärtää vain tiedonvälitysideaalin pohjalta, jossa uutiset ovat diskursiivisena muotona ongelmaton ja neutraali läpikulkuväylä, ja sen kautta todellisuutta koskeva informaatio siirtyy yleisölle todellisuutta vastaavana. Jürgen Habermasin julkisuuskäsitys jää abstraktiksi, idealisoivaksi ja universalisoivaksi, ohittaa julkisen materiaalisen puolen sekä sen, että mediatiloja hallitsee ja säätelee joku ja julkisuustilassa tapahtuva vuorovaikutus muokkaa mediatilaa itseään. (Ridell 2004, 6 – 8.) Politiikka ei myöskään tapahdu enää julkisessa tilassa, vaan niiden paikan ovat ottaneet viestinten diskursiiviset julkisuustilat (Ridell 2004, 10. Hän viittaa John Hartleyhin), ja median esitykselliset tilat ovat suljetumpia kuin fyysiset torit ja aukiot. Journalistinen julkisuus typistyy julkisen vuorovaikutuksen koordinoinnin ja keskustelun järjestämisen sijaan kanavaksi, jota pitkin tietotuotteet jaellaan kansalaisille. Journalismi nähdään yhteiskunnassamme tyhjänä tilana viestintätapahtumille, ei tilana, jossa käytäisiin julkista keskustelua (Ridell 2004, 14, 16).
Sanomalehtien omistus jää yksityiseksi, joitakin Ruotsin lehtiä lukuun ottamatta. Häkellyn. Olen pitänyt pöyristyttävänä sitä, miten aiemmilla luennoilla on kerrottu päätösvallan julkisesta tilasta siirtyneen ulkomainonnassa yksityisille yrityksille. Nolostun nyt. Sanomalehdet onnistuvat toteuttamaan julkista tehtävää vaatimuksiini nähden erinomaisesti markkinavoimien avulla, kehittyneinä itsekseen journalistisesti ärhäköiksi ja tietoisen riippumattomiksi. Heikki Luostarisen mukaan journalistisessa diskurssissa eri tahojen on muotoiltava ilmaisunsa intresseistään yhteisen edun premisseistä (Ridell 2004, 15), mikä edesauttaa keskusteluyhteyksien avaamista. Journalistinen professionalismi julkilausumineen syntyi reaktiona mediatuotannon kaupallistumiselle: lehden on vakuutettava sekä ulospäin että ammatin edustajille journalismin riippumattomuutta ja itsellisyyttä. (Ridell 2004, 16.) Sanomalehtien tärkeä funktio on kritisoida julkista vallankäyttöä, ja ehkä siksi on hyvä, että ne eivät ole julkisessa omistuksessa… Kelan sanomat ei inahdakaan siitä, miten absurdeihin tilanteisiin ihmiset joutuvat pykäläviidakoissa, miten asiallista työttömyysrahaa saa, jos on työskennellyt työttömyyttä edeltävänä aikana pari viikkoa yhden työnantajan luona, pari viikkoa toisen ja niin edelleen, ei, jos työskentelin tuntimääräisesti yhtä paljon mutta sekaisin yliopistolla, eri instituutioissa, organisaatioissa, yrityksissä kouluttamassa, kirjoitin lehtiin artikkeleita kuudesti kuukaudessa ja niin edelleen.
Ehkä päätösvallan siirtyminen julkisilta yksityisille näyttäytyykin toivottavana ilmiönä, jotta julkisten organisaatioiden kafkamainen, umpikeskustelematon tai ylikeskusteltu toiminta saataisiin käytännössäkin julkiseksi: neuvoteltavaksi, väiteltäväksi, eri ihmisryhmien eri näkökulmista merkityksellistämäksi, julkisuuteen.
Käytännössä sekä julkisten että suurten yksityisten organisaatioiden toimintaa leimaavat samat ongelmat: linnoittautuminen päätöksiin ja organisaation sisäisiin linjauksiin, yksipuolinen oman organisaation edun tavoittelu, toimenpiteiden vaihtoehdottomuus ja mystisyys. Sanomalehtienkaan julkinen luonne ei ole yksiselitteinen, vaikka juuri sanomalehtijournalismi asettaa asioita julkisuuteen keskusteltavaksi. Pääsy sanomalehtien kaupallisiin tai journalistisiin huoneisiin vaatii rahaa tai tietyntyyppistä, juuri tällä hetkellä mediaseksikästä ammattitaitoa ja suhteita. Sanomalehtien skitsofreenisyys asettuu myös kutkuttavaksi käsitteeksi: mainokset ja journalistinen aines saattavat riidellä jyrkästi keskenään, mutta suljemme ne skitsofreenisin konventioin pois emmekä tule edes ajatelleeksi niiden rinnastamista. Ridell kirjoittaa, että kaupallisuuden kehystämää ja jäsentämää diskursiivista mediatilaa luonnehtii samanaikaisesti sosiaalinen kirjo ja kohtaamattomuus, joka muistuttaa kaupunkitilan lokeroituneisuutta (Ridell 2004, 11). Täydennän, että samalla lokerot mahdollistavat ilmiöiden ja eri ihmisryhmien olemassaolon. Ilman lokeroita, käsitteitä, osastoja, tunnustettua olemassaoloa ilmiöt häviävät, lakkaavat olemasta, kuten monelle marginaaliryhmälle käy kaupunkitilassa.
Puheviestinnän tutkijana minua kiinnostaa pohdinta siitä, mikä on ihmispuheen infrastruktuuri. Ruumis ja kehollinen puoli merkityksistä on alkanut kiinnostaa humanisteja tällä hetkellä, mutta kehollinen puoli on aina ollut niin olennainen osa puheviestintää, että sen tutkimuksessa puhujan materia on pysytellyt melko tasaisesti mukana. Mediatutkimuksessa on käytetty runsaasti tilan metaforia, mutta sitä on vähänlaisesti pysähdytty pohtimaan erikseen (Ridell 2004, 4–6). Puheviestinnän tutkimuksessa tilan käsite ei ole metaforisoitunut.
Tilan määrittelypyrkimykset ajautuvat matemaattisiin ja filosofisiin pohdintoihin, joissa olennaista on, että tilalle on ominaista itseensä sisällyttäminen. Konkretisoituessaan tila on paikka, ja paikkoja luonnehtivat ihmisen vaikutus, aistimellisuus, muistot ja eletyt kokemukset, joiden avulla paikkoihin kiinnitytään. (Ridell 2004.)
Fred Scharmen kirjoittaa (2006), että internetistä puhuttaessa tilalliset metaforat ovat haihtumassa. Internetiä ei enää nähdä tilallisena, vaihtoehtoisena maailmana, jonne mennään, vain yhtenä elämän kerroksena (jota tosin sitäkin pidän tilallisena metaforana).
Ridell kysyy, voisiko kaupunki olla media. Jään pohtimaan samaa yliopistosta. Yhdistettäessä puheviestintää mediatutkimuksen oppiaineeseen Turun yliopistossa ehdotettiin kytköstä, jossa ihminenkin on media. Media-metafora korostaa yliopiston, ihmisen tai kaupungin ilmaisullista ulottuvuutta, välineellisyyttäkin, sekä sitä, että mikään kaupungista ihmiseen ei vain toimi, elä ja ole, vaan tulkitsemme ne, näemme ne viestinnällisinä kokonaisuuksina, joilla on merkityksiä, uutis-, kulttuuri-, viihde- ja urheiluosastonsa ja omintakeinen linjauksensa.

9. Tilasta tulee myytti
Kaupunkitila ja muuttuvat identiteetit nykykirjallisuudessa
Marja-Leena Hakkarainen

Marja-Leena Hakkarainen kuvaa postmodernia nykykirjallisuutta ja sen konstruoimaa kuvaa kaupunkitiloista.
Pidän esitelmää taiteilijana kiehtovana, mutta tutkijana kaipaan lisähahmotelmaa siitä, millaisina julkiset tilat esiintyvät populaarikirjallisuudessa ja massaviihteessä. Harvat ja valikoidut lukijat tarttuvat kanonisoituvaan, lajityyppiensä rajoja koettelevaan, valitettavan elitistiseksi juuttuvaan romaanikirjallisuuteen. Postmodernin kirjallisuuden ominaisuuksilla, ironialla, parodialla, maagisella realismilla, faktan ja fiktion sekoittamisella on tärkeä tehtävä kirjallisten ja historiallisten konventioiden kyseenalaistajana, mutta ne jäävät usein muun kulttuurin kannalta marginaalisiksi. Taiteilijana pidän marginaalisuudesta, nautin fiktiokirjallisuuden saamasta vanhanaikaisuuden ja yksinäisen kokemuksen mausta, mutta tutkijana etsin tuntumaa siihen, mikä on yleistä ja julkista, eikä postmoderni kaunokirjallisuus ole osa sitä. Kirjan tekstiä ei voi asettaa samalla tavalla näytille kuin ääntä tai visuaalisia tilataideteoksia, kenen tahansa kompastuttavaksi, vaan kirjallisuus edellyttää kirjaan tarttumista ja syventymistä siihen.
Postmodernilla romaanilla on merkittävä tehtävä outouttajana ja vieraannuttajana, ja siinä se onnistuu hyvin. Se tuottaa kokemuksellisesti sellaisia tulkintoja ja versioita julkisesta tilasta, joihin emme olisi päätyneet millään muulla tavoin, rikkoo sen, mitä oletimme aiemmin, lähestyy sellaisesta tulokulmasta, jossa kaikki aiemmin ymmärtämämme keikahtaa nurin ja taas takaisin.
Luentonsa alussa Hakkarainen kertoo kaupunkeihin liittyneistä myyteistä ja uhkakuvista. Ehkä kaupungit ovatkin personifioituneet ja suhtaudumme niihin lähes animistisesti, elollistaen, ja juuri tällaisten artikulaatioiden työstämisessä fiktio onnistuu ihailtavasti. Mietin, personifioimmeko kaikkia julkisia tiloja vastaavasti. Jotkin tilat, kuten puistot, saattavat saada myyttisyyteen saakka ulottuvia pahaenteisyyden piirteitä, ja tietyistä julkisista tiloista, kuten Tienanmenin aukiosta, on tullut poliittisten tapahtumien tai poliittisen pahuuden metonymioita. Yliopistotkin näyttävät saavan tutkijoiden välisessä keskustelussa persoonallista sävyä, ja esimerkiksi käsitteellä Tampere tarkoitetaan vain Tampereen yliopistoa ja sieltä tiettyä laitosta ja tutkimusperinnettä. Andreas Huyssen kirjoittaa (2003, 49) kirjassaan A. Present Past. Urban Palimpsests and the Politics of Memory Berliinistä, josta on tullut symboli tietyille poliittiselle ilmiöille.
Myytteinä ja symboleina julkiset tilat, yliopistot, kaupungit ovat tekstiä, jota kirjoitetaan. Identiteetit muotoutuvat toistuvan esittämisen, performaation kautta. Päivi Kymäläinen kirjoittaa väitöskirjassaan siitä, että kiinnostavaa ei välttämättä ole, mitä fiktiiviset tekstit kertovat reaaleista kaupungeista, vaan se, mitä romaanit kertovat tavasta kirjoittaa kaupunkeja (Kymäläinen 2005, 140). Joidenkin ilmiöiden näyttäminen, näkyväksi ja olemassaolevaksi ja todisteeksi tekeminen, representoiminen, showing kuuluu osaksi sitä, mitä voi kutsua moderniksi, kun taas postmodernissa kehyksessä kiinnostavampaa on tuleminen, kuvittelu, becoming, imagining, se, miten asiat tulevat tietynlaisiksi, miten kirjoilla ei vain heijasteta todellisuutta vaan kirjoittaminen on teko, poliittinen akti (Kymäläinen 2005, 141). Huyssenin mukaan arkkitehtuurisessa diskurssissa ja käytännössä kaupunkien käsittely teksteinä, merkkeinä, on vähenemässä (Huyssen 2003, 50). Scharmen lainaa Lefebvreä, jonka mukaan eletty tila on representationaalinen, ja se on tuotettu käyttäjiensä toiminnan ja diskurssien kautta. Spatiaalinen käytäntö on diskurssi, tila, joka on kirjoitettu olemiseen. (2006.)
Olennaisena teemana Hakkaraisella on paitsi kaupunkitilan kuvaus myös siirtolaisuuden, etnisyyden ja eri kansallisuuksien kohtaaminen kaupunkitilassa. Tätä problematisointia edustavat kaikki hänen esittelemänsä kirjat, niin Toni Morrisonin Jazz (1992), Don DeLillon Cosmopolis (2003), Salman Rushdien The Satanic Verses (1989), Zadie Smithin White Teeth (2000/2001), Wladimir Kaminerin Schönhauser Allee (2001), Feridun Zaimoglun Kanak Sprak (1995/1998) kuin Kemal Kurtin Ja, sagt Molly (1998). Suomalaiselle ilmiö on vielä etäinen, mutta teema on merkittävä julkisia tiloja pohdittaessa. Miten erilaiset ihmiset voivat kohdata ja kohtaavat julkisessa tilassa? Millaisena erilaisuus näyttäytyy, ja mahdollistaako tila erilaisuuksien kohtaamisen? Kuka on julkisessa tilassa paikallinen, tilan normalisoitunut käyttäjä, kuka etninen, muukalainen?
Luonnontieteiden talon aulassa koen itseni paikalliseksi, normaaliksi tilassaolijaksi, mutta silti koen vierautta. En ole koskaan tuntenut kuuluvani suurimpaan osaan tieteen rakennuksista. Tilaan voi saapastella lastenrattaiden ja parin pienen lapsen kanssa, tilassa saattaisi olla taideperformansseja, vaikka kumpaankaan tila ei erityisesti kutsu. Kenet Luonnontieteiden talo sulkee pois? Kuka olisi täällä muukalainen, etninen, erilainen, toinen? Miksi tunnen vierautta? Tilaan mahtuu eri-ikäisiä ihmisiä, eri värisiä, eri vaatteisiin pukeutuvia, eri elämäntilanteissa olevia, pukuihmisiä, kirpputorikulkijoita. Tieteen tilaan on pääsy kenellä tahansa, kunhan yhdistävänä tekijänä liikahtelee opiskelullinen tai tutkimuksellinen kiinnostus tieteeseen tai työsuhde. Salliessaan paljon yliopiston tila sulkee kuitenkin samalla kaikki muukalaisiksi. Kukaan ei ole täällä kotonaan. Tila ei kuulu kunnolla kenellekään. Lisäksi tila sulkee pois ne, joita tiede ei kiinnosta, jotka pelkäävät sitä tai jotka eivät ymmärrä sitä. Tilassa ei ole mitään, mikä kutsuisi myös niitä, joille tiede on vieras. Tila näyttäytyy sulkeutuneena tornina, jonne periaatteessa on pääsy kenellä tahansa, vammaisista vanhuksiin, liikemiehistä yltiöhihhuleihin, mutta porttina on henkinen ominaisuus, joka on näkymätön ja josta ei saa otetta, joka on vain oltava.
Millaisessa tieteen tilassa olisin kotonani? Vanhan kartanon vinttikamarissa, nimettömien rytkyjen ja virkaheittojen esineiden seassa. Ilmeisesti identifioin itseni enemmän taiteilijaksi kuin tutkijaksi. Millaisessa ympäristössä haluaisin työskennellä tutkijana? Samalla vintillä. Nykyisissä tieteen tiloissa on minulle liian paljon visuaalisia kytköksiä luonnontieteelliseen, lääketieteelliseen kliinisyyteen, tietynlaiseen mahtipontiseen, elitistiseen pönäkkyyteen ja eristäytyneeseen, yksinäiseen, aistimuksettomaan aneemisuuteen. Kaipaisin tieteen ympäristöltä jotain inspiroivaa, jotain, mitä koskettaa, kokeilla, jotain, joka ei olisi vain automatisoituneen katseen julkinen objekti vaan joka pakottaisi ällistymään, tekemään tilalle jotain, ihmettelemään, konttaamaan, makaamaan lattialla, näkemään oudoista näkökulmista. Kaipaan yksilöllisiä esineitä, huonekaluja, joita ei voisi kärrätä toiseen julkiseen instituutioon kenenkään huomaamatta muutosta, persoonallista ympäristöä.
Kaikkien liikkujien salliminen tilassa ja samalla kaikkien liikkujien sulkeminen muukalaisiksi saattaa olla yksi keskeinen piirre julkisen pelottavuutta ja uhkaavuutta. Julkisessa tilassa kukaan ei ole kotonaan, mikä on ehkä ihmisestä luonnotonta, hirveää. Emme halua olla muukalaisia. Emme halua tulla suljetuksi ulos. Ehkä siksi yritämme tehdä julkiseen tilaan omia territoriumeita. Minäkin haluaisin luoda yliopistoon persoonallisen, yksityisen ja julkisen keskustelulla leikittelevän kolon.

10. Tila tulee kokemukseksi
Symbolic meanings of public space
Marianna Michalowska

Mitä voi lukea tilasta? Miten koemme tilan, miten ymmärrämme sen, miten se vaikuttaa meihin tietoisesti ja tiedostamattomasti? Tilan kokeminen ja sen mahdollistamat tulkintapotentiaalit tiivistyvät luentosarjalla minua kiertäviksi teemoiksi. Käsissäni pysyttelee semiotiikan ja fenomenologian työkalut. Tilasta irtoaa meille ristiriitainen yhdistelmä kulttuurisia, opittuja, irti artikuloitavissa olevia merkityksiä, kieltä, merkkejä ja ruumiillisia, kokemuksillisia, yleisinhimillisiä tunnelmia, ja ne voi erotella vain teoreettisesti toisistaan. Tila ei sanele niitä merkityksiä, joita siitä voidaan lukea, mutta lukija ei voi kytkeä tilaan mitä tahansa merkityksiä, vaan kyse on vuorovaikutuksesta ja potentiaaleista, jotka konteksti, käytössä olevat diskurssit ja keholliset tuntemukset rajaavat.
Marianna Michalowska puhuu tilapotentiaalien tulkitsemisesta käsitteellä symboliset merkitykset, jotka ovat yhteisiä, joita rekisteröimme tilasta ja jotka voivat muuttua. Meillä on tiedostamatonta tietoa siitä, miten julkiset tilat ja kaupungit tulee ymmärtää. Kyse on kulttuurisista piirteistä, joten Michalowskan voi nähdä painottavan semioottista ymmärtämistä tilasta. Semiotiikan ongelma on tulkinnan ruumiillisen aspektin käsitteleminen itsestään selvänä ilmiönä, annettuna työkaluna. Michalowska kertoo, että kokemus tilasta tulee siitä, mitä tiedämme ja tunnemme tilasta, ja myöhemmin hänen näkökulmansa saa selkeitä fenomenologisia piirteitä.
Julkista tilaa tulkittaessa painotan sitä, että tietyillä ilmiöillä, kuten Michalowskan esittelemillä stereotyypeillä (kirkot), ilmaisuilla (historiallisten vaiheiden ilmentymät rakennuksissa), arkkityypeillä (kuvioilla, kuten ympyrällä, risteyksellä, ylös ja alas sijoittamisella), ei ole yhtä tai rajattavissa olevaa määrää merkityksiä. Lähes saman kulttuurisen tiedon varassa voimme tulkita mäen päälle pystytetyn rakennuksen ja sen juurella odottavien talojen suhteen vastakkaisesti: ylös korotettu rakennus voi symboloida meille jotain mahtavaa, suurta, korkea-arvoisempaa, tärkeämpää, merkittävämpää kuin sen juurella kyyhöttävät nöyrät, mitättömään asemaan joutuneet tönöt, tai voimme pitää ylös korotettua mahtipontisena ja tärkeilevänä, muita rakennuksia toisiaan kunnioittavina ja tasa-arvoisina. Mäen päällä pullisteleva rakennus saattaa jäädä meiltä marginaaliin: se saattaa jäädä näkökenttämme ulkopuolelle, elämämme kuhisee muualla, kuten tällä hetkellä kaupunkitilassa käy vanhoille, mäkien päälle rakennetuille arvorakennuksille, joiden edes jonkinasteiseksi huomaamiseksi suurin osa kuluttajista tarvitsisi katseen deautomatisaatiota. Allen lainaa artikkelissaan Jon Gossia, jonka mukaan ihmiset eivät edes ole erityisen johdateltavissa tilavalinnoilla (Allen 2006, 444). Meitä ei läpäise vain yksi diskurssi vaan satoja, keskenään ristiriitaisia ja toisiinsa linkittyviä tulkintarepertuaareja, ja minua häiritsee julkista tilaa tulkittaessa tutkijoiden velttous kokeilla vastakkaisia merkityksiä. Michalowskan luento livahtaa kuitenkin monitahoiseksi, ja hän käsittelee tilan tulkintaa paradoksaalisemmin kuin millaisiksi hän esittelee tulkintansa työkalut.
Michalowska kertoo kiinnostuneensa siitä, miten symbolisia merkityksiä on luotu, miten ne on tehty. Toisin sanoen kyse ei ole kulttuurissa merkityssysteemien varassa huomaamattomasti tuotetuista merkityksistä vaan tietoisista ratkaisuista. Lähestymistavan yhdistän tämänhetkiseen retoriikan kritiikkiin, jossa puretaan vaikuttamisen strategioita ja kohdellaan niitä tahallisesti valittuina. Michalowska viittaa puolalaiseen teoreetikkoon Friedrich Zielinskiin, joka on pohtinut tilan ideologista manipulaatiota. Monumentein pönkitetään ja luodaan esimerkiksi poliittista valtaa, samoin kuin sillä, miten monumentteja, kuten synagoogaa, kohdellaan myöhemmin.
Michalowska näyttää kuvia tilataideteoksista, jotka kiehtovat minua. Gettosankarien monumenttipuistoon tuotiin kodeista tavallisia, yksityisiä tuoleja, Budapestin Tonavan rannalle aseteltiin sodankäynnin muistoksi yksityisiä kenkiä. En tiedä, miksi leimallisen yksityis-arkisen ja julkisen tilan yhdistelmä vetoaa minuun. Ehkä silloin tulen tietoiseksi siitä, miten käytökseni muuttuu julkisen ja yksityisen välillä, miten kehoni on omaksunut kymmeniä keinoja tuottaa uudestaan kulttuurisia merkityksiä yksityisen ja julkisen ominaisuuksista, ja ristiriidat sekoittavat kehoni totutut liikeradat. Kuljeskelin Budapestissa puoli vuotta sitten, ja haluaisin päästä Tonavan rannalle kenkien joukkoon uudestaan. Haluaisin kontata kenkien joukossa, hypistellä maata, kulkea paljain varpain ja loikkien, tehdä jotain, mitä ei tulisi muutoin mieleenkään tehdä julkisessa tilassa, kyseenalaistaa kehollani sen, millaiseksi julkinen tila mielletään, millaiseksi yksityinen. Yksityinen tilahan rajoittaa meitä yhtä lailla kuin julkisuus. Kotona puheen pitäminen on luonnotonta, tanssiesitys vaivaannuttaa kyläilijöitä, teatterin muokkaaminen kodista on ahdistavaa jopa lasten kanssa, kuperkeikat ja keskustelut jäävät vain yksityisiksi viihdykkeiksi eikä niillä ole mitään yleistä, vaikuttavaa, osallistuvaa, yhteiskunnallista merkitystä, elleivät ne hiivi yhteiskunnallisen vaikuttamisen edeltäjiksi. Yksityisen ja julkisen yhdistäminen yllättävällä tavalla tuottaa huikean vapauden tunteen: hetken on mahdollista kokea molempien hienoimmat, kauneimmat, ideaaleimmat puolet. Hetkeksi on mahdollista saavuttaa samanaikaisesti toimijoiden hyväksyminen keskeneräisinä, kömpelöinä, kaoottisina, kulahtaneen kotoisina ja nähdyksi tuleminen, vaikuttaminen, yhteiskunnallinen osallistuminen.
Michalowska mainitsee myöhemmin, miten paljon ihmiset nauttivat konkreettisista projekteista, kuten Joanna Rajkowskan pystyttämästä palmusta, jonka taustalla oli puolalainen sanonta palmun kasvamisesta päässä kuvauksena hulluudesta.
Kiinnostavana pidän sitä, mitä Michalowska kertoo Henri Lefevbrestä. Lefevbren mukaan länsimainen filosofia on unohtanut ruumiin ja puhunut tilasta vain abstraktina ja rationaalisena. Länsimaiset instituutiot ovat käsitelleet paikkoja anonyymeina ja ihmisiä työkoneina, jolloin ihmiset ovat alkaneet tuntea itseään vieraiksi. Kaupungeista on tehty tulevaisuuden, ei nykyisyyden kaupunkeja, ja modernin projektissa ruumiista tuli abstraktio. Kyse lienee siitä, mihin Lefevbre ei ilmeisesti viittaa ja mikä itse asiassa ansaitsisi tarkkaa käsittelyä julkisesta tilasta kirjoiteltaessa, että julkiset organisaatiot ja julkishallinto rakennettiin 1900-luvun alussa modernin liikkeenjohdon ja mekanistisen käyttäytymispsykologian, skinnerismin, taylorismin, tylerismin, behaviorismin perusteille, jolloin hierarkinen työnjaollinen systeemi korvasi autonomiset toimijat, paremmin ymmärtävät kirjasivat tavoitteet paperille ja työntekijöiden tehtäväksi jäi toteuttaa tavoitteet konemaisesti. Ihmiseltä riisuttiin tietoisesti toiveet, motivaatio, tarpeet ja omat tavoitteet, ja tätä institutionaalista rakennetta pidettiin objektiivisena, tehokkaana, toimivana ja oikeudenmukaisena. (Miettinen 1990, 53 – 172.) Inhimillistämispelleilyistä huolimatta julkisehallinnon rakenne ei ole muuttunut. Yritykset antaa vapautta toimijoille itselleen on vain lisännyt tavoite-A4-saastetta ja julkisten organisaatioiden työntekijöiden on työskenneltävä papereiden, ei instituution armoille jäävien hyväksi. Julkinen keskustelu, demokratian ennakkoehto, vastakkaisten ryhmien kohtaaminen, kansalaisyhteiskunnan tarpeiden välittäminen valtiolle on jäänyt saman eksponentiaalisesti kasvavan tavoitekasvihuoneilmiön osa-alueeksi.
Tavoitteellisuuden ongelma on, että yhteiskunnan toiminta ajautuu silloin takaperoiseksi. Emme voi tuntea tulevaisuutta ennen kuin olemme toimineet siinä, kun taas tavoitteet asetetaan nykyisen ja menneen tiedon perusteella. Meidän pitäisi työskennellä fenomenologisesti vuorovaikutuksessa elämän, ihmisten, maailman, todellisuuden kanssa, ja jokainen osa-alueista tulee yllättämään meidät, emme pysty ennakoimaan kaikkea, elämään mahtuu liikaa paradokseja ja vastakkaisia ilmiöitä, todellisuus murtaa paperiset käsityksemme, muuttuu ja muuttaa kaoottisen logiikan mukaan. Tavoiteilla ilmiöt saa hallittaviksi, helpoiksi, loogisiksi, ymmärrettäviksi, toisin sanoen retoriikka, numerologia ja käsitehelinä kykenee saamaan minkä tahansa käsittämättömyyden järkevältä ja perustellulta kuulostavaksi, ellei aistitun todellisuuden monimutkaisuus ja ristiriitaisuus pääse sotkemaan sitä kymmenillä muilla yhtä perustelluilla, vastakkaisilla aspekteilla. Ihmisten keskustelukyky on niin rajallinen, että on toivotonta kuvitella, että pelkkä sanallinen, verbaalinen, ihmisten välinen keskustelu riittäisi tai ehtisi luomaan tavoitteista monipuolisia, vaan tarvitaan sanatonta keskustelua elämän, ennakoimattoman kanssa.
Kritisoin ajatusta, että nykyiset kaupungit rakennettaisiin tulevaisuuden, ei nykyisyyden kaupungeiksi. Kaupungit rakennetaan nyt menneisyyden kaupungeiksi, sellaisiksi, joiksi mennyt kuvittelee tulevaisuuden. Tulokseksi on tullut jotain abstraktia, elämätöntä, vuorovaikutuksetonta, liian hallittua, vailla mahdollisuutta koskettaa, tuntea, kokea, maistaa, haistaa, kokeilla, etsiä.
Ehkä juuri siksi nautin ja nautimme oudoista taideprojekteista, hulluuden palmuista, kärsineistä kengistä Tonavan rannoilla. Niissä todellisuus tulee uudelleen läsnäolevaksi, koetuksi, aistittavaksi, kosketeltavaksi. Taideprojektit saavat oivaltamaan, nauramaan, pelästymään, havahtumaan läsnäolevaan tilaan.
Välttelen retoriikan kritiikkiä, tilan käsittelemistä ideologiana ja strategiana. Kiinnostavimpana vallan käytössä pidän sitä, mitä toimijat eivät rekisteröi, mikä tuotetaan huomaamatta, miten valta-asetelmia ja hegemonisia merkityksiä uusinnetaan aavistamatta. Ideologioiden kyky manipuloida meitä on rajallinen, meillä on huikea kyky vastareaktioihin ja ignorointiin, mahtipontiset monumentit saattavat jäädä vähäpätöisiksi, kun taas sillä, mikä toistuu arjessa jokapäiväisenä, totuttuna, normaalina, on valtava vaikutus ymmärrykseemme maailmasta. Luentosalin, seminaaritilan, yliopiston työhuoneiden, arkireittien arkkitehtuuri kiehtoo minua vallankäytön kannalta. Taideteoksissa ja monumenteissa kiinnostun muusta.
Kehosta, ruumiista ja tilan tulkinnasta on kirjoiteltu niin monessa teoreettisessa viitekehyksessä, että ahdistun. En voi käydä kaikkia läpi. En hahmota niiden suhdetta toisiinsa. Taidan pitäytyä semiotiikassa ja fenomenologiassa. Välttelen aktiivisesti Michel Foucault’ta ja Lefevbreä. Tunnen vastenmielisyyttä teoreetikoita kohtaan, joihin viitataan lähes kliseisen usein, muotioikun ja papukaijatoiston kaltaisesti. (Ilmeisesti minun on pakko perehtyä heihin.)