Blogi
f
2010
ensimmäinen kolmannes
Maria Spiik
(Seuraava osa löytyy täältä)
30. 4. 2010
Työnsin rattaat saunalle. Puoliso oli lämmittänyt ja siivonnut yhteisen saunan. Kaadoin lapsille tekemääni simaa, tippaleivät olivat vielä lämpimiä, olin juuri tehnyt ne. Pääsin ensimmäisenä saunaan, se oli vanha ja lämmin, ojentauduin kuiville liinoille, kuuntelin syvään hengittäen puun naksahtelua, kylmillään olleen tuvan silmien hieromista. Sitten sauna oli täynnä naurua ja meteliä ja loiskintaa, vesipyssyjen suhinaa ja kikatusta. Pieni tyttö, joka pelkää aina suihkua ja kylpyä, oli taas veljiensä kanssa innoissaan, otti tohkeissaan jääkylmää vettäkin ja kasteli sillä silmiään ja minua, hyvin paljon minua. Ulkona oli kylmä tuuli, mutta kävimme silti yhdessä pissalla, sitten kannoin hänet taas lämpimään. Hän istui pesuvadissa, kun pesin itseni, sitten hän istui penkillä pyyhe ympärillään, kun puin itseni. Kotiin kävelin pelkkä kylpytakki päällä, hänellä oli toppahaalari. Oli alkanut sataa, kevätillan ystävällistä sadetta, joka sai maan tuoksumaan kesältä. Linnut livertelivät ja raksuttelivat sateesta huolimatta. Esikoinen juoksi kotiin ennen minua ja odotti kerrossängyn yläpedissä silmät naurussa. Keskimmäinen tuli myöhemmin, puoliso vasta silloin, kun sanoimme iltarukousta.
¨
20. 4. 2010
Kirjoitin ensimmäisen kerran moneen vuoteen tutkimussuunnitelman apurahahakemukseen.
Kirjoitin sen.
Sitten kirjoitin sen uudestaan.
Vanhat tunteet olivat tallella: syvä tunne omasta epäpätevyydestä, stressi, pedanttinen sisällönhakkaus, vierauden kauhu, hylätyksi tulemisen pelko.
Tein tutkimussuunnitelman uudestaan.
Tein sen niin, että pidin kirjoittamisesta. Nautin ajatusteni täsmentämisestä, rakastin kieltä, tunsin tekeväni jotain tärkeää.
Tämä projekti on liian iso, jotta jaksaisin tehdä sen väkisin.
Minun on nautittava tästä, pidettävä sitä kauniina. Väitöskirjani ei ehkä koskaan valmistu.
Matkan on oltava rakas sinällään.
¨
19. 4. 2010
Tontilla paistoi aurinko. Talonpaikka oli lämmin ja paahteinen, tuleva pihamme mutavelliä, sen pohjoisosa vielä paksun lumen peitossa.
Istuin kalliolla, kuuntelin silmät kiinni nuotion ääntä. Kuulin puolison ja esikoisen juttelevan hiljaa puukon käytöstä, kuulin keskimmäisen vilahtavat askeleet ja tiesin hänen juoksevan salaperäinen metsätonttu-rooli-ilme kasvoillaan, pienin tepasteli vieressäni, pyllähteli välillä, tonki maata paljailla sormilla.
Syödessä tuli kylmä. Nuotio ei tullut tarpeeksi kuumaksi. Puut olivat märkiä. Keskimmäinen kakki housuun. Pienin kitisi sormien palelemista ja kaiken hankaluutta. Puoliso stressaantui tekemättömistä tekemisistä. Minä istuin. Kaikki on ajateltava toisin kuin ennen. Ympärillä kaikki oli kesken, sekaista, pielessä, minä istuin. Aurinko paisteli silmäluomille, metsä havisi. Tällä lantiolla ollaan vain. Kaiken muun on jäätävä.
On aika paljon tekemistä.
¨
12. 4. 2010
Tikan hakkaaminen on hassu ääni. Se on liian teollinen ja tasainen luontoon. Samalla äänessä maistuu selvä orgaanisuus, puuonteloiden kaikupohja. Takatakatakatakatak. Takatakatakatakatak.
Aamulla maisema oli täynnä muitakin ääniä: sirkutusta, närkästynyttä lintujen säksätystä, sinfonioita, yhden soittimen konserttoja, vihellyksiä. Nyt päivän hämärtyessä kuulen ikkunasta yksinäisen huilun. Joku muukin lintu raksuttelee, joku livertää. Nyt tuli öinen riita. Se päättyi nopeasti. Naapurin koira haukkuu seinän takana. Pienin ulisee itseään uneen. Kuulen lintujen äänistä aavistuksen vielä.
En tiennytkään, että näin paljon voi olla oman kivun takana: häpeää. Tunteideni takana on vastenmielisyys niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat olleet elämässäni raskaita, vaivalloisia, toisiin fyysisesti ripustautuneita, kehonsa vankilassa raahautuvia. Tunteideni takana on ne ihmiset, jotka ovat tunteneet vastenmielisyyttä raihnaisia kohtaan, puhuneet ilkeästi, inhonneet, kauhistelleet, olleet ottamatta huomioon.
Millainen haluan olla kivuliaana? Millaista minua, millaista elämää kaipaan silloin? Miten teen tästä kivusta kauniin, omani?
¨
11. 4. 2010
Miten surutyötä tehdään?
Sattuu, kolottaa, särkee.
Kerron mielessäni itsesäälistä tarinaa: en pääse edes metsään – minä, jolle metsä on elämä – tästä kesästä tulee painajainen – pienin vilistää kasvot säteillen ulkona, ja minun on pakko raahautua perässä – särkee jatkuvasti, eikä kukaan voi auttaa.
On istuttava lantiooni. Tässä olen. Tämä on osa elämääni. Tämä ontto jomotus ja tunne kehon pettämisestä on meidän perhettä. Tätä ei voi ratkaista, tämä vain on. Vedän sen syvään henkeeni, annan sen tulla, annan sen olla. Tämä poistuu aikanaan, ja jos hyväksyn tämän, löytyvät ne yllättävät ratkaisut, joita ei pysty katkerana huomaamaan.
En halua sinua, kipu, mutta en voinut valita tätä asiaa itse. Tervetuloa, nyt. Hyväksyn sinut sellaisena kuin olet, ja yritän muistaa sinut. En ole suostunut siihen, että hallitset elämäämme, olen yrittänyt väkisin kaikkea samaa kuin ennenkin, jättäytynyt vain vähä kerrallaan pois siitä, mitä haluaisin elämältä. Nyt minun on tunnettava, että hallitset minua, että olet suurempi kuin minä. Ole vain.
Vielä on muutamia lumikinoksia jäljellä. Paljas maa on kuiva, aurinko lämmittää silmiäni, linnut lavertelevat, vanhat lehdet ovat kuivia ja rahisevia. Sammal on pörhistynyt vihreäksi, pieni kurahousutonttu tonki ihastuneena sormillaan multaa, töpsytti tomeraa vauhtia hiekkatietä eteenpäin, navetan ohi, saunan ohi, mäkeä alas, ja koko maailma meni pilalle, kun hänet kannettiin takaisin. Hän töpöttää sinne ja töpöttää tänne, hän suuntaa meidän pihalta alas hiekkalaatikolle, hän hömpsöttää lätäkköön ja räjähtää nauruun, kun saa roiskutetuksi vettä. Hän nyppii jotain kivoja, valkoisia pallomaisia juttuja harmaanvihreiden päästä, hän huutaa suu auki muta kasvoilla valuen, kun lumikelloja ei saanutkaan rikkoa. Jossain kaukana korkealla rasahtelee, kohta seitsenvuotias kiipeilee hiljaa puissa. Kymmenvuotias kaivaa hiekkaa jossain etäällä, makaa välillä lämpimässä kovettuneessa maassa, sitten näen hänen selkänsä ja pyöränsä etääntyvän jonnekin tienristeykseen. Välillä kuulen poikien askeleet, ne ovat pitkät ja kaikuvat, ne rasahtavat tavalla, jota ei myöhemmin keväällä ja kesällä enää huomaa.
¨
10. 4. 2010
Näen ikkunasta miehen. Hän istuu kyykistyneenä maassa. Pieni kurahousuolento taapertaa hänestä poispäin, tärkeänä siitä, että osaa kävellä ulkonakin. Kuulen avonaisesta ikkunasta vasarointia ja pyöräilemisen ääniä. En näe poikiani, mutta kuulen heidät.
Tämähän minua oli painanut. Olin oireillut, lehahtaen sisältäni närkästykseen ja kauhuun pienistäkin asioista, vanhoista riidoista, mistä tahansa. Tiesin olevani jostain nyrjähtänyt. Odottelin, milloin huomaan, mistä.
En ollut vielä tehnyt surutyötä loppuun lantiostani. Tämän perheen isä on poissa viikonloput, illat, ja minä vastaan perheestä. Perheen kaatuminen niskaani tuntui aikoinaan pahalta, mutta ratkaisin sen syöksymällä tekemään asioita, joita en tiennyt osaavani. Purin hampaat yhteen ja soudin lapset saareen, tein yksin tulet, kannoin vedet tontilla, tein meille sen, mitä janosin tikahtumaisillani lasteni ja itseni kesältä.
Lantioni olisi ehkä revennyt ilmankin niitä, ehkä ei. Kesä tulee päivä päivältä lähemmäs, ja tänä kesänä maailmani on tämä tunkkainen koti, tämä resuinen piha. Ehkä voin ajaa autolla sellaiselle rannalle, jonne pääsee lähelle. Kipu ei kalaöljyn vuoksi enää huumaa minua, mutta silti on harkittava jokaista askelta, varottava, kiristettävä leukaperät yhteen.
En ole koskaan kestänyt pihoissa, taloissa, autoissa. Olen vaeltanut metsissä, tuntemattomilla seuduilla, kulkenut tiettymättömiä taipaleita lasteni kanssa, löytänyt uusia hiljaisia rantoja, valtavia kalliojyrkänteitä, eksynyt, hakenut, poiminut metsäyrttejä, marjoja. Olen soutanut, elänyt vanhassa talossa, kuunnellut öisten merilintujen ääniä, istunut tontilla nuotion ääressä, kolistellut saappailla yli soiden ja ryteikköjen. Makaan vatsallani korkealla kalliolla, rosoinen kivi alastonta ihoa vasten, painan kasvoni sammaliin, jäkäliin, hengitän syvään, hyväilen maata, mäntyjen kaarnojen tuhansia teitä, tunnen roson ja kesän ihollani, tuoksut ja kesän äänet ympärilläni. Vain silloin elän.
Juuri minusta, tästä vaivaisesta, tästä rammasta lapseni ovat riippuvaisia. Heidät on sidottu koko pitkäksi kesäksi, helteisestä päivästä sateiseen, kesäkuusta heinäkuuhun ja elokuuhun minuun, kipuun ja varomiseen. Minut on sidottu minuun: tämä keho kahlitsee minut tänne tukahduttavaan taloon, loppuun kulutettuun pihaan, vankilaan.
Pääsiäisen vapaapäivät menivät tämän perheen sairastaessa, eikä tänä keväänä ole enää montakaan yhteistä hetkeä. Juuri siksi tämä ilta oli tärkeä. Nyt he ovat jo sisällä, kolme lasta tuli ovesta kasvot ilosta ja mudasta säteillen. Näitä hetkiä on niin vähän, näitä, kun heillä on oma isä käytettävissään: terve aikuinen, joka voi auttaa sen sijaan että häntä on autettava.
¨
6. 4. 2010
Minulla on kaksi läheistä, jotka painavat minua.
Minua voisivat ahdistaa muutkin: ne, joihin olen sidottu, ne, joiden kanssa olen liian samanlainen. Jostain syystä nämä kaksi tuntuvat pahalta.
Heidän kanssaan on paljon kesken, mutta en voi setviä mitään. Heille on annettava aikaa.
Tuntuu pahalta nähdä oma itsensä heissä. Tuollainenko olen ollut? Täynnä pahansisuista järkeilyä, vauhkoontunutta itsen suojelua, silmitöntä raivostumista epäjohdonmukaisuuksista, manipuloimista, sydämettömyyttä, kauniin likaistamista, silmiinpistävää stressaantumista erilaisuudesta, rumaa kontrollintarvetta.
En osaa nähdä heitä kauempaa. Tunnistan sen tärkeän, mihin he ovat menossa tämän vastenmielisen tien kautta, mutta en osaa olla haavoittumatta.
On hengitettävä syvään: He ovat he. Minun ei tarvitse korjata heitä. Minun tehtäväni on rakastaa heitä, luottaa heihin, toivoa heille koko kehollani hyvää ja rakkautta, uskoa.
Suuren tiet eivät vie sieltä, missä olisi vähiten kärsimystä ja likaa, vaan sieltä, mistä löytyy kauneutta.
Ulkona lumikellot kumartavat jo valkeita päitään. Purojen kirkas vesi juoksentelee hiekkatiellä.
¨
4. 4. 2010
Tänään on ensimmäinen päivä, kun kukaan meistä ei ole oksentanut.
Eilen oli niin lämmintä, että hakiessani peittoja ja tyynyjä tuulettumasta päälläni oli vain pieni paita, hame ja toppasaappaat. Tuntui hassulta viilettää paksussa lumessa paljaat sääret ja käsivarret vilkkuen.
Joka kerta oven avatessa on vedettävä syvään henkeä. Lintujen laulu lehahtaa valtavana luokse, paljastuneen maan puhdas tuoksu, äänetön elämän syke, joka voimistuu puissa, pensaissa.
Ikkunasta katselemme pikimustia puolikuita, jotka pongahtelevat maassa ja pöllyttävät puolimaatuneita lehtiä. Mustarastaiden liikkeessä on jotain syvän hyväntuulista.
¨
1. 4. 2010
Ulkona kevät on alkanut. Se tuli näinä päivinä, kun otin ämpäreillä kiinni sitä, mikä kumpusi ensin yhden lapsen sisältä, sitten toisen, sitten kolmannen, sitten ensimmäisen ja kolmannen yhtä aikaa. Sitten ne muuttivat minuun, hirvittävät voimat, jotka saivat unohtamaan kaiken siitä, mitä on rakastaa elämää. Sitten oli taas ensimmäisen lapsen vuoro. Ihailin lasteni kehoa pitäessäni heistä kiinni heidän oksentaessaan: miten syvältä kumpusi kehon tieto, miten kokonaisvaltaisesti se työnsi ulos vieraan, miten lasteni koko keho aaltosi hurjassa hyökytyössä. Oman vuoroni tullen sen prosessissa ei ollut mitään ihailtavaa, pahoinvointi ja särky saivat minut kiristämään hillittömästi tahtia, siivoamaan vielä viimeiset, järjestämään vielä viimeiset, raahauduin yli lantioni, en kestänyt levätä. Kipu ja pahoinvoinnin tunne oli liian suuri. Vasta yksin päästyäni se tuli, silloinkin vasta pitkän tuskan ja kestämättömän iljettävyyden tunteen jälkeen. Viimein tuntui siltä, kuin suustani sisään olisi räjähtänyt nyrkki ja minusta olisi tullut lohikäärme, kaikki purkautui. Saman tunteen olen tuntenut ennenkin, raivostuessani, hätääntyessäni. Tämä oli todellinen, ja se tuli uudestaan. Perään tuli infernaalinen särky, loppumaton sirinä otsassa, olkapäissä, lantiossa, käsivarsissa, säärissä, tunnista toiseen, aamusta iltaan. Koko kehoni jännittyi vastustamaan sitä, en saanut itseäni rennoksi, en hallinnut kasvojeni lihaksia. Niinä kivun hetkinä oli mahdotonta muistaa mitään hyvää, uskoa johonkin parempaan.
Ulkona maa on osin jo paljas. Ilma on leuto ja lämmin. Tunsin sen viedessäni esikoisen peittoja tuulettumaan. Ehkä tänään pienin ei enää oksenna. Polut ovat kumpuilevaa jäätä, paksu lumi on nahkeaa ja kellertävää. Lintuja on kaikkialla, niiden visertelyä, jutustelua, närkästystä, riemua, kevätpuuhia.
¨
21. 3. 2010
Kylvimme ohransiemeniä vanhoihin alumiinikakkuvuokiin.
Lumi on harsomaista, paksua ja värjäytynyttä.
Haimme pajunoksia. Upposin vyötäröä myöten valkoiseen joka askeleella. Koirankakkoja oli joka puolella. Stressaannuin niistä.
¨
19. 3. 2010
Silloin tällöin, silmänräpäyksen ajan kuuluu kahnauksen ääni. Se päättyy talon vavahdukseen. Vavahdus tuntuu jaloissa ja sydämessä, ja ulkoa kuuluu mahtipontinen romahdus. Ikkunasta näen taas uuden jäisen vuoren pudonneen katolta maahan.
Esikoinen on ruuvannut makuuhuoneen kaapinovista nupit kaappien sisäpuolelle. Joka kerta ne huomatessani sisälleni hulvahtaa jotain lämmintä ja nauravaa. Vaatteita ottaessani minusta tuntuu siltä, kuin löytäisin itseni lastenrunokirjasta: kaikki on väärinpäin ja siksi hyvin.
Pienen tytön lapsuutta olen miettinyt. Haluaisin niin paljon hänelle kaikkea vanhanaikaista aitoa ihanaa, mutta on pakko myöntää, että hänen lapsuutensa kanssa tulee käymään niin kuin valokuvien.
Huomasin joskus, että juuri ne valokuvat, joissa näkyy jotain sellaista, joka ei ole mahdollista, kihelmöivät voimakkaimmin. Kuvaan kirjoja ja hauraita käsitöitä syksyisten lehtien päältä, lumihangesta, kukkaruukusta: kaikkialta sieltä, missä niitä ei voisi pitää. Mainoskuvista ihastuttaa se, jossa viimeisillään raskaana olevan, alastoman nukkuvan naisen päällä uinuu pieni alaston vauva. Tajusin vasta vuosien päästä, että sellaista kuvaa ei voi koskaan tehdä omaan elämään. Ristiriidat tuovat potkun kuviin. Kahden mahdottoman vastakohdan yhdistäminen luo kaipuun toteuttaa kuva omassa elämässä.
En voi tehdä tyttärelleni sitä lapsuutta, josta haaveilin. En voi tehdä tälle pienelle tättähäärälle edes sellaista lapsuutta, joka minulla oli. Silti kaipaisin niin paljon: puisia nukenvaunuja, pellavaessumekkoja, preeriamyssyjä, kellertäviä mattapintaisia kiiltokuvia, peltisiä leikkiastioita… Kaiken sen pystyn tekemään ja hankkimaan, mutta siltikään en saa meidän elämästämme lastenkirjaa. Nukenvaunut, essumekot voivat täyttää kokonaisen kuvan, eivät elämää. Elämä on liian iso.
¨
13. 3. 2010
Rannalla aurinko häikäisi valtavalla lakeudella. Tuuli puhalsi lujaa. Pojat seikkailivat ruovikossa, ja minä ja pieni tyttö kuulimme kahinan, naurun ja äänet. Emme uskaltaneet suurelle jäälle, vaikka joku oli hiihtänyt siellä äskettäin. Pellolla saattoi kuvitella, että lunta oli vain pari senttiä, kunnes jalka upposi reiteen saakka. Huomasin, että en rämähdä mahalleni, jos heti hankikannon pettäessä alan juosta.
¨
10. 3. 2010
Aurinko nousi taas tumman metsän yli. Pitkät säteet valaisivat valkoisia kylkiä, valo ja lumi yhdessä tekivät kimalluksia varjojen lomaan. Hangella näkyi jälkiä: meidän aikuisten mahtavat rotkot, lasten hiukan pienemmät, joita hanki oli kantanut paremmin, pulkan ja lapioiden teräväreunaisia painaumia, katolta romahtaneita ihmistä suurempia jäälohkareita, satoja eläinten pieniä pikkujälkiä, jotka olivat hipsineet ja viilettäneet hankikannolla.
Näin taas, mihin olin juuttunut. Putosin samaan kuoppaan kuin ennenkin: alan murehtia töitäni ja elämäntehtävääni joka kerta, kun ongelmani on jokin muu.
Vastaus oli sama, minkä olen saanut tuhansia kertoja ja jonka joudun saamaan vielä toiset tuhannet kerrat.
On samantekevää, mitä teen. Tärkeintä on, miten.
Minun piti astua töistäni askel taaksepäin, toinenkin, kolmas, niin pitkälle, että luovuin niistä kokonaan. Silloin näin, missä töitteni vetoketju oli takertunut kankaaseen. Sisälleni oli taas hiipinyt vääriä ihmisiä yleisökseni, niitä, joiden mielestä töitäni tehdään uran vuoksi, pätemisen.
En jaksa tehdä töitäni, jos väännän vain väkisin, puurran, tungen, painan. Työni ovat liian vaikeita, rankkoja ja suuria sellaiseen. Minun on nähtävä jotain kaunista, jotta tekisin työni, nautittava pienimmistäkin hetkistä, tiedettävä tekeväni jotain hyvää. Ei ole väliä, vaikka työni eivät valmistuisi koskaan, vaikka kukaan muu ei koskaan lukisi niitä. Olen osallistunut johonkin suureen, ollut siinä mukana.
¨
6. 3. 2010
L. M. Montgomeryn romaani Pat of Silver Bush ei ole kaksinen. Se on taas yksi versio Vihervaaran Annasta ja Uuden Kuun Emiliasta, ja sen alku tihkuu niin paljon siirappia ja ja kolmea… pistettä…, että närkästyin koko kirjailijalle.
Silti löysin itseni itkemästä myöhemmillä sivuilla, kauheaa itkua, kauneutta liian paljon nähneenä. L. M. Montgomery oli ihminen, joka näki keijut, jonka ympärille talot kietoivat suojelevat kätensä, joka sai koko maailman pienet tytöt näkemään kukkien kuiskaukset ja kukkuloiden usvat, ja juuri hänellä oli niin paha olla, että hän teki itsemurhan. Hänestä tuli kirjailija, hän sai puolison, 34-vuotiaana, kolme lasta, hän sai sen, mitä olisin voinut unelmoida hänelle, mutta nekään eivät riittäneet.
Minne minä olen unohtanut keijuni, haltiat ja pienet tontut, kyyristelevät noidat, pimeydessä hengittävät haamut?
Luovuin niistä joskus. Niitä oli liikaa. En enää kestänyt vaeltaa luonnossa pienen poikani kanssa: keijut lehahtivat pimeydessä kasvoillemme jokaisesta kimaltavasta pisarasta, joka odotti painavana ohuen ohuesta oksankärjestä, kaikkien kuusten alla kyyhötti peikkoja. En kestänyt niitä päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen. En osannut hallita niitä, kuunnella niitä, ne sikisivät miljardipäisiksi parviksi ja sakenivat ahdistavaksi verkoksi.
Ehkä niille on taas aika.
Tulostimen takana vilahti ainakin joku, ihan pieni. Näin siitä kengän, tummanvihreän kantapään.
¨
4. 3. 2010
Ensin oivaltaa: tämä se on, tämä minua vaivasi! Sitten oivaltaa: tämähän se oli, tämähän se vaivasi! Sen perään oivaltaa: Ei kun tämähän se oli! Ne edelliset olivat vain sivujuonteita. Sitten oivaltaa: Eipä kun tämä se oli. Myöhemmin tietää: Ne kaikki olivat, toisiinsa kietoutuneina, toiset syinä, toiset syiden syinä.
Mitä on puoliso?
Ajoittain puoliso on sielunkumppani, toveri. Ajoittain hän on vieras. Ajoittain hän on jotain tuntematonta minua, jotain, joka vyöryy minusta ulos hirvittävimpinä ja alkukantaisimpina tunteina ja tekoina. Niiden vyöryjen jälkeen, siinä viimeisessä hetkessä, hän on jotain, jota en enää muistanut: vapauteni. Hänessä kiinni katkeavat niin syvät ja valtavat kahleet, että en edes tiennyt niiden olemassaolosta, hänessä kiinni maailma irrottaa napsahtaen kireän otteensa minusta ja kaikki on mahdollista.
En ole koskaan kestänyt sitä, että hän on poissa. Nyt hän on töidensä vuoksi muualla jatkuvasti, illat, viikonloput. Loma-ajat hän on leireillä. Silloin olen yksinäisempi kuin olisin yksin. Lasten kanssa kaikki takertuu vähitellen tahmeaksi möykyksi. En kestä sitäkään, miten väsynyt hän on töiden ja leirien jälkeen, miten rikki. En kestä hänen poissaoloaan enkä väsymystään, mutta en tunne niistä tunteita. Menen vain sekaisin. Alan seota kaikesta muusta, lapsista, töistäni, mistä tahansa.
Olen aina ollut ihminen, keskimmäiseni kaltainen, joka ei ymmärrä, että asiat menevät eteenpäin, että kaikki tässäoleva ei ole ikuista, ei hyvä eikä pahakaan. Olen oppinut nyt, että lasten vaatteita ja tarvikkeita hankitaan ja seuraavalla viikolla ne lykätään eteenpäin, kaikki lapsille kuuluva on jatkuvassa liikkeessä, virrassa, tämänhetkistä hankkiessani ostan jo seuraavat ja sitä seuraavat. Aiemmin järkytyin joka kerta, kun paita tai saappaat jäivät pieniksi: miten tämä nyt jo… mistä minä seuraavan… eihän nyt vielä… Lastenikin muutoksiin osaan jo aika hyvin sopeutua, avata seuraavan ikäportaan ovia, antaa heille tilaa kasvaa ilman päälaen jatkuvaa iskeytymistä henkisiin kattoihin.
Pitäisi oppia suhtautumaan puolisoonkin niin kuin vaatteisiin ja lapsiin. Hän saa mennä ja tulla.
¨
1. 3. 2010
Silloin, kun on päivästä toiseen lasten kanssa yksin, ei voi antaa itsestään mitään.
On jätettävä jaksamisvara. Ei voi mennä liian lähelle. Ei voi toteuttaa itseään äitinä.
Ei ole tilaa vetäytyä taaksepäin.
Yöllä en pysty nauttimaan töistä ja taiteestakaan. Yksinäiset hetket on pakko käyttää tasoittumiseen.
Jos hiihtoloma oli näin rankka, miten jaksan taas kesän?
Miten muut vanhemmat järjestävät kesänsä?
Sydämeni on taas täynnä tunteita. Käteni silittävät silkinsileää ihoa, nuoren pojan kasvoja, pehmeää nenää, joka on saanut terävyyttä, hyväntuulisia pisamia, paksuja tanakoita hevosenjouhia, joita kutsutaan hiuksiksi. Joku kurkistaa minua kasvoistaan silmät pidätetyssä naurussa. Voi poikani, nuoreni, en koskaan halunnut, että tulisit tietämään kaiken tämän. En tahdo, että sinulla oli joku, melkein aikuinen mutta vielä täynnä iloa ja jaksamista, joku, joka oli kaunis ja pehmoinen, joku, joka rakasti sinua, joku, joka leikki kanssasi ja hoiti sinua, joku, joka oli sielunkumppanisi, samanlainen kuin sinä, joku, joka veti letkulla pakokaasun tulemaan autoon varmuuden vuoksi, otti vaaleisiin sormiinsa jotain painavankylmää, mustaa. En tahdo, että tiedät hänen pitäneen raudankovaa karkeaa rengasta sileällä ihollaan, siinä kohtaa, missä pehmoiset hiukset hyväilivät jo kasvoja. En tahdo sinun tietävän, että autoon oli kirjoitettu kaikkialle: Anteeksi. En tahdo sinun miettivän, miltä hänestä on täytynyt tuntua sillä hetkellä. En tahdo sinun tietävän, että poliisien tullessa auto oli vielä käynnissä ja he näkivät, miltä äitisi pehmeä ja kaunis nuori sisko näytti itsensä ampuneena.
Nuori poikani, et päästänyt meitä pienenä halaamaan ja hyväilemään itseäsi, sinä, joka tunsit niin ylenpalttisesti ja niin hallitsemattomasti ja niin hätääntyneesti että pakotit lopulta itsesi koteloimaan tunteesi. Sinä kapseloit sen kaiken, kun vanhempasi kivettyivät vuoroin halvaannukseen, vuoroin hysteriaan siitä hädästä ja surusta, jonka heidän muut läheisensä silloin toivat. Sinä opit väistämään, oudosti ja omituisesti, mutta väistämään kuitenkin. Miten voisit enää lähteä mukaan kavereiden peliin, ikäistesi viidakon kaaokseen, sinä, valmiiksi jo kolhuilla, täynnä kapselien välistä kauneutta ja viisautta? Sinä tunnet pettymystä siitä pelistä, ja pettymyksenkin kapseloit, vetäydyt sivuun haavoitettuna.
Parin viime vuoden aikana olet päästänyt meidät lähelle. Olen ottanut takaisin ne vuodet, jolloin koteloit itsesi meistäkin irti. Tunnen sinut sylissäni, täynnä naurunkiherrystä ja mielihyvää ihojen pehmeydestä. Tönimme toisiamme, keikumme kiikaakiikaa, kamppailemme, ja sitten silitän sinua taas, ihan hiljaa, ihan pienesti, varovaisesti.
Kunpa jonain päivänä sinua vasten kamppailisi joku, minua nuorempi, minua kauniimpi, minua täydellisempi, joku, joka olisi kanssasi tasaveroinen, joku, jonka ihoa vasten kapselisi sulaisivat kauheinkin vyöryin, joku, joka katselisi näitä samoja kasvoja kuin minä nyt ja rakastaisi niitä vielä kohtuuttomammin kuin minä, joku, jonka edessä lapsuutesi murtuisi pois ja kohtaisit toisen ihmisen alkukantaisemmin kuin koskaan olit tiennyt mahdolliseksi.
Jos hän ei löydäkään sinua, hän, vielä tuntematon, täydellinen vaikea ihminen, jos joudut väistymään, pettymään, toivon ainakin työksesi jotain kaunista, suurta, jotain, jossa kaikki kokemasi lepäisi eikä hiertäisi.
¨
27. 2. 2010
Oivallus tuli taas yllättäen ja liuotti nopeasti pehkuuntuneimmatkin solmut.
Enää on vaikea edes muistaa, että tunsin tukehtuvani lopullisesti kivisen järkäleen alle.
Olin valmistautunut tulevaan taas vain järjellä, aivoilla, järjestellen. Unohdin valmistautua sydämellä. Unohdin muuttaa mielessäni tuleviin tapahtumiin asumaan, unohdin kuljeskella niiden ympärillä, unohdin avata minut.
Jos unohdan sydämen ja hiljaisuuden pois järjestelemisestä, kaikki takkuuntuu kiinni. Kaikki tulee rajoilleni, kaikki erilainen on uhkaavaa ja väärin. En löydä paikkaani, kaikki on tukossa, en saa tilaa etsiä itseäni.
Nyt katselen päiviä rauhassa.
Millainen päivä tämä on?
Lauantai, lauantai, lauantai.
¨
24. 2. 2010
Kaikki oli taas takussa ja solmussa, sillä paksun ahdistavalla tavalla, joka enteilee kauneimpia ja kauheimpia oivalluksia. Lapset olivat kasvoillani, silmilläni joka hetki. En saanut päätäni käännettyä.
Jostain tämäkin tuli. Ulkona paistoi aurinko, syvät hanget häikäisivät, oli lämmin. Aamulla hanget olivat kiiltäneet, näyttäneet vasta nousevan auringon harvoissa säteissä valaiden ja delfiinien kupeilta.
En tiennytkään ikävöiväni fammua vielä näin paljon. Tajusin, että jokainen päivä, jota en vietä saaressa, on minulle hukattu. Jokainen päivä, jona en tee lapsilleni sellaista lapsuutta kuin millaisen fammu teki minulle, on epäonnistunut lopullisesti. Hiihtolomalla ei ole virkaa, jos emme voi hiihtää saareen, jos fammu ei ole siellä meitä vastassa ja serkut, jos talvihuvilassa ei tuoksu kamiina ja jokin hassu vetelä askartelu, joka kovettui erilaisiksi muovisiksi kuvioiksi. Elämällä ei ole mitään merkitystä, ellen nuku sisareni kanssa sylikkäin vanhassa sohvassa ja jos serkut eivät heittele tyynyjä vahingossa vanhaan kristallikruunuun ja juttele hassua suomea ja ruotsia. Talvi ei ole talvi, ellen ole pieni ja laske pulkalla toisten päälle ja jos en hiivi vanhoihin pimeisiin vajoihin ja jääluolaisten laiturien alle. Jos en voi tarjota lapsilleni sitä hiihtolomaa, minulla ei ole tarjota mitään.
Minä olin heistä pienin, juuri mukaan päässyt. Minun jälkeeni tuli talvet, jolloin jää ei enää kantanut, ja sitten fammu ei enää jaksanut.
Istun polvillani ulkona hangessa, auringonpaisteessa, ja itken. On pakko surra läpi saadakseni tilaa jollekin vielä kauniimmalle, vielä suuremmalle: minun lasteni lapsuudelle sellaisena kuin se on, niin surullisena ja kipeänä kuin se on. On surtava sitä, millainen äiti en ollutkaan, millaista lapsuutta en lapsilleni saanutkaan, jotta olisin läsnä siinä, millaisen he todella saivat.
¨
21. 2. 2010
Sitä viettää elämänsä pohtien, että mitähän se-ja-sekin ajattelee minusta, se varmaan inhoaa minua, sen mielestä olen naurettava ja ahdistava, se ei viihdy kanssani.
Sitten käykin ilmi, että se-ja-se ei oikeasti pidä minusta.
Eihän niin kuulunut käydä.
Mistähän tämäkin tulee: kun muutama ihminen ei sovi kanssani yhteen, ne kaikki, joille olen tärkeä, nollautuvat.
Sen yhden takia tulee epäluuloiseksi: eivät ne muutkaan minusta välitä. Minussa on kaikki vialla.
¨
18. 2. 2010
Helmikuu on täällä! Aurinko paahtaa estelemättömästi sisään. Pieni tyttö istuu pöydän päässä silmät kiinni ja kiertää valon tieltä päätään, pyöreästi ja vinosti. Ulkona kimaltaa joissakin pienissä, joita lentää. Hangilla on syvänsinisiä varjoja, teräviä muotoja ja kullanvalkoisia säkeneitä. Pakkanen on kireä. Pian päivisin lämpötila nousee, kaiken läpäisevän auringon edessä paksuinkin lumi ja jää vettyy, sulaa, katoaa.
Toisinaan seison itseni edessä. Katson edessäni olevaa naista, laitan kämmeneni hänen poskelleen, sivelen peukalolla otsaa, kulmakarvojen kaarta. Sanon hänelle: Saat tuntea surua itsestäsi. Saat surra sitä, mihin olet ollut syyllinen. Saat kokea sen surun loppuun, jotta antaisit anteeksi itsellesi.
Minulla on ollut ihmisiä, joista on täytynyt ottaa etäisyyttä suojellakseni itseäni.
Menee aikaa ennen kuin hyväksyn, että minäkin olen ollut se, jolta on täytynyt suojautua.
¨
17. 2. 2010
On taas tihuttanut lunta sillä oudolla tavalla, jossa puut eivät huurru vain päältä. Männynneulaset, tammien myhkyräiset oksat, kuusten paksut kerrokset ovat kuorruttuneet kaikkialta kiteisiin. Taivas on valkoisenharmaa, ja mäntyjen tummanvihreä, tammen harmaanruskea, kuusten kellertävänvihreä kuultavat valkoisen läpi, pilkistävät ajoittain, tuovat syvyyttä, muotoja ja varjoja pienipiirteiseen valkeaan. Hanget ovat syvät, ja oksillakin on paikoin paksut, raskaat nietokset jäänteinä tämän talven muista valtavista lumista.
Vanha mansardikattoinen talo odottaa minua aamulla. Sen räystäiltä valuvat pitkät jääpuikot, ja tänä aamuna niitä on enemmän kuin ennen, satoja. Katonlaidan harjalla on ylempi jääpuikkokerros, talon pelottavat hampaat.
Juuri nyt jaloissani pöydän alla istuu tyttö, lukee hiljaa jalkojeni välissä suttupapereita. Hän kääntää keskittyneenä repeytyneen kirjakerholehden sivuja.
Katselen häntä. Hän ei huomaa minua nyt. Puolet omasta lapsesta on lasta itseään, puolet ikää, ja vaikka sarjakuvissa jälkikasvu pysyy ikuisesti samanikäisenä, oikeat lapset liukuvat käsistä uuteen vaiheeseen, jatkuvasti, pysähtymättä, niin nopeasti, että aikuisen on istuttava, katsottava omaa pientään, tutustuttava uudelleen. Kuka nyt olet? Tarvitset tilaa kokeilla, toteuttaa itseäsi. Mitä kaipaat meiltä nyt?
d¨
16. 2. 2010
Olen hidas ja yhä hitaampi.
Enkö enää voi elää tavallisenhektistä elämää? Pienetkin hetket jättävät minuun jäljen, enkä selviä, ellen jätä sen tuntemiseen aikaa ja hiljaisuutta. Jälki saostuu vähitellen kuvaksi, näyksi, enkä saa rauhaa ennen kuin olen kirjoittanut tai maalannut sen auki. Vasta silloin olen valmis jatkamaan eteenpäin.
Yhdessä näyssäni on koira. Se on kyyristynyt, sen hampaat ovat tärisevässä irvessä, se on painautunut nurkkaan ehtimättä tuntea seinästä turvaa, se puree hysteerisessä tahdissa. Se puree raivostuneesti mitä tahansa, mikä liikkuu, itseäänkin, häntäänsä, se repii hampaillaan ilmaakin, se puree musertavan lujaa, ehtimättä harkita hetkeäkään, mitä purra ja miksi.
Toisessa näyssäni on nainen. Hän haluaisi kertoa paljon, hän haluaisi katsoa silmiin, olla läsnä, mutta hänen huulensa liikahtelevat hallitsemattomasti ja hän tietää kasvoilleen levinneen säälittävän, vavahtelevan lampaan katseen. Hän on pullahtanut kasvojensa eteen, hän ei tiedä, missä on, ja hän tietää kasvojensa paljastavan kaiken. Hänestä tuntuu siltä kuin hän puhuisi puhelimessa niin, että kuulisi oman puheensa heti puheensa perään eikä pystyisi keskittymään omiin sanoihinsa eikä toisen. Hän tuli ulos kasvoistaan eikä osaa palata takaisin, hän pääsisi itseensä jos voisi rynnätä pystyyn ja ulvoa, loikata, karjua, nauraa, rutistaa. Hän haluaisi töniä, hyppiä, irvistää. Vasta sen jälkeen hän voi katsoa silmiin, olla tässä, kasvoineen.
¨
12. 2. 2010
Yhtä puoltani on ikävää nähdä muissa: sitä, jolle toisen ihmisen erilaisuus on syytös, vaatimus, että itsestä pitäisi tulla samanlainen.
Aurinko paistaa ulkona. Lumi hohtaa lämpöisenä. On vain muutama pakkasaste.
¨
11. 2. 2010
En lakkaa häkeltymästä siitä, mitä riidoissa tapahtuu.
Ystävällisyyden osoitukset, myönnytykset, neutraalit kommentit tulevat tulkituksi vihamielisinä ja ilkeilynä. Vastapuoli toimii tietenkin näin ja tiedän syyllistyväni samaan, koska minulle on kerrottu asiasta, mutta en tunnista sitä, en huomaa.
Oksitosiinin puute saa ihmisen vainoharhaiseksi, ja hormonin taso valahtaa alas, jos meitä uhataan. Tuntuu siltikin kummalliselta, että osapuolten todellisuustaju vääristyy niin paljon ja että omaa vääristymistä ei näe, ei edes myöhemmin, vaikka yrittäisi.
Yhdet sanovat vasta riidassa, mitä oikeasti ajattelevat. Toiset vetävät riidassa överiksi ja liioittelevat oikeita ajatuksiaan kostona. Kolmannet kuuntelevat vain osan toisten puheesta, täydentävät mielessään loput eivätkä erota myöhemmin, mitä toinen oikeasti sanoi. Neljännet takertuvat toisen sanoihin ja juuttuvat vatvomaan niitä. Viidennet eivät pysty riidellessään perääntymään vaan tarvitsevat hiljaisuutta ja aikaa. Kuudennet pystyvät vain riidellessä ymmärtämään toisen näkökannan, ja tauot käytetään oman vihan lietsomiseen. Seitsemännet ajavat mielestään oikeudenmukaisuutta ylipäätään. Kahdeksannet ajavat omaa asiaansa. Yhdeksännet uhkailevat erolla, omaisuuden tai toisen vahingoittamisella, mutta eivät pidä jälkikäteen uhkailua vakavana, koska eivät tarkoita sanomaansa. Kymmenennet eivät riitele vaan kantavat katkerina kaunaa eikä vastapuoli saa koskaan tietää, miksi ihmissuhde kylmeni.
Mikä riita on? Se ei ole vain erimielisyyttä. Miksi se uskoo pienistä syistä niin paljon pahaa? Miksi toisina hetkinä tärkeätkin riidansyyt ohitetaan, eikä sellaisia asioita korjata, jotka pitäisi? Miksi riidassa kaikki on yhtäkkiä ylitsepääsemättömän anteeksiantamatonta?
¨
10. 2. 2010
Tunsin sen jo eilen: huikaisevan kyvyn pystyä mihin vain, ajan venymisen mittaamattomaksi, päättymättömän jaksamisen.
Sen helmaa pitkin, yhä ylöspäin hiipii epämiellyttävä kyvyttömyys kestää epäoikeudenmukaisuutta, omia hallitsemattomia tekoja ja toisten pahuutta. Pienikin vääryys lehahtaa, roihahtaa sisälläni.
Miten haluaisin hallita nyt maailman! Näenhän kaiken! Makaan patjalla ja puristan hampaita yhteen, keskityn olemaan ajattelematta. En tee töitäni, vaikka juuri niitä voisin lennättää kasaan. En tahdo päätyä liian pitkälle, en tahdo joutua kontrolloimattoman vihan ja häpeän armoille, en tahdo, että katoan avaruuteen.
Saima Harmaja kirjoitti: Nyt rajalla viimeisen taivaan ja rajalla kuoleman maan minä vapisen enää hiljaa ja rukoilen, rukoilen vaan.
¨
4. 2. 2010
Yhtä näkyä en toivoisi unohtavani.
Siinä pieni alaston tyttö taapertaa. Pienet jalat nousevat tärkeänä ylös ja laskeutuvat huojahtaen alas, varpaat hiukan kippuralla, ylimääräyksiä vempauksia tehden. Hänen naamansa on täynnä polleaa naurua ja suunnatonta ylpeyttä. Hänen koko vartalonsa notkahtelee edestakaisin kahden käden varassa. Toisessa kädessä on isoveli, toisessa isoveli. He kolme kulkevat ympäri huonetta, isompi kasvot välittömässä naurussa, olkapäät pienen puoleen kumartuneina, hiukan pienempi lempeästi hymyillen, vatsansa edessään. Isomman koko keho tulvii hihitystä ja iloa, riemua tästä hassusta tytöstä, joka tuli tähän perheeseen ja toi mukanaan asunnollisen valoa. Pienemmästä isoveljestä valuu hajamielistä ja silti läsnäolevaa hymyä, sitä, joka nauttii tästä haliolennosta, joka aina haluaa nauraa ja silittää häntä.
He kiertävät ympäri huonetta hoipertavaa muotopuolta reittiä, pienet tärkeät jalat nousevat ja tepsuttavat alas, pojat katsovat pientä, pieni katsoo minua, ja tiedän, että hän on ylpeämpi näistä kahdesta tärkeästä ihmisestään kuin askeleistaan.
¨
3. 2. 2010
Pitkän aikaa olen nähnyt elämääni.
Näin, mitä jatkuva hätä, suru, pelko läheisistäni teki minulle, häpeä, ehkä suurimpana häpeä ja syyllisyys.
Millainen äiti olisin ollut, puoliso, ystävä, työntekijä, opiskelija ilman?
Minun ja maailman välissä pysyi näkymätön kivilohkare. Mitä ikinä tein, sattui. Kaikki oli vaikeaa, työlästä, tuskaista.
¨
2. 2. 2010
Mistä tämäkin muisto tuli?
Seison sairaalassa, nimettömässä kopissa verhojen keskellä, mummu makaa liikkumatta sinisen lakanan alla ja vikisee. Tunnen äidin tiukat otteet ja olemuksen, joka on terästä. Vielä äsken olin istumassa auton nukkaisilla takapenkeillä, auton ikkuna oli minusta aika korkealla, äiti huomasi, että paikalla oli juuri ollut liikenneonnettomuus, sitten hän kiljahti: ”Herranjestas, se on meidän mummu!” Odotin autossa kadun vieressä ällistyneenä, kun hän ravasi isojen autojen sekaan. Ambulanssi ajoi sattumalta ohi, pysähtyi, poliisi ajoi sattumalta ohi, pysähtyi.
Lääkärit sanoivat, että meidän mummu ei koskaan enää kävele. Lantio oli pirstaleina. Hän oli raahautunut neljätoista metriä rekka-auton edessä.
Mummu oli niin äkäinen ihminen, että hän pääsi sairaalassa kaikkien jonojen ohi, koska kukaan ei jaksanut kuunnella hänen valitustaan. Parin vuoden päästä hän käveli, tiukasti ja sisukkaasti, voivotellen mutta käveli kuitenkin.
¨
1. 2. 2010
Luin Johanna Hulkon romaania Säkeitä Pietarista, ja yhtäkkiä näin kuin välähdyksenä.
Tämä länsimaa, Suomi, talousvaltio, hyperventiloiva rahantuoksuinen yhteiskunta on tehnyt väljyydelle, hitaalle sivistykselle saman kuin neuvostovalta ja Venäjä teki elintarvikkeille. Myynnissä on mielin määrin mielen halpaa roskaa ja mentaalista vodkaa, mutta jonkin levollisen löytämiseksi on tiedettävä metkut, tunnettava tekijät, kierrettävä lakeja, otettava riskejä, tongittava sieltä, mistä ei uskoisi löytyvän mitään.
Virallisen kannan mukaan juuri raha mahdollistaa täällä taiteen, tieteen ja kulttuurin, niin kuin Neuvostoliitossa kommunismi takasi kaikille hyvinvoinnin. Virallinen totuus on miedosti oikeassa. Jotain olennaista, ihmistä koskevaa unohtui silti matkalla.
¨
29. 1. 2010
Joidenkin kirjojen, elokuvien, runojen, taulujen, sävelten, tanssien jälkeen aistit ovat yhtäkkiä terävöityneet.
Kaikki tuntuu toiselta. Kaikella on uusi väri: omilla käsilläni, peitonkulmalla, lakanan rypyllä pienessä sängyssä, askeleillani, portaiden narahduksella, hengityksellä.
Kirjoitin tätä keskellä hiljaista yöllä, paperille, siirtääkseni sanani myöhemmin eteenpäin. Olin kirjoittamassa, että juuri sellaisia sanoja haluaisin tehdä, sellaisia kuvia piirtää, mutta paperille tipahti verta parantumattomista sormenpäitteni haavoista.
Viimeiset sanat kirjoitin kömpelösti laastaroituna.
¨
28. 1. 2010
Mikä riidoissa ahdistaa?
Minähän rakastin niitä joskus.
Nautin raivosta, sanojen hurjasta syöksyvästä vuosta, vihan vapaudesta ja sovituksesta, yhtäkkisestä kirkkaasta ymmärryksestä, jossa näki kummankin puolen, anteeksi antamisen ja saamisen hellyydestä, katharksiksesta.
Pelkään riitoja nyt.
En kestä tunteitani.
En kestä sitä, että kontrolloimaton viha ja itseinho hakkaavat minussa vuorotellen ja sitovat kaiken liikenevän ajan ja ajatukset.
En kestä pelkoa, että jotain peruuttamatonta murtuu.
Jotain peruuttamatonta murtui joskus.
Jotain peruuttamatonta olen sanonut liian monelle.
En kestä sitä, että minun on hillittävä itseni, jotta en tuhoaisi muita. Hallitessani kieleni avaan oven sille, että en aina ole oikeassa. Siltikään en pääse pois riitatodellisuudesta, jossa itse olen mielestäni jalo ja muut sen vastakohtaa. En enää tärise hukuttavasta tarpeesta korjata epäoikeudenmukaisuudet, niin kuin joskus vuosia ennen, vaan ennen pitkää ohitan kasvoilleni viskatun töryn, koska tunnen sen moskan takana piilevän jotain olennaista. Siltikään en ole päässyt vielä kovinkaan pitkälle. Vastaparini mielestä kuulostan tekopyhältä – ja kaikelta siltä, miltä hän minusta kuulostaa.
Kuka minä olen riitelijänä?
Riidoissa kannan mukana syyllisyyttä vanhoista riidoista muiden kanssa, ja kaikkea kohdattua epäoikeudenmukaisuutta.
Ehkä kun riidassa ensimmäinen heittää loan (jokaisen mielestä se heittäjä on aina se toinen), ei saisi sanoa mitään, ei yhtäkään substantiivia, predikaattia, potentiaalia. Silloin pitäisi vain näyttää kieltä, vääntää naamansa tunnistamattomaksi, öristä ja puhkua. Sanojen aika on sitten joskus, myöhemmin.
¨
25. 1. 2010
Olen ilmeisesti päättänyt kuoriutua.
Tuntuu siltä, kuin selästäni olisi kuulunut napsahdus. Kuoreni aukesi Sisu-pastillin rakennetta muistuttavana rautanaamiona.
Kokovartalonaamioni seisoo nyt edessäni, jähmeänä, sitkeänä.
Kuka on täällä sisällä?
Peukalonkokoinen tonttu.
Säikähtänyt pieni tonttu, jolla on isompi myssy kuin vartalo, suuri nenä, hapsottavat hiukset ja väpättävä suu.
¨
24. 1. 2010
Kuusivuotiaani ilmoitti ilahtuneena pystyvänsä luomaan.
Hän kertoi, että jos hän oikein tiukasti ajattelee makkaraa, hän näkee makkaran kädessään. Niin kuin läpinäkyvästi.
Sanoin hänelle, että niin hän varmaan näkeekin, niin kuin hän näkee Aleksin ja Liisankin.
Niin, hän vastasi. Minä näen ne ihan väreissä.
Aleksi ja Liisa käyvät meillä usein kylässä. Minä ja poikani tapasimme heidät viime talvena maatessamme selällämme pulkassa. Tirkistelimme lumisessa auringonpaisteessa vaahteroiden oksia, ja silloin näin korkealla, korkealla oksanhaarassa jonkun ihan pienen kurkkivan meitä.
Joka päivä kuusivuotiaani kulkee meillä pieni kämmenensä avonaisena edessään. Silloin tiedän, että hän näyttää taas tontuille paikkoja.
¨
22. 1. 2010
Kipu on täällä.
Mitä ovat nämä tunteet, kivun alivuokralaiset?
Mikä on tämä katkeruus, umpimielinen sinnikkyys, urheudesta nöyryyttynyt?
Kannan tämän kivun, kannan ja jaksan, niin kuin ennenkin. Muiden kaatuessa jaksoin. Ennen kivetyin, puursin kauhuissani arkea kun en tiennyt muustakaan, enää en halvaannu, annan brutaaleimmankin tunteen tulla ulos, tiedän selviäväni kuitenkin.
Hädän tilalle minuun on muuttanut jokin muu. Sillä on kireät kasvot, seisova ilme, se ei valita vaan katkeroituu. Se ajattelee muita, helpolla päässeitä halveksien. Se on nyrpeä. Se sanoo jossakin minussa: sisareni tapoit, yhdellä läheisistäni on pakkoneurooseja ja psykooseja, puolella on masennus, moni riippuvainen huumeista, yhdet kamppailevat alkoholin ja pelkän elämän kanssa, minä en pysty enää kävelemään ja kipu huumaa päiväni. Mitä vielä tahdot? Anna tulla. Katso vain, miten paljon kestän. Voit alistaa minut, mutta minua et kokonaan saa. En koskaan anna periksi.
Ja sen katkeran olennon alla on toinen.
Se seisoo rannalla, tuntematon äiti. Se on pudonnut polvilleen veteen, käsivarret loppumattomaan aavaan ojentuneina. Se on avuton ja vahva yhtaikaa, se on murtunut ehyeksi, se huutaa surua, rakkautta, raivoa, riemua yhtä aikaa, se huutaa alkukantaista huutoa: Voi, elämän tuulet, tulkaa ja vaietkaa!
¨
20. 1. 2010
Lääkitys on ohi.
Kehoni palailee itsekseen.
Tunnustelen.
Jomottaa. Jokin tuntuu kahnaavan. Tekee mieli olla aloillaan. Tunnen kivun olevan tulossa.
Tulkoon.
Haluan mieluummin läkähtyä kivusta kuin lääkittyä itselleni vieraaksi.
¨
18. 1. 2010
Tullessani toista lähelle minusta saapuu perille puolet.
Se uskoo olevansa kokonainen.
Varoittamatta se loikkaa taaksepäin, ei kestä toisen epätäydellisyyttä, järkyttyy erilaisuudesta.
Jos ymmärrän antaa luvan, se käy noutamassa unohtuneen puolikkaan, ja yhtäkkiä olen läsnä, otan toisen ihmisen vastaan karvoineen päivineen, virheineen.
¨
15. 1. 2010
Aamulla kaikki oli äänetöntä. Suojalumi ympäröi meidät akustiikkamattona. Ilma oli miedosti kostea ja lämmin hengittää.
Oli vielä pimeää.
Olen miettinyt, mikä on se, jota olen tahtonut kauan.
Jos en olisi löytänyt puolisoani, saanut lapsiani, kotiani, olisin kamppaillut niiden toiveiden kanssa päivittäin, kykenemättä sopeutumaan. Olen saanut vähintään miniatyyrimuodossa kaiken, mitä olen halunnut, yhtä lukuunottamatta.
Olen yrittänyt luopua sen haaveesta, uudestaan ja uudestaan, mutta se palaa aina takaisin, koivet edellä ja ihan sekaisin.
Pari päivää sitten jokin loksahti paikoilleen. Nyt etenen hitaasti, katson.
Kiitotien päässä on taivaassa reikä, ovi miltei mahdottomaan.
¨
11. 1. 2010
Minua on painanut pitkään jokin. Se on takkuunnuttanut tekemiseni, nahkeuttanut kosketusta. En tiedä, mikä se on.
Viime yönä mietin, miltä se näyttää.
Se näyttää harmaalta, villaiselta ja nukkaiselta, pullealta ja pitkältä, toisesta päästä venyneeltä. Se on irronnut minusta huomaamattomina hiukkasina, pölyyntynyt meistä ilmaan, se on kertynyt arjesta, kiertynyt kokoon kiireestä, vanuttunut näissä päivissä ja kasvanut nyt liian isoksi. Sillä on ammottavat silmät mutta ei muuta, se on juuttunut nurkkaan, se on tullut tahmeaksi ja rasvaiseksi eikä irtoa millään, se on kietonut minut sisäänsä ymmärtämättä sitäkään. Se on muovautunut hiljaisuuden ja yksinäisyyden puutteesta, riittämättömästä vapaudesta, vaihtoehdottomuuksista.
Selviän sen kanssa olemalla vain, antamalla tilaa, jäämällä hiljaa, mutta en saa sitä pois.
¨
10. 1. 2010
Jäin miettimään sitä, mitä minulle kerrottiin syksyllä tuulesta.
Miltä tuulirouvani näytti?
Hän oli kaunis.
Hänessä oli kipua ja suuruutta, haurautta ja hyvyyttä, jotain, joka oli särkynyt ja jäänyt sirpaleiksi. Hän oli ei-mitään, ei-kukaan, hän oli personifioitunut tuntemus, hänet oli tuhoisuuteen asti tuomittu vetämään kahta ääripäätä yhteen.
¨
9. 1. 2010
Olen pahantuulinen ja nihkeä.
Mulkoilen maailmaa.
Böö.
¨
7. 1. 2010
Arki on vähitellen alkamassa.
Kuka olinkaan?
Miltä elämä näyttää ympärilläni, missä olen?
¨
1. 1. 2010
Tänään olen halunnut heittäytyä koko päivän lattialle ja ulista.
Näitä päiviä tarvitaan. Näinä päivinä marisen ja kitisen mielessäni, nurisen ja syyllistän, katkeroidun ja happanen, kunnes minun on pakko antaa mennä. On inhottava koko sydämestä muita ja tiedettävä samalla olevani väärässä.
Jonain hetkenä tunnen, että sen tietoisen pahuuden alla minussa sulaa jokin. Minussa sulaa se, joka oli kauhuissaan ja peloissaan, se, joka ei ehtinyt mukaani. Teeskentelemättömän vihan alla se sai tilaa tulla.
Miten sellaista vihaa voi selittää muille? Se viha saa hyppimään tasajalkaa, näyttämään alahampaita, etsimään jonkin protoilmaisun siitä, mitä on turhautuminen.
Ulkona kumartelin lumisten oksien alla, jääkylmä tuuli ja lumi lensivät kasvoihin, aurinko kurotteli taivaallisia säteitä pilvien päälle. Eilen oli liian kylmä pienimmälle lähteä mukaan lasten ilotulituksiin. Nukkumaan mentäessä minä ja pieni tyttö, viltteihin kääritty alaston pullero, istuimme portaille nenä kiinni ikkunassa, ja meidän perheen miehet hyppivät ulkona, heiluttivat tähtisadetikkuja, pelleilivät saadakseen pienen nauramaan. Tyttäreni katseli allaan heiluvia poikia ällistyneenä, sitten alkoi nauraa, huitoa. Minusta tuntui kuin olisimme olleet kuningattaria.
(Seuraava osa löytyy täältä)