Maria Spiik
(Seuraava osa löytyy täältä)
¨
10. 8. 2011
Sataa.
Tämän yön sade on tasaista ja hienorytmistä, loppuvan kesän tiheäpiikkistä metallikampaa.
Stressaan väitöskirjaa. En ehdi paneutua siihen – eikä tarvitse, minulla on lastenhoitotauko, apurahassa on väli – mutta rintalastaa painaa. Nyt on aika hakea jatkoapurahaa ja heti väitöskirjatyön alettua olen pitämässä asiantuntijapuheenvuoroa – ja sieluni laukkaa kahareisin takaperoista vauhtia. En osaa mitään, en muista, missä olin, käsissäni on valtava massa tekstiriekaleita, olen toivottoman hidas ja amatööri.
Stressaan marjoja. En pääse saareen poimimaan, puoliso on leirillä, en uskalla lantioni kanssa vielä soutaa enkä käyttää ruohonleikkuria, nokkosia on yli korkeuteni, lapsilla olisi tappavan tylsää kanssani niin kuin oli lauantaina. Linnut syövät marjat, ne kypsyvät yli, minun talven-marjani, perheen puuromarjat.
Kaikki on mennyt lasten ja talon kanssa hyvin, mutta kellun taas. Pinnalla olen onnellinen, asiat sujuvat, väljennän aikatauluamme jaksamiseni kokoiseksi, tunnen meidät.
Silti lauantai oli hirveä. Se oli muistuma vanhoista ajoista. Tuntui, että en ajaksa lapsia enkä elämää enää hetkeäkään. Aiemmin koko loppukesä oli samanlaista, nyt tässä oli vain yksi lauantai. Silti värähdän hädästä ja häpeästä joka kerta sen muistaessani.
Kotityön tekijänä olen surkea. Miten muut ihmiset jaksavat – nyppiä? Minusta on sykähdyttävää tehdä kotiin jotain kestävää, jotain, joka pysyy muuttumattomana ikuisesti, mutta kehoni ohentuu ja pidättää hengitystä kärsimättömyydestä ja rasituksesta, jos joudun nyppimään jotain, joka pitää nyppiä joka tapauksessa kohta uudestaan tai jota vain pitää siistiä koko ajan mutta joka ei koskaan tule loppuunsa. En tahdo nypertää puutarhaa siistiksi! Tahdon tehdä siitä kauniin, tahdon luoda kauneudesta vielä kauniimpaa, en rumasta siedettävää! En tahdo lakaista kuistia useammin kuin kerran vuodessa! En tahdo tiskata! Karjun naamani punaiseksi jokaisesta lelusta, kirjasta, vaatteesta, joka on väärällä paikalla (paitsi itse jättämistäni). En tahdo laittaa kenkiä sievästi vierekkäin eteiseen, en varsinkaan omiani! En tahdo kumarrella, en tahdo haravoida katseella nypittävää! Miksi meidän suihkun lattia on aina kauhea? Pesen sen joka viikko, ja silti se on iljettävämpi kuin toisten kodeissa. En tahdo löytää likaisia sukkia sohvan alta! En tahdo laittaa olohuoneen tyynyjä, sohvapöytää ja mattoa suoraan enää koskaan elämässäni, en milloinkaan!
En tahdo, että syksy tulee! En halua märkiä ilmoja! En tahdo rönttöisiä kasveja! En tahdo puutarhani kukkien näyttävän yhtä nuutuneilta, kulahtaneilta ja rapistuneilta kuin millaiseksi koen itseni. En halua haravoida! En halua viedä kompostin viereen niitä nokkoskasoja, joita riivin puutarhasta! Olen surkea puutarhuri! Inhoan sitä, että puutarhat eivät anna minun noudattaa omaa luovuuden ja vauhdin rytmiäni, vaan aina joku ehtii kuivua kuoliaaksi, kasvaa umpeen, ohittaa kylvöaikansa, mädännyttää hedelmänsä ennen kuin sydämelläni on sille aikaa.
Sataa.
En halua muutoksia! Haluan jähmettää kaiken muuttumattomaksi! Valmiiksi!
¨
31. 7. 2011
Luen Monika Fagerholmin Amerikkalaista tyttöä – väärässä järjestyksessä, luin Säihkenäyttämön ensin.
Fagerholm patoaa liuskeisesti esiin kahtia repeytymisen, sen, miten toinen puoli on läsnä kun toinenkin on. Minulla repeytymä menee näin: pelkään, haluan tehdä oikein, olen nähnyt liikaa tuskaa, lokeroin pimeän mahdollisuudet elämästäni – ja täsmälleen sillä hetkellä, sillä, jossa tuomitseminen siittyy minussa, siittyy myös sen varjo, se, joka repeyttää kahtia: sairaalloinen halu siihen, minkä juuri kielsin, sammumaton tarve lähestyä sitä, minkä estin. Se halu sihahtaa esiin, kun on kaikkein ei-valppaimmillaan, väsyneenä, holtittomana. Halun sihahtaminen sytyttää uuden pelonroihun, joka vaatii lisää tuomitsemista, rajojen vetämistä, oikean ja väärän jakamista, ja kaikki se saa taas sairaan halun sykkimään yhä voimakkaammin.
Työskennellessäni tehokkaasti, joutuessani kurittamaan unirytmiä, harppoessani ohi oman rauhan ja vauhdin maastoni, kahtia repeytymisen kierre pyörähtää käyntiin. Niinä hetkinä nautin luovuudesta ja uudet ideat ja teot syttyvät minussa, kaikki on helppoa ja hauskaa, muut ihmiset vain ovat tavallista ärsyttävämpiä ja rumempia, puolisoa ja lapsia en pääse lähelle, vaikka yritän sinnikkäästi. Ja jonain hetkenä, jonain yhtäkkisenä hetkenä, kahtia repeytyneen sairas puoli lehahtaa minussa. Niin kävi taas, viime viikolla, seistyäni tontilla, kaivinkoneen rinnalla, puhelin kädessä, olkapäät ylhäällä ja kasvot jähmeinä, kahtena päivänä lapset olivat mukana koko päivän – lastenvahdit katoavat aina tarpeen tullen – , sain sen kaiken sujumaan ja onnistumaan, niin kuin aina saan.
Eilen tuli viimein levon aika, ja kaikki, mikä oli viikon aikana yhä enemmän repeytynyt kahtia ja liannut toisen, lähestyi taas toisiaan, asettui yhdeksi, jonka silti samaan aikaan saattoi nähdä stereona. Se tunne on erityinen, juuri sillä hetkellä tuntee sen, mistä tässä kaikessa on kyse. Illalla kutsuin lapset irti kavereista, vedin meidät metsään poimimaan mustikoita, pojat eivät olisi halunneet tulla mutta tulivat silti, ja jotain tapahtui. Poimimme marjoja varjoisassa metsässä, ilta lähestyi, esikoinen lähti kotiin aiemmin ja minä lähdin nuorempien kanssa syvemmälle metsään, jokin kahtia repetynyt tuli yhdeksi ja silti säilytti juovan itsessään. Kulkiessamme kotiin päin polkua pitkin katsoin edelläni vaeltavaa hoikkaa poikaa, tätä luikertelijaa, joka syntyi keskellä hirveyttä ja kivettyneitä tunteita ja joka aina kerää vihani oltuani lujilla, tätä, joka unohtaa itsensä ja katoaa, tätä, jonka sielulla on lautasen kokoiset silmät ja valtavat korvat, joilla hän näkee ja kuulee enemmän kuin kukaan muu. En osaa selittää, mitä näin juuri sillä hetkellä, näin hänessä ja hänen paikallaan jotain, jota en osaa kuvailla; se oli vain hän, ei kahtiajakautunut tuomitsemiseni ja tarpeeni vaan hän, sellaisenaan, jaon itsessään säilyttävä.
Sellaisena hetkenä, varjoisalla metsäpolulla erän hedelmistä tahrautuneena, hoikan pojan kulkiessa edellä kohti kaukaista kotia, näin jotain tällaista: Että hän on olemassa. Että hän on hän. Että hän on juuri Joku, juuri itsekseen syntynyt, juuri itsekseen tullut. Että hän, elämänlangasta taas vain hauraasti kiinni pitävänä, toiselle puolelle puoleksi kadonneena, haltiapoikanani, on olemassa, tässä, juuri nyt, juuri tämän hetken, vain tämän.
Koin myös sen, mitä lapsi on vanhemmalle. Koin, että lapsi on juna, kiskoilla kulkeva mutta kahteen suuntaan etenevä: samaan aikaan kiskon pää on minussa kiinni, lapsi-juna on puhkuen kiinni minussa ja osa minua, ja samaan aikaan kisko on jo kadonnut horisonttiin, sinne lapseni jo menivät, minusta irti revenneinä, näkymättömiin edenneinä, Jo-Menneinä.
Nämä sanat kuulostavat järjettömältä, pitelen Monika Fagerholmin romaania kädessäni – kirja on kirjaston, sillä on tahmeat kelmut päällä ja keltaisia lappuja ja tylppiä kirjaimia päädyssään – kuvitellen, että ainakin hän tietäisi, ehkä, mitä tarkoitan.
Yöllä luin kirjaa typerän myöhään. Pantuani sen pois ja hiipiessäni vessaan minua katsoi kerrossängyn alapedistä valtavat silmät, kalpeat haltiankasvot. Tulin hänen viereensä, hän itki sylissäni, poikani, keskimmäiseni.
Hän ei osannut selittää, mikä hänellä on, mutta tiesin silti, tiesin kyllä. Hän sanoi: ”Vähän semmoista kun Aku Ankassa Aku tekee aina jotain Hannulle eikä koskaan pyydä anteeksi.” Sanoissa ei ollut mitään järkeä, ne eivät liittyneet mihinkään meidän elämässämme, mutta silti tiesin, mitä hän tarkoitti.
Juuri tämä poika oli hampaissani koko viime viikon, tämä, joka oli vain puoleksi läsnä, jokainen tehtävänanto venyi tunneiksi – kukaan ei voi uskoa, miten pitkään vaatteiden pukeminen voi tällä pojalla viedä, miten monta tuntia hän söi, miten joka ikinen ohje valuu hänen mielestään ja haihtuu ilmaan, miten hän unohti katsoa kuopuksen perään ja riehui tontin mökissä ja jätti siivoamatta ja ties mitä, ja miten rumasti äiti voi menettää hermonsa, uudestaan ja uudestaan. Tämä sama poika, joka on toisena hetkenä enemmän läsnä kuin kukaan muu, tämä, joka näkee ja kuulee enemmän kuin kukaan, tämä, joka muistuttaa minua enemmän kuin tahdon ja joka syntyi aikana, jolloin minussa ei ollut hänelle mitään muuta kuin kiveä. Puristin häntä yöllä sylissäni, häntä, joka oli juuri sillä hetkellä olemassa, tässä, hän.
¨
26. 7. 2011
Höyryävä yrttitee ei maistu missään niin hyvältä kuin metsän keskellä. Voileipäkin tuntuu juhlalta.
Istun puolilahonneella penkillä pöpelikössä ja katselen kaivinkoneen möyrintää ja putkimiehen kolinoita. Taloa täytetään – mikä ei tarkoita sitä, että sisään kannettaisiin puutavaraa tai huonekaluja. Sokkelin ja kellarin ympärille vain laitetaan salaojaputkia ja sepeliä ja hiekkaa, ja niin kuin aina, kaivinkonepäivät venyvät viikoksi.
Vähän väliä olen tässä tyhjän panttina, mutta jos menen esimerkiksi soittelemaan kalkkisementin perään (löytämättä sitä mistään), minua olisikin tarvittu tekemään päätöksiä ja tilaamaan lisää jätekiveä ja hakemaan naapurista uretaanivaahtoa ja kommentoimaan kutakin ennakoimatonta eteen noussutta pulmaa ja muistuttamaan tästä ja tuosta.
Viime viikolla oli muutama hirveä päivä: niin kosteaa ja kuumaa, että hengittäminenkin tuntui höyrysaunalta. Yöllä heräsi ääneen, kuin sade olisi tullut ilmakehän kokoisena laattana alas. Ukkonen möyrysi taivaalla.
Ukkosen äänellä on muoto ja tilavuus, jolla ei ole tekemistä näkyvän salaman kanssa. Ääni on valtavan kokoinen, suurten muhkulaisten kallioiden muotoinen, ilmassa syöksyvien jättiläisten, jotka törmäävät toisiinsa.
Sitten tuli muutamaksi päiväksi kylmä, niin kylmä, että piti pukea sukkahousuja ja pitkähihaisia ja sulkea makuuhuoneen ikkuna.
Nyt kesä on taas leppoisimmillaan, sopivan viileä, sopivan lämmin.
Sudenkorennot lentelevät kellarimme ympärillä.
Kirjoitukseni täällä verkossa saivat oudon kohteliaisuuden. Lehtokotilo-niminen bloggaaja on ottanut kappaleitani ja esittänyt niitä ominaan. En ole ainoa, jolle hän on tehnyt niin.
Hiukan raavin päätäni. Nostanko metelin tekijänoikeuksista? Ööh. Tällaista tämä verkko on, enkä näistä kirjoituksista mitään tuloja saa. Toisaalta kyse on rikoksesta, melko vakavasta.
Verkosta löytyy äärettömän paljon kaunista, ja sitä voi lainata niin kuin mitä tahansa voi lainata: kertoen, mistä ihanat sanat ovat löytyneet ja kuka ne on kirjoittanut.
Heinäkuun viimeinen viikko on alkanut. Tässäkö tämä kesä oli? Juurihan se alkoi.
¨
17. 7. 2011
Olen maalannut tontilla ulkovessaa sisältä! Työ on ollut hauskaa – nyt tiedän monta kymmentä tapaa, miten ei kannata maalata. Silti ulkovessasta on tulossa suloinen.
Olen ollut kiukkuinen monta päivää. Kaikki muut tekevät kaiken väärin.
Toisinaan on yllättävän hauskaa olla koko ajan pahalla päällä.
¨
8. 7. 2011
Lapset nukkuvat. Pienin valittaa vielä hiukan, esikoinenkin liikehtii. Heillä kahdella kestää aina.
Päivä oli helteinen, jälleen kerran. Autossa oli tukalan kuumaa. Liikennepuistossa poltin rintakehäni ja käsivarteni.
Ensi viikolla ehtii vielä poimia mansikoita. Metsästä haimme mustikoita. Eilen leivoin kesän ensimmäisen mustikkapiirakan.
Kotitöitä juoksee käsissä, talopäätöksiä, rautakauppakäyntejä, kirjastoreissuja, vaateostoksia, matonpesua, marjojen poimimista, ulkovessan maalaamista, tiskausta, pyykkäämistä, lelujen laittamista paikoilleen, hiekkalaatikon reunalle juoksemista – ja käsitöitä.
Olen nauttinut lasten kanssa olemisesta. En ole ehtinyt vilkaistakaan väitöskirjaa. Käsitöitä on ollut ihanaa tehdä. En koskenut niihin koko apuraha-aikana. Kaikki sujuu valmiiksi. Meillä on kivaa ja rentoa.
Silti jään jostain vajaaksi. Olen huomannut saman ennenkin: silloin, kun kaikki työt ovat helppoja, hauskoja, mukavia, sujuvia, nopeasti eteneviä, jää jostain paitsi. Ei pysty kokemaan sitä, mitä tapahtuu. Ei tunne syvältä sydämestä, mikä merkitys tällä kaikella on. Vasta silloin, kun mikään ei suju, on mahdollisuus todella nähdä, mitä ympärillä on, hengittää sisään, pysähtyä ja ymmärtää.
Yritän pysähtyä nyt, hetkeksi.
Tänään istuin uimarannalla suuren puun varjossa. Ihmisiä oli valtavasti, lapsia, perheitä, nuoria. Vesi syveni äkkiä. Kaksi poikaani loikki jossain siellä, mistä näin vain päitä.
Kuopuskin kävi siellä.
Esikoinen sai hänet kiinni, kun hän katosi pinnan alle.
Pääasiassa kuopus leikki vesirajassa, pieni tyttö. Hänellä oli hiuksissaan kaksi lettiä ja vartalollaan vanhanaikainen raidallinen uimapuku. Hän leikki kyyryssä, veden liikkeitä ja hiekkaa tutkien, ympäröivien äänien sisässä, omaan maailmaansa syventyneenä.
Monena hetkenä olen katsonut häntä: kasvavaa tyttöä, yhä hoikistuvaa. Olen nähnyt pienet pehmoiset kintut, jotka vilistävät mekon alla, pienet käsivarret, joiden liikkeissä on aina keveyttä ja pehmeyttä. Kun hänen hiuksissaan on jakaus keskellä päätä ja kaksi pikkuista lettiä, minuun melkein sattuu. Miten pieni tyttö voi olla niin kaunis ja silti niin todellinen? Ei suloisuuden keskipistettä voi olla näin olemassa, aitona, todellisena, kosketettavana. Se on, se on tässä, juuri tässä perheessä. Se on oikea ihminen. Se elää. Se kasvaa. Sillä on omat ajatukset, ja tunteet. Se hengittää. Se on oikea, totta.
Pojista olen ollut ylpeä. He ovat kantaneet isoveljen vastuunsa tavalla, jota olen todella kunnioittanut. Jos jompikumpi isoista haluaa edetä kauemmas ja muualle, he vuorottelevat pienimmän kanssa. Tietenkin välillä tulee riitaa. Toisinaan esikoinen paiskoo energiaansa jaloilla lattiaan niin että kirjat tippuvat hyllyistä, huutaa kurkku suorana ja naama loistaen niin, että korvat ja seinät soivat – hän tutkii toisinaan ääntä ja tiloja ja omia mahdollisuuksiaan niissä. Toisinaan keskimmäiseltä jää puolet aivoista käyttämättä ja hän kiusaa, tunkee toisten rajoille hihittäen ja katse seisten, tai juoksee ja metelöi siellä, missä ei saisi. Toisinaan kuopus rääkyy ja ulvoo väsymystään, niin kuin siinä yhdessä rautakaupassa, jonne en oikein kehtaa mennä uudestaan, vaikka en ehtinyt toimittaa kaikkia asioitani. Silti näissä kolmessa on jotain, jota paitsi rakastan myös kunnioitan, näissä kolmessa, sisaruksessa.
En tiedä, miten he suhtautuvat toisiinsa sitten aikuisina. Ehkä he etääntyvät, katoavat toisiltaan. Silti tämä lapsuus on tässä, nyt, tämä aika, jolloin näkymättömät langat pitävät heistä kiinni ja vapaina: sisarukset, koti ja perhe.
¨
28. 6. 2011
Kesä juoksee eteenpäin. Heinäkuu on kohta. Luonto on kesästä humaltuneimmillaan, paksua ja rehevää. Metsämansikat ovat paisuneet sateista peukalonpään kokoisiksi, kaikki kukkii, heilimöi. Kesä on monta päivää ollut ihaninta itseään: sopivan aurinkoista ja kuivaa makoilla neulasilla ja ruohossa ja vaellella metsissä ja niityillä, sopivan kosteaa, jotta mikään ei ole palanut karrelle. Valo päilyy valtavien lehdistöjen läpi, illalla päivänkakkaroiden ja puna-apiloiden varjot ovat pitkät. Kaikki tuoksuu, jasmike, nokkoset, heinä.
Silti tässä kesäkuussa on ollut haikeutta. Tällaisiako kesät ovat, työtä tekeville? Olen nähnyt kesästä vain vilauksia. Todellisuudessa olen elänyt väitöskirjassa, taloprojektissa. Paljoa ei ole jäljellä edellisistä kesistä, lasten-kesistä, niistä, joissa kesä läpäisee minut kokonaan ja muuttaa minuun asumaan, jossa jokainen luonnon askel tuntuu kehossa ja iholla.
Kahden päivän kuluttua lasten-kesä on täällä. Puoliso lähtee leirille.
En enää pelkää. Viime viikolla lapset olivat yötä isoäitinsä luona, ja minä itkin puolison sylissä. Itkin monta tuntia, helpottavaa valtavaa itkua. Ulos tuli kaikki: yksin jäämisen pelko, liian suuren vastuun pelko, sidotuksi joutumisen pelko.
¨
20. 6. 2011
Ulkona tassuttaa sadetta, lämpöistä kesäsadetta. Sen tauottua aurinko leikkii kosteilla lehdillä ja rehevässä luonnossa, nostaa maasta muistoista täysiä tuoksuja. Toisinaan aurinko paistelee yhtä aikaa sateen kanssa, kuultaa nauraen läpi sen pisaroista.
Sade kuulostaa pehmoiselta, aivan erilaiselta kuin muina vuodenaikoina. Syksyisin sade ropisee ja rapisee lehdillä, talvella ja keväällä se hakkaa kovaa paljasta maata ja sen äänikin imeytyy pois. Vain kesällä sade tepsuttaa, kastaa eläviä lehtiä ja ruohoja, kaikuu vain kesäisen pehmeällä äänellä.
Puolison ollessa poissa kadotin kuitenkin otteen elämään. Yhtäkkiä kaikki jysähti päälleni taas, lasten kanssa olemisen raskaus. Nyt hän on kotona jälleen, minulla on toinen työpäiväni, kaikki asettuu vähitellen paikalleen.
Talo vaatii niin paljon hektisiä asioita, väliin oikeasti, väliin vain mielessäni, että oli vaikea asettautua lasten keinumiseen, kuuntelemisen ja olemisen nöyrään tanssiin. Tänä illalla löysin sen keinun uudelleen. Ehkä löydän sen useammin, kun puoliso lähtee kokonaan töihin.
¨
15. 6. 2011
Viileä kesä tuli takaisin. Pakahduttava kuumuus on poissa. Tietokoneen ääressä kestää työskennellä, ilma on raikas hengittää syvään. Ajatus kulkee helposti, liikahdukset, elämä. Juuri nyt kuulen ulkoa lintujen raksuttelun, sirittelyn. Tuuli käväisee aurinkoisilla vaahteroilla, syreenin valkoisilla kukilla, sateesta kosteilla ja kiiltävillä. Ulkona tarvitaan vaatteita, ei paljoa, mutta enemmän kuin huomaan pukea ylleni. Maa on märkä ja multainen. Ruohon ja sammaleiden nuutunut muoto on virkistynyt taas yhtäkkiä elämään ja vauhtiin.
Puoliso on poissa tämän viikon. En pelännyt tätä aikaa. Olen valmis nyt.
Eilen olin lasten kanssa ostoksilla, kirjastossa, äitiäni katsomassa, uimahallissa. Poissa oli aiempien kesien painostava ahdistus, se, että en jaksa ottaa heitä huomioon, en kestä miettiä sopivaa vapauden ja kontrolloinnin yhdistelmää. Tuntui hassulta kuulla rauhallista itseäni, tätä, joka sanoi: Valitse vaan itse lenkkarit ja sandaalit, tässä on osasto, hinnan pitäisi olla tämä-ja-tämä. Menkää te pojat vaan edeltä, tässä on auton avain, minä tulen täältä pienimmän kanssa hitaasti. Haluatteko te pojat mennä pienimmän kanssa siihen leikkipaikkaan sillä aikaa, kun teen vielä nämä ostokset? Valitkaa itsellenne mitä tahansa leipää haluatte, kilohinta on meillä yleensä ollut korkeintaan tämä-ja-tämä. Ottakaa vain kaikki nuo kirjat, jos kannatte itse.
Ohjakset, joita olen aiemmin pitänyt kauhuissani kireällä, niiden jatkuvasta vedosta uupuneena, lepäävät nyt maassa. Niiden pituus jatkuu ja jatkuu, venyy ja riittää. Minussa on niistä muutama säie vielä kiinni, silkinohut venyvä lanka, ja sen toisessa päässä on lapsi, joka katsoo minua ja heiluttelee käsiään ja jalkojaan ja hyppii ja hymyilee. Hän tietää, että hän saa mennä. Vain muutama ehto ja rajoitus on, ja niistäkin voi keskustella. Minä en määrää, mitä hän tarvitsee, en edes yritä keksiä, mitä hän tarvitsisi. Hänellä on vihdoinkin vapaus etsiä itse.
Uimahallissa huojuin vaaleansinisessä vedessä leukaa myöten. Vierelläni kellui yksi pieni ja pullea, kasvot sisäänpäin kääntyneessä hymyssä, pyöreä suloinen pää pilkistäen kellukkeiden välistä, hellyttävät jalat ja kädet ja koko vartalo venkoen vedessä rytmikkäästi eteen ja taakse. Sitten oli toinen, melkein uimataitoinen, joka osaa sukeltaa mutta ei uida, joka roiski ja polskui vieressäni ja melkein hukkui koko ajan, jolla oli jalkoja ja kuristavia kouria yli tarpeen ja huuruinen sukellusmaski ja maskin sisällä valtavat äimistyneet silmät. Sitten oli kolmas, meistä hiukan etäällä, uimataitoinen jopa, ei vielä silti ikäistensä kykyinen, joka sukelteli kuperkeikkoja vedessä, kävi seisomassa käsillään pohjassa, tarrasi väliin meistä kiinni ja nauroi veteen meidän reaktioitamme.
Jossain vaiheessa he kaikki kolme roikkuivat minussa kiinni, tarraten kaulaan ja hiuksiin ja kurkkuun ja vatsaan ja käsiin ja jalkoihin kuin hukkuvat. Kasvoillani oli pelkkiä käsiä ja jalkoja ja naamoja ja roiskeita ja vettä. Esikoinen keksi silloin: ”Hei, äiti on kuin saari, josta voi pitää kiinni!”
Sitten he roiskahtivat muualle taas. Minä uin hiljaa kuopuksen ympärillä, hänen sisäänpäin kääntyneen hymynsä ja pullean vartalonsa liepeillä.
Saari, josta voi pitää kiinni.
Ei enää saari, joka pitää kiinni.
¨
7. 6. 2011
Helle on täällä, paksuna ja tuulisena. Se puhaltaa kuumaa ilmaa, mutta vielä perheenjäseniä kestää koskettaa. Iho totuttelee silti taas nihkeyteen ja tahmeuteen, hikeen.
Tontilla on suuria tavaroita, harkkoja, rautoja, styrokseja, iso pakettiauto. Päivisin Tomtogropin paahteessa paiskii töitä kaksi tai kolme miestä. Olen käynyt paikalla joka päivä, saanut aina nakiksi puolen päivän työn: puutavaraa tarvitaankin vielä, maanantaina tarvitaan taas soraa ja jokin kaivuri, mistä täällä päin hankitaan betonia, tie pitää lanata. Puhelimessa tulee vietettyä pitkät tovit.
Huomenna menemme pankkiin.
Rahaa menee tässä taloprojektissa. Häijyltä se tuntuu. Kai siihen tottuu.
Katselin mietteliäänä styroksipinoja. Niin, niiden tilalle sukulaiset ovat vannottaneet ottamaan finnfoamia. Olin unohtanut koko jutun, tai en unohtanut, en vain jonkin mielen absurdin logiikan vuoksi yhdistänyt niitä perustusvaiheeseen. Ehkä jos olen hiljaa asiasta, kukaan lähipiiristäni ei huomaa?
Illalla kotona purin vihdoinkin vaatekaappiani. Järjestelin banaanilaatikoita, niitä, joihin kasasin häthätää äitini muuttaessa lapsuusmuistojani, niitä, joihin en jaksanut koskea myöhemmin.
Lelut tietenkin ovat jo uudella sukupolvella käytössä, vaatteet samoin, koriste-esineet. Banaanilaatikoista nostin esiin paperi-Marian: piirustuksia, kirjeitä, kortteja – ja vihkoja, kymmeniä. Ottaessani ne käsiin jokaisen kohdalla minussa värähti voimakas muisto. Muistin, miltä tuntui saada kukin niistä ensimmäisen kerran käteen, miltä tuntui, kun niiden odottavat sivut lehahtelivat kämmenissäni, miltä tuntui, kun kirjoitin ensimmäiselle sivulle jotain, mikä kiihdytti minua, jotain, mitä olisi halunnut lukea. Niissä varhaisissa vihoissa, jotka ovat pieniä ja joiden kansissa on pastellivärisiä eläimiä, lukee kömpelöillä kirjaimilla: ”Täplä-nallen seikkailut”, ”Pieni karhu” ja niin edelleen. Jossain vaiheessa vihot kasvoivat hiukan; osaan tuli kovat kannet, kansissa oli siroja kukkia. Käsiala vaihtui viistoksi ja kiihkeäksi. ”Yksinäinen tyttö”, lukee yhden niistä etusivulla. ”Kanervalaakson asukkaat” lukee toisessa. Jossain vaiheessa vihot kasvoivat taas, niiden kansiin tuli vitsejä ja trendikkäitä kuvioita. Ne eivät enää yrittäneet kattaa kokonaista kirjaa, vaan niihin tallennettiin novelleja, runoja, ehkä joskus kirjojen alkujakin tai lukuja toisista. Osa niiden vihkojen sisällöstä potkaisee minua lukijana vieläkin, mutta suurimmasta osasta näkee, miten epätoivoisesti yritin matkia sitä, mitä sillä hetkellä luin, vaikka mikään lukemani – Tuija Lehtisen kirjat, Anna-Leena Härkönen, Victoria Holt, Sidney Sheldon – ei enää ollut todella minua. Kirjoitustyylini räjähti vasta myöhemmin, lukiossa, silloin, kun sain ensimmäisen kerran luettavakseni Anja Kaurasta, Salman Rushdieta.
Katson niitä vihkoja ja mietin, että en ole muuttunut kovinkaan paljon. Muistan sen väreilyn, miltä tuntui aloittaa uusi vihko, miten tyhjät sivut kuiskivat salaperäistä tarinaa, jonka melkein jo tunsin niistä. Tarina oli ihan kielellä, se oli edessä, se oli häivähdys kaikkein täydellisintä kertomusta, sitä, jonka oikeasti saatuani olisin hypähdellyt pystyyn ja taputtanut välillä käsiäni, niin kuin tein monia kirjoja lukiessani. Kirjoittaessani lähdin kirjoittamaan kirjaimiksi juuri sitä tarinaa, kuorin sen tyhjistä vihoista esiin, vedin sivuja pois lyijykynäkirjainten tieltä. Ja jossain vaiheessa tapahtui aina jotain. Lyijykynätarina erkani tyhjien sivujen kuiskauksesta ja muuttui joksikin muuksi. Yleensä se oli oikein hauska tai kaunis, mutta se ei ollut se, minkä olin luullut piilevän sivuilla. Muutaman sain kurinalaisesti loppuun, pari kolme lähes tuhatsivuista tarinaakin, jotka naputtelin puhtaaksi linnunpönttö-Macintoshilla, painoin enter joka rivin välissä, tavutin.
Jossain tarinat ovat edelleen, odottamassa. Osaan kuunnella nyt paremmin, astua askeleita taaksepäin, hiipiä hiljaa niin kauan, että omat sanani vaikenevat ja kuulen, mitä tyhjän paperin takana kutsuu. Silti mielessä käväisee: näin pitkällä olen – alussa.
¨
30. 5. 2011
Ylihuomenna, keskiviikkona puoliso lähtee viikoksi töihin. Hän palaa sen jälkeen vielä lomalle, mutta heinäkuun tullen meidän aikamme on ohi.
Niin hän katoaa taas töihin.
Löysimme perheemme ja toisemme tänä hänen kotona-olo-aikanaan, vihdoin ja viimein. Meillä on varmasti nyt uutta voimaa, mutta – .
Taloprojekti puskee juuri nyt hektisenä päälle. Keskiviikon lähestyminen ja talo ovat kuin kaksi valtavaa kiviseinää, joiden välissä minusta on tulossa littana.
En halua jäädä lasten kanssa yksin. En jaksa olla heistä yksin vastuussa. En kestä hajota niin laajalle, en tahdo kontrolloida ja hallita niin paljon. En jaksa ottaa lasten kanssa rennostikaan – tahdon paneutua vain itseeni, väitöskirjaan ja taloon, jotka jo vaativat jatkuvaa keskittymistä ja valppaana oloa.
Mikä lapsissa painaa niin paljon?
Heidän sitomansa unen ja yksinäisyyden rytmi, unen ja vapauden vähyys. Ja liikehtimisen raskaus: mitä pienintäkin asiaa toimitan, minun on raahattava mukanani kolmea eri suuntiin tempoilevaa olentoa. Tavallaan raahaus on helpompaa kuin ennen, osan heistä voi toisinaan jättää omilleen, kaikille voi antaa enemmän liekaa kuin ennen. Ja toisaalta raahaus on vaikeampaa nyt: en voi kiskaista heitä mukaani rutiinilla. On arvioitava uudestaan ja uudestaan, joka hetki, mikä on kulloinkin sopiva vapauden ja pakon määrä.
Tänään minun pitäisi raataa taloa ja väitöskirjaa, kummallakin on tulenpalava kiire, keskiviikko puskee hirveää vauhtia lähemmäs, nämä ovat viimeiset vapaat hetket. Tässä istun, katselen ikkunasta ulos, makoilen välillä, juttelen itsekseni, kiertelen hiljaista kotia.
Juuri näinä aikoina on annettava mielen hiljaa tyhjentyä, jotta jaksan seuraavan viikon.
Ehkä siinä onkin se, mikä lapsissa painaa eniten: heidän kanssaan mieli ei saa rauhoittua. Vaikka he puuhaisivat hiljaa ja yksikseen, viihtyisivät kaverin luona, nukkuisivat, jokin osa yksin vastuussa olevan aikuisen aivoista on keskeytymättä valveilla.
Se osa näistä aivoista ei enää jaksa. Olen ollut jokaisen lapseni kanssa kotona kaksi vuotta tai enemmän. Hoitoiän tullen illat, kesät, lomat ja viikonloput ovat olleet minun vastuullani. Se osa aivoistani on sanonut jo kauan: riittää. Tämä neljän kuukauden vapaus ei vielä antanut sille tarpeeksi väljyyttä. Lisää tarvitaan, lisää, vielä.
Joku muu ihminen jaksaisi lasten kanssa enemmän, minä en. Rentoudun kahdesta asiasta elämästäni: yksinäisyydestä ja puolisostani. Niiden vähentyessä elämään jää vain raskas ja painava.
Mitä opimme tästä yhteisestä ajasta, tästä lahjasta, jonka saimme?
Meillä on oltava aikuisten-aikaa. Lapset on laitettava useammin muualle yökylään. Riiteleminen ei ole vaarallista. Tarvitsemme sitä. Lasten nähden kuuluu olla typerä. Emme pysty muutoin rakastamaan rehellisesti, todella. Kumpikaan meistä ei halua olla yksin vastuussa lapsista. Heitetään kaikki ylimääräinen olan yli. On vain muutama asia, mikä on tärkeää. Jos jotain ei ehdi tehdä, oloa ei paranna se, että jokin epätoivoinen hokee sielussa: ”Tuotakaan en ehtinyt, enkä tuota, voi ei – ”. Jos jotain ei ehdi tehdä, hyvä niin. Ei elämä niin vakavaa ole. Meistä pidetään aina huolta, asiat asettuvat aina parhaimmin.
Jos jokin on elämässä vaikeaa, sitä ei pysty ratkomaan sen lähellä. On mentävä pois, katsottava kauempaa, jotta näkisi. Tärkeintä ovat aina ensimmäiset hetket: silloin voi vielä peruuttaa väärältä, vaihtaa toiselle.
Kun keskiviikon aamu valkenee, kuka olen?
¨
23. 5. 2011
Katselen täältä väitöskirjan yli kaihoisasti ulos. Ikkunaruudun takana lepattaa kesän ujonvihreä valo, lehdistä täydet latvukset ja niiden välistä päilyvät sammaleiset rungot. Ulos mentyäni huomaan tulleeni huijatuksi. Ulkona on juuri tietty ikävä osa toukokuuta: se lasin takaa katsottuna äärettömän kaunis mutta käytännössä kylmä, märkä ja tuoksuton. Ulos astuessa huomaa myös, että kaikki kesäinen on vielä liian virheetöntä, liian tuoretta, klisee, kuin kaupan hyllyltä tehdasvalmisteisena ostettu, ja samalla kaikki vielä kesään astumaton – niin kuin lehtirunsauttaan vielä säästelevät tammet – näyttää omituiselta, kaljulta, alastomalta.
Tunne on sama kuin nuorena, kun täytyin L. M. Montgomeryn romaaneista ja astuin minäkin ulos metsään, lepäilemään sinne, haaveilemaan, lukemaan kirjoja puiden oksissa, nimeämään salaperäisiä notkoja ja lähteitä. Käytännössä sain aina vain takapuoleni märäksi ja mustaksi, säikyin ötököitä, heinät ja havut pistelivät minua enkä edes muistanut, minkä kallionpuolen olin nimennyt miksikin, kun niitä oli niin monta. Nautin kyllä luonnosta ja metsästä, mutta en pystynyt samastumaan siihen, mistä Anna- ja Runotyttö-kirjoissa kirjoitettiin. Vasta aikuisena tulin metsälle ja vuodenajoille niin omaksi että ymmärsin, mistä Montgomery kirjoitti.
Ihminen ei voi koskaan kirjoittaa metsästä tai luonnosta kuin jostain vakaasta ja pysyvästä entiteetistä, vaan niistä voi tavoittaa aina vain jotain juuri sillä hetkellä ainutlaatuista. Metsämaahan asettuminen, sillä makaaminen, takaraivon, poskien hellä hierominen sen elämänpintaan on ihmeellistä siksi, että sen voi tehdä vain sillä hetkellä. Toisessa hetkessä on liian märkää, on liian kylmää, on sieniä tai muurahaisia tai hirvenkakkaa; voin asettua metsämaahan vain yhdessä kohtaa metsää ja vain yhtenä hetkenä elämässä, jonka tapainen ehkä mahdollistuu myöhemminkin mutta ei silloinkaan samanlaisena. Jokainen kuvaus metsästä on aina nautintoa siitä, että juuri sillä hetkellä juuri jokin ilmiö on tavoitettavissa; toisaalla tai toisessa hetkessä sitä ei ole enää olemassa. Juuri siksi metsästä on pakko kirjoittaa, ja juuri siksi metsää tuntematon ei löydä metsästä sitä samaa, mistä on lukenut.
¨
18. 5. 2011
Tänään kuopus pyysi innoissaan: ”Mushkii!” Sitten aurinko siivilöityi lattialankuille, pieni tyttö tanssi, pitkät hiukset takussa, paljain varpain. Tilkkutäkin pehmeät ja lohduttavat sävelet kulkivat hänen ympärillään. Hän tanssi, välillä kävi kuiskaamassa minulle ”Kauni uni”, tanssi sitten taas.
Hänen mukanaan, kuin usvaisena hänen paikallaan tanssi aivan toinen olento, hulmuavahelmainen, nuori nainen, jumalatar, tavoittamaton. Sydämessäni kävi taas syvä tunne: voi, miten kaunis on tyttö, naiseus ylipäätään.
Poikamme ovat monelta osalta tyttömäisempiä kuin tämä tyttö, ja tyttömme poikamaisempi kuin pojat – hän esimerkiksi on jälkikasvustamme se, joka haluaa johtaa ja teloo itseään jatkuvasti – , mutta hänessä on silti jotain, jotain, joka satuttaa ja tuntuu silti äärettömän kauniilta minussa naisena.
Muistan tunteen, kun hän oli viikon ikäinen ja puin hänelle ensimmäisen kerran mekon. Puin hänelle suloista essumekkoa, niitä pellavaisia, joita jokin kipeä minussa rakastaa hyvin paljon. Sillä mekolla hänestä tuli yhtäkkiä suloinen kuin karamelli, kukka, nukke. Silloin jokin vihlaisi minussa. Ruumiini oli vielä runneltu, hänen raskausaikansa on hirveimpiä aikoja, mitä minulla on ollut, sinä aikana en voinut hengittää, en syödä, en kävellä, kehoni pakahtui kammottavaan ahdistukseen ja huumaavaan lantiokipuun. Kestin sen kyllä, kestin sen itse, mutta siinä sängynreunalla sydäntäni vihloi hirveä tieto: sinä pieni olento, ainoa tyttäreni, sinä tulet kokemaan saman.
Pukiessani mekkoa minusta tuntui kuin olisin toimittanut uhritoimitusta. Vaikka enää synnytyksiin ei kuolla, jotkin surulliset geenini minussa sanoivat: ehkä sinä kukoistat vain hetken, lapseni, ehkä sinulla on jäljellä vain nuoruus. Puetaan ja koristellaan sinut nyt ylenpalttisesti, koska kohta olet mennyttä.
Hänen tanssiessaan tänään tunnistin hänen liikkeissään omat maneerini tanssijana. Kotia siivotessani perässäni kulkee aina joku tomera, joka toistaa kaiken saman kuin minä, samalla tavoin kuin minä. Hän käy ärjymässä pojille ”Nyt menee kymme senttii!” (= nyt menee viikkorahasta kymmenen senttiä), hän komentaa meitä kaikkia, hän omistaa mielestään koko maailman, hän on täynnä iloa ja valoa ja joka hetki hän muistuttaa minua pelottavan paljon.
On käsittämätöntä, että juuri hänet on annettu minulle tyttäreksi, juuri tämä olento. Osaanko olla hyvä sellainen, jota seurata, toistaa?
Esikoiseni sanoi tänään iltapalapöydässä, hänelle ominaisen terävästi, ikkunasta kulmat kurtussa ulos katsellen: ”On kummallista, miten valo tekee niin, että musta näyttää ihan valkoiselta ja valkoinen mustalta.”
¨
16. 5. 2011
Viileä toukokuinen sadesää on ympärillä, väliin sataen, väliin vain pilvistä raskaana. Kaikki kasvaa nopeasti. Pihalla näin ensimmäiset lemmikin kukat.
Koko viikonlopun riitelimme hysteerisenä puolison kanssa. Kaikki loksahti taas. Rakastuimme toisiimme ja tähän perheeseen uudelleen. Yritämme aina olla riitelemättä lasten nähden, ja silloin riita jatkuu, päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen. Meillä on vain liikaa tunteita, meillä tämän perheen aikuisilla, roihahtavia ja panikoituneita tunteita, jotka täytyy saada purettua ulos sille ainoalle ihmiselle, joka pystyy ottamaan ne vastaan ja antamaan ne myöhemmin anteeksi. Meihin tulee jännitteitä kaikesta, me alamme kokea syyllisyyttä ja häpeää kaikesta, ja tarvitsemme aikaa ja typerää riitelyä, jotta tasaannumme taas ja näemme elämän niin kauniina ja helppona kuin se on.
Vähitellen alan ymmärtää, mikä sopii meidän perheellemme: lasten nähden pitää riidellä, heti ja mahdollisimman rehellisesti. Muuten riitelemme joka tapauksessa kuitenkin ja niin, että tunteet patoutuvat ja sanoista tulee hyisempiä ja julmempia kuin tarvitsisi. Tietenkin lapset täytyy ottaa huomioon, mutta epärehellisyys kostautuu silti.
¨
8. 5. 2011
Eilen tuli kevään helle, se, jolloin on yhtäkkiä riisuttava talvitakit ja heinäkuu on yllättäen täällä. Yöksi heinäkuu livahtaa kyllä pois, palaa taas seuraavana aamuna, ehkä viikoksikin. Se huijaa, sen jälkeen tulevat taas nopeasti hyiset ja purevat säät, toukokuun viiltävän aurinkoiset päivät, mutta juuri nyt, nyt voimme nauttia kesän ensimmäisistä hetkistä.
Eilen, yllättävässä paahteessa, riisuimme sukkahousut ja kengät, astuimme varovaisesti hiekalla ja kastoimme varpaamme mereen, juuri jäistä lähteneeseen, kuuman ilman ja jääkylmän veden liikkuvaan kirkkaaseen rajapintaan. Kahlasimme läpikuultavassa liikkeessä, annoimme sen jäätää jalkoja, tunsimme sen lämpimän kihelmöinnin.
Tänään laitoin liinan ja tyynyt ulos, istuin yöpaidassa niiden päällä, luin Helsingin Sanomia ja söin kaurapuuroa. Pieni tyttö makasi vatsallaan vieressäni, kuumuudesta silmät puoliummessa, kesän läsnäololle antautuneena.
Nyt on ilta – jälleen kerran – viileys tulee. Kuljetan taas sormia elämässäni, hivelen yhtä kohtaa, välttelen toista – kuka minä olen, mitä olen tekemässä, tuonko iloa ihmisille vai mitä oikein teen, minkä minä osaan, minkä en – .
¨
5. 5. 2011
Eilen satoi lämmintä ystävällistä sadetta, maahan pehmeästi tassuttavaa. Tänä aamuna aurinko siivilöityi metsään ja nosti sammalista ja varvikoista höyryä. Lämpimänkostea, keväinen metsä oli tulvillaan lupausta tulevasta, juuri avautumaisillaan olevasta seikkailusta. Lintujen juttelussa, humaltuneessa kimalaisten lentelyssä, puhjenneissa lehdissä, mullan kätkemien kasvien esiin keriytymisessä oli se tietty hetki, jossa seuraava sivu jo kiirehtii itseään, kutsuu kääntämään.
Saniaiset rullasivat jo hullunkuriset päänsä maasta ylös. Hiirenkorvia oli monissa pienissä koivuissa, ja taivutin niitä alemmas, pienen tytön suun ulottuville.
Olen pelännyt, että paikkani on sittenkin täällä, täällä vaahteroiden ja tammien runsailla poluilla, vanhojen kartanoiden solissa, mutta eilen tontilla vanamoita ja sammalia siirtäessäni, kiviä vierittäessäni, valtavien kuusten turvallisia jäseniä väistäessäni tiesin taas: paikkani on sittenkin siellä, erän hiljaisissa kätköissä, löytämättömän varjoissa ja valoissa.
¨
2. 5. 2011
Täällä ollaan, tontilla. Kaivinkone kaivaa ojaa Tomtegropista metsään. Yöllä on ollut pakkasta, ja kannettavaa tietokonetta on kylmä naputella. Aurinko paistaa, linnut sirkuttelevat, on pieni pohjoistuuli. Metsä on kostea. Luntakin on vielä muutama kummallinen kasa varjoisissa aurausvalleissa.
Olin ajatellut, että saisin täällä metsässä väitöskirjaa tehtyä, mutta ainakaan mitään kovin keskittymistä vaativaa on mahdotonta tehdä. Yllättäviä keskeytyksiä tulee tuon tuosta, ajatuksenkatkoksia. Ehkä vain referoin erästä kirjaa; oman tekstin läpikäymiselle täällä ei ole tilaa.
Luulen, että penkkini täytyy siirtää Tomtegropin toiselle puolelle. Siellä olisin lähempänä juttuja, niin että en varmuuden vuoksi ramppaisi täältä alas joka kerta, kun kaivinkone pysähtyy.
Metsää on aika vaikea hahmottaa. Nyt kysymyksiä alkaa tulla niin paljon, että väsyin niihin. Mielen täytyy antaa asettua, jonkin äänettömän loksauttaa ratkaisut.
Tämä kirjoittaminen on aika hyvä juttu täällä metsässä. Tuntuu kyllä absurdilta istua tässä kaulaan saakka savinen haalari päällä, sahanpuruisella siirtolavalla, kaivinkoneen ja traktorin murina korvieni ympärillä ja naputella hentoja näppäimiä, katsella elektroniikan hienostuneita piirtoja, siirtyä yhtäkkiä täältä raskaasta metsän saapastelusta lingvistiseen pohdiskeluun. Samalla tämä tuo hyvää etäisyyttä, minun yksityisen tilani, pienen kuplan, jonka sisällä tehdä päätöksiä muista irrallaan.
Huh, miten sormet ovat kohmeessa.
(Seuraava osa löytyy täältä)
¨
¨
¨
Blogimerkintöjä, 2010 (osa III)
Blogimerkintöjä, 2010 (osa II)
¨