Maria Spiik
(Seuraava osa löytyy täältä)
¨
29. 4. 2011
Aurinko paistaa keväisesti päivä päivän perään, jo toukokuun viileydellä ja kuumuudella. Vieläkin navetan varjon puolella on hiukan lunta, katolta pudonneita kasoja, ja ne herättävät hilpeyttä joka kerta ne nähdessäni. Pyykkejä vien ulos paljain säärin, pelkissä sandaaleissa. Viime yönä pidin ikkunan ensimmäisen kerran läpi yön auki. Silti iltaisin tulee vedettyä lämmintä kaulalle. Hyinen kosteus hiipii luokse.
Maa kukkii käenrieskoja ja niitä liloja kukkia, joiden nimen opin viime vuonna – mikähän se oli – , ja idänsinililjoja ja narsisseja. Kuopus ja puoliso ovat tuoneet metsästä sinivuokkoja, mutta en ole vielä itse nähnyt niitä. Mustaviinimarjapensaissa on terhakkaat rypytetyt lehdenkorvat. Puoliso on haravoinut koko pihan, ja puutarhan notkot, kalliot, sammaleet ovat hyvin kauniita.
Tänään ulkona ei tuoksu kevät vaan haisee. Pelloille on levitetty lantaa.
Luonto kulkee pikakelauksella nyt, kun vietän päiväni tietokoneen äärellä, väitöskirjan hetkiin keskittyneenä, sen elämään ja maailmaan karanneena. Väitöskirjasta sain taas kunnolla kiinni, se lentää eteenpäin, valheellisen ihanalla vauhdilla, joka tulee jossain vaiheessa taas pysähtymään seinään. Vuodenajat koen nyt vain takuittain. Metsässä kävellessäni ajattelin hajamielisesti, että tässähän me olimme viimeksi poimimassa puolukoita, onkohan niitä vielä jäljellä, milloinkohan täällä olimme, pari viikkoa sitten – talven toisella puolella, viime syksynä.
Istun nyt tässä koneella, kuulen avonaisesta ikkunasta lintujen iltaisia ääniä. Äsken lepäsin kahdeksanvuotiaan poikani vuoteella, kuiskailin ja kuuntelin viikonloppujutteluita. Kuopuksen syntymän jälkeen ei löytynyt hyvää hetkeä jäädä poikien viereen iltaisin, niin kuin tein ennen joka ilta. Viime kuukausina olen ottanut yökuiskailut taas tavaksi, viikonloppuisin.
Pari yötä sitten mietin, mitkä ovat minulle tämän perheen kauneimpia hetkiä, rakkaimpia, tärkeimpiä. Silloin tajusin: juuri ne yökuiskailuhetket, kun minulla on illan vapaus ja väljyys edessäni, lapsella unen levollisuus, ne hetket, kun minä ja lapsi olemme kahdestaan hämärässä ja ilma on vapaa kaikelle sellaiselle puheelle, joka päivällä rumentuu. Kuiskailemme Jumalasta, peloista, iloista, koulusta, kavereista, kiusaamisista, minun lapsuudestani, hassuista perheen muistoista, seksistä, alkoholista, aikuisten asioista, salaisuuksista. Sinä hetkenä mitä tahansa voi kysyä ja mille tahansa on aikaa.
Katson lisää itseäni, suhteessa puolisoon. Olemme olleet nyt liian kauan lähellä toisiamme, hän liian ahtaasti. En tiedä, miten saisin hänelle askeleet taaksepäin, hänet hakemaan ilon ja vapauden väylän, jolla tulla perheeseen.
¨
17. 4. 2011
Tänään oli niitä kevätpäiviä, jolloin aurinko huumaa kirkkaan humalluttavana koko tienoon, ulkona otetaan toppatakki pois ja kuljetaan paljain käsivarsin, iho ja sielu ojentelee ja käpristelee uudessa valossa ja lämmössä. Lintujen iloa ja touhua on koko ilma täynnä, asvaltti tuoksuu polkupyöriltä, kesältä ja pölyltä, kosteankuivasta maasta pilkistää narsissien ja skillojen varsia ja nuppuja. Silti ojissa, pohjoisilla metsänrinteillä, aurausvalleissa on vielä paksua, rypistetyltä sanomalehdeltä näyttävää lunta. Tuoksuu raikkaalle, puhtaalle, taivaalliselle ja hienojakoiselle tomulle. Oli kymmenen astetta lämmintä, ja tuntui helteeltä.
Pyykit vein ensimmäisen kerran ulos kuivumaan.
Lapset kulkivat ovelta ovelle, kuopus hellyttävänä, liina päässä ja harteilla, essu edessä, kahvipannu kädessä, pisamia kasvoillaan. Keskimmäinen oli Harry Potter, tietenkin. Esikoinen oli gansteri-pupu. Hänellä oli nahkatakki, aurinkolasit, keikarinviikset ja pupumyssy.
Seison taas mietteissäni tämän perheen äärellä. Katson itseäni, puolisoani, töitäni, taloa. Katson tätä kotia.
Tiesin hukanneeni jotain, ja lähdin etsimään sitä. Näin hukkaamani puolisossa, siinä, miten koin hänet. Näin, että meillä on vielä jokin kortti kääntämättä, jokin sivu aukaisematta tässä lahja-ajassa, tässä, jossa hän on kotona ja minä saan keskittyä töihini.
Jokin olikin aukaisematta minulla, ei meillä.
Nyt katson sivua, jonka nurkanpäästä sain kiinni, käännän sitä hitaasti esiin. Otsani on rypyssä. Enkö minä juuri tällä sivulla ollut – enkö minä juuri luullut jättäneeni tätä – .
Kyse ei ole vain siitä, että olisin suorittava ihminen, velvollisuudentunnolla lastattu, tekemisen ilosta täytetty. Katson näitä vuosia, ja näen jotain surullista. Näen, miten epätoivoisissa tilanteissa läheisemme olivat ja miten paniikissa olin. Näen, miten hädissäni olin lasteni vuoksi, jotka joutuivat siihen kaikkeen hullunmyllyyn ja joiden edessä olin avuton. Puoliso oli jatkuvasti silti mukanani, käteni, jalkani, apuni, lämpöni. Sitten hänet oli pakko saada valmistumaan, sitten hän oli töissä. Sitten olin yksin, niiden kaikkien surujen ja lasten seassa, niskoilleni koko koti ja perhe vyöryneenä.
Minä selvisin niistä ajoista, paloittelin ne osiin, keskityin yhteen asiaan kerrallaan, otsa tiukasti rypyssä ja arjesta rautaisesti kiinni pitäen. Sallin paljon, annoin mennä, luovutin monen kontrolloinnin, luotin ja uskalsin, mutta silti arjessani oli jatkuvasti tiukka rautainen ote, kireä rautalanka, kauhuinen särisevä sävel.
Se rautainen ote on minua, se tulee aina olemaan minussa, se on yksi parhaimmista puolista minua, mutta huomaamattani alan kiristää sitä. Kiristän sen kuristavaksi silloinkin, kun ei tarvitse.
Tässä olen, lahja-ajassa. Alkuhuuma on mennyt, loppu häämöttää, ei ole vielä täällä mutta näkyy jo. Huomenna on taas maanantai.
Juuri nyt lasken väitöskirjan, koulutustyön, taloprojektin käsistäni, annan niiden vaipua helmaani, katson niitä hiljaa.
Ei ole minun käsissäni, miten teille käy, te sanalliset lapseni. Vaikka suorittaisin teitä rautaisena päivästä toiseen, en saisi mitään aikaiseksi. Tarvitsen jonkin suuremman apua, tarvitsen sitä, että minua johdetaan. Paluuta ei enää ole, en voi enää valita toisin, ihmisen tietä, vaikka sille yritän palata.
Tietenkin sallin ja luotan enemmän kuin koskaan ennen, mutta vielä pitäisi joka aamu palata takaisin vuoteeseen, ojentaa kädet niskan taakse, katsoa ulos ikkunasta keväiseen aamuun. Vielä pitäisi jokaisena sinä hetkenä muistaa: tämä päivä on ihme.
Tämä päivä on ihme, ja mitä ikinä sillä teen, en halua unohtaa: en ansainnut tätä päivää, se vain tuli. Toivottavasti teen sillä jotain hyvää – en tiettyä määrää hyvää vaan hyvää.
¨
12. 4. 2011
Sunnuntaina – edellispäivänä – näin kevään ensimmäisen kyyn. Se oli vihainen saappaalleni.
Poimin pajunkissoja ja valitsin kuopuksen kanssa hänelle omaa oksaa, kun huomioni vähitellen kiinnitti äänekäs kähinä. Vieressämme oli jotain rojua, jätesäkkiä ja muuta, ja ajattelin, että kylläpä tuuli kahisuttaa niitä. Sähinä kuitenkin jatkui niin kovana, että katselin ympärilleni tarkemmin. Jalkani vieressä oli kyy, erittäin äkäisenä, sähisten raivosta tikahtumaisillaan. Kiertelimme sitä, ja se käänsi itsensä aina meidän mukanamme, kohollaan iskuvalmiina, raivostuneena.
Paksuissa vaatteissa ja kumisaappaissa sitä oli vaikea pelätä.
Aurinko paistoi sinä päivänä, tuuli oli kylmä, mutta hiekkalaatikko oli suojainen. Kuopus sai olla paljain sormin. Hiekkalaatikko, joka koko talven oli vain kolkko ja synkkä loukko, oli yhtäkkiä päivänpaahtama ja lämpöinen, täynnä lumen alta paljastuneita leluja, märkää hiekkaa, vesilammikoita, mutaa, kevään lämpöä ja tuoksuja ja pieniä aarteita, joita tutkia.
Sepelkyyhkyjä kuuluu siellä täällä, niiden hassua täyteläistä kujertelua, josta en vielä aikuisiällä tiennyt, mitä ihmettä se oli ja minkälaiselle eliölle se kuului.
Nyt on ollut pilvistä ja sateista, lämmintä ja kosteaa. Lumet juoksevat pois, haihtuvat näkymättömiin, karkaavat silmistä. Tänään Turussa seisoin Tuomiokirkkosillalla ja katselin vaalimainosten vierellä Aurajokeen. Joki oli auki, ja kaakaonruskea vesi juoksu kovaa vauhtia kaukana sillan alla. Siinä oli outoja pyörteitä ja jumiutumia, kosken kaltaisia. Ehkä pinnan alla oli vielä näkymätön toinen jää.
¨
8. 4. 2011
Ulkona tuoksuu kevät, huumaava kevät. Aurinko lämmittää kosteaa maata, hiekkatiellä vilistää kirkkaita kiemurtelevia puroja, valo pilkahtaa suurissa lammikoissa. Kaikkialla tuoksuu puhtaus, pakkasen puhdistama elämä, talven tuulettama pyhä maa. Pihallamme, talon vierellä lumi on paennut pieniksi, säälittäviksi keoiksi. Taloa vasten maa on paljas, kostea, vanhoista lehdistä ja heinistä roskainen mutta pakahtumaisillaan intoa paljastua. Muualla hankia ja pakkautuneita jääpolkuja on vielä, rakeisia, pinnalta mustuneita, epätasaisia. Lumikelloja tulvii talomme laidalla, kurkistelee siellä täällä ja kokoontuu toisinaan ahneiksi tuppaiksi. Eilen osa lumikelloista pilkisti hangen läpi, nyt sekin lumi on jo mennyt. Ilma on täynnä lintujen ääniä, kiihkeitä, innokkaita ääniä, satoja erilaisia. Joku sirkuttaa, toinen livertaa, kolmas raksuttaa, neljäs huikkaa.
Lapset ovat seuraavan yön poissa, enkä tänään edes avaa sähköpostia. Ehkä teen jotain töistäni, ehkä. Luin koko yön ja aamupäivän Kotiopettajattaren romaania. Se oli ihana, jälleen kerran, ja minut on taas puhdistettu kuin luonto talven jäljiltä.
Arjestamme on tullut hyvää, saan levätä aina riittävästi, saan tehdä töitäni, saan olla lasten kanssa, ennen kaikkea puoliso on läsnä koko ajan, hän on läsnä minulle ja lapsille, kotiasiat ja taloprojekti sujuvat kunnolla, koska täällä on kaksi aikuista ihmistä. Silti kaikkeen puutuu. Arjen rytmi oli jo pitkään tullut tahmeaksi, puuduttavaksi. Työpäiväni tuntuivat aina liian lyhyiltä, työhönikin väsyin. Puolisoa olen pitänyt pitkään itsestäänselvyytenä. Ennen tätä apuraha-aikaa, hänen ollessaan töissä eli tullessaan vain pieniksi hetkiksi täällä viivähtämään kehoni paloi hänelle joka hetki, joka hetki kosketin häntä kuin koskettaisin häntä ensimmäisen kerran. Nyt, kun hän on täällä koko ajan, unohdan hänet. Hänen vieressänikään en muista häntä. Hän on kuin käsivarteni, välttämätön mutta liian tuttu. Hän on turvallinen, hän ei väsy ja sekoa väsymyksen vainoharhaisiin hetkiin, olemme jälleen tasaveroiset kumppanit, mutta en enää tuntenut sitä, en kokenut sitä.
Onpa ihanaa, että arjen rytmi katkeaa tänään. Voin tehdä illallakin töitä – ja valvoa yön – ja nukkua huomisen – ja tehdä töitä silloinkin, lauantaina. Voin maata lattialla, levittää käteni ympärilleni ja nostaa jalat seinälle ja jutella puolisoni kanssa, keskeyteksettä, arjen rautaisen rytmin ja jälkikasvun keskeyttämättä. Voin koskettaa häntä, tulla hänen lähelleen, rauhassa ja aikaa käyttäen, varmana siitä, että läheisyyttä ei tarvitse varastaa kolmelta tärkeältä olennolta tai työltä tai yöunelta ja suorittaa jonain tukalana, salattuna tekona.
Mihinköhän nyt ryhtyisin? Menee vielä pari tuntia, ennen kuin puoliso tulee kotiin. Oli ihanaa kirkastaa mieli lukemalla hyvää kirjaa, kadota toiseen maailmaan ja palata kuin uuteen elämään. Oli ihanaa musertaa kunnollisen ihmisen elämänrytmi ja lukea koko yö. Jostain syystä vasta, kun on murtanut arjen, pystyy löytämään sen kunnolla, palaamaan siihen, tuntemaan sen, miten hyvä se on. Taivaalle kiitos hyvistä kirjoista ja elokuvista, kaikesta siitä kauneudesta, jolla voi murtaa itsensä ja löytää oman elämän uudelleen! Nyt kirja on loppu, työt odottavat, ne, jotka vielä eilen tuntuivat velvoittavilta ja vaativilta, tänään kiehtovilta ja kutsuvilta. Taidanpa aloittaa vaihtamalla yöpuvun mekkoon.
¨
1. 4. 2011
Aurinko on tuhlannut pakahduttavaa valoaan ylenpalttisesti, ympäröinyt meidät häikäisevällä lämmöllä ja puskenut hankien läpi. Tänään on harvoja pilvisiä päiviä, mutta silti ulkona valo sattuu silmiin.
Suurin osa teistä on paljaita, osa syviksi polanteiksi sulaneita. Pulkkamäkemme on muuttunut kallionkyljiksi ja lohkareiksi. Silti tien viereltä pois astuessa jalka uppoaa lumeen reiteen saakka.
Eilen ulkona kuopuksen kanssa löysimme tien laidalta pellonvieren mäntyrinteen, niitä tuoksuvia pieniä peltosaarten osia, joissa kasvaa valtavia avoimen paikan mäntyjä ja matalaa heinää ja jossa kallionnypyt ja suuret kivet kurkistelevat maanpeiton alta. Lumi oli sulanut sieltä pois, ja kiertelimme samaa pientä pellonvieren saareketta ristiin rastiin. Tuntui ihanalta kävellä metsässä uppoamatta, kaatumatta.
Yöllä unessa meiltä kotoa oli mennyt sähköt, ja yritin sytyttää kynttilöitä, useita pieniä tuikkuja ja paksuja steariinikynttilöitä, mutta sammutin kituliaat liekit aina yrittäessäni ottaa niistä tulta. Samalta minusta on tuntunut väitöskirjan kanssa. Menetin otteen siihen jo jokin aika sitten, ja vaikka ounastelin jo kauan tämän vaiheen tulevan, jotta pääsisin eteenpäin, en viihdy tässä siltikään. Onneksi eilen taas jäsentyi paljon asioita, ja ehkä tänään tunnen otteen sormissani.
Minulla on paljon työtä tehtäväni itseni ja tiedeyhteisön suhteen. Minulla on tunteet pinnassa jatkuvasti, en kestä kritiikkiä, menen arvostelusta sekaisin. Tiedemaailmassa arvostelulle täytyy parkkiintua, mutta minun täytyy tehdä joitain kommervenkkejä itseni kanssa, jotta tulisin sinuiksi sen kaiken kanssa. Minun täytyy puskea itseni sinne itseni läpi, niin kiusallinen kuin se prosessi onkin. Minun täytyy tehdä tiedemaailmasta kotini, tuntea, että voin olla siellä rehellinen. Vielä olen vasta vieraileva kävijä, enkä pidä siitä asemasta, en ole kokonainen. Minussa on murtuma nyt, ja sen on murruttava vielä enemmän tullakseen olemassaolevaksi.
¨
29. 3. 2011
Saimme uudet kuvat talosta. Annoin lapsille edelliset: isot paperilakanat, joissa oli pohjapiirustus, julkisivukuvat, leikkaukset.
Seitsenvuotiaani levitti ne lattialle. Hän hätkähti, kun sanoin: Tuo tuossa on sinun huoneesi. Tuossa on sinun ikkunasi.
Koko illan hän hyppeli pitkin kotia silmät loistaen: En malta odottaa, että me muutamme sinne!
Hän viivasi kuvista minun ja puolison nimen pois ja kirjoitti tilalle omansa. Sitten hän huomasi portaat ja niiden alla olevan komeron.
Sinne hän kirjoitti: Harry Potter. Omaan huoneeseensakin hän kirjoitti Harry Potter. Isoveljen makuuhuoneessa luki kohta Dudley Dursley, meidän makuuhuoneessamme Petunia Dursley ja Vernon Dursley. Etuovelle hän piirsi kirjekuoren, Harryn ikkunan taakse kalterit ja lentävän auton.
Iltarukouksen jälkeen hän kyhjötti mytyssä peiton alla, paperit edessään, kynä ja kumi kädessään. Katsoin häntä hymyillen ja tiesin juuri miltä hänestä tuntuu.
¨
23. 3. 2011
Työni juoksee ja vilistää taas. Asiat hahmottuvat paikoilleen. Aivoni ovat järjestyneet tehtäviin, ja kummasti muutkin ihmiset ovat hoitaneet asiansa. Painajaisprojektit ovat edenneet ja helpottuneet, ratkenneet.
Ihan äsken olin silti monta päivää jumissa, kauhuissani. Olin jähmettynyt kahdeksi viikoksi, mutta vasta loppuvaiheessa siitä kaikesta tuli sietämätöntä, hirveää.
Yhä useammin toivon, että tuntisin vähemmän tunteita. En tiedä, mikä erottaa tietyt vastoinkäymiset toisista: miksi jotkin kuopat ja kompastukset saavat aikaan tunteiden pyörteen, kaiken kadottavan, kaiken sotkevan?
Jäin miettimään, mikä yhdistää niitä tilanteita, joissa jokin syöksee tunteiden kohinaan, täydelliseen epäonnistumisen tunteeseen. Tietenkin kyse on luovuuden prosessista: huhkin täysillä, mieleni raataa niin paljon, että jossain vaiheessa tulee jaksamisen seinä vastaan, mieli pimenee, mitään ei ymmärrä eikä jaksa. Kyse on samalla jostain isommastakin.
En koskaan tee vain töitä. Teen väkisinkin aina jotain, mistä oletan saavani tunnustusta, kehuja, ylistystä. Niitä kehuja en yliopistossa tule koskaan saamaan. Maisteriopinnoissa professori haukkui tutkimukseni ja seminaarityöni vastaanotolla niin lyttyyn, että lähdin itkien pois, varmana siitä, että olin tehnyt vuoden työn turhaan. En ollut uskoa silmiäni, kun samojen töiden arvosanoiksi sain täysiä pisteitä.
Jatko-opintovaiheessa arvosanoja ei enää saada. Jäljellä on vain kritiikki.
Kirjoitukseni ovat aina olleet jotain, jolla olen ostanut paikkani, jolla olen todistanut oikeuteni olla olemassa. Lapsena minusta ei välitetty, minua ei jaksettu ja minua inhottiin muulloin, mutta kun luin kirjoittamani tai piirsin, kaikki hiljenivät ja minua arvostettiin, ihailtiin, kunnioitettiin.
Minkä ihmeen takia tungen itseäni paikkaan, jossa en ikinä tule saamaan sitä, mitä eniten kaipaan?
Puserran itseäni yliopistoon siksi, että en osaa muutakaan. Kaikkialla muualla seinät tulevat vastaan, eivätkä reittini etene. Väitöskirjani aihe myös vain kutsuu minua. Haluan tehdä sitä. Se vain on minua. Se innostaa ja ihastuttaa, vaikka en saisi kehun kehua. Niin käy aina. Mikä vimma minulla on tehdä jotain, jota kukaan ei hyväksy, ja janota hyväksyntää, jota en saa? En valitse aiheitani ja metodeja tahallani niin.
¨
20. 3. 2011
Kävelin lasten kanssa rannalle. Eilen oli pitkästä aikaa sohjoa ja satoi lunta, mutta tänään syvänsiniseltä taivaalta paistoi taas kevään aurinko. Ilma oli sakeana lintujen äänistä, kävellessä tuli lämmin ja silmiä oli siristettävä peittelemättömän valon vuoksi.
Polku tieltä rannalle oli puoleksi hankikantoa ja puoleksi ei, ja olin läkähtyä kuopuksen raijaamiseen. Vähän väliä jalka upposi puolireiteen, sitten taas ei. Kuopus valitti ja oli kurja, minä heittelin ja raahasin häntä askel kerrallaan eteenpäin.
Merellä oli paksu luminen kansi. Se luisui kaislikon ja pellon hankiin eikä erottunut niistä. Kävelimme jäällä, kylmä tuuli kävi kasvoillamme. Pojat rähkivät kaislikossa. Makasin lumessa.
Paluumatkalla keskimmäinen hassutteli kuopuksen kanssa niin, että kaatumisista tuli vain hauskaa. Minä olin vaitelias, raskas.
On taas tämä aika. On tämä aika, jolloin kaikki se, mitä olen tehnyt ja mitä olen katsonut ihaillen ja nauttien, on muuttunut naurettavaksi, naiiviksi, ammattitaidottomaksi. Odottelin jo tätä aikaa, ja tässä se nyt on. Kaikissa teksteissä on aina aineksia kumpaankin ääripäähän, sekä siihen, että niistä voi olla ylpeä, että siihen, että niitä häpeää. Kummassa ääripäässä itse sitten olenkin, löydän aina hyvät perustelut. Jokainen sana, jonka nyt kirjoitan, tuntuu siis lapselliselta, alkeelliselta, kömpelöltä.
Minulla on paljon sanottavaa, ja tärkein kertomani on elämän paradoksaalius, vastakkaisten totuuksien kiertyminen yhteen, ristiriitojen eläminen yhtä aikaa kauniina ja kiehtovana kokonaisuutena. Ongelmani on, että suuri osa ihmisistä on ratkaissut paradoksaalin elämän ahdistuksen sillä, että asiat luokitellaan tiukasti tänne ja tuonne. Elämän pysyttäminen kaksinapaisena vaatii paljon energiaa ja työtä, ja nostaessani rajaseiniä pois saan vyöryn sitä energiaa ja työtä päälleni.
En pysty puhuttelemaan ja vakuuttamaan muita ihmisiä kuin niitä, jotka ovat jo pudonneet polvilleen elämässä, joilla on jo valmiiksi kokemus siitä, miten tuhansista merkityksistä tämä kaikki on muodostunut ja miten mikään ei asetu siististi mihinkään kausaaliseen logiikkaan. En osaa kertoa mitään muille.
En tiedä, miten tulla toimeen ihmisten kanssa, joille kaikki on selvää ja yksinkertaista ja joista minun kirjoitukseni ovat ”vielä keskeneräisiä”, koska niissä ei ole kahta napaa, kausaaliketjua, rautalankaa, ulkoapäin saneltavaa rakennetta. En tiedä, miten sanoa niin, että minua ymmärrettäisiin: se, mikä teistä on hatarinta ja kömpelöintä, on ainoa, minkä halusin kirjoittaa.
Tällaiset ihmiset voi toisinaan helposti pitää itsestä erillään, unohtaa heidät. Mitä tehdä silloin, kun nämä ihmiset kontrolloivat ja säätelevät työtäni?
¨
15. 3. 2011
Istun Aurajoen rannalla ja kirjoitan. Minulla on vihdoin oma kannettava tietokone, ja kannoin sen avulla kodin mukaani Turkuun. Laukussani ja nyt sylissäni on jotain, joka on vain omaani, jossa on työni ja intohimoni, elämäni ja valintani, lähes kaikki, mitä haluan tehdä ja olla minuna.
Täällä ulkona on tietenkin kylmä. Kevätaurinko on niin häikäisevä, että en näe ruudulta paljoakaan. Etsin joka kerta näytöltä hiirtä epätoivoisena ja kumarassa.
En ole pitkään aikaan käynyt Turun keskustassa, en puoleen vuoteen. En yleensä pidä ihmisten rakentamasta, ihmisten hallitsemasta ympäristöstä, mutta tällaisena aurinkoisena maaliskuun päivänä tätä kaikkea rakastaa. Yhtäkkiä ymmärtää, miksi jotkut haluavat asua täällä, elää täällä, kaukana sieltä, missä ovat metsät ja tiettymättömät erän ja meren taipaleet.
Ympärilläni on juuri nyt tuhansien äänien kirjo, ja pelkästään askeleita on satoja erilaisia. Joku kulkee tuolla kiireisin kengin, nuo toiset vaeltavat hitaasti, tuo on nainen ja kipittää, tuo ääni on raskaan miehen askelten, tuolla kulkee vauvankärryt. Tässä Aurajoen rannassa kirjaston edessä autojenkin äänet ovat sopivan etäällä, kiihkeänä elämän äänimaisemana. On linja-auton raskasta ääntä, autojen pienempää, on nastarenkaiden kahinaa kuivalla paahteisella asvaltilla. Aurinko on häikäisevän kirkas, linnut lörpöttelevät. Sormillani ja kasvoillani liikehtii pieni pureva tuuli, talvea hohkaava henkäys. Tänne oli työlästä kävellä: maa oli vuoroin korkeiksi ja mahdottomiksi kumpuloiksi pakastunutta polanneylänköä, vuoroin sulavesistä peilikirkkaaksi jääksi jäätynyttä, vuoroin sora-asvalttia, vuoroin renkaiden painanteiden sulia ja loskaisia pikkulammikoita. Aurajoki on vielä paksussa jäässä, ja sen keskellä kulkee lumessa kymmenet askelten jäljet, pienet kenkien painaumat. Joen laitamilla jää näyttää siltä, että en enää uskaltaisi yrittää mukaan. Jää on lohjennut, paisunut, värjäytynyt, vesi noussut pinnalle. Pinellan työmaalla naksahtelee, tärisee ja kolisee ikiaikainen rakentaminen. Kirkonkello lyö.
Minä istun tässä, omassa maailmassani, kaiken tämän keskellä.
Sitten siirryin kirjastoon sisälle. En enää löytänyt hiirtä näytöltä. Vieressäni on juuri nyt paljon ihmisiä, omaan maailmaansa keskittyneitä, töitään ja opiskeluitaan tekeviä. Himmeitä ääniä on paljon, sivujen kahahtelua, akustiikkamattojen vaimentamaa kolinaa, kynien naksuttelua, kaukaista puhetta, kulkemista. Oikea paikkani ei ole täällä, kannettavasta huolimatta ikävöin työpöytääni, sitä, että voin pieriä ja puhua ääneen, liikehtiä ja huitoa, kuulla lasten ja puolison äänet ympäriltäni, tuntea vanhan talon ja juuri minun kotini kaikkialla. Silti tässä anonyymissa kaupunginpaikassa on viehättävyytensä, siinä, että olen keskellä ihmisiä mutta en ketään, siinä, että katoan näiden tuntemattomien joukkoon ja kaupungin sykkeeseen. Oma nautintonsa on siinä, että juuri nyt olen kahdessa todellisuudessa: sekä kotona ja jossain ikiomassa että keholtani jossain julkisessa, nähdyssä, vieraassa.
Rinnallani ja edessäni istuu nuoria naisia, jotka lukevat opiskelu- ja tenttikirjoja, muistiinpanoja. He alleviivaavat, kirjoittavat ruutupaperille, lukevat leuka toiseen käteen nojaten, silmät alasluotuina, olkapäät jännittyneinä.
En ollut etukäteen varma, tulenko tänne tänään, ja nyt en tiedä, mitä tekisin. Pari viimeisintä työpäivää ovat olleet takkuisia ja suhmuisia. Yhtäkkiä en uskonut, että pystyn mihinkään, että selviäisin tästä, mihin olen tunkenut itseni.
Suhmujen hetkellä on tyhjennettävä mieli, oltava suorittamatta. Muutoin vetoketju juuttuu liian tiukasti kankaaseen, enkä pääse enää takaisin. Pian kaikki asettuu eteen suorana tienä. Juoksin vain liian täyttä häkää väitöskirjassani ja elämässäni.
Uskallanko jättää kannettavan pöydälle, jos lähden hakemaan luettavaa? En kai. Entä jos joku vie paikkani, kun olen muualla? Täällä on ihan täyttä. Mitähän hauskaa sitä keksisi?
¨
10. 3. 2011
Yöllä etelätuuli raivosi talon ympärillä hurjana, paiskautui seiniä ja ikkunoita vasten, kumahteli katossa ja heitti itseään. Etelänpuoleiset huoneet olivat jääkylmiä. Minä värjötin makuuhuoneessa peiton alla.
Hätä, paine ja syyllisyys kasvoi minussa, taas kerran, musta kauhu läheisteni puolesta, niiden, joille joskus annoin kaikkeni auttaakseni heitä ja joille nyt olen kääntänyt selkäni. Valinta on tuntunut minusta oikealta, minun on keskityttävä tähän perheeseen ja saatava meidät jaloilleen ensin, mutta silti vastassani on joka yö musta, pimeä seinä: häpeä.
Minulla on ollut liian monta heitä, rakkaita, joiden edessä olen pudonnut polvilleni. Yritin auttaa enemmän kuin pystyin, auttamiseni teki usein vain heille hallaa, minun piti riistäytyä irti ja etsiä se tapa tukea, joka tukee todella eikä vain näytä tukemiselta. Valintani on tarkoittanut ein sanomista, tämän sanomista: älä ripustaudu minuun, et voi elää kauttani.
Nyt suurin osta heistä ei ole pitkään aikaan tarvinnut apua, ja minä seison suljettujen ovien takana. En ota yhteyttä – no, ehkä pari kertaa vuodessa, velvollisuudesta, katastrofaalisen puhelun, josta on enemmän haittaa kuin hyötyä – odotan. Odotan. Kun kierteet alkavat taas, hyppään kehiin, annan silloin kaikkeni, tunnen heidät, tiedän heidän ratansa, osaan pysäyttää. Seison täällä ja odotan. Milloin se alkaa taas? Nyt on mennyt jo monta vuotta. Tunnen syvää hyvääoloa aina uuden päivän yksinäisyydestä, ja öisin vastassani on seinä: häpeä. Minun pitäisi. En tahdo nähdä heitä. En halua kuullakaan heistä. Minun pitäisi silti.
Entä jos sitten, kun lapseni ovat isoja ja olen yksin, minut jätetään yhtä syrjään kuin olen jättänyt heidät?
Minun pitäisi. Minun pitäisi.
Ei vain tunnu oikealta. Vai kutsunko oikean tunteeksi sitä, mikä tuntuu helpolta?
Kuulin yössä outoa lotinaa. Pienin liikahteli. Nostin hänet potalle, ja näin, että sänky oli täynnä jotain värillistä. Puoliso oli jossain vaiheessa mennyt alakertaan nukkumaan, en tiennyt, milloin. Hän tuli ylös herättyään meidän liikkeisiin. Selitin, että kuopus on oksentanut mustaviinimarjaa mutta selviän itse. Puoliso lähti alas, ja silloin tajusin, mitä punainen oli. Se oli verta.
Kuopus istui hoitopöydällä yönvaltavin kirkkain silmin, ja verta pulppusi hänen nenästään. Hän hieroi sitä poskiinsa, hiuksiinsa, kaikkialle.
Myöhemmin hän nukkui vieressäni, ja hänen jalkojensa ihottuma häiritsi häntä. Pidin häntä jaloista kiinni koko yön.
Havahduin vähän väliä hereille samaan tunteeseen: voi läheiseni, te rakkaani, te, joille olen kääntänyt selkäni. Olette minulle tärkeämpiä kuin milloinkaan uskotte, ja te syötte minut elävältä. Teitä on liikaa, teitä, joista olen osa ja joihin sattuu. Nyt nautin töistäni, väitöskirjan tekemisestä, ja tunnen siitä syyllisyyttä. Minulla olisi aikaa auttaa teitä, jos jättäisin työni taas sivuun, vähä vähältä, niin kuin tein ennen.
En vain voi jättää työtäni nyt. Tarvitsen sitä. Minä tarvitsen sitä. Koettakaa pärjätä itse. Niin te pärjäättekin. Minä en. Minussa on syyllisyys.
¨
Laskiaissunnuntai 2011
Pulkka lensi hurjaa vauhtia aurinkoa hohtavassa mäessä. Esikoiselle huusimme ”pitkiä peliaikoja”, keskimmäiselle ”kivoja synttärilahjoja”, minulle ”pitkiä työpäiviä” ja kuopukselle ”pitkiä päiväunia”.
Lumi oli harsomaista, kuin pehmentynytta karkeaa suolaa. Valoa oli kaikkialla, ja ilahtuneita norjia puunrunkoja. Lumihevosemme pää näytti läpikuultavalta hansikkaalta.
Navetan mustasta rännistä tippui vettä, ja sitä oli iso saavillinen. Pojat ottivat sitä äyskärillä, hämmensivät jääpaloja irti saavista, nostivat puolipyöreitä jäälaseja lumilinnaan. Kun vettä valutti lumelle, muodostui hienoja jääpisaraisia levyjä. Vanhin laittoi lunta äyskärissä veteen, nosti ylös, laski taas. Vedessä lumi muuttui siniseksi, ylös nostaessa yläpuolesta vesi pakeni pois ja muuttui valkoiseksi jälleen. Kun vedellä valeli aurausvalleja ja lumilohkareita, niistä tuli jäisiä, lohkeamattoman kovia.
¨
5. 3. 2011
Aurinko lävisti päivällä koko tienoon. Tiet olivat sulat ja paahteiset, valo loisti ja häikäisi kostealla tienpinnalla. Mahtavat hanget hapertuvat silmissä, harsuuntuvat, haihtuvat. Lintuja sirkuttelee kaikkialla.
Suren sitä, miten harvoin pääsen ulos, olemaan, hengittämään, kuljeskelemaan vailla päämäärää, vailla tehtävää. Suren sitä, ja samalla sieluni täyttää ilo ja riemu: väitöskirjaa, juuri sitä teen nyt, aivoni juoksevat, ja ne muutkin työni, niitä teen, päivät ovat minun, minun! Elän tietokoneella, elän tiedossa, elän sanoissa ja teksteissä. Ruuan jälkeen pöristelen takaisin perheeseen, pyykkään ja pelleilen, tönin itseni äidiksi taas, ja illalla jo odotan: huomenna saan taas upota tutkimukseen!
Jos en käy kouluttamassa, koko arkiviikko saattaa mennä niin, että en käy kertaakaan ulkona.
Ulos on silti ikävä, siihen kaikkeen, mitä voi koskettaa ja tuntea, siihen, mitä voi vetää itseen syvälle sisälle, siihen, minkä valtavuudelle ei ole sanoja.
Puolisolla on kiertänyt jo jonkin aikaa mieli, ahdistunutta rataa. Nyt hänet on sidottu kotiin, eikä hän tiedä, mitä vapautta voisi ottaa niinä hetkinä, kun olen mukana perheessä jälleen. Minä en saa töistäni kyllikseni millään.
Maanantait ovat aina kauheita. Maanantaisin olen joka kerta seinän edessä: osaanko sittenkään, pystynkö sittenkään, en ehdi, en pärjääkään. Rauha palautuu vasta, kun kirjat ja kirjaimet ovat käsissäni taas ja näen, että tutkimukseni loksahtaa joka hetki yhä tiukemmin paikoilleen.
¨
19. 2. 2011
Olen muutaman päivän kuljettanut taas mielessäni murrosikäisen pojan tematiikkaa. Havahduin teemaan kauan sitten; ensimmäisen kerran rekisteröin sen jonain talvena linja-autossa, ennen omia lapsiani, kun bussiin pyrähti teini-ikäisiä tyttöjä, sitten perässä lampsi nuoria poikia, yhtäkkiä miehen kokoon venähtäneitä, jäseniinsä tottumattomia. Muistan yhden niistä nuorista pojista. Mielessäni kävi jotain tällaista: ”Jos olisin nuori tyttö ja olisin jo ihastunut häneen, koko kehossani kävisi tämä sädehdintä, kun Hän lampsisi juuri nyt ohitseni, ehkä minut huomaten, ehkä huomaamatta – – -”
Silloin, kun olin itse nuori, en huomannut iässä mitään erityistä. Pojat olivat niitä, joihin ihastuttiin, ja yläasteella kehon läpi kulkeva sävähdys sai alkunsa niistäkin, jotka eivät olleet kilttejä ja tyttömäisiä vaan julmia ja pahiksia. Nyt aikuisena murrosikäisessä on jotain koskettavan suurta.
Lapsuuden ja mieheyden välimaastossa pojassa viipyy vielä lapsen pehmeys. Vielä iho on suloinen, vielä eleissä, silmissä, huulissa on lapsen puhtautta, valoa. Kiihdyttävään ristiriitaan sen pehmoisuuden kanssa asettuu jokin toinen: lapsenkasvoista erottuu leukaperät, pituus on yhtäkkiä kasvattanut tottumatonta vastuuta ympärilleen, hartioista paistaa epävarma vahvuus, eleissä ja liikkeissä asuu vaivoin saavutettu henkinen kantti. Ihossa on jo karkeita kohtia, käsien liikkeet ovat vielä miehen kokoon tottumattomat, ja ääni särähtää, värähtää, riehahtaa. Juuri äänenmurrosta rakastan eniten, kuin kuulisin sen läpi askelten kumun, savannilla juoksevan metsästäjän askelten kumun, kuin kuulisin sen läpi ikiaikaiset rummut: taistele kuolemaa vastaan, ota omaksi.
Tyttönä olin ollut ihastunut poikiin aina, mutta suurin osa pojista inhosi meitä. Miltä mahtoikaan tuntua se täyskäännös, kun yhtäkkiä he näkivät meidät, kun jokin heidän kehossaan sanoi: jonkun noista tahdon! Olin ihastunut poikiin, seksin tahdoin suorittaa alta – onneksi en kehdannut – , miltä se kaikki tuntui nuoresta pojasta? Ne ensimmäiset hetket, kun syntymässä olevan miehen karkeus sai koskettaa jotain kaunista, jotain niin erilaista, ne ensimmäiset hetket, kun omaa kehoa ei hallinnutkaan?
Nuorena minusta poikien välisissä riidan haastamisissa ei ollut mitään viehättävää. Ne pelottivat, ahdistivat, järkyttivät. Täältä turvallisten vuosien takaa niissä on jotain kiinnostavaa. Miltähän testosteronin nousu tuntuu, milloin omien voimien kihahtavan kasvun kokee, miltä tuntuu läpi kehon tulvahtava, huumaava, nälkäinen rohkeus? Samaa uskallusta kammosin nuorena, kun se kohdistui minuun. Minulla oli kyllä poikaystävä, vuoden verran – hän oli lopulta homoseksuaali, emme koskaan suudelleet – ja niiltä muilta pakenin pian. Puolisoni oli ensimmäinen oikeista pojista, joka ei käynyt ihon alle. Hän antoi arkojen askeleitteni tulla ensin lähelle, hänessä oli rohkeutta, varmuutta, kunnioitusta – ja kiihottavaa epävarmuutta – yhtä aikaa.
¨
17. 2. 2011
Yöllä makasin pitkään valveilla sängyssä. Puoliso nukkui vieressäni, läheltä kuului pienimmän nuhainen hengitys. Seinän takana tiesin esikoisen lepäävän unissaan, keskimmäisen nukkuvan kippurassa ja yskähtelevän välillä itsekseen.
Minussa oli vielä adrenaliinia opetettuani koko päivän, ryhmää, joka on minun ihmisiäni, niitä, jotka ovat käyneet koulutuksen järjestäjän luona uudestaan ja uudestaan vaatimassa: otetaan pois niitä muita koulutuksia, otetaan Mariaa enemmän. Päivän päättyessä joku heistä aina jää, pysähtyy, sanoo minulle: Maria, nämä ovat olleet ainutlaatuisia päiviä.
Oli täysikuu, kirkas pakkassää. Kireä ilma oli lämmennyt kymmeneen pakkasasteeseen, ja illalla kotiin tullessani tuntui melkein T-paita-keliltä. Sängyssä maatessani täysikuu teki jotain itselleen ominaista: miten koko maisema saattoikin olla niin öinen ja valoisa yhtaikaa? Makuuhuoneeseen ja ulos hangille oli laskettu vaalean- ja tummansinisiä raitoja, maisema tulvi valkoista valoa ja syvää pimeyttä.
Lepäsin sängyssä, mutta jokin minussa oli polvillaan, hiljaa, kädet syliin laskettuina, katse taivaaseen kohotettuna. Puoliso on tuossa vieressä, minua lähellä, joka päivä. Perheessämme on pitkästä aikaa viikonloput. Arki ja pyhä erottuvat toisistaan, työ ja lepo. Kuopus on tuossa, ja pojat. Sadat ihmiset ovat saaneet apurahan minua ennen, sadoille ihmisille apurahojen saaminen on arkinen ja toistuva osa elämää, mutta minulle se oli jotain suurta. Konfliktivaihekin meni jo ohi, alkuviikolla menin takkuun ja aloin suorittaa, sain jo itseni kiinni, muistan taas hiljentyä, rakastaa jokaista askelta, uskoa. Tässä olen, polvillani, kädet syvää kiitollisuutta täynnä.
¨
11. 2. 2011
Aurinko kirpaisee silmiä. Kinokset paistavat kellertävää kirkkautta ja sinertäviä säkeniä, puiden kiemuraisilla oksilla lepää paksuja lumen kerroksia. Pakkasasteita on kymmenen. Sula aika on taas ohi, lunta tulee lisää, pakkanen kiristyy.
En ole käynyt ulkona pariin päivään. Elän täällä tietokoneen äärellä, katselen ikkunasta ulos, kuljen ympäri asuntoa, asun ajatuksissani. Voisin tehdä jotain sellaista, mitä en ole pystynyt tekemään kunnolla moneen vuoteen: lähteä yksin kävelylle, kulkea omaan tahtiin, edetä nopeasti, lasten rytmiä miettimättä.
En lähde. Ulkona kaipaan jotakuta. Kaipaan pientä olentoa, joka vaeltaa hiljaa perässäni, tarkkailee maailmaa mietteliäänä, nostaa pitkän ajan kuluttua päänsä, yrittää katsoa minua myssyn alta ja kommentoi jotain hullunkurisilla sanoillaan, jatkaa sitten hiljaista kulkuaan jalkojeni juuressa. Kaipaan ulkona pikkuruista toppahaalariolentoa, jonka askelten rytmi sopii lantiolleni ja jonka silmin näen maailmasta jotain muuta kuin olisin nähnyt yksin tai aikuisten seurassa. Kaipaan sitä olentoa, jonka kanssa olla yhdessä ja yksin yhtä aikaa, kaipaan pientä tyttöäni, joka kokee ja näkee ja tuntee kaiken sen, mitä me muut emme kunnolla huomaa.
En tiedä, miten teimme lapsistamme tällaisia: vaeltelijoita, tarkkailijoita, hiljaisia miettijöitä. Välillä he pursuavat ääntä ja meteliä, vauhtia ja menoa, mutta rakkainta heissä on se hiljaisuus, mihin he pystyvät, se pysähtyminen maailman äärelle. Kasvatimmeko me heistä tällaisia, vai kasvattivatko he meidät? En ollut koskaan ollut todella läsnä luonnossa ennen heitä. Jokainen lapsi on tuonut jotain uutta: uudet silmät, uuden kokemuksen.
Kahtena päivänä olen nähnyt nuorimman vasta illalla ennen nukkumaanmenoa. Eilen hän järkyttyi minusta, ei antanut minun edes koskea. Isän piti tehdä kaikki. Laitoin kuopukseni nukkumaan kirkuvana ja rääkyvänä. Hän karjui ja parkui puolitoista tuntia pinnasängyssä. Jossain vaiheessa kävin taas halaamassa häntä lujaa (mikään ei auttanut), ja kerroin, että minulla on ollut häntä kova ikävä. Rääyntä jatkui edelleen, ja yhtäkkiä erotin itkuhälyttimestä surkean parun: ”Äiti itä! Äiti itä!”
Äitiä ikävä.
Yläkerrassa taas nostin hänet potalle, puristin tiukasti syliin.
En ollut huomannut, että oli tuntunut raskaalta joutua kamppailemaan hänen suosiostaan, että olin joutunut huijaamaan hänet seuraani isän sijasta, että jouduin myymään itseäni hänelle. Sydämessä kirpaisi, kun hän itki: äitiä ikävä.
Minä olenkin vielä sinulle tärkeä, sinulle oma.
Hän rauhoittui, ja yöllä silittelin hänen nukkuvaa poskeaan. Silmät olivat tiukasti kiinni puserretut, pullea poski pilkisti peiton alta, hiukset olivat kerääntyneet otsalle yhteen. Sinä tyttö, sinä pieni: juuri sinun kanssasi olin yhtä, enemmän kuin kenenkään toisen lapseni kanssa, ehkä siksi, että olet tyttö, ehkä vain siksi, että sielusi on niin samanlainen kuin minun. Me hengitimme yhtä tahtia, me tunsimme samat tunteet, sinä olit minä ja minä sinä, ymmärsin aina, mitä haluat. Sinun kanssasi olin aina yhdessä ja yksin samaan aikaan.
Ja silti minun oli lähdettävä.
Tunsin sen poltteen jo kauan, kehoni sanoi jo pitkään: nyt. Nyt on aika. Nyt on minun aikani, tyttöni tehtävä on kasvaa itsekseen, minun on kadottava maailmaan ja hänen löydettävä omansa. Sinusta on tullut jo iso, pienimpäni, et enää muistuta niin paljon minua kuin ennen, silmäsi, poskesi ja vartalosi ovat pyöristyneet. En enää pitkään aikaan jaksanut olla yhtä kanssasi. Emme enää hengittäneet samaa tahtia. Jalkojeni alla oli tuli: nyt.
Tässä olen edelleen, sinua lähellä, sinusta kaukana. Juuri nyt haluan vielä edetä kauas, olen sulkenut sinulta oven, mutta käsi minulla on samalla kädessäsi, aina.
¨
7. 2. 2011
On yö.
Lapset nukkuvat. Puoliso lukee vielä sängyssä kirjaa. Tietokone humisee. Talon ulkopuolelta kuuluu pakkasen ja sulan ääniä. Jokin sirisee, toinen raksuttaa, hyvin hiljaa.
Rapsutan päänahkaa, ja ääni tuntuu kaikuvan öisessä talossa. Näppäimistöllä hakkaan pyrähtelyjä.
Huomenna olen ollut viikon verran tutkijana, kodissa töissä, kodista irrallaan.
Katson näitä päiviä, ja lasken: voi, miten vapaudesta huumaantunut tuossa olin – tuossa olin myös, lennätin töitä kasaan, suljin työhuoneen oven kuopuksen edestä, nautinnosta täynnä, sallin puolisolle vapautta olla ja hakea – tuossa puolison jaksaminen otti taas päähän, hän oli väsynyt, minä paukautin säännöt – ja tuossa näin, että määräykseni olivat oikeita – tuossa oli ensimmäinen yhteinen viikonloppu, lauantai oli ahdistavaa, nukuin joka tovissa, sain vasta illalla itseni kiinni – sunnuntai oli taivaallinen, olimme ensimmäisen kerran moneen vuoteen todella meidän perhe taas – oli ihanaa puolison rinnalla, luottaen – ja nyt tämä maanantai.
Ylihuomenna koulutan, vedän kurssia Åbo Akademissa, koko päivän. Katson mietteliäänä sitä koulutuspäivää. Tänään olen istunut paperit levällään työhuoneen lattialla, maannut matolla, kirjoittanut suttupapereita, ympyröitä, laatikoita, viivannut yli, kohninut vanhoja kurssejani, kulkenut läpi asunnon, puhunut ääneen, opettanut samaa kohtaa uudestaan ja uudestaan, ahtanut osa-alueita mukaan, heittänyt pois. Kestääköhän ääneni? Tiedän jännittäväni valtavasti. Saanko itseni kiinni? Näytänkö epävarmalta, tärisenkö taas? Sekoanko sanoissani – sotkeudun nykyään koko ajan puhuessani – sanon vääriä sanoja ja unohdun ajatuksiini, huomaamattani. Saanko tämän kaiken kasaan ajoissa – ja saanko itseni myös, osaanko tyhjentää aivot, antaa mennä?
Tunnit karkaavat taas käsistä, ne, joita viime viikolla oli ylenpalttisesti.
Kotihommia pitäisi tehdä, niitä, jotka ovat odottaneet puolisoa. Ei vain huvittaisi. Tuleva talokin tuntuu kaukaiselta.
Silti on ihanaa ajatella: huomenna suljen taas työhuoneen oven. Vaikka talossa kaikuisi meteli ja kuopus kaipaisi minua, suljen oven ja seison sen takana, silmät kiinni, itsekseni hymyillen, mielihyvästä täynnä. Saan keskittyä yhteen asiaan. Saan ajatella ajatukset loppuun. Kukaan muu ei pätki työtäni kuin minä. Astun askeleita ja puhun ääneen, ravaan tietokoneen ja toisen pöydän väliä, välillä makaan selälläni matolla. Tätä ei kukaan keskeytä!
Iltaisin lapset tuntuvat kummallisilta. Kestää aikaa, ennen kuin pääsen perheen rytmiin. Kestää aikaa, ennen kuin keho muistaa taas kuunnella, liukua hetkien aaltojen päällä, ottaen vastaan, myötäillen.
¨
30. 1. 2011
Enää tämä ja huominen päivä.
Minun piti tehdä viikonlopusta ihana, minun ja lasten viimeinen meidänkeskinen viikonloppu.
Odotus polttaa enkä järjestä yhtään mitään.
Kun puolison työt taas alkavat, kesällä, emme enää palaa entiseen. Kolme ja puoli vuotta osoitti, että se kuvio ei ole meille.
Astelen kiivaana kotona. Aurinko on kirkas ulkona. Keho on täynnä painetta. Keltarauhashormonia on liikaa, niin kuin aina, kun olen ollut liikaa lasten kanssa. Oikean jalan varpaita särkee, nilkkaa särkee, oikeaa rannetta, lantiota. Liikun kuin lasin päällä: jokaista liikahdusta on varottava, jotta nivelet eivät linksahtaisi yli. Nukun tolkuttomia määriä. Heti makuuasentoon laskeutuessani uni tulee heti, paksuna, miellyttävänä ja painavana. Kotihommia en jaksa tehdä, välttämättömät väännän väkisin. Väitöskirjaa en kestä tehdä, en siedä enää pyrähdys-työskentelyä, haluan päiväni kokonaan. Tulevaan taloon en edes yritä paneutua. Kaikki kimmahtaa käsistä. Vähän väliä minuun yrittää tunkea hormonin raskain vaikutus, syyllistäminen ja vainotuksi tulemisen tunne, mutta vielä olen saanut sen vetäytymään takaisin.
Arki, kulu jo. Tahdon päiväni, tahdon elämäni takaisin. Tahdon puolison, joka on vierelläni. Tahdon keskittyä yhteen asiaan, tahdon lähteä. Paine pakottaa, polttaa, työntää. Arki, kulu, kulu jo!
¨
28. 1. 2011
Aurinko siivilöityy sisälle.
Aamulla vein peittoja ulos, ja ympärilläni oli pientä lintujen tirskutusta. Tikka hakkasi jotain peltistä jossain. Helmikuu ja kevät on tulossa!
Hanget pihalla ovat pyöreät ja kuperat, pehmeänsäkenöivin ja utuisensinisen raidoin maalatut. Puiden oksista, jänisten ja metsäkauriiden jäljistä, kallion muodoista jää hyväntuuliset, ystävälliset varjot. Auringonraidat lumessa kimaltavat. Lumi näyttää jättiläisen jäätelöltä, ihan hiukan sulaneelta. Kirkas aurinko häikäisee minua jossain otsan ja silmien rajamaalla. Vaahterat ja saarnet tuntuvat pörhistyneen mahtavassa valossa, ojentaneen itsensä tarmokkaasti, huomanneen: kohta!
¨
25. 1. 2011
Viimeinen viikko alkaa.
Tänään illalla köllöilimme koko perhe sängyssä, lapset legoja rakennellen, minä ja puoliso sylikkäin jutellen, hiljaa ihmetellen: saammeko viikon kuluttua todella tällaisen ajan meille – eikö meillä kuulukaan olla joka päivä ahdistavaa -.
Tällaistahan meillä oli ennen, ennen puolison graduikävyyksiä ja työhön menoa. Meillä oli täyttä ja joutilasta yhtä aikaa, opiskelusta ja lasten kanssa oleilusta työteliäitä päiviä, elämästä nauttimista, yhdessä oloa, turvan ja johdatuksen tunnetta. Osaammeko palata siihen kaikkeen enää?
Pari viimeistä vuotta onkin kirjoitettava mielessä uusiksi. Eivät ne olleetkaan sitä, mihin meidät oli tarkoitettu, niin johdatetuilta kuin ne tuntuivatkin.
En olisi saanut menettää toivoani, kuvitella, että meille tarkoitettu hyvä tuntuisi sydämessä niin pahalta. Näinä seuraavina kuukausina toivon, että en enää menetä luottamustani. Toivon, että tiedän: meitä varten on olemassa tie, kumma ja varjoisia polkuja viistävä, silti ainoa oikea. Monesti vasta viime hetkellä, vasta äärimmäisen hätähuudon jälkeen sen rotkojen yli laskeutuu silta, mutta aina ne tulevat. Emme ole yksin täällä, emme ihmisen varassa.
Samalla tiedän yhden asian. Niin vaikeita vuosia kuin tässä olikin, en tiedä, luottaisinko juuri nyt näin paljon ilman niitä. Meidän piti kokeilla tavallista elämää. Meidän piti saada jotain maata jalkojemme alle ymmärtääksemme, mitä on lentää. Näitä vuosia ennen sätkimme ilmassa vain, sekaisina ja tuntematta maan ja taivaan eroa. Ennen lantiokipuakaan en tiennyt, miten taivaallinen on askel: ihan vain silkka askel.
¨
23. 1. 2011
Juuri tällä hetkellä jokin minussa istuu vuorella.
Tunnen auringon lämmön hiuksillani, tunnen vilpoisan tuulen. Sumua ajelehtii ympärilläni, peittää ajoittain laaksot näkyvistäni. Ylläni ja sivuillani on huikaisevan sininen taivas. Vuorenhuippu on kova ja kuhmuinen takamukseni alla, rosoinen ja hyvä.
Selässäni on raskas paino, mutta istuessani se ei haittaa. Tönäisen hiukan häntä, yhtä rakkaistani, ja hän tönäisee takaisin. Tiedän hänen hymyilevän, vaikka en näe häntä.
”Kiitos, että jaksoit kantaa minut tänne”, hän kuiskaa pitkän ajan kuluttua, ja laakso allani alkaa väreillä. Näky sumentuu jostain, jota silmäni ovat täynnä.
Ei hän halunnut tänne. Hän potki ja rimpuili vastaan koko ajan. Hän räyhäsi ja huusi, hän syyllisti ja vihasi. Olin sitonut hänet selkääni väkisin, olin köyttänyt hänet itseni ympärille. Kävelimme tänne yhdessä, minä kasvot vuorenhuippua kohti, hän kammottavaa alamäkeä. Hän näki putouksen ympärillään, minä jyrkän rinteen. Hän näki kaiken sen pimeän ja mustan, mistä raahauduimme pois, näkemättä mitään muuta.
Siellä pimeässä ja mustassa olimme olleet yhdessä kauan, kunnes eräänä marraskuisena yönä jokin minussa sanoi: enkä luovuta.
Tammikuussa tein päätöksen, yhden niistä kipeistä ja haavaisista, jotka tulevat olemaan vastassani joka päivä loppuelämäni ajan.
Tässä istumme nyt, vuorijonon päällä, sivuttain, toistemme selkään nojaten. Kumpikin meistä näkee aukeavan laakson: elämän. Se on vihreä ja lämmin, se nauraa ja kutsuu, se hymyilee.
Löysennän varovaisesti köysiä, mutta hän pysyy paikoillaan, nojaa minuun. Tunnen hänen lämpönsä, tunnen hänet, tunnen hänen kehonsa, minuun kiinnittyneen.
”Anteeksi”, kuiskaan hänelle. ”Minun oli pakko.”
”Anteeksi”, hän kuiskaa takaisin. ”Kiitos.”
¨
12. 1. 2011
Usein on näitäkin iltoja, näitä, joiden ääreltä ei haluaisi lähteä.
Pieni alaston tyttö kipitti vessasta hämärään lastenhuoneeseen. Iltalaulut oli laulettu hetki sitten, potalla oli käyty vielä. ”Yytä, poja!” toivotti kirkas tytönääni (Hyvää yötä, pojat!). ”Nuttu hyi!” (Nukkukaa hyvin!) Sängyistä vastasi kaksi ystävällistä ääntä.
Sitten tyttö kipitti hakemaan omasta pedistä pupun, sitten juostiin äidin syliin, puettiin body, puettiin vaippa, asetuttiin makuulle äidin käsivarsille. Siinä hän katseli aprikoiden äitiä, nenä räkäisenä.
– Mitä lauletaan, äiti kuiskasi.
– Ystä! tyttö vastasi tärkeänä.
– Ystävä sä lapsien, äiti lauloi. Hänen äänensä päälle lauloi samaan aikaan joku pieni: – Ystä – ystä – papsi.
– Katso minuun pienehen. Kasto ninuu pienee pienee.
– Minne käynkin maailmassa. Minne käy käy maa maa massa.
– Sinä olet hoitamassa. Sii hoitaa massa.
– Onni täällä vaihtelee. Nii tää teee.
– Taivaan isä suojelee. Isää lee! Aa-mm!
¨
10. 1. 2011
Vähän väliä kuuluu romahdus. Keho tuntee tärähdyksen, mieli pelästyy. Mikä se oli?
Mahtavia lumikerroksia putoaa katolta. On tullut suojaa. Hanget painuvat, polut ovat kumpulaista jäätä ja vettä.
Jalka painuu lumen läpi veteen. Kinokset näyttävät likaisilta.
Tietokone toimii taas hitaasti, verkkoyhteys temppuilee.
Olen inhonnut aina sitä, että kirjoittamaani kosketaan. Vihaan sitä, että joku muokkaa tekstiäni.
Yritän saada sitä kiukkua kuvaksi, mutta mitään ei visualisoidu. Näen vain itseni närkästystä ja muiden välinpitämättömyyttä. Näen, että juuri se, mikä oli minulle olennaista, on toisille sivuseikkaa, ja luomastani nostetaan kuluneita kliseitä tärkeinä esiin.
Ei haittaisi, jos teksti sitten jäisi jonkun toisen nimiin tai jos se julkaistaisiin nimettömänä.
En kestä, että nimissäni laitetaan esille jotain, jonka takana en seiso.
Yksi ryhmäopiskelua käsittelevä artikkelini, joka julkaistiin Peda forum -lehdessä, oli kirjoitettu pikaisesti uusiksi niin, että aina sanan ”ryhmä” tilalla oli ”tyhmä”.
Meni monta vuotta, ennen kuin kestin lukea sen loppuun. Edelleen sitä ajatellessani pääni tekee pienen liikkeen, sellaisen, jossa se haluaisi kiitää sänkyyn ja haudata itsensä tyynyn alle.
Miten näin lapsi voi oikeasti olla tässä, aikuista teeskentelevänä?
No niin. Edessäni on teksti. Se pitäisi pian julkaista. Se oli alun perin 17 sivua pitkä. Lyhensin sen 9-sivuiseksi julkaisua varten. Se tuli takaisin 3-sivuisena.
Nyt saan vielä hiukan käsitellä sitä, ennen kuin kirja on painossa. Istun tietokoneella naama vääränä. Kurkistan välillä artikkelia, pakenen sitten tekemään jotain muuta. Tein tekstin Prometheuksesta, mutta tuloksena on nivaska, jossa Prometheusta ei mainita sanallakaan – .
Tässä asennossani on jotain todella koomista ja hirtehistä, jotain, jolle nauraisin lämpimästi, jos seisoisin itseni vierellä.
Kuvittelenko oikeasti kirjoittavani akateemisia tekstejä ja fiktiota ilman, että teksteihini kosketaan? Sananihan ovat vain materiaa, niitä tullaan työstämään, nimissäni tullaan ikuisesti julkaisemaan pöhnää. Niin on, jos haluan saada jotain julkaistuksi. On tuurista kiinni, milloin toimittajat ja taittajat ovat niin laiskoja tai kiireisiä, että eivät ehdi peukaloimaan mitään. Enkä sitä paitsi ole aina oikeassakaan.
No niin. Avataan se kolmesivuinen artikkeli taas. Se on vain materiaa. Ei se ole minua.
On tuurista kiinni, milloin saan esille jotain, jonka oikeasti haluan sanoa.
Silloinkin, kun olen saanut haluamani esille, on tuurista kiinni, ymmärretäänkö niitä sanoja lainkaan.
Sama se, miten käy. Jatketaan eteenpäin. Tarkoitus tällä kaikella on, sitten joskus.
¨
7. 1. 2011
Joulu oli ihana. Väsyin jo ennen aattoa niin, että levon ajan tullen pystyin ottamaan sen vastaan. Rakastin jokaista hetkeä tässä kodissa, paksua latvakuusta, sen tuoksua, tiheän kuusen myrskylyhtyvaloja, suuria, epätasaisia piparkakkuja, jotka olin ripustanut ikkunaruutujen tällä puolen, verhoihin kiinnittämiäni virkattuja joulukoristeita, kakluunin hiljaista ääntä, näitä lapsia, tätä miestäni. Nautin kaikesta siitä, minkä olin tehnyt, vaikka en ollut kunnolla jaksanutkaan suorittaa niitä, nautin kaikesta siitä, minkä sain. Ei ollut vaikeuksia jättää kaikkea käsistä, asettua vain olemaan. En tuntenut kaatumisen tunnetta, joka syntyy yleensä kiihkeän tekemisen ja lepäämisen väliin.
Nyt on levätty. Aikaa on edelleen. Kiire ei ole vielä tullut vastaan, vaatinut: tee tämä, nyt!
Haparoin epäröiden kotona. Päivät soljuvat käsistä. Nyt pitäisi ehkä tehdä – jotain. On asioita, joita pitäisi tehdä. Mikään niistä ei kiekaise eikä kutsu. On aikaa tehdä kaikkea – vai onko – en tiedä. On aikaa, mutta ei tarpeeksi, jotta voisin istua ja avata odottamassa olevien asioiden laatikon. Laatikossa on väitöskirjani – mihinköhän oikein jäin siinä, olen jo unohtanut – ja tuleva talomme – sillä on jotenkin koko ajan ahdistava kiire mutta en tiedä, mihin tarttua – ja moni fiktion ja maalausten projekti, joka on jäänyt kaiken muun jalkoihin. Kotihommiakin on. Pojilla alkaa koulu ensi viikolla. Helmikuussa ryhdyn apurahatutkijaksi.
Kaikki kutsuu yhtä aikaa. En haluaisi syventyä yhteen, koska silloin unohdan muut. Mitä näihin käsiin muodostuu?
Lunta on valtavasti. Sitä sataa taas lisää, tiheää nopeaa valkotihkua, hiukan vinosti maisemaa maalaavaa. Hanget ovat valtavat, ja ne ovat pakkaslumesta hötöt ja pehmeät. Lapiotyötä riittää joka päivä, mutta lunta on melko helppo nostaa pois. Katon päällä lumi on painunut raskaaksi ja vahvaksi.
Tontilla talon paikalla sydänkallio oli jäänyt veden alle. Vesi oli jäässä, mutta reunoilta monttu näytti niin jyrkältä, että en uskaltanut hypätä sinne.
Puoliso sanoi montusta: Tomtegrop.
(Seuraava osa löytyy täältä)
¨
¨
Blogimerkintöjä vuodelta 2010 (osa III)
Blogimerkintöjä vuodelta 2010 (osa II)