Maria Spiik
(Seuraava osa löytyy täältä)
25.11.2012
Nostimme rannassa veneet. Toisen – ei omamme – kanssa oli hankaluuksia. Sen välipohjaan oli päässyt vettä, ja jouduimme pönkittämään kallionpainoista venettä kyljellään, jotta ruskeaa vettä sai valutettua pois. Kaikkea emme saaneet pois vielä, mutta pystyimme kääntämään veneen pitkän ajan kuluttua nurin.
Ympärillä oli myöhäisen syksyn ranta. Ilma oli tyyni, ja tumma vesi.
Kaikkialla oli yön pimeys, joka oli vain ohentunut päiväksi. Se tiheni muutamassa hetkessä jälleen läpipääsemättömäksi. Rannan maa oli täynnä märkiä, liiskaantuneita lepän lehtiä, muhkuraisia kiviä, lätäköitä. Poskilla tunsi marraskuun, kostean ilman läpi purevan talven. Rantavajassa himmeää valoa tihkui vain vaivoin lasien läpi, huonekalut ja tavarat häämöttivät pimeässä, askeleet kuulostivat vajan lautalattialla tietynlaisilta.
Rantaan kuuluu paljon onttoja ja kuin sisäänpäin pulputtavia ääniä: veneen onttoja pohjia, laitureiden ponttoneita, rantavajojen lattioita.
Kun kävelin savista tietä kotiin, alkoi sataa kunnolla, suuria pisaroita.
Olen viime aikoina miettinyt usein Tove Janssonin Taikatalvea, muumin kokemusta talven varhaisista hetkistä: että talveen kuuluu eri olennot kuin kesään. Talveen kuuluu sisään päin kääntyneet, omaan olemiseensa keskittyneet, jollain tapaa muiden elämisestä ja muiden katseista vähemmän kiinnostuneet. Saman tunteen olen kokenut monen ihmisen kanssa, ehkä itsestänikin. Joistakin ihmisistä ei pääse perille, vaikka katsoisi heitä silmiin ja yrittäisi päästä heidän luokseen. Jokin jää vajaaksi, jokin on kääntynyt poispäin, ei pahantahtoisesti mutta jokin on minun silmilleni tuntematon eikä tunne halua tulla tunnetummaksi.
Muistan myös Tuu-tikin laulun nuotiosta – vai oliko se lumihevosesta? en pääse tarkistamaan – jossa hän iloitsi tehneensä sen. Sekin laulu oli tarkoitettu hänelle itselleen, se oli ilmaisu mutta ei osoitettu oikeastaan kenellekään. Sen laulun tunnistan äänettömänä usein itsestäni ja lapsistani, tietyistä tilanteista: kun istumme yöllä nuotion äärellä yhdessä hiljaa, kun istumme rannalla katsellen merta, kun kuljemme peräkanaa mutta kaukana toisistamme marraskuisessa metsässä, niin kosteassa, tummassa ja kauniissa, että sen ihastelu ääneen pilaisi sen kaiken.
Luin Peter Høegin kirjan De måske egnede (Rajatapaukset). Menin siitä tolaltani: luin sitä henkeä pidättäen, kädet vavahtaen, kuin yrittäen lukea koko ajan taaksepäin, jotta se ei vielä päättyisi. Kirja tuntui siltä, kuin joku olisi elänyt minun elämäni, pinnalta ehkä eri tavoin, mutta jostain syvemmältä, kuin joku olisi nähnyt minut ja avannut minut ja luonut näkemästään taideteoksen. Tunne oli hirveä ja kaunis yhtä aikaa.
Olen miettinyt aikaa paljon, näinä hetkinä, jossa työ, talo ja perhe sulloo minut ajan tunneleihin, joiden otteessa selviän mutta heti, kun niihin tulee väljyyttä, kaikki on menetetty. Tyytyväinen olen tunneleissa, hädissäni olen tunneleiden väleissä, onnellinen vain silloin, kun olen saanut astua tunnelien ohitse ja löytänyt suvannon, tyhjän tilan, vapauden, jossa mikään ei vaadi asettumaan peräkkäin vaan saan odottaa omaa itseäni. Suvantoja on vain vaikea järjestää, seuraava tunneli alkaa liian pian, jos ei käytännössä niin henkisenä paineena, syyllisyyden tuntona, velvollisuutena.
¨
13.11.2012
Television papatus kuuluu. Se kuuluu tässä asunnossa joka puolelle.
Istun väärällä tietokoneella. Mokkula omassani meni lopullisesti rikki.
Vieras näppäimistö falskaa, muutamissa näppäimissä on pientä viivettä. Teksti kompastuu itseensä koneen ruudulla.
Askel. Toinen.
Tähän elämään pitäisi tanssia oma polku, johon mahtuisi suvantojakin.
Mikä on tämä paikka, jossa olen? Tämä tahmainen, pyristelevä paikka, tämä, jossa kaksi kahdesta autostamme on rikki, kamerani hajosi, mokkulani hajosi, toinen vessoista on purettu osiinsa ja odottaa asiantuntijaa, lämmityslaitteen lämmönkeruuneste loppui yhtäkkiä, talo ei tule pikku hiljaa valmiiksi vaan romuttuu, hajoaa, likaantuu, koska emme ehdi tehdä sille mitään? Mikä tämä on, miten tänne jouduin?
Askel. Toinen.
Mikä tämän tarkoitus on?
Askel-askel-askel.
Jokin minusta istuu mietteliäänä korkealla vuorella. Näen itseni siellä, muistutan yön hämärässä hieman korppikotkaa, helmani pyörivät tuulessa, hiukset tulevat naamalle.
Oma itseni katsoo mietteissään ympärilleen. Näin korkealle kiipesin. Tuonneko minun pitäisi lentää?
Kai nämä helmat tässä kantavat. Ei kai.
Askel-askel-askel.
¨
2.11.2012
Tämä on ollut merkillistä aikaa. Samaan aikaan kaikki on paremmin kuin koskaan aiemmin, samaan aikaan olen eksynyt, itseäni kontrolloimaton. Samaan aikaan luotan ja olen turvassa enemmän kuin pitkään aikaan, samaan aikaan olen irronnut luottamuksesta, seilaan.
En ole voinut säädellä omaa ajankäyttöäni, mikä näkyy. Olen sielultani niin hidas ja aivoiltani niin nopea, että jossain välissä niiden väliin levinnyt murtuma alkaa pursuta läpi tavassani asua tätä elämää, itsehäpeässä.
Elän keskeneräisyydessä, valmiimpana kuin koskaan aiemmin. Jokin minussa haluaa vähitellen seisahtua, katsoa, hengittää syvään, uskoa.
Haluan kohottaa käteni, kosketella, piirtää itseni ja tämän vaiheen. Miltä tämä näyttää? Miltä tämä tuntuu? Näen paljon heilumista, sohimista, vikkeliä askeleita, hypähtelyä, suin päin säntäämistä, aitoa välittämistä, nopeaa mutta ystävällistä ymmärrystä, armoa, kurtistumista syyllisyydestä kokoon, armottomuutta. Jotain sellaista tanssia tanssin, ei väärää eikä oikeaa, omanlaistaan.
Hidastusta kaipaan vielä, sielun hidastusta, uskallusta luottaa omaan itseenkin, luottamusta siihen, että keskeneräinen vielä valmistuu, pieleen mennyt korjaantuu.
¨
12.10.2012
Eilen istuin pitkään erään vuoteen äärellä. Silitin kulunutta otsaa, pidin kädestä kiinni.
Kerroin meidän terveisiä, siunasin hänet puolison puolesta.
Puoliso ei ehkä ehdi enää.
Itkin.
Istuin tuolilla, silitin kuihtuneita hiuksia, viereisellä tuolillani jo kuolema, ovi auenneena, vielä verho edessään.
Miten ylimielisesti silloin joskus suhtauduinkaan kuolemaan, ennen kuin sen siipi oli koskettanut ennakoimattomasti omaa elämääni. Miten ylimielisesti ajattelin vanhuksista: ”eikö vieläkään”, ”no oli jo aikakin”.
Miten mykäksi sitä on joutunut, miten avuttomaksi: oli kyseessä yhdeksäntoista-vuotias tai yhdeksänkymmenen, kuoleman verhon takana odottaa sama täydellinen lopullisuus, sama vaitiolo, katkeaminen. Kuolemasta ei enää peruuteta, raja ylitetään yhdellä kerralla, armoa ei voi saada enää koskaan ja siksi kuoleman rajalla armosta on viimein tullut kaikki, millä on mitään merkitystä.
Kunpa vierelläsi olisi joku joka hetki, pitämässä sinusta tiukasti kiinni, jotta sielusi kantaisi rauhassa sinut rajan yli, äärettömyyteen.
¨
5.10.2012
Kello on 7.34, kun käteni kääntää virta-avainta ja lapset, reput ja työkassit ovat kaikki autossa paikallaan. Meidän tiellä on tärinää ja mutaa. Airistontiellä ei vielä näy ketään.
Sitten se alkaa.
Airistontien loppupäässä eteemme ilmestyy aina sama mopoauto, sama hellyttävä rättisitikan näköinen auto, jossa istuu nuori mies polvet suussa. Viimeisissä kurveissa jännitämme, ehdimmekö saada hänet kiinni ja ohittaa ennen risteystä. Risteyksessä olemme aina peräkanaa, joskus hän edellä, joskus minä. On minuutista tai kahdesta kiinni, onko risteys autio ja hiljainen vai jäämmekö seisomaan, nostammeko jalan pois kaasulta, nojaamme taaksepäin, kun Nauvon lautan autot ajavat ohi yksi toisensa perään, päättymättömänä nauhana. Sitten on aika ajaa Saaristotietä, joko omassa rauhassa tai töksähtelevässä jonossa madellen. Yläkoulun kohdalla meitä on muutama, jotka jätämme nuoren bussipysäkille ja vilkuilemme levottomina olkamme yli, tuleeko bussi jo takaa. Jos ehdimme ennen Nauvon lautan letkaa, risteys on rauhallinen ja pääsen helposti kääntymään Ålöntielle. Jos Nauvon lautallinen ehti ensin, risteys on täynnä autoja neljältä puolelta, ärhäköitä aamukuskeja, vilkkuja kahdeksaan eri suuntaan, risteysalueella ohitetaan toisia häikäilemättä ja soitetaan torvea sille, joka ei olettanut, että kääntyvän auton ohi koukitaan. Sitten ollaan Ålöntiellä. Mutkassa ylämäessä tien viertä kävelee aina sama pyylevä rouva. Meitä on aina neljä autoa, jotka yritämme päästä hänen ohitseen yhtä aikaa, kaksi toiseen suuntaan ja kaksi toiseen. Kukin meistä miettii, jarruttaako ja seisahtuako odottamaan vai yrittäisikö ahtautua ohitse, tönäiseeköhän jonkun peili kerrankin rouvaa rinnuksiin. Raiviontielle kääntyessä vastaan tulee aina sama musta auto. Kuopuksen hoitopaikassa on oma näytelmänsä, kuka meistä vanhemmista onkaan ehtinyt ensin, kuka ajaa pihaan, kuka peruuttaa pois, kuka on pyrkimässä ovesta sisään, kuka ulos.
Sitten tulee rauha. Kahdeksan äkäinen liikenne on kaahannut ohitse. On suvanto ennen kuin yhdeksän autot alkavat suhahdella ja jonotella, mutta silloin minä olen jo poissa. Keskustassa minulle näkyy vain muutamia autoja, kun pudotan keskimmäisen lapsen tien varteen. Saaristotielläkin autoja on vähänlaisesti. Niitä alkaa parveilla vasta, kun olen ehtinyt Kuusistoon.
Ennen Kaarinantietä liikenne on jo täysin tukossa. Liikennevaloissa saa seisoskella ainakin yhdet vihreät. Moottoritiellä joka puolella ampaisee autoja, jotka kaikki ajavat liian lähellä toisia.
Kun käännyn Sauvon-Kemiön liittymästä pois, on taas jo rauhallista. Valkojantietä saan ajella yksikseni. Jätän auton urheilukentän parkkipaikalle. Kävelen viimeisen matkan. Tuulen täytyy ehtiä kuiskatakin jotain.
¨
2. 10. 2012
Eilen aamulla huomasin lasten kanssa yhtäkkiä: porstuasta näkyi itäinen taivas.
Aamu oli raidoittanut taivaan punaisin ja valkoisin nauhoin. Taivas kurkisteli puidenlatvojen ja pihakallion takaa, oli nousemassa päivään.
Katsoimme ikkunasta, sitten toisesta ja kolmannesta. Kenellä oli jalassa toinen lenkkari, kenellä puolikas housu. Minä istuin tuolilla ja hymyilin. Sanoin: meidän porstuasta näkyy aina auringon nousu – ja lasku – ja kaikki siitä välistä.
Ajaessamme autolla kouluun ja töihin puiden välistä pilkotti taivas kuin sulaa kultaa. Se paistoi paksuna ja kullankeltaisena, pisti silmään maan tasalta puiden välistä, korkealta puiden latvoista. Huudahtelimme ja osoittelimme sitä.
Kun matkaa oli jatkunut, jossain vaiheessa se oli hävinnyt. Päivä oli valjennut, kulta huuhtoutunut siihen huomaamattamme, laimentunut olemattomiin.
Tänään aamulla katsoin odottavasti porstuan itäisestä ikkunasta, mutta ulkona oli taas vain laimea päivänalku, ei mitään sen enempää.
Jonain aamuna se on taas siellä! Odotan sitä, näen sen vielä taas jonakin hetkenä.
¨
5. 9. 2012
Istun työpöydän ääressä uudessa kodissa.
On aivan hiljaista.
Kello raksuttaa yksikseen jossain muuttolaatikossa.
Ympärilläni on valtavia kasoja: pahvilaatikoita, tavararöykkiöitä, rakentamisesta jääneitä maalauspressuja, työkaluja, irrallisia vuorilautoja, roskaa. Kaikki on sekaisin ja kesken, lähes kaikki on vielä väärällä paikalla.
Illalla laitoimme takan päälle. Palohälyttimet alkoivat kirkua heti, mutta rauhoittuivat sitten. Tuli lämmin.
Täällä olemme.
Pidin tänään töistä etäpäivän, eikä työpäivä tahtonut lähteä käyntiin millään. Kaikki tuntui menevän solmuun ja sisäkkäin. Lopulta lähdin ulos. Hypin ja loikin kallioilla, tanssin ja lauloin.
Että täällä me olemme. Me olemme täällä. Että saamme asua täällä.
Juoksentelin ja kävelin ajatukseni läpi, kiertelin niitä, katselin niitä, tunnustelin niitä.
Täällä me olemme.
Viime kuukausi on ollut niin paniikintäyteinen, vähäuninen ja kiivas kuukausi, että sieluni katosi jonnekin lattialankun rakoon, maalipurkkiin, työkännykän muistiin, kellarin takakomeroon, muuttolaatikon pohjalle. Nyt se pitää tanssia ja kuunnella takaisin.
Täällä! Tässä talossa!
Työhuoneeni ikkuna on vielä sikalikainen. Puut huojuvat ikkunan takana. Pidän lattioistamme. Pidän tuosta ovesta, jonka maalasin antiikkitammen värisellä puuvahalla. Pidän tuosta tiiliseinästä, tuosta rosoisesta rujosta tiiliseinästä, pidän siitä hyvin paljon. Pidän näistä seinistä, näistä hirsistä ja raakapontista, niiden tummasta väristä. Pidän noista portaista, jotka kohoavat yläkertaan. Niiden eteen tehtiin paljon töitä.
Kello raksuttaa edelleen itsekseen. Missähän se on?
Mitähän työpuheluita minun pitikään soittaa? Jokin oli kovasti kiireellinen. Ja kaksi artikkelia on vielä silkkaa sotkua. Pari kuvauslupaa piti tarkistaa.
¨
21.8.2012
Jotkin elämänvaiheet ovat vain Sellaisia. Niissä on niin paljon kipua, että siitä tulee lopulta kauneutta. Niissä on pakko kohdata se ainoa, mikä elämässä on tärkeää. Muuten ei selviä. Miten mieluiten ohittaisin tämän prässin tässä – ja jos sen tekisin, en tiedä, olisinko siltikään onnellinen. Tässä vaiheessa ei voi muuta kuin luottaa.
Tänä aikana olen oppinut sen, millaisia täydellisiä, ihmeellisiä taivaan lahjoja ovat potkaiseva musiikki, hillitön tanssi, höyryävä kaakaomuki ja tovi jalat pöydällä tai päivän paras hetki illalla, kun sanomme iltarukousta ja lepään patjalla kolme lasta kainalossa ja päällä.
Apulanta huutaa näin: Kipu kuolee huutamalla / alastomana lattialla / Miten kauan sitä kestää ei / sitä ei voi tietää / Keneen sattuu ja kuinka paljon / siitä kysymys enää tässä kai on / kun on saavuttu siihen pisteeseen / ettei mikään ole varmaa.
¨
9. 8. 2012
Syksy oli täällä jo tänään. Se oli aamun kylmässä ja kosteassa ilmassa ja siinä, miten paksuna lopunajan valona aurinko lämmitti myöhemmin.
Syksyn lämpö on aina omanlaistaan. Se voi olla pakahduttavan kuumaa, mutta sen seassa aistii jatkuvasti kylmät ja kosteat hampaat.
Yöunet ovat viime viikkoina jääneet vähiin. Aina silloin jään epävarmana katsomaan itseäni. Uskallanko – ja saanko – olla sitä, mitä olen? Itseäni on monta ihmistä, ja on vain harvoja tilanteita, joissa usea niistä on mahdollinen, usea on hyväksytty. Taiteilijoiden seurassa kaipaan yksinkertaisempia ja järkevämpiä ihmisiä, järkevien ihmisten seurassa ikävöin taiteilijoiden röyhkeyttä ja kykyä katsoa maailmaa monin silmin. Hillittyjen ihmisten seurassa haluaisin loikkia haarahyppyä ja heiluttaa mielipuolisesti kieltä toiselta puolelta toiselle. Boheemien seurassa haluaisin pistää asiat järjestykseen. Nöyrien ja ymmärtäväisten ihmisten seurassa haluaisin julistaa yksipuolista totuutta ja ryöpyttää pidäkkeittä esiin tunteen paloa. Fanaatikoiden kanssa ikävöin nöyryyttä ja kykyä kuunnella. Ujoja ja estyneitä ihmisiä haluaisin ravistella ja ajaa heitä ilmaisemaan kontrollitta oman sielunsa kaaosta. Oman sielunsa kaaosta jatkuvasti toitottavia ihmisiä haluaisin sitoa ystävällisin sitein penkkiin ja asettaa heidät kuuntelemaan, ottamaan vain vastaan.
Ehkä tuo kaikki pyörii kontrollin ympärillä. Kenen katseet ja puheet ovat muuttuneet sisäisyleisökseni, niiksi ihmisiksi, jotka näen sieluni silmin tehdessäni asioita? Juuri he ovat alkaneet kontrolloida minua – eivät he itse, vaan kuvitelma heistä – ja juuri siksi haluaisin muuttaa jokaisen muun paitsi itseni tavan kontrolloida elämänkaaosta.
Olen ylipäätään pyörinyt jatkuvasti oman itseni ympärillä. Ehkä se napakierre käynnistyy aina tällaisissa murrosvaiheissa. Itselläni on juuri nyt rooleja, jotka ovat minua mutta joita olen nyt niin paljon, että pelkään menettäväni itsestäni jotain olennaista, jotain hyvää, jotain suurta. Tunnen valtavaa tarvetta selittää itseäni muille, verbalisoida sitä, mitä kaikkea olen ja teen.
Ehkä tässä voi vain olla. Katsotaan. Otetaan vastaan. Annan palaa, kun aika on, sitten, kun palon tehtävä ei ole ilmaista Marian pätevyyttä vaan jotain tärkeämpää.
Kärpänen surraa ympäriinsä ja tulee välillä kannettavalle tietokoneelle istumaan. Sitten se menee pommittelemaan ikkunaa.
Nyt se on hiljaa.
Tontilla tulee lämmintä vettä hanoista, ja kylmää tietenkin myös. Sunnuntaina ajattelimme käydä tontilla suihkussa. Sähköliesikin toimii.
En osaa oikein suhtautua näihin muutoksiin. Käyn kädetkin pesemässä automaattisesti ulkohanalla. Välillä sielusta kutkuttaa.
Ikkunoiden osalta jäljellä on enää vain neljän ikkunan sisäikkunoiden viimeinen maalikerros.
Eräs pappi sanoi: ”Tänään on niin hirveä kiire, että on muistettava – rukoilla paljon.”
¨
21. 7. 2011
Talon viereinen nuotiopaikkamme näyttää laitapuolen kulkijoiden metsäpubilta. Rakennelma on väsätty kiireessä kevytsoraharkoista. Nuotiopaikka on levittäytynyt itsensä ympärille vanhalla tuhkalla, roskanjätteillä, märällä sahanpurulla ja puoliksi palaneilla risuilla. Yhtä kaikki sen ääressä on hauskaa polttaa risuja, tehdä ruokaa ja istua liian myöhään yöllä kertomassa kummitusjuttuja lasten kanssa.
Nuotion sytyttäminen on oma juttunsa. Yleensä muistamme laittaa levyä nuotiopaikan päälle vain silloin, kun paistaa aurinko, ja unohdamme kannen silloin, kun on tulossa sade. Nuotion sytyttäminen märän tuhkan päälle on oma juttunsa, ja sitä on tehty paljon tänä kesänä.
Ruokkiessani torstaina kiivaasti tulta litimärän nuotiopaikan päällä tunsin taas oudon tunteen.
Olin kokenut tämän tunteen ennenkin, tämän saman ilmiön, tämän saman typerän ruokkimisen, syöttämisen, vaivannäön.
Jotkin työni, projektini ja yritelmäni ovat olleet samanlaisia kuin nuotion sytyttäminen kuivalle paikalle kuivalla puulla. Laitan vähän kuusenhavuja, ihan hiukan paperia, tarvitsen yhden tulitikun – ja se on siinä. Tarvitaan vain pari halkoa lisäksi ja sitten tuli hoitaa itse itsensä: sitä voi kasvattaa, sitä voi hiljentää, mutta ennen kaikkea se palaa itsessään. Sillä on kuiva, vahva perusta allaan. Silloin koulutus lähtee vetämään ensimmäisistä sanoistani jo itse itseään, minua tarvitaan vain valjastamaan tulta, muut työni syöttävät itse itseään ja minä vain teen oman osuuteni hyvin.
Toiset – liian monet – työni, projektini ja yritelmäni ovat kuin nuotion sytyttämistä märälle tuhkalle. Tarvitaan julmetusti kuivia kuusenhavuja, tarvitaan satoja kertoja papereita, tulta pitää ruokkia ja syöttää, hetkestä toiseen sille pitää sulloa uutta havua juuri oikealle senttimetrille, ja kun nuotio vihdoin näyttää roihuavan parhaimmillaan, se sammahtaakin täysin. Tulen saa kovalla vaivalla uudestaan päälle, ja kun jo luulet, että voit jättää sen rauhaan, se sammuu taas kuin et olisi sitä koskaan sytyttänytkään. Tuli on pakko pitää ilmassa ja sitä on pidettävä yllä käsivoimin: se ei saa koskea perustaansa ennen kuin roihu on ollut kauan kovana.
Märän tuhkan koulutuksia joutuu vetämään ihmisille, joiden maailmankuvassa omaa itseä ei voi laittaa alttiiksi eikä mitään tavallisesta poikkeavaa sovi tehdä. Märän tuhkan töistä ei tule mitään, ne lähtevät koko ajan alkuun mutta sammuvat heti, jos en tauotta ja hiki hatussa heitä pökköä sisään. Raadan niiden eteen, mutta viime kädessä raadan tuntikausia yhden makkaran lämmittämisen vuoksi.
Uusia ideoita saadessani mietin nyt usein: onko tämä kuivan vai märän tuhkan työ? Kaikkea voi tehdä, mutta tunnustele ensin: lähtisikö kipinä liikkeelle vai onko minun sytytettävä sieluni tyhjästä tuleen niin monta kertaa, että polttoainetta ei enää ole?
¨
2. 7. 2012
Tuuli puhaltelee puita ulkona. Kuulen sen ikkunasta.
Kaikki muut huoneet ovat pimeinä, vain työhuoneeni valo on päällä.
On yö. Sormet naputtavat kannettavan tietokoneen näppäimistöä. Välillä kuuluu pieni romahduksen ääni ja minun ärtynyttä jupinaani, kun kannettava putoaa pöytälaatikkoon.
Pidän tietokonetta puoleksi avatun pöytälaatikon päällä. Muutoin työasento rasittaa olkapäitä.
Teen lehtiartikkelien raakaversiota; luon yleensä juttujen luonnokset muistiinpanoista öisin. Se raakaversio-vaihe on puristus, jossa omat aivot joutuu sullomaan kuin pullonsuusta ulos, ja jostain syystä öisin puristuspaine on helpompi sietää.
Joku auto ajaa kaukana Saaristotiellä. Puista kuuluu pienen pientä kahinaa.
Linnut ovat oudon hiljaa. Missä kaikki raksuttelijat ja viheltelijät ovat?
Eräs haastatelluista halusi tarkistaa artikkelin, jossa hän oli ollut mukana. Hän lisäsi juttuun muutaman kommentin, ja jotenkin hän tuli käyttäneeksi ohjelmaa, jossa näkyi eri lokeroissa myös ne muutokset, joita olin itse tehnyt tekstiin. En ollut ihan tyytyväinen.
Sattumalta juuri siihen artikkeliin en ollut työstövaiheessa pullauttanut mukaan itselleni yleistä väsymys-ajatusvirtaa, tämäntapaista: ”Ja… niin, mitä sitten? Siis niin kuin mitä olinkaan ajamassa tässä kohtaa takaa? En nyt jaksaisi tätä. Että se oli niin vainoharhainen se tyyppi. Ääh ääh ääh hää. Miten tämän sanoisi? Itse asiassa haluaisin olla puolison kanssa – – – ssa. Juuri sitä haluaisin nyt. Plää plää plää. Ja plää plää plää. Okeiokeiokei, siirryn juttu-juttu-kohtaan ja palaan tähän myöhemmin.”
En edes huomaa, kun nuo kommenttiraidat lumpsahtavat tekstiin mukaan. Ne vain tulevat, ajatusten jatkeina, katoavat samaa tahtia kuin ne on kirjoitettu.
Työprosesseissa ongelmallista on, että ne eivät yleensä kestä päivänvaloa. Tehokkaalta näyttäminen syö tehokkuutta kaikkein eniten, ja jos pitäisi kirjoittaa jo valmiiksi asiallista tekstiä, lopulliseen kirjoitukseen jäisi mukaan sitä kaikkea rasitusta ja ajatusten eksymistä, minkä nyt hoidan ikään kuin väliajalla, kulissien takana, siivoan pois sitä mukaa kuin sitä tulee.
Kaikki työnteko tässä yhteiskunnassa on tulossa läpinäkyvämmäksi, ja usein se on hyvä, se inhimillistää, auttaa ymmärtämään. Toisinaan käy kuitenkin niin, että ensin kylvetään porkkanoita ja sitten kiskotaan ne mullasta ylös joka päivä ja tarkistetaan, ovatko ne kasvaneet. Eivät ole. Aivorauha on osa työtä. Näyttelijöiden täytyy irvistellä ja mölistä verhojen takana pystyäkseen antamaan täysillä itsensä silloin, kun aika on.
¨
12. 6. 2012
Kesän vyöry jatkuu. Kaikki ympärilläni ja yläpuolellani on kerrostunut sadoista ja taas sadoista vihreistä kasveista. Tuhansia lehtiä, muotoja, versoja, runkoja tavoittelee taivaan korkeuksia ja venyy jokaiseen vapaaseen suuntaan.
Syreenit ovat vielä kukassa, taivaalliselta tuoksuvin tertuin. Niiden pienissä kukissa on jotain mietittävää. Ei tuollaisia voi olla olemassa, noin täydellisiä, noin pieniä ja tanakoita yhtä aikaa.
Hevoskastanjat kukkivat parhaillaan, sotilaallisen täsmällisin vuorin. Tammikin on päässyt vauhtiin. Sen vielä ujot ja pehmoiset lehdet ovat juuri ja juuri täysimittaiset. Voikukka on kukkinut loppuun, ja niiden ruskettuneet varret tekevät niittyihin heinäkuuta. Linnut visertävät, pulputtavat, porisevat, konsertoivat. Koiranputkien hennonvahvoja tuppaita kurottelee paksuina kerroksina tien päälle.
Olen maalannut tontilla ikkunoita, ja minusta on tullut (ei Tolkienin sormus- vaan) ikkuna-aave. Tontilla maalatessani toivon joka hetki olevani kotona tai jossain muualla, tekeväni jotain muuta kuin tätä, ja aina kotona liikahtelen levottomasti: on niin paljon vielä jäljellä, ikkunat eivät valmistu ikinä, kunpa olisin tontilla maalaamassa, mistä aloitan seuraavaksi… Teippaamiseen on mennyt per ikkuna kaksi tuntia, loppuvaiheessa tunnin verran, ja ikkunoita on kuusitoista. On harmi, että en laskenut teippirullien määrää. Todennäköisesti niitä on mennyt seitsemän, 50-metristä rullaa. Jokaisessa ikkunassa on neljä ikkunalasia, mikä tekee kahdeksan teipattavaa pintaa per ikkuna. Öljykäsittelyyn ja sen esivalmisteluihin meni tunti per ikkuna, loppuvaiheessa kolme varttia. Nyt olen maalannut ulkoikkunoista seitsemälle ensimmäisen maalikerroksen, ja aikaa meni kolme varttia per ikkuna. Jäljellä on vielä yhdeksään ulkoikkunaan ensimmäinen maalikerros, sitten (neljän päivän kuluttua mutta kahden viikon sisällä) kuuteentoista ulkoikkunaan toinen maalikerros, sitten kuuteentoista sisäikkunaan ensimmäinen maalikerros, sitten (neljän päivän kuluttua mutta viimeistään kahden viikon päästä) kuuteentoista sisäikkunaan toinen maalikerros. Työ on yksi tylsimmistä, mitä olen tehnyt, mutta vaatii samalla jatkuvaa tarkkaavaisuutta ja ajatusta, keskittymistä ja huolellisuutta.
Mieli harottaa, vipottaa. Nyt pitäisi tehdä töitä kotona mutta sielu on tontilla, katse seuraa ajatuksissa siveltimen vetoja, laskeskelee tunneissa jäljellä olevan maalamisen määrää, miettii, mitä muutakin on kiire käsitellä nyt. Keho kurkottelee mielessä ulos ikkunasta, sielu kertaa tauotta maalausjärjestystä, jonka oli pakko olla pedanttinen, jotta jokainen laita ja kolo olisi varmasti saanut maalinsa. Ja tiedän, että kun teen nyt nämä kaksi päivää palkallista työtä, olen torstaina tontilla äimän käkenä: mitä maalasinkaan viimeksi ja mistä pitikään nyt aloittaa, miten käsi menikään, mikä olikaan järkevä järjestys?
On hassua, miten keho juuttuu yhteen työhön, aaveutuu, unohtaa toiset todellisuudet niin pian.
Olen miettinyt tutkimustyötä. Se on ollut nyt kokonaan tauolla. Olen ollut toimittaja ja kouluttaja – ja rakentaja – , enkä tiedä, mitä tehdä kaikille niille kirjavuorille, joiden haalimiseen kirjastoista näin vielä vähän aikaa sitten niin paljon vaivaa.
Vähä vähältä, hauraina suikaleina tutkimustyön aaveet ovat kiertymässä sielustani irti. Katselen niitä harsoja epävarmana. Miten syvälle olinkaan uinut maailmoihin, jotka eivät olleet omiani.
Ehkän jatkan aikanaan tutkimusta. Ehkä. Jotkin ehdot on vain silloin asetettava uudelleen.
Olen myös miettinyt erästä juttua. Nykyinen työni on hyvin kehollista, ruumiillisesti enemmän olemassa kuin tutkimus. Toimittajan työ, koulutustyö ja koulutusten markkinointi vaativat heräämistä hetkeen, läsnäoloa, ympärillä olevan näkemistä ja kokemista. Opetustyön ruumiillisuuteen minulla on rutiini, mutta toimitus- ja markkinointityössä kehoni ei vielä ole ihan kotonaan. Hyvin usein käy niin, että astuessani työtilanteeseen kaikki minussa on kuin päällekkäin: jokainen sana, jokainen ajatus tulee ulos toisiinsa sotkeutuneina, tekstit toistensa yli kurottelevina, puhe nopeana, hyppivänä ja puuroisena, eleet ja ilmeet katkeilevina, hosuvina ja maneereisina, silmät kostuvat, suu ei tottele. Kärsin todella nähdessäni, miten sekavalta ja säheltävältä vaikutan. Ja kun olen hetken aikaa ihmisten kanssa, kuuntelen heitä ja sieluni ottaa juuri nämä ihmiset omakseen, kaikki sekava asettuu yhtäkkiä paikoilleen, kaikki lauseet järjestyvät kuin itsestään peräkkäin, keho rauhoittuu ja tukee sanomaa, olen läsnä juuri tässä hetkessä, juuri näille ihmisille, nyt.
Opettaessani – yleensä – hoidan säheltämisvaiheen alta pois yksin, kirvelevistä kokemuksista oppineena, herätän itseni hetkeen etukäteen omilla tekniikoillani, mutta ongelma on kaikki ennakoimaton. Kun haastattelen ihmisiä lehtiartikkeleita varten, en oikeastaan kehtaa kertoa, että koulutan työkseni myös. En pystyisi kouluttajan roolissa olemaan hyvä lehtitoimittaja, enkä lehtitoimittajan roolissa ole kaksinen kouluttaja.
Nautin kyllä myös muutoksista ihmisissä, kun jokin minussa vaihtaa sähellysvaihteelta pois. Ympärilläni on sähellysvaiheessa epäileviä katseita, kehot ovat kiertyneet minusta poispäin, kasvoista näkee tyytymättömyyden ja kärsimättömyyden siitä, että kohteliaisuuden vuoksi minua ei voi vaientaa eikä sulkea pois tilasta. Ja yhtäkkiä, kun minussa on asettunut kaikki paikoilleen, näen ympärilläni jotain aivan muuta. Tunnen sen hiljaisuuden, joka laskeutuu, kuin jokainen ihminen yrittäisi pidättää henkeä kuullakseen vielä vähän, tunteakseen vielä vähän.
Se hetki on addiktoiva. Oli aikoja, kun kuvittelin, että se ylös päin katsominen, joka minuun kohdistettiin, tekisi minut sen arvoiseksi. Ehkä siksi noita säheltämisiä tarvitaan: jotta tuntisin joka päivä sen nöyryytyksen, jossa minun on lunastettava ammattitaitoni alusta uudelleen.
¨
30. 5. 2012
Luonto on yhtä vyöryä. Puut pursuavat lehtiä, maa ruohoa ja kukkia. Aurinko viiltää silmiä, täyttää näkökentän valolla ja sinellä. Kylmä tuuli on taas palannut, mutta pari päivää sitten luimme pihalla kirjaa uimapuvut päällä.
Ruohoa ja voikukkia on melkein korviin saakka. Meidän ruohonleikkaajan ihmispää on tontilla tai töissä. Kukahan haluaisi ajella meidän pihaa iltapuhteeksi?
Kuopuksella on ollut jo kaksi punkkia.
Ulkovessan sisältä olemme irrottaneet pois kaksi ampiaspesää. Nyt surisee, kun nostaa istuimen kannen. Täytyy mennä sohimaan sinnekin kepin kanssa.
Olen maalannut tontilla. Ajatuskin siitä saa käden liikahtamaan. Liikerata on syöpynyt kehonmuistiin. Keho, pensseli, maalipurkki ja hirsi tekevät töitä yhdessä, luovat itsensä metri metriltä uudelleen.
Astelen askeleita, toisinaan kierteisiä, toisinaan suoraan. Asiat järjestyvät. Aina jostain ilmestyy maa jalkojen alle. Opin uusia asioita. Pakotun oppimaan uutta.
Kunpa osaisin kuunnella paremmin. Aina jossain kohtaa töitä on murtuma, jossa lähden niin helposti väärään suuntaan. Lähden uimaan liian syvälle, löydän kokonaisuuden vasta tehtyäni liian kauan töitä, en näe etukäteen, mikä on järkevää ja mikä ei. Kunpa muistaisin useammin jättää työt käsistä, antaa ajatusten vaellella muualla, palata sitten töihin mutta ohi katsoen, johonkin muuhun tähdäten.
Silloin näkee sen, mitä ei näe suoraan katsoessa.
Silloin näkee sen, mikä on olennaista, sen, mikä auttaa muita pääsemään sisään.
Kunpa osaisin katsoa ohi rutiinilla.
Talossamme oli jo ensimmäinen linnunpesä. Joku pieni on väsännyt kuistin katonrajaan pienen pesän. Siellä oli sinisiä munia.
¨
4. 5. 2012
William Shakespeare on kirjoittanut jotain tällaista: ”You are sinking, my friend, and we are all sinking with you.”
En ole löytänyt kohtaa Shakespearen teksteistä.
Luultavasti lainauksessa on jotain pielessä, mutta yhtä kaikki siinä on jotain, joka tuntuu.
Hermoilin taas rahasta. Joka kerta verkkopankissa käydessäni sydän alkoi hakata ja korvissa humista. Jokainen auto, jolla olen viime aikoina lähtenyt liikkeelle, on sammunut kesken matkan – sekä kirjaimellisesti että metaforisesti, kuin minulle olisi tullut Midaksen käänteiset sormet, kullan ja aarteen roskaksi muuttavat. Kaikki työni nuupahtavat ja näivettyvät, mutta tulevalla talolla jokainen sadan euron pikkutyö on lehahtanut tuhannen euron menoeräksi, tonnin työ kymmenen tuhannen euron urakaksi. Kaikki koulutustyöt on sovittu vasta ensi syksyksi, apurahat pitävät visusti ovensa kiinni. Miten meille käy tänä keväänä ja kesänä? Kuinka monta viikkoa tämän perheen laiva pysyy vielä veden pinnalla?
Niin kuin aina, tein tyytyväisenä töitä, kunnes yhtäkkiä taju rahan vähenemisestä hulahti ylleni kuin suihku, kuin koko kehoni jokainen solu kurtistuisi kauhusta kokoon. Ruokaa ei saanut suuhun asti, yöllä mielen paine ei päästänyt lepoon. Jokainen hetki vie tätä valtamerilaivaa täyttä höyryä eteenpäin enkä ole koskaan osannut muuta kuin soutaa. Yritin kauhuissani kahmia lisää töitä, joka puolelta, kaikkialta, ja kaikelle kävi kuin ajamilleni autoille: kaikki tyssää kesken matkan, parhaimmatkin mahdollisuudet kuihtuvat, työni menevät vain takaperin.
Rauhoittumis-yritykseni eivät toimineet, vaikka tiedän, että hätäisenä on mahdotonta tehdä hyviä päätöksiä. Mikään kauhistunut ja vaativa keskustelu erään Suuren kanssa ei tuonut rauhaa sydämeen. Häpeä omasta itsestäni oli vallannut kehoni kuin ydinsäteily ja syöpä. Mitä ikinä katsoin elämässäni, näin aikuisen Marian tehneen 10-vuotiaan tytön tasoisia päätöksiä. Minkä askeleen olen koskaan elämässäni astunut, jokainen niistä oli epärealistinen, haihatteleva, lyhytnäköinen. Kunpa edes kärsisin vain yksin niiden seurauksista, mutta olen vetänyt mukanani kolme lasta ja miehen.
En saanut rauhaa. Tiesin, että on jälleen lähdettävä ulos, kohtaamaan paljas taivas.
Tänään kävin keskellä päivää rannassa, kesken työaikaa. Vaelsin hiekkatietä, istuin hiekalla. Ja niin kuin aina, sanat, joita olin hokenut läpi yön avutta, tulivat tosiksi vasta lähdettyäni, vasta kuljettuani, vasta kehoni tultua mukaan. Jostain tuli jälleen jotain, jostain syvältä, joku sanoi jälleen jotain.
Jos tämä laiva uppoaa, haluanko upota hysteerisenä säntäillen?
Jos tämän laivan on upottava, haluan upota pystypäin, meren silmiin rauhassa katsoen, sen kaiken vastaanottaen, mitä on tullakseen.
Meren jään alla, polvenkorkuisessa sohjossa, on usein toinen jää, joka kantaa, kun ensimmäinen pinta on pettänyt.
Äläkä vähättele askeltesi merkitystä.
Älä mitätöi sitä, minkä reitin juuri sinä olet kulkenut.
Tällä kaikella on oma tarkoituksensa, ja vain vesien päällä olen astellut turvassa.
¨
28. 4. 2012
Toukokuun tuntee jo. Sen tuntee ilmassa, tässä viileässä ja aurinkoisessa yhtä aikaa. Sen tuntee tuulessa, joka saa ajatuksetkin heilumaan. Kaikki kasvaa nopeammin kuin ehdin seurata. Mullasta nousee joka hetki uusia ja taas uusia ujoja ruohon ja nuppujen päitä. Lintuja on yhä enemmän, niiden ääniä, elämää.
Lapseni saivat tänään kiinni perhosen. Se räpytteli ja istuskeli hetken lasipurkissa. Sitten se pääsi taas vapauteen.
Katselin sen menoa.
Viime viikkoina – kun lumet olivat auttamatta sulaneet – olin alkanut tuntea toivottomuutta uuden talon pihan roska- ja rojukasojen äärellä. Käyttökelpoista tavaraa rakennukselta oli viskelty sinne tänne, uusin ja taas uusin kerroksin, osa pitäisi viedä kiireellä suojaan – minne? – osa oli mennyt jo pilalle, osa oli vain rakennusroskaa, iljettävää, savista, löysää moskaa, ja sitä kaikkea oli vain liikaa. En ole hyvä kohtaamaan tällaisia kasoja; kaiken likaisen, märän, pilalle menneen äärellä olen joka kerta jälleen kesässä, jossa pitelen vastasyntynyttä vauvaa käsivarsillani, pidän toisella kädellä kiinni kolmevuotiaan huolestuneesta kädestä, enkä tiedä, mitä tehdä kaikille rakkailleni: hänelle, jonka asunnosta oli tullut alkoholistin koti ja jota yritin herätellä lasteni kanssa, hänelle, jota kävimme katsomassa mielisairaalassa, hänelle, joka voi niin huonosti, että olimme vieneet häneltä lapset, hänelle, joka teki kuolemaa. Tiedän, mitä tehdä ja miten siivota sisällä omissa kodeissani, tiedän, mitä tehdä ja miten elää metsässä ja luonnon keskellä, mutta pihoilla olen aina – pihalla. Pihoilla ja piha-moskakasojen äärellä en koskaan tiedä, missä työ loppuu. Likaantunut tavara on minulle kuin rakas ihminen, joka vielä äsken nauroi ja voi hyvin mutta joka tällä hetkellä ei enää jaksa, ei selviä.
Viime viikonloppuna tontilla oli ihana huhtikuun iltapäivä, aivan tyyni. Aurinko paahtoi tulevalle pihalle.
Metsä oli hiirenhiljaa. Vain pienten kevätlintujen ääniä kuului. Askeleemme kaikuivat pihalla, ratisivat hiukan.
Olimme maalanneet sisällä ja söimme välipalaa ulkona portailla. Lapset söivät ensin, minä tulin jälkijunassa.
Yrttiteetä puhallellessani kaksi nuorta poikaa seisoi roskakasojen vierellä tuumien. Sitten toinen heistä kysyi:
”Saako näistä tehdä majoja?”
Katsoin heitä hetken. Sitten nyökkäsin.
Sekunnissa piha oli täynnä juoksevien askelten ääniä, raahaamista, nakuttamista, vasarointia. Trallit, laudanpätkät, hienot laudat – en hennonut käskeä tuomaan niitä takaisin -, puolimaatuneet levyt lensivät kahteen majaan, niitä tökättiin saveen, niitä ripustettiin puiden oksille, niistä tehtiin lattioita. Kaikki roju oli yhdestä nyökkäyksestä muuttunut aarrekasoiksi, kontrolloimattoman mielikuvituksen raaka-aineeksi.
Niin minäkin lapsena rakastin paitsi metsää myös niitä paikkoja, joissa ihmisten rojut olivat jääneet jäljelle mutta kenenkään hapan silmä ei ollut ehtinyt siivota niitä pois. Äitinä olen vähän väliä epätoivoinen; en hennoisi heittää menemään sitä kaikkea, mikä lasten silmissä on aarretta ja mikä aikuisen silmään on kaoottista ja roskaa, mutta olen alkanut rakastaa puhtautta, harmoniaa ja kauneutta enemmän kuin koskaan lapsena.
Istuin tulevan talon portailla, katselin kolmea innokasta lasta, katsoin kahta huteraa majaa.
On vaikea katsoa maailmaa yhtä aikaa aikuisena ja lapsena. On työlästä nähdä kaikki stereona, ruma kauniina ja kaunis rumana.
Mitä jos katsoisin näitä roskakasoja vain lasten silmin nyt?
En kuitenkaan ehdi keskittyä niiden siivoamiseen nyt.
¨
11. 4. 2012
Olen päässyt jälleen sisälle uuteen maailmaan.
Joskus käy näin: pääsee sisään maailmaan, jonne ei tahtonut mennä. Pääsee sisään, näkee sen ihmisten silmin tämän todellisuuden, elämän, omat teot. Sitä ymmärtää yhtäkkiä sen maailman, ymmärtää, mikä siinä on hyvää, ymmärtää, miksi se toimii, miksi juuri se maailma hallitsee tätä kaikkea.
Sen maailman läpi näen toisen. Näen omien silmieni läpi, sen maailman, josta olin kotoisin. Silmäni harittavat. En halua luopua vanhasta. Vanha maailmani on hyvin kaunis, monitotuuksinen, tarkka. En halua luopua uudesta. Uusi maailma on nopea, innokas, yksinkertainen. Haluan luopua vanhasta. Se on sisäänpäin kääntynyt, yksityiskohtiin hukkuva, itserakas. Haluan luopua uudesta. Se on kliseinen, lapsellinen, lyhytnäköinen, itsekäs.
On maailmoja, joista en aikoinaan halunnut luopua, mutta luovuttuani näin, miten väärässä olin ollut aiemmin. Minussa on sisäsyntyinen taipumus kadota toisten tavoittamattomiin, jolloin kaikki se, minkä haluan antaa muille, ei koskaan kanna muiden käsiin saakka. On astuttava toisiin maailmoihin, omaksuttava tapoja, joista en pidä, luovuttava siitä, mitä arvostan, sillä aikanaan ymmärrän, miksi niin on toimittava.
Ja on ollut monia maailmoja, joihin astuin totisena ja vakavissani, niiden sääntöjä uskollisesti noudattaen, joutuakseni luikkimaan verinaarmuin ja häpeissäni niistä pois. Ne eivät olleet minua varten, minun olisi pitänyt nähdä se jo etukäteen, minun olisi pitänyt ymmärtää, että en koskaan voi elää enkä tule ymmärretyksi muualla kuin hämyssä.
Minusta lähtee haje. Haluan uuteen maailmaan enkä siltikään halua. Minun on tuotava sinne jotain tästä vanhasta, minun on tuotava vanhaani jotain siitä uudesta. Pystynkö tähän vai luiskahdanko, katoanko taas kerran itseltäni tai muilta?
Vanhoissa työskentelytavoissani on jotain hyvin hidasta ja raskasta, luotaavaa, etsivää, siksi syvällistä ja hyvin kaunista, siksi sokeaa, epärelistista, omien ympyröitteni sisäistä. Uusissa työskentelytavoissa on jotain hyvin nopeaa, tehokasta, rohkeaa ja siksi raikasta, muita huomioivaa, sädehtivää, siksi naiivia, höykyttävää, käsistä karkaavaa.
¨
26. 3. 2012
Tämä viikko tulee olemaan kaamea, vielä kaameampi kuin edelliset, ja niissäkin oli jo pitelemistä. Kaikki isot projektini – väitöskirja, koulutustyö, talon rakentaminen – ovat taitekohdassa, vaihtumassa uusiksi, muuttumassa. Jokainen niistä tunkee työpäiviini päällekkäin sekä vanhan että uuden versionsa vaatimukset. Lisäksi sekä vanhan hyvästeleminen että uuden aloittaminen vaatii peruuttamattomia päätöksiä, jatkuvaa ja sekavaa selvittelyä ja yhteydenottoja, projektin hahmottamista kokonaisuutena ja yksityiskohtien läkähdyttävää ja kiireistä suorittamista. Näytän hurjapäiseltä, enkä ole jaksanut keskittyä yhtään neljänteen isoon projektiini, siihen, jossa minulla on myös kolme lasta.
Tänään lasten nukkumaanmenoaikana, pyykkejä pikapikaa ripustaessani, tuli kuitenkin hetki, jossa ylikierroksiset ajatukseni rauhoittuivat hetkeksi.
Kolmevuotias pieni pullea tyttö, merirosvohuivi päässä, muutoin ilkialastomana, hyppi sängyssämme. Olin jostain syystä suostunut sitomaan huivin omaankin päähäni, vaikka hoin jokaisen hänen lauseensa jälkeen, että en nyt ehdi kuunnella yhtään sinua.
Tyttö alkoi auttaa minua, niin kuin hän aina auttaa minua pyykin ripustamisessa. Nyt hän oli merirosvo ja heitti kunkin märän mytyn pyykkisaavista minulle naama irveessä ja huudahtaen: ”Ota toppi!” (= koppi) Yritin tosissani ottaa pyykkejä kiinni, kulmat kurtussa ja nopein kädenliikkein, mutta en ole erityisen hyvä ottamaan kiinni mitään. Märkiä kalsareita ja sukkahousuja lenteli minne sattui. Pieni tyttö nauroi, hän nauroi vatsansa täydeltä ja täynnä holtitonta riemua, ja aina kun hän kumartui ottamaan metallisesta pyykkisaavista uuden märän vaatteen, nauru muuttui hetkeksi ihan hassun kuuloiseksi. Se kaikui hetken saavissa kuin hän olisi laittanut päänsä isoon lasipulloon ja kaikuvaan alikulkutunneliin yhtä aikaa, sitten muuttui taas tavalliseksi riemuksi ja hetken kuluttua uudelleen pullo-alikulkutunneli-nauruksi. Minä aloin nauraa, en voinut sille mitään.
Sitä yrittää koko päivän saada itsensä kiinni, rauhoittua, kulkea kiireisissä suorituksissa levollisin mielin, onnistumatta. Sitten tulee jokin tuollainen – pienen alastoman tytön pullo-alikulkutunneli-nauru – ja yhtäkkiä omat aistit ovat taas hereillä, yhtäkkiä sitä muistaa, että tärkeintä ei ole se, mitä kaikkea suoritan. Tärkeintä on, miten sen kaiken teen.
¨
14. 3. 2012
Ja niin on tullut kevät. Se on saapunut niin kuin nousee aamu ja niin kuin laskee ilta, niin kuin vyöryvät pilvet ja niin kuin ne pakenevat tuulta ja aurinkoa uudelleen. Kevät tuli ja aurinko on levittäytynyt läpi maiseman. Auringon paahde ympäröi kaiken kuin sen ihmisen rakkaus, jonka lähelläolo ja sanat haihduttavat ilmaan yhdessä hetkessä ne jään ja lumen lakeudet, joiden silmänkantamattomaan ikiroutaan et uskonut pystyvän minkään.
Niin kuin kaikki keväät, niin kuin ihmisnuoruus, ystävyyden alku ja juuri elämään puhjennut työ, tämäkin kevät on vierekkäin jo melkein kesää ja sydäntalvea. Asvalttitiet ovat kuivia ja auringosta paahtuneita, polkupyörien kutsua jo kuiskaavia. Teiden ja peltojen vierillä kohoaa lämpöisiä mäntyrinteitä ja kallionkylkiä, etelänpuoleisen valon paahtamia, joissa voi istua paljaaseen maahan, tuntea humalluttavan tuoksun, tuntea sen odottavan kiihkon, joka väreilee kaarnojen ja neulasmattojen alla. Samaan aikaan vieressä on vielä jotain muuta: polveen ulottuvaa lunta horisonttiin saakka, läpitunkemattomasta jäästä polaantuneita teitä, hankikantoisia peltoja ja lumeen uponneita metsiä.
Niin kuin ihmisnuoruus, niin kuin ystävyyden alku ja uusi työ, tämäkin kevät päihdyttää juuri siksi, että kesä ja talvi ovat luona hetken lomittain, käsi kädessä. Kaikenvoittava lämpö ja valo on puhjennut keskellä kylmää ja pimeyttä, ja ilman hohtavankylmiä hankia ja jäätä kevään paljastamat pälvet eivät näyttäisi miltään. Ilman talvea ympärillään pälvi näyttäisi ruskealta ja kuolleelta. Juuri kesän ja talven paradoksi tässä ajassa, sulaneen ja jäisen, lämmöstä paahtuvan ja kylmyydestä hohtavan ristiriita juovuttaa keväässä, nuoruudessa, uudessa ihmissuhteessa, uudessa työssä.
Vuodenajan keväässä jotain niistä kaikista on tässä hetkessä mukana: jokainen meistä on jälleen pienen tovin nuori ja rakastunut, maailma avoinna edessä, mahdollisuudet juuri ja juuri jo sormilla väreilemässä.
¨
8. 3. 2012
Istun junassa matkalla kotiin. Tämä aika pitäisi hyödyntää, minulla on paljon kiireisiä töitä, mutta en ole viime aikoina osannut keskittyä muualla kuin kotona.
Ympärilläni on liikaa koettavaa, ääntä, toisia ihmisiä, liikettä.
Itselläni käy näkyvän liikkeen kanssa aina samalla tavoin: katse jää siihen kiinni, yhtäkkiä on mennyt puoli tuntia, tai tunti, tai koko matka.
On alkanut hämärtää. Ulkona näkyy sininen hetki. Kuulen raiteiden hierteisen äänen, tunnen vaunun tasaisen epätasaisen heilahtelun, kohisee korvia täyteen. Kolke hidastuu, saavumme jollekin asemalle – Toijalaan. Juna jarruttaa ja liike tuntuu kuin painuvan vielä eteenpäin, sitten taas nytkähtävän taakse, ja yhtäkkiä on hiljaista. Keskustelut ympäriltäni korostuvat, kuin ne puhkeaisivat olemaan vaikka olivat aiemminkin koko ajan läsnä.
Kävelymatka juna-asemalle kiehtoi mieltä. Olen aina pitänyt juna-asemista, jollain merkillisellä tavalla, jossa kaikki se, miten olen tavannut aistia, täytyy muuttaa. Juna-asemilla, tai kaupungeissa ylipäätään, kaikkialla siellä, missä liikkuu ihmisiä kaoottisen järjestäytyneellä tavalla, pökerryn ensin; elän niin lähellä luontoa ja hyvin vanhassa talossa, että katseeni vangitsee kaupungissa ensin kaikki ruma: karkkipaperit, roskat maassa, nuhruisten tupakantumppien määrä, sepelin epäorgaaninen muoto ja kasautumat, aina-samanlaiset tylsät katukivet, sadat hajut, joista jokainen on epämiellyttävä, katkuinen ja sakea. Silti pidän kaupungeistakin ja juna-asemista, niistä paikoista, joissa ne ovat nuhruisimmillaan. Siivot, siistit kaupunkipaikat, liikekeskukset ja puhtaiksi nuohotut kävelykadut kierrän kaukaa, niissä olen vieras, niissä mieleni tekee juosta karkuun tai työntää nenäni sormeen ja hyppelehtiä ylisuurin liikkein puolelta toiselle.
Juna-asemasta nautin, sen jostain kiihkeän rauhallisesta rytmistä, siitä, miten ymmärrän paikallaolijoiden liikkeet. Tunnistan tuttua ihmisistä, jotka kiirehtivät katse pystyssä eteenpäin, isoin rinkoin ja matkalaukuin, tunnistan tuttua ihmisistä, jotka istuvat aloillaan, odottaen, omiin ajatuksiinsa keskittyen, tunnistan tuttua ihmisistä, jotka seisovat tarkkaavaisina, sijoittuneina paikkoihin, joista heidät nähdään helposti ja joista he näkevät saapuvista junista tulijat.
Junan saapuminen asemalle täyttää koko äänimaiseman kahisevanrahisevalla äänellä ja sykkivällä tuntoaistimuksella. Harpatessaan ulos junista ihmiset astuvat pois madonreiästä, toisesta todellisuudesta, he ovat siirtyneet ajassa ja paikassa uuteen maailmaan. Laiturilla, katosten alla ja pylväiden välissä käy sama näytelmä: toiset astuvat ulos ja kiirehtivät eteenpäin, toiset löytävät vastaan tulleita, kauan sitten nähtyjä tuttuja, halaavat, toiset jäävät seisomaan hämmentyneinä tietämättä, mihin suuntaan lähteä uudessa maailmassa, joka voi vahingossa kääntyä peilimaailmaksi oletetun kanssa, toiset kiirehtivät heidän lomitseen junaan, saattajia jää odottamaan junan lähtöä.
Jos se kaikki olisi siistiä, uudenkiiltävää ja puhdasta, siinä kaikessa ei olisi niin paljon kiinnostavaa. Jokin elämänmaku puuttuisi, tuhansista ihmisistä tiivistynyt elämänhiki, lähtemisten ja saapumisten kulunut toisto, joka kerta jokaiselle ainutlaatuinen.
Tänään itseltäni sidottiin silmät ja opettelin jonglööraamaan huiveilla silmät kiinni. Osasin – luultavasti paremmin kuin koskaan olisin osannut silmät auki.
Silmät kiinni ei voinut suorittaa, ei voinut hätääntyä siitä, että osaa huonommin kuin muut, tai että tehtäväni näyttää vaikealta. En voinut nähdä, että minulla oli kolme huivia ilmassa – mitä minuun tuli, minusta minulla oli aina vain yksi huivi. Se vain ilmestyi käteeni ja lähti kädestäni, enkä voinut muuta kuin luottaa siihen, että se ilmestyisi taas, ympärilläni olevan tuntoilman pimeydestä.
Sepä kuulosti tutulta.
Se kuulosti minun elämältäni.
Nyt juna hidasti ja pysähtyi taas uudelle asemalle. On tullut pimeä. Viereltämme lähti samaan aikaan toinen juna liikkeelle. Ikkunan ohi kolkutti kokonainen elämänkirjo: näin valaistussa junassa pienen kiharapäisen tytön selittämässä innokkaasti joillekuille isommille jotain, näin kannettavia tietokoneita ja niihin syventyneitä aikuisia, näin kirjoja lukevia, näin nuoria opiskelijoita nukkumassa, näin eväiden syömistä ja taas kannettavia tietokoneita – kokonainen panoraama elämiä kolkutti pienessä hetkessä minun ikkunani ohi. Ehkä joku siellä toisessa junassa katsoi juuri sillä hetkellä tähän junaan ja ajatteli: miten kokonainen panoraama erilaista elämää kolkuttaakaan minun ikkunani ohi.
¨
29. 2. 2012
Poikien partioilloista tuli itselleni niin painavia, että tein sen minkä yleensä teen silloin, kun jokin painaa suhteettoman paljon.
Kuvittelin katsovani elokuvaa, jossa olen henkilönä, katsovani itseäni kaukaa korkealta, seuraavani menoani. Silloin hymyilytti: niinpä tietenkin.
Maria ei pidä autoista eikä kaupoista, hän ei pidä asioilla käymisestä eikä kiireestä. Autot ja kaupat ovat hänen silmissään rumia, niiden äänimaisema on hirveä, hälinää, kolinaa ja kohinaa, joka puolella on välkkyviä valoja ja nopeaa liikettä, omat liikeradat ovat kyyryisiä ja raahaavia. Sen kaiken Maria jaksaisi, jos hän olisi yksin liikenteessä, hänhän uppoaisi omiin maailmoihinsa ja eläisi monta mielenkiintoista elämää sinä aikana, mutta hänen on riivittävä mukaan kolmea lasta, hoputettava, huolehdittava, toruttava, komennettava.
Yritän nyt silloin tällöin pitää huolen, että teemme niinä iltoina jotain, josta pidän. Jätämme auton jonnekin, kävelemme asioille, vaellamme omia reittejämme. Tänään vielä kuuden aikaan oli valoisaa kuin päivällä, kuljimme Paraisten venesatamassa merenjään valtavalla äärellä, taivaanranta värjäytyi hetki hetkeltä hohtavan punaiseksi ja kultaiseksi tehtaiden takana, äänet alkoivat korostua. Kevät oli jo kaikkialla, sen tunsi ilmassa, siinä oli kevään pakahduttavaa raikkautta ja lämpöä. Kosteaa lunta oli nurmikoilla polveen saakka. Suntti oli vapaa jäistä, mutta rannassa meri levisi eteemme autiona lakeutena.
Rannan laidalla rannasta aavaan oli monta riviä venetolppia, hiljaa odottavina. Ne tekivät minuun syvän vaikutuksen. En tiedä, miksi ne tuntuivat odottavan niin paljon.
Jokin odotti, siinä hiljaisuudessa, liikkumattomuudessa, siinä, että kukin venetolpista oli eri pituinen ja sojotti eri suuntaan – veneiden paikat olivat kuin harakanvarpaiden nuottiviivastoa – siinä, että se koko epäjärjestys oli niin luonnottoman äänetön ja paikallaan. Jokin odotti siinä, että tiesin, miltä tämä ranta näyttäisi hyvin pian: miten meri aukeaisi, miten se alkaisi liplattaa auringon kilossa, miten laiturit pursuisivat veneitä, kesäasuisten ihmisten liikettä ja naurua.
¨
22. 2. 2012
Viime yönä seisoin yksin tulevan talomme yläkerrassa. Seisoin tikkailla, hieman takakenossa, vähän väliä eri asennoissa, väliin alas astuen, tikkaita ja suojavaneereita toisaalle vetäen. Toisessa kädessäni oli purkki, tahrainen ja valuva, toisessa leveä, pehmeä pensseli. Kastoin pensselin maaliin – värilliseen puuvahaan – nostin ylös ja levitin öljyistä väriä kattoon. Sudin harjakset levisivät joka kerta pehmeästi, toisinaan kuului ropsahduksia, kun väripisaroita lennähti suojapressuille, väri ja öljy tunkeutui hansikkaiden läpi ja sitä valui käsivarsilleni. Käsieni liike oli voimakas ja silti rento, liike eteni rytmeissä, pysähtyi toisinaan johonkin kohtaan, sitten eteni rytmikkäin liikkein taas. Taas uusi alue katossa oli valmis, tulin pois tikkailta, astuin kauemmas, otin suojalasit ja märät hansikkaat pois, katsoin työn jälkeä ja mietin, miltä kuopuksen huoneen katto näyttää kuivana, puin taas suojalasit takaisin, siirsin tikkaita ja vaneria, otin purkin käteen ja maalasin taas, uuden alueen, ensin oikella kädellä, sitten vasemmalla, sitten pääni kohdalta niin, että en pystynyt katsomaan maalaamaani kohtaa.
Tunne oli sama kuin poimiessa mustikoita syvällä metsässä tai kävellessä pitkää matkaa. Aloittaessa ensimmäiset marjat, askeleet, siveltimenvedot ikään kuin jännittävät, tuntuvat kiinnostavilta, käsi on kömpelö, tai askel. Hyvin pian taipaleen äärettömyys näyttäytyy. Marjat ovat naurettavan pieniä, niiden keräämisessä menee iäisyys, askeleeni ovat mitättömän vähäisiä, ei tässä pääse mihinkään, kättäni ja niskaani särkee nyt jo katon maalaamisesta enkä ole kuin päässyt vasta alkuun. Koko ensimmäisen kolmasosan matkaa on raskasta, ikävää, toivotonta – ja yhtäkkiä on tapahtunut jotain.
Kaikki muu on jäänyt jollain merkillisellä tavalla taka-alalle. Maailmassani on vain minä, syvä metsä ja marjat, tai minä, pitkä tie ja maisemat, tai minä ja erään lämpöisen hirsitalon yläkerran katto. Mieli askartelee hiljaa käsillä olevassa, keskittyy siihen, mitä teen juuri nyt, juuri tässä nyt. Katto saa värinsä vähä vähältä, se jaottuu silmissäni käsieni liikeratojen kokoisiksi tilkuiksi, se on muuttunut tikkaiden, vaneerin, suojapressun, maalipurkin ja siveltimen muodostamaksi hetkeksi, enkä muista enää muuta. Työ tulee valmiiksi, hätkähdyttävän äkkiä, ennen kuin oikeastaan haluan. Haluaisin jatkaa äärettömyyksiin.
Nautin näistä taivaltamisista, hitaan työn syventymästä, siitä muutoksesta, jossa toivottomuus ja rasitus on huomaamattani vaihtunut keskittymiseksi. Samalla paluu taipaleelta muuhun elämään on vaikea. Kotiin tullessani silmissä vilisi ruskeanoranssia väriä, siveltimen silkkisiä mustia vetoja, raakaponttilaudan raitoja ja uurteita, pohdintaa, mitä maalaan seuraavaksi, minkä vuoro on pian, voimakasta työmaavaloa, lattialämmityksen lämmönluovutuslevyjen metallista kiiltoa, yön kajastusta huurteisten ikkunoiden takaa. Koko yön sisäkatto pyöri silmissäni, katkeamattomana nauhana, ei antanut nukahtaa, havahdutti hereille pohtimaan, mihin maalaustyöhön voin ottaa lapsetkin mukaan, milloin maalaan seuraavaksi, tarvitsenko jotain tarvikkeita.
Ulkona on ollut helmikuuta, häikäisevimmistä hetkistä sen märimpään versioon. Eniten nautin tietenkin häikäisevistä, niistä, joissa maailmasta on tullut pallo, jonka yläpuoli hohtaa syvää sinistä, alapuoli valkoista, kimallusta, teräviä piirtoja ja auringonraitoja. Tässä pallossa on raikasta ja lämmintä yhtä aikaa, henki tulee sisään terävänä ja puhtaana ja ulkona jaksaa puuhata miten paljon vain. Silti tyydyn tähän loskaiseenkin, tähän, jossa märkää lunta on kaikkialla, tätä tumppuja kastelevaa kokomaailma-muovailuvahaa.
¨
7. 2. 2012
Muutama päivä sitten luin erään kauniin kommentin, koskettavan.
Psykoosissa käynyt Juha Hurme totesi: hän lähti äitinsä kuoltua kuin saattomatkalle samassa kyydissä äidin kanssa.
Hänen itsensä oli vain palattava takaisin.
Istuin keittiön pöydän äärellä, puuroa lusikassa, Turun Sanomat ruttuisena edessäni.
Hän sanallisti jotain. Hän verbalisoi jotain siitä, joka tapahtuu itselleni läheisteni voidessa taas huonosti, astuessa näkymättömien rajojen toiselle puolen, elämän, kuoleman ja elämänarvoisen elämän alkaessa tanssia heidän hetkissään pimeää tanssiaan. En tiedä, kumpi särkee minussa enemmän: sekö, että lähden saattomatkalle tahtomattani joka kerta, vai sekö, että juuri minun on palattava vielä takaisin.
¨
29. 1. 2012
Ulkona on kirkas ilma. Se tuntuu ihanalta hengittää. Talvi pyörteilee kasvoilla raikkaana ja iloisenkirpeänä. Ilahtuneen näköinen aurinko on vetänyt risteileviä valomattoja lumelle.
Kylmä tulee toisinaan sisälle taloon asti. Toisinaan paleltaa. Pakkanen on livahtanut ulko-ovesta keittiön läpi olohuoneeseen.
Minulla on uusi talvihaalari. Se on miesten malli, S-kokoa. Hukun sen sisälle ja näytän hullunkuriselta, kuin joku olisi vahingossa liimannut painonnostajaa kootessaan sille väärää kokoa ja lajia olevan pään: pikkuruisen, silmälasipäisen, terävänenäisen naisen.
Haalarissa on yksi etu verrattuna niihin, joita minulla oli ja joita oikealle koolleni on tarjota.
Se on lämmin.
Oman itseni lipaston edessä seison taas mietteissäni. Minulla on tekoja, omia tekojani ja valintojani, joita olen pitänyt yhdessä, suuressa laatikossa. Siinä laatikossa on kauan ollut äänetön kyltti, jossa on pääotsikkona lukenut jotain tämänkaltaista: ”Tämän kaiken hienon olen tehnyt ja tätä kaikkea kaunista teen, mutta kukaan ei ymmärrä tätä.”
Kyltissä on jatkeena alaotsikko. Se menee näin: ”Koska ihmiset ovat niin tyhmiä, yksisilmäisiä, ajattelemattomia ja kesken.”
Viime päivinä laatikkoni on jakautunut kahteen lokeroon. Katson niitä kulmat kurtussa. Toisessa lokeroista on se alaotsikko, jonka olin kuvitellut tarkoittavan koko laatikkoa. Toisessa lukee jotain ihan muuta.
Siinä lukee näin:
”Koska minä olen niin tyhmä, yksisilmäinen, ajattelematon ja kesken.”
Haron äkeissäni laatikon sisältöä ja huomaan, että jotain puuttuu. Suljen laatikon. Katson oman itseni lipastoa.
Ojennan käteni varovaisesti erästä toista laatikkoa kohti. Lasken käteni. Sitten ojennan sen taas.
Tässä laatikossa lukee näin: ”Tästä ehkä tuleekin vielä jotain – ehkä – sain apua ja oivalsin jotain, ehkä annoin mennä, ehkä – ”.
Puren hammasta ja vedän ihan hiukan laatikkoa esiin. Sydämeni hypähtää, kun näen sen sisällön.
Täällä ne olivat! Pieninä ja arkoina vielä, mutta silti!
¨
14. 1. 2012
Ruualla esikoinen pysähtyi yhtäkkiä tuijottamaan jotain.
Hän vaihteli asentoa, kierteli, kaarteli, tuijotti.
”Mitä sinä hommaat?” kysyin.
”Kynttilän liekki on litteä, vaikka sitä katsoo eri suunnista”, kuului vastaus.
Seuraavan kymmenen minuuttia tuijotin itse kynttilää.
Esikoinen oli oikeassa. Tulen liekki on kaksiulotteinen. Käsittämättömintä on, että se on kaksiulotteinen joka suunnasta. Sen sivuille ei pääse. Se seuraa katsetta kuin aavemainen taulu, kääntyy aina puoleesi kertaakaan kääntymättä.
En ole ennen huomannut, että tuli voi olla jotain niin outoa, kuoppa ajan ja paikan avaruudessa: kaksiulotteinen notkahdus kolmiulotteisessa todellisuudessa.
Ehkä siksi tulta on niin vaikea piirtää aidon näköisesti. Illuusio kolmiulotteisuudesta ei pysähdy liekkien kohdalla.
Ulkona on lunta: pohjoistuulta, auringon kirkkautta, tuulen kasaamia nietoksia, jäisiä kallionkylkiä.
¨
5. 1. 2012
Eilen kuopus itki taas vuolaasti, jostain vakavasta tragediasta järkyttyneenä, niistä, joita kolmevuotiaan päivä on täynnä.
Ennen pitkää hän tyyntyi ja totesi ilahtuneena, että ei itke enää. Sitten hän osoitteli poskiaan, osaamatta sanoa, mitä niissä oli.
Poimin sormenpäälleni pienen lapsen kyyneleen. Se pysyi muodossaan, kimmelsi, kun kääntelin kättäni.
”Se on kyynel”, sanoin. ”Kyyneleitä tulee, kun itkee.”
Kuopus katseli sitä totisena. Sitten hän alkoi yhtäkkiä nauraa, sellaista matalaäänistä ja hassuttelevaa naurua, jossa kurkunpää on noussut ja leuka on lähellä rintaa.
”Mut ei ne osaa puhuu”, hän sanoi naurunsekaisella äänellä.
Kuopus alkoi leikkiä sylissäni roolileikkejään, niitä, joissa minä olen mukana ja vastaan ”Ihanko totta”, ”Aivan” ja ”Nii-in” kuulematta kunnolla, mitä hän sanoo. En tiennyt, mitä olisin tehnyt kyyneleelle, joka kimmelsi sormenpäässäni, omassa muodossaan, välillä toiseen laitaansa painuen, välillä toiseen. Tuntui pyhäinhäväistykseltä pyyhkäistä se vaatteisiin tai edes omaan poskeeni, tai nuolaista sitä tai viedä se muualle.
Sitten kyynel yhtäkkiä vain hukkui kuopuksen leikkiin ja arjen hyörinään, käsiäni tarvittiin muualle.
Ehkä se oli oikea kohtalo lapsen kyyneleelle.
Oma mieli on vihdoin virkeä. Joululoma oli sellainen kuin aina tässä perheessä: hektisen ajan jälkeen jotain laukeaa holtittomin vyöryin, jossain syvällä pitää käydä. Sinä hetkenä, kun mikään ei ratkea miltään puolelta, kun samaan aikaan koko sielu huutaa täyttä kurkkua levon ja vapaan olemisen tarvetta, keskeneräiset asiat rääkyvät kiireisten toimenpiteiden perään, ammattini ja talon kohtalot huojuvat pahaennusteisen huterilla oksilla, huoli rakkaimmistani kuristaa sydäntä, kun mikään ei auta, jokainen teko tai lepääminen riipii verille jotain näistä, sinä hetkenä tajuaa, miltä on tuntunut ihmisistä, jotka ovat päätyneet peruuttamattomiin ratkaisuihin.
Epätoivoisimmille ihmisille osaan sanoa vain, että ainakin itselläni tulee aina uusi päivä – kirkas pakkassää, kuten Elsa Beskow kirjoittaa Tonttulan lapsissa. Tulee uusi päivä, jokin on huomaamattani päässyt eteenpäin, jokin kohta itsessä on levännyt, jotain on ratkennut. Tulee joku, joka sanoo jotain tärkeää. Niin sitä löytää itsensä joka kerta tammikuusta. Pientä pakkasta on luvattu. Työstän kiinnostuneena väitöskirjaa, suunnittelen innostuneena tulevia koulutuksia, iloitsen talosta, luistelen elämässä.
¨
Blogimerkintöjä, 2011 (osa III)
Blogimerkintöjä, 2011 (osa II)
¨
Blogimerkintöjä, 2010 (osa III)
Blogimerkintöjä, 2010 (osa II)
¨