Maria Spiik
(Seuraava osa löytyy täältä)
26. 12. 2011
Olemme sähköevakossa. Yöllä kuulin hurjan tuulen puuskat, taloa ravisuttavat, kohti meitä syöksyvät, keinukoivua aggressiivisin tanssein taivuttavat. Välillä valo hävisi vessasta, palasi kuitenkin, hävisi taas. Aamun hämärtyessä sähköjä ei enää ollut. Aamupäivän aikana loppui myös vesi. Kännykät olivat mykkiä.
Poltimme takkaa, lämpö ei vielä hävinnyt sisältä. Joulukinkun siirsimme jääkaapista porstuaan. Puoliso lähti käymään kaupassa. Lähellä keskustaa taloihin alkoi ilmestyä valoja, muutama kauppakin oli auki, kännykkä kuului taas, bensa-asemat toimivat.
Illan tullen lähdimme, pakkasimme vaatteet ja tavarat, muutaman pyykkikassin, suljimme oven. Pakastimet sulavat nyt kotona itsekseen.
Milloinkohan palaamme kotiin?
¨
20. 12. 2011
Toisinaan on mahdotonta löytää kirjoja tai elokuvia, jotka koskettaisivat, joissa olisi jotain muutakin kuin jäniksiä, joissa olisi nähty jotain, joissa olisi työnnetty käsi peilikuvan läpi ja tunnettu, mistä tässä kaikessa on kyse. Sitten tulee yhtäkkiä kaksi tällaista, nurkan takaa, salaa, yllättäen: elokuvat Then She Found Me ja Look Both Ways.
Yöllä istuin niiden jälkeen vuoteessa kuin kirkossa käyneenä, sydän täynnä valoa.
Ehkä kaikella on sittenkin mahdollisuus. Näitä ihmisiä on sittenkin, näitä ihmisiä on maailmassa, näitä, jotka ovat nähneet jotain enemmän.
En enää muista, milloin aloimme kutsua jäniksiksi muita: perusihmisiä, niitä, joita maailma pursuaa, niitä, jotka hyppivät elämässä eteenpäin ja sanovat tasaisin väliajoin: “Pup.” Jäniksille elämä on helppoa ja ymmärrettävää, jäniksille asiat ovat sitä, miltä ne näyttävät, jänikset tuntevat surua ja iloa miedosti ja hyväksyttävästi, jänikset eivät repeä tai hajoa, jänikset tuntevat mielihyvää elämän hallitsemisesta, jänikset nauttivat kontrolloidessaan tai tullessaan kontrolloiduiksi. Minussa itsessäni on paljon jänistä, otan joka päivä jäniksen vaatteet ylleni ja hyppään säännölliset jäniksenhyppyni, mutta aikanaan tulee hetki, ei-jäniksen hetki.
Ei-jäniksen hetki tuntuu tietynlaiselta. Sinä hetkenä tuntuu, kuin koko kehon läpi kulkisi repeämä. Sinä hetkenä tuntee niin pohjatonta surua ja niin valtavaa kauneutta ja rakkautta, että aika vääristyy. Sinä hetkenä näkee kaiken kuin ensimmäistä kertaa: minulla on kädet, minulla todella on kädet – minulla on puoliso, yöuntaan nukkuva ihminen vieressäni, oikea, todellinen ihminen, jota saan koskettaa – tämä sänky on olemassa, tämä todella on olemassa – .
Ei-jäniksenä on vaikea elää. Then She Found Me ja Look Both Ways mursivat minut taas, pysäyttivät, toivat muurin jäniksen eteen. Tiedän, miten sännätä elämässä jäniksenä, mutta ei-jäniksenä on kuunneltava enemmän, paljon, paljon enemmän. En halua elämältä muuta kuin saada luoda jotain, jossa joku muukin voisi kokea ei-jäniksen hetken, mutta sellaisten luomiseen tarvitaan paljon jäniksenkin työtä.
Juuri nyt rakastan tulevaa taloamme, se on sydämen ja lämmön talo, mutta silti seison hiljaa sen edessä. En jaksa sännätä niin paljon rahan perässä, syöksyä eteenpäin jäniksenä, jotta saisimme talon valmiiksi. En tiedä, miten ratkaista tämä kaikki. En osaa luottaa muihin kuin ihmeisiin.
¨
10. 12. 2011
Jossain vaiheessa joulukuuta laitan Carolan Himlen I Min Famn soimaan. Se hetki on aina erityinen, ja odotan pitkään sen osumista kohdalle. Kun kappaleen on kuullut useaan kertaan, se pienenee taas, mutta aina ensimmäisenä kertana esikoiseni on jälleen viikon ikäinen, fammu on vielä elossa ja pikkusiskoni on vielä lapsi ja elossa hänkin. Sinä hetkenä heiveröinen elämä on jälleen sylissäni äärettömän hauraana ja kauniina, sinä hetkenä annan itselleni aikaa tuntea sen, miten häviävä ja ainutlaatuinen ihmeellinen elämä on.
Hetki oli oikea tänään. Laitoin kappaleen soimaan, ja ensimmäisten sävelten kohdalla kuopus syöksyi olohuoneeseen ja alkoi huutaa, että tämä musiikki täytyy laittaa heti pois, hän tahtoo Rölli-musiikkia. Suutuin hänelle ja uhkasin häntä porstuaan viemisellä ja ties millä. Hän heittäytyi viereeni lattialle ja alkoi ulvoa. Minä makasin hämärässä sohvalla kärttyisenä ja ajattelin: Turpa kiinni, kakara, mene pois, minä haluan ajatella lapsia.
Ulvonta hiipui vähitellen, laitoin kappaleen soimaan uudestaan ja uudestaan, ja jossain vaiheessa kuopus kysyi, eikö minun pitäisi tanssia. Vastasin, että tätä musiikkia kuunnellessani en tanssikaan. Hän katsoi minua miettien ja lähti pois.
Laitoin kappaleen soimaan taas uudestaan.
Myöhemmin ripustin ikkunoihin valtavia ja pieniä piparkakkusydämiä. Aina leipoessani niitä näen hieman harmistuneena, että taikina on itse tekemääni ja kohoaa epätasaisesti, piirrän sydämet vapaalla kädellä ja ne vinksottavat. Kun on aika ripustaa ne, olen rakastunut niihin. En haluaisi laittaa seinille tasarakenteisia piparkakkusydämiä, kitsejä, hallittuja. Joka kerta piparkakkuja ripustaessani jotain lähes särkyy minussa. Rakastan niitä niin kuin rakastan valokuvia kirjoista, jotka on asetettu kesäiselle niitylle tai puun oksalle. Syötävä ruoka ei kuulu ikkunaan roikkumaan, ja siksi se potkaisee. Sen on kuitenkin oltava vielä lisäksi hieman vammaista ollakseen todella kaunis, ollakseen jotain muutakin kuin klisee, tavoittaakseen jotain siitä, mistä joulussa todella on kyse.
Jostain syystä olen myös iloinnut perverssillä tavalla siitä, että apurahakausi päättyy pian. En ollut vielä valmis sitovaan, tutkijuuteen. Olen näitä ihmisiä, jotka liikkuvat aina jossain lähellä, antavat aina vähän jotakin vähän joka paikkaan, en oikeastaan viihdy missään todella sisällä. Jalkani olivat kaivanneet jo ulos, näkemään akateemisen keskustelun kauempaa, näkemään itseni ulkopuolelta. Aikanaan on taas aika sitoa itseni kiinni, ripustaa identiteetti harteille ja puhua valmiilla kielellä. Sain väliajan tähän, juuri oikeaan hetkeen.
Viime viikolla satoi ensilumet, monta kertaa, räntäisinä ja myrskyisinä kuuroina, joiden valkoiset jäljet satoivat maasta pois jo seuraavina päivinä.
¨
1. 12. 2011
En saanut jatkoapurahaa.
Aiempi jatkuu maaliskuun loppuun.
Voi olla, että saan jostain muualta muita apurahoja. Seuraava ratkeaa helmikuussa.
Suurimman osan tutkijaura on tällainen: kenelläkään se ei etene suoraan.
Koko kehon läpi, ylhäältä alas, kulkee häijy juova.
Keho tuntuu ohuelta, viiltävältä, naurettavalta.
En tunne juuri nyt olevani edes tutkija. En haluaisi hakea apurahoja. Selväksi tuli jo, että olen tekemässä jotain liian erilaista – ja omaa, rakennan omaa tiedettä, joka ei kiinnosta muita.
Mikään muu tie ei aukea sen enempää oikeana.
Olen taas väärässä ajassa ja paikassa, yksin ulos suljettuna, kääntyen joka suunnalle, koetellen vain suljettuja ovia.
¨
29. 11. 2011
Tässä ollaan jälleen, niin kuin joka loppuvuosi.
Nämä ajat tulevat, niin kuin nousee kuu ja laskee aurinko, niin kuin aallot vyöryvät maihin. Nämä ajat tulevat, ensin töyssyinä, eikä reittiä ole enää taaksepäin.
En muista, kuka lauloi: raahaan kuollutta miestä kivisiä peltoja pitkin.
Minä olen jälleen se, joka odotti ääneti minussa vuoroaan. Jokin minussa nosti taas pakon edessä päänsä. Jokin kurtisti tutut kulmansa. Kädet ovat terästäytyneet. Jokin on ottanut minussa vallan, viskaissut syrjään pelon ja huolen, minun tarpeeni, toiveet.
Varjot ovat pidentyneet, metsä on sysimusta, lohkareet telovat minua. Minä kannan. Missään ei ole valoa eikä polkua, ei edessä eikä takana. Pimeydessä vaanii jokin, ympärillämme kuiskitaan, kourat ojentuvat meitä kohti. Minä raahaan. En tiedä, minne olemme menossa, mutta tunnen tämän pimeyden kyllä. Olen ollut tällä monta kertaa, eri ihmisten painosta horjuen.
Olen tässä, älä pelkää. Minä vien sinua nyt.
Aikanaan tämä metsä avautuu, taivaanrannassa häivähtää valon viiru, aikanaan unohdamme taas täällä olleemme. Aikanaan näemme, miten lyhyt taival se oli. Sysimustat varjot ovat nyt täällä, sulje silmäsi, et tätä kestä, minä vien nyt.
¨
22. 11. 2011
Sunnuntai-aamulla tunsin jo vuoteessa: ulkona on pakkasta.
Sen äänetön puhtaus oli hiipinyt sisällekin, ohentanut ilman, tuonut joulun odotuksen. Meillä oli ollut valtava kiire, sinä viikonloppuna oli vihdoin aikaa taas. Sydän sai avata oven: joulu on tulossa!
Joulu on parhaimmillaan näinä hetkinä, näinä, joissa se melkein-on, näinä, joissa se on lähes läsnä mutta ei vielä ja siksi täydellisimmillään, jo-lähes inkarnoituva muisto.
Esikoinen kävi ulkona hakemassa lehden ja kommentoi spontaanisti: “Siellä on aika kivaa, kun ei haise miltään eikä kuulu mitään.”
Pakkanen pysyi koko päivän. Maanantaina satoi taas vettä. Lauha ilma palasi.
Tänään kävin kuopuksen kanssa tontilla. Kyyhötimme hirsipalkilla talon edessä, joimme ääneti yrttiteetä. Rakentajat olivat kahvitauolla.
Kuuset kohosivat ympärillä valtavina, korkeina. Maa oli tummanvihreä ja katosi varjoisana etäisyyksiin. Lehtipuut olivat puhdistuneet, maan lehdet tummuneet varvikon osaksi. Oli hiirenhiljaista.
¨
9. 11. 2011
Ulkona on pimeää. On ollut lämmintä ja sateetonta monta viikkoa, oudoksuttavan ja hämmentävän lämmintä. Tänä iltana ilma puri hiukan, kuiskasi tulevasta talvesta. Oli aivan tyyntä. Täysikuu oli kirkas. Pelloilla oli sumua.
Voisin kulkea iltaisin ulkona loputtomiin, hengittää syvään, syvään.
On tiettyjä vuodenaikoja, joita rakastan nolostuttavan paljon, läpikotaisen fyysisesti. Marraskuu on yksi niistä, tämä aika, kirjastoaika. Marraskuu ja kirjasto liittyvät jostain syystä yhteen; marraskuussa on aina jokin ilta, jolloin lähdemme viemään jotakuta jonnekin – partioon tällä kertaa – ja ulko-oven avatessani marraskuu onkin tullut oven taakse. Oven takana hiljainen äänetön ilta, kuu ja tähdet odottavat, hengitys huurustuu katulamppujen valossa. Jätämme auton Kololle ja kuljemme jalan, seisomme sillalla äänettömän kanavan yllä, ja hopeapajut, vanhat talot kuvastuvat mustaan veteen. Pakkasta ei ole mutta hento kylmyys hyväilee kiusoitellen, ei anna tulla ihan luokse. Sitten olemme kirjastossa, ja yhtäkkiä löydän kaikkea: yksi hengittävistä elokuvista, Tyttö ja helmikorvakoru, onkin alun perin kirja ja samalla kirjailijalla on useita teoksia, sain meille Huispauksen kautta aikojen ja Ihmeotukset ja niiden hoitotavat, löysin kokeilevaa uusfantasiaa – tavallinen fantasia on jaksamiselleni kliseistä mutta silti janoan jotain siitä. Sitten olemme taas ulkona, ja marraskuu on edelleen siellä, marraskuu: yksi salaisista rakastajistani, yksi heistä, jotka koskettavat minua ja tulevat sisälleni.
Kuljemme hiljaa takaisin päin, ja minusta on valunut pois jokin kireä ja suorittava, olkapäihin ja kasvoihin helposti muuttava. Hengitän syvään, syvään. Marraskuu!
¨
27. 10. 2011
Pari päivää sitten vein lapset aamulla kouluun ja hoitoon. Oli sumua, lokakuun salaperäisellä tavalla, josta ei ole varma, eteneekö parhaillaan omassa elämässä vai romaanin tai elokuvan. Aurinko ei ollut vielä kunnolla noussut, mutta oli jo valoisaa.
Ajoittain sumu oli tasaista. Maisema ja tie hävisi näkyvistä, ladot ja metsät kajastivat sumun keskellä, ja vain meidän ympärillämme pysyi pieni aukea kohta. Aukea seurasi meitä ja sulkeutui sumuun heti takanamme.
Ajoittain sumu oli jotain aivan muuta. Näytti silti kuin suunnattoman suuret haltiat olisivat vetäneet läpinäkyviä lakanoita maiseman päälle ja läpi. Ne olivat eri paksuisista usvista raitaiset, ja niitä ennen ja niiden jälkeen, niiden alla ja yllä seutu oli kirkasta ja vapaata. Sumulakanoiden läpi oli pelottavaa ajaa. Ne tuntuivat epätodellisilta, liian selviltä, liian terävärajaisilta, ja ne haihtuivat juuri silloin kun niitä kosketti.
Ennen vuorivillatehdasta – en tiedä, mikä tehdas se on nyt, se oli joskus vuorivillatehdas – auto kipuaa korkealle mäelle ja mäen päältä avautuu valtava näkymä seuraavaan laaksoon. En tiedä, miten samaan maisemaan on pystynyt mahtumaan niin paljon. Vasemmalla häämöttää tehdas, ensimmäinen, johon rakastuin. Se on valtava, massiivinen, kuin pyhättö tai kirkko, sen päällä juoksee tajuntaa suurempia putkia ja laitteita, sen rinnalla ihminen on häviävän pieni, ja jouluisin sen katolta tuikkii pikkiriikkiseltä näyttävä joulukuusi. Lisäksi maisemaan mahtuu peltolaakso – tai niittyjä ne ehkä ovat, jotain aukeaa kuitenkin – , metsää ja kuusia, vanhoja puutaloja, yhden metsän takaa kalkkikaivoksen kivivuori. Tie katoaa horisonttiin.
Se laakso näyttäytyi sumuaamuna meille freskona. Kaikki oli pystysuoraa, taivaisiin terävästi kurottuvaa: tehtaan piiput, kuuset ja koivujen oranssit ylväät harjat, kaukainen korkea metsä. Sen kaiken leikkasi vaakasuora usvahuntu. Se lepäsi puolivälissä maisemaa, metsä katkesi keskeltä ja kaikki oli kirkasta usvan alla ja päällä. Vaakasuora sumuhuntu sai maiseman näyttämään siltä, kuin joku olisi varta vasten maalannut sen. Jokainen mittasuhde oli pielessä, venynyt ja ylittynyt.
Kotiin päin ajaessa sumun läpi näkyi hehkuva pallo: aurinko, se oli noussut jo aikaa sitten.
¨
15. 10. 2011
Sain itseni kiinni eräästä ajatuskierteestä.
Se menee näin: “Tuotakaan-en-ehdi-enkä-tuota-voi-voi-voi-tuota-en-jaksa-voi-tuokin-pitäisi-voi-voi-”. Se sikiää perfektionistin perverssistä tavasta suhtautua maailmaan: tekemisen määrän vaatimuksesta, joka ei tule täytetyksi vaan jonka eteen silmikoituu eksponentiaalista vauhtia uusia työtä vaativia yksityiskohtia.
On aikoja, jolloin en kestä tekoja, joiden loppupiste on epävarma, häilyvä, ehkä-jossain. Näen jo valmiiksi työtä aloittaessani, että työlle ei ole rajaa, päätepistettä, enkä tiedä etu- enkä jälkikäteen, mikä riittää. Jossain vaiheessa tulee raja, että en enää ehdi enkä jaksa noudattaa sisälläni hakkaavaa imperatiivia, ja silloin koen epäonnistuneeni, häpeän. Ja tehdessäni yhtä asiaa naurettavan tarkkaan en ehdi edes aloittaa muita.
Niissä tilanteissa pitäisi muistaa: astu kauemmas, niin kauas, että näet itsesi ulkoapäin pienenä.
Niin kaukana näet, mikä riittää, tässä tilanteessa, tällä hetkellä, nyt.
Ulkona on nyt ihana ilma, auringosta ja hiljaisuudesta täysi. Öisin lämpötila on käynyt pakkasen puolella. Tumput on puettava käsiin, lapsille on etsittävä lämpimämpiä varusteita. Kaikki puree hiukan, ei silti ole liian kylmä. Puut ovat keltaisia, maa on lehdistä paksu.
Viikolla kävin opettamassa Raumalla. Tulin linja-autolla paikalle myöhään edellisenä iltana. Harpoin pilkkopimeässä kaatosateessa tuntemattomassa kaupungissa vieraaseen majapaikkaan. Se oli hauska tunne, déja-vu, ei-omasta-elämästä aiemmin koettu.
¨
10. 10. 2011
Kai näitäkin vaiheita tarvitaan. Kai tämä menee taas ohi.
Halusin tehdä työtä pidellen sormia tieteessä ja elämässä: siellä, missä operoidaan älyllä, siellä, missä tunnetaan, koetaan.
En tiennyt, miten kaukana tutkijantyö on.
Repeydyn. En pysty pitämään kämmeniä kummassakin.
Olen hyvä tutkimaan tunteita, kokeilemaan sieltä, kokeilemaan täältä. Olen hyvä tutkimaan tätä elämää, tätä ihmistä, näitä ihmisiä, en noita.
En halua edes teeskennellä olevani tähtitutkija.
Väitöskirjaa tehtäessä niin on teeskenneltävä.
Kunpa olisin tehnyt väitöskirjani kymmenen, kaksikymmentä vuotta sitten. En ikinä pysy perässä siinä kaikessa, mitä nyt kirjoitetaan. En ole koskaan osannut ravata uusimman perässä, en ole koskaan pysynyt ajasta perässä. En ole monilahjakas, olen syvälahjakas.
Luulin, että voisin hiipiä vaatimusten vieressä, täyttää osan, esittää täyttäväni toiset.
Kai näitäkin vaiheita tarvitaan. Kai tämäkin menee taas ohi.
¨
3. 10. 2011
Lauantaina poimimme suppilovahveroita.
Ujuttaessani kättäni maanmyötäisten katajien ja kosteiden sammalten sekaan, haroessani sormiini sienten vahvoja, oransseja, kiemuraisia vartaloita kehoni muisti yhtäkkiä, mistä muualta tunsi suppilovahverotunteen.
Eräänä viikonloppuaamuna kaksitoistavuotias esikoiseni tuli ensin viereeni, alastomana niin kuin me kaikki muutkin, kietoi itsensä kainalooni. Hän tekee sen aina tietyllä tavalla, hänessä on toiminnot on ja off. Hellyyden ja ihon kaipuu syttyy hänessä kuin valonheittäjän napsauttaisi pilkkopimeässä päälle, ja hän hakee kaipaamansa tavalla, jossa on käsittämätön yhdistelmä päättäväisyyttä ja määrätietoisuutta ja kaksivuotiaan herkkyyttä ja välittömyyttä. Ja yhtäkkiä, salamaniskusta hän on valmis, hän on jo vaihtunut toiseksi olennoksi, jolla on muita päämääriä: jokin kirja, legot, tietokonepeli, kaveri, pyöräily, koko maailma.
Hän oli vielä kainalossani, nukkuvaan syliini kietoutuneena. Ehkä hän nukkui, ehkä makasi äänettä, niin hän usein tekee, kun sänkyyn oli jo ilmestynyt toinen alaston poika. Sänkyyn oli tullut keskimmäiseni, hänelle ominaisella tavalla. Keskimmäiseni on lapsi, joka menee teleskooppimaisesti kasaan, siten kuin etana kosketettaessa. Tunsin unen läpi, miten hän tunnusteli varovaisin kosketuksin peiton päältä, missä olemme. Sitten hän veti itsensä langanohueksi, sujahti peiton päälle minun ja puolison olemattomaan väliin, sitten hän veti vartalonsa kasaan tyynylle ja ujutti hiljaa itsensä peiton alle, meitä edes koskettamatta. Sitten tunsin varovaiset käpälät olkapäilläni ja selässäni, ne tarttuivat minuun kiinni kuin pieni apina, ja niin me jatkoimme unta.
Joskus aiemmin tilanne olisi ollut kamala. He olisivat potkineet ja riidelleet, kääntyilleet ja vempanneet, ja vaikka he olisivat olleet hiljaa, olisin vihannut sitä, että en voi kääntyä, käteni puutuu, en saa hengitettyä. Nyt olimme vain siinä kaikki, nukuimme yhdessä, hengitimme tasatahtiin, vartalot toisiin kiemuraisesti sopeutuneina.
Aamulla koin, että kehoni muistaa saman tunteen jostain. En tiennyt, mistä se oli. Tunsin vain, että olen kokenut saman jossakin aiemminkin.
Suppilovahveroita poimiessani tiesin, missä. Aamuyön tunne oli suppilovahverotunne. Olimme toisiimme ja metsämaan muotoihin kasvaneet, toistemme neulasiin ja oksiin sopeutuneet, silti omat itsemme.
¨
26. 9. 2011
Olen ollut talon suhteen taas kiemurassa. Tänään sain apurahahakemuksen lähtemään, joten nyt on aika keskittyä ilta-aikoina taloon, päivittää sekaiset paperini asiasta. Pitäisi tehdä niin paljon, soittaa muurarille ainakin, ja muurausjutuissa on muurin verran asioita, jotka painavat. Minkä hintainen siitä muurausprojektista edes tulee? Kaatuuko koko meidän talon rahoitus tähän? Enkä tiedä yhtään, miten palkataan käytännössä muurarille apupoika. Ja on niin paljon kaikkea muutakin. Ääh.
Jos päivittäisin nyt hiukan tietoja. Ainakin aloittaisin. En tahdo. Kun kaikkialta lähestytään minua taas yhtä aikaa.
Muistan erään runon. Se oli joskus meidän jääkaapin ovessa. En enää muista, kenen se oli. Siinä luki jotain sellaista, että autojen torvet soivat ja mies seisoi keskellä risteystä sen näköisenä kuin olisi juuri juossut siihen kaikilta suunnilta.
Sellainen olo on joskus.
Äh, unohdin soittaa sille sähkömiehelle tänään illalla.
¨
21. 9. 2011
Muutama päivä sitten vietin taas kotipäivää kuopuksen kanssa. Oli tuulinen päivä. Sekä puut että maa olivat ruskeanvihreistä lehtimassoista raskaat. Nurmikko sinnitteli vielä syvänvihreänä ja kosteana. Kohinaa oli kaikkialla, tuulen huojuntaa ja alkavaa myrskyä. Menin hakemaan postin, ja pienin lupasi pysyä hiekkalaatikolla, mutta kun kuljin takaisin päin, kuulin yllättäen talomme toiselta puolelta pientä laulelua.
Menin katsomaan, ja siellä hän oli: pieni punatakkinen olento veti keinun pienen lautakasan päälle, asettui keinulle vatsalleen ja sitten kipristi jalkansa ja keinui, kauas, kauas. Hän palasi taas takaisin, kiipesi lautakasan päälle, asettui keinulle vatsalleen, kipristi jalkansa ja keinui, keinui taas. Kaiken aikaa hän lauleli pientä laulua, joka meni suurin piirtein näin: mm-hmm, mm-hmm, siansaksaa-josta-äiti-ei-saa-selvää, mm-hmm, mm-hmm, isoveljien nimet ja hänen itsensä nimi, mm-hmm, mm-hmm, siansaksaa-josta-äiti-ei-saa-selvää.
Keskellä valtavaa tuulta ja syksyä pieni punatakkinen tyttö keinui käppyrässä vatsallaan keinun päällä ja lauloi, omaan pieneen maailmaansa syventyneenä. Hän huomasi minut, ilahtui, vilkutti, ja sitten kipristi jalkansa taas ja keinui, keinui, keinui.
Hän keinui ja lauloi ulkona kaksi tuntia, eikä olisi halunnut tulla sisälle. Nyt joka kerta, kun käymme ulkona, hänet löytää aina ensimmäiseksi sieltä: käppyrästä keinun päältä, keskeltä keinun vauhtia ja omaa laulua.
Luen taas Roland Barthesia, joka on ainakin puoleksi pähkähullu ja sormen verran häikäisevän loistelias ajattelija. Tässä on kaksi lainausta häneltä, vuodelta 1957:
Oikeudenkäyntikielen vaikeudesta: “Olipa syytetty kuinka syyllinen tahansa, oikeudenkäynti oli myös näytös meitä kaikkia uhkaavasta kauhusta, nimittäin kauhusta tulla sellaisen vallan tuomitsemaksi, joka ei halua kuunnella kuin sen itsensä meille lainaamaa kieltä. – – Kaikki oikeusmurhat alkavat siitä, että ihmiseltä varastetaan hänen kielensä kielen itsensä nimissä.”
Ufokokemuksista ja kommunismista: “Aluksi lentävien lautasten arvoitus oli täysin maanpäällinen. Oletettiin, että lautanen oli peräisin Neuvostotuntemattomasta, maailmasta, jolla oli yhtä vähän selkeitä aikeita kuin vieraalla planeetalla. – – (L)änsimainen mytologia itse asiassa kuvaa kommunistisen maailman yhtä vieraaksi kuin toisen planeetan: Neuvostoliitto on maailma, joka sijoittuu Maan ja Marsin väliin.”
¨
14. 9. 2011
Olen vihainen. Olen vihainen. Olen vihainen.
Mieli kiehuu niin lujaa, että on pakko keksiä jotain tekemistä.
Kävin kuopuksen kanssa lääkärissä. Tein sen virheen, että kerroin kaikista hänen oireistaan – nivel- ja vatsaongelmista ja päänsärystä – ja olin vielä kirjoittanut niistä koneella lapun. Lääkäri kuunteli järkyttyneenä oireista, totesi, että ne ovat vakavia tämän ikäisellä, tässä täytyy ottaa neurologiin ja vaikka mihin yhteys – ja sitten lääkäri sai päähänsä, että olen keksinyt kaikki lapseni oireet. Tivasimme vartin verran, tarvitaanko minulle psykologia vai lapselleni tutkimuksia.
Tulin lääkäristä pois niin kiukusta kiehuen, että unohdin sen käytännön asian, miksi olimme menneet lääkäriin – kuopus olisi tarvinnut todistuksen ruoka-allergioista hoitopaikkaan.
Käsittämättömintä tässä on, että jos todella olisin tarvinnut psykologia ja olisin projisoinut ongelmani lapseni sairauksiksi, en olisi ikinä, koskaan, milloinkaan, eläessäni myöntänyt asiaa niin alentavassa, niin nöyryyttävässä, niin vähättelevässä keskustelussa. Säälin todella ihmisiä, jotka tarvitsevat oikeasti apua. Ei ole ihme, että masennusta ja psyyken ongelmia hävetään eikä niihin haeta hoitoa ajoissa, kun hoitohenkilökunnan asenne on tällainen.
Sama asenne tulee lähes aina vastaan nuorten lääkäreiden kohdalla: sama ivallinen hymy, sama ylenkatse, sama vuorenvarma päätös siitä, että lääkärin yleismalkainen silmäily vartin verran korvaa sen, mitä äiti on nähnyt lapsesta usean kuukauden ajan. Jos nuoret lääkärit ovat tällaisia, lääkärinkoulutuksessa on jotain pielessä. Eikö kukaan opeta, miten kohdataan apua tarvitseva ihminen?
Ongelma on tietenkin se, että eihän koira älähdä, ellei siihen osu kalikka. Kuka äiti voi vannoa olevansa niin hulvattoman täydellinen, että mieli olisi ikuisesti kirkas ja pirteä? Entä jos sittenkin olen keksinyt lapseni oireet? Tai näytänkö niin huurupäältä, että lääkäri alkoi siksi epäillä?
Ulkona sataa vettä, jälleen kerran. Mätä haisee. Kaikki on märkää, märkää, märkää.
¨
3. 9. 2011
Istun vieraassa huoneessa, odotan linja-autoa.
Kello tikittää. Jokin putki lorisee. Ilmastointi kohisee.
Rakennuksesta kuuluu tyhjentyneen instituution ääniä: tekniikan rahinaa, jolla laki pitää laitokset kasassa.
Takanani on kaunis viikonloppu, elämästä tulvinut, rehellisyydestä ja ilosta. Jos voisin, purkittaisin eilisen ja tämän päivän ja avaisin myöhemmin joka kerta sen purkin kannen, kun tuntisin itseni työssä yksinäiseksi ja hylätyksi.
Myöhään eilen illalla yksi symposiumin osallistujista joikasi meille aulassa. Hänen isoäidillään oli kuusitoista lasta, joista kaksi syntyi kuolleena, kaksi kuoli lapsena, ja yksi joiuista kertoi kuolleesta Ellestä, siitä, miten kaunis ja rohkea pieni tyttö oli ollut ja miten äidillä on häntä ikävä.
Ääni täytti koko tilan, valtava ääni. En ole koskaan kuullut joikaamista oikeassa elämässä. Se oli niin kaunista ja voimakasta, että itkin. Seisoin hämärässä aulassa ja kuuntelin muiden joukossa, mutta jokin minusta oli polvillaan lattialla. Jokin minusta puristi lujaa pientä tytärtäni sylissäni, edessäni seisoi jälleen sisareni, jokin minusta ojensi ikuista kättä häntä kohti, huusi sammumatonta huutoaan: hauras, hauras elämä, älä jätä minua!
Jokin minussa piteli lasta, häviävää lasta, sitä haurasta, elämänlangassa juuri ja juuri kiinni olevaa. Miten niin kipeä voi olla niin kaunista yhtä aikaa?
¨
1. 9. 2011
Pääskyspari teki meidän porstuan räystään alle myöhäisen pesän. Poikaset sirkuttivat vaativina nälkäänsä koko elokuun, ja niiden pienet vanhemmat toivat niille kiihkein kaarin ruokaa, ammusmaisin lentokaarin, joiden alta teki ihmisen mieli juosta pelästyneenä pois.
Pari päivää sitten huomasin, että puhelinlangalla kökötti riviä tärkeännäköisiä pääskysenpoikasia. Lentoharjoitukset olivat alkaneet.
Kuistille tuli paljon kakkaa. Kastelukannuni on ihan valkoinen, ja keskimmäisen lapseni kivikokoelma.
Maa on kostea, aurinko lämmittää usein, mutta yö on viileä ja kylmä. Sataa usein ja paljon. Lehtiä on yhä enemmän maassa, uusia ja jo maatuneita.
Tuntevatkohan pääskyset sen kaiken? Tunteeko pääskyspari sydämessään: Syksy on tullut. Jos nämä eivät opi nyt lentämään, lapseni kuolevat.
Mitä niiden sydämessä tapahtuu? Pakahtuuko se hädästä nyt vai asuuko niiden sydämessä hyväksyminen: Jos nämä eivät ehdi lentää, ne jäävät tänne, luonnon ruuaksi. Ensi vuonna on uusien poikasten aika, ja sitä seuraavana vuonna taas.
Milloin pääskyset lähtevät yleensä etelään?
¨
25. 8. 2011
Tapoin eilen kyyn!
Se oli ensimmäiseni. En ole koskaan ennen saanut niitä kiinni.
Se luikersi ulko-oven edessä, lähti kovaa vauhtia talon kivijalkaan. Rautalapio sai sen kiinni. Olemme nähneet sen pari kertaa kesän aikana.
Käärmeen pää yritti vielä tunnin verran ruumiistaan irronneena purra raivostuneesti, haistella kielellä, edetä. Vartalo kiemurteli karkuun vielä pari tuntia. Säälitti. Samalla tuntui voitonriemuiselta. Jokin alkukantainen virtasi suonissa käskyinä: Suojelen laumaani viimeiseen hengenvetoon! Nyt vielä metsästämään, saalistamaan perheelle ruokaa!
Yöllä katsoin Oppitunteja-elokuvaa typerän myöhään – noloa myöntää, olen heikkona Rupert Grintiinkin – olin nauhoittanut sen, ajattelin vain vilkaista alkua. Puoli kahdelta juoksin sänkyyn. Elokuva oli komediaksi kyllä hidas ja kasvutarinaksi yksipuolinen, mutta viehätti se silti, sai ajatukset hehkumaan.
Oli elokuisen säkkipimeää, makuuhuoneen ikkuna oli auki, hyttysverkon takaa kuulin heinäsirkkojen paksun ja syvän sirityksen. En tiedä, miksi heinäsirkkojen syke pimeässä yössä kuulostaa minusta aina tähdiltä, kaukaiselta tähtitaivaalta. Minusta kuulosti siltä kuin miljardit tähdet olisivat avaruudessa jakaneet ajatuksia keskenään.
Makasin peiton alla tyyny allani, mutta jokin minusta istui ikkunalla, valtavan ikkunan karmilla. Hyttysverkkoa ei ollut, oli vain minä ja suuri tähtitaivas, ja ehkä kaukana alhaalla metsä, öinen metsä.
On hämmentävää, miten syvältä ja voimallisesti omia lapsia kasvattaa sellaiseen elämään kuin mikä on juuri minulle tullut rakkaudeksi ja taakaksi. Jokainen pyrkimyksemme levolliseen ja hiljaiseen olemiseen, rauhallisesta lepäilystä ja lähimmistä ihmisistä täyteen, kirjoista ja luonnosta pursuavaan, on väistämättä tarkoittanut myös eristäytymistä, vetäytymistä syrjään, hitautta, putoamista muun maailman ja kaikkien muiden ihmisten hektisistä vaunuista pois.
Äitinä istun ikkunalaudalla, valtavan tähtitaivaan äärellä. Miten ahdasmielinen, jäykkä ja mustavalkoinen olisin ollut, ellen nuoruudessani olisi väkisin murtautunut pois kotini pesästä ja särkynyt maailmaan. Miten köyhä olisi sieluni ollut, elleivät silloiset ystäväni ja tuleva puolisoni olisi raastaneet minua ulos.
Nyt meidän perheen lapsilla on hyvä olla täällä, olemme hitsautuneet yhteen, olemme kouluttautuneet kestämään ja rakastamaan juuri näitä viittä ihmistä, ei ketään muuta. Entä jos he eivät koskaan murtaudukaan pois täältä? Entä jos olen sitonut heidät tänne niin tiiviin sitein, että he eivät enää löydä pois, omaa elämäänsä?
Käteni on tähtitaivastä vasten. Käsi näyttää hassun pieneltä pohjatonta syvyyttä vasten.
Liikkukaa tähdet, liikkukaa. Joku teistä, murtakoon tämän kodin, joku teistä, vetäköön nämä lapset luokseen, repiköön auki vanhempien lukitsemat ovet ja äitien rakentamat muurit. Joku teistä, tulkoon, aikanaan: rikkokaa nämä lapset luotani pois.
¨
23. 8. 2011
Iltaisin on kylmää, hämärää ja kosteaa. Pyykki ei kuivu ulkona.
Ulko-oven eteen on joka päivä pudonnut uusia käpertyneitä vaahteranlehtiä.
Öisin voi vielä pitää yhtä ikkunaa auki.
¨
17. 8. 2011
Väitöskirja kiertää edessäni, sisälläni, hiertää.
Kuka minä olen?
Tieteeseen liittyy asioita, jotka eivät ole minua ja joista en löydä itseäni. Samalla tietyt puolet minua löydän vain tieteestä, vain sen oudoista maailmoista.
Kiertelen asuntoa, yläkerrasta alakertaan, keittiöstä olohuoneeseen, takaisin ylös, makuuhuoneeseen, patjalle. Mitä ihmettä sillä verkkosivulla sanottiin? En tajunnut mitään. En halunnut tajuta mitään. En ole sinisiä ja harmaita palkkeja, teksti-kärpäsenkakkaa, klikattavia linkkejä, vieraskielistä tekstiä. En ole suoritusvaatimuksia enkä ääneen lausumattomia odotuksia, en opintopisteitä enkä tasoja, en ole häpeää enkä osaamattomuutta. Tiede on minulle jotain muuta, jotain kauniimpaa, suurempaa, avaavampaa.
Missä minä olen yliopistossa? Olen ruumiina juuttunut verkkosivujen väliin, vain jalkani ja toinen silmäni on yliopistorakennuksissa, suurin osa on hajonnut kirjoihin ja tietokoneeseeni. Missä kehoni on, kun teen tiedettä? En ole olemassa. Olemassaolevaksi rähähdän omituisissa paikoissa, seminaareissa, vastaanottokeskusteluissa, olematta siihen valmis.
Mistä tartun nyt kiinni? Pidän sen asiantuntijapuheenvuoron, pitäisi tehdä se artikkeli, raportoida säätiölle, hakea apurahaa, työstää johdanto ohjaajalle – ja niin, itse väitöskirjaakin pitäisi tehdä – lukea – omaa tekstiä ja toisten – . Mistä tartun kiinni? En saa otetta, ote kiertää minua, tarttuu olkapäistä, lyö toisaalta. Tässä seison. Kohta olen valmis. Nyt.
¨
13. 8. 2011
Ehdin jo ihmetellä, miksi aiemmin elokuu oli minun kuukauteni. Viimeaikaisista säistä en ole välittänyt. Aurinkoisina päivinä on tukahduttavan kuumaa, mutta valon vetäydyttyä pilveen ilma muuttuu yhtäkkiä hyytävän kylmäksi. Koko aamupäivän ja illan kylmä valuu ympärillä, kiertelee kosteissa jaloissa ja tuoksuu angiinalta ja virtsatietulehdukselta. Maa on vetinen ja märkä, sisältään vielä lämmin mutta pinnalta kylmettynyt. Ruuan jälkeen kaikki on jo varjossa ja yhä kosteampaa. Sitten sataa taas rankkasateita, minä murehdin talomme hirsiä. Siedin näitä päiviä, en nauttinut.
Sitten tulee tällainen päivä: hiljainen. Kuljemme pientä metsäpolkua, aurinko täplittää suurta metsää, sudenkorennot surahtelevat kallioilla. Heinäpellon kohdalla ilma on paksu heinäsirkkojen sirityksestä. En ollut huomannutkaan, että tätä metsätaipaletta kaipasin koko kesän. Se on hyvin pieni eikä kestä kauaa mutta koskettaa joka kerta. Kuljemme hiljaa metsätietä, sitten poikkeamme metsään, valtavien kuusten alle, pelto alkaa ennen pitkää väikkyä niiden lomasta, viimein kuljemme jonossa korkean heinäpellon halki, heinät raskaina meihin nojautuen, ylitämme ojan ja tien.
Istuin navetan vierellä jonkin ammoisen osan kivijalalla, pienin uitti osmankäämeä vedessä, jota oli jäänyt murtuneen rakennelman tuntemattomaan väylään. Istuin silmät kiinni, loppukesän rauha ympärilläni. Vähän väliä kehoni kävi omassa maailmassaan, siinä fantasiassa, joka syttyi yhtäkkiä mieleeni yöllä ja joka sai koko kehoni kipinöimään.
En pääse lähelle puolisoa, lapsia enkä luontoa, ellen käy omissa kuvitelmissani, asu kaukaisissa maailmoissa, hengitä ja tunne tunteita jostain muualta, rakastu fiktiivisiin ihmisiin ja kärsi toisen elämän kärsimyksiä. Tarinat, mielen kuvat, toisen maailman kohtaukset saavat jostain syystä hengittämään syvään juuri siinä elämässä, jossa sillä hetkellä todella on: tuntemaan oman elämän kuin ensimmäistä kertaa.
(Seuraava osa löytyy täältä)
¨
Blogimerkintöjä, 2011 (osa II)
¨
Blogimerkintöjä, 2010 (osa III)
Blogimerkintöjä, 2010 (osa II)
¨