Blogimerkintöjä vuodelta 2010
Maria Spiik
Viimeinen kolmannes
(Seuraava osa löytyy täältä)
¨
29. 12. 2010
Joulun jälkeen tulin kipeäksi. Jokin kylmä, joka oli juuttunut jonnekin sisimpääni kireästä pakkasesta ja kaivinkoneen äärellä seisomisesta, sai vihdoin tilan, ja minä makasin kuumeesta käpertyneenä peiton alla.
Unia velloi minussa, unien ja valveen välimuotoja, lyhyitä painajaisia ja valveen luisumista takaisin uniin. Näin unta, että minulla oli skitsofrenia ja minut piti viedä pois, mutta samaan aikaan olin liedellämme, maissien, herneiden ja pikkuporkkanoiden ympäröimänä, olin siis kinkku ja minusta leikattiin viipaleita. Toisessa unessa viipaloin käsin koivuhalosta viipaleita ja laitoin niitä paahtimeen. Liukuessani hereille pidin unta hassuna ja kerroin sitä mielessäni pojille, mutta vaivuin takaisin uneen ja laitoin niitä viipaleita isäni kotona mikroaaltouuniin ja pistin vielä juustoakin päälle.
Yhdessä unistani olin tontilla, mutta minä olinkin tontti, se maa, ja talonpaikan alta paljaaksi kaivettu kallio oli sydämeni. Sydäntäni kaivettiin esiin, se paljastettiin.
Eilen sain hetken yksinäisen tovin tontilla, lumisessa metsässä, valtavan montun äärellä, kun kaivinkoneet lähtivät pois. En uskaltanut enää laskeutua talonpaikan kalliolle, en olisi luultavasti päässyt kaivannosta enää ylös. Puhuin silti sydämelle muutaman sanan, toivotin sen tervetulleeksi.
¨
21. 12. 2010
Meillä oli eilen siivouspäivä. Laitoin aamulla pojat linja-autopysäkille ja kompastelin sitten sisältä ulos ja hankeen. Kannoin peittoja, tyynyjä, ryijyjä, seinävaatteita, leluja tuulettumaan. Niiden jälkeen hiivin herättämään pienen unenpehmoisen olennon, pienen lämpöisen unisen tytön.
En ollut ennen huomannutkaan, miten unenlämmin hän on aamuisin, miten hän tuoksuu omalta ja ihanalta, miten hänen koko kehoonsa on painunut peiton alisen unimaailman myttyinen muoto. Koin sen vasta nyt, pakkasen ja vitivalkoisen kirpaisevan jälkeen.
Käsissäni on paljon kuivan ilman haavoja, ja käytin siivotessani ensimmäistä kertaa kumihanskoja. Tuntui kuin olisin tehnyt kodille gynekologista tarkastusta. Käsi kesti hanskojen kanssa polttavankin kuumaa vettä, mutta tuntoaisti oli mennyt. En usein edes huomannut, että rätti oli kädessäni tai että en ollut puristanut siitä vesiä pois tarpeeksi.
On ollut taas kiire, ja tunnen itsessäni keltarauhashormonin. Lantio hölskyy ja sitä pitää varoa, keho ei muista, että kävin jo vessassa, ruokaa ja herkkuja ahmin silmät pullollani, saan pahan tuulen kihahduksia, rintakehä tuntuu hengästyneeltä, ajatus ei pysy kunnolla kasassa, säntäilen, unohtelen. Jokin kiireen hormoni erittää keltarauhashormoniakin, enkä pidä itsestäni tällaisena. Lantion varominen on ikävää, mutta surullisempaa on, mitä hormoni tekee mielelleni.
Mummu, äitini äiti sai ajoittain vainoharhaisia kohtauksia, ja muistan lapsuudesta sen katseen, sen silmien kiillon, sen syvän varmuuden, että häntä kohdellaan huonosti. Se kiilto kiinnittyi kaikkein läheisimpiin, rakkaisiin, mutta olin vielä niin pieni, että en kunnolla muista niitä. Vanhimman sisareni psykooseissa se sama kiilto on sisaressani, se loogisesti järkeilevä mielenvikaisuus, se, jonka mielestä kaikki, mikä ei mene oman mielen mukaan, on vainoamista.
Näinä keltarauhashormoni-aikoina katson pahoillani peiliin: kuvittelenko olevani erilainen kuin he vain siksi, että tulen nopeammin ja useammin järkiini?
Millä tämä hormoni lähtikään vähenemään?
Pitäisi levätä, oleilla, katsella kauas, etsiä sitä, mikä on kaunista, ei sitä, mikä on pakko tehdä. Pitäisi luovuttaa, heittää turhat olan yli, muistuttaa mieleen, mitä oikeasti haluan elämältä. Pitäisi hymyillä hiljaa tälle kaikelle tekemiselle, joulun häsäilylle, talon kaivuutöille, lasten hoitamiselle, puolison jaksamisen seuraamiselle, esikoisen syntymäpäiville.
¨
13. 12. 2010
Isoäitini oli aikoinaan Turun rikkain nainen. Hänen äitinsä, minun isoisoäitini siis, oli suomenruotsalainen hienostorouva.
Kesäkuumalla isoisoäitini laittoi aina hiuksensa, puki helmet kaulaansa ja korkokengät jalkaansa. Muuten hän oli ilkialaston.
Hän oli täysissä ruumiin ja sielun voimissa, hänellä ei ollut mielen ongelmia, hän ei protestoinut mitään, hän ei kapinoinut, hän ei ollut dementoitunut. Hän oli vain minun sukuani.
Seison tässä, elämässäni. Katson taakseni, ja näen Marian, jolle on nyt jätettävä hyvästi. Siinä hän on, ilman rihmankiertämää yllään. Hän on saanut viettää nämä kaksi vuotta kotona, hän on saanut purkaa sydämensä ulos, hän on saanut valahtaa polvilleen lattialle ja huutaa tuskaansa. Hän on saanut loikata ylös ja riemuita iloaan. Hän oppi olemaan rehellinen lapsilleen, antamaan tulla, hän heitti kaiken turhan olan yli ja antoi mennä, kohtasi ihmisen alastomana ja paljaaltaan, sellaisenaan.
Katson eteeni, ja siellä on toinen Maria.
Hänkin on alasti.
Hän vain lähtee pian töihin. Hän alkaa tehdä väitöskirjaa täysipäiväisesti, hän käy seminaareissa ja kongresseissa, hän kouluttaa.
Ei niihin voi mennä nakuna.
Hänen pitää pukea kiristävät, ahdistavat vaatteet ylleen. Hänen täytyy sulkea suunsa, padota tunteet sisälleen, olla asiallinen, asiantunteva. Pieninkin heikkouden värähdys herättää hänen ympärillään aggressiot, ulkopuolelle sulkemisen, vähättelyn. Tunteiden ja hakemisen inahduksia hänen on alustettava, perusteltava etukäteen, selitettävä, sanallistettava.
Ei hän mahdu niihin vaatteisiin.
En osaa työskennellä koko päivää ilman että jossain vaiheessa rynnistän pystyyn, hypin hurjaa peikkotanssia, ravistelen ja puhkun, päristelen pitkään keskittymisen kuonat ulos. En osaa keskustella ilman, että suustani yhtäkkiä tulvii kaikki sydämestäni, kaikki pelot, ilot ja riemut. En ymmärrä ihmisiä, jotka eivät ole koskaan pudonneet polvilleen elämässään ja joilla ei ole aavistustakaan, mistä tässä kaikessa on kyse.
¨
11. 12. 2010
On paljon, mitä miettiä.
Sielussani on monta suurta kysymystä, monta keskeneräistä kuvaa. Ne eivät ole vielä saostuneet näyiksi, saaneet muotoa ja olemusta. On kiire, kaikki ajaa ylitseni, mutta jokin minusta yrittää muovautua sen kaiken kiireen tönimänä.
Istun tässä, tietokoneella. Olen tämä ihminen. Ympärilläni on peilejä. Viimeisinä viikkoina monta unohtamaani peiliä on noussut taas esiin.
Toisista peileistä näkyy vain puolikas minä, toisesta näkyy ärtynyt mulkaisu, toisesta näkyy takapuoli.
Katsotaan tuota yhtä.
Sen peilin kanssa olen vastatusten koko seuraavan vuoden. Sitä peilikuvaa olin pitkään vältellyt. Se odottaa minua yliopistossa, ja juuri sen peilikuvan luokse en haluaisi mennä.
Siinä peilikuvassa olen joku omituinen sättä. Olen puoliamatööri, jolla on päähänpinttymiä ja joka yrittää vääntää niistä tutkimusta. Se tuskastuu yliopiston hitauteen ja nihkeyteen, se menettää hermonsa siitä, että sitä ei ymmärretä, se tuntee hätää. Kutsun sitä kuvaa seminaariminäksi.
Sen vieressä on toinen peili, edelliseen peiliin linkittyneenä, sitä ja siitä kertaavana. Se on seminaariminä II. Se terästää sanansa, hioo aseensa, se hakkaa asiansa läpi ensimmäisen seminaariminän peilin, se lyttää askeleensa muiden yli. Sillä on voimaa, jota se ei tajua, sillä on älyä, jonka julmuutta se ei ymmärrä. Se satuttaa muita ja kokee silti olevansa alakynnessä. Se voi vaahdota niin paljon, että sen asiaa ei oteta tosissaan. Se ylireagoi, korottaa ääntä.
Edessäni on kolmas peili. Se on suurempi kuin nuo edelliset. Se katsoo minua silmiin. Siitä näyn kokonaan mutta jollain lailla läpi. Maailma näkyy kuvani läpi, ja siinä on jotain hyvää. Peilikuva katsoo minua, sen sisällä asuu koko elämä, se hymyilee rauhallisesti. Jokin sanoo siinä peilikuvassa: Olen jo menettänyt kaiken. Sisareni on kuollut. Kaikki läheiseni ovat murtuneet. En minäkään pärjää aina. Minulla on jotain enemmän sylissäni, ja jaksan odottaa aikaa, milloin saan jakaa sen muille.
Kutsun sitä hiljaiseksi minäksi.
Neljäs peili on tässä myös, sättäpeili, arjen sähläminä. Se on jokin jäännös hiljaisesta minästä, jokin ylijäämä, pintakuohu. Sen täytyy koheltaa, epäonnistua, kiljua, puskaista pöhellykset ulos, jotta hiljainen minä saisi tilaa. Se näyttää typerältä muiden silmissä, se hapsottaa joka suuntaan, mutta jotenkin tarvitsen sitä, tai en oikein tiedä. En tiedä, miksi sitä kuvaa näkyy niin paljon ja mikä sen peilin tehtävä on.
Sitten näen lähelläni muitakin peilejä, kymmeniä, satoja, mutta ne muut eivät ole tärkeitä nyt.
Minusta tuntuu, että hiljaisen minän ja seminaariminä II:n välissä on odottamassa jokin, jota en vielä tunne. En näe sitä kuvaa vielä kunnolla. Se ei ole vielä muodostunut. Jokin siellä on silti pakottamassa, puskemassa itseään, jokin minä, tästä uudesta elämäntilanteesta siinnyt.
Käännän katseeni vielä molempien seminaariminujen puoleen, ja yhtäkkiä tiedän.
– Teistä puuttuu jotain, sanon niille, osoitan niitä sormella. – Katsokaa itseänne. Katsokaa nyt. Teistä puuttuu jokin. Rehellisyys.
¨
5. 12. 2010
Lunta on valtavasti. Sitä on kaikkialla, syvää valkoista höytyä. Ulkona lapset konttaavat hankien sisällä reittejä, linnoja, vuoria, vakoilupaikkoja. Suuret puut näyttävät idyllisiltä; lumi korostaa niiden köyryjä, vanhoja muotoja, kehystää ne ja hyväilee niitä.
Eniten rakastan rungoille toispuoleisesti vihmonutta lunta. Nautin vanhojen puiden vankasta ihosta ylipäätään, niiden uurteista, vihertävistä jäkäläkoruista, kaarnan reiteistä. Lumi on pysähtynyt niihin hetken ajaksi, hyväillyt niitä, korostanut ne esiin meidän ihailtavaksemme.
Oli taas hyvin hiljaista. Lumi teki äänille jotain kummaa. Kaukaisetkin äänet kuuluivat selvemmin kuin yleensä, etäiset keskustelut kantautuivat jostain luoksemme, mutta kaikki äänet oli pehmennetty, pyöristetty.
Makasin hangessa ja tein lumienkelin kuvan. Noustuani ylös hankeen oli jäänyt haalarin ryppyjenkin urat. Takapuolen kohdalla oli kintaan jälki. Helmassa oli jalkapohjat.
Pojat tekivät uusia maailmoja aurauskinoksiin, ja yhtäkkiä näin seitsenvuotiaani pään pilkistävän niiden takaa, katsovan minua tuumivasti. Tunsin sen katseen heti. Katseessa oli tarkkaavaisuutta ja etäisyyttä yhtä aikaa, tuntemattomia maailmoja.
Olin juuri hyräillyt itsekseni, astellut muutamia askeleita, hypähdellyt. Minkäköhän hän oli kuvitellut minun olevan, linnanneidon, metsänhengen, talvenhaltian?
– Mitä sinä ajattelit äsken? kysyin, ja hän havahtui, katsoi minua hämmästyneenä.
– Mitä näit äsken, kun katsoit minua, selvensin, ja hampaaton nauru levisi hänen kasvoilleen.
– Ajattelin, että olet hirviö, joka hyökkää kohta, hän vastasi ja heittäytyi hangen taakse.
¨
3. 12. 2010
Lunta sateli hiljakseen merkitessämme tontilla uutta talonpaikkaa. Kuopus istui maassa ja leikki itsekseen leluilla. Tappelimme tietenkin puolison kanssa, jonkin verran.
Istun nyt kotona, katselen kynttilän yli ulos. Valkeaa leijailee maahan, suuria ystävällisiä lumihiutaleita, jotka kantavat maisemaan jouluista tunnelmaa ja syvää hiljaisuutta.
Katselen kauempaa kirjettä, jonka avasin jo autossa. Se on kellertävä, sen paperi on paksua ja sen kuoressa lukee Koneen säätiö.
Peukalossani oli taas kuivan ilman haava, revin kuoren auki muilla sormilla ja leualla, kiivaasti ja nopeasti – voihan tämä olla vain mainoskin – .
Minä sain apurahan.
Sain apurahan vuodeksi väitöskirjaani.
Puoliso saa jäädä kotiin kuopuksenkin kanssa, hän saa jäädä tähän perheeseen, koti-isäksi, hän, joka ei ole moneen vuoteen tahtonut mitään enemmän, hän, joka on antanut töissä jo liikaa. Ja minä. Joka lapsen jälkeen olen kierinyt tässä samassa: tahdon, tahdon niin paljon, mutta seinät tulevat vastaan, mistään ei tule mitään, ei ikinä, ei koskaan, tähän olen jäänyt, käsissäni ei-mitään, äidiksi ja puolisoksi sidottuna, ei mitään vain minulle annettuna. Olen tehnyt töitä, olen hakenut, olen etsinyt, olen kaivanut elämääni eteenpäin joka päivä kymmenen vuoden ajan, ja aina vastassani on seinä ja sisälläni sama hellittämätön tunne: vielä. Vielä yritän. Vielä.
Tämä on nyt minun ensimmäiseni, yksi lapsistani, niistä, jotka eivät ole verta ja lihaa vaan sanoja ja kirjaimia, hetkiä ja ajatuksia. Tämä on ensimmäiseni, joka lakkasi olemasta vain vuosien päähänpinttymä, tipoittain janosta revenneeseen suuhuni toivoa antava.
Katson väitöskirjaani, sen halkeutuneita sanoja, sen kappaleita, joita olen kiertänyt ja kääntänyt uudestaan ja uudestaan, hakenut epätoivoisesti sitä, mitä tahdon sanoa ja millä tavalla. Sinä irtoat nyt minusta, lakkaat olemasta vain nyrkkeilyseinäni, sinä lohkeat tästä kodista ja lähdet maailmalle, muutut tutkimukseksi, astut virtaan, jota vielä äsken pelkäsin ja vierastin. Sinä olet nyt valmis, et tietenkään kokonaan, olet virallisesti vasta alussa, mutta löysin sinut, löysin kielesi, löysin silmäsi ja kämmenesi. Ja nyt sinusta tulee totta, ja minusta tulee jokin muu kuin ennen, ehkä.
Seison askeleella. Joko minä jo tämän nousin? Vielä äsken tuossa oli mykkä muuri, taivaaseen saakka kohoava, ikuinen.
¨
30. 11. 2010
Olen kauan pelännyt puolisolle tapahtuvan jotain. Sekä hän että minä olemme odottaneet, milloin jotain tapahtuu, mitä seuraavan oven takana on – . Kauhu on väikkynyt meissä kummassakin, hyvin kauan.
Ei sellaisen pelon kanssa voi elää. Yritin kyllä kuvitella, miltä elämä näyttäisi ilman häntä, mutta kuvitelmat sortuvat kasaan. Taloprojekti kauhistuttaa: Entä jos jään yksin lasten kanssa? Puolisossani on aina asunut askel jossain toisessa todellisuudessa, hänessä on aina elänyt jotain tuonpuoleista, ja olen aina joko rakastanut sitä hänessä elämäni ihmeenä tai hätistänyt sen häiritsevänä muualle. Viime kuukausina olen kauhuissani rekisteröinyt toimineeni väärin, sokeuttani, itsekeskeisyyttäni.
Yritin siis sopeutua ajatukseen, että olenkin tehnyt hänelle väkivaltaa. Olen tunkenut hänet sellaiseen elämänmalliin, joka ei ole hänen omansa. Minun on hyväksyttävä, että hän on minulla vain lainassa, että hän liukuu pian tästä pois, ulottumattomiin, rajan toiselle puolen.
Edellisyönä yritin taas antautua, hahmottaa meitä perhettä ilman häntä, loppumaton huuto sisälläni, pohjaton hätä ja suru kehossani, avuttomana, kauhusta mykkänä, pelosta kiviseinien sisälle seisahtaneena.
Sinä pimeimpänä hetkenä jostain sisältäni tuli tarmokas, äkäinen ääni, jokin napakka ja ankara.
Se sanoi: Enkä – anna – periksi! En luovuta! Olkoon vain hän jo puoleksi toisaalta, mutta minä olen täällä. Hän saa luvan olla meidän kanssamme vanhuuteen saakka, ja jos minä jotain päätän, se pitää. Hänessä on aina ollut jokin surullinen raide, jokin haipuva, etäinen, mutta minun ei kuulu seurata sitä. Sen raiteen päätepisteessä meistä kumpikaan ei selviä. Hänen kuuluu seurata minua. Hänen surullinen osansa tuo tähän maailmaan jotain äärettömän suurta kauneutta, jotain valtavaa ja mittaamatonta, ja minulle on annettu tehtävä pitää hänet täällä, tuoda se meille kaikille, pitää huoli, että hän ei pääse omaa raidettaan loppuun.
Sinä hetkenä, äänen kimmahtaessa sisälläni, tunsin jonkin oudon fyysisen tunteen. Olin edelleen sängyssä peittojen alla, mutta samaan aikaan tunsin selvästi olevani akselina keskellä kahta kärrynpyörää, valtavaa, suurta, järkähtämättömästi etenevää. Tunsin, miten ne yhtäkkiä alkoivat raahautua, tunsin kirskuvan rahisevan äänen, tunsin kitkan, tunsin pyörien hidastuvan. Sitten niiden hidas pyörivä liike nopeutui taas, aloitti tutun järkähtämättömän kolkkeen, mutta jotain oli muuttunut.
Näin vierelläni raiteen, jolle olimme olleet menossa, ja näin raiteen, jolle olimme nyt vaihtaneet. Edessäni uuden reittimme päässä näin kaiken: meidän tulevaisuutemme, meidät kaikki, koko perheen, jossa on isä hassuttelemassa mukana, aina.
Vilkaisin vielä sitä viereen jäänyttä raidetta, ja jäykistyin kauhusta. Näin sen päässä elämämme lysähtäneen kasaan kuin korttitalon, osa seinistä oli irvokkaasti vielä pystyssä, näin onton putouksen, loputtoman pimeyden. Juuri tuonne olimme juuri menossa – juuri tuonne, olin tiennyt sen koko ajan.
Olen kauan mennyt paniikkiin puolisoni ollessa pahalla tuulella, väsynyt tai rasittunut, mitä ikinä. Olen aina tuntenut: nyt se on menoa – . Yhtäkkiä mikään niistä ei haittaa minua enää. Istun elämäni keskellä hymyillen, tarmo käsissäni, tahto sylissäni, rautainen tahto. Jos minä olen jotain päättänyt, se pitää. Tietenkään päätös ei oikeasti ole minun, joku muu päätti tämän kanssani, mutta tiedän nyt, mikä on tehtäväni. Minulle on sanottu: sinä pidät hänet täällä, ja jos niin teet, hän pysyy.
Huomenna pakkasen on kerrottu laskevan.
¨
29. 11. 2010
En muistanutkaan, että tältä tuntuu olla kipeä.
Koko maailma on muuttunut. Kaikki huoneet ja puuhat tuntuvat tukalalta, vaikealta, kuin monimutkaisuus, hankaluus ja raskaus olisi niiden ominaisuus eikä jokin, joka aiheutuu olostani. Iho tuntuu siltä kuin sitä paahdettaisiin takan ääressä. Se on kuiva ja arka, ja sitä pistelee ja kuumottaa. Päästä, kaulasta ja rintakehästä tuntee tuntemuksia, joita ei yleensä ole. Ne tuntemukset hallitsevat kokemusta, kuin minussa ei olisi mitään muuta kuin ne. Silmät vetistävät ja niissä on ihon tavoin outoa arkuutta. Nenästäni kuulen sisäkautta rohinaa, pientä naksahtelua ja vuotamista. Hengitän suuni kautta ja huulet kuivuvat, ja naamassani on suun tilalla kuiva, kylmä aukko. Keuhkoissa on paine, joka tuntuu varsinkin nielaistessa. Rintakehää kivistää. Jokin kova pyrkii kaulakuoppaa pitkin ylös, ahdistaa. Vatsaan sattuu. En luultavasti ole jaksanut noudattaa sen tarpeita tänään tarpeeksi. Kylkeen pistää, minussa on ilmaa. Otsasta rekisteröin ajoittain säryn ja pakotuksen. Muuta kolotusta on niin paljon, että päänsäryn on yllyttävä kovaksi päästäkseen esille. Niin kipeä ei ole, että nukkuisi ja lepäisi. Tässä sitä vain on: tukalana.
¨
27. 11. 2010
Talvi on oikeasti täällä. Syksy vaihtuikin uudeksi vuodenajaksi veitsellä leikaten. Pakkasta on jatkuvasti yli kymmenen astetta, päivisin aurinko viiltää itsensä sisälle, kaikki narskuu. Ikkunasta katson tuumien lumihankia ja näen kumpareita siellä, missä oli lehtikasoja. Ehkä vielä sulaa. Ehkä vielä kärrään ne kasat kompostin taakse. Polkuja pitää aurata lumesta. Pakkanen puree poskia ja varpaita. Pattereita väännetään suuremmalle, mutta porstuasta hohkaa silti jääkylmää.
Sulaakohan enää? Voiko talollamme tehdä enää tämän vuoden puolella mitään alustavia maansiirtotöitä? Olisiko pitänyt pitää kiirettä?
Nenä tuntuu ontolta, jossain keskellä kurkkua valuu jotain paksua. On tukkoinen olo, jotenkin miedosti kurja, ilman syytä. Esikoisen flunssa muutti minuun. Lapseni ei valittanut flunssassa ollenkaan. Minun tekisi mieleni ruikuttaa koko ajan.
Pienin ei voi nukkua ulkona, ja sisällä omassa sängyssään hän päiväunien aikaan pelleilee ja kiljuu puolitoista tuntia. Iltaisin hän on töötti.
Laittaessani häntä nukkumaan istun aina sängyllä risti-istunnassa. Hän lepää käsivarsillani, minun on siinä pehmeä ja hyvä olla, kehoni unohtaa kiristyksensä. Hän lepää ihan rentona, antautuneena, suuri pupu tiukasti sylissään, kasvojani katsellen.
Lauloin tänä illalla hänelle Heinillä härkien kaukalon. Hän katseli minua sylissäni hiljaa, silmät lupsuen, unen ja valveen rajamailla pehmoisesti keinahdellen. En olisi halunnut lopettaa laulamista. Hyräilin sen hiljaa uudestaan ja uudestaan.
Huomenna on ensimmäinen adventti.
¨
25. 11. 2010
Löysin taas itsestäni outoa haurautta. Se hiipii aina vähitellen, sen rekisteröi vasta jälkeenpäin.
Sitä ennen hauras on minusta maailma, läheiset, ihmiset, koko elämä, kaikki muut kuin minä.
Toisinaan joku ihminen pettää oman luottamuksen elämää kohtaan, sen luottamuksen, että mitään ratkaisevan vaarallista ei tapahdu, että säikähdyksellä selvitään, että kauheatkin ajat kääntyvät kauniiksi ja tarkoituksellisiksi.
Sen pettämisen jälkeen jotain vinksahtaa toisinaan päässä, armotta, uudestaan ja uudestaan.
Elämäni on tässä, vielä niin täydellisenä, kauniina.
Tiedän, että se vain odottaa.
Edessäni on ovi, käteni epäröi sen kahvalla. Vielä en näe sen toiselle puolelle. Silti se on suoraan edessäni, vain parin sentin päässä, siellä se on, odottaa käteni liikettä, nopeaa astumista elämän vauhdissa.
Oven takana odottaa mykkä kivikasvoinen, peruuttamaton, seinä: kuolema.
Kortit ovat edessäni, nurinpäin, elämän kortit. Ne kääntyvät nopeassa tahdissa, päivien kortit, jonkun laskemat. Käteni jää ilmaan. Seuraava pitäisi ottaa, elämä vyöryy päälle, se pitää nyt nostaa.
Sen alla on se, tiedän sen jo, arvaan, aavistan, se, mikä muuttaa muut kortit virattomiksi, elämänpelin päättyneeksi: kuolemankortti.
Nostan kortin kulmaa, väkisin, näen jo tumman sävyn, näen sen helman.
Käännän kirjani sivuja. Hidastan, en uskalla kääntää, on pakko, käteni epäröi sivulla, katson vielä vanhaa aukeamaa, en tahdo nähdä, yritän jäädä vanhalle sivulle, en halua nähdä kuoleman sivua, kirjan yhtäkkiä kesken päättävää, loput sivut virkaheitoksi jättävää, en halua!
Ei niitä tullut, kuoleman sivuja, kortteja. Voi niitä tulla. Tulee niitä.
Yöllä ajatukset eivät pysy kasassa, pienin on herättänyt potalle, uni ei tule enää minulle. Tunteet vyöryvät hallitsemattomina, pelko, kauhu, kuristus. Kuiskaan itselleni, että minun pitää hyväksyä kuolema, antaa kuolemien tulla vain, antaa niiden asettua tähän elämään, mutta kehoni käyristyy: nyt vielä annoin niille luvan! nyt ne tulevat! nyt, nyt ne tulevat!
Miten sitä tunnetta kuvaisi? Se on paine ja pysähdys rintalastan alla, jähmettynyt jysähdys, elämänsalpaus. Se on tunne: pysy hiljaa, älä hengitä, älä elä, jäädytä.
Huomiseksi on luvattu kymmentä astetta pakkasta, kovaa koillistuulta. Lunta on paljon, teille kinostuneina polanteina, tuulen viskomina aaltoina.
Kuulen pinnasängystä pienen vielä juttelevan itseään uneen. Keskimmäinen on jo nukahtanut. Esikoinen aprikoi itsekseen pimeydessä. Puoliso on poissa, jossain vaarallisilla teillä, lähetti juuri tekstiviestin, että tulee yhdeksitoista kotiin töistä.
On levollisempi olo, hauraus jäi jo taakse. Se tulee uudestaan, tiedän sen. Silti tässä hetkessä on luottamus: me olemme tässä, juuri tässä, tämä hetki on hyvä. Aina niitä kuolemia tulee, ihmisten kuolemia, itseni kuolemia.
¨
21. 11. 2010
Ulkona on ollut lunta monta päivää. Tuuli tulee kylmänä, lakaisee vaakatasossa. Kaikki on mustavalkoista: lumi on piirteettömän valkeaa, puut mustia, puista lumi on piiskattu pois. Pulkalla ei pysty vielä kunnolla laskemaan, hiukan kyllä.
Pienin pelkää taas pulkan kyydissä. Itku tulee. Hän ei ole koskaan pitänyt vauhdista, en minäkään.
Laitoimme olohuoneen sohvalle pienen lukulampun, vanhan, koukeroisen, äitini äidiltä joskus saadun. Sohvankolon piti olla minun paikkani, mutta löydän sieltä tuon tuosta jonkun ihan muun: puolison, esikoisen, keskimmäisen, kasvot ilon syyllisyyttä säteillen, pehmeän tyynyn pesässä, peitto leuassa kiinni, kirja sylin kämmenessä.
Taloprojekti asettui taas minuun, rauhassa, hyvänä. Piti käydä kaikki tunteet läpi, ne kauheat, ennen kuin tunsin, mitä todella tunnen.
Eivät talot ole materiaa, rahoittamista, omistamista, laskelmointia. Talot ovat tunteita, hetkiä, hengittämistä, koskettamista. Talot ovat muistoja, elämää, arkea. Arki on pyhää, talo on sitä työtä: säilyttävää, ylläpitävää, siitä huolehtimista, että mielen sisäisten ja ulkoisten sotien jälkeen on jotain, minkä vuoksi taistella. Jokaisella meistä on oma tehtävä, ja minun on aina ollut tämä: rakastaa sitä, mitä käteni koskettaa, rakastaa sitä, minkä ihminen ja luonto näyttävät luoneen.
Öisin esikoinen on hyppinyt hysteerisenä luonamme: tähän sattuu, tuosta kirvelee, tätä särkee, henki ei kulje, tästä pisti! Meiltä meni monena yönä hermot: Nyt nukkumaan, et tulee enää kertaakaan tänne, nyt riittää, ei sinulla mikään ole, yö vain kasvattaa tuntemuksia!
Edellisyönä hän seisoi taas edessäni, ties monennenko kerran, vitivalkoisena, täristen kuin horkassa, silmät punareunaisina, hiilenmustina. Katsoin häntä hiljaa, nousin ylös, suljin hänen nytkyvän kehonsa syliini, silitin karheita hiuksia. Sanoin, että hänellä ei ole mikään, yö vain kasvattaa sitä, mitä päivisin ei huomaa, voit miettiä, onko sinulla jokin murhe, joka painaa.
Kasvot rintakehäni piilossa, laihat alastomat käsivarret tiukasti ympärilläni hän vastasi: Kai minä suren sitä Camillan kuolemaa.
Yössä lepäsimme vierekkäin, kerrossängyn yläpedissä, hän tyynyyn hautautuneena. Jostain viereltäni kuulin: Menin silloin ulos, kun en kestänyt kuulla teidän itkua. Nyt toivon, että olisin surrut silloin, että ei tarvitsisi kestää tätä nyt.
Hän nukahti kesken lauseen, yhtäkkiä.
¨
16. 11. 2010
Nämä ovat näitä hetkiä, jotka rassaavat eniten: puolisolla on ollut vapaapäivät, olen saanut omaa aikaa ja toisen aikuisen läsnäoloa, minulla on vapautta, olen lepäillyt ja oleillut, hassutellut ja hengitellyt, ympärilläni on hiukan vaikeuksia mutta pääosin kaikki on hyvin, ja silti on kauhea olo.
Mikähän tämä oikein on? Onko kyse siitä, että taloprojekti vaivaa äänettä, se, että emme saaneet kairaajaa, talon paikkaa ja pankkiasiaa vieläkään pois alta? Onko kyse siitä, että teimme kokonaan väärän ratkaisun? Olisiko meidän pitänyt päätyä siihen, että emme rakenna taloa, koskaan, että kaipaamme vapautta, jota omaisuus ei kahlehdi eikä paina? Onko kyseessä kriisi muutoksen edellä vai syvä tunne siitä, että astuimme väärän askeleen?
Olen unelmoinut taloista, olen rakastanut koteja L. M. Montgomerylle kuuliaisena, olen rakentanut kotimme tuhansia kertoja mielessäni valmiiksi. Nyt en ole varma, haluanko unelmani muuttuvan vereksi ja lihaksi.
Oikea elämä on raakaa ja ikävää unelmiin verrattuna, ahdasta, vaikeaa ja pettymyksiä tuottavaa.
Usein talo ja koti on metafora omasta itsestä, omasta sielusta, hengen pesästä. Puoliso ja minä seisomme nyt vaiteliaina itsemme edessä.
Haluaisimme vain vaeltaa, asettumatta mihinkään, pitäen vain ohuesti elämänlangasta kiinni, viivähtäen hetken siellä, toisen tuolla. Haluamme olla jonkin suuren vietävänä, helposti irrottamana.
En haluaisi niin paljon omaisuutta, niin paljon velvollisuuksia, niin paljon työtä, jota talo teettää. Työ oman talon vuoksi on työtä vain itselle, ja pyörin tarpeeksi elämäni sisään kääntyneenä muutenkin.
Tuleva talo ei ole talo vain tätä perheen elämäntilannetta varten, sse on tarkoitettu meille kuolemaan saakka, seuraaville jälkipolville. Sinnekö asetuimme? Sielläkö loppuu sitku-elämä? Haluanko sitoa lapseni taloon?
En ole vielä valmis, en ole vielä talo. Olen vielä kesken, liikkeessä.
Tiedän tämän kuulostavan järjettömältä sen ihmisen korvissa, jolle omaisuuden hankkiminen on itsestäänselvyys, normaali osa elämää, lähes velvollisuus: minusta teemme jotain väärää sitoessamme itseämme näin paljon tavaraan, rahaan, materiaan.
¨
11. 11. 2010
Edellispäivänä satoi lunta. Yhtäkkiä kuopuksen unien aikana maisema oli muuttunut valkoiseksi ja vaunu oli kuorruttunut lumeen. Tuuli oli raaka, mutta kaikki lapset halusivat silti ulos, liukastelivat nopeasti tummenevassa illassa, riehuivat ja pyörivät parin sentin lumikerroksessa ja viimassa.
Tänään maa on enää vain märkä. Lumesta näkyy muutama unohtunut häivähdys jossain, pellonreunassa, pohjoisilla rinteillä. Maa on vetinen, lätsähtelevä ja lehdistä liuskeinen. Tuuli on hyvin kylmä.
Lantio on taas oireillut, pitkästä aikaa. Muutamana päivänä kipu oli valtavana kohinana luonani, paksuna ja pakottavana. Se oli hälyä tehdessäni asioita, jatkuvaa häirintää, tönimistä, joka sai ajatukset sekaisin ja tiuskimaan lapsille. Levossa kipu taas hälveni.
Ilahtunut olin siitä, että kipu oli vain kipua. Poissa oli se kauhea, joka oli vyörynyt kivun seuralaisena aiemmin. Poissa oli tunne nöyryytetyksi tulemisesta, syyllisyys, katkeruus, häpeä, yritys suorittaa väkisin sen saman, minkä ennen. Jouduin luopumaan kyllä, jouduin jättämään väliin sen ensimmäisen hetken, jona olisin taas astunut mukaan yliopistoon, ja vatsallani maaten viikkasin pois monet käsityöt. Niihin en nyt ehdi. On keskityttävä olennaiseen.
Juuri nyt kuopus kiipesi itse isoveljen yläsänkyyn. Hmph. Älä tipu sieltä sitten.
Ahdistus tuli sitten, jälkijunassa. Se ei ollut häpeää tai katkeruutta. Se oli vain pakotetta. Se oli samaa kärsimättömyyttä, joka on asunut minussa koko syksyn, nyt tiheälle kerälle vedettynä, liian raskaana, kestämättömän vaativana.
Mikä on se olennainen?
Kirjojen tarinoilla on sormuksensa, tarinoilla on Voldemortinsa, valaansa, ja minussa on se kaikki sama, ilman mitään, mihin tarttua. Minulla on niin monia töitä, joista nautin, jotka kutsuvat minua – ja silti palaan joka kerta lähtöasemiin, sieluni täynnä huutoa ja sanoja, jotka rynnivät ulos, pääsemättä. Mikä ihme minun tehtäväni on? Seison lähtöasemissa, täynnä valtavaa kauhistavaa tunnetta, pyörin sinne, käännyn tänne, työnnyn tuonne – ei. Aloitan jotain, koska jotain on pakko tehdä – ei. Miksi olen tässä? Kaikki järjestelyni menevät puihin.
Tiskasin perheen astioita ja lauloin, valtavaa laulua, kajetta. Sen sanat olivat jotain sinne päin kuin ”kaipaan niin, kaipaan niin”. Sävel kulki jossain omissa taajuuksissaan, vuoroin hyvin kauniina, vuoroin koomisen epävireisenä, ennustamattomana, ja joka hetki se täytti tilan, kaikui minua vastaan, voimistui sisälläni ja tuli ulos täynnä tahtoa tihkuvaa tunnetta.
Mikä on se laulu, jonka haluaisin laulaa, mikä on se tarina, jonka kertoa, maalata, sanoa, kirjata? Väitöskirjani tarinan jo tiedän, sinne kerin itsestäni jotain, jonka oli päästävä ulos, mutta jotain muuta on sisälläni vielä, jotain, jolle ei vielä ole väylää. Näihinkin sanoihin saan jonkin, joka sekin minun on pakko saada ulos, näihin sanoihin saan sen, mikä on läsnä, minkä koen, saan tänne luonnon, saan tänne lapseni, saan minut, mutta jotain jää silti jäljelle: tarinat.
Missä ovat minun kertomukseni? Ne asuvat vähän väliä sisälläni, mutta ne palavat loppuun ennen kuin saan ne ulos. Keistä haluaisin laulaa? Haluaisin kirjoittaa nuorista ihmisistä, lapsista ja lähes aikuisista, haluaisin kertoa ensimmäisistä hetkistä, kosketuksista. Haluan kirjoittaa rakkaudesta, kehosta, rakastumisesta, pelosta, hädästä. Haluan kirjoittaa nuoresta pojasta – ja naisesta, joka kulkee helmat maata viistäen – haluan kirjoittaa maisemista, joita rakastan, kesän hetkistä, talven, syksyn, kevään. Haluan kirjoittaa jostain, joka häivähtää vain hetken, haluan kirjoittaa jostain, jossa keijut lehahtavat siipiin koivun oksienkärkien pisaranpäistä. Haluan kirjoittaa vanhoista ihmisistä – ja vielä syntymättömistä. Haluan kirjoittaa pienen pienistä hetkistä, niistä suurimmista.
On niin paljon, mistä en halua kirjoittaa, missä en jaksa viipyä – ja siksi tarinani jäävät kesken, typistyvät, tai päätyvät väkisin loppuun. Tarinoita on ihana aloittaa, mutta vaatii niin paljon työtä ja aikaa, että saan ne sellaisiksi kuin haluan, eikä minulla ole sille aikaa eikä jaksamista. Silti jokin tempoo sisälläni, jokin tarina, vielä ulos pääsemätön, jokin, jolle minussa on vain tunne mutta ei sanoja eikä kuvia, ei henkilöitä eikä maisemia, ei juonta eikä loppua, vain alku.
¨
8. 11. 2010
Päivisin aurinko on terästänyt maiseman, lämmittänyt hetket, tehnyt pitkiä varjoja kallioille, puiden lomaan. Öisin on pakkasta, ja tänään vielä kymmeneltä aamulla maa oli kuurassa. Muina päivinä on ollut kosteaa, ja maa on ollut märkien ruskeiden lehtisuomujen peittämä. Puut odottelevat jo pidempiä pakkasia, kohoavat kohti taivasta terävinä ja hiljaisina.
Eilen kuljimme taas metsässä. Pellon vierellä kaiken ruskean, vihertävän, maatuvan keskeltä loisti punakoison kirkkaanpunaisia marjoja. Niitä roikkui pellonvieren pensaissa ja nuorissa puissa.
Pellolta metsätielle astuessamme vanhan kannon päällä oli tomaatti. Se oli iso, se oli hiukan kärsinyt, mutta siinä se silti oli: helakanpunainen, pullea, suuri tomaatti.
Sellaisia tulee aina välillä vastaan – tomaatteja keskellä metsää – , jotain, jota ei oleta, jotain, joka muistuttaa, että asiat eivät ole ennustettavissa, eivät järkähtämättömiä. Jokin sanoo silloin: Terve! Ei maailma ole niin vaikea!
Illalla hain pimeässä peittoja ulkoa. Astuin valoympyrän ulkopuolelle mustaan, paksuun pimeään. Yöstä erotti vain kaksi kaukaista valkeaa neliötä: peitot. Kävellessäni niitä kohti minun varjoni harppoi suoraan niitä kohti, kohahti niiden yli ja unohtui.
Puoliso on taas tänään kotona, sai nukkua rauhassa, ja minä, puoliso-addiktiosta kärsivä, olen yhtäkkiä taas vapaa. Miten rajoittavaa ja ahdistavaa juuri olikaan! Miten helppoa ja hauskaa kaikki taas on!
¨
2. 11. 2010
Monta päivää on ollut lämmintä ja kosteaa. Tänään kaikkialla on paksua sumua. Se ympäröi meidät, metsät ja talot.
On taas hyvin hiljaista. Kuulen pisaroiden osuvan maahan, ja jos sulkisin silmäni, luulisin maassa olevan loskaa. Lähes kaikki lehdet ovat lähteneet. Joissakin koivuissa on vielä pieniä kultahippupyrähdyksiä, paksulla maalilla ja pensselillä huolettomasti maisemaan maalattuja. Tammissa on tietenkin vielä lehdet, hännistään oksiin ripustetuilta hiiriltä näyttävät.
Samosimme taas lähimetsiä, minä ja pieni tyttö, kuljimme hiljaa ruskeanvihreässä luonnossa. Suuret puut ilmestyivät viereemme hämyssä, kalliot kohosivat viereemme, sammaleet hiipivät lähelle.
Lantiokipu enää vain toisinaan lähettää terveisiä, ja on hämmentävää, miten kiitollinen olen taannoisesta kivusta. Aiemmin rynnin metsiä päivät pääksytysten, kolusin kaikki lähitienoon polut, reitit, lehdot, korvet, rämeet, suot, hiekkatiet, kalliot, ryteiköt, syvänteet. Janosin päästä metsään, mutta se jano oli sammumaton; hetkessä kaikki lähimmät metsät oli kulutettu loppuun, juoksin kauemmas ja aina vain kauemmas, aina jäin vajaaksi. Aina löytyi metsiä, jota kaihosin päästä tuntemaan, aina löytyi polkuja, jotka olisin halunnut tutkia, en koskaan päässyt metsään tarpeeksi.
Kivuliaan, lepoon sidotun ajan jälkeen jokainen askel, jonka nykyään astun, on täynnä hiljaista mielihyvää. Vaellan hitaasti, askel kerrallaan, ja jokainen hetki, jokaisen pörhistyneen sammalentupon huomaaminen, jokainen katseeni viivähdys tuntee kiitollisuutta, ihmeen tunnetta siitä, että saan mennä metsään, saan käyttää jalkojani, saan nähdä ja tuntea tämän kaiken. Joka päivä tutuinkin kannonköriläs näyttää siltä kuin näkisin sen ensimmäisen kerran.
Avasin aamulla ikkunan alakerrassa, jätin sen pienelle raolle. Myöhemmin yläkerrassa leikkiessämme kuulin ja näin sivusilmällä jotain outoa, kiivaan törmäilyn, rapistelun, tavaroiden putoilun, vaapsahaisten kahistelua muistuttavan tohinan katonrajoissa. Onpa Suomessa isoja perhosia, ehdin ajatella ällistyneenä, ennen kuin näin, kuka oli tullut kylään.
Talitiaista oli yllättävän vaikea saada takaisin ulos. Se lensi kiivaasti yläkerrasta alakertaan ja takaisin, ehti aina siihen huoneeseen, johon sen ei pitänyt mennä. Viimein sain sen verran verhoja kiinni, että se huomasi pyrähtää avoimesta ikkunasta ulos.
¨
27. 10. 2010
Aamulla oli viisi astetta pakkasta.
Vielä kymmenen aikaan, pienen tytön kanssa ulkona kulkiessani, koko maailma oli kuurassa. Ympärillämme lepäsi paksu sumu, unenomainen, tiheä. Värit olivat hiljentyneet, kajastivat vain aavistuksenomaisesti valkean läpi, sointuivat toisiinsa hopeanharmaudessaan. Oli hyvin hiljaista. Kaikki oli pysähtynyt.
Kaukaa kuului jonkin maatalouskoneen surina. Kuulin lehtien tussahtelevan huurteiseen maahan. Lintuja oli yllättävän paljon, sirkuttelijoita, raakkujia. Talitiaisia pyrähteli puista maahan, maasta puihin ja oksilta toisille, vikkelin tomerin lennähdyksin. Jokin myöhäinen kurkiaurakin kuului, mutta en nähnyt sitä.
Yhdessä kohtaa sumua oli vaaleampi kohta. Siellä oli aurinko. Hetki hetkeltä vaaleus kirkastui kirkastumistaan, vähitellen sai koko itäisen taivaansumun sädehtimään, kunnes viimein valkoisen läpi hohtava kirkkaus särki silmiä ja sai valon ja varjon muotoja maahan.
Vähitellen alkoi kuulua muitakin ääniä: pisaroita, lorinaa.
Mietin pitkään, miksi meillä on puissa ja pensaissa niin paljon naruja. Sitten huomasin, mitä ne olivat: paksuja huurteisia hämähäkinlankoja.
¨
22. 10. 2010
Seitsenvuotiaani kertoi aamulla, kulmat hänelle ominaisella tavalla kurtussa, jotain tästä maailmasta huomanneena:
Minä näin unta, että olin koulussa ihan alasti.
Sitten huomasin, että minulla oli päässä nappeja, joista pystyin vaihtamaan minua, niin kuin Star Wars -pleikkarissa. Sitten vaihtelin minua, ja välillä olin Boba fettkin. Sitten minulla oli vaatteetkin.
Hän jatkoi kertomalla, miksi kaikiksi hän vaihtoi itsensä. Minä silittelin hänen hiuksiaan.
Juuri tuolta se tuntuu, poikani, elämä maailmassa, ihmisten keskellä. Ensin tuntuu siltä, että muut näkevät sinusta kaiken, että et pysty suojautumaan, että sinut on riisuttu paljaaksi. Sitten huomaat, että sinua on monta. Voit aina antaa esille sen, minkä haluat.
Eilen illalla ehdimme ulos vasta illalla, kun aurinko ei enää hyväillyt pihaamme vaan katsoi meihin vain viimeiset katseensa puiden latvojen takaa. Taivas oli vielä valoisa, mutta taivaanranta punertui. Vaaleansinisellä taivaalla näimme harmaan kuun, sen tummat silmät ja aukinaisen suun. Sitten tuli se outo hetki, jossa vielä on päivä mutta värit häviävät; katsetta pitää tarkentaa, jos haluaa keskittyä johonkin, päätä ravistelee kuin silmien edessä olisi jotain hämärtävää. Värit muuttuvat vähä vähältä yhä mustavalkoisemmiksi, mutta muutosta ei huomaa. Yhtäkkiä tiedostaa hätkähtäen, että katuvalo palaa, että kuu loistaa kirkkaan keltaisena tummansiniseltä taivaalta. Juurihan – juurihan oli päivä, emme me niin kauaa ole täällä ulkona olleet.
Ilmassa nipisti pakkanen, se pieni ystävällinen purija, joka kuiskii talven olevan tulossa. Maa ja ilma oli kostea, mutta siinä oli terää. Sormia palelsi, piti hypellä.
¨
20. 10. 2010
Heh, olin jo hyvin huolissani. Pienimmän kanssa on ollut pitkään kuolettavan tylsää. En jaksanut tehdä hänen kanssaan mitään muuta kuin nukkua, ja juuri sitä en voinut tehdä. Mikään ei ole huvittanut minua, kaikki on ollut tervaa, kaikki on epäonnistunut, pienin on ihana, mutta tunnen vain tuskaa siitä, että oikeasti haluaisin lukita hänet kaappiin koristeeksi ja tehdä töitäni.
Olin jo varma, että tämä on menoa nyt: en enää jaksa olla kotona hänen kanssaan, tahdon töihin, mutta töitä en nyt saa, joten tässä ollaan ja kärsitään, tunnista toiseen, päivästä toiseen, tuskaisesta tovista toiseen.
Eilen taas loksahti paikoilleen kaikki. Minulla on vyöry isoja asioita meneillään, ja ahdistukseni ja väsymykseni olikin vain se luovuuden hetki, jolloin asioiden on jäsennyttävä äänettömästi ja keho sammuttaa minut siksi aikaa. Eilen kaikki vetoketjuuntui, yhtäkkiä näen edessäni hahmotettavan, kiinnostavan, kutsuvan kokonaisuuden, jossa tämä taloprojekti ja sen tuhat eri kiireellistä ja vaativaa osa-aluetta, hajoavat automme, uuden auton hankinta ja kyytijärjestelyt, väitöskirjani, kiireelliset tutkimussuunnitelmat ja apurahahakemukset, kolumnini, pienimmän syntymäpäivä, keskeneräiset ompelukset, arjen työt ja siivoamiset, levolliset hetket lasten kanssa, kuljeskelut luonnossa täydentävät ja auttavat toisiaan.
Nyt raadan täällä kasvot riemua hehkuen, hihkun ja heilun pienimmän kanssa, kuumennan kymmeniä eri rautoja eri tulissa, nautin: voi taivas, miten ihanaa on suorittaa!
¨
15. 10. 2010
On juuri se levoton, sekainen, mähkyrä olo, joka ennakoi kaiken kääntymistä ympäri ihanalla tavalla, sitä, että jokin minussa viskaa juuri nyt menemään vaatimukset ja päähänpinttymät.
Kaikki on tuntunut tylsältä, masentavalta, ikävältä, vaativalta, velvollisuudet ovat solmuuntuneet omituiseksi mytyksi, josta en tajua, mitä olen tekemässä. Pitkän työputken jälkeen puolisolla on taas väljempää, ja sain nukkua pitkään. Herättyäni olin ihan sekaisin, aika vain rynni käsistä, mistään ei tullut mitään. Nyt kirkastuu vähitellen. Haluan heilua, keinua, pyöriä ympyrää, näyttää mielipuolisia ilmeitä ja pitää nenääni kiinni jokaisen lapseni nenässä kiinni, yhtä aikaa. Kehossa rutisee: sieltä napsahtelevat katki ne suorittamisen ja yksinäisen vastuun kireät langat, jotka oli pingotettu jo liian piukoiksi.
Miten vielä äsken minusta tuntui järkyttävältä, kun lattialla lojui likaisia vaatteita eivätkä keittiön kodinkoneet sopineet tyylillisesti yhteen tai ainakaan minuun? Ei elämää voi hallita eikä kontrolloida. Haluan luoda kauneutta, potkua ja harmoniaa, janoan sen luomista, en selviä ilman, mutta raja tulee vastaan ennen pitkää. Elämä on orgaaninen, elävä, liikkuva; voin luoda sen hetkeksi, pieneksi toviksi, kuvaksi, tauluksi, pieneksi kirjoitukseksi, sellaiseksi kuin haluan, mutta niiden jälkeen on nostettava käteni ylös.
Makaan selälläni silmät kiinni, hengitän elämää syvään sisään: tule vain, sinä ennakoimaton, sinä vieras ja tuttu, sinä, joka vuoroin olet pohjattoman ruma ja pohjattoman kaunis, tule vain, olen tässä, tule vain.
¨
13. 10. 2010
Eilen satoi lunta!
Astuin kaupasta ulos ja äimistelin, mistä puusta lentää näin paljon pieniä lehtiä. Niitä tuiskusi pienimmän takille ja kasvoille, ja silloin tajusin, mitä se oli.
Taivas oli syvänharmaa, aurinko ojensi säteitään vinosti jostain sivulta.
Lunta satoi vielä toiseen otteeseen, mutta pakkasta ei ole.
Nyt aurinko leviää kultaisena sisälle, kantaa villiviinin varjot sisälle, tekee valoikkunoita seinille ja oviin. Pohjoistuuli heiluttelee oranssinruskeita vaahteranlehtiä ulkona, ja tunnen kehossani jo sen hyisen otteen. Kiihkeä pohjoistuuli on jäätänyt täällä useana päivänä. Pian lähdemme ulos.
Autoani ei enää kannata korjata, ja etsimme uutta. Eilen minulla oli kerrankin puolison auto käytössä, ja vapauden tunne oli huumaava. Olen aina inhonnut lähtemisiä, haluaisin aina lepäillä kotona, vihaan perheen pusertamista oven pullonsuusta ulos, en jaksa sitä, että niin paljon on muistettava ottaa mukaan, en siedä sitä, että jotain unohtuu. En ollut tiennyt, miten suurta riemua kaupassa käyminen voi tuottaa: en ole motissa täällä! voin lähteä! kotini ei ole vankila! en ole riippuvainen muista! voin hoitaa asioita tarvitsematta vaivata puolisoa ja muita ihmisiä! voin käydä katsomassa puutavarakaupassa lautojakin ilman, että vien jonkun toisen aikaa!
Pienen tytön nenästä tulee iso räkämato.
¨
11. 10. 2010
Tuuli asui monta päivää täällä, räyhäsi puissa ja pensaissa, kolisteli kattoja, ravisteli ajatuksia ja mölysi. Perjantaina se oli tyyntynyt. Oli hiirenhiljaista.
Kaukaisimmatkin äänet kuuluivat, hiljaiset, rauhalliset.
Sama hiljaisuus on jatkunut nyt monta päivää.
Silloin huomasin yllättävän asian: taidan sittenkin rakastaa syksyä.
Märkiä säitä inhoan kaikkina vuodenaikoina, ja siksi en haluaisi syksyä tulevaksi. Näinä aurinkoisina, hiljaisina syyspäivinä nautin kuitenkin tästä vuodenajasta enkä malttaisi luopua tästäkään. Nautin näistä väreistä, ennustamattoman kirkkaista ja maatuvan sävyistä, nautin syksyn lämpöisestä auringosta, nautin luonnon vanhuudesta ja lepoon laskeutumisesta. Nautin niistä kukista, jotka vielä kukkivat ja viheriöivät, maltillisin, rauhaisin kasvuin, nautin muutosten hitaudesta. Nautin siitä, että vielä voi levätä ulkona, ojentua tummaan maahan silmät kiinni, ei ole kylmä eikä pakahduttavan kuuma, nautin kaikesta siitä, mitä voi poimia, kerätä ja säilöä.
Pienin puksutteli perjantaina pihaa ympäri, kallioista, vanhaa rinnettä, näkymättömiin suurten marjapensaiden taa ja taas toisilta kallioilta luokseni. Ennen pitkää huomasin, mitä hän teki: hän teki lehtikahina-polkua, riemuitsi omintakeisesta äänestä, joka hänen lyhyistä askeleistaan tuli. Kahi-kahi-kahi-kahi-kahi-kahi-kahi-kahi.
Nyt hän rakentaa duploja. Aamuaurinko kirkastuu vähitellen sisälle. Työhuoneen ikkuna on puoleksi huurussa. ”Toho”, pieni tyttö sanoo ja laittaa duplon paikoilleen. ”Toho. Noi. Toho.”
En oikein tiedä, mitä on varattuna meille, hänelle ja minulle. Kaipaan jo täältä pois, maa polttaa jalkojeni alla, puoliso janoaa aikaa jäädä lämpöiseen hetkeen lasten kanssa. Kaikki järjestelyni, hakemukseni ja yritykseni saavat silti seinät ympärilleen eivätkä aukea. Toisaalta asiat menevät aina niin kuin on tarkoitettu. En tiedä.
¨
7. 10. 2010
Pieni tyttöni häärää, laittaa nukkevauvoja nukkumaan, siivoaa lääkärilaukusta levittämänsä tavarat paikoilleen ja suuttuu, kun haluaisin antaa laukulle uuden paikan. Hän näyttää tarkkaan, mihin kaikki kuuluu, taputtaa vaativasti lattiaa tai hyllyä, jos en ymmärrä.
Nyt hän tutkii pehmokirjaimia, kumoaa ne lattialle, lajittelee niitä, hän, kaksivuotias kohta. Näen hänen keskittyneen asentonsa, tarkkaavaisen profiilinsa, pyöreäposkisen, alaspäin katsovan siluetin. Hän istuu mekossaan lattialla kauniissa asennossa, käsien liikkeet ovat pehmoiset ja hellyttävät, lampun valo tekee hänen liikkeistään varjoja. Ulkona paistaa jo aamuaurinko, mutta se ei ole vielä kiivennyt sisälle. Pian se loistaa punaisten villiviinin lehtien läpi niin, että lastenhuone kylpee syksyn punaisenlämpimässä valossa.
Nyt kirjaimet on jo kerätty bamburasiaansa. Hän hakee tuolin ja kiipeää sen päälle, ryhtyy avaamaan laatikkoa, johon säilöin hänen käsissään särkyviä leluja.
Eivät ne enää säry, ainakaan kokonaan.
Kuka hän on? Hän on lapseni, pieni tytär, mutta häntä katsoessani muistan, mitä ajattelin, kun hän oli vielä vauva: vaikka synnyttäisin ja hoivaisin niin monta lasta kuin kehoni pystyisi antamaan minulle, minulla ei koskaan olisi lasta.
En omista tätä pientä. Hän liukuu käsistäni pois, hänen tehtävänsä on jättää minut, riistäytyä minusta irti, ja minuun jää ikuinen kaipaus. Tähän perheeseen ei enää tule lapsia, mistä ajatuksesta nautin usein, on aika siirtyä uuteen elämään, kehoni ei kestänyt viimeisintä raskauttakaan, mutta silti sylissäni kuiskii vielä loppumaton kaipaus. Kehossani kuiskii syvä sammumaton haave pitää vielä kerran sylissä vastasyntynyttä elämänalkua, pientä ihmeen alkua, minusta riippuvaista, minun omaani. Haluaisin syliini pienen olennon, pienen liikahtelevan mytyn, jonka pikkuruiset kädet veivaisivat hallitsemattomia teitään, pää hieroskelisi etsiessään paikkaa tässä uudessa todellisuudessa, suu kävisi mutruissa ja aukeaisi ajoittain toiveikkaasti ja vaativasti, silmät pysyisivät kiinni mutta auettuaan katsoisivat maailmaa ällistyneenä, sen ensimmäisiä kertoja nähden. Haluaisin vielä kerran kokea sen, miltä tuntui vauva rinnoillani, miten vaativa suu tiesi tarkkaan, mitä tehdä, miten rintani purkautuivat häneen, miten sinä hetkenä maailmassa ei ollut mitään muuta kuin hän ja minä. Sen vauvan jälkeen kaipaisin taas uutta vauvaa, ja taas uutta, loputtomiin. Vaikka minulla on kolme lasta, minulla ei ole yhtäkään: he omistavat minut, minä en heitä.
Nyt aamuvalo valaisee pientä tyttöäni. Sammutin jo lampun. Hän kurkottaa laatikon pohjalle, kokonaisvaltaisella kehonliikkeellä, hänen päänsä hukkuu ajoittain laatikon varjoihin, varpaat ovat varvistuneet. Siluetista näkyy pehmoinen otsatukka, pyöreä otsa, silmäripsien varjot, nykerönenä, mietteliäästi eteenpäin törröttävät huulet, pikkuinen leuka. Hän löytää joitain pieniä osia, joita hän siirtyy kokoamaan lattialle.
Kuka sinä olet, lapsi? Kuka sinusta on tulossa? Keitä me olemme, sinä ja minä?
¨
29. 9. 2010
Aamulla oven avatessa tunsi pakkasen tuoksun. Se tuli raikkaan kirpaisevana hengitykseen ja nipisti talven odotuksesta. Se tuoksui puhtaalta, tuulettamiselta. Se oli syönyt syksyn maatuvan tuoksun ja toi hetkeksi henkäyksen marraskuuta, ensimmäisiä pakkasia tänne.
Pakkasta ei silti ollut ollut, sillä krassit kukkivat tuorein lehdin ja paksuin kukin. Lähellä pakkasrajaa jokin oli kuitenkin käynyt.
Heinillä kimalteli kosteus, ja jos olisin noussut ylös poikien kanssa, olisin nähnyt maan huurtuneen kuuraan.
Pojilla on aivan liian vähän vaatteita koulussa päällään. He varmasti palelivat aamulla.
Osassa tammia olivat terhot jo kiiltävänruskeita, kirkkaassa terävässä aamuauringossa hohtavia. Niitä koskettaessa ne putosivat kannoistaan pois, jäivät kämmeneen mahonkisina kappaleina.
Minä ja pieni tyttö kävelimme hitaasti tien viertä, auringossa silmiä siristellen, minä ajatuksissani, hän osmankäämiä keskittyneenä nyppien.
Jos osmankäämin jättää pihalle, pian näyttää siltä kuin joku untuvainen olisi suolistettu pihalla. Höytyviä ei saa millään vaatteista pois.
Seitsenvuotiaani kutsuu osmankäämiä osmankääväksi.
Eilen haravoimme lehtiä, ja ne olivat juuri oikeanlaisia telmimiseen, kuivannahkeita, rahisevia, kevyitä, puhtaita. Teimme valtavan kasan vaahteranlehdistä, ja lapset pomppivat ja riehuivat siinä, upottivat itsensä lehtiin ja viskoivat niitä korkealle ja rajusti ilmaan. Pienin nauroi vatsa vääränä, kauhusta ja riemusta holtittomasti räkättäen. Hänelle se kaikki oli uutta.
Hän jostain syystä pysähtyy aina suurten koivujen luona, menee niitä lähelle, kietoo kädet ympärille, sulkee silmänsä, halaa puuta, pitkään. En tiedä, mistä hän on keksinyt sen tavan. Tulen toisinaan mukaan, painaudun vanhaa, kovaa, halkeillutta tuohta vasten, kiedon kädet valtavan elävän ympärille, suljen silmäni.
Niinä hetkinä on mahdotonta kuvitella, etteikö puilla olisi tunteita. Kaadettua puuta tai jotain toista materiaalia halatessa ei tunne mitään siitä, minkä aistii elävään puuhun painautuneena. Puu on niin vankka, niin suuri, niin turvallinen, ja siinä on jotain elämää, siinä sykkii jokin, jota en pysty kuulemaan mutta jonka voi silti jollain tavoin tuntea. Suuressa puussa elää jokin hyvin hidas, hyvin vakaa, äänetön, jokin, joka nauttii meistä, nauttii tästä syksystä, nauttii vuosistaan, vuosi toisensa perään.
¨
27. 9. 2010
Olen levoton sillä sekaisella, vastuuttomalla tavalla, joka ennakoi suuria muutoksia, elämänvaiheen päättymistä, menneen murtumista joksikin toiseksi, jota en olisi koskaan osannut olettaa.
Odotan erästä tietoa, olen odottanut monta päivää ja joudun odottamaan vielä monta. Tulen häpeämään, jos kaikki tämä levottomuus on aiheellista, jos pelkoni toteutuvat, jos olen ollut näin syvän ahdistunut syystä. Itsetuntoani kirvelee valmiiksi, hiertää, käristää. Käteni ovat levottomat, en hallitse kasvojani, peilistä katsoo joku hurjistunut. Vuoroin vihaan itseäni, pidän itseäni naurettavana amatöörinä ja narrina, vuoroin ihailen itseäni, pidän itseäni ammattitaitoisena ja poikkeuksellisen lahjakkaana. Vaapun katon rajassa, näkymättömän, nolostuttavan paperivuoren päällä: kaikkien niiden tuhansien ja taas tuhansien kirjoitusten, hakemusten, julkaisuehdotusten päällä, joita olen lähetellyt vuodesta toiseen, kirvelevästä pettymyksestä toiseen, masennuksen tunteista apatiaan ja vähittäiseen unohdukseen. Kourissani puristan jännityksen hiestä vettyneeseen kasaan niitä muutamaa, minkä voin faktuaalisesti väittää tehneeni: paria heiveröistä, epämääräisissä foorumeissa julkaistua tekstiä.
Peilistä minua katsoo kaksi minua. Näen sen Marian, joka on epäonnistunut viheliäisen, karvaan monta kertaa, näen Marian, joka ei hallinnut itseään, jonka piti hakea ja lähestyä monesta suunnasta niin, että se kaikki näytti järjettömältä, ammattitaidottomalta ja kömpelöltä. Näen toisen Marian, jossa on syvää viisautta, kykyä etsiä oudoilta suunnilta, kyky vainuta se, mikä on olennaista, kyky löytää sen paradoksaaliudelle oikeutta tekevä ilmaisu, kyky luopua itsestäänselvästä ja lähteä hakemaan muualta silloinkin, kun se kaikki näyttää muiden silmissä järjettömältä, ammattitaidottomalta ja kömpelöltä.
Edellispäivänä oli taas lämmin, lähes painostava ilma. Vaelsimme taas metsissä, esikoinen kantoi välillä kuopusta reppuselässä, välillä keskimmäinen lapseni, välillä minä. Pellon ympärillä vaahteroissa ja pihlajissa olivat lehdet punastuneet, kymmeniin kirkkaanpunaisen, oranssin ja keltaisen väreihin. Osa lehdistä oli saanut värinsä osittain. Ihailimme vaahteranlehtiä, joilla oli kirkkaanvihreät suonet mutta tulipunaiset lehdet. Joissakin oli vihreää ja punaista laikuttain, jotkut olivat värjäytyneet kokonaan. Maa kahisi jalkojen alla. Harakankelloja ja kurjenkelloja kukki siellä täällä, ja violetit kesänsievät kukat näyttivät oudoilta syksyn ruskan keskellä.
Hakkuuaukealla oli maa punaisenaan puolukoita, pienin kuivin napakoin tertuin, maassa suikertavin helmimytyin.
Viime viikolla keskimmäinen lapseni löysi voikukan ja toi sen minulle. Se tuoksui huumaavasti alkukesälle, vedin sitä syvään henkeeni, silmät sulkiessani olin kesän alussa taas. Silmät avatessani alkusyksy oli kuitenkin täällä: ruskeentuvat tammenterhot, puidut pellot, keltaiset koivut, vielä vihreät nurmet, maatuvan tuoksu.
On ollut kuivaa, ja saan olla läsnä tässäkin vuodenajassa. Laskeuduin maahan selälleni, annoin takaraivon painua ruohon ja terhojen sekaan, katsoin siniselle taivaalle, kuulin alkusyksyn äänet.
Eilen tuli taas kylmä. Lämpötila laski, tuulee pohjoisesta.
Entä jos muutos ei tapahdu – ja entä jos se tapahtuu – .
Koko tämä hetki, tämä pieni suvanto, tämä elämä lasten kanssa, tämä ruskantäyteinen tovi näiden ihmeellisten, ihanien, käsittämättömien ihmisalkujen kanssa voi pian olla ohi. Haluanko koskaan luopua tästä, menettää tämän kaiken, syöksyä työhön, jonne tulen katoamaan, pääsemättä enää koskaan todella takaisin kotiin?
Miten ikinä pärjään, jos jatkan tätä tovia vielä? Levottomuus asuu jo jalkojen alla, polte. Kuopuskin on levoton, hän ei viihdy enää kanssani yksin, maailma kutsuu jo häntäkin.
¨
24. 9. 2010
Aurinko helli meitä monta päivää. Nyt tuulee taas, päivät ovat kylmenneet, sormet palelevat.
Aurinkoisina päivinä vaelsimme taas. Viljasiilojen kohdalla kostea ruohoinen polku poksahteli, jalkojemme alla naksui, poksui, pompahteli, kuin olisimme kävelleet paukkumuovin päällä. Etanoita oli niin paljon.
Iltaisin olen pessyt kuopuksen hampaat pyöreän kasvopeilin kanssa. Sellaisessa peilissä on jotain pysäyttävää. Hän pitelee sitä käsissään, ilmeilee sille, kurtistelee kulmiaan, vääntelee suutaan, äärettömän hellyttävät silmät ja posket täynnä naurua. Hänen puoli päätään täyttää koko peilin, mutta hänen pehmoisten kasvojensa sivuitse näyn minä. Höytyväisen pään ääreen on kumartunut suuri äiti, näen leukani, näen hymyni, jonka olin tarkoittanut vain pienimmälleni, näen silmälasit, silmät, poskeni lapsen hiuksia vasten, tämän ihmisen aikuisen. Ahtaudumme peiliin koko ajan yhdessä, hän ja minä, meistä näkyy absurdeja osia kerrallaan, ja peili on kuin pieni pysähtymätön ikuistus, meidän kuvamme, häviävä hetki meitä itseämme toisten ihmisten silmin, johonkin toiseen maailmaan kuuluva analyysi meistä.
Pestessäni hänen hampaansa ensimmäisen kerran peilin avulla osoitin peilin lasta lopuksi ja sanoin hänen nimensä. Hän katsoi minua peilin kautta hetken kulmat kurtussa. Sitten hän osoitti peiliä ja sanoi: ”Äitti.”
Purskahdin nauruun. Niin tietenkin. Minä näin peilissä hänet. Hän oli nähnyt minut.
¨
18. 9. 2010
Vähitellen pääsen vuodenaikaan sisälle.
Vesi kohisi sadevaatteillemme, vedimme rautalapiolla uria lätäköstä lätäkköön, tihrustimme toisiamme. On ajoittain melko lämmintä. Vielä sormet eivät jäädy, vaikka sataa kaatamalla. Vielä ulkona malttaa olla, eikä sisälle tekisi mieli lähteä. Sisään astuessa talo tulvahtaa lämpöisenä ja kuivana vastaan, tuo kodista sellaisen kokemuksen, jonka kesällä oli unohtanut. Lapset söivät iltapalaa, olin sytyttänyt kynttilän pöydälle, pilkoin omenoita pakastimeen. Heti, kun sateet hiukan vähenevät, lähdetään taas puolukkapaikoille.
Iltapalan jälkeen laitoin meille kylvyn. Minä ja lapset köllimme polvet toistemme suussa lämpimässä vedessä. Ulkoa kuuluu ropinaa, sateen rauhoittavaa ääntä tuoreiden maalehtien kaikukopalla, syksyn sateen ääntä, jota ei voi kuulla talvella, keväällä eikä kesällä.
Punaisia lehtiä ei vielä ole. Vaahterat ovat ruskeat, vihreät ja mustatäpläiset. Niiden lehtiä on ajoittain paljon maassa, pöyheinä tuppaina, nyt vettyneinä. Maa on koivunlehdistä keltainen. Niitä on työlästä haravoida. En ole juuri edes yrittänyt.
Eilen näin ensimmäiset kärpässienet. Ne seisoivat ylpeinä koivun kyljessä, kaksi isoa, laakeaa sientä, korskeanlittana pää valkoisia kohokuvioita ja punaista täynnä. Sienissä on jotain pähkähullua, käsittämätöntä, luonnotonta: miten tuollaisia voi olla olemassa, tuollaisia. Miten tuollaisia syntyy itsestään, niin tanakoita, vankkoja, paksuja, piukeita olemukseltaan, niin helposti murtuvia, palasiksi tuosta vain lohkeavia. Sienet ovat kotijuuston kaltaisia, ihmisten tekeleeltä näyttäviä, silti itse syntyneitä, itsensä tehneitä, maasta kasvaneita. Ei sellaisia voi siitä maasta.
Sisällä ehtii tehdä kaikenlaista, mitä kesällä ei helteeltä jaksanut tai ihanalta säältä ehtinyt.
¨
6. 9. 2010
On taas lämmintä.
Ulkona tuli riisuttua toppatakki pois.
Metsässä oli puolukoita. Poimimme niitä yhdessä, pieniä punaisenpiukeita palloja. Ne katkesivat varsistaan sarjoina käteen, pyörivät kämmenen pohjaan, tyhjentyivät kannuun kuin pienet, sammaliin ripotellut puuhelmet. Sammal oli pehmeä ja sopiva istua, ei paleltanut.
Tuuli oli tyyntynyt.
Kuopuksella oli nenä ruvella isoveljen antamasta polkuautokyydistä. Rupien kaverina valui räkää.
Ulkona tekisi mieli olla joka hetki. En ole enää tämän ajan ystävä, ilmassa on kosteuden ja mädän tuoksua, mutta silti metsä ja piha kutsuu, kutsuu. Vielä hetken on lähes-kesä, vielä hetken voi istua maassa, ojentua pitkäkseen, hieroa kasvojaan sammaliin, olla rauhassa, tarvitsematta liikkua lämpimikseen, kastumatta! Vielä hetken voin toivoa kesän tulevan vielä takaisin, vielä hetken!
Mustikoitakin oli jäljellä, kesän kuivuudessa nahistuneita, nyt muodottomasti pulleuteen pyrkiviä.
¨
¨
(Seuraava osa löytyy täältä)
Blogimerkintöjä vuodelta 2010 (osa II)