Blogimerkintöjä vuodelta 2010

Maria Spiik

Toinen kolmannes

(Seuraava osa löytyy täältä)

¨

1. 9. 2010

Syksy on täällä.

Ilma viileni heti helteiden jälkeen. Pohjoistuuli asuu pihallamme. Poluilla on vaahteroiden käpristyneitä lehtiä, vielä vihreänruskeita, kuivia. Pojat keräävät tammenterhoja, omenoita.

Pihlajanmarjoja on paljon.

Kuopuksella on toppavaatteet.

Saaressa käydessämme meri näytti siltä kuin se olisi kaavittu kivestä, miljardein pienin ja isoin kouruin.

Uusi hetki alkaa. Se on jo täällä. Sen tuntee käsissä, niskan paljaalla iholla, kantapäissä. Se tassuttaa ympärillämme, hymyilee.

Se alkaa joka hetki.

¨

20. 8. 2010

Mielessäni istun tonttimme nuotiopaikalla.

On hiljainen yö.

Metsä on valtavana ympärilläni, puiden siluetit näkyvät taivasta vasten, lähimpiäkään runkoja ei enää erota. Tunnen matalan pöllin takamukseni alla, tunnen kallion jaloillani. Tuli valaisee käsiäni, rintakehääni. Tunnen tulen hohkan kasvoillani.

Kuulen tulen naksahdukset ja rätinän. Jalkojani paleltaa, selkääkin. Kuulen yön äänet. Lehtokurpan pullea vartalo räpyttelee toisinaan ylitseni, ja naurahdan joka kerta sen äänen kuullessani.

Otan käteeni puunkappaleen, kämmeneen sopivan. Hyväilen sitä peukalolla, tunnen sen pehmeänkarkean harmaan pinnan.

Tämä aika oli kaunis, sanon ääneen keskellä metsää, ja asetan puun tuleen.

Ääneni tuntui oudolta täällä, paljaalta. Tuli tarttuu puunkappaleeseen, vähitellen, vaimenee hetkeksi, lepattaa sitten kiinni, kärventää, ympäröi, syö.

Otan uuden puun käteen, ja sanon tulelle: Sain sinulta hyvin paljon.

Tuli ympäröi senkin puun.

Otan viimeisen puunkappaleen, hyväilen sitä hiljaa, painan otsani varovaisesti siihen kiinni, sitten sekin on keskellä tulta, ja kuiskaan: Hyvästi.

Tuli elää ja liikkuu, kuulen yön ympärilläni, kuulen tuulen kahahdukset metsässä.

¨

19. 8. 2010

Aurinko paistaa kuulaasti. Kaikkialla on viileyttä. Tuntuu syksyltä.

Kuopus keinuu keinutuolissa. Hän nojaa taaksepäin tärkeän näköisenä, sitten eteenpäin koko kehollaan, keinu seuraa häntä, sitten mennään taas syvälle taakse. Hänen kehonsa nauttii, hän tuntee keinun tuntuman, hänen kehonsa keskustelee keinun liikkeen kanssa.

Olen tavannut taas Niitä. Ne ovat fantastisia, viisaita, älykkäitä ihmisiä, joilla on sydäntä, kykyä ja rohkeutta nähdä enemmän ja joilla on kestosuojaus. Jokin on tuonut heihin viisautta ja samalla niin ahdistavaa tuskaa, että he kiitävät hurjaa vauhtia, suorittavat ja saavat syvää tyydytystä tehostaan. Jos heille sanoo, että mitään syvällistä hyvää ei synny, ellei jotain murru, ellei ihminen joudu putoamaan avuttomana polvilleen elämän edessä, heidän kasvoillaan näkee tyytymättömyyden värähdyksen. Heistä se puhe on kiusallista, sopimatonta, liian intiimiä, epäkypsääkin. He ehkä kertovat kohteliaasti, miten heidän omat traumansa ovat olleet heille avuksi ja hyödyksi, osa heistä uskoo romahtaneensakin, mutta silti heissä on jotain, joka ei koskaan avaa itseään.

Juuri heidän edessään haluaisin sanoa: voi, mihin te pystyisittekään, jos todella murtuisitte, jos todella antaisitte mennä, jos teidän olisi pakko luopua viimeisimmästäkin elämänkontrollista, jos kaikki, mihin uskoitte, vietäisiin teiltä! Tietenkin kampeaisitte itsenne ylös jokaisen murtuman jälkeen, mutta jos niitä tulisi tarpeeksi, rusentuisitte maahan, ja juuri sinä hetkenä, sinä pohjattoman avuttomuuden ja luovuttamisen hetkenä, läpäisisitte jotain valtavaa, suurta, kaunista. Sinä hetkenä teissä alkaisi vähitellen kasvaa rehellistä uskallusta. Se uskallus ei pönkittäisi riemuissaan ja taitavana omaa asemaanne. Teihin tulisi syvää rohkeutta olla pieni, heikko ja avuton, mitätön, nolla. Te uskaltaisitte olla ei-mitään. Teissä olisi rohkeutta olla nöyrä, teissä olisi rohkeutta myöntää, että ette tiedä ettekä hallitse mitään. Vasta silloin teistä olisi tullut vahvoja, vasta silloin olisitte niin suuria, millaisia yritätte nyt esittää.

Olen ylimielinen väittäessäni näin. Minulla ei ole mitään, millä todistaa, että ilman tuskaa ei synny mitään todella hyvää. En voi osoittaa, miten itse olen hyötynyt surustani ja tuskastani. En voi näyttää, mitä kulttuurista suurta olen suorittanut murtumisteni avulla. En voi vedota asemaani, teoksiini. Ne ihmiset luultavasti psykologisoisivat, että minulle on tapahtunut erittäin traumaattisia asioita, joihin osaan olen ollut itse syyllinen, ja niistä tunteista selvitäkseni minun on kehiteltävä mielessäni tapahtuneelle tarkoitus.

Ehkä olen myös epäreilu. Ajaudun itse usein keskusteluissa väärään huoneeseen, väärälle reitille, ja ellen ole alussa valppaana, peräydy ja aloita alusta, en pääse enää sinne, missä olisin läsnä, kehoani myöten rehellinen, minä. Niissä väärissä huoneissa minäkin suojaan, kontrolloin, ja vaikka yritän päästä siitä huoneesta pois, en osaa. Ei myöskään todista mitään ihmisen luonteesta, että hän ei halua avautua juuri minulle. En minäkään avaa itseäni kaikille.

En tarkoita, että saisimme tahallamme aiheuttaa toisille tuskaa ja hätää. Ihmisellä ei saa olla niin paljon valtaa.

Jonkin masokistisen kieroutuneisuuden vuoksi juuri Niille ajaudun aina puhumaan siitä, miten tärkeää on murtua, miten elämästä, ihmisyydestä ja rakkaudesta ei tiedä mitään joutumatta murskautumaan. Niillä sanoilla teen asialleni vain hallaa. Oikeasti haluaisin vain ottaa keskustelukumppanini kasvot käsiini ja kuiskata, ihan hiljaa: Saat olla ruma.

¨

18. 8. 2010

Aamulla satoi rankasti. Nyt on kosteaa ja lämmintä.

Itkuhälyttimestä kuulen pienen hölpöttävän itseään uneen.

Sukujuhlissa löysin takaisin yhden osan itsestäni. Olen pitkään vieroksunut esiintymistä, olen vain halunnut kiehnätä itselleni jonkin mukavan, varjoisan, pehmoisen paikan. Näinä aikoina jännitän jatkuvasti, koko kehoni reagoi pienimpiinkin paineisiin, ajatukset sakenevat, puhe puuroutuu, sotkee, hikeni alkaa haista pistävältä, vatsaa kivistää, suuni käy ja käy minun hallitsematta itseäni. Sukujuhlissa huomasin taas, että minussa potkii jotain muutakin.

Tunsin pitkästä aikaa painetta hiipiä esiin, painetta antaa itseni täysillä, tunsin painetta argumentoida, rähjätä, ihan mitä vain. Huomasin olevani valmis loikkaamaan näyttämölle, repimään itsestäni esiin riekaleisimmat ja hauraimmatkin puolet ja nostamaan ne muiden eteen, pelkäämättä kritiikkiä ja tavallisuutta. Esiintymisen adrenaliini on fantastista: esiintyessä voi hallita tilan ja paikan, tuoda itseään niin rajusti ja brutaalisti esiin kuin mihin sisällä on käsky, luoda kaikesta rumuudesta jotain hyvin kaunista ja koskettavaa.

En ole aina esiintyjä. Usein minussa kaikki mytistyy moneksi viikoksi, kuukaudeksi ja vuodeksi. Niistäkin ajoista nautin, niitä rakastan. Olin silti jo huolissani.

Olin olettanut, että en enää koskaan tee tietyntyyppisiä töitä, että en enää pysty palaamaan sinne, missä tarvitaan sanojen ärhäkkyyttä, nopeaa rohkeutta. Nyt tiedän, että se kaikki voima on edelleen tallella. Sen voiman vuoksi en tällä hetkellä ole kaksinen keskustelija. Minulla on liikaa sisälläni, se vimma ei mahdu tavalliseen jutteluun, tunnen hillitöntä tarvetta luoda, ja siksi koen joka kerta epäonnistuvani tavallisessa keskustelussa.

Tuuli on hiljaa, odottaa.

Istun mielessäni meidän puutarhapenkillä ja katson nuorta sisartani, häntä, joka on kuollut.

Hän istuu penkin päässä, nojaa selkänojaan, hän katsoo minua ja minun lävitseni, kasvoillaan tuttu hajamielisen tarkkaavainen ilme, ystävällinen ja tavoittamaton yhtä aikaa. Hänessä oli aina lapsenomaista rehellisyyttä ja jotain hyvin etäistä, sellaista, että hänestä sai aina kiinni mutta käsi meni läpi. Näen hänen vaaleat sirot kasvonsa, pehmoiset pitkät hiukset, suuret silmät, lapsen nenän, pehmeät huulet, kauniin hoikan vartalon, kaksikymmenvuotiaan. En koskaan tiennyt hänen kerrottuaan hänellä olleen kivaa meidän kanssamme, oliko hänellä todella vai sanoiko hän niin kohteliaisuuttaan ja kiltteyttään. Hänen päiväkirjoistaan tiedän nyt, että hänellä oli ollut hauskaa meidän perheemme luona, vaikka kiertelin häntä aina jännittyneenä, silmät terävinä, yrittäen löytää kosketuskohtaa, löytäen vain melkein. Pelkäsin häntä, olisin halunnut päästä lähelle, niin kuin silloin, kun hoidin puolisoni kanssa häntä ja hänen veljeään. Nyt kierrän häntä taas, käteni tärisevät, sinä – sinä – sinä – ! Voi pikkusiskoni, voi pieni, rakastan sinua, olento, älä tee tätä meille!

Kosketan hänen kasvojaan, pidän hänen kasvojaan käsissäni, silitän peukalolla hänen poskeaan.

Sydämeni on täynnä huutoa sinun vuoksesi, haluan kiroilla sinulle, haluan rääkyä sinulle.

Sinä tiedät, että se on lahjasi minulle.

Ilman sinua en olisi koskaan avannut huolesta ja syyllisyydestä mädänneitä puolia itsestäni, en olisi koskaan revennyt ja tuonut niitä esiin. Olisin yrittänyt kyllä, en olisi pystynyt, en olisi uskaltanut. Sinä revit minut kahtia, pieni siskoni, peruuttamattomasti, riistit esiin kaiken sen, mikä oli patoutunut ja häpesi loppumattomasti. Se koski ja tuotti tuskaa enemmän kuin pystyin kestämään, mutta ymmärrän, että se piti tehdä.

¨

17. 8. 2010

Punaisessa laulukirjassa on Sami Haverin kappale, jota on mahdotonta laulaa.

Se sattuu silti.

”Elämää / emme pysty määräämään. / Tuuli kulkee, missä tahtoo, painaa selkäsi seinään. / Synnintunto saa / sut riekaleiksi riepottaa. / Miksei se anna olla vaan? / Sun salaisissa haaveissas / joku rakastaa sua niin, että sydämeen sattuu. / Sulle Jumala vastaa: / Mä seuraan sua matkoillas, / annan anteeksi kaiken, mihin katuva kaatuu. / Minä rakastan sua niin, että sattuu.”

¨

16. 8. 2010

Koulut alkavat.

Saimme taas hetken helleaallon. Nyt viilenee taas. Aurinko paistaa kesäisesti, mutta ilma on raikas hengittää. Tuuli koskettaa ihoa vilpoisena, kevyenä, hyväilee kesän lämmössä. Teki mieli rynnätä metsään, pyöräretkelle, rannalle, kaikkialle, nyt, kun taas jaksaa. Lököilimme ja oleilimme kuitenkin vain. Olen muokannut talosuunnitelmiamme niin paljon, että pää on pyörällä enkä tunne rajojani. Pitää antaa tasaantua taas.

Illalla istuin eteisen lattialla poikien vaatteita lajitellen ja mietin, että tämä sirkus alkaa taas. Keväällä paloin siitä loppuun. Silloin tuntui, että en kestä enää yhtäkään vaatteiden ja varusteiden miettimishetkeä. Huomaan levänneeni. Oli ihan hauska neuvotella kolmen lapseksi kutsutun loikkivan heinäsirkan kanssa, mitä laitetaan päälle, mikä mahtuu, mikä on liian isoa tai pientä, mitä puuttuu, miksi sitä-ja-sitä ei laiteta nyt.

¨

12. 8. 2010

Kävimme saaressa. Aamulla valo väikkyi huvilan ikkunoiden takana. Muut nukkuivat vielä. Pissatin pienimmän, hän jatkoi uniaan, ja minä katsoin auringon nousua merelle.

Ennen saarireissua kävin kotona keskellä yötä kävelyllä, kylpytakki päällä, pyyheliina päässä, kumisaappaat jalassa, rantaan.

Ulos pimeään astuessa tuntui taas hetken verran oudolta. Pimeän pelko tuntuu siltä kuin kävelisi keskellä vanukasta. Jokainen askel, liikahdus läpäisee jotain, raskasta.

Sitten pelon unohtaa. Askeleet astuvat, unohtuvat. Omat ajatukset, hiekkatien rahina ja hämärä luonto sulautuvat yhteen.

Yö oli märkä, sellainen lämmin ja vetinen, kuin koko luonnolla olisi kuukautiset. Heinäsirkat sirittivät huumaavasti, niiden ääni tulvi kaiken yli, ympäröi paksuna todellisuuden.

Oli paha olla. Tie oli pitkä, silta palolammen yli oli korkealla, ja jouduin hyppäämään pimeään. Polun tunsi korkeiden märkien heinien ja pujojen seasta hädin tuskin, näkymättömät nokkoset polttelivat. Rannassa kaislat olivat kasvaneet, niin että merta – tai minua – ei näkynyt niiden yli. Tänne muuttaessamme kävimme siellä rannalla vielä kaivelemassa hiekkaa ja uimassa. Siellä uin ensimmäisen kerran niin, että kukaan aikuinen ei ollut mukana varmistamassa, että edellä ei ole haita… tai merihirviöitä… Seisoin silloin vedessä vyötäisiä myöten, katsoin meriruohoja ympärilläni, katsoin rantaan poikiani, ja sitten vain solahdin veteen rintoja myöten ja uin, rauhallisin vedoin. Uskalsin. Annoin meren ympäröidä minut, sen kaiken pelottavan ja hallitsemattoman.

Enää vain rikkinäisen laiturin kohdalla oli vettä näkyvissä. Istuin nyt hämärässä laudoilla, kuuntelin meren ääntä, kaislojen havinaa. Katsoin kaislan kukintojen ja terävien lehtien liikehdintää tummaa taivasta vasten. Tuuli ajoi mustia pilviä valtavalla taivaalla, muutama pisara osui iholleni silloin tällöin.

Puhuin ääneen, juttelin eräälle suurelle, ja vähitellen kaikki asettui. Yhtäkkiä näin, miten uskomattoman kaunis elämäni on, ja juuri se hetki. Tunsin äärettömän suurta kiitollisuutta ja ihmeen tunnetta. Juttelin pitkään, ja sana sanalta näin, mihin asettaa kaikki se, mikä minua satuttaa.

Nousin lähteäkseni, ja näin taivaanrannassa valon juovan, kultaisen raon pilvien välistä. Pidin sitä ihanana merkkinä. Halusin vielä koskettaa meren pintaa, siunata jotain, ehkä elämääni. Astuin askeleen, ja liukastuin. Haparoin käsiini sen, mihin olin liukastunut. Se oli tyhjä kaljapullo. Mietin hetken, sitten kurotin veteen, ja samalla huomasin pimeydessä jotain outoa. Koko rantaviiva oli silmänkantamattomiin täynnä tyhjiä kaljatölkkejä ja pulloja. Lähdin pois, palasin takaisin, kurotin vielä pullojen ja tölkkien yli veteen ja rukoilin rukoukseni, sitten lähdin pois. Kahlasin läpi heinien ja yli sillan, ravasin kotiin, ja kotimatkalla itkin, huusin mielessäni, kiroilin. Tällaisiako enteitä minulle – sinä sovinisti, sinä sovinisti – eikö minun elämäntehtäväni ole muuta kuin paapoa miestäni ja lapsiani – !

Tuuli kulki ylläni ja ympärilläni. Kotipihalla istuin vielä penkillä. Näytin kieltä eräälle suurelle, tönin Häntä, kiukuttelin, päristelin, hypin haarahyppyä, potkin, hakkasin nyrkeillä ilmaa. Vähitellen tuli parempi olo.

En tiedä, mitä siellä penkillä löysin. Jotain hyvää.

¨

4. 8. 2010

Rankkasade alkoi yhtäkkiä, kuin taivaan luukut olisivat avautuneet ja talon päälle olisi pyrskähtänyt valtamerellinen vettä.

Pojat törmäsivät kasvot loistaen ulkoa porstuaan. He olivat ravanneet kotiin autotallista ja sillä matkalla kastuneet läpimäriksi.

Olen monta päivää katsonut puolisoani, miestäni. Olen koskettanut hänen kasvojaan, hänen kehoaan, ihmetellyt häntä, tätä miestä, minua suurempaa, rosoisempaa. Nähdessäni hänet muualla kehoni läpäisee aina pieni sähköinen värähdys: hän on minun mieheni! Olen katsonut häntä, kuljettanut kättäni hänen ihollaan, niin täysin erilaisella kuin minun ja siksi pelottavankutsuvalla.

Ehkä joskus kauan sitten uskoin meille käyneen samalla tavoin kuin pariskunnille väitetään käyvän: pari hullaantuu ja rakastuu, mutta tunne ja intohimo laimenee, rakkaus häviää ja jäljelle jää vain tottumusta ja kunnioitusta. En muista, milloin sen kierre mureni ja romahti meillä. Siitä on kauan. Meillä on ollut hirveitä aikoja, vaikeita aikoja, tylsiä aikoja, etäisiä aikoja, mutta niiden jälkeen olemme joka kerta rakastuneet toisiimme uudelleen, roihahtaen, palaen, käsittämättömän ja peruuttamattoman syvältä.

En tiedä, millaisia parisuhteita niillä ihmisillä on, jotka ovat alun perinkin sinut itsensä ja kehonsa kanssa, joissa on levollisuutta ja syvää hyväksymistä syvimpia kerroksiaan myöten. Olen niin traumatisoitunut, haavoittunut ja kierteillä, että sielustani löytyy aina uusi minä, aina uusi kerros, jonka avata täydellisen alastomana hänelle. Minussa on aina jotain pelkäävää, jonka voin laskea hänen käsiinsä varmana siitä, että hän ei koskaan tuomitse sitä, että hän ei viime kädessä koskaan tule järkyttymään hirveimmästäkään tunteesta, puolesta tai teosta. Siksi joka kerta, kun hän koskettaa minua, minusta tuntuu kuin tuntisin hänen kosketuksensa ensimmäisen kerran. Hänen käsiinsä olen antanut kaiken, mitä minulla on, hänen edessään olen paljas, eikä minussa ole mitään, mitä hävetä, ja tahdon tuntea sen tunteen uudestaan ja uudestaan.

Minusta tuntuu, että sitä tunnetta monet ihmiset hakevat yhden yön tunteeksi jäävillä suhteilla, pettäessään, unelmoidessaan vieraasta partnerista. Ensimmäisissä hetkissä kuvittelemme avaavamme itsestämme toiselle kaiken, paljastavamme kaiken, ja uskomme toisen ihmisen hyväksyvän itsemme kokonaan. Vasta vuosien jälkeen se paljastuminen ja hyväksyminen on oikeasti mahdollista, loputtoman intohimoinen, koko kehon sähköistävä luottamus.

Eilen meillä oli hääpäivä, neljästoista.

¨

2. 8. 2010

Kesäni on täällä! Aurinko paistaa lämpimästi ja vilpoisesti. Amulla pujahdimme taas metsään. Metsä oli täynnä valon täpliä ja liikahduksia, tuoksuja ja lämpimänheleitä varjoja. Hiekkatie rasahteli askelten alla, pellon piennar oli täynnä heinäsirkkojen ääntä. Yhdessä metsässä oli metsäkone käynyt, ja rämmimme männyntuoksuisessa raivotussa maassa. Joskus aiemmin sieluni repeytyi hädästä moneksi päiväksi sellaisen metsän kohdalla – niitä on paljon -, samastuin ruhjoutuneisiin sammaleisiin, revittyihin oksiin, mutta en järkyty enää niistä.

Pellon laidalla poimimme kämmeniimme tähkät, juuri ja juuri kypsyneet, ja kuorimme esiin pienet viljanjyvät. Tähkää pienimmälle kuoriessani mietin, että tältä elämäni näyttää. Hämmennyn aina muista ihmisistä, siitä, miten nopeita ja tehokkaita he ovat, miten he valitsevat tuosta vain asioita ja kiitävät: heille jokapäiväinen leipä on valmiiksi kylvetty, puitu, korjattu, jauhettu ja leivottu, he vain valitsevat sen ja tekevät oman osansa vauhdilla. Minä taas olen täällä, ikuisesti, pellon laidalla, en ole kylvänyt tai tehnyt mitään, mutta minulla on kämmenissäni tämä alku, tämä tähkä ja jyvä. Vatsaani en saa täyteen, mutta rakastan silti osaani, näitä hetkiä.

Esikoinen valitsi loppureitiksi toisen väylän kuin me muut, ja näimme kalliolta pellon takaa hänen paitansa etenevän toisella hiekkatiellä. Minä, kuopus ja keskimmäinen lähdimme toiseen suuntaan, muka helpompaan. Tulimme metsästä pois koulubussipysäkin kohdalla, ja istuimme sen penkin viileässä varjossa tovin. Pienin nojasi voipuneen poskensa minun syliini, keskimmäinen ajatuksiin vaipuneen päänsä olkapäähäni, ja sillä hetkellä ajattelin, että minulla on kaikki, mitä elämältä voi toivoa.

Edessämme kulki maantie, juuri sopivan rauhaisa siihen, että sen ääreen saattoi istahtaa, juuri sopivan suuri ja kiihkeä siihen, että koko maailman tunsi kiehtovana näkökentän ulottumattomissa. Tien toinen pää ulottuu Saaristotiehen, toinen yhteysalusrantaan, ja minne ikinä lähtisin, tiet ja meret jatkuisivat tiettymättöminä edessäni, kutsuen, odottaen.

Rakastan näitä lapsia, joita polut ja tiet kutsuvat yhtä paljon kuin minua, näitä lapsia, joille askel tuntemattomalle reitille on aina alku seikkailulle, jotka eivät valita väsymystä tai tylsyyttä loppumattomienkin taipaleiden keskellä.

Kahlasimme siementä kantavan rypsipellon poikki, metsässä olin rämpinyt pitkässä hameessa ja pienintä kantaen, ja kotona lantiota vain hiukan kihelmöi. Se on parantunut hienosti.

¨

1. 8. 2010

Kesä tuntui tänään kummalta, oudolta, jotenkin, tuota – suomalaiselta.

Aamulla ei tiennyt, tarvitaanko villasukat ja toppatakki vai uimapuku, ja molempia tarvittiin. Välillä tuuli rähähtää koivikoissa, sitten taas tyyntyy pitkäksi toviksi, aurinko paistaa lämpimästi ja kultaisesti, sitten vilpoisa tuuli käy taas luona.

Välipalan jälkeen hyppäsimme pyörien selkään ja lähdimme rantaan, ruuan jälkeen vilistimme metsään ja tallustimme valtavan lenkin. Ei ollut kamalaa! Hiki ei valunut pitkin selkää! Ei ollut tukahtumisen tunnetta, ei pakahtumista! Oli lämmintä, kesäistä ja ihanaa ja silti vilpoisaa ja raikasta!

Pienin syö onnellisena metsästä ja pihalta marjoja. Metsässä hän söi – kielon marjoja. Ne olivat vielä vihreitä.

Myrkytystietokeskus sanoi, että kielojen myrkyllisyyttä on vahvasti liioiteltu. Jos yli viisi marjaa on niellyt, kannattaa ottaa lääkehiiltä.

Emme ottaneet.

Ihmettelin, miksi parina viime päivinä minusta on tuntunut siltä, että voisin koko ajan halia, hivellä, sylitellä, kyhniä, paijata, silittää lapsiani. He ovat silkkiä, samettia, pehmoista ihoa, voisin rutistaa heitä, pöristää heidän vatsalleen, olla lähellä lähellä joka hetki.

Illalla huomasin: haliminen ja paijaaminen ei ollut helteen vuoksi nihkeää, märkää, tahmeaa, ahdistavaa. Tuntui siltä, kuin olisin saanut lapseni syliin ensimmäisen kerran kuukauteen.

¨

30. 7. 2010

On eräs hetki, josta olen halunnut kirjoittaa.

Siitä on jo aikaa, kaksi ja puoli vuotta. Meillä oli silloin vasta kaksi lasta, kaksi ihanaa viisasta poikaa, vanhin kahdeksan vuoden ikäinen, nuorempi viiden. Meillä oli viimein mahdollisuus antaa tilaa uudelle perheenjäsenelle tulla, mutta pelkäsin, että en ehkä enää saisi lasta.

Oli mennyt toinen kuukausi sen jälkeen, kun olimme antaneet uudelle ihmisalulle luvan, mutta en ollut vielä tullut raskaaksi. Meillä oli perheenä vaikea aika, ja puolisoni oli ensimmäistä vuotta nykyisessä työssään. En ollut varma, olinko kuukautisten alkamisesta masentunut vai helpottunut, mieleni oli monista syistä sekaisin, ja lähdin yöllä kävelylle.

Silloin oli tammikuun yö. Maa oli umpijäinen ja märkä sillä kumpuisella, ennustamattomalla tavalla, jossa on mahdotonta pysyä pystyssä. Taivas oli kuuton ja pilvinen, eivätkä silmät tottuneet pimeään. Tuuli rajusti, hirvittävissä puuskissa, ja sen tolkuton meteli sotki kaikki muut äänet ympäriltäni.

Kävelin liukastellen ja horjuen pimeässä. En ollut olettanut pelkääväni, sillä olen nauttinut aina siitä, miten sykähdyttävää on kävellä sysipimeässä, vain jalkojen kosketusaistimukseen luottaen. Tunsin nytkin, missä tie oli, mutta pystyin liikkumaan vain senttimetri kerrallaan, notkahdellen.

Tajusin varsin pian, että tuuli niin kovaa, että en kuulisi mahdollista autoa. Jos auto tulisi tai jotain epämääräistä kammottavaa, en pystyisi väistämään, pääsisi karkuun tai kotiini.

Yhtäkkinen pelko sävähti minuun, se salpasi hengityksen, lamaannutti askeleen.

Olin mennyt liian pitkälle, olin itse työntänyt itseni tänne jäiseen pilkkopimeän meteliin, ja nyt olin sidottu hitaisiin askeleisiini.

Jatkoin matkaa, askel kerrallaan. Jokainen liikahdus tuntui läpäisevän jotain hirveää, liikkumattomuus taas tuntui vielä kammottavammalta, silti jokainen liikahdus tuntui kuin olisin työnnellyt sormeni ja varpaani hirviöön. Peltoaukean tullen erotin jo taivaan ja maan rajan. Tuulen lisäksi vieressäni alkoi pulputa puro kovaa solinaa. Kaukana haukkui koira, minua säikähtäneenä. Tajusin senkin, että jos tielläni jolkottaisi koira, se ei näkisi eikä kuulisi minua enkä minä sitä, yhtäkkiä se tuntisi jonkun horjahtavan lähellään, ja silloin keskeltä pimeää minua purisi yhtäkkiä tappavat hampaat.

Pääsin rannalle. Istuin sohjoisessa kaislikossa, katsoin suurelle, puolijäiselle, mustalle merelle ja yritin päästä selvyyteen ajatuksistani.

En tiennyt, halusinko lasta. Perheemme oli jo valmis. En ollut varma, halusinko sinne tunkeilijaa ja vauvaelämän rankkoja hetkiä. En myöskään tiennyt, mitä oli työkseni varattuna sen enempää kuin nytkään. Keskustelin Jumalan kanssa, mutta en saanut vastausta, ja lähdin kotiin päin tyhjin käsin.

Liukastelevaan hitaaseen rytmiin oli jo tottunut, enkä enää huomannut pelätä. Matka oli vain pitkä ja raskas, ja askeleet rasittivat lantiota samalla tavoin kuin tavallinen maasto minua nykyisin.

Kotitiellämme tulin yllättäen tietoiseksi tuulista yläpuolellani. Ne riehuivat puiden latvustoissa ja taivaalla, niitä oli kaksi, ne kietoutuivat toisiinsa kiinni ja kieppuivat toistensa ympärillä siten kuin olen nähnyt tähtien ja galaksien muodostuvan. Tuntemus oli hyvin väkevä, ja tunsin kaksi vastakkaista tuulta, toisen sysipimeän ja mustan, toisen vitivalkoisen ja puhtaan.

Astuin ovesta sisälle, rauhalliseen lämpimään kotiin, mutta kuulin tuulet vaimeina seinien läpi. Mielessäni kävi ajatus, sellainen hajamielinen, joka myöhemmin terävöityy yhä tarkemmaksi: ”Näin juuri, miten uusi ihmissielu syntyi.”

Tiesin jo, mitä tapahtuisi. Seuraavana kuukautena odotin lasta.

Myöhemmin, pienen tyttöni jo synnyttyä, jonain kiivaana hetkenä muistin ne tuulet. Ymmärsin silloin, että en ollut nähnyt vain uuden ihmissielun syntymää. Yläpuolellani oli kieppunut Jumalan metafora monesta asiasta. Sinä yönä tehtiin alkavaksi myös kaikki se, mitä tulisi tapahtumaan: sekä tämä pieni uusi elämä, vielä täydellisen puhdas, syvä ihme, että pimeys, sysimusta putoaminen, pehmoisen pienen sisareni itsemurha.

¨

28. 7. 2010

Yöllä ja aamupäivällä satoi ihanaa, pientä, vilpoista sadetta. Nyt ilma on taas helteinen.

En yleensä pidä kosteasta säästä, mutta silti vedän nyt syvälle sisääni kostean kesän tuoksua.

Ruohossa on aavistus vihreää. Muutama kasvi on pörhistänyt lehtensä.

¨

27. 7. 2010

En ole valokuvannut mitään pitkään aikaan. Luonto on niin nuiva.

Kesä on kuivettunut. Se pidättää elämää, hengitystä. Se odottaa umpimielisenä sadetta, viilentymistä. Mihinkään ei voi ryhtyä.

Seuraavat sanat kirjoitin myöhään yöllä paperille.

Heinäsirkat sirittivät hiljaisessa yössä. Ikkunan lähellä tunsi ulkoilman tuoksun. Se oli palannut pilkkopimeän yön myötä. Muutama yöperhonen lensi yövalon ympärillä. Makasin vatsallani sängyssämme, kuulin jonkin kaukaisen moottoriveneen, kellon tikityksen.

Ihminen, joka aina tietää, mitä tekee, ja jonka eteen asiat paketoituvat automaattisesti tekemisten listoiksi, ei ymmärrä, miten muodottomaksi äärettömäksi massaksi ne samat asiat puuroutuvat toisenlaisille ihmisille.

Minulla kaikki vain leikkaa välillä kiinni. Vähitellen ja kiihtyvässä tahdissa pienimmästäkin esineestä, tunteesta, teosta, merkityksestä, valinnasta sikiää eteeni miljardeja puolia. En näe mitään, en ymmärrä mitään, rämmin kauhuissani eteenpäin arjen pakkotahtisessa rytmissä ymmärtämättä sitäkään, en vain hahmota, saan hillittömiä raivontunteen räsähdyksiä, haluaisin jatkuvasti heittäytyä lattialle kirkumaan, haahuilen siellä, haahuilen täällä, mistään en saa otetta, kaikki velvollisuudet tuntuvat pakahduttavan raskailta. Jostain sitten löytyy se: punainen lanka, minun teemani, pieni heiveröinen polku, jonka haluan valita kaiken sen kaaoksen keskeltä.

Poikani ovat kaihertaneet minua edelleen. Yksin heidän kanssaan tunnen olevani ruohonkorsi, johon on ripustettu kaksi kivenjärkälettä paksuin nahkanauhoin. Järkäleet tempoilevat, kieppuvat, kiukuttelevat, välillä pysyvät paikoillaan rauhallisina ja mietteliäinä, sitten meno jatkuu taas. Huojun, taitun, murrun, ratkean, olen ihan liian pieni ja hento, pidän tyrannimaisesti pojilleni rajat, välillä heilun heidän mukanaan ja pelleilin, kyhnin tai kerron vanhoja tarinoita; aina koen olevani murtumassa.

Puolisoni kanssa tai silloin, kun saan täyttä yksinäisyyttä, nahkanauhat yleensä haihtuvat. Poikani voivat huinia etäällä minusta, ja kun he palaavat, olen vuori. Olen turvallinen, rauhallinen vuori, jonka valtaviin helmoihin järkäleeni voivat käpertyä.

Olen pohtinut vuosi vuoden jälkeen, mitä minulle tapahtuu näissä kesissä. Olen psykologisoinut, teologisoinut, käytännöllistänyt, teoretisoinut, olen löytänyt tuhansia hyviä selityksiä ja ratkaisuehdotuksia, mutta mikään niistä ei ole loksahtanut paikoilleen.

Nyt loksahti, ainakin yksi.

Mietin, miksi tämän pienen tytön kanssa on ollut niin helppoa ja rentoa, siitä huolimatta, että hän on vähän väliä raivostuttava peppukärpänen ja sitoo ikänsä vuoksi itseensä jokaisen vuorokauteni tunnin.

Hänen kanssaan olen alusta lähtien tehnyt elämästäni kaunista. Hänen kanssaan olen hengittänyt tätä elämää, kuunnellut sitä. Puolisoni ollessa pois minusta tulee pojilleni yhtäkkiä sellainen, jollainen olin poikien ollessa pieniä.

Olin silloin idealisti-humanisti, täynnä järjettömiä periaatteita ja epähumanistista tehokkuuden vaatimusta. En tuntenut rajojani enkä siksi nähnyt muidenkaan rajoja, kuvittelin, että elämästä selvitään säännöillä, uskoin fanaattisesti oikeaan ja väärään, mustavalkoisuuteen. Olin mahdoton taiteilijaluonne, joka vaati maailmalta ja itseltään mahdottomia.

Ei sellaisena voi elää kovin pitkään silloin, kun on tullut äidiksi. Ei sellaisena jaksa. Maailma tulvii päälle, sen kauneus, suuruus, paradoksaalisuus. En jaksanut, enkä jaksa nytkään.

Kuka minä haluan olla, nyt, näiden poikien äitinä? Kuka se on, joka oikeasti olen?

¨

26. 7. 2010

Edellispäivän jääkylmä, hyinen tuuli huomasi yhtäkkiä laittaneensa säädöt väärään ääripäähän. Se löhähti eilen takaisin tukehduttavan kuumaksi.

Tuulen löyhkä tuntui siltä kuin meihin olisi jatkuvasti suunnattu kokomaailma-hiustenkuivaaja.

Koivun siemeniä tulee avonaisista ikkunoista sisälle.

Nimesin itsestäni kaksi puolta, joita en kaipaa sen enempää kuin Millaakaan. Annoin niille nimiksi Sanna ja Varsa.

Ikkunassa räpytteli suuri neitoperhonen, kauhistuneena siitä, mihin se oli joutunut, miksi se ei päässyt omaan maailmaansa. Siltä oli toinen siipi revennyt puoleksi kokonaan pois. Otin perhosen varovaisesti kämmenieni sisään, ja niin kuin aina, se lopetti heti lepattamisen. Kuljetin sen ulos ja avasin käteni. Se istui kämmensyrjällä terhakkaan näköisenä. Se istui siinä pitkään liikahtamatta. Se avasi yhtäkkiä siipensä aivan levällään, sitten sulki ne taas. Se istui taas tovin. Ja yhtäkkiä se oli hävinnyt.

Hyvin se lensi, revenneestä siivestä huolimatta.

¨

23. 7. 2010

Öisin on säkkipimeää. En löydä huoneisiin, silmät eivät totu pimeään. Valoisten kesäöiden jälkeen pimeys hätkähdyttää. Se hiipii yö yöltä syvemmäksi, ja niin kauan kuin lehdet ovat puissa, se on sysimustaa.

Heinäsirkat sirittävät ulkona. Niiden laulu kuuluu avonaisesta ikkunasta ja rytmittää yötä.

Ruoho on palanut karrelle, pensaiden lehdet roikkuvat. Sadetta luvataan aina seuraavaksi päiväksi, mutta sitä ei koskaan tule. Mustikat ovat kuivuneet metsään. Hiekka pölisee. Viinimarjat ovat kypsyneet. Muutamana aamupäivänä olen havahtunut outoon tunteeseen: hetkinen, minähän hiukan palelen.

Sain itseni kiinni eräästä ajatuksesta. Minulla on yksi haave, toteutumaton, jonka hylkään tasaisesti mutta johon palaan aina uudestaan. Tajusin, miksi yritän sitä aina uudestaan, miksi juuri se on se, joka minulta vielä puuttuu.

Jos se haave toteutuu, koen saavani anteeksi sen, miten hankala olen, miten vaikea ja raivostuttava taiteilijanluonne olen, miten paljon ahdistusta olen aiheuttanut ympärilleni. Sen haaveen toteuttaminen lunastaisi minut vapaaksi kaikista menneistä ja tulevista virheistäni. Samalla antaisin myös eräälle suurelle anteeksi kaiken sen kauhean, joka ympärilläni on ollut, kaiken sen hädän, kaaoksen ja tuskan, jonka olen kokenut. Silloin ne kaikki tapahtumat loksahtaisivat paikoilleen, saisivat perustelun, olisivat osa tiettyä kuviota.

Haaveisiin ei saisi ripustaa niin paljon lunastusta.

Olen anteeksi annettu jo tällaisena, nyt.

Miten paljon silti haluaisin, voi, miten haluaisin – !

Epäröin erään totuuden äärellä.

Sen totuuden mukaan kaikki, mitä on tapahtunut, on mennyt juuri niin kuin sen pitikin mennä. En ole tehnyt yhtäkään virhettä. En ole ollut kauhea. Minulla on ollut pitkiä prosesseja, mutta kaikella kammottavuudellani on ollut tarkoitus. Se tarkoitus ei ehkä koskaan avaudu muille ihmisille, sille ei ehkä koskaan tule kulttuurista täyttymystä. Silti se on.

¨

20. 7. 2010

Tänään istuin keittiön pöydän ääressä, perkasin mansikoita. Olin laittanut Enyaa soimaan. Pienin istui sylissäni puolentoista litran verran, katsoi tarkkaan ja totisena käsieni työtä. Yhteen rasiaan meni hillomarjoiksi ylikypsät, raa’at ja myttääntyneet, yhteen kakunpäällismarjoiksi parhaimmat, kolmanteen ne, joita laitamme puuron päälle. Hän ei ottanut yhtään, koska olin kieltänyt.

Hän kipusi pois, palasi viereeni, ja tsup, yksi kakkumarjoista oli hänen suussaan. Älähdin, ja hän sylkäisi sen nopeasti takaisin rasiaan. Meillä oli erimielistä keskustelua vielä muutamasta marjasta. Sitten hän istui loppulitrat sylissäni ja piti nenäänsä kiinni nenässäni.

¨

16. 7. 2010

Minulla on keuhkokuume!

Se on ollut minulla toukokuusta saakka. Kävin lääkärissä sen paksun tukehduttavan painon vuoksi, joka raskautui joka ilta rinnalleni.

Luulin käyväni vain hakemassa antibioottikuurin, mutta jouduin röntgeniin, EKG-mittauksiin ja verikokeisiin. Kotona kirjoitin Googleen: ”Painon tunne rinnassa”. Nämä pari päivää ennen tulosten valmistumista luulin, että minulla on imusolmukesyöpä.

Nyt on sitten valmiiksi mietittynä kaikki. Jos joskus saan tietää, että kuolen vuoden päästä, tiedän, miten aion käyttää sen vuoden.

Ainakin rakastaisin maailmaa äärettömästi, jokaista pientä hetkeä, kummallisintakin ötökkää, oksanheilahdusta, ihon uurretta. Kirjoittaisin kirjeen lapsilleni heidän jokaiselle tulevalle syntymäpäivälleen heidän 18-vuotispäiväänsä asti ja miehelleni niin monta kuin ehtisin. Hankkisin meille siivoojan. Jatkaisin rauhassa töitäni loppuun saakka ja pistäisin tulenpalavaa potkua niiden saamiseksi läpi, jotka vielä roikkuvat käsissäni. Tytölleni ompelisin niin monta erikokoista pellavamekkoa kuin ehtisin. Verkkopankin käyttö pitäisi opettaa puolisolleni. Lasteni isovanhemmat, tädit ja sedät pistäisin etukäteen tapetille siitä, miten he voisivat auttaa miestäni ja lapsiani selviämään. Paljon piti pohtia, mitä pistäisin päähäni, jos hiukseni lähtisivät.

En ehkä kertaakaan uskonut kunnolla, että minulla olisi se syöpä. Jokin minua suurempi yleensä tiedottaa näistä asioista eri tavalla, kertoo etukäteen, pitää kiinni.

Keuhkokuume. Kuulemma silläkin on aika iso kuolleisuusprosentti!

¨

14. 7. 2010

Kamala ilma! Yääh! Lääh! Blääh! Hääh!

Aamulla ukkosti ja satoi pienen sateen, liian pienen viedäkseen pois tätä läkähdyttävää kosteutta ja paksua ilmaa.

Yöllä kuumuus ja jotkin hyönteiset pitivät minua hereillä. Minusta tuntui kuin irtohiuksiani olisi valahdellut kehollani. Lampun sytyttäessäni näin, että ihollamme hyppi niitä pieniä, banaanikärpäsen näköisiä otuksia, jotka imevät verta. Nypin niitä pois, ja lattialta löysin yhden rapistelevan koppakuoriaisen. Puoliso kuorsasi. Olimme kaikki märkiä hiestä.

Eilen illalla jäin vielä tunniksi lepäämään poikieni sänkyjen vierelle. Katselin heitä, katselin heitä, ja jokin ahdistava, painava, hakeva, puristava, joka on kiertänyt minua heidän suhteensa monta kuukautta, asettui paikalleen, loksahti, löysi. Minusta tuntui kuin sisältäni olisi avautunut kaksi ovea, toinen esikoiselle, toinen keskimmäiselle lapselleni.

Keskimmäinen lapseni on epärealistinen. Hän tunnelmoi, hän keksii, hänellä on aina tekemistä, hän onnistuu joskus ja joskus ei, hän lähtee kaikkeen mukaan, hänellä ei ole koskaan tylsää. Häntä tarvitsee vain kuunnella, hänelle tarvitsee antaa vain tilaa ja hellyyttä, hän löytää kyllä itse jotain mukavaa ja ihanaa, ja minä voin auttaa solmujen purkamisessa. Aina en jaksa antaa tilaa, valitettavan usein, en jaksa hänen haahuiluaan, en jaksa antaa aikaa, en jaksa kuunnella, mutta pysähtyessäni häneen näen, mitä hän tarvitsee.

Esikoinen on vaikeampi. Hän on realisti. Hän näkee, mitä kannattaa tehdä ja mitä ei. Hän ei ryhdy mihinkään epävarmaan. Hän on koko ajan pakahtumaisillaan tekemisen tarpeesta mutta vain muutama puuha avautuu hänelle, hänen päivänsä ovat vimmaisia kiertämisiä, jonkin täyden puristavaa etsimistä, ja vain silloin tällöin asiat loksahtavat hänelle ja hän raataa, opiskelee, tekee täysillä ja koko kehollaan. Sitten hän tarvitsee taukoa monta päivää. Tauko loppuu kuin seinään, ja paine alkaa uudestaan. Häntä en saa kuunnella. En saa odotella vieressä. Hän imee minut mukaansa pakahtuviin kierteisiin, hän saa minut kaaokseen. Minun täytyy olla askeleen edellä häntä, jo valmiiksi aprikoineena, mihin hänen persoonansa ja ikänsä todennäköisesti olisivat menossa seuraavaksi, ja kun pakahdus käy sietämättömäksi, voin antaa hänelle sen uuden avaimet.

¨

13. 7. 2010

Keuhkoissa tuntuu paine. Se pahenee seisoessani, häviää maatessani.

Ihoni on tahmea.

Katselin juuri kahta poikaani. He lukivat kumpikin kirjaa, toinen yläsängyssä, toinen alasängyssä, samassa asennossa. Kumpikin makasi vatsallaan, käsi poskella, kyynerpäähän nojaten, toinen käsi sivuja käännellen. Kummallakin toinen jalka oli suora, toinen rummutti omaa alastonta pyllyä. Kumpaankin yövalo loi pitkiä, lämpimiä varjoja, toi esiin kasvojen muodon, sormien ihmeelliset kummut ja notkahdukset, lapaluiden asennon, nilkkojen ja varpaiden uskomattoman kauniit kolot ja tiet. Toisen kasvoissa oli määrätietoisuutta ja mietteliäisyyttä, toisen kasvoilla herkkyyttä ja unohtumista.

En osaa kuvailla sitä, miltä heidän katsomisensa tuntuu.

Istuin pitkän aikaa yöhön hiljentyneen kerrossängyn vierellä, ja sisälläni joku oli laskeutunut polvilleen.

Sisälläni joku kohotti heidän iholleen kätensä, kosketti heidän ihoaan.

Sisälläni joku toivoi heille pohjattomasti hyvää, pyysi pohjattomasti anteeksi.

Poikani, poikani, mistä te tulette? Kenen te olette, minne te kuulutte? Tässä istun, käsissäni ääretön määrä pakahtuvaa rakkautta, mitään muuta en osaa antaa. Teidän on jätettävä minut, lähdettävä, teidän on löydettävä itse. Älkää lähtekö vielä – ja lähtekää jo. Kunpa voisin siunata teitä, kunpa voisin, kunpa voisin – voi maailma, maailma, sinä suuri elämä, pidä heitä hyvin, ole kiltti!

¨

12. 7. 2010

Ilma on raskas hengittää. Se seisoo paikallaan.

Tietokone humisee. Pyykinpesukone metelöi ja lorisee.

Lääh.

Elokuvassa Päiväni murmelina päähenkilö joutuu elämään saman päivän uudestaan ja uudestaan, raivostuttavuuteen ja psykedeliaan asti. Hän ei tajua, mitä on tapahtunut, hän yrittää tappaa itsensä, hän kuvittelee vähän väliä olevansa valmis, hän yrittää saada päivän sisälle sen, minkä hän tahtoo, hän onnistuu, mutta silti päivä alkaa taas uudestaan, armotta, antamatta anteeksi. Yhtenä niistä hän yhtäkkiä vain on valmis. Huominen tulee.

Samaa murmelinpäivää olen elänyt lähes kaikilta osin elämääni. Joissakin niissä huominen on tullut. Joissakin niistä pään hakkaamiset seinään, henkiset kuolemat, epäonnistumiset, onnistumisen kuvitelmat yhtäkkiä loksahtavat paikoilleen, asettuvat, ja olen valmis. Ne huomiset antavat toivoa, että nämä toiset päivät, jotka jatkuvat samoina uudestaan ja uudestaan, päätyvät jonakin päivänä jonnekin. Niin hirveää ja raivostuttavaa kuin tämä toisto on, on samalla salaperäistä, ihmeellistä, että olen saanut mahdollisuuden. Minun annetaan yrittää, minua ei päästetä rynnimään eteenpäin ennen kuin olen löytänyt omani.

Näinä aikoina yksin lasten kanssa en osaa elää ristiriitojen kanssa. Koen, että minun on annettava lapsilleni tilaa löytää ja etsiä itse, en saa tarjota ja tunkea heille sitä ja tätä, heidän on ahdistuttavakin, pyörittävä ympyrää jonkin tärkeän löytämiseksi, sellaisen, jota en voi kaataa heille valmiina. Heidän on löydettävä itsensä, opittava tuntemaan tunteensa ja niiden prosessit. Meidän on jäätävä kotiin, oltava vain, järjestämättä mitään, edes kavereita tai muita ohjelmaa. Täsmälleen samaan aikaan koen, että heille on annettava virikkeitä, henkistä ruokaa, heille on annettava potkua ja uutta, heille on annettava jotain, joka ylittää heidän ahtaaksi käyvät ympyränsä, sellaista, joka kumoaa heidän vanhat käsityksensä ja näyttää uuden maailman. Heidän on päästävä pois, muualle maailmaan, heidän on saatava kamppailla kavereiden kanssa, heidän on saatava tuntea uusia materiaaleja, uusia maailmoja, uusia tunteita. Näiden kahden ääripään välille juutun. Kumpaa ikinä valitsen, räjähdän syyllisyyteen. Olen pingotettu, olen kiristetty, minua vedetään kahtaalle ja kumpikin vaihtoehto räjähtää käsiin.

Tarvitsen välipäiviä lapsista rauhoittuakseni, nähdäkseni, että en voi saada kumpaakin ääripäätä mutta voin löytää oman reittini niiden seassa, voin löytää oman punaisen lankani, joka pystyy sisällyttämään itseensä vastakkaisia asioita.

Toinen pingotusnaru minulla on siinä, olenko kotona lasten kanssa (pää räjähtämäisilläni) ja teen väitöskirjaa (voidakseni tehdä niitä töitä, joita haluan ja joissa oikeasti olen lahjakas) vai yritänkö etsiä töitä (joissa olen huono ja joita persoonani ei vastaa ja jolloin en ehtisi enää tehdä väitöskirjaa), jolloin puoliso voisi jäädä kotiin (jolloin hän voisi levätä ja nauttia perheestä ja minä perheettömyydestä). En tiedä, mikä on oikea ratkaisu. Aargh! Tarvitaan ihme, tarvitaan jotain uutta, ylimääräistä, jotta löytäisin punaisen lankani tässä asiassa. Aargh! Haluan päästä huomiseen! (Ja samalla peräännyn huomisesta peloissani: hui, jotain muuttuu!)

¨

11. 7. 2010

Hiukset liimaantuvat niskaan. Säätiedotusten mukaan helleaalto on nyt alkamassa. Alkamassa?

On ilta. Joku pölisee pinnasängyssä. Linnut stressaantuvat pitkin äänin ulkona.

Menin tänään taas kierteeseen, ihmisten kanssa, vaikka viihdyin samalla. Juutuin itseni ratoihin ja hakkasin hädissäni niiden läpipääsemättömiä seiniä. En muistanut vetäytyä heti alussa askeleita taaksepäin, en tullut lähelle niin monta kertaa uudestaan, että olisin löytänyt oman tieni. Kotona pää oli räjähtää, tuntui, että sekoan, tiskasin astioita hurjana ja käteni tärisivät tarpeesta paiskata kattilat lasteni kasvoille. Pienimmän vikistessä jaloissani aloin huutaa, ihanaa, puhdasta, tervettä laajaa ääntä, josta tuli laulu. Lauloin valtavaa laulua halki keittiön, olin huutava täydellinen ääni, olin jotain, joka tuli sisältäni pelkkänä puhtaana voimana, kantavuutena, kajeena ja vimmana. Pienin katsoi minua aprikoiden, kuin tuumien, että vihdoinkin äiti on sitä, mitä hän itse. Lattiaa luuttusin äänessäni, valtavan ääneni sisään polvistuneena, ajattelin: tältä tuntui siitä ihmisestä, joka ensimmäisenä löysi äänestään musiikin.

¨

10. 7. 2010

Kirjoitan tätä yöllä sängyssä, paperille. Yö on kuuma. Sillä on tukalat kämmenet ja nihkeä iho. Tukahduttava helle ei ole väistynyt, kuivankostea, hiekkainen, painava. En tiedä, miten suhtautua tähän säähän. Se on toveri ja vihollinen yhtaikaa, pidän sen helppoudesta ja siinä asuvista muistoista mutta en silti pääse siihen sisään, se ei kutsu.

Kello raksuttaa, pienin liikahtaa unissaan, korvissani kuuluu rytmikästä huminaa. Lyijytäytekynä pitää pehmeää ääntä paperia vasten. Nielaistessa korvissa nipsuu.

Toisinaan – usein – minusta tuntuu siltä, että olen elämässäni juuri nyt valmiustilassa, seison eteenpäin kallistuneena kohtaloni äärellä ja juuri nyt, juuri nyt, se on aukeamassa. Se on ollut aukeamassa monta kymmentä vuotta, se on jähmettynyt arvoitukselliseen hymyyn, luvaten ja peittäen yhtä aikaa, enkä tiedä, odotanko vielä vai käännynkö ja alan etsiä muuta. Tälle samalla puoliavoimelle ovelle olen palannut uudestaan ja uudestaan; se on ainoa, joka asettuu itseeni, on minua, eikä koskaan avaudu.

En enää yritä väkisin, epäröin vain tällä, tunnustelen sijaani, annan aikaa tuntuman hahmottumiselle. Lopulliset ratkaisut tulevat joka tapauksessa yllättäen, peräovesta, ikkunanpielestä. Ainoa, mitä voin tehdä, on huolehtia siitä, että pidän itsestäni ja kasvan suuntaan, joka kutsuu.

Pitäisikö silti tehdä jotain?

¨

9. 7. 2010

Mieheni on taas päivän, muutaman kotona leirien välissä.

Hänen astuttuaan ovesta sisään kaikki aistimukset heräsivät taas eloon. Yhtäkkiä lapseni hohtivat valoa, en ollut koskaan nähnyt yhtä sädehtiviä lapsia, heidän silmänsäkin nauravat, jokainen heidän eleensäkin on ylenpalttisen suloinen! (Yöllä olin juuri katsellut heitä ja ajatellut, että he näyttävät aika paljon muotopuolilta possuilta, hyttysensyömiltä ja mustelmaisilta sellaisilta.) Mitä tahansa käteni nyt koskettaa, tunnen sen kuin en olisi tuntenut sitä koskaan aiemmin: niin käsittämätön on kerrossängyn puu, lattian laudat, sisälle siivilöityvä heinäkuun paahde. Sitä, miltä mieheni tuntuu, en voi kirjoittaa; hänen ihoaan, kehoaan, syliään vasten maailma solahtaa sekunnissa samaan aikaan turvalliseksi ja säteileväksi, kiihdyttävän pelottavaksi, kuiskaten odottavansa uskallusta ja rohkeutta johonkin äärettömän läheiseen ja valtavaan.

Maailma – ja minä, kaikki – tuntuu samalta kuin paaston jälkeen, ja ehkä minun pitäisikin kohdella näitä leirejä ja poissaoloja paastoina.

Leirit ovat aina hirveitä. Lasten kanssa yksin päivästä toiseen on rankkaa. Jokainen rennosti ottaminen, lököily, yhteinen riehuminen kellosta välittämättä erääntyy minun maksettavakseni, kukaan ei paikkaa minua, kaikki virheet kasaantuvat ja vyöryvät armottomaksi arjen vuoreksi. Vähitellen olen silti huomannut, että suruni, masennukseni ja väsymykseni niinä aikoina ei johdu niinkään yksinäisestä vastuusta vaan siitä, että minulla on vain ikävä miestäni.

¨

8. 7. 2010

Edellisyönä satoi ja ukkosti, ja eilen tuoksut ja vehreys olivat palanneet. Metsässä oli mustikoita, eikä minulla ollut rasiaa mukana, joten poimin marjoja hattuun.

Vielä kaikki lapset viihtyivät mustikoiden keskellä. Aika on alkamassa, metsä oli ympärilläni, sormissani kulki marjojen täydellisiä muotoja, lähes luonnottoman pyöreitä, piukeita, raskaudesta pyöristyneitä.

Huomasin taas jotain: joutuessani lievästi kiusallisiin ja jännitteisiin tilanteisiin, sellaisiin, joissa kenelläkään ei ole mitään ketään vastaan mutta tilannetta vasta haetaan, alan hetken kuluttua haukotella. Pian kasvoni turpoavat, otsani, poskeni. Puheellakin on vaikeuksia. Jälkikäteen vatsani on hyvin kipeä monta tuntia, aivan kuin kehoni pysäyttäisi niissä tilanteissa itsensä, aineenvaihduntani seisahtaisi, lakkaisi työstämästä elämää.

Mitähän sellaiselle voisi tehdä?

Tärkeintä on kai yhyttää itsensä sinä hetkenä, kun ne tilanteet alkavat.

Silloin voi vielä astua taaksepäin, etääntyä hiukan, löytää oman reitin tulla.

¨

4. 7. 2010

Heinäkuu on täällä. Ruoho on kauhtunut. Liian moni kukka on kukkinut itsensä kulahtaneeksi, silti toiset heilivät auringossa kovalla kiireellä. Vaellamme navetan sileällä kalliolla, sen pehmeänkovissa kumpareissa, poimimme heinien varjoista pieniä punaisia metsämansikoita. Paahteessa kypsyneet ovat tummanpunaisia, nahistuneita ja voimakkaan makeita, varjoista lehtien altaa löytää suuret ja mehukkaat. Pojat syövät puna-apiloita. Minä upotan kasvoni puna-apiloiden tummanpunaisiin tuoksuviin palloihin, nautin niiden tomerista lehdistä ja varsistakin. Jasmike tuoksuu voimakkaasti, päivänkakkarat kukkivat, nurmitädykekin vielä. Tänä vuonna nurmitädykkeen suloisia sinisiä kukkia on pilvehtinyt kaikkialla, pitkään, toukokuusta lähtien; monena vuotena se on vain käynyt ja hävinnyt saman tien.

Pyykit eivät tuoksu enää taivaalliselle vaan miedosti mädälle.

Turisteja kulkee ohi. Sattmarkin rannassa osa heistä arveli joutsenenkakkaa koirankakaksi, ennen kuin lopullinen arvelu löytyi: poronkakka. Lepäsin varjossa, hymyilin leveästi eväillemme.

¨

28. 6. 2010

Puolison vapaapäivät ovat tehneet tehtävänsä.

Nautin taas perheestä, kodista.

Hillitön tarve vaatia muita lukemaan ajatukseni on hävinnyt. Hysteerinen itsekritiikki on vaiennut.

Minulla on aina ollut vaikeuksia sovittaa yhteen kaksi puolta minua. Toinen niistä nauttii väreistä, muodoista, kosketusmaisemista. Se on unohtanut kokonaan sen, millaisia merkityksiä muut ihmiset ovat antaneet niille. Se janoaa rakastamiaan asioita, se luo niitä, se tekee niitä, se etsii, hakee niitä. Se ihailee kuluneita kenkiä, nuhruisia tavaroita, se nauttii pölyn kartoista auton konepellillä, ruosteen ennustamattoman ihmeellisistä teistä, ihmiskasvojen hassuista rypyistä ja painanteista. Se tarvitsee myös aikaa olla ja levätä. Se haluaa luoda jotain koskettavan kaunista arjestakin.

Toinen puoli minusta loikkaa toiseen ihmiseen sisälle ja näkee yhtäkkiä maailman sen toisen ihmisen silmin. Toisinaan näen silloin ihmeellisiä asioita: uusia maailmoja, aivan erilaisia merkityksiä, luutuneitten käsitysteni ihanaa kyseenalaistamista. Useimmiten näen jotain kamalaa. Näen Marian, joka ajaa siivottomalla koslalla, näen yököttävän vanhoja ja likaisia kenkiä ja vaatteita, näen ruokkoamattomat hiukset, meikittömät kasvot. Moni ihminen viettää elämänsä siivoten, nyppien, tuomiten, pesten, puunaten, ja heidän kätensä nytkähtelevät heidän nähdessään minut.

Mitä minulle silloin tapahtuu? Tiedän kyllä, että eniten nautin niistä ihmisistä, joiden kanssa ja joiden luona ei ole nokonuukaa. On ihanaa tulla paikkaan, jossa kengät ovat hujan hajan, jossa tavaroita pursuaa kaikkialla, jossa siivotaan vähän silloin ja tällöin. On lämmintä tavata ihmisiä, jotka kantavat reikäisiä ja likaisia vaatteita luontevasti, kuin niissä ei olisi mitään kummallista. He luovat ympärilleen syvän rauhan, hyväksymisen rauhan. Se tieto ja kokemus ei auta yhtään. Käperryn kasaan nyppivien katseiden edessä, alan kuvitella sitä katsetta kaikkialle, enkä siltikään pysty noudattamaan sen katseen käskyä. Riehun kahden imperatiivin välissä: tolkuttoman voimakkaan käskyn noudattaa sovinnaisimpia käyttäytymiskoodeja ja tolkuttoman voimakkaan käskyn hakea juuri itselleni omaa, muistamatta koodeja olevan olemassakaan.

Tänään tajusin jotain, saatuani sydämeni näinä päivinä rauhoittumaan, vapaana keskellä perhettä, puolison turvassa. Joskus lähiössä asuessamme möhkin lasten kanssa pikkumetsissä, kierin ja pöllöilin, ja kun joku ihminen käveli ohi, kavahdin pystyyn ja näytin niin syylliseltä, että ohikulkijan kasvoihin valahti epäilys ja kauhu. Opin silloin, että hassusta käytöksestäni ei tehnyt uhkaavaa se, että olin möhkinyt ja möyrinyt, vaan se, että koko kehollani todistin tehneeni jotain väärää ja kiellettyä. Jos jatkoin rennosti möyrimistä, ohikulkija hätkähti mutta rentoutui sitten, hymyili vain ehkä itsekseen.

Ne ihmiset, joita arvostan eniten, kantavat risoja vaatteita, absurdeja vetimiä yllään luontevasti, pitäen itsestään juuri sellaisina kuin he ovat. Se oppi minulta on taas opettelematta – tai oikeammin: siihen en pysty silloin, kun on liian rankkaa.

¨

Toinen juhannuspäivä 2010

Tuntuu vieraalta. En tiedä, mistä se tunne tulee. Katson vanhan huvilan pihaa: se on lähes ennallaan. Silti jotain on muuttunut.

Minäkö?

Ehkä olen tehnyt surutyötä tästä paikasta jo kauan.

Taika on poissa, lumous.

Tilalla on helppoutta, keveyttä.

Tuuli heiluttelee koivujen pitkiä rentoja oksia. Niitty on vaaleanpunainen ja lila lupiineista. Suuri ruusupensas kukkii vielä. Paksuin valkoisin kukkamytyin kukkivat myös ne kahvipaikkaa ympäröivät lumipallopensaat, joiden paksuilta risuilta näyttäneitä runkoja en jaksanut kauan sitten kaataa vaan joista leikkelin vain oksia pois.

Siivosin leikkimökin.

¨

Ensimmäinen juhannuspäivä 2010

Kirjoitan tätä saaressa paperille. Talo on kolea. Salongin toinen sähköpatteri lakkasi toimimasta. Kaksi oli alun perinkin tänne liian vähän.

Istun keskellä muutoksia, opetellen sietämään niitä, yrittäen olla takertumatta siihen, miten aina on ollut.

Kuulen veneen rauhallisen moottorinäänen. Linnut laulavat, humisee. Vielä aamulla satoi kylmää sadetta, jonka kosteus tunkeutuu vanhaan, väärin korjaillun huvilan sisälle, talven jäljiltä vielä kohmetta hohkaaviin seiniin.

Jäljelläoleva patteri naksahtelee.

En tiedä, uskallanko mennä ulos. Niin paljon on kesken, niin paljon pitäisi tehdä, jotta saisi tämän saaren taas ystäväksi, tutuksi, turvalliseksi, kauniin ja kuiskailevan vanhaksi.

Karjuin lapsille koko eilisen päivän, pakatessamme, ahtaessamme, ajaessamme, raahatessamme perheen tänne. Onneksi puoliso paikkasi minua, oli läsnä, hyväksyi.

Saisin tämän paikan tahtomakseni – suurin piirtein – jos nyt raataisin, rehkisin, käskisin, kantaisin, riipisin, repisin, siirtelisin. Sitäkö haluan? Haluan olla perheeni, haluan olla ajattelematta mitään, hengittää.

¨

24. 6. 2010

Aamulla asioille lähtiessämme sielu oli poksahtaa: täällä on kuuma, aurinko paistaa, täällähän on kesä, on päästävä uimaan, rannalle, kesääkesääkesälllälblälblääää! Kaikki menee ohi, en voi pakottaa lapsia asioille, on päästävä kesään, emme ole vielä olleet yhtään uimassa, älllälblälblääää!!!

Puoliso oli tänään tekemässä metsätöitä – hänellä on siis kauhean touko- ja kesäkuun jälkeen kaksi viikkoa vapaata – ja olin repeytyä hädästä. Eilen illalla sananvaihtomme oli ollut vihaista, ja koko tämän päivän tuntui siltä kuin olisin yrittänyt pitää kasassa hyppiviä pistelevä kirppuja. Nämä pitkät vaikeat työviikot ovat aina tällaisia: niiden jälkeen olen niin sekaisin puolison jaksamisesta, että järki ja maltti jää jonnekin kassinpohjalle. Silloin yksin lasten kanssa arki on tervaa, kaikki on päin mentyä, mikään ei ole mahdollista, mikään ei toimi, ei koskaan, ei ikinä!

Nyt kaikki tuntuu taas helpolta, leppoisalta.

Uimaan! Meren ääreen! Kesään!

¨

23. 6. 2010

Olen katsellut taas yhtä niistä elokuvista, niistä, joihin on kuvattu Ylpeyttä ja ennakkoluuloa. Tässäkin on Jane Austenia vain nimeksi; hänen romaaneista filmatut tarinat ovat elokuvia Brontën sisarusten kirjoista, joihin on ympätty Austenin kirjojen juoni. Tämäkin on viehättävästi tehty, mutta jane austenia se ei ole. Silti olen katsonut sen kymmeniä kertoja, kelannut sitä kohta kohdalta uudestaan ja uudestaan.

Herra Darcya näytelleet ovat kommentoineet, että heidän on ollut vaikea samastua roolihahmoonsa, sen tylyyteen ja kopeuteen. Niitä komentteja katsoessani olen joka kerta halunnut ulvahtaa: Voi, ettekö, ettekö te tajua!

Romaanin alussa herra Darcy tahtoo hyvyyttä ja kauneutta, mutta hän on joutunut kohtaamaan sen, että hän ei voi kontrolloida ympäristöään. Hän ei voi säädellä elämää: maailma ja sen ihmismassa on valtava ja hallitsematon. Törmätessään moukkamaisuuteen ja rumuuteen hän romahtaa itsensä sisälle ja mulkoilee pienestä aukosta ympärilleen. Tuttuun rumuuteen hän on tottunut ja osaa sen keskellä rentoutua, mutta erilaista ja vierasta hän pelkää. Hän lehahtaa vihaan joka kerta erilaista nähdessään, ja menee aikaa, ennen kuin hän pystyy tasaantumaan, rauhoittumaan, uskaltamaan.

Herra Darcyssa on Milla.

Milla ei ole ainoa, mitä herra Darcyssa on, ja tulee ihminen, joka repäisee hänen kerroksensa sivuun. Silloin hän istuu hetken auringon tulvassa ja räpyttelee pienenä, hämmentyneenä ja alastomana silmiään. Se tunne on ihana, riemastuttava, sen saman repäisyn tekee puolisoni minulle, se ryttää sekunnissa sivuun kaikki mahtipontiset, hienot, happamat rakennelmani ja reväyttää eteeni itseni ja maailman koko valtavassa vapaudessaan.

Herra Darcy rakastuu paljastetuksi tulemisen tunteeseen, rehelliseksi joutumisen ristiinnaulitsemiseen. Hänessä on valtavasti suuruutta sisällään, mutta vielä hänen on opittava. Hän kuvittelee saavansa Elizabethin kuin hienon taideteoksen kokoelmaansa, mutta hänen on murskauduttava vielä.

Hänen on opeteltava näkemään koko maailma toisin kuin ennen. Hän on katsellut muita ihmisiä itsestään käsin, järjestellyt maailman edessään kuin hän ei itse olisi mukana. Elizabethin julmien sanojen jälkeen hänen oli pakko ryhtyä katsomaan ympärilleen sisällyttäen itsensä näkymään mukaan.

Hänen oli opittava näkemään, että silloinkin, kun muut ihmiset ovat moukkia, rumia, sopimattomia, hän itse voi tuoda tilanteeseen herrasmiesmäisyyttä, lämpöä, rauhallisuutta. Hänen oli opittava katsomaan itseään muiden silmin.

Herra Darcyssa rakastettavinta on, että hän pystyy tähän. Tunnen tuhansia Milloja mutta vain muutamia, jotka kykenevät tähän askeleeseen. Jane Austenin edessä nostan käteni pystyyn: mistä sinä tiesit tämän prosessin, mistä sinä tiesit, missä on mahdollisuus, miten osasit kirjoittaa sen niin, että tunnemme sen prosessin enemmän kuin ymmärrämme?

¨

21. 6. 2010

Roland Barthes kirjoitti vuonna 1975, syntymävuotenani: ”Kirjoitus on leikki, jonka avulla miten kuten palaan kapeaan tilaan: olen jumissa, rimpuilen keskellä kirjoittamiselle tarpeellista hysteriaa ja imaginaarisuutta, joka valvoo, kohottaa, puhdistaa, arkipäiväistää, koodaa, korjaa ja pakottaa hyväksymään yhteiskunnallisen kommunikaation tarkoitusperän (ja vision). Yhtäältä haluan, että minua halutaan, ja toisaalta haluan, ettei minua haluta: hysteeristä ja pakkomielteistä yhtä aikaa. / Ja kuitenkin: mitä enemmän suuntaudun kohti teosta, sitä enemmän laskeudun kirjoitukseen; lähestyn sen pettävää pohjaa; löytyy erämaa; tapahtuu jonkinlainen kohtalokas, repivä sympatian menetys: en enää tunne olevani sympaattinen (muita kohtaan, itseäni kohtaan). Tässä kirjoituksen ja teoksen kosketuspisteessä tulee esiin julma totuus: en ole enää lapsi. Vai löydänkö nautinnon askeesin?”

Olen onnistunut pitämään Millan poissa suustani. Saan sen pois silmistänikin, ajatuksistani. Silti jotain siitä on jäljellä.

Sisälläni on väärä yleisö.

Väitöskirjaani ja tekstejä lukee nyt se sisäisyleisö, jonka katsetta arvostan, joille kirjoittaminen on kirjoittamisen arvoista, lukivat ne ihmiset koskaan näitä tekstejä tai eivät. Kotiani siivoan, lapsiani kasvatan, itseni puen väärille ihmisille. Teen elämääni sellaisille, joiden tuomitsevalta katseelta mikään ei säästy, joiden pöyristys tai iva ei unohda mitään.

Ketkä haluan sisälleni, katsomaan tätä elämää, tätä sekaista perhettä, tohkeista elämää, joutilaita tuokioita?

En vielä tiedä. Etsin heitä.

¨

19. 6. 2010

Ulkona on kosteaa, märkää ja lämmintä sillä uskomattomalla alkukesän tavalla, joka on täynnä humalluttavia tuoksuja ja muistoja. Lämpö on kaikkialla. Nokkosten, koiranputkien, heinän, hiekkatien puhdas makea tuoksu on läpitunkeva, ihana.

Silmät kiinni vedin henkeeni muistoja. Silmät kiinni olin Suinulassa, mummun ja papan luona veturinkuljettajien kesäpaikassa. Muistan hiekkaiset polut ja tiet, rannan, saunan, hämärän mökin, jossa mummu istui käsi tiukasti silmillään ja pelkäsi ukkosta. Muistan yöpaitani, siinä oli tytön kuva ja mummu ja pappa luulivat sitä juhlamekoksi, muistan tumman saunan ja sen kostean tuoksun, muistan talousrakennukset, kotikaljan maun, Saara-tädin ja ulkokeinun, muistan toiset lapset, muistan vuohipukin, joka jyysti kädestä ruohoa.

¨

16. 6. 2010

Sää on ollut pitkään outo. Se löyhähtää yhtäkkiä niskaan läkähdyttävän helteisenä, samassa helteessä tuntuvat talven raivostuneet hampaat, kylmä tuuli viskaa keskikesän rajusti syrjään, yhtäkkiä hellekesä lösähtää päällemme taas, sitten käymme alkukesän auringossa ja viileydessä, sitten loppukesän kuumassa kosteudessa, sitten talvi rähähtää taas, sitten levollinen kesä.

En tiedä, mitä ajatella. Olen kohdannut muita Milloja. Sieluni seisoo kahareisin kahden häpeän päällä: sen, jonka Millat saavat muut ihmiset tuntemaan, ja sen, miten usein olen Milla.

Voi, miten usein minua ottaa päähän, miten usein toisten erilaisuus ärsyttää, miten usein joko sanani tai silmäni närppivät, tuomitsevat, halveksivat, vaativat muita lukemaan ajatukseni, osaamaan kaiken sen, minkä minä, olemaan minä… Ja voi, miltä tuntuu kohdata toisia Milloja! He saavat minut vajoamaan häpeästä maan sisään, he nappaavat minut katseensa tielle juuri silloin, kun haluaisin olla kaunis, hyvä ja hienotunteinen, he nolaavat minut juuri silloin, eläessäni kaikkein eniten jo valmiiksi haavoittuvana. Juuri niinä hetkinä kaaos aukeaa allani enkä tiedä, miten selvitä niistä hirveistä tunteista, syyllisyydestä, osoitetuksi tulemisen inhosta, siitä tunteesta, että on pilannut muilta kaiken ja itseltä on pilattu kaikki. Yhden Millan jälkeen takaraivoon jää satoja milloja närppimään, inhoamaan, tuomitsemaan. Ne muuttavat ryhtiin, ne muuttavat katseeseen, ne tekevät minusta Millan ja siittävät samalla satoja Milloja lisää.

Pääsen elämässä helpolla nyt. Pierin milloin tahdoin, syön sitä, mikä tuntuu oikealta ja on terveellistä, käyn vessassa, milloin haluan, pissatan lapseni siellä, missä on pissahätä. Irvistelen, kun siltä tuntuu, hypin kyyryssä uhkuen ja puhkuen, kun sellaiseen on tarve. En enää jaksaisi lähteä muiden ilmoille. Edes eväitä ei voi ihmisten keskellä syödä siellä, missä haluaisi. Pienimmälleni en löydä sopivaa paikkaa vaihtaa vaippa ja lorotella. Vatsa on kipeä, kun ei voi syödä sitä ja siten ja pieriä silloin, kun haluaa. Lait ja tavat ja reviirit määräävät niin paljon, että en jaksa. En jaksa niitä henkisiä liikennevaloja, mentaalisia suojateitä, sosiaalisia jalkakäytäviä, moottoriteitä.

Haluan ottaa muut huomioon. Hienotunteisuus on jotain, joka kuuluu samaan sarjaan kuin läheisyys, rakkaus, ymmärtäminen, hyvyys. Hienotunteisuudella Millastakin tulee Maria. Kritiikin voi antaa hiljaa, muiden huomaamatta. Hienotunteisuus saa antamaan anteeksi, sulattamaan tuhannet erilaiset kahnaavat tavat kauniiksi elämäksi. Hienotunteisuudella sielun pystyy avaamaan hauraimmilta ja kipeimmiltäkin puolilta toisille ihmisille.

Jotkut pelästyvät siitä, kun teen, mitä haluan. Muiden ottamisen huomioon täytyy muuttua osaksi ruumista, omia kehon käytäntöjä, rutiineja, hengitystä. Olen ollut liian paljon vain perheeni kanssa nyt, eikä kehoni halua sopeutua muihin. Miten ikinä pystyn yhdistämään brutaalin rehellisyyden ja kauneuden muidenkin silmissä kuin perheeni?

¨

11. 6. 2010

Tänään tuuli niin kovaa, että ajatukset huitoivat tiehensä.

Eilen satoi kaatamalla.

Hiekkalaatikolla tuuli piti konserttia ympärillämme. Takanamme kohisivat puut, sitten mukaan yhtyi latvus etuoikealta, takanaoleva vaikeni ja etuvasen kohahti käyntiin. Välillä koko orkesteri kohosi mahtavaan crescendoon, sitten kohina hiipi varpaisillaan ympäri meidän, sitten kukin soitin soitti taas vuorollaan.

Sävellys on aika pitkä. Se ei ole vaiennut vielä. Sen ääniala on aika kapea mutta mestarillisen monisävyinen, se koostuu tuhansista erilaisista puhinoista, kahinoista, kahahduksista, rahinoista, joita en olisi itse osannut etukäteen erottaa toisistaan.

¨

10. 6. 2010

Esikoisellani on hieno taito: musiikin valitsemisen taito.

Hän pysyy pitkään aina aloillaan, keskittyy intensiivisesti, puristuu tekemäänsä kiinni. Irtauduttuaan hän on sekaisin, hän on täynnä ahdistusta ja kihelmöintiä, elämään paluun pakahdusta. Hän ei enää käy silloin hermoillemme. Näen kihelmöinnistä häivähdyksen ennen kuin hän kysyy: ”Saanko laittaa musiikkia?”

Hetken kuluttua olohuone pursuaa ääntä ja tunnelmaa, syvää latausta ja potkua. Hän ei valitse musiikkia kauaa mutta tarkkaan. Hän löytää heti ne sanat ja sävyt, joita hän ja perhe tarvitsee.

Pesin astioita pienin apunani, Apulanta ympärilläni, ja jäin miettimään sanoja: Kivusta nautintoon on matkaa / pelottavan vähän / jos sitäkään.

Taru Sormusten Herrasta -elokuvassa Frodo kertoo, että hänen täytyy uskoa siihen, että Klonkulla on mahdollisuus muuttua takaisin Sméagoliksi. Hänen vain täytyy uskoa niin.

En ole pitkään aikaan kohdannut ihmishirviömäisyyttä, josta en ensikauhistuksen jälkeen löytäisi minua. Sellaista murhaajaa, pedofiiliä, eläimiin sekaantujaa, vainoharhaista diktaattoria, ketä tahansa heistä ei ole, josta en lopulta näkisi: tuohon kaikkeen minussakin on siemen. Minulla kävi vain tuuri.

Olen jo kauan tuntenut, miten loputon pimeys sisällämme on, miten kaunis, miten suuri. Olen nähnyt, miten tärkeimmät, valtavimmat tunteet tulevat lähes aina ulos vammautuneina. Olen saanut tuntea kehossani sen, miten pelottavaksi rakkaus voi muotoutua, miten jähmettyneeksi, miten jääkylmäksi siitä, että hätää toisen puolesta ja pelkoa syyllisyydestä ei kestä kohdata.

Ulkona kuivattu pyykki tuoksuu ihanalle. Viikon takaisista lakanoista tunnen voikukan, nyt vaatteissani on syreenin, koiranputken ja pihlajankukkien muisto. Kaikissa niissä on kesä.

Jotkin linnut pitävät iltaista ääntä ulkona. Se on pitkä ja ohut ääni, sitä on monta. Se tulee pitkinä vetoina iltaan, se kuulostaa lentävien lintujen ääniltä.

Nyt sitä ei enää kuulu. Sen sijaan kuuluu kaukainen syvä luritus, hiljaisuudessa kaikuva, hiljaa ja kauniisti jutteleva.

Nyt pitkät vedot tulivat takaisin.

¨

9. 6. 2010

Kävimme puolison leirillä. Pää humisee vieläkin yhteysaluksen jumputusta ja auringon ja meren läpitunkevaa voimaa.

Hyppelin saaren sileillä kallioilla paljain varpain, kädet levällään. Rakastan saariston silkinpehmeitä kallioita, niiden punertavia sinijuovaisia kupeita, kuin vedestä ammoin ylös solahtaneita jättiläisten olkapäitä, polvia, otsia, auringon lämpöön unohtuneita. Rakastan niiden pehmoisia ryppyjä, hioituneita uurteita, portaiksi pudonneita kappaleita, niiden tummanvihreän veden täyttämiä vatsojen koloja, kyynertaipeita. Minun paljaan jalkani ja käsieni alla niiden iho on samettinen ja kova, turvallinen, hyväilevä ja rauhallinen.

Haluanko todella tehdä väitöskirjaani? Yliopistossa on liikaa sitä, mitä sieltä puuttuu. Siellä tehdään luovaa työtä, vakiintunutta kritisoivia oivalluksia, siellä muovataan uudestaan kaikki se, mihin olemme tottuneet, ja missä puitteissa? Konemaisissa, mekaanisissa, ihmisen tarpeet unohtaneissa, jähmettyneissä, äänettömissä. Haluanko todella sinne?

Miten ikinä pystyn jättämään vastaamatta niihin kutsuhuutoihin, jotka vaativat näyttämään pätevältä näyttämisen vuoksi, rakentamaan uraa, peittämään omaa epävarmuutta muiden vähättelyllä, halveksimaan sitä, jolla on vaikeaa?

Haluan vain saaristoni, haluan maata vatsallani sileällä punertavalla kalliolla, ajaa nuhruisella autolla saviset saappaat jalassa, käyttää metsän repimiä paitoja, pyöriä ympyrää kädet levälläni elämää sisääni hengittäen.

¨

8. 6. 2010

Tuuli puhisee puissa. Se rähisee latvustoissa hampaat irvessä, lähestyy lehtimassoja joka suunnalta yhtä aikaa, taivuttaa oksat kaarille ja kääntää miljardit lehdet nurin.

Poikien intiaanileiri on meidän lähellä, ja tuntui hyvältä pyöräillä pitkästä aikaa. Lantio on ollut rauhassa. Poljimme näitä saaristoteitä, pitkiä ja hiljaisia, joiden asvaltti on auringossa vaalennut, reunoissa kulkee vanha valkoinen viiva, piennarta ei ole mutta autot mahtuvat ajamaan rauhassa kumpaankin suuntaan. Tiet kulkevat suoraan peltojen kohdalla, kääntyvät ja mutkittelevat metsien, pihojen ja kukkuloiden tullen. Teillä on pitkän pitkiä hiekkaisia jalkoja, jotka vievät pihoille, maataloihin, kartanoihin. Tien päässä, kaukana täältä, on lauttaranta, tai yllättäen iso tienhaara ja uusi tie, joka kiertää saarten kautta takaisin, tai kolmiomerkki ja Saaristotie, tai matkailukeskus.

¨

7. 6. 2010

Viikonloppuna sää oli samanlainen kuin aina kevätjuhlissa. Valo ympäröi kirkkaana kaiken, terästi nuoren vihreän häikäiseväksi, pohjoistuuli kietoi meidät jääkylmään peittoon. Kuvittelin ottaneeni meille lämmintä päälle, olisimme tarvinneet toppatakit.

Tänään riisuin nolostuneena pienimmältä haalarin päältä, sitten villaliivin, enemmänkin olisi pitänyt ottaa. Tänään päivä oli helteinen, vaikka yö kantaa nyt mukanaan pientä hyistä juovaa.

Syreenit kukkivat. Hyttyset ovat vielä vihaisia, mutta niitä ei ole enää liikaa. Voikukkia ei enää ole, hahtuvapalloja pölisee puiden alla. Jalavan hedelmiä voi vielä syödä. Linnuilla on paljon asiaa.

Automme näyttää siltä kuin olisin ajanut kaatopaikan läpi, heitellyt autoani kananmunilla ja kierittänyt sitä katollaan hiekkalaatikossa. Kirvat, linnunpesät autopaikan yllä ja siitepöly ovat tuhti yhdistelmä.

Kotona pölyriepu tulee keltaiseksi, mitä ikinä sillä pyyhin.

Olen muutamana päivänä kohdannut taas ihmisiä, joiden edessä olen jäänyt surullisuudesta hiljaiseksi. Olin unohtanut, millaisia suurin osa yhteisöistä on: ankaria, ylimielisiä, halveksivia, kunkin omaa asemaa pönkittäviä. Sain taas muistutuksen siitä, miten etuoikeutettu olen. Voin tanssia pihallani peikkotanssia kieli ulkona, eikä kukaan kummeksuisi mitään. Voin epäonnistua, voin hakea itseäni. Kukaan ei naurahtaisi ivallisen epäuskoisesti, kukaan ei järkyttyisi suunniltaan, kukaan ei näpäyttäisi julmasti sormille.

Liian monessa paikkaa mielipuolet peikkotanssit ovat sallittuja vain mielipuolille.

Entä jos pahan mieleni takana olenkin vain minä? Ehkä minulla on vain niin huono itsetunto, että tulkitsen jotkin ilmeet, sanat yli? Ehkä ylimielisyys, henkinen julmuus ja täydellisyydentavoittelulla peitetty epävarmuus ei ole mikään tietyn kulttuurin piirre vaan jotain, jonka kuvittelen näkeväni siksi, että tiedän rikkovani totunnaisia koodeja ja perushäpeän sitä. Tai ehkä kyseessä on vain itselleni vieras kulttuuri. Muuttaessamme tälle paikkakunnalle pidin täkäläistä käyttäytymiskoodistoa kylmänä, kankeana; nyt juuri se sama koodisto on oikea, hyvä, ymmärrän sen, tunnen sen. Se, mitä luulin epäkohteliaisuudeksi ja loukkaavaksi, oli hajamielisyyttä ja pohtimista.

Silti kyseessä on enemmän.

Olen saanut elää niin pitkään niin, että löydän jatkuvasti vastaantulevista ihmisistä ihania peilejä, ihmisiä, joilla on ollut vaikeaa, ihmisiä, joille syvä ystävällinen rehellisyys on ainoa, millä on merkitystä, ihmisiä, joilla on tarve johonkin äärettömän kauniiseen, paradoksaalin hyvään. En muistanut, että muunkinlaisia ihmisiä on niin paljon.

¨

28. 5. 2010

Tapasin nuoren tytön, jolla oli sisällään kaikki se sama, mikä oli itsemurhan tehneellä sisarellani.

Hänellä oli sisällään se sama, mikä valui ja sekosi minunkin sisälläni monta, monta vuotta, kolme neljäsosaa elämästäni.

En tiedä, miten voisin sanoa sanomani sisarilleni. Haluaisin sanoa heille: sisälläsi oleva holtittomuus ja pimeys on lahja. Et vielä hallitse sitä, et kestä sitä, sinun täytyy pudota polvillesi sen edessä, se on liian suuri. Vielä opit elämään voimiesi kanssa, rakastamaan niitä, ymmärtämään niitä, astumaan askeleen taaksepäin ajoissa. Ne tulevat olemaan lahjasi, kunhan hyväksyt ne, kunhan kuuntelet itseäsi, kunhan etsit sitä, mitä sisälläsi todella on ja annat sen räjähtää ulos. Tulet ystäväksi niiden kanssa, kunhan opit rakastamaan itsestäsi vastenmielisiä ja syyllisiä puolia.

Tässä olen, käsissäni ei mitään. En ole antanut mitään kenellekään. En tiedä, voinko koskaan sanoa näitä sanoja kenellekään niin, että niillä olisi merkitystä. Sanat ovat silti sisälläni. Tiedän ne.

¨

27. 5. 2010 kello 22. 00

Joku rääkyy makuuhuoneessa.

Pienimmällä on taas harjoittelenpa-uudestaan-nukahtamaan-yksikseni-unohdin-sen-taidon-taas-vaihe.

Ääh. Ole hiljaa.

¨

26. 5. 2010

Aurinko on lämmittänyt ja kuivattanut märkää maata. Eilen hiekkalaatikon pinta näytti meteorin kuorelta. Ilma on raikas ja kevyt.

Havahduin siihen, että kuusenkerkät ovat tulleet. Teimme pienen reitin metsässä, pienin käveli tomerana polkua pitkin, eikä häntä tarvinnut kantaa. Keräsin kerkkiä yrttiteetä varten. Huomasin, että kielot ja tuomi kukkii. Viileä tuuli kävi puissa.

¨

24. 5. 2010

On sateista ja kosteaa. Luonto on vehmas ja vehreä, viileä ja lämmin yhtä aikaa. Toukokuu on vielä virheetön, ja vihreys on nuorta ja innokasta. Tuoksuu saarelta, jostain syystä. Kosteus on erilaista kuin syksyllä, raikasta ja uutta. Kosteus lämmittää, mutta silti siinä on vielä talven terävyyttä.

Olen miettinyt kaipuutani saada tunnustusta. Janoan julkista arvostusta, kohennun heti, jos minua kehutaan, ja kuolen henkisesti, jos minua moititaan. Olen nähnyt tämän janoni sairaalloisuuden jo kauan, olen nähnyt, mihin se vie, ja siksi olen jäänyt tähän, jättäytynyt pois.

Mitä ikinä teen työkseni, jossain vaiheessa alan silti kuvitella itseäni kehujen paisteeseen, kääntelen itseäni mairittelun kultaisessa valossa, ylistän itseäni, ihailen sanojani ja tekojani äärettömästi, ja nyt tiedän, mitä silloin tulee pian tapahtumaan. Itsekehuni vaihtavat yhtäkkiä suuntaa. Yhtäkkiä olen julman, tarkan kritiikin naulittavana, mitä ikinä teen, näen virheitä työssäni, näen naurettavuutta, näen lapsellisuutta, näen liian pitkälle rynnistäneen ammattitaidottoman narrin. Näivetyn silloin kasaan, syövyn elävältä, en kestä edes kritiikin kuvitelmaa.

Olen yrittänyt tehdä töitäni toisin. Tunnen jo omat prosessini. En silti pääse irti siitä, miten paljon ahnehdin niidenkin ihmisten tunnustusta, joista en välitä. Haluan kaikkien ihailun. Haluan valtaa, joka suojelee minua kritiikiltä. Jokainen työni pyrkii tavalla tai toisella siihen asemaan. En osaa tehdä muuta.

Janoan tunnustusta, mutta toisaalta on vain muutama ihminen, joiden arvostuksella on minulle oikeasti väliä. Ne ihmiset eivät tule kehumaan minua lehtien palstoilla, ne ihmiset eivät tule viittaamaan minuun, ne ihmiset eivät kerro minun mullistaneen sitä-ja-tätä-ajattelua-ja-tekniikkaa. Heiltä riittää katse, hyväksyvä ilme. Ne ihmiset hyväksyvät minut ilman yhtäkään tekoani, ne ihmiset arvostavat minua tällaisenakin, ja heillä on sydämessään lämpö ja viisaus, joka luo valoa minunkin töihini.

Yritän pitää mielessäni heidät tehdessäni töitä. En luultavasti tule koskaan löytämään lopullista tasapainoa sen kanssa, että halutessani luoda kauneutta ja jakaa sitä ruokin samalla jotain nälkäistä, vallanjanoista, kiitoksenkipeää puolta itsessäni. Yritän silti. Kiinnostavia asioita voi sanoa ilman, että pyrkii kontrolloimaan koko todellisuutta samalla.

¨

23. 5. 2010

Ulkona sataa vielä. Ikkunan lähellä raksuttelee lintuja. Kuulen pehmeän äänen, hiljaisen sateen. Vielä aamulla vietimme kesää, istuimme auringonvalossa voikukkien ja korkean heinikon keskellä. Pienin puhalteli leskenlehtien hahtuvapalloja, pieni kesämekko päällä, lierihattu puoleksi silmillä. Nyt odottelen lasten yöllistä nukahtamista, villatakki yllä.

Toukokuu tuli takaisin, hiljainen tahti, rauhallisuus. Nyt se tuntuu vieraalta. Kaipaan hellettä, kuumuuden joutilaisuutta, vähiä vaatteita. Tutustun säähän taas uudestaan. Valkovuokkojakin on vielä. Kallionkolot tulvivat lemmikkien sinisiä ja valkoisia pilviä. Koivuissa on suuret lehdet, tammi kukkii.

Kuljen taas tasatahtia maailman kanssa. Kaikki asettuu, tiedän, missä olen.

Unohdettuani oman poikani kaupan pihalle on vaikeaa olla Milla.

Aika ajoin tahdon etäisyyttä muista, tarvitsen tilaa, en kestä ihmisiä ihollani. Aika ajoin tulee vastareaktio: voi, tarvitsen muita, tulkaa lähelle, ikävöin kuollakseni läheisiäni! Kuolen, jos muilla heidän rytminsä on eri tahdissa kuin omani. Jos he eivät anna minulle etäisyyttä, he liisrautuvat mielestäni minuun, läähättävät minussa kiinni. Jos he eivät anna läheisyyttä tahtoessani, he ovat mielestäni jääkylmiä ja julmia.

Nyt on helppoa hyväksyä muille heidän rytminsä. En tiedä, kuinka kauan viisauteni kestää. Ehkä hetken, tämän.

¨

20. 5. 2010

Hyttyset ovat kuoriutuneet. Ne kiertelivät meitä, pistelivät minua. Jostain syystä pienimmässäni ei ole jälkiä, vaikka niitä kohoili ja laskeutui hänen ympärillään läpi aamun ja illan.

Aamulla oli ihanaa, varjoisaa, hän viipyi pitkään leluihin sataneella vedellä leikkien, ja sain puuhattua ryöpynneitä villeyksiä kauniimmiksi.

Tämän hellejakson kerrotaan päättyvän, ja niin paljon kuin inhosinkin sitä, kaipaan sitä jo. Tänään löysin sen itselleni, tänään oli hieman viileämpi päivä, en läkähtynyt, en paahtunut, en voinut huonosti, sain puuhattua, istuskeltua sylikkäin pieneni kanssa, sain tuntea tuoksut, asettua kohdalleen. En pidä helteisistä ryöpsähdysjakoista, ahdistun kesän hysteerisestä lisääntymistahdista, suren sitä, että en ehdi seurata kaikkea tapahtuvaa. Heti löydettyäni pihalta uuden ystävän se kukkii jo illalla loppuun, seuraavana aamuna yritän tutustua uusiin ystäviin, mutta nekin kasvavat heti yli, tekevät siemenen, nuupahtavat, katoavat. Villi, salaperäinen, rappioromanttinen pihani kulahti vain rappiolliseksi. Nokkoset, voikukat, vuohenputket, koiranputket nousivat hetkessä yli kaiken, ja ne kasvit, joille en tiedä nimeä mutta joilla on untuvia varressaan, keltainen maitiaisneste ja tympeä tuoksu.

Sain revittyä niitä pois, ja pihani on taas kaunis. Siellä saa kukkia nokkoset, siellä saa pöllytä voikukat, mutta kokonaisuuden on asetuttava harmoniaan, kuiskittava salaisia ajatuksia.

Millainen kesä on edessä? Saimme kesän jo nyt. Miltä tuntuu palata takaisin toukokuuhun? En enää edes muista, mitä silloin laitetaan päälle.

¨

18. 5. 2010

Välähtää, kirkkaasti ja niin nopeasti, että yhtäkkisestä räikeän valon käväisemistä värähtää. Hetken luonto pidättää henkeään, lasken hitaasti mielessäni, sitten tunnen kumean narahtelun. Se syvenee ontoksi ääneksi, joka täyttää koko ilman ja maiseman. Sen keskellä jokin leikkautuu räjähtäen. Sade alkaa hitaasti, sitten sekin syöksyy rajusti päällemme, hakkaa peltikattoa, nurmikkoa ja hiekkatietä valtavin kohtauksin. Sähkövalot sammahtavat hetkeksi, kuulen taas ensin ukkosen hitaita askelia, sitten narina yhtyy valtavaksi pauhuksi, jonka keskellä se leikkautuu pamahtaen kahtia ja hyrisee sitten pois.

Ikkunasta tulvii sisään raikasta ilmaa, jota nielen janoissani, tukahtuneena tähän useiden päivien paksunkosteaan, hikiseen ilmaan. Kirjoitan tätä nyt paperille, siirrän myöhemmin sähkön todellisuuteen.

Yksi ressukka vanha mies vei meidän autotallista seitsenvuotiaani pyörän ja meidän akkumme. Poikani näki sen ikkunasta, olin järkyttynyt ja tohkeissani, järjestelimme asian, minä pakahtumaisillani aggressioon ja suorittamiseen. Pyörä ja akku saatiin takaisin, soitin hätäkeskukseen, kun mies lähti autollaan pihasta, kierteli aika läheltä mutta ihme kyllä ei osunut mihinkään. Nyt harmittaa suuttumukseni, juoruiluni, mässäilyni. Voi häntä.

Puoliso nimesi vaikean puolen minusta Millaksi, niin kuin minä olen nimennyt villin puolen toisesta pojastani Villeksi. Nimi oli hieno idea. Seisoin taas tänään suu auki itseni edessä: kuka olen ollut pari päivää? On niin hassua, miten oikeassa Milla kuvittelee olevansa, miten varma se on muiden motiiveista, miten se ottaa herneen nenäänsä mistä vain ja on vakuuttunut siitä, että juuri hänen oikeuksiaan on poljettu rankasti.

Minulle on mysteeri, miten minusta tulee Milla. Se on kuin toinen maailma, jossa elän usein. Se on uurtunut minuun syvään, niin että on helpompaa luisua Millaksi kuin olla minä.

¨

15. 5. 2010

Ilma on helteinen, kuuma, pakahduttava. Pieni tuuli on paksu, kuumaa ilmaa liikutteleva. Pojat käyvät aamulla vaihtamassa hämillisenä pitkähihaiset lyhythihaisiksi. Ulkoa he tulevat hämmentyneinä takaisin sisälle, ottamaan sukat ja lenkkarit pois. Sitten he palaavat taas sisälle ja ottavat paidat pois. He eivät ihan usko, että heidän ei tarvitse pitää ulkohousujakaan. Tuon heille shortsit ja sanon: kastakaa itsenne, leikkikää vedellä, antakaa mennä. Nyt he ruiskuttavat ja ampuvat vettä ulkona, juoksevat auringossa kimaltavan vesikaaren alta. Hiki liimaa paitani minuun kiinni.

Astumme hämillisenä kesään, yhtäkkiä päällemme pudonneeseen. Arastelin ensin, ennen kuin otin kengät ja sukat pois. Voiko nyt oikeasti jo – . Pienin tallusteli maassa alasti, niin hitaasti, että sain vihdoin poimittua viinimarjojen lehtiä yrttiteetä varten. Vielä eilen aamulla vielä ihastelimme keskimmäisen kanssa hiirenkorvia, söimme kevään ensimmäiset. Tänään koivuissa on valtavat lehdet. Eiliset kukat ovat kukkineet loppuun, uudet venyivät maasta tänään, roihahtivat kukkaan ja tekevät huomenna luultavasti jo siementä. Edellispäivänä laitoin pienen tytön talvihaalarissa ulos nukkumaan, tänään yksi paita tuntuu olevan liian kuuma. Yöllä ukkosti, valoja välähteli sysipimeydessä ulkona, monta tuntia, mutta jyrinä oli kaukana, se ei tullut tänne.

Pääni ei enää ole pakahtumaisillaan, nyt tautini on keuhkoissa mutta jaksan jo puuhata, jäseniin ei satu. Jokin räkäinen, pakottava, särkevä kävi minussa, viipyi pari päivää.

Antaisikohan pienin minun hakea koivunlehtiä tänään salaattia varten? En ole vielä kylvänyt mitään maahan. Pienimmän kanssa on niin hankalaa. Aikanaan ehditään.

¨

12. 5. 2010

Ulkona on lämmintä ja kosteaa sillä tukahduttavalla tavalla, joka saa kaiken kasvamaan holtittomasti. Maa on silti kylmä, ja ulkona aistii paradoksaalisti sekä paksun lämpimyyden että raikkaan viileyden.

Juoksin ensin sydän kurkussa pienimmän perässä koko sen ajan, kun yritin saada jotenkin petivaatteita tuulettumaan. Kun peitot olivat narulla eikä hän ollut jäänyt auton alle, hän huomasi vihdoin, ensimmäisen kerran, että ulkonakin voi istua sylissä, halata poskea, makoilla, olla rauhassa.

Lepäsimme kosteassa maassa sylikkäin. Linnut juttelivat ja laulelivat korkealla, käki kukkui muutaman kerran jossain kaukana. Sepelkyyhkyjäkin olen jo kuullut. Rinne kukki käenrieskoja ja violetteja rentoja kukkia, joille tiedän nyt nimen: pystykiurunkannus. Vaalea suuri perhonen lepatteli lähellä ja hämmästytti pienintä. Hän sai sen melkein kiinni. Iso pörriäinen, pörröisen keltamustaraitainen ja pitkänmallinen, jonkalaisista en vieläkään tiedä, ovatko ne kimalaisia vai mehiläisiä, surrasi humalaisen onnellisella äänellä pystykiurunkannuksissa, kiersi meidät läheltä ympäri ja hoiperteli ilmassa tiehensä. Sitten tuli jokin pieni, pitkältä kärpäseltä näyttävä, jolla oli ohut korkea sirinä. Se kävi samat kukat läpi ja säntäsi viivasuoraan pois. Maasta oli kohonnut vaahteranalkuja, suuret sirkkalehdet edellä kuin kilpikonnalla, joka kurottelee äidin syliin. Sen päänä oli vihreä mytty, monisakaraiset lehdet vasta alullaan.

Eilen unohdin keskimmäisen lapseni kaupan pihalle. Olin vienyt vanhimman partioretkelle, ja keskimmäiseni ilmoitti käyvänsä puun juurella. Sanoin lähettäväni tekstiviestin sillä aikaa, lähetin ja ajoin tieheni. Juttelin takapenkille, ajattelin, että onpa hän hiljainen. Monen kilometrin jälkeen puhelin soi. Siellä oli erään lapseni ystävän äiti, joka tiedusteli varovaisesti, kaipaanko yhtä poikaa. Vilkaisu takapenkille oli kauhea: siellä oli kaksi istuinkoroketta ja lapsen takki, ei mitään muuta.

Ajoin tuhatta ja sataa takaisin, ja vieläkin tunnen syyllisyyden nousevan päähän, tolkuttomana, kaoottisena. Lapseni seisoi silmät punaisina kaupan pihalla. Hänen ystävänsä perhe oli huomannut hänet sattumalta. He eivät yleensä käy tällä paikalla koskaan.

Olen aina halunnut kontrolloida kaiken, pitää hurjana kiinni kaikesta, tarkistaa, varmistaa. Olen vähitellen oppinut antamaan mennä, luottamaan. Yritän ottaa rennosti, mutta nyt ulkona huomasin, miten kauhuissani olen. Jos saatoin unohtaa yhden lapsen kaupan pihalle, toinen voi yhtä hyvin jäädä auton alle, hukkua ojaan, kadota näkyvistä – . Miten saatoin, miten voin, mitä tahansa voi sattua – .

¨

11. 5. 2010

Kalevalassa on kohta, jota olen etsinyt moneen kertaan. En ole löytänyt sitä enää. Siinä naisihminen, ehkä, sai tietää raudan nimen, ehkä.

Joka tapauksessa kun nainen sai tietää raudan nimen, raudalla ei enää ollut voimaa häneen.

Tiedän, mistä tarina kertoo. Tiedän, mitä merkitsee se, että saa tietää jonkin hallitsemattoman voiman nimen ja mitä voimalle silloin tapahtuu. Minulle nimen on oltava kuva, näky, metafora. Vasta silloin voin suhtautua ympärilläni ja sisälläni olevaan rauhallisesti, istua sen ääreen, rakastaa sen outoja, säännönmukaisen ennustamattomia teitä.

Eräällä läheisistäni on tapa reagoida, jota en ole ennen saanut kuvaksi. Nyt sain.

Se on tolppa.

Hänellä on sisällään tolppa, viattoman näköinen, suuri ja vankka, turvallinenkin, rauhallinen. Hyvinä aikoina sitä ei oikeastaan huomaa. Se on jokin lempeä, pehmeäpintainen tuki.

Sen sisällä on rautainen ydin.

Joinakin hetkinä siitä tulee magneettinen. Kaikki alkaa kieppua sen ympärillä, yksittäiset palat törmäävät siihen, kimpoavat kipinöitä iskien pois, palaavat kieppumaan ja iskeytyvät jälleen. Sen magneettisuus napsahtaa päälle hänen väsyessään sielultaan ja ruumiltaan. Kumpikaan väsymys ei riitä yksin, kumpikin tarvitaan. Alkoholikin voi käynnistää sen, ja lisäksi tarvitaan sanoja, puhetta.

Jos hän niinä hetkinä lähtee kävelylle tai jätetään yksin, magneettisuus vaimenee, hidastuu, lakkaa. Hän palaa takaisin, omana itsenään, mutta hänen aukaistuaan suunsa elektronit alkavat kihistä. Ensin hänen sanansa kiertelevät hitaasti ja viattomasti tolpan kauimmaisilla radoilla. Sitten ne yhtäkkiä syöksähtävät tolppaan, sinkoavat salamoita iskien pois, etääntyvät kauas palatakseen kieppumaan raudan ympärille yhä kiivaammin.

Magneettisuus tekee jotain, jota on vaikea sanallistaa. Hänessä tapahtuu jotain, joka saa muiden silmät kyyneltymään, muut tuntemaan hillitöntä absurdia raivoa, tuntemaan niin paljon, että tunteita ei pysty erittelemään.

Se liittyy nimenomaan sanoihin. Hänestä tulee silloin samanlainen kuin keskimmäinen lapseni oli vielä vähän aikaa sitten. Lapsellani oli sisällä valtava sammio tunteita ja ajatuksia, ja sitten hänellä oli sanoja kuin legopalikoita pikkulaatikossa. Hän nappasi niistä kourallisen, liitti ne yhteen, antoi meille ja närkästyi kyyneliin saakka, kun häntä ei ymmärretty tai hänen puhettaan korjattiin. Serkkuni poika taas sai pienenä syödä puutarhasta persiljaa, joten hän nappasi maasta minkä tahansa vihreän kappaleen, sanoi sille ”Persilja” ja söi sen. Samalla tavoin läheiseni seisoo väsyneenä sana-legopalikat ja ratamonvarret kourassaan, täynnä raivoa: hänhän SANOI, että tämä on persiljaa, joten se ON! Seuraavana päivänä, täynnä leppoisuutta ja ystävällisyyttä, hän voi edelleen olla sitä mieltä, että hän oli edellisenä iltana oikeassa ja että hän tarkoitti kaikkea sitä, mitä sanoi. Jos hänelle kertaa hänen sanansa, hän yleensä hämmentyy. Mutkien kautta löytyy vähitellen se, mitä hän yritti kertoa: sillä oli hento yhteys sen kanssa, mitä hän faktuaalisesti sanoi.

Hänen sanojaan on vaikea muistaa jälkeenpäin. Niistä jää vain olo. Häntä on yleensäkin helppo johdattaa pois aiheestaan, ja hän ärsyyntyy puheensa keskeytyksistä. Tolpan käynnistyessä hän johdattaa itse itseään aiheestaan. Hän lähtee yhdestä aiheesta, päätyy toiseen, kiertää absurdisti kolmanteen, ja koko ajan hänestä hänellä on kristallinkirkas logiikka, jota muut eivät ilkeydessään tahdo seurata. Hänen sanansa tuntuvat kiertelevän jatkuvasti jotain, ja se jokin on, että läsnäolija kiusaa häntä tahallaan, häntä vainotaan, läsnäolija tekee hänelle jotain syvän ja loputtoman pahaa, mutta juuri tätä hän ei sano ääneen. Hänen sanansa, eleensä ja ilmeensä vain poukkoilevat sen ympärillä ja sanoja on niin paljon, että jälkeenpäin on mahdotonta kerrata niitä. Jäljelle jää vain läsnäolijan tyhmältä kuulostava vakuuttelu siitä, että toinen oli vainoharhainen, oli!

Tolpan magneettikytkin on hänen varjonsa, se hänen puolensa, jota me muut kestämme, koska jollain tavoin se on erottamaton osa sitä hyvyyttä ja kauneutta, jota hänen koko sielunsa on muulloin.

Minullakin on varjo. Se ei ole tolppa. Se on huone. Se on minun ympärilläni melkein aina. Läheiseni tolppa kytkeytyy päälle erikoisolosuhteissa, minusta taas näkyvät ihanat puolet vain joskus.

Ympärilleni alkaa helposti kerääntyä pieninä pöllähdyksinä näkymätöntä katkua. Sen läpi näen kaiken inhottavana, vastenmielisenä, pielessä olevana. Katkua syntyy jatkuvasti, se on mieleni väistämätöntä pakokaasua, ja se sakeutuu ympärilleni tiiviiksi pilveksi. Huomaamattani se on kasvattanut seinät ympärilleni, katon. Sen ikkunoista näen ulos, ja nautin elämästäni sen sisällä. Sen sisällä kaikki on turvallista ja hallittavaa, johdonmukaista ja selvää.

Katkua alkaa syntyä mistä vain. Ennen kaikkea se tulee liikkumisesta ja tekemisestä. Jos lepään, makaan aloillani, en tee mitään, se alkaa hälvetä nopeasti ja maailma kirkastuu kauneudessaan eteeni. Kun olen väsynyt, se kieltää asettumasta aloilleen. Se puskee tehoon. Se marmattaa äänettä: tuossakaan asiassa minua ei otettu huomioon, tuonkin se-ja-se on jättänyt. Se katkeroituu siitä, että muut eivät osaa lukea ajatuksiani ja tiedä etukäteen tarpeitani. Se järkyttyy kaikesta erilaisesta. Hysteriaan se joutuu, jos joku on tullut rajoilleni. Se on älykäs, ja se osaa perustella loistavan loogisesti itsensä. Se voi lietsoa muita ihmisiä mukaansa. Sen roihahdukset aiheuttavat toisille pitkäikäisiä traumoja. Sen katkun, sen huoneen sisällä seison, ja järkeni kertoo kyllä, että reagointini on ylimitoitettu, voisin itse tehdä samat virheet kuin muut, teen todellisuudesta rumaa, mutta en pysty silti muuhunkaan.

Katkuni hälvenee levolla, hiljaisuudella, rehellisyydellä, haleilla, brutaalin tolkuttomalla ärisemisellä, pähkähullulla hassuttelulla, kirjoittamisella, maalaamisella, kauneuden luomisella, kuuntelemisella.

Jotenkin se katku on myös jotain, joka minun pitäisi pitää sisälläni. Silloin siitä tulee hyvää, rauhallista, syvällistä. Se on jotain kaunista, joka tulee kiireessä raakileena ulos ja mädäntyy.

¨

10. 5. 2010

Palelen kevään ja alkukesän luihin käyvällä tavalla, jossa ei ymmärrä hakea lämmintä päälle, koska muina hetkinä on ollut niin lämmin.

Ei sada, mutta maa on kostea ja hyinen.

Pihakalliolla on jokin iso heinäinen mytty. Tänään muistin käydä katsomassa sitä. Heinä kasvoi siitä. Se oli multaa. Mistä se on tullut?

Mistä kierteet lähtevät liikkeelle? Olen tiennyt, että minun ja puolison kiukuttelu lasten läsnäollessa johtuu meistä molemmista, mutta vasta eilen jysähti tajuntaani, että minä taidan olla sen moottorina.

Teimme ennen kaiken yhdessä. Hänen työnsä myötä olemme niin paljon erikseen, että emme löydä millään yhteistä säveltä. Kumpaakin ottaa koko ajan pannuun. Toinen tekee koko ajan kaiken väärin. Toinen päästää koko ajan piilomoitteita. Toinen ei anna koskaan tilaa. Miten sellaiseen kierteen saa katki? Mistä se alkaa? Miksi kahden kesken on niin helppoa nähdä sen kaiken yli ja vain rakastaa? Miksi lasten hyppiessä ympärillä mitään ei voi antaa toiselle aikuiselle anteeksi?

¨

8. 5. 2010

Yhdestä huomiosta olen unohtanut kirjoittaa. Se jäi vaivaamaan minua, ja kirjoitan siitä nyt.

Se hetki oli tänä keväänä, sinä iltana, jona kellot oli siirretty kesäaikaan. Iltapalan aikana ruokapöytä on aina täynnä iloa, huitomista ja puhetta, mutta pian kaksi poikaa hujahtaa yläkertaan ja minä ja pienin jäämme kaksistaan. Tiskaan, hän syö mietteliäänä viimeisiä murusia.

Joka ilta hän huomasi, että ikkunassa näkyi toinen vauva. Se vauva oli hitusen suhruinen mutta selvästi lapsi, se heilutteli hänelle ja hymyili. Pehmeä valo loisti sen takaa, ja joka ilta ikkunan vauvan luo tuli sen äiti, nosti sen rauhallisesti syliinsä, antoi sen poskelle suukon, vilkutti meidän kodin äidille ja lapselle ja lähti yläkertaan.

Sinä iltana pienimpäni ojensi kätensä ikkunaa kohti, mutta käsi pysähtyi.

Ikkunassa ei ollutkaan salaperäistä ystävää.

Siellä oli toinen talo, vetinen piha, auto.

En enää muista, miten paljon oli lunta, tihuttiko vettä vai lunta vai eikö kumpaakaan. Sen muistan, miten valjulta maailma näytti lämpöiseen pehmoiseen ikkunaystävän elämään verrattuna, miten raa’alta ja keskeneräiseltä.

Nostin pienimmän syliini. Katsoimme vaisuna maailmaa, jonka kellojen siirtäminen oli yhtäkkiä paljastanut meille.

Moni on tuntenut sen saman hetken. Sitä kutsutaan lapsuuden päättymiseksi.

¨

7. 5. 2010

Taivas on valkoinen. Se sinertyy hennosti taivaanrantaa kohti. Seisoessani ikkunan äärellä katsomassa ulos pieni mustavalkoinen lintu lentää villiviinille nenäni eteen. Lintu katsahtaa närkästyneesti minuun, räpsähtää siivilleen ja viilettää ylös ja alas pois.

On ihana jäädä aamupäiväksi sisälle. Kevätaurinko on kutsunut meidät ulos liian kauan, monta kertaa päivässä, tuntikausiksi. Se on pyytänyt istumaan sileällä kalliolla silmät kiinni, lintujen ja mehiläisten vilistävänrauhoittavia ääniä kuuntelemaan, houkutellut askeltamaan hiekkateillä, asettanut istumaan lämpimälle metsämaalle, juuri heränneen metsän tuoksuista huumaantumaan.

Maailma ja luonto oli liian ihmeellinen. Jäin vajaaksi lasteni halimisesta, lököilystä, oleilusta, köllimisen vapaudesta, poski poskea vasten hihittämisestä, riehumisesta, vatsoille päristelemisestä, puolivirnuilevasta ärsyttämisestä, ainoasta oikeanlaisesta härnäämisestä.

Olen miettinyt fanaattisuutta. Olen aina lähdössä barrikadeille. Stressaannun, jos joku on eri mieltä kanssani. Haluan pakottaa muut ajattelemaan samoin kuin minä. Olen älykäs ja terävä, olen sanavalmis ja vahva; vaikka en saa muita samanlaisiksi kuin minä, osaan perustella ja argumentoida! Asiat, joita ajan, ovat tosin vaihtuneet vähän väliä. Olen pyörtänyt itseni satoja kertoja. Silti olen aina yhtä tulisesti asiani kannalla! Mielestäni olen aina häviöllä.

Ehkä fanaattisuus on sitä, että ripustan abstrakteihin asioihin, periaatteisiin kotini, perusturvani. Fanaattisuus on kauhua eräästä tiedosta, jonka tietää mutta jota ei kestä tunnustaa.

Periaatteista ei voi saada kotia. Ne eivät tarjoa turvaa. Siksi periaatteita, sääntöjä ja omia valintoja on puolustettava rumuuteen saakka.

¨

4. 5. 2010

Tietenkin tunnen nyt hätää siitä ja tästä. Meillä on ollut järkyttäviä tapahtumia ympärillä.

Miksi oireilin lapsena ja nuorena?

Näen kyllä, mistä halvaannukseni alkoi.

Lapsuudessani ei silti ollut mitään niin traumaattista, että minut ja sisarukseni voisi selittää niillä.

Ymmärsin yöllä: Toisessa kodissani paha olo oli vaarallista, kontrolloitavaa, poistettava virhe. Toisessa kodissani aikuinen oli niin täynnä nimetöntä masennusta oman isänsä tehdessä kuolemaa ja niin poissa töissä, että minulle ei jäänyt tilaa. Minulla oli paha olla. Sille ei löytynyt aikuista.

Minullakin on tässä osuus. Joku toinen lapsi olisi kestänyt nämä kodit. Kodeissanihan eli valtavasti myös rakkautta ja hyvää tahtoa, turvallisuutta ja lasten kunnioittamista.

Me neljä emme olleet tavallisia lapsia. Synnyimme tähän maailmaan pursuten pakahduttavaa luovuutta ja älykkyyttä. Olimme jatkuvasti ylenpalttisen riemun ja helvetillisen tuskan heiteltävinä. Meistä kiellettiin puolet. Kielsimme itsestämme puolet.

¨

3. 5. 2010

Miten voikin olla näin väsynyt? Kädet tuntuvat hervottomilta, kuin olisin uinut koko illan.

Viemäri tulvi ovelle saakka keskimmäiseni päästäessä kylpyvedet menemään. Kastelin kukkia yli, niin että vettä lorotti herätyskelloni, Raamatun ja tyynyni päälle. Pienin pissasi futon-patjalle. Sitten pienin meni tärkeänä kuivaamaan viemärivettä ja liukastui päälleen siihen. Keskimmäisen vatsa sattuu. Miten ihmeessä omat tunteet onnistuvat saamaan aina konkreettisen muodon itseni ulkopuolella?

Aamulla aurinko paistoi kirkkaasti. Peltojen heinät olivat kuurassa, ojassa oli läpinäkyvää jäätä. Aurinko lämmitti silmäluomia bussipysäkillä, ilma oli kirkkaanraikas hengittää, toukokuun aamuvarjot olivat pitkät ja terävät. Pienimmän kaivellessa hiekkaa ja multaa pihalla ympärillämme oli satoja lintujen ääniä. Joku liverteli taas kesäisiä sinfonioita, enkä vieläkään tiedä, onko laulajani peippo vai pajulintu. Yksi, jonka olen nimennyt juorulinnuksi, lensi ohitsemme, ja sillä oli taas kovasti asiaa: voi kamala, tätä tätä tätä tapahtui, krääk, ja tätä tätä tätä! Joku lintu varoitteli yksitoikkoisesti: Tviik tiuk tviik tiuk tviik tviik tiuk. Tviik tiuk tviik tiuk tviik tviik tiuk. Jossain ylläni pörräsi mehiläisiä syvällä, medestä humaltuneella äänellä, mutta en nähnyt niitä missään, en myöskään puiden oksissa mitään, missä ne olisivat voineet pörrätä.

Kevään aikana salaoja meni tiemme alla tukkoon. Ensin tiestä kotimme edestä retkahti valtava monttu, kuin maanalainen jättiläinen olisi avannut kattoluukun päältään. Se täytettiin isolla kivellä ja hiekalla. Sitten se kohta, josta aina ryhdyn peruuttamaan, muuttui suoksi. Tietä lanattiin, ja nyt kuivuttuaan se on kunnossa, mutta ensi keväänä se luultavasti romahtaa taas.

Jokin minussa työstää tuntematonta pohjatonta tunnetta: lapsen hätää oman vanhemman voimisesta huonosti. Kaikki on läsnä taas, tuttu kuvio toistaa itseään, minäkin lankesin kuvittelemaan, että hän ei enää putoaisi näin. Eräs ennustus saa koko kehoni menettämään maan altaan: niin kauan kuin en ole hyväksynyt hänen masennustaan, minun ja oman tyttäreni välit tulevat muodostumaan samanlaisiksi. Valahdan siitä tiedosta, putoan. En kestä sitä, että lapsillani tulee olemaan näitä samoja tunteita minusta. En pysty elämään sen kanssa, että tulen aiheuttamaan heille samaa kuin nyt tunnen. Yksin päästyäni kuristunut itku käy minussa, kurkkuun sattuu.

Huomasin myös, miksi suhteeni kouluun, lukioon, yliopisto-opiskeluun on aina ollut sairaalloinen. Löydettyäni punaisen lankani väitöskirjasta tajusin suhtautuneeni opiskeluun ja töihin kieroutuneesti jo hyvin varhain. Korvasin silloin joskus koulumenestyksellä kavereiden kiusaamisen ja sen, minkä olin menettänyt perheessäni. Opiskelemisesta ja opettajien ystävyydestä tuli koti, turva. Yliopisto ei kuitenkaan kyennyt kodiksi: se oli anonyymi, ilkeä, kriittinen, liian vaikea, liian vaativa. Korvasin menetykseni suhtautumalla fanaattisesti ja vainoharhaisesti teorioihin.

¨

1. 5. 2010

Kävimme tontilla.

Nyt sujui jo paremmin kuin viimeksi.

Pesin mökin pienimmän kanssa. Sitten istuimme sylikkäin Trangian vieressä, kuuntelimme polttospriin lepatusta, tunsimme sen ja säilykelihan tuoksun.

Sanoimme: ”Auh.” Trangiaa varotaan. Pojat vaeltelivat kaukana, rakensivat majaa, tekivät koilliseen ryteikköön reittejä retkikirveellä.

Minä ja puoliso murjotimme ja riitelimme, niin kuin aina, kun kerrankin on vähäiset perheen yhteiset ajat.

Töiden alkaessa ymmärrämme taas toisiamme, sallimme, hyväksymme.

Hän sanoi jotain, joka loksahti. Hän sanoi haluavansa määrätä tekemisistään, hallita ne yksin. Hän inhoaa yhteistyötä, sitä, että täytyy ottaa muita huomioon samalla, kun mieli palaa, vaaditaan luovuutta, täytyy sovittaa satoja asioita yhteen.

En ole ikinä ymmärtänyt meidän olevan samanlaisia.

Yhtäkkiä tämän pariskunnan merkilliset kiemurat napsahtivat minussa paikoilleen.

Tästä on ollut kyse aina. En ole koskaan osannut antaa hänelle samaa kuin itselleni. Olen aina luullut meitä erilaisiksi.

Ehkä nyt osaan. Tunnen sen tuhdin kuvion, minkä mieli vaatii päästäkseen sisään arjen hektisyyteen, perheeseen, kotiin. Se tarvitsee tilaa. Se vaatii vapautta ja tyhjyyttä, tunnetta perille tulemisesta.

¨

(Seuraava osa löytyy täältä)

Blogimerkintöjä vuodelta 2010, ensimmäinen kolmannes

Blogimerkintöjä vuodelta 2009