Draamaharjoituksia

• Vastakohdat (D1): Mikä tahansa ilmaisu- ja draamaharjoitus voidaan tehdä niin, että mukaan otetaan erilaisia vastakohtia (hiljaisuus – ääntä, hidas – nopea, pimeä – valoisa, avoin – suljettu, yksi – monta, avara – ahdas, iloinen – surullinen, uhkaava – houkutteleva).

Vastakohtien dynamiikan näkeminen ja kokeileminen avaa silmiä havaitsemaan todellisuutta, luomaan taidetta ja hakemaan omiin tuotoksiin jäntevyyttä. Vastakohtien käyttäminen puhdistaa tietyllä tavoin, tuntuu hyvältä, kuin vuoristorata… Niillä saa yksinkertaiseenkin esitykseen syvyyttä, uusia merkityksiä ja jännitettä.

• Erilaiset rytmit (D2): Mikä tahansa ilmaisu- ja draamaharjoitus voidaan tehdä erilaisin rytmein. Rytmi on esityksen pulssia, sen osien ja kokonaisuuden välistä suhdetta. Harjoitus voidaan tehdä ylettömän hitaasti, pikakelauksella, rytmiä vaihdellen.

Rytmin vaihteluilla saa yksinkertaiseenkin esitykseen syvyyttä, uusia merkityksiä ja jännitettä.

• Erilaiset tyylilajit ja genret (D3): Mikä tahansa ilmaisu- ja draamaharjoitus voidaan tehdä eri tyylilajissa tai genressä tapahtuvaksi. Sama harjoitus voidaan tehdä romanttisena komediana, länkkärinä, murhamysteerinä, lasten televisio-ohjelmana, uutisesityksenä…

• Muita erilaisia tulkintoja ja tyylittelyjä (D4): Mikä tahansa ilmaisu- ja draamaharjoitus ja teksti voidaan tulkita eri tavoin niin, että esityksen tuomat merkitykset ovat täysin erilaiset eri ryhmillä. Tekstiä voidaan esittää parodisesti, erittäin vakavasti, se voidaan esittää niin, että jokaisen lauseen tulee tarkoittaa eri asiaa kuin sanat tarkoittavat kirjaimellisesti ja niin edelleen.

• Este- ja hyväksymisdraamoja (D5): Improvisaatioharjoituksessa jonkun osapuolen tulee aina estää juonta kehittymistä ja toisten osapuolien ehdotuksia, ja vastaavasti jonkun osapuolen tulee aina hyväksyä toisen osapuolen kehitelmät. (Harjoitus perustuu Keith Johnstonen kehittelemään improvisaatiomuotoon.)

• ÄÄNEEN LAUSUTUT AJATUKSET (D6): Improvisaatioharjoitusta tai tekstin pohjalta tehtyä näytelmää toteutetaan niin, että yhden tai jokaisen roolihahmon takana on näyttelijä, joka sanoo ääneen varsinaisen roolihahmon ajatukset. Harjoitus on Anna-Lena Østernilta teoksesta Ilmaisun monet kielet.

Harjoitus voidaan tehdä myös niin, että näyttelijä, jolle on valittu jokin rooli ja tilanne (hän on esimerkiksi raskaana oleva tyttö, joka on matkalla koulukuraattorin luota poikaystävän luokse), kulkee muista ryhmäläisistä muodostetun kapean kujan läpi. Kun tyttö kulkee käytävää pitkin, muut lausuvat ääneen hänen päässään risteileviä ajatuksia.

• TARINAN KUVITUSTA (D7): Ryhmässä tehtyjä tarinoita voi työstää monella tavalla. Yksi on sellainen, että joku ryhmäläisistä kertoo tarinaa (tuttua tai juuri sepitettävää), ja muut näyttelevät sitä simultaanisti. Tilanteeseen voi myös liittää kuoron, joka tarinankertojan pitäessä tauon toistavat, korostavat ja kommentoivat sanottuja asioita.

• ROOLIPELI (D8): Roolipelejä voi tehdä monella tavalla, isoina, monta päivää kestävinä peleinä tai muutaman minuutin harjoituksina. Olennaista on, että ne ovat improvisaatiota, jossa on jokin taustatilanne ja jossa ryhmän tulee päätyä johonkin. Isommissa roolipeleissä kukin saa syventyä rooliinsa useita viikkoja etukäteen, kirjoittaa roolihahmostaan, hankkia rekvisiittaa. Roolipelityöskentelyyn kuuluu yleensä nämä etukäteisvalmistelut, tunnelman luominen itse roolipelissä, varsinainen roolipeli ja jälkipuinti.

Ohjaajalle vaikeinta on keksiä, mistä roolipeli kertoo. Ryhmän kanssa voi ideoida: mihin aikakauteen se sijoitetaan, millaisia roolihahmoja kaivataan, minkätyyppistä pulmaa lähdetään ratkomaan? Klassisia aiheita on viktoriaaniseen Englantiin sijoittuva murhamysteeri tai fantasiamaailmaan sijoittuva seikkailu. Ohjaajan täytyy pitää huoli, että jos roolipelissä on määrä ratkaista jokin tehtävä (esimerkiksi murhan tekijä), pelin roolihahmot ovat sellaisia, että he pyrkivät ratkaisemaan ongelmaa. Roolipeliä käytetään myös esimerkiksi tiettyyn ammattiin valmistautumisessa (roolipelinä tehdään lääkäri-potilas-haastatteluja, poliisin ja palokunnan kohtaamien tilanteiden etukäteisharjoittelua ja niin edelleen). Roolipelejä käytetään myös olemassa olevien ristiriitatilanteiden selvittämiseen ja esimerkiksi jonkin historiallisen ajankohdan tai uskonnollisen tarinan opiskelemiseen.

Ohjaaja ei yleensä voi osallistua roolipeliin, koska jonkun on seurattava tilannetta sivusta ja tarvittaessa keskeytettävä se hetkeksi. Tilanteet saattavat ajautua toisinaan ällistyttäviin muotoihin, ja toisinaan ryhmä junnaa paikallaan, liikaa rooleihinsa syventyneinä.

Roolipeliin voi myös sopia etukäteen katkaisukohdat, joissa sovitaan juonen tulevasta kehittymisestä, puretaan tunteita tai vaihdetaan roolia, ja sitten jatketaan peliä taas. Tulevaan ammattiin tai muihin oikeisiin tilanteisiin harjoiteltaessa peli voidaan toteuttaa niin, että kukin osapuoli pyrkii toimimaan erilaisilla kehnoilla ja raivostuttavilla tavoilla, tai niin, että kukin pyrkii toimimaan mahdollisimman fiksusti, tai niin, että joku roolihahmoista on mahdollisimman mahdoton. Tällöin on paras, että ryhmäläiset eivät tiedä lainkaan toistensa asennoitumisesta, ja roolihahmot mietitään huolella ja uskottaviksi. Erilaisia kehnoja poliiseja esimerkiksi on valtava määrä, samoin fiksuja.

Roolipeli vaatii runsasta jälkipuintia, koska roolissa tunnetut tunteet ovat usein valtavia. Roolipelissä joutuu tuntemaan sellaisen ihmisen tunteita, jota ei ehkä aiemmin ole hyväksynyt tai ymmärtänyt, ja tällainen maailmankuvan mullistuminen voi joskus olla traumaattista…

d

Tarinan kertomista

• Etsitään kolme perustarinaa (T1) (Marian harjoitus): Jaan yleensä tarinat kolmeen lajiin. Yksi on perinteiset tarinat. Niissä on selkeät vaiheet: ensin on alkukuvailua, sitten tulee pulma esiin, sitten tulee ongelman vaikein hetki eli käännekohta, sitten ongelma ratkaistaan, loppuun tulee vielä jotain kuvailevaa tai nasevaa. Toinen laji on tsehovilaiset tarinat. Se alkaa jostain ja päättyy ei mihinkään. Se on hetki kiinnostavaa tuokiota, pieni tovi. Siinä ei ole selvästi ymmärrettävää tarinaa ja juonta mutta siinä on silti viehättävää kiinnostusta. Se on ikään kuin pieni kappale isompaa, varsinaista kertomusta. Kolmas laji on absurdit tarinat. Niissä ei ole päätä eikä häntää. Niiden tarina voi olla täysin surrealistinen ja järjetön. Näitä tarinoita on hauska harjoitella niin, että kukin ryhmä saa erilajisen tarinan tehtäväkseen.

Tarinan kuunteleminen on aina pysäyttävä hetki, ja erilajiset tarinat tuovat oppituntiin kiinnostavaa vaihtelua. Tsehovilaiset ja absurdit tarinat innostavat yleensä opiskelijoita eniten, ja näiden harjoittelu saa avaamaan silmiä sille, että tarinan ei tarvitse olla perinteistä kaavaa noudattava. Tarinoista voi myöhemmin työstää näytelmiä tai muita ilmaisuharjoituksia.

• TARINA KOLMESTA ESINEESTÄ TAI SANASTA (T2): Ryhmä valitsee tarinankertojalle huoneesta kolme esinettä tai ihan vain päästään kolme sanaa. Ne asetetaan näytille tai kirjoitetaan esille. Tarinankertojan tulee kertoa tarina, jossa nämä kolme ovat mukana.

Tällaiset helpottavat yleensä tarinan alkuun pääsemistä; pelkkä käsky ”kerro jokin tarina” voi tuoda vain paniikin, mielen tyhjenemisen ja häpeän. Tarinoista tulee yleensä surrealistisia mutta erittäin hauskoja.

• TARINA SANOMALEHDISTÄ LEIKATUISTA LAUSEISTA (T3): Ohjaaja on leikannut sanomalehdestä toisiinsa liittymättömiä lauseita, joista tarinankertoja saa sattumanvaraisesti kolme. Niiden pohjalta hän alkaa kertoa tarinaa.

Harjoitus voidaan tehdä niin, että muu ryhmä saa tietää lauseet etukäteen, tai niin, että ryhmä ei tiedä niistä.

d

Rooliin ja juoneen syventymistä

• ROOLIHAHMON PÄIVÄKIRJA (R1): Jotta roolihahmon sisälle pääsisi, voi tehdä erilaisia harjoituksia. Yksi niistä on kirjoittaa päiväkirjoja roolihahmona. Mitä näytelmän tai roolipelin henkilö näkisi päivässään, mistä hän kertoisi, mitä jättäisi kertomatta, millaista tyyliä hän käyttäisi?

• PATSASDRAAMA (R2): Olen käyttänyt eteentulemisharjoituksena ihmispatsaiden tekemistä, jolloin ryhmästä joku veistää muut ihmispatsaaksi, esittämään jotakin aihetta. Näytelmää työstettäessä ihmispatsaan muotoileminen auttaa hahmottamaan olennaiset hetket ja tunnelmat juonesta. Tällöin voidaan tehdä jokaisesta juonen keskeisestä kohdasta oma patsas ja katsella niitä rinnakkain. Patsailla voidaan myös tutkia monia muitakin asioita, erilaisia vastakohtia, yhteiskunnallisia tapahtumia ja niin edelleen. Patsaaseen voi myös tehdä volyyminapin, jolla se alkaa puhua. Joku voi asettua myös patsaan taakse ja toimia sen äänenä. Harjoitus on Anna-Lena Østernilta teoksesta Ilmaisun monet kielet.